Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Viime kesänä luin Victoria Masin historiallisen romaanin Le Bal des folles, joka sijoittuu Salpêtrièren mielisairaalaan Pariisissa 1800-luvun lopulla. Sama sairaala ja osittain samat henkilötkin ovat mukana Per Olov Enquistin romaanissa Blanche ja Marie. 

Romaanin Blanchen esikuvana on ollut Blanche Wittman, Salpêtrièren potilas, josta tuli kuuluisa sairaalan johtajan, Jean-Martin Charcot'n, hysteriaa käsittelevien luentojen "tähtiesiintyjänä". Charcot'n kuoleman jälkeen Blanchen oireet katosivat ja hän työskenteli apuna radiologisissa tutkimuksissa. Säteilyn vaaroja ei vielä tuolloin tunnettu. Syöpäkasvainten takia Blanchelle tehtiin useita amputaatioita ja hän kuoli 54-vuotiaana säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Romaanin Marie pohjautuu Marie Curien, kaksinkertaisen nobelistin ja säteilytutkijan, elämäkertatietoihin. Myös Marie Curie sairastui vakavasti tutkimustensa aikana saamistaan säteilyannoksista. 

Romaanissa esiintyy lukuisia muitakin tunnettuja historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Sigmund Freud, joka myös tosielämässä työskenteli nuorena Salpêtrièressä, ja Albert Einstein. Jane Avril, Salpêtrièrestä parantuneena vapautunut kabareetanssija ja taidemaalari Toulouse-Lautrecin malli, esiintyy myös aiemmin mainitsemassani Victoria Masin romaanissa, tosin nimettömänä. Tohtori Charcot'lla on Enquistin romaanissa keskeinen rooli: vastoin tiedossa olevia tosiasioita hän on siinä Blanche Wittmanin rakkauden kohde ja lopulta myös rakastaja. 

Lopun kiitoksissaan Per Olov Enquist korostaa, että kyseessä on romaani, vaikka teos pohjautuukin historiallisiin dokumentteihin. Tämä on lukijan syytä pitää mielessään. Kyseessä on fiktiivinen teos, joka yrittää selvittää rakkauden olemusta. Päähenkilöiden elämäkerroissa on aineksia, joiden ansiosta he sopivat tähän teokseen. Myös Salpêtrièren sairaala muuttuu tässä romaanissa vaikeiden rakkauksien taloksi.

Se oli todellinen linna Pariisissa, Linna! Ja sinne koottiin rakkaudesta sekaisin menneet naiset. He olivat rappeutuneita tai vanhaksi tulleita naisia tai sellaisia tyttöjä, joitten olisi pitänyt ryhtyä etsimään rakkautta, mutta olivat vain odottaneet sitä ja luhistuneet. Heille kaikille oli yhteistä, että rakkaus oli näytellyt osaa jokaisen elämässä, mutta he olivat pettyneet siihen.

Enquistin romaanissa Blanche ja Marie työskentelevät Marie Curien laboratoriossa työtovereina ja myöhemmin, kun Marie on joutunut luopumaan tieteellisestä työstään, he jatkavat ystävinä. Heitä yhdistävät rakkaudessa koetut pettymykset ja yritys ymmärtää, mistä rakkaudessa oikeastaan on kysymys. Romaanin Blanche on kirjoittanut kolme muistikirjaa – keltaisen, punaisen ja mustan – jotka hän on nimennyt Kysymysten kirjaksi. Sen mottona on "Amor omnia vincit" – rakkaus kaiken voittaa. Lainaukset näistä fiktiivisistä muistikirjoista muodostavat ison osan Enquistin romaanista. Enquist nostaa Blanchen ja Marien rinnalle muutamaan otteeseen myös kolmannen naisen, jonka rakkaus on pettänyt: oman äitinsä, joka jäi nuorena leskeksi. 

Romaanin kertoja, joka siis on tunnistettavissa Per Olov Enquistiksi, pohtii todellisten ja keksittyjen tietojen pohjalta päähenkilöidensä vaikeaa elämää. Blanche elää raajat amputoituna etupäässä muistoissaan ja muistikirjoissaan. Liikkumaan hän pääsee vain pyörillä varustetussa laatikossa. Hän väittää surmanneensa Jean Charcot'n ja toimineensa silloin rakkaudesta. Hän myös on halunnut teollaan auttaa Marieta ymmärtämään rakkauden luonteen. Lukijakin pääsee mukaan salaisuuteen, sillä romaanin lopussa kuvataan Blanchen ja Charcot'n viimeiset yhteiset hetket.

Marielle myönnettiin toinen Nobelin palkinto hänen miehensä kuoleman jälkeen, mutta samaan aikaan paljastui suhde, joka hänellä oli ollut tutkijakollegaansa. Marieta syytettiin avionrikkojaksi, ja tässä romaanissa Ruotsin akatemia esittää toivomuksen, ettei Marie tulisi Tukholmaan ottamaan vastaan palkintoaan. Ranskassa Dreyfus-tapauksen kiihdyttämässä ilmapiirissä häntä – katolistaustaista ateistia – myös väitettiin juutalaiseksi ja puolalaisen taustansa takia vielä ulkomaalaiseksi. Ihmeellisesti – ja masentavasti – nämä kaksi asiaa, juutalaisuus ja ulkomaalaisuus, vielä tänäkin päivänä ovat joidenkuiden mielestä tuomittavia. Loppuelämänsä Marie joutui elämään julkisuudesta syrjässä.

Romaanin naiset joutuvat kärsimään yhteiskunnan kaksinaismoralismista ja tekopyhyydestä. Naiselle ei sallita samoja asioita kuin miehille. He eivät missään nimessä saa olla miehiä etevämpiä. Marie Curien saavutukset yritettiin toistuvasti pistää hänen aviomiehensä tai mieskollegoidensa tiliin. Omituista kyllä nainen ei ilmeisesti pystynyt olemaan edes aidosti hullu, sillä Blanche Wittmania ja muita Salpêtrièren naispotilaita moitittiin toistuvasti oireiden näyttelemisestä.

Enquistin romaani yrittää siis lähestyä vaikeaa aihetta: mikä on rakkauden olemus. Enquistin aikaisemmista romaaneista on jo käynyt selväksi, että valmiiksi pureskeltuja vastauksia on turha odottaa. Tämäkin romaani hapuilee kohti vastausta fragmenttien, yksittäisten tapahtumien ja myös kirjailijan omien muistojen avulla. Olen aiemmin kuvaillut Enquistin romaaneja palapeleiksi, joiden palasista osa puuttuu tai kuuluu johonkin toiseen palapeliin. Tällä kertaa kuvaan jäi erityisen paljon aukkoja. Romaanin kertoja toteaakin useaan otteeseen, että ei saa luovuttaa vaan täytyy vain yrittää ymmärtää. 

Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja ajattelin lapsellisia ajatuksia – myönnän että tämä on Blanchen sanonta – evankeliumi merkitsi sanomaa rakkaudesta, ja kaikki rakkaus oli toisaalta käskettyä, toisaalta kiellettyä. Tästä syntyi houkutus, joka oli räjähdysherkkä ja siis tappava. Rakkaus ja kuolema liittyivät yhteen, emmekä me voineet päästä vapaiksi. Kaikki puhuivat rakkaudesta, mutta kukaan ei selittänyt sitä. Rakkaus oli samalla suurinta syntiä. 

Silloin ei saa luovuttaa. 

Ellei luovuta, kaiken voi selittää, myös tuskan, mikäli lopulta nousee jaloilleen ja kävelee.

 

Per Olov Enquist, Blanche ja Marie. Gummerus 2005. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Boken om Blanche och Marie (2004) suomentanut Antero Tiusanen. Kansikuvassa yksityiskohta André Brouillet'n maalauksesta Charcot opettaa Salpêtrièressä (1887). 234 s. 

-----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.