Vuonna 1947 Ruotsin akatemia myönsi Nobelin kirjallisuuspalkinnon ranskalaiselle André Gidelle (1869–1951). Olen joskus miettinyt, että valintaan osallistui Suomikin – tarkemmin sanottuna yksi suomalainen. Göran Schildt oli nimittäin vuonna 1946 julkaissut kirjana tutkimuksensa Gide och människan, jossa ranskalaisen kirjailijan elämänvaiheet ja ajattelun kehitys analysoidaan perusteellisesti ja ihailevaan sävyyn.
Nykyisin Giden tuotantoon viitataan harvoin, eikä sen ihailijoiksi helposti tunnustauduta. Kovin pitkälle ei tarvitse Wikipediaa selata, ennen kuin kirjailijan nuoriin poikiin suuntautunut seksuaalinen kiinnostus saa hälytyskellot soimaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos vaadin kirjailijoilta täydellistä nuhteettomuutta ja sitä, että minun on voitava yhtyä kaikkiin heidän mielipiteisiinsä, minulta loppuu äkkiä lukeminen.
Niinpä voinkin kertoa, että Giden tuotannolla on pysyvä paikka sydämessäni. Pastoraalisinfonia taisi olla toinen hänen romaaninsa, jonka luin. Ensimmäinen oli Si le grain ne meurt (Ellei vehnänjyvä kuole). Uskonnollisessa kodissa kasvaneena tunsin henkilökohtaisesti koskettavaksi Giden tavan tarkastella elämää kristillisestä viitekehyksestä käsin mutta Uutta testamenttia tuoreesti tulkiten. Pastoraalisinfonian lukemisesta oli kulunut jo neljäkymmentäkaksi ja puoli vuotta; oli siis aika lukea se uudelleen.
Tämä pienoisromaani on kerrottu minämuodossa nimeltä mainitsemattoman sveitsiläisen protestanttipastorin päiväkirjamerkintöinä. Niissä pastori aluksi muistelee sitä, miten kaksi ja puoli vuotta aiemmin oli tullut kutsutuksi syrjäiseen kylään vanhan naisen kuolinvuoteen äärelle. Perille päästyään pastori toteaa vanhuksen jo kuolleen. Naisen noin viisitoistavuotias sisarentytär kyhjöttää mökin nurkassa ilmeettömänä ja puhumattomana. Pappia opastanut naapurin nainen kertoo tytön olevan sokea.
– Älkää herättäkö häntä, sanoin hiljaisella äänellä, saadakseni naapurinnaisen edes puhumaan hiljemmin.– Ei sillä väliä, enkä minä luule hänen nukkuvan; hän on mielenvikainen, ei puhu eikä ymmärrä puheesta mitään. Olen ollut tässä huoneessa aamusta lähtien, mutta hän ei ole niin sanoakseni koko aikana liikahtanutkaan. Ensin luulin häntä kuuroksi, mutta palvelija väittää päinvastaista. Vanha nainen oli yksinkertaisesti itse kuuro eikä siitä syystä koskaan puhunut tytölle eikä kenellekään muullekaan. Hän ei pitkiin aikoihin ollut avannut suutaan kuin syödäkseen.
Hetken mielijohteesta pastori vie tytön mukanaan kotiinsa. Pastorin puoliso, Amélie, ei ole ihastunut uudesta tulokkaasta. Viidessä omassa lapsessakin olisi ollut kylliksi huolehdittavaa. Vanhin, Jacques, on jo tosin pappiskoulussa ja vain satunnaisesti kotona, mutta nuorin, Claude, on vielä kätkyessä.
Aviopuolisoiden sanailusta käy ilmi, että pastorin ja Amélien suhtautumisessa elämään on toistuvia ristiriitoja aiheuttavia eroja. On aivan kuin eläinsadun heinäsirkka ja muurahainen olisivat perustaneet perheen.
Pastori myöntää syyllistyvänsä usein harkitsemattomiin tekoihin. Jeesuksen ohje olla huolehtimatta huomisesta on ohjannut häntä. Hän vetoaa myös kertomukseen kadonneesta lampaasta. Kadonneen lampaan tarpeet menevät nyt turvassa olevan oman lauman edelle. Amélie myöntyy vastentahtoisesti. Hänen käsittelyssään rääsyjen, syöpäläisten ja takkuisen tukan peitosta paljastuu kaunis nuori nainen. Pastorin Charlotte-tytär nimeää tytön Gertrudeksi.
Lääkäriystävänsä neuvoja noudattaen pastori aloittaa villieläimen tavoin käyttäytyvän tytön kouluttamisen. Ensimmäisten oivallusten synnyttyä Gertrude edistyy nopeasti. Yllättävän pian pastori ja Gertrude keskustelevat kävelyretkillään jo väreistä ja musiikista. Tyttö alkaa hymyillä. Hänessä herää ilo ja onnellisuus, jotka tekevät suuren vaikutuksen pastoriin. Pastori myös vie tytön konserttiin Neuchâteliin. Siellä he kuulevat Beethovenin Pastoraalisinfonian. Musikaalisesti lahjakas tyttö alkaa itse soittaa kirkon urkuja. Parin vuoden kuluttua Gertrude jo opettaa itse sokeita tyttöjä erään vanhan opettajattaren perustamassa koulussa.
Vaivihkaa pastorin suhde Raamattuun muuttuu. Hän hylkää Paavalin käskyt ja kiellot ja keskittyy vain Jeesuksen evankeliumiin. Häntä puhuttelevat erityisesti Jeesuksen sanat fariseuksille: “Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.” Tietämättömyys synnistä siis merkitsee synnittömyyttä. Niinpä hän haluaa pitää Gertruden tietämättömänä maailman pahuudesta, siis synnittömänä. Hän haluaa antaa tytön uskoa, että ainoa synti on se, josta on vahinkoa toisten onnelle tai joka turmelee oman onnemme. Lukijalle on selvää, että pastori yrittää näin myös perustella itselleen seksuaaliset tunteensa tyttöä kohtaan.
Pastorin puoliso Amélie on aluksi vastustanut sitä, että pastori antaa Gertrudelle enemmän huomiota kuin omille lapsilleen. Pian Amélie kuitenkin näkee, että hänen miehensä kiinnostus tyttöön ei enää ole ainoastaan opettajan kiinnostusta oppilaaseen. Amélie yrittää vihjeillä saada miehensä ymmärtämään, millaiseen itsepetokseen pastori on ajautunut. Amélien vihjeen siitä, ettei hän ole sokea, pastori kuitenkin ymmärtää Gertrudeen kohdistuvaksi pilkaksi.
Myös pastorin vanhin poika Jacques rakastuu Gertrudeen ja haluaisi kosia tätä. Isä ja poika ajautuvat väittelyihin, joissa isä syyttää poikaansa sääntöuskovaisuudesta. Gertrude itsekin on huomannut Jacquesin rakastavan häntä mutta myös sen, että pastori rakastaa häntä enemmän. Mikseivät he voisi rakastaa toisiaan?
Pastori yrittää voittaa poikansa tämän omilla aseilla. Hän jättää pojan huoneeseen kirjelappusen, johon on kirjoittanut Paavalin sanat: "Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin." Hän toteaa, että olisi ollut liian osoittelevaa lisätä jatko: "Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotain epäpyhänä, sille se on epäpyhää." Poika vastaa kirjelappusella: "Älä saata ruuallasi turmioon sitä, jonka edestä Kristus on kuollut." Isä ja poika tietävät hyvin, etteivät he väittele ruoasta. He puhuvat eettisistä rajoista ja niiden ylittämisestä. Mustasukkainen isä lähettää poikansa pois kotoa.
Gertruden tietoisuus maailmasta kasvaa. Hän ilmoittaa, ettei halua sellaista onnea joka perustuu tietämättömyyteen. Eräällä kävelyllä pastorin kanssa hän pohtii, ovatko sokeiden lapsetkin sokeita.
– Mutta Gertrude, täytyy olla naimisissa voidakseen saada lapsia.– Älkää viitsikö sanoa minulle sellaista, pastori. Minä tiedän, ettei se ole totta.– Olen sanonut sinulle vain sellaista, mitä oli sopiva sanoa. Mutta tosiaankin luonnon lait sallivat sellaista, minkä ihmisten ja Jumalan lait kieltävät.– Te olette sanonut minulle usein, että Jumalan lait olivat juuri rakkauden lakeja.
– Mutta en voi lakata rakastamasta teitä.
Teoksessa avautuu uusi näkymä, kun käy ilmi, että Gertruden sokeus olisi mahdollisesti parannettavissa leikkauksella. Vie aikaa, ennen kuin pastori saa uutisen kerrotuksi Gertrudelle. Kun hän ensimmäisen kerran yrittää kertoa siitä, hän päätyy syleilemään ja suutelemaan tyttöä.
Teoksen loppuun sisältyy juonellisia yllätyksiä, syvää ironiaa ja tragediaa, joten en paljasta siitä tämän enempää. Gertruden tragedia pelkistyy jälleen lainaukseen Uudesta testamentista: “Minä elin ennen ilman lakia, mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin.” En ole aivan varma, viisastuuko pastori loppujen lopuksi. Ainakin hänen suhteensa Amélie-puolisoon näyttää saavan uuden mahdollisuuden. Kirjan tapa rinnastaa asioita – fyysinen sokeus ja itsepetos, ilo ja ahdasmielisyys – saa sen muistuttamaan filosofista satua. Se on yhtä aikaa levottomuutta herättävä ja surumielisen kaunis.
Nuoret miehet ovat kuulemma entistä kiinnostuneempia kristinuskosta. Ehkä Gide voisi kokea jonkinlaisen renessanssin heidän parissaan. Hän ottaa uskonnon tosissaan mutta tulkitsee Raamattua ennakkoluulottomasti.
André Gide, Pastoraalisinfonia. Otava 1948. Ranskankielisestä alkuteoksesta La symphonie pastorale (1919) suomentanut Reino Hakamies. 155 s.
