Amélie Nothomb: Le Voyage d´hiver

Amélie Nothomb, Le Voyage d'hiver. Albin Michel 2011. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2009.

 

Nuoruusiässä herää tärkeä kysymys maineesta: oletko valossa vai pimeydessä? Olisin halunnut pystyä valitsemaan. En pystynyt: jokin mitä en kyennyt analysoimaan tuomitsi minut varjoon. Ja se olisi voinut miellyttää minua vain, jos olisin sen itse valinnut.

Neljänkymmenen vuoden iässä lämmitys- ja sähköratkaisujen asiantuntija Zoïle on astumassa pois varjosta. Hän valmistautuu Charles de Gaullen lentokentällä kaappaamaan lentokoneen, lentämään sen päin tunnettua turistikohdetta ja kuolemaan sadan muun matkustajan kanssa. Koneen lähtöä odotellessaan hän kirjoittaa vihkoon eräänlaiset muistelmansa, joiden on määrä tuhoutua yhdessä hänen kanssaan. Juonipaljastuksia on luvassa taas.

Zoïle vakuuttaa, ettei ole terroristi. Hänellä ei ole oikeutusta teolleen, hän toteaa olevansa rehellinen hirviö. Rakkaudessa pettynyt hirviö.

Zoïlen talvimatka alkaa joulukuussa, kun hän työnsä kautta tutustuu kahteen nuoreen naiseen, jotka ovat juuri muuttaneet jääkylmään pariisilaiseen ullakkohuoneistoon. Naisista toinen, Aliénor, on menestyvä kirjailija. Romaani astuu reippaasti uskottavuuden ulkopuolelle, sillä käy ilmi, että Aliénor on autisti, jota romaanien sanelemisen lisäksi kiinnostaa lähinnä vain syöminen ja sylkikuplien puhaltelu. Kaunis Astrolabe puolestaan toimii savant-kirjailijan sihteerinä, kirjallisena agenttina ja suojelijana maailmaa vastaan.

Zoïle ihastuu välittömästi Astrolabeen ja saa tältä kyllä vastakaikua, mutta suhteen etenemistä haittaa se, ettei Astrolabe suostu jättämään Aliénoria hetkeksikään yksin. Lopulta Zoïle turvautuu epätoivoiseen viettelykeinoon: hän syöttää naisille huumesientä ja nauttii sitä itsekin. Seuraa ylä- ja alamäkiä sisältävä huuruinen trippi, jonka aikana Aliénor vetäytyy silmät kiinni katselemaan modernin taiteen näyttelyä päänsä sisällä. Astrolabe puolestaan muuttuu kylmäksi kivipatsaaksi (stoned kirjaimellisesti), eikä Zoïlen rakasteluyritys johda mihinkään – bad trip. Kaiken kauheuden kruunaa se, että Astrolabe nauraa epäonniselle rakastajalleen.

Zoïle vihastuu. Jos Astrolabe, joka edustaa korkeinta ja kauneinta maailmankaikkeudessa, pystyy menettelemään näin katalasti, tuhoutukoon koko surkea ihmiskunta! Tässä satiirisessa ja ilkikurisessa romaanissa näyttää siis siltä, että naisen nauru ja miehen loukattu ylpeys loppujen lopuksi ovat virikkeenä terroritekoon.

Teon kohteeksi valikoituu Astrolaben nimen jättiläismäinen alkukirjain. Tiesittekö muuten, että Gustave Eiffel oli hullaantunut naiseen nimeltä Amélie? En tiennyt minäkään, mutta niin väitetään tässä romaanissa, jonka on kirjoittanut Amélie Nothomb, belgialaissyntyinen kirjailija, jonka romaanista Mercure olen kirjoittanut aiemmin.

Nothombia näyttävät näiden kahden lukemani romaanin perusteella kiehtovan eriskummalliset ja symboliset nimet, groteskit henkilöhahmot, viittaukset kirjoihin ja musiikkiin (tässä Schubertiin) ja läheisriippuvaiset ihmissuhteet. Lukijalle tulee myös usein tunne, että kirjailija ei ole aivan vakavissaan vaan tekee pilaa kirjallisuuden melodramaattisista juonirakenteista. Teoksen loput ovat myös monitulkintaisia tai suorastaan vaihtoehtoisia. Niin tässäkin. Zoïlen muistelmienhan piti tuhoutua hänen kanssaan, ja nyt minä ne juuri luin. Entäpä jos...

Koukuttavaa luettavaa – hieman raivostuttavalla tavalla tosin.

J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

J. P. Koskinen, Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.

- Opetelkaa rakastamaan! Kaikki rakkaudesta syntyvät haavat umpeutuvat kuin viilto vedessä, vihassa teette toisistanne raajarikkoja. Rakastavan sydän on auki ja hänen luokseen voi tulla kuka tahansa kun viha puolestaan kivettää ihmisen eikä hän pääse edes itsensä luo.

Grigori Rasputinin hahmo ei ole aiemmin kiinnostanut minua. Olen luultavasti hyväksynyt historialliseksi näköiskuvaksi Venäjän tsaarittaren ja nuorten tyttöjen palavasilmäisen rakastajan, joka kuvataan Boney M:n klassikkobiisissä. But the kazachok he danced really wunderbar. Onneksi tulin kuitenkin tarttuneeksi tähän J. P. Koskisen huomattavasti sävykkäämpään ja ilmeisesti myös historiallisesti täsmällisempään tulkintaan Rasputinista. Kannattaa silti muistaa, että tämä on romaani, ei elämäkerta.

Teos kuvaa Rasputinin ja samalla Venäjän tsaariperheen viimeisiä vuosia. Aina välillä piti avata Wikipedia ja tarkistaa, onko romaani lähtenyt ihan omille teilleen vai nojaako se historiallisiin tosiseikkoihin. Yllätyin toistuvasti siitä, että kirjailijan kuvaamat mielikuvitukselta vaikuttavat tapahtumat olivat todella tapahtuneet. Romaanin koskettava loppuratkaisu ammentaa tsaariperheen ympärille kehkeytyneistä legendoista ja tulee siinä sivussa luoneeksi aivan uuden - kauniin ja lohduttavan.

Romaanin kertojaratkaisu on erinomainen. Tarinan muistelee minä-muodossa orpo Vasili, jonka Rasputin on Jerusalemin pyhiinvaellusmatkallaan ottanut oppipojakseen. Romaanin aikana Vasili kasvaa pikkupojasta aikamieheksi, uskonnollisesta opetuslapsesta vastahakoiseksi bolsevikiksi. Vasili kulkee Rasputinin matkassa ja asuu hänen kanssaan, näkee ja kuulee ja painaa mieleensä kaiken.

Aluksi Vasili suhtautuu Rasputiniin kritiikittömän ihailevasti. Askeettisen munkin hengellinen kilvoittelu tekee vaikutuksen nuoreen oppipoikaan niin kuin lähes kaikkiin Rasputinin vaikutuspiiriin joutuneisiin ihmisiin. Se mikä suurelle yleisölle ja aluksi myös pienelle oppipojalle näyttäytyy eroottisena hurjasteluna, onkin tarkoituksellista kiusaukselle altistumista ja lihan kuolettamista. Rasputinilla näyttää myös olevan aitoja parantajan kykyjä.

Rasputinin mukana Vasili pääsee tutustumaan myös Venäjän hoviin: hän leikkii tinasotilailla Aleksei-prinssin kanssa ja rakastuu Anastasiaan. Tällä on teoksen juonen kannalta tärkeät seuraukset: Vasili päättää pelastaa Anastasian, jos Venäjän tsaariperhe joskus joutuu hengenvaaraan.

Kun Rasputinin käytös muuttuu ensimmäisen häneen kohdistuneen murhayrityksen jälkeen pidäkkeettömäksi ja kun hänelle alkaa alkoholikin maistua, Vasili ottaa etäisyyttä opettajaansa. Vasilin itse luomat ystävyyssuhteet johtavat hänet yhteyksiin yhtäältä sosiaalivallankumouksellisten ja bolsevikkien ja toisaalta tsaariperheen lähellä olevien tahojen kanssa. Hänestä tulee eräänlainen rintamien välillä toimiva tarkkailija tai vakooja.

Jotain "hullun munkin" karismasta näyttää tarttuvan myös Vasiliin. Hän on terävä kuin mikä ja oppii uusia kieliä kuin itsestään. Rasputinin yksi erikoinen ominaisuus on, että hän ei näytä millään kuolevan; Vasililla puolestaan näyttää olevan kyky herättää henkiin kuolleita eläimiä. Teoksen lopussa Rasputinin surmaaminen lopulta onnistuu. Vasili taas tekee hämmästyttävimmän kuolleista herättämistemppunsa.

Vastaavan tempun tekee J. P. Koskinenkin: romaanin sivuilla herää henkiin koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä murroksessa vellova Venäjä. Ajankuva on mielenkiintoinen ja uskottava. Romaanin repliikitkin on rytmitetty kuulostamaan suomeksi käännetyltä venäjältä. Vetävän ja jännittävän kerronnan takia historiallinen totuus saa hieman taipuakin. Sanataiteen totuus on ihan oma lajinsa.

Rachel Ingalls: Mrs. Caliban

Rachel Ingalls, Mrs. Caliban. Laurel 1988. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1983.

Joskus tekisi mieli sanoa vain: Lue tämä kirja!

Mutta eipä se blogitekstinä taida ihan riittää. Siispä:

Kalifornialainen kotirouva Dorothy on kokenut viime aikoina raskaita menetyksiä: kouluikäinen ainoa lapsi kuoli umpilisäkeleikkauksen komplikaatioihin, sitten hän menetti vauvansa. Aviomiehellä on ollut suhde toimiston tytön kanssa. Koirakin jäi auton alle.

He didn't come back all day. He didn't come back because he had been hit by a car. Fred had found her crying in the living-room when he came home. Everything near her died, she had said. Everything; it was a wonder the grass on the front lawn didn't turn around and sink back into the earth. She cried for days, weeks. And Fred began to explain less and even to talk less. No matter how much you loved someone, there was a limit to the amount of crying you could stand hearing.

Parhaimmalle ystävälleen Estellelle Dorothy uskoutuu avioliitostaan: ”I think we are too unhappy to get a divorce.”

Dorothy alkaa kuulla radiosta vain hänelle itselleen tarkoitettuja rohkaisevia viestejä, ja pian sen jälkeen radiossa varoitetaan merentutkimuksen laitokselta karanneesta ”hirviömiehestä”, joka on surmannut kaksi laitoksen työntekijää poistuessaan.

Eipä aikaakaan kun tämä kaksimetrinen lihaksikas sammakkoa muistuttava olento ilmaantuu Dorothyn keittiöön. Alkujärkytyksen jälkeen Dorothy alkaa ruokkia tätä vain kasvisruokaa syövää, huomaavaista ja itseänsä selkeästi puheella ilmaisevaa olentoa, joka kutsuu itseään Larryksi. Dorothy piilottaa Larryn tyhjään huoneeseen, jossa aviomies Fred ei koskaan käy. Larryn ja Dorothyn suhde syvenee nopeasti eroottiseksi rakkaussuhteeksi.

Hetken jo näytti, että tämä on jokseenkin ennakoitava fantasiatarina erilaisuuden kohtaamisesta. Ei sinne päinkään!

Larry käy iltaisin omilla retkillään ja jos häntä uhataan, hän ei epäröi tappaa. Dorothy ymmärtää pian, että hänen on yritettävä palauttaa Larry kotiinsa mereen kaltaistensa joukkoon.

Jännittävä tarina etenee nopeasti kohti dramaattista loppuratkaisua. Tämä pienoisromaani on lähes pakko lukea yhdeltä istumalta. Luin itse kirjan loppuun illalla juuri ennen nukkumaan menoa eikä uneen pääsystä tullut mitään, koska monet erilaiset tulkinnat mylläsivät mielessäni. Lukemisen jälkeen mieleen pulpahteli lauseita, jotka olivat jääneet askarruttamaan lukemisen aikana. Teoksen lopun valossa joka ikinen niistä avasi uuden tulkintalinjan.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa, mutta se pitäytyy Dorothyn näkökulmassa. Tässä onkin yksi teoksen jujuista. Ainakin minulla on taipumus suhtautua myötätuntoisesti ja lähes kritiikittä näkökulmahenkilöön. Hänhän ilman muuta edustaa hyvää, oikeaa ja totuutta. Dorothy on tosin masentunut mutta hän haluaa toimia oikein. Vasta Estelle-ystävän repliikit romaanin lopussa saavat epäilemään Dorothyn vilpittömyyttä. Dorothylla on taito ummistaa silmänsä todellisuudelta niin halutessaan.

Teoksen nimi ”Rouva Caliban” on myös moniselitteinen. Calibanhan on se ”läiskänaama noidan sikiö” Shakespearen Myrskyssä, joka yrittää vietellä Prosperon tyttären Mirandan. Onko Larry Caliban ja Dorothy hänen rouvansa? Vai onko Fred sittenkin Caliban? Vai onko Dorothy naispuolinen Caliban?

Entä miten pitää suhtautua siihen, että Dorothy teoksen lopussa kertoo vieraalle ihmiselle, että hänen miehensä nimi oli Fred mutta hän kutsui tätä Larryksi?

Pää hajoaa! Mutta hyvällä tavalla... ja tämän romaanin soundtrackina soi tietenkin Dr Hook & The Medicine Shown ”The Ballad of Lucy Jordan”.

Kirjailija Rachel Ingalls arveli itse, että keskittyminen novelleihin ja pienoisromaaneihin oli syynä siihen, ettei hänen tuotantonsa saanut erityisempää kaupallista menestystä. Viime aikoina hänen kirjojaan on tullut useammankin kerran vastaan erilaisissa kirjasuosituslistoissa. Tämä Mrs. Caliban näyttää olevan hänen teoksistaan kaikkein useimmin mainittu. Rachel Ingalls kuoli vuonna 2019.