Clara Dupont-Monod: La Passion selon Juette

Clara Dupont-Monod'n (s. 1973) elämäkerrallisen romaanin päähenkilö Juette (tai Yvette) syntyi nykyisen Belgian alueella, Huyn kaupungissa vuonna 1158. Hänen elämästään tiedetään harvinaisen paljon siksi, että augustinolainen kaniikki Hugues de Floreffe kirjoitti muistiin hänen elämäntarinansa. Hugues de Floreffe oli Juetten rippi-isä, josta tuli myös hänen uskottunsa ja ystävänsä.

Kerron seuraavassa melko paljon nimenomaan romaanin Juetten elämästä. On hyvä muistaa, että romaani ei täysin vastaa todennettavia historiallisia tapahtumia.  Jos alkaa vaikuttaa siltä, että luet kirjan mieluummin itse, lopeta ihmeessä lukeminen.

Romaanissa Juette kasvaa porvarisperheen tyttärenä Huyn kaupungissa, Maas-joen varrella. Isä suhtautuu tyttäreen lämpimästi, pitää tätä pikku lintusenaan, mutta naittaa tämän ajan tapaan nuorena, vasta 13-vuotiaana, lähes 40-vuotiaalle miehelle tytön ilmiselvästä vastustelusta huolimatta. Äiti on kylmäkiskoinen tapauskovainen. Hän ei ole kannustanut tyttöä tämän halutessa oppia lukemaan paremmin. Äidin mielestä aviomies odottaa puolisoltaan kädentaitoja, ei lukutaitoa. Juetteen jää kuitenkin suuri tarinoiden jano. Hän kuuntelee ja painaa mieleensä tarinoita ritareiden elämästä.

Jo lapsena Juette pohtii syvällisiä asioita. Hän huomaa ristiriidan äidin uskonlauseiden ja tekojen välillä. Juette ei myöskään hyväksy pappeja jotka makaavat seurakuntalaisten kanssa; piispoja jotka keräävät suuren omaisuuden; kirkonmiehiä jotka syövät itsensä lihaviksi. 

Juetten rippi-isä Hugues de Floreffe työskentelee luostarissa kirjojen kuvittajana. Hän on jo varhain nähnyt Juetten erityislaatuisuuden. Ikäerosta huolimatta heistä tulee ystävät. Juette on lumoutunut Huguesin kuvista sekä ritareista kertovista tarinoista.

Romaanissa vuorottelevat Juetten ja Huguesin minämuodossa kerrotut osuudet.

Luostarin apotti, Jean, suhtautuu tieteeseen myötämielisesti. Aristoteleen teokset ovat hänen mielilukemistoaan. Hän jakaa pariisilaisen ystävänsä, maisteri Amauryn, ajatukset siitä, että Kristus on mukana jokaisessa leivässä, ei ainoastaan öylätissä. Isä Jeanin ja maisteri Amauryn ajatukset ovat saaneet vaikutteita katolisen kirkon harhaopeiksi julistamista kataarilaisuudesta ja valdolaisuudesta. Isä Jeanin ja Huguesin kautta kataarilaisten ajatukset tulevat myös Juetten tietoisuuteen.

Maisteri Amauryn ja hänen oppilaidensa kohtalo kulkee romaanissa synkkänä sivujuonteena ja muistutuksena toisinajattelun vaaroista. Heidän mukanaan päätyvät roviolle myös Aristoteleen teokset. Romaanin myöhemmässä vaiheessa Juette vain nipin napin välttää saman kohtalon. 

Lapsivaimo Juette inhoaa miehensä kanssa makaamista. Miehen kehokin on vastenmielinen. Hän joutuu miettimään, onko hänen ihailemiensa ritarienkin keho samanlainen ja toimivatko hekin samoin naisten kanssa. Pitkäksi aikaa Juette menettää kykynsä nauttia kertomuksista. Juette ajautuu syvään masennukseen. Hän tuntee, että fyysinen yhteys mieheen on johtamassa hänet kadotukseen.

Juetten ensimmäinen lapsi syntyy kuolleena. Huguesille Juette toteaa: “Un corps mort fait des enfants morts. C’est normal.” Kuollut ruumis tekee kuolleita lapsia. Se on normaalia.

Kataarien tapaan Juette ei usko tarvitsevansa välittäjää itsensä ja Jumalan välille. Myös kataarien ajatus avioliitosta prostituutioon verrattavana paheena on Juettelle täysin ymmärrettävä. Kun hän tulee uudelleen raskaaksi, hän toivoo synnyttävänsä jälleen kuolleen lapsen. Jonkin aikaa hän karttaa myös ystäväänsä Huguesia, koska on alkanut nähdä tämänkin miessuvun edustajana. Huguesille ero on raskas: hän seurailee Juettea kaupungilla rohkenematta kuitenkaan ottaa tähän yhteyttä. Vähitellen Juetten ja Huguesin välit palaavat ennalleen. 

Uuden lapsen syntymä johtaa Juetten yhä syvemmälle epätoivoon. Juetten selostus kastetilaisuudesta on kylmäävää luettavaa.

     L'enfant est baptisé. On l'a enveloppé dans un voile blanc, symbole de la pureté du nouveau chrétien. Cette cérémonie, paraît-il, lui promet d'échapper à l'enfer. Moi aussi j'ai été baptisée, et pourtant. L'enfer est sous mes yeux.

     Il s'ouvre par une table garnie. Lentilles, poulets aux noisettes, civets de lapin, fromage, coings, poires : il faut avoir le ventre plain pour affronter l'ignoble. L'enfant aussi a faim. Il hurle mais je refuse de le nourrir. Une voisine s'en charge.

     Je ne lui ai pas donné de nom. Mon mari en a trouvé un. Il me l'a dit mais je ne m'en souviens plus.

(Lapsi kastettiin. Hänet käärittiin valkoiseen huntuun, uuden kristityn puhtauden symboliin. Tämä seremonia näyttää lupaavan hänelle paon helvetistä. Minutkin kastettiin, ja kuitenkin. Helvetti on silmieni edessä.

     Se avautuu koristellulla pöydällä. Linssit, kana hasselpähkinöiden kera, kanimuhennos, juusto, kvittenit, päärynät: mahan pitää olla täysi, jotta voi kohdata pahuuden. Lapsellakin on nälkä. Se huutaa mutta kieltäydyn ruokkimasta sitä. Eräs naapuri hoitaa asian.

     En antanut hänelle nimeä. Mieheni sen keksi. Hän kertoi sen minulle mutta en enää muista sitä.)

Juetten inho fyysistä maailmaa, jopa ruokaa, kohtaan ei enää tunnu pelkästään hurskaalta. Epäilemättä se kuitenkin heijastelee kataarien käsitystä paholaisen luomasta ruumiista ja Jumalan luomasta sielusta. Vaikka kirkko julisti kataarilaisuuden harhaopiksi, kristinuskon harjoittamisessa ennen ja nyt tulee toisinaan ilmi jonkinlainen epämukavuus ruumiillisten tarpeiden täydessä hyväksymisessä. Harvoin kuitenkaan niin äärimmäisenä kuin romaanin Juettella. 

Juette toivoo, että hänen miehensä kuolisi. Kun miehellä on pahoja vatsakipuja ja hän pyytää Juettea noutamaan lääkärin, Juette vain kääntää kylkeään. Aamulla hänen vieressään on miehen kippuralle vääntynyt kuollut ruumis.

Juette tuntee syyllistyneensä kuolemansyntiin. Voiko sitä sovittaa? Hän aloittaa lahjoittamalla hallinnassaan olevan osan omaisuuttaan spitaalisten rappeutuneelle sairaalalle. 

Juetten vanhemmat säikähtävät omaisuuden menettämistä ja haluavat tyttärensä menevän pian uusiin naimisiin. Nyt Juette ehdottomasti kieltäytyy. Isä järjestää hänet piispan puheille ja toivoo, että piispa painostaa Juetten avioon. Juette kuitenkin vastailee piispalle hurskaasti ja välttää visusti viittaamasta kataarien oppeihin. Hän sanoo, että hänellä jo on sulhanen – Kristus. Hän haluaa osaksi epävirallista leskien sääntökuntaa, siis eräänlaiseksi nunnaksi. Piispan on lopulta annettava tukensa Juetten päätökselle.

Selon l'ordre des veuves, je porte maintenant une robe noire et une bonnet de toile blanche. Cet ordre est fait pour moi. Il n'exige aucun vœu, ni de religion, ni de chasteté. J'ai trop en horreur les formules définitives, les "Oui, je le veux" qui condamnet sans espoir de retour. Je souhaite seulement trouver la paix et me réconcilier avec Dieu. A dix-huit ans, Hugues, je suis un cœur fatigué.

(Leskien sääntökunnan mukaisesti käytän nyt mustaa mekkoa ja valkoisesta kankaasta tehtyä hilkkaa. Tämä sääntökunta on kuin minulle tehty. Se ei vaadi lupauksia, uskontoa tai siveyttä. Inhoan liikaa lopullisia kaavoja, kuten "Kyllä, haluan sitä", joka tuomitsee antamatta toivoa paluusta. Haluan ainoastaan löytää rauhan ja tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Kahdeksantoistavuotiaana, Hugues, minä olen väsynyt sydän.)

"Kyllä, haluan sitä" viittaa sanoihin, jotka Juette joutui kirkossa lausumaan, kun hän meni naimisiin. Hän kokee valehtelunsa raskaasti. 

Juette alkaa nähdä näkyjä. Hän näkee paholaisen himokkaan miehen hahmossa. Myös neitsyt Maria näyttäytyy hänelle. Hän tuntuu myös tietävän ihmisten salatut teot ja ajatukset.“Je suis propre, et je sais tout.” Olen puhdas ja tiedän kaiken, hän sanoo itsevarmasti. 

Juettesta tulee osa kuuden naisen yhteisöä, joka ylläpitää spitaalisairaalaa käytöstä poistetun kirkon raunioissa. Juette kerää tarmokkaasti avustuksia, joilla rakennusta pystytään korjaamaan. Hän haluaa antaa sairaille takaisin heidän menettämänsä arvokkuuden. Hän pesee ja hoitaa spitaalisia, mikä on yllättävää, kun muistaa hänen ihmisruumista kohtaan tuntemansa inhon. Hänellä on kuitenkin iso taakka sovitettavanaan.

Juette alkaa myös kerätä kirjastoa sairaalaan. Vaikka tarinoiden ovi onkin häneltä itseltään suljettu, hän uskoo, että sairaillakin on oikeus tarinoihin.

Juette saa paljon seuraajia etenkin naisista. Nuoret tytöt kieltäytyvät avioliitosta ja pakenevat perheistään. Ihmiset alkavat vaatia papeilta samaa hurskautta, jonka he ovat nähneet Juettessa.

"Faire plus que l'Eglise, être meilleure qu'elle : mes armes sont simples." Tee enemmän kuin Kirkko, ole parempi kuin se: minun aseeni ovat yksinkertaiset, Juette sanoo.

Huguesille Juette selittää ajatuksiaan tarkemmin:

C'est ainsi : toute entreprise, aussi grande et sacrée soit-elle, repose sur des nécessités personnelles. L'altruisme n'existe pas. Mais la bonté de Dieu, c'est justement de prendre l'homme ainsi, avec son égoïsme. Sa grandeur est là : il n'exige pas la perfection mais uniquement les efforts déployés pour l'atteindre. Peu importent les règles et les armes, tant qu'elles obligent à faire mieux chaque jour pour se rapprocher de Dieu. C'est cela que l'Eglise ne comprend pas. C'est en cela que je la combattrai, jusqu'à la fin.

(Asia on näin: jokainen yritys, oli se kuinka suuri ja pyhä tahansa, perustuu henkilökohtaisiin tarpeisiin. Altruismia ei ole olemassakaan. Mutta Jumalan hyvyys on nimenomaan siinä, että Hän hyväksyy ihmisen itsekkyytensä kanssa. Hänen suuruutensa on tässä: Hän ei vaadi täydellisyyttä vaan ainoastaan ponnisteluja sen saavuttamiseksi. Säännöillä ja aseilla ei ole väliä, kunhan ne vain pakottavat meidät toimimaan joka päivä paremmin päästäksemme lähemmäs Jumalaa. Tätä Kirkko ei ymmärrä. Tämän puolesta taistelen sen kanssa, loppuun asti.)

Keskiajan katolinen kirkko ei tietenkään loputtomasti katsonut sivusta sen edustajiin kohdistunutta kunnioituksen puutetta. Edes naissukupuoli ei suojellut Juettea, kuten hän oli alkanut kuvitella.

Seuraa oikeudenkäynti. Jätän sen vaiheet lukijan itse löydettäviksi. Joka tapauksessa Juette sen jälkeen vetäytyy yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä hän löysi pitkän tauon jälkeen uudelleen rakkaat kertomuksensa. Sen hän olisi halunnut kertoa myös Huguesille. Hugues saa kuulla, että Juettella oli hänelle viesti, mutta hän ei koskaan saa sitä kuulla. He eivät tapaa enää koskaan.

En tiedä todellisesta, historiallisesta Juettesta muuta kuin sen, minkä olen Wikipediasta lukenut. Clara Dupont-Monod vaikuttaa kuitenkin kärjistäneen Juetten asenteita. On tietysti ymmärrettävää, että niistä harvoista historian naisista, joista on melko paljon tietoa tarjolla, tahtoo nykypäivänä tulla jonkinlaisia varhaisia naisasianaisia. He ovat olleet sukupuolensa poikkeuksellisia edustajia. Muuten heistä ei tietoa olisi jäänytkään. Romaanin Juette on melkoisen militantti ja leppymätön miesvihaaja. En tietysti tiedä, mikä lopullinen totuus on, mutta ainakin Wikipedian tietojen mukaan Juette oppi rakastamaan miestään. Myös lapsiinsa hän piti yhteyttä. Hänen vaikutuksestaan hänen isänsä ja poikansa tulivat uskoon. Hänen vanhimmasta pojastaan tuli jopa sisterssiläisluostarin apotti.

Clara Dupont-Monod on ranskalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut useita muitakin historiallisia romaaneja. Toisaalta hän on julkaissut myös haastatteluihin perustuvan dokumenttiromaanin prostituoidun elämästä. La Passion selon Juette oli vuonna 2007 ehdolla Goncourt-palkinnon saajaksi ja pääsi silloin mukaan palkinnon "lyhyelle listalle".

Clara Dupont-Monod, La Passion selon Juette. Grasset 2009. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kansikuva: Marianne Stokesin maalaus St Elizabeth of Hungary Spinning for the Poor. 179 s.