maanantai 26. elokuuta 2024

Adolf Muschg: Uskoton prokuristi



Kirjan alkuperäinen nimi ja suomalaisen painoksen alaotsikko – Liebesgeschichten, Rakkaustarinoita – kertoo mistä on kyse. Kokoelman seitsemässä novellissa käsitellään rakkautta monesta katsantokulmasta. Ajattelin, että tämän minulle tärkeän aiheen lisäksi kertomuksissa olisi myös huumoria. Siis kirja minun makuuni, kuvittelin. 

Eipä sitten kuitenkaan ollut. Kyllä tämän luki, ja lopussa jo vähän lämpeninkin... mutta, mutta. Yleensä luen novellin kertahotkaisulla – se on mielestäni osa novellitaiteen ideaa – mutta tällä kertaa jätin usein lukemisen kesken ja jatkoin uudestaan myöhemmin, toisinaan vasta seuraavana päivänä. Tämä kertoo siitä, että novelleissa ei ollut minulle sitä jotain, joka pakottaa lukemaan seuraavan virkkeen, ja sitten seuraavan...

Kerronnan sävy vaihtelee kokoelman kertomuksesta toiseen, absurdia huumoriakin niissä on, mutta niiden komiikka ei kohdallani realisoitunut nauruksi. Monessa tarinassa on hieman hysteerinen, pingottunut, jopa surrealistinen tunnelma. Huvittavuus syntyy useimmiten siitä, että kertoja vaikuttaa lievästi mielenvikaiselta ja korostaa monisanaisesti ja kiemuraisin lausein epäolennaisilta vaikuttavia yksityiskohtia. 

Luen aika harvoin saksankielisen kielialueen kirjoja, joten en osaa sijoittaa näitä kertomuksia sen kielialueen kerrontaperinteeseen. Minulle tulivat lähinnä mieleen muutamat absurdin draaman edustajat.

Tässä muutama kommentti kokoelman novelleista:

Uskoton prokuristi

Tarinan nimettömäksi jäävä päähenkilö on kodinkoneita kaupittelevan yrityksen prokuristi. Vaikuttaa siltä, että myös saksalaisella kielialueella tähän ammattiin liittyy mielikuvia rutikuivasta paperinpyörittäjästä. Tarinan prokuristi, jonka elämästä kerrotaan hän-muodossa,  haluaisi tarkasti säänneltyyn elämäänsä jotain, millä olisi "jotain tekemistä hänen kanssaan henkilökohtaisesti" – sanalla sanoen hän haluaisi rakastajattaren. Ensimmäisessä virkkeessä sanotaan "ei siksi että liikkeessä toisillakin oli". Se, että se täytyy mainita, kertoo, että ajatus on kuitenkin käynyt prokuristin mielessä. Hmm – siis jotain henkilökohtaista siksi että toisillakin on.

Kuten arvata saattaa, ristiriitainen toive toteutuu ja jää toteutumatta yhtä aikaa. Oman elämänalueen etsiminen johtaakin toisen miellyttämiseen. Prokuristi aloittaa suhteen eräässä markkinointitapahtumassa tapaamansa naisen kanssa. Jo ensimmäisellä tapaamiskerralla hän alkaa suunnitella suhteesta irrottautumista. Koska suhde kuitenkin näyttää merkitykselliseltä naiselle, hän jatkaa sitä – vastentahtoisesti ja pakotietä etsien. Lopulta hän helpotuksekseen onnistuu. Umpisuolen leikkaus tarjoaa sopivan tilaisuuden suhteen katkaisemiselle.

Jotain mieluisaa elämässä

Novelli muodostuu maalaismiehen oikeuden tuomareille kirjoittamasta kirjeestä. Tyttäriensä kanssa maannut isä perustelee siinä tekojaan ja vakuuttaa tehneensä ne pelkästä hyväntahtoisuudesta tyttäriään kohtaan. Yksinkertaisen miespolon kirje vaikuttaa vilpittömältä. Kyseessä on hyvän maun ja sovinnaisen moraalin vastainen tarina – eli se tekee juuri sitä, mihin kirjallisuus niin hienosti pystyy. Antaa äänen sille, jonka mielellämme vaientaisimme.

Sininen mies

Surrealistisen unenomainen tarina miehestä, joka menettää vaimonsa – ehkä nuukuuttaan. Mies kertoo tarinansa minämuodossa.

Playmate

Psykologisesti oivaltavan tarinan kertoo minämuodossa isä, joka tulee tapaamaan avioerossa äidille jäänyttä poikaansa. Isä nimittää poikaa "Kaveriksi". Isä ja poika käyvät eläintarhassa ja syömässä. Isä antaa pojalle muumikäsinuken "Ruotsista". Aiemmin isä on antanut pojalle myös muumikirjan, koska on itse pitänyt siitä. Poika ei kirjaa muista, ilmeisesti äiti ei ole lukenut sitä hänelle.

Ennen lähtöään isä vielä käväisee pojan kotona, koska poika haluaa näyttää isälle Raffin, kaniininsa. Poika hakee huomiota käyttäytymällä kaoottisesti ja kuten ilmenee, myös sadistisesti. Kertomuksen viimeinen virke paljastaa vastenmielisyyden, jota isä on tuntenut poikansa tapaamisesta ja jota hän itse ei ole huomannut. Pojan käytös selittyy sillä, että poika on vaistonnut isän asenteen.
 
Piikki lihassa

Tiedätkö sen slapstick-klassikon, jossa mies kävelee kadulla. Hänen edessään on banaaninkuori, jota mies ei tietenkään huomaa. Viime hetkellä mies väistää banaaninkuoren – ja putoaa likakaivoon. Tämä tarina toimii juuri tällä tavalla. Ymmärrät, jos luet.

Kokoelman novelleista tämä on kauimpana rakkauskertomuksesta, paitsi jos ajattelee, että sen päähenkilö ja minäkertoja on rakastunut omaan elämäänsä.

Kertoja on ollut valokuvaajana arkeologisilla kaivauksilla. Kuvaa ottaessaan hän kaatuu kaktuspensaaseen. Hän onnistuu poistamaan kaikki piikit paitsi yhtä, joka painuu vain syvemmälle hänen kyynärpäähänsä. Paikalliset oppaat vaikuttavat huolestuneita, mutta yhteisen kielen puuttumisen takia mies ei voi olla varma, miten vaarallinen kaktuksen piikki on. 

Kertoja löytää paikallisesta pienestä museosta englannintaitoisen miehen, joka sanoo, että piikki ei ole vaarallinen. Mies hakeutuu kuitenkin vielä sairaalaan, jonka lääkäri on lounaalla mutta hoitajat vakuuttavat, ettei ole syytä huoleen. Seuraavana päivänä mies viimein pääsee lääkäriin. Ei huolta, kyynärpää on kunnossa.

Ja lopussa sitten on vuorossa se slapstick-likakaivo.

Kun isoisä bordellissa kävi

Tämä tarina on kerrottu harvinaisessa me-muodossa. Kertoja edustaa lapsijoukkoa, joka syystä tai toisesta on pysyvästi vuoteenomana. Novellissa viitataan hapenpuutokseen jossain kehitysvaiheessa. Lapset asuvat yhdessä isoisänsä kanssa, muita ei ole. Isoisä tuo heille ruokaa. 

Ilmeisesti ajanvietteekseen lapset tenttaavat isoisää hänen elämänsä ainoasta bordellikäynnistä. Isoisän vastaukset ovat kierteleviä, ja hän keskittyy lasten mielestä epäolennaisiin seikkoihin. Kyseessä on todella absurdi tarina, joka toi mieleen Beckettin näytelmien erikoisilla tavoilla fyysisesti rajoittuneet päähenkilöt.

Hyvittäjä

Tästä tarinasta pidin tässä kirjassa eniten. Niin paljon, että mieleni tekisi lukea jotain muutakin Adolf Muschgin kirjoittamaa.

Kyseessä on omituisella logiikalla rakennettu avioliittodraama, jonka kertoja tunnistautuu tapahtumien sivustakatsojaksi. Hän puhuu sattumuksista “täkäläisessä oikeudessa” ja “meidän kaupungissamme”. Samalla hän kuitenkin tuntee kertomuksensa päähenkilöiden elämän intiimeimmätkin yksityiskohdat. Tässä kertomuksessa – kuten kokoelman muissakin tarinoissa – tarinan avaimet on piilotettu epäolennaisten yksityiskohtien ja pohdintojen monisanaiseen vyöryyn.

Armin Bleuler, 52-vuotias krematorionhoitaja, saa tarinan alussa tuomion ruumiinryöstöstä ja hänen puolisonsa Sabine varastettuun tavaraan ryhtymisestä. Armin on vienyt 17 vainajalta vihkisormuksen, ja Sabine on yrittänyt ne pantata.

Tässä esimerkki kertojan monisanaisista vuodatuksista. Lainauksessa on kyse Arminin tutustumisesta tulevaan puolisoonsa Sabineen:
Mutta kun vaaditaan, ettei mitään pahaa saa edes ajatella, niin tulee väkisinkin ajatelleeksi jotakin mikä on väärin, ahdistavia asioita, joita ei mitenkään voi yhdistää aikuisten naisihmisten varmaan käytökseen, siihen miten ne keikuttavat tyköistuvia takapuoliaan – ei voi, koska ei saa, ei siinä enää mikään komentelu auta eikä ajan mittaan edes itsetyydytys. Niinpä Armin sitten olikin niin ujo, että niinkin yksinkertainen kihlattu kuin Sabine saattoi häneen verrattuna tuntea itsensä varmaksi, varmaksi ja vähän vaivautuneeksi myös, sillä miehinen viattomuus on kuten tunnettua räjähtävää ainesta, johon ei ole luottamista. Näin siis Armin kidutti itseään kantaessaan ensi rakkautensa ristiä, mikä on inhottavin yksin jäämisen muoto joka ankarasti kasvatetun ihmisen osaksi voi tulla, koska hän ei milloinkaan rohkene antaa toisen huomata toiveita joita itsessään ruokkii ja joiden yllä riippuu kiven raskaana isän lausuma tuomio saastasta ja syyllisyydestä: uhkaavat puheet synnistä, joka antoi elämän mutta jossa ei saa olla tietoakaan elämästä sen täydessä merkityksessä (taloudelliset syyt) ja joka ei sen vuoksi halua siitä mitään tietääkään (moraaliset syyt). Armin ei tehnyt Sabinen kanssa mitään mitä olisi tarvinnut hävetä, mutta ei liioin mitään mitä hän ei olisi hävennyt.
Tarinassa käy vähitellen ilmi, että rikoksessa ei ole ollut kyse ahneudesta vaan Arminin tarkkaan suunnitellusta kostosta, jonka syynä on ollut vaimon uskottomuus heidän kihlausaikanaan kauan sitten.

Adolf Muschg (s. 1934) on sveitsiläinen saksaksi kirjoittava kirjailija. Uskoton prokuristi on ainoa hänen kirjoistaan, joka on käännetty suomeksi. Lisäksi Yleisradio on toteuttanut suomeksi kaksi hänen kuunnelmaansa.

Adolf Muschg, Uskoton prokuristi: Rakkaustarinoita. Weilin & Göös 1987. Alkuteos Liebesgeschichten ilmestyi vuonna 1972. Saksan kielestä suomentanut Sinikka Kallio. Päällyksen suunnittelu: Tuula Mäenpää. Kansikuva: Hannu Mäenpää. 179 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!