Elsa Triolet: Ruusuja velaksi

Ruusuja velaksi -romaanin esipuheessa Elsa Triolet (1896–1970) kertoo, että tämä romaani – "tai jos haluatte satu tai kertomus" – on ensimmäinen osa sarjaan nimeltä Nailon-aika (L'Âge de nylon). Romaanissaan Triolet halusi kuvata maailmaa, joka "horjuu menneisyytensä ja tulevaisuutensa välillä". Jos ymmärrän kirjailijan ajatuksen oikein, ihmisten tunne-elämä ja nykytodellisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään: "moderni mukavuus orjuuttaa niitä joita sen tulisi palvella". Romaanin henkilöt – "taaksepäin temmattuina, eteenpäin ajettuina, vangittuina kiven ja nailonin välille – ovat tämän ikuisen olotilan rikkiraastama ja sydäntäsärkevä tulos." Esipuheesta ilmenevä pessimistinen ja ristiriitainen suhtautuminen teknologiseen edistykseen herätti uteliaisuuteni. 

Tuossa yläpuolella oikeanpuoleisessa kuvassa on Henri Matissen näkemys kirjailija Elsa Triolet'sta vuodelta 1946. Lachlan Mackinnon päättää kirjailijasta kirjoittamansa elämäkerran The Lives of Elsa Triolet sanoihin: "Kukaan joka tunsi hänet ei ikinä ajatellut, että hän oli onnellinen nainen. Moni ihmetteli, oliko koskaan todella tuntenut häntä."

Juonipaljastuksia on luvassa. Paljon muuta ei sitten olekaan. Romaani ei ihan täyttänyt antamiaan lupauksia. Ehkä vika oli minussa. Tulipahan kuitenkin luetuksi. Jos surullista rakkaustarinaa kaipaat, tässä sinulle on sellainen.

Ruusuja velaksi on suurimmaksi osaksi kerrottu kolmannessa persoonassa muutamien näkökulmahenkilöiden, ennen kaikkea sen päähenkilön Martinen, kautta. Muutamassa kohdassa romaanin kertoja astuu esiin minämuodossa. Yhdessä kohdassa hän sanoo suoraan: "Jos minä en olisi tarinan kertoja, huutaisin Martinelle: Varo itseäsi!" Sen jälkeen kertoja kuvaa itselleen sattuneen tapauksen ja toteaa lopuksi: "Minä en voi verrata itseäni Martineen. Hänellä on voimaa mennä loppuun saakka."

Romaani sijoittuu osittain noin tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevaan Martinen kotikylään ja sen lähiympäristöön. Merkittävä osuus romaanista tapahtuu Pariisissa. Romaanissa mainittu Stalinin kuolema ajoittaa tapahtumat 1950-luvun alkuvuosiin.

Romaani alkaa dramaattisesti tapahtumalla Martine Peignerin varhaisnuoruudesta. Kuusi lasta odottaa iltamyöhällä rähjäisen hökkelin pihalla, että heidän äitinsä saa loppuun intiimin tapaamisensa rekkakuskin kanssa ja lapset pääsevät sisään ilta-aterialleen. Lopulta sisään päästyään lapset joutuvat tappamaan ruokapöydälle kiivenneen rotan. Neljätoistavuotias Martine pyörtyy lautasensa ääreen.

Martinen äiti Marie Vénin oli mennyt naimisiin Pierre Peignerin kanssa, kun hänellä oli jo kaksi lasta joiden isistä ei ollut tietoa. Martine oli näistä lapsista nuorempi ja sai uuden isänsä sukunimen. Pormestari, joka mahdollisesti oli Marien vanhimman lapsen isä, järjesti avioliiton. Pierre Peigner houkuteltiin liittoon Marielle lahjoitetulla maapalasella. Vanhoista laudoista palstalle rakennettiin vaatimaton maja. Pierre Peigner erosi Mariesta, kun oli tarpeekseen todistanut muiden miesten vierailuja Marien luona. Pierre jatkoi kuitenkin perheestä huolehtimista mutta ei halunnut enää antaa nimeään tiheästi syntyville lapsille. “Marie oli onnellinen miesten sylissä ja teki lapsia kuin kissa.” 

Martine on lapsesta saakka erilainen kuin muut perheen lapset. Hänellä on tummat sileät hiukset ja kaunis ulkomuoto. Hän menestyy koulussa. Hän kammoaa likaa. Hän viihtyy hyvin yksinään metsässä. Kerran hän on lapsena kadonnut kahdeksi vuorokaudeksi ja löytynyt suurten etsintöjen jälkeen nukkumasta rauhallisesti sammalmättäältä. Tämän tapauksen vuoksi hän on kotiseudullaan saanut lisänimen Martine-metsään-eksynyt. Hän on myös yritteliäs: myymällä keräämiään kukkia valtatien varressa hän ansaitsee taskurahaa. Hänessä on myös ikävä piirre: hän himoitsee tavaroita ja on valmis varastamaan. Muut lapset nimittävät häntä harakaksi.

Elsa Triolet nimesi kertomuksensa saduksi. Tuhkimo tulee helposti mieleen sisarusten hylkimästä tytöstä. Eräs romaanin henkilöistä kertoo sadun todellisesta prinsessasta, joka tunsi herneen patjakerroksen alta, ja viittaa kertomuksellaan juuri Martineen. 

Kylän kampaaja, leskirouva Donzert ja hänen tyttärensä Cécile, Martinen ikätoveri, ihastuvat tyttöön ja saavat Martinen äidin suostumaan siihen, että Martine muuttaa asumaan heidän luokseen. Käytännöllisesti katsoen Mami Donzert lähes adoptoi tytön ja opettaa tälle kampaamoalan perusteet.

Teini-ikäinen Martine on ihastunut Daniel Donelleen, joka on varakkaan viljelijän ja useiden taimitarhojen omistajan poika. Daniel on osallistunut sotaan vastarintaliikkeessä, joutunut saksalaisten vangiksi ja tuomittu kuolemaan, mutta pelastunut viime hetkellä, kun saksalaismiehitys päättyi. Hän on päässyt arvostettuun Versaillesissa sijaitsevaan puutarhakouluun. Hänestä on tulossa ruusunviljelijä neljännessä polvessa.

Martine yrittää asettua aina Danielin kulkureitin varrelle, mutta Daniel ei kiinnitä huomiota Martineen, pikkutyttöön, ennen kuin tämä tulee valituksi kylän Miss Kesälomaksi. Ohimennen Daniel tällöin sanoo Martinelle: "Haluaisin eksyä metsään kanssasi." Muuta heidän välillään ei tapahdu pariin vuoteen.

Rouva Donzert menee uusiin naimisiin pariisilaisen parturin, herra Georgesin, kanssa. Perhe muuttaa Pariisiin, Martine sen mukana. Martine saa työpaikan manikyristinä Institut de Beautésta, parinsadan työntekijän kauneustehtaasta. Muotilehtien mallin mukaan pukeutuvista Martinesta ja Cécilestä tulee täydellisiä pariisittaria. Cécilellä on useita sulhasehdokkaita, Martine elättelee edelleen haavetta Danielista.

Kerran Martine sitten töistä lähtiessään kohtaa Danielin. He menevät yhdessä syömään. Kerronta siirtyy Danielin näkökulmaan. Käy ilmi, ettei Martine ole ollut hänen ajatuksissaan. Nytkin Martine aluksi tuntuu hänestä vastenmieliseltä korostuneessa lian inhossaan. Illan päätteeksi hän on kuitenkin suudellut tyttöä Seinen rannalla ja tuntenut “putoavansa suoraan intohimon kurimukseen”.

Martine seurasi Danielia hotellihuoneeseen heti kun tämä oli ehdottanut sitä. Danielilla on nyt kaksi intohimoa: työ ja opiskelu kukkien jalostuksen parissa ja Martine. Daniel haluaa tieteellisiä menetelmiä hyödyntäen luoda uuden ruusumuunnoksen, jossa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien muunnelmien muoto ja väri. Danielin haaveessa siis saa ratkaisunsa menneen ja tulevan ristiriita, jonka Elsa Triolet esitti romaanin esipuheessa.

Danielin työn takia romaanissa tulee esiin runsaasti tietoa ruusujen viljelyn tekniikasta ja historiasta samoin kuin ruusuun liitetystä symboliikasta.

Ruusunviljelijä on luonnollisesti kiinnostunut kauneudesta ja myös sen ilmenemisestä kuvataiteissa. Hän olettaa, että kauneusalalla toimiva Martine jakaa hänen kiinnostuksensa. Daniel on ällistynyt, kun huomaa, että kirjallisuus ja kuvataide jättävät Martinen täysin kylmäksi. Ne ikävystyttävät häntä. Samaan aikaan Martine suhtautuu intohimoisesti näyteikkunassa näkemäänsä koruun tai mauttomaan tusinatavaraan.“Martine piti kaikesta uudesta, kiiltävästä, lakatusta, puhtaasta, sileästä, silkin pehmeästä, 'moitteettomasta'.”

Hääjuhlallisuuksien suhteen Martine pitää päänsä: hänen äitään ei ole kutsuttu eikä mainita sanallakaan. Häälahjaksi Mami Donzert, Georges ja Cécile antavat osamaksulla ostetun huoneiston Pariisista. Danielin isältä nuori aviopari saa Renault 4 CV -merkkisen auton.

Kuherruskuukausi vietetään Danielin isän tilalla. Muut tekevät töitä, hääpari lomailee. Aivan täysin Daniel ei malta pysyä pois kasvihuoneista. Martinea ihmetyttävät varakkaan kartanon alkeelliset olot: Danielin isä on ollut valmis ostamaan kalliit ilmastointilaitteet ruusuille, mutta talo saa tulla toimeen ilman keskuslämmitystä ja vesijohtoja. 

Isä suhtautuu epäillen Danielin tieteelliseen jalostushankkeeseen. Tilalla työskentelevä Danielin serkku Bernard kylvää isään epäluuloja. Daniel on ollut Bernardin kanssa vihoissa lapsesta saakka. Bernard on sodan aikana ollut saksalaisten palveluksessa. Mahdollisesti hän on ryhtynyt yhteistyöhön nimenomaan siksi, että Daniel liittyi vastarintaliikkeeseen. Bernard on pilannut tahallaan Danielin aloittaman jalostuskokeilun. Onneksi Pierrot-serkku on pelastanut osan tuloksista ja on saatu aikaan hybridi, jossa Danielin isäkin näkee taloudellisen mahdollisuuden.

Martine alkaa mielessään suunnitella Danielin uraa tämän aavistamatta. Siihen ei kuulu ruusunviljely isän maatilalla. Danielista pitää tulla puutarhasuunnittelija, jolla on toimisto Pariisissa ja varakas asiakaskunta. Martine katsoo, että hänellä on oikeus suunnitella miehensä uraa. Hänhän "omistaa" nyt Danielin.

Omistaminen! Siitä aiheutuu repeämiä nuoren parin onneen. Pariisin kaksion sisustamisesta heillä on erilaisia näkemyksiä. Martine sisustaa asunnon osamaksulla hankituilla huonekaluilla ja taloustavaroilla.

Martine säteili onnea, ja se säteili takaisin olo- ja ruokailuhuoneen kiillotetusta yhdistelmäkalustosta, kattiloista, värikkäistä muovivadeista ja lautasista, seinillä riippuvista tauluista.

     – Olin siinä uskossa että pidät enemmän pelkästä kankaasta kuin maalauksilla täytetystä.

     – Älä nyt viitsi, Daniel, sinä et ymmärrä mitään sisustuksesta. Martine katosi keittiöön.

     Daniel katseli ällistyneenä tauluja: hän oli usein miettinyt kulkiessaan Avenue de l'Opérata pitkin, kuka mahtoi ostaa noita isoissa näyteikkunoissa olevia jäljennöksiä, koiranpäitä, metsästäjiä, naisen jonka viitta aukeaa hänen istuessaan syytettyjen penkillä tuomioistuimen edessä... kova tuulenpuuska lakaisee salia, asiakirjat lentävät, ja vanhat tuomarit istuvat korokkeellaan hämmentyneinä alastoman naisen edessä. Hänen Martinensa osti noita tauluja... Kaunis Phryne joka kiihotti tuomioistuinta, riippui nyt tuossa hänen olohuoneensa seinällä.

Tässä romaanissa muovi ja nailon ovat pikakirjoitusta; niillä tarkoitetaan mautonta ja pinnallista. Martine näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta ei Danielkaan täysiä pisteitä saa. Hän pitää itseään jollain tavalla muita syvällisempänä. Ikävällä tavalla hän luokittelee naisia mielellään milloin kasveiksi, milloin muoviesineiksi. Martine on hänen mielestään kesyttämätön eläin, joka on eksynyt muoviesineiden joukkoon. Jonkinlaisen ristiriidan Danielkin siis näkee Martinen perusolemuksen ja hänen tavaroiden haalimisensa välillä. Danielin mielestä kaikki, millä Martine ympäröi itsensä, hävitti hänestä suuruuden: "Martine himoitsi tavaroita, esineitä, kojeita aivan kuin huumausaineen käyttäjä myrkkyään."

Nuoren parin yksityiskohtaisesti kuvattu syöksykierre oli raskasta luettavaa. Vähemmälläkin olisi heidän yhteensopimattomuutensa tullut selväksi. Minulle lukijana kävi niin, että menetin kiinnostukseni henkilöihin. Se palasi kuitenkin hetkeksi romaanin lopulla, joten mahdollisesti tutustun myöhemminkin Elsa Triolet´n tuotantoon.

Nuori aviopari viettää yhä vähemmän aikaa yhdessä. Daniel viettää pitkiä aikoja isänsä viljelyksillä. Martine tekee ylitöitä pystyäkseen maksamaan osamaksut. Jääkaapin ja television osamaksuja varten hän joutuu lainaamaan rahaa rouva Donzertilta, joka puolestaan panttaa korujaan tyydyttääkseen "ottotyttärensä" mieliteot.

Osan veloistaan Martine kuittaa television tietokilpailusta saamallaan voitolla. Martine alkaa myös tehdä yksityisiä hoitoja kauneushoitolansa asiakkaille. Hän saa potkut jäätyään tästä kiinni. Uusi työpaikka ei ole yhtä arvostettu kuin hänen menettämänsä.

Daniel aloittaa sivusuhteen Martinen erään ystävättären kanssa. Martine viettää yksinäisen rantaloman Antibesissa. Loman jälkeen Martine alkaa taas ostella kuin vimmattu. Pakkomielle saa absurdeja muotoja: pesukoneen ostettuaan Martine palkkaa palvelijan käyttämään sitä ja silittämään pyykkejä, koska hänellä itsellään ei ole näihin toimiin aikaa. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Hän joutuu sanomaan palvelijan irti ja käyttää pesukonetta itse vain harvoin.

Kun Daniel ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden ja haluaa eron, Martine ensin raivostuu ja sitten luhistuu henkisesti. Hän joutuu vähäksi aikaa parantolaan.

Äitinsä kuoltua Martine perii hökkelin ja pienen maatilkun kotikylästään. Romaanin lopussa Martine palaa sinne. Näyttää siltä, että hänen yrityksensä kieltää surkea lapsuutensa johtaa siihen, että käsittelemättä jäänyt menneisyys lopulta tavoittaa hänet. Tarinassa on syvä pessimistinen vire: pyrkimys puhtauteen on osoittautunut turhaksi, liassa kasvanut ei pääse juuristaan. Martine ajautuu äitinsä rooliin. On pieni mahdollisuus, että hän olisi vielä voinut löytää itsensä uudelleen luonnonlapsena, Martine-metsään-eksyneenä. 

Tarinan loppu on kuitenkin makaaberi ja kuvottava.

Olen tässä blogissa tai jossain blogikeskustelussa pohtinut ranskalaista kasvatusta, jota tunnen vain kehnosti, ja verrannut sitä suomalaiseen, josta minulla on enemmän kokemuksia. Olen ajatellut, että suomalaisessa kasvatuksessa yleensä pyritään myötätuntoon ja ymmärrykseen tekojen vaikutuksista ja keskitytään vähemmän käyttäytymisen ulkoisiin muotoihin. Tämän romaanin alkupuolella on osuva kuvaus Martinen lapsuuskodin kasvatusperiaatteista. Olisikohan tämä sitä ranskalaista kasvatusta? 

Marien lapset olivat hyvinkasvatettuja, urheita ja kohteliaita. He eivät koskaan unohtaneet sanoa "päivää, rouva" tai "kiitos, herra"; Marie ei myöskään sallinut nenäkkyyttä itseään kohtaan. Hänellä oli nopea ja luja käsi, ja lapset olivat tottuneet tekemään tai olemaan tekemättä aina hänen käskyjensä mukaan ja uskoivat häntä, kun hän uhkasi selkäsaunalla, sillä Marien uhkaukset eivät koskaan olleet tuulen pieksemistä. Lasten päässä tapahtui ilmeisesti samaa kuin koiran aivoissa kun sitä harjoitetaan: kun he tekivät sen tai tämän, he tottelivat, ymmärtämättä miksi piti niin tai näin.

Tämä ei kaipaa minulta kommenttia.

Elsa Triolet, Ruusuja velaksi. Kansankulttuuri Oy 1963. Ranskankielisestä alkuteoksesta Roses à credit (1959) suomentanut Eine Mannerkoski. 274 s.