Raphaële Billetdoux: Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne

Tämä tiivis pieni kirja on kuin koru. Sellainen hiertävä ja allergiaa aiheuttava koru. 

Ihailin kirjan kompaktia rakennetta, jota Mirja Bolgár etuliepeeseen lainatussa arviossaan vertaa antiikin draamaan. Kaikki romaanin tapahtumat sijoittuvat kolmen vuorokauden sisään. Vain kahta henkilöä kuvataan sisältäpäin. Tapahtumapaikkojakin on oikeastaan vain muutama: kahvila, katu, konserttisali, hotellihuone ja uimaranta.

Ihailin myös kielen aistivoimaisuutta. Romaani vyöryttää surrealistisia kuvia ja luo omalaatuisen kiihkeän, aistillisen tunnelman. 

Ihailun lisäksi olisin saattanut pitääkin tästä kirjasta, ellei sen ihmiskuva olisi ollut vastenmielinen.

Henkilöiden todenmukaisuutta en aseta kyseenalaiseksi. Olisin kuitenkin vielä vähän aikaa sitten pitänyt tämän romaanin henkilötyyppejä jäänteinä viime vuosisadalta, nykytodellisuuteen huonosti sopivina. En enää. Nämä henkilöt elävät edelleen somen podcasteissa. Palaan tähän vielä tuonnempana. 

Ei tietenkään ole salaisuus, että on olemassa miehiä, joiden emotionaalinen kehitys on pysähtynyt lapsuuteen: he eivät ole saaneet äidiltään sitä rakkautta, jota ovat janonneet. Aikuisina he etsivät naista, joka tarjoaisi heille tämän ehdottoman rakkauden, ja jos nainen ei siihen pysty – harva nainen pystyy saati haluaa – mies pitää huolta siitä, että nainen saa maksaa. Ei sekään ole salaisuus, että on olemassa naisia, joita kiehtoo miehen vaarallisuus, juuri ja juuri pidätelty aggressiivisuus, alfa-uroksen feromonin tuoksu.

Tässä kirjassa miehen nimi on Lucas. Hän on komea 38-vuotias kielentutkija valkoisessa puvussa ja välillä moottoripyörän selässä. Naisen nimi on Blanche. Hän on 25-vuotias omat laulunsa säveltävä ja sanoittava laulajatar. Kaunis tietenkin.

He kohtaavat illalla pariisilaisessa katukahvilassa. Heti ensikohtaamisesta lähtien heidän välillään kipinöi: eroottinen houkutus näyttäytyy tosin töykeytenä. Aggressio ja uteliaisuus vuorottelevat. He tietävät heti menevänsä myöhemmin yhdessä vuoteeseen. Sää on helteinen.

Sinä hetkenä ei silmiään saanut millään irti taivaalle revenneestä syvästä, ärtyneestä haavasta, joka hehkui Pariisin yllä kuin hiiliastia. Maan kiihkeimmät maisemat, hämmästyttävimmät eläimet piirtyivät sinne veistettyinä kuolevien enkeleiden purppuraan valon taittaessa niiden torvien kullan kimaltamaan. Tässä viimeisessä elävässä kajossa tulivat ihmiset, linnut, autot hulluiksi. Äkisti leviävä hämärä ja maailman syke loivat harhakuvan tuulesta, joka ei viilentänyt hellettä. Lapset kaatuilivat vatsalleen ja päättivät itkeä. Koirat kiereksivät ja kohottivat päätään katsoakseen ihmisiä silmiin. Päivä oli tähän aikaan vuodesta pitkä ja nyt se oli ohi.

Yhteisen illallisen jälkeen he poistuvat ravintolasta yhdessä tai oikeastaan peräkkäin. Lucas on omituisen sulkeutunut, omissa mietteissään. Hän pohtii äitiään, pikkupojan kokemuksia siitä, että äiti ei ole illalla ollut läsnä. Äiti on ollut kiinnostuneempi vieraista miehistä. Mielessään Lucas käy läpi nopeasti vaihtuneita naisiaan. He ovat tyyppejä, eivät yksilöitä. Kaikista hänellä on jotain ilkeätä ajateltavaa.

Yhtäkkiä Lucas ei enää näe Blanchea. Hylätyksi tulemisen tunne on voimakas, ja mies alkaa juosta. Blanche on itse asiassa vain pysähtynyt sitomaan sandaaliaan. Kun hän nostaa katseensa, Lucas on jo kaukana menossa.

Blanche jää yksin katkeriin mietteisiin. Myös hän ajattelee äitiään. Hänen ongelmansa on toinen kuin miehen. Blanche on saanut osakseen täydellistä rakkautta, ja se on jättänyt hänet suojattomaksi kovan maailman ilkeitä äiti- ja isäpuolia vastaan: "– – miten pettävä se tarina oli, ja miten te antamalla lapsille viisitoista onnen vuotta valmistitte heille viisikymmentä vuotta järkytyksiä ja pettymyksiä..."

Ei varmaan olisi tarkoitus, mutta minua omissa maailmoissaan elävien “rakastavaisten” touhu huvitti useampaan otteeseen. Oli kuitenkin jo tämän romaanin ilmestymisen aikaan olemassa myös semmoinen hyvä tapa, että kuljettiin käsi kädessä ja oltiin kiinnostuneita sen toisen ajatuksista.

Seuraavana päivänä Blanche ja Lucas tapaavat samassa kahvilassa kuin edellisenä päivänä. Kohtaamisessa on ääneen lausumattomia syytöksiä, mutta he päätyvät kuitenkin syleilemään toisiaan. Lucasin aggressio purkautuu tarjoilijaan, joka humoristisesti tai varomattomasti kehottaa heitä menemään hotelliin.

Blanchen on pian lähdettävä. Hänellä on illalla keikka Cabourgin rannikkokaupungissa kahdensadan kilometrin päässä. Lucas vie Blanchen tämän lähtöpaikalle moottoripyörällä.

Sen jälkeen Lucas ajaa moottoripyörällään Cabourgiin ja majoittuu sen Grand-Hôteliin. Illalla hän käy katsomassa osan Blanchen keikasta. Mustasukkaisuuden vallassa hän istuu selin esiintymislavaan ja tarkkailee yleisöä. Yleisön hurmaantuminen saa hänet ymmärtämään olleensa karkea Blanchea kohtaan. Hän haluaisi pyytää anteeksi naiselta, jonka arvoa ei ollut ymmärtänyt.

Lucas menee hotelliin ja ottaa kylvyn. Kylpy on hänen vakiolääkkeensä emotionaaliseen kuormitukseen. Vihjeet antavat sille myös selityksen. Hänen vanhempansa ovat hukkuneet dramaattisen illan päätteeksi, kun Lucas on ollut 8-vuotias. 

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania lukeneille on varmaan jo käynyt selväksi, että Billetdoux viittaa tähän romaaniin. Kuten Proustin päähenkilökin Lucas on mies, jonka sisällä lapsi kaipaa, että äiti tulee, kunhan hän syö vihannekset ja odottaa kiltisti vuoteessa. Cabourg sai Proustin romaanissa nimen Balbec. Samassa hotellissa, jonka sviittiin Lucas majoittuu – Cabourg-Balbecin Grand-Hôtelissa – asuivat pitkiä aikoja niin Proust kuin hänen päähenkilönsäkin. Molemmat romaanit puhuvat mustasukkaisuudesta.

Blanchen täytyy keikan jälkeen tavata äitiään ja ystäviään. Hän sopii pikaisesti tapaamisen Lucasin kanssa myöhäiseen iltaan, oikeastaan aamuun. Kun Blanche saapuu kahdelta aamuyöllä Lucasin sviittiin, molemmat ovat niin uupuneita, että nukahtavat. 

Aamulla kumpikin ensin teeskentelee nukkuvaa Ultra Bran "Savanni nukahtaa" -kappaletta muistuttavissa tunnelmissa:

Ja luontoa liikkumattomampina he pitkittivät vaanimista; ja teeskennellen poissaolevaa he seurasivat tilanteen kehittymistä; ja jännittyneinä, silmät kiinni kuin torkkuvilla leijonilla he muka eivät olleet kiinnostuneita Blanchen rinnan kukkulasta heidän välissään lakanan alla.

Kunnolla herättyään he ovatkin jo valmiit seksiin. Hurmioituneen rakastelun aikana Blanche menettää kertaalleen tajuntansa ja Lucas tuntee löytäneensä jotain, mitä muilta naisilta ei ole saanut. Lucas on jo pidemmän aikaa ajatellut Blanchea vaimonaan ja yrittää rakastelun aikana saada Blanchenkin sanomaan tämän ääneen.

Blanche kuitenkin vastustelee. Aamupalaa nautittaessa selviää, että Blanche on ollut naimisissa ja on nyt asumuserossa. Lucasin asenne viilenee heti. On tullut selväksi, että tämä mies haluaa omistaa ja vielä yksin. Blanche ja Lucas eroavat taas hyytävissä tunnelmissa 

Blanche menee ottamaan aurinkoa rannalle, jonne Lucaskin myöhemmin saapuu ikään kuin mitään ei olisi vialla. Tuttavallisesti Lucas vaatii Blanchelta aurinkovoidetta, jota olettaa tällä ilman muuta olevan, koska “äidillä oli aina”.

Lucasin omistushalu on jo hälyttävän voimakas. Hän ei halua, että Blanche ottaa aurinkoa ilman bikinien yläosaa. (Lucasin äiti on juuri ennen kuolemaansa mennyt uimaan alastomana miesjoukon nähden.) Omistaminen on olevinaan rakkauden osoitus:

 – Rakastan sinua. Rakastan sinua niin että kuolen siihen. Enkä halua nähdä rintojasi päivällä, tajuatko. Ei koskaan päivänvalossa. Sinä annoit ne minulle. Ne eivät ole enää sinun. Nyt minä huolehdin niistä, ymmärsitkö?

Päivä jatkuu hotellissa. Hurmioitunut rakastelu, joka alkaa muistuttaa raiskauksia, vaihtelee kinastelun kanssa. Blanchella olisi tärkeitä tapaamisia toisten ihmisten kanssa, eikä Lucas niitä hyväksy. Vajaan kahden vuorokauden tapaamisen jälkeen Lucas alkaa rajoittaa Blanchen elämää ja sanella, mitä tämä ei saa tehdä esimerkiksi työkseen.

– Kaikki johtuu siitä että arvostan teidät niin korkealle, Lucas mumisi. – Kaiken muun yläpuolelle minä asetan teidät... 

Mielessään Lucas on jo luonut heille kahdelle tulevaisuuden omistamassaan suuressa talossa maaseudulla. Blanche saisi jopa oman huoneen, jossa “kirjoittaisi kirjeitä tai hoitaisi kynsiään”.

Blanchella on dilemma. Äiti on opettanut, että naisella on sisällään “pikkuihminen”, jolle hänen on oltava uskollinen, jonkinlainen itsenäisyyden henkilöitymä. Nyt tämä “pikkuihminen” onkin muuttunut taakaksi. Se on pakottanut Blanchen uhraamaan omat tunteensa “paskalauluihin”. Se yrittää pakottaa hänet jättämään Lucasin:

En välitä tippaakaan kuuluisuudesta! En välitä tippaakaan kasinonjohtajasta! Haluan olla hänen vaimonsa! Olen laulanut vain tavatakseni hänet! Kokemukseni olen kokenut vain saadakseni olla rakastettu sillä tavalla kuin hän minua rakastaa!

Blanchen pikkuihminen yrittää vielä kerran vapautua. Tässä tragediassa se on kuitenkin liian myöhäistä. Lucas toistaa vanhempiensa kohtalon.

Tällaiset rakkauskuvaukset, joissa intohimo tekee ihmisistä idiootteja, ovat kai se mitä monet suurilta rakkaustarinoilta – ehkä jopa rakkaudelta, Luoja paratkoon! – kaipaavat. Kahden ihmisen hulluutta – folie à deux. 

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne kuvittaa hämmästyttävän tarkasti juuri nyt käytävää keskustelua miehen ja naisen rooleista. Nuoret miehet ottavat mallia Andrew Taten ja Nick Fuentesin kaltaisista sovinistisista somevaikuttajista. “Your body, my choice”, Fuentes on provosoinut. Nuoret naiset puolestaan käyvät tradwife-sivustoilla tutkimassa, miten nainen voi parhaiten miellyttää miestään ja hankkia miehen mielihaluille alistetun, “huolettoman” elämän. 

En ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat kumppanikseen itsekkään ja holtittoman, lapsellisen ihmisen. Olen tylsä ihminen, joka ärsyyntyy tai pikemminkin turhautuu tällaisesta itsetuhoisesta tunteiden paisuttelusta. Naisen riippumattomuus on aina myös miehen onnen edellytys. Eläkööt miehen ja naisen pikkuihmiset!

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985.

Raphaële Billetdoux, Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne. Kirjayhtymä 1986. Ranskankielisestä alkuteoksesta Mes nuits sont plus belles que vos jours (1985) suomentanut Annikki Suni. Kansikuva: yksityiskohta Amadeo Modiglianin maalauksesta Nu couché (Lepäävä alaston) 1917–1918. 153 s.