maanantai 3. kesäkuuta 2019

Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I - II

Marcel Proust, Sodoma ja Gomorra I – II. Kadonnutta aikaa etsimässä 7. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Kun luonto taas vihertää, teki mieli jatkaa Marcel Proustin suurromaanin lukemista. Jostain syystä tämä teossarja liittyy mielessäni vahvasti kesään ja joutilaisuuteen. Tämä käsillä oleva osa palkitsi jälleen odotukseni sikäli, että se kertoo kirjan kertojaminän toisesta kesästä Balbecin merenrantakaupungissa. Palvelijoita, hotellivirkailijoita ja ajureita lukuun ottamatta kukaan päähenkilöistä ei vaikuta tekevän työtä: joitain lehtiartikkeleita luonnostellaan, joku hieman maalailee – sotilaatkin vaeltelevat kasarmiin ja sieltä pois niin kuin huvittaa. Kerronnan ytimessä on kansanosa, jonka varallisuus on perittyä tai perustuu joskus kauan sitten tehtyihin onnistuneisiin liiketoimiin.

Kuten teoksen nimestä käy ilmi, romaanissa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa alkaa siitä, että kertoja odottelee Guermantesin herttuan porraskäytävässä isäntäväen saapumista. Odotellessaan hän siirtyy ikkunan ääreen, koska haluaa nähdä pihalla kasvavaan koristepensaaseen saapuvat pölyttäjät. Yllättäen hän joutuukin aivan toisenlaisen pölytyksen todistajaksi: pihalla paroni de Charlus ja räätäli Jupien löytävät nopeasti yhteisymmärryksen ja siirtyvät sisätiloihin homoseksuaaliseen aktiin. Kertoja siirtyy vaivihkaa viereiseen huoneeseen ja kuulee tarkasti, miten paronin ja räätälin kohtaaminen etenee. Tämän jälkeen seuraa noin neljänkymmenen sivun mittainen parodinen tutkielma homoseksuaalisuudesta – Sodoman ja Gomorran asukkaista, kuten mies- ja naispareja tässä romaanissa kutsutaan.

Proust joutuu turvautumaan raamatulliseen tai mytologian terminologiaan käsitellessään tätä ilmiötä, josta vielä 1900-luvun alussa ei ollut totuttu puhumaan peittelemättä. Parempien termien puutteessa hän päätyy myös laajentamaan sanojen mies ja nainen käyttöalaa: hän riisuu niistä biologiseen sukupuoleen viittaavan merkityksen ja muuttaa ne ihmisen käyttäytymistä kuvaaviksi metaforiksi. Tällä tavoin hän ajautuu siihen nykylukijan mielestä huvittavaan näkemykseen, että homomies onkin nainen. Jotain sankarillista on kuitenkin Proustin yrityksessä ymmärtää ja tuoda esiin tällaista tabuaihetta.

Nykyaikana termeistä ei enää totisesti ole puutetta: onhan meillä cis-sukupuolinen (kömpelö ja epäinformatiivinen laina), transsukupuolinen, intersukupuolinen, muunsukupuolinen ja henkilökohtaiset näsäviisaat inhokkini naisoletettu ja miesoletettu. Yliopistoissa opiskellaan sukupuolentutkimusta; minun mielestäni Proust on tämän tutkimuksen uranuurtaja.

Romaanin toisessa osassa, joka kattaa sitten loput 500 sivua, siirrytään aiemmista osista tuttuun kerrontatyyliin. Minäkertoja, joka ei kerro nimeään mutta josta aiempien blogitekstieni tapaan käytän nimeä ”Marcel”, kertoo rauhallisin ja polveilevin lausein sattumuksia elämästään ja luo tarkkoja luonnekuvia ympärillään olevista ihmisistä. Kertoja on siis yksi kirjan henkilöistä, mutta hän ei koko ajan pitäydy sivustakatsojan näkökulmaan. Hän säätelee tietojaan taitavasti: toisinaan hän pääsee sisälle ihmisten salaisimpiin ajatuksiin, toisinaan viivyttää tietojensa kertomista hakeakseen dramaattista vaikutusta ja joskus hän on yllättyvinään selville saamistaan asioista.

Kun olemme jo näin pitkällä tässä romaanisarjassa, ”Marcel” sallii itselleen pienen leikittelyn kertojaratkaisullaan – lukija pääsee yllättäen hetkeksi ääneen. Samalla tässä katkelmassa on pientä leikinlaskua teossarjan keskeisen teeman, muistin toiminnan, kustannuksella. Tätä lainausta edeltää pitkähkö pohdinta, jossa kertoja yrittää saada mieleensä eräissä juhlissa häntä ystävällisesti puhutelleen naisen nimen.
”No hyvä”, sanoo lukija, ”tällä kaikella ei ole mitään tekemistä kyseisen naisen avuliaisuuden kanssa, mutta koska te, herra kirjailija jo pysähdyitte niin pitkäksi aikaa niin suokaa minulle vielä minuutti sanoakseni, että on valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti ettei hän saanut päähänsä varsin hyvin tuntemansa naisen nimeä.” Se on todella harmillista, hyvä lukija. Ja murheellisempaa kuin luulettekaan, jos siinä näkee enteilyä ajasta, jolloin nimet ja sanat katoavat ajatusten selkeältä alueelta ja meidän on lopullisesti luovuttava ilosta saada nimetä mielessämme ne jotka parhaiten tunsimme.

Nimien ja sanojen ilo. Tässä minun on helppo päästä samalle aaltopituudelle Proustin kanssa. Minua ilahduttivat romaanisarjan tässä osassa jopa esseenomaiset selvittelyt ranskalaisten paikannimien etymologiasta. ”Marcel” urkkii niitä seurapiireissä viihtyvältä professori Brichot'lta, joka on onnensa kukkuloilla, kun viimein on löytänyt yhden, jota tällaiset asiat kiinnostavat.

Ensimmäisen kerran tässä osassa kertoja muuten nimetään edes jollain tavoin. ”Herra Proustista” puhuvat keskenään puheliaat kamarineidot Balbecin Grand-Hôtelissa. Näistä naisista ”Marcel” toteaa, ettei ole ”ikinä tavannut niin tahallisesti tietämättömiä ihmisiä”. Samat naiset antavat myös kuvauksen kertojasta. Tässä näytteeksi pieni pätkä:
"Voi tätä otsaa, näöltään niin seesteinen mutta kätkee niin paljon, posket, herttaiset ja raikkaat kuin mantelin sydän, silkinhienot, samettiset kätöset, niissä kynnet kuin pedolla jne. Katso miten hän juo maitoaan, niin hartaasti että mieleni tekee lukea rukoukseni. Totisen näköisenä kuin mikä! Hänestä pitäisi nyt piirtää muotokuva. Ilmetty lapsi, sanon minä. Siksikö Teillä on heidän heleä ihonsa kun juotte maitoa juuri kuin hekin? Voi tätä nuoruutta! Voi tätä ihoa! Te ette vanhene koskaan. Teillä on onnea, teidän ei tarvitse uhata ketään, teillä on silmät jotka saavat tahtonsa läpi. No, nyt hän suuttui. Seisoo siinä tikkusuorana kuin itse totuus.”

”Marcelin” maidonjuonnin syytä ei kerrota, mutta koska usein mainitaan hänen hengenahdistuskohtauksensa, hän on todennäköisesti käyttänyt maitoa lääkinnällisessä tarkoituksessa. Pastörointi oli jo Proustin aikana keksitty, mutta lääkinnällisessä tarkoituksessa käytetty maito oli luultavasti raakamaitoa, jonka vaikutus terveyteen on vähintään kyseenalainen. Uskomuslääkintää 1900-luvun alun tapaan siis. Astmalääkkeitä ei vielä ollut.

Suurin osa romaanisarjan käsillä olevasta osasta käsittelee lomanviettoa Balbecissa. Moni asia on muuttunut sitten ensimmäisen vierailun vuosia sitten. Tällä kertaa ”Marcel” on Grand-Hôtelin johtajan suosima arvovieras. Rakastettu ja edelleen syvästi kaivattu isoäiti on kuollut; tämän asemesta viereisessä hotellihuoneessa asuu ”Marcelin” äiti, joka alkaa yhä enemmän muistuttaa omaa äitiään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Edellisellä kerralla "Marcel" solmi kömpelösti suhteita ”kukkaan puhkeaviin tyttöihin”; nyt hän on playboy, joka kertoo olevansa suhteessa kolmentoista nuoren naisen kanssa. Hänestä on tullut myös haluttu vieras seudun seurapiireissä.

Vierailuretket tehdään paikallisjunalla ja hevosvaunuilla. Muutaman kerran ”Marcel” heittäytyy tuhlaavaiseksi ja liikkuu autolla, jonka on vuokrannut käyttöönsä kuljettajineen. Romaani antaa mielenkiintoisen todistuksen siitä, miltä auton käyttöönotto tuntui ihmisistä, jotka olivat tottuneet hevoskyytiin. Käsitys välimatkoista muuttui. Oli kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja.

Balbecissa ”Marcelin” kyläilykohteista tärkeimmät ovat herra ja rouva Cambremerin talo sekä Verdurinien huvila. Suurelta osin samat henkilöt tavataan molemmissa paikoissa, mutta tästä huolimatta kilpailu seurapiirien nokkimisjärjestyksessä on armotonta: ylempiä mielistellään ja alempia ivataan julmasti. Koko ajan on arvioitava omaa asemaa suhteessa muihin ja oltava kiinnostava.

Seurapiirien johtohahmo on tänä kesänä paroni de Charlus, joka on saapunut Balbeciin, koska hänen rakastettunsa, viulutaiteilija Charlie Morel, suorittaa asepalvelustaan läheisessä varuskunnassa. Paroni de Charlus pyrkii pitämään homoseksuaalisuutensa piilossa ja vaanii koko ajan keskusteluissa mahdollisesti esiintyviä viittauksia siihen, että salaisuus on muiden tiedossa.

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei seurapiirielämän kuvaus oikein sytytä minua. Niinpä olinkin aidosti hämmästynyt, kun huomasin pariin otteeseen nauravani ääneen. Proustin hauskuus on suurimpia yllätyksiäni tätä klassikkosarjaa lukiessani: romaanin ”syvällisyyttä”, ”tarkkanäköisyyttä” ja ”hienoutta” tulee korostetuksi aivan liikaa – kunnon röhönauru silloin tällöin pitää minut varmemmin kirjan äärellä.

”Marcel” osallistuu seurapiirielämään antaumuksella ja kirjoittaa kauniisti ystävyyden kokemuksesta, jonka hän siellä on kohdannut. Samalla hän kuitenkin myös säilyttää välimatkan kuvattavaansa: hän näkee ilkeyden ja julmuuden, jotka kätkeytyvät näennäisen hyvien tapojen taakse. ”Marcel” sanoutuu pariinkin kertaan irti seurapiirien snobismista:
- - tapanani ei ollut tehdä eroa työläisten, porvareitten ja ylimysten välillä; ystäväni olisin voinut valita keiden joukosta tahansa. Ja antanut tietyn etusijan työläisille ja heidän jälkeensä ylimyksille, en snobismista, vaan tietäen että heiltä voi odottaa suurempaa kohteliaisuutta työläisiä kohtaan kuin porvareilta, joko siksi että ylimykset eivät halveksi työläisiä niin kuin porvarit, tai koska he osoittavat kernaasti kohteliaisuuttaan kenelle tahansa, aivan kuin kauniit naiset suodessaan sydämensä kyllyydestä hymyn jonka tietävät tuottavan suurta iloa vastaanottajalleen. Sitä vastoin en voi sanoa, että tapani asettaa kansanihmiset samalle tasolle suurmaailmaan kuuluvien kanssa, olisi aina ollut äidilleni mieleen.

Äidille ei ole mieleen myöskään syntyperältään vaatimaton tyttö, jota ”Marcel” kolmentoista muun ohella tapailee. Tämä tyttö on Albertine, johon ”Marcel” oli korviaan myöten rakastunut ensimmäisellä Balbecin vierailullaan. Suhde Albertineen on keskeinen osa myös tämän romaanin juonta. Suhde näyttää voivan hyvin silloin, kun ”Marcel” suhtautuu välinpitämättömästi Albertineen; heti kun Marcel kiintyy Albertineen voimakkaammin, alkaa aiemmista osista tuttu sairaalloinen mustasukkaisuus taas jäytää kertojaamme.

Tämä osa päätyy ”Marcelin” tunteiden myllerrykseen. Hän on päättänyt jättää Albertinen ja odottaa sopivaa tilaisuutta kertoa päätöksestään tytölle, kun saa kuulla, että Albertine on pitkän aikaa ollut hyvä ystävä neiti Vinteuilin kanssa ja aikoo lähteä pitkälle risteilylle tämän seurassa. Neiti Vinteuil on tunnettu naisiin suuntautuvasta rakkaudestaan -  hän on "Gomorran asukkaita". Heti syttyvä mustasukkaisuus saa kertojan taas muistamaan lapsuuden hylätyksi tulemisen tunteen. Hän ilmoittaa äidilleen, että toisin kuin oli tälle jo luvannut, hän ei jätäkään Albertinea, vaan aikoo mennä tämän kanssa naimisiin.

Minulla on tunne, että tässä romaanisarjassa on viimeinkin tulossa talvi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!