D. H. Lawrence: Kettu

D. H. Lawrencen (1885–1930) pienoisromaani vuodelta 1922 on englantilaiseen maaseutuympäristöön sijoittuva kolmiodraama. Romaani ajoittuu vuoteen 1918. Käynnissä oleva maailmansota vaikuttaa tapahtumien taustalla.

Juonipaljastuksia on tulossa.

Kaksi hieman alle kolmekymmenvuotiasta naista on hankkinut maatilan. He kasvattavat siellä kanoja ja ankkoja. Kanat eivät muni riittävästi, ja niiden kummalliset taudit inhottavat naisia. Kaksi hiehoakin heillä oli, mutta he luopuivat niistä, koska toinen jatkuvasti karkaili ja toisen lähestyvä poikiminen pelotti naisia. Kokemattomien farmarien maatila ei menesty. Rahahuolet aiheuttavat paineita. Jatkuva yhdessäolo saa naiset kyllästymään toisiinsa.

Jill Banford oli "pieni, hento olento ja käytti silmälaseja". Luonteeltaan Jill on ulospäin suuntautuva ja puhelias. Rahat maatilan ostoon olivat tulleet Jillin isältä, koska tämä piti epätodennäköisenä, että Jill koskaan menisi naimisiin.

Nellie March kuvataan ruumiinrakenteeltaan miesmäiseksi, joten tilan raskaammat työt ovat tulleet hänen osakseen. Kaikkitietävä kertoja, joka pääsee sisälle myös henkilöiden ajatuksiin, korostaa kuitenkin Nellien kasvojen naisellisuutta: "Tumman tukan kiharat liehuivat hänen kumartuessaan, silmät katsoivat suurina, avoimina ja tummina hänen jälleen noustessaan, ne olivat samalla kertaa oudon säikähtyneet, ujot ja pilkalliset." Usein Nellie unohtuu hajamielisesti omiin ajatuksiinsa. Nellien unia kuvaillaan tarkasti.

Useimmiten kertoja käyttää naisista ainoastaan heidän sukunimiään.

Kettu hiiviskelee öisin kanalan liepeillä. Se on raadellut jo useita kanoja. Nellie on nähnyt pedon läheltä. Se on katsonut naista pelottomasti, ja Nellie on hämmentynyt niin, ettei ole pystynyt ampumaan sitä. Kettu jää Nellien ajatuksiin ja uniin pysyvästi.

Lawrence kuvaa luonnonilmiöitä ja ihmisten mielenliikahduksia niin, että  henkilöiden tuntemukset tarttuvat lukijaan.

Kuukaudet kuluivat ja tulivat pimeät illat, raskas, pimeä marraskuu, jolloin March kulki pitkävartisissa saappaissaan nilkkaa myöten mudassa, jolloin yö alkoi tulla neljän aikoihin eikä päivä koskaan täysin valjennut. Tytöt pelkäsivät näitä aikoja. He pelkäsivät melkein yhtämittaista pimeyttä, joka kietoi heidät vaippaansa yksinäisellä tilalla metsän äärellä. Banford pelkäsi suorastaan fyysillisesti. Hän pelkäsi kulkureita, pelkäsi, että joku tulisi hiiviskelemään heidän talonsa ympärille. March oli pikemminkin levoton ja rauhaton kuin peloissaan. Hän tunsi alakuloisuuden ja epävarmuuden koko ruumiillaan.

Eräänä iltana ovelle ilmestyy vieras, hädin tuskin kahdenkymmenen ikäinen kookas nuorukainen nimeltään Henry Grenfel. Hän on juuri vapautunut asepalveluksesta. Henryn isoisä on ollut maatilan aiempi omistaja. Henry on viettänyt viime vuodet Kanadassa, joten hän ei ole ollut tietoinen isoisänsä kuolemasta. Mies kuuntelee naisten toimeentulohuolia. Hänellä on heti mielessään ratkaisu:

– Te tarvitsette tänne miehen, sanoi nuorukainen matalasti.

Koska on jo myöhä, miehen sallitaan jäädä vierashuoneeseen yöksi. Nellie March näkee yöllä unen, jossa kettu laulaa ja sitten puree häntä käteen. Houkutus ja vaara ovat unessa läsnä. Kettu ja mies alkavat yhdistyä Nellien ajatuksissa. Hän ajattelee tästedes nuorta miestä kettuna. Houkutus ja vaara! D. H. Lawrencen kertomuksissa usein toistuva pari.

Seuraavana päivänä mies käy metsällä ja tuo naisten ruokapöytään tervetulleen lisän – sorsan ja kaniinin. Kun Grenfel ei löydä kylältä kortteeria, naiset kuin vaivihkaa antavat hänen jäädä taloon epämääräiseksi ajaksi.

Henry saa pian ajatuksen: avioliitto Nellien kanssa ratkaisisi hänen tulevaisuutta koskevat huolensa. Pitempään harkitsematta mies kosii. Nellie hämmentyy ja torjuu ehdotuksen: hänhän voisi ikänsä puolesta olla melkein pojan äiti. Selvää on kuitenkin, että hän pitää Henryä eroottisesti houkuttelevana. 

Sinnikkyydellään ja tahdonvoimallaan Henry melko nopeasti pakottaa Nellien suostumaan kosintaan. 

Jill on mustasukkainen Henryn ja Nellien lähenemisestä ja yrittää pitää huolen siitä, etteivät nämä vietä aikaa kahden kesken. Jill on epäilemättä myös aidosti huolestunut mahdollisuudesta, että hänen ystävänsä on ajautumassa johonkin harkitsemattomaan. Kylällä liikkuvat juorut Henrystä eivät synnytä mielikuvaa ahkerasta ja tunnollisesta työihmisestä. Jill pelkää, että Henry hylkää Nellien kyllästyttyään tähän. Jill saa myös Nellien näkemään asian tästä näkökulmasta. Nellie päättää jättää Henryn. 

Jillin mustasukkaisuuden takia nykylukija aavistelee helposti naisten välille seksuaalisuhdetta, varsinkin kun he nukkuvat samassa huoneessa, ehkä jopa samassa vuoteessa, mutta kyseessä voi olla harha. Naimattomien naisten yhteiselämä ei ollut ennen eikä ole nykyäänkään aina seksuaalista. Voimakkaita kiintymyksen ja rakkauden tunteita siihen kyllä voi sisältyä muutenkin. Luultavasti tästä on kyse myös Lawrencen romaanissa. 

Henry on kuunnellut salaa naisten keskustelua. Hän suuttuu ja poistuu yöhön kivääri mukanaan. Hän ampuu ketun. Naiset havahtuvat laukaukseen ja kutsuvat Henryn takaisin sisään. Yöllä Nellie näkee unen, jossa Jill on kuollut ja Nellie peittelee ruumiin ketun turkilla.

Muistelen lukeneeni Erno Paasilinnan Timo K. Mukka -monografiasta, että kustantaja yritti valistaa nuorta kirjailijaa, jonka siihenastiset lukemiset olivat olleet melko sattumanvaraisia. Mukalle suositeltiin muiden muassa D. H. Lawrencen teoksia. Ne eivät kuitenkaan tehneet häneen vaikutusta. Ehkä hän luki väärät kirjat. Tässä Ketussa on paljon samaa aistillisuutta ja luontosymboliikkaa kuin Mukan kirjoissa.

Nellien on vaikea tehdä lopullista päätöstä. Henryn ollessa läsnä Nellie myötäilee miehen toiveita; erossa ollessaan hän kääntyy kohti Jilliä. Lopulta Nellie lupaa mennä Henryn kanssa naimisiin jo ennen joulua. Kuulutuksetkin otetaan. Nellie myös lupaa lähteä Kanadaan miehen mukana.

Henry joutuu vielä joksikin aikaa palaamaan sotilasleiriin. Sinä aikana –  jälleen Jillin kanssa keskusteltuaan – Nellie muuttaa taas mielensä ja kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa peruu häät. 

Henry ei vieläkään luovuta. Hänen mielensä täyttyy vihalla Jilliä kohtaan. Hän olettaa, aivan oikein, että Jill on suurin este hänen avioliittotoiveilleen. Hän hankkii vuorokauden loman ja ajaa polkupyörällä kuudenkymmennen mailin matkan kuraisia sivuteitä naisten maatilalle. 

Tilalla kolmiodraama saa väkivaltaisen lopun. Luonnonvoimatkin liittoutuvat "ketun" kanssa ja huolehtivat siitä, että Henryn viha saa tyydytyksensä. 

Romaanin päätösluvuissa Henry ja Nellie ovat naimisissa ja lähdössä Kanadaan. Tässä pienoisromaanissa D. H. Lawrence antaa vasta aivan kirjan lopussa vallan piirteelle, joka tekee useista hänen teoksistaan minulle nykyisin vastenmielisiä: hän paasaa. Viimeisessä luvussa lukijaa suoraan puhutellen.

Pieni tarina ei oikein jaksa kantaa sitä raskasta aatesisältöä, jonka Lawrence vyöryttää lukijan tajuntaan viimeisillä sivuilla. Kyse on koko ajan ollut sukupuolten taistelusta. Mies on päässyt voitolle, ja sitä sekä mies että nainen ovat halunneetkin. 

Lawrencen käsitys sukupuolten rooleista ei kuitenkaan ole ihan niin tunkkainen kuin voisi luulla. Hän toteaa, että naisen sielu kuihtuu, koska nainen ei voi hyväksyä alistumista "johon hänen rakkautensa oli hänet pakottanut". Mies vaatii naiselta alistumista, passiivisuutta. Nainen puolestaan haluaa tunteen siitä, että hän on "vastuussa koko maailman hyvinvoinnista". Melko hämärästi ja pömpöösisti Lawrence selittää rakkauteen sisältyvää erehdystä.

March parka. Hyväntahtoisuudessaan ja vastuuntuntoisuudessaan hän oli ponnistellut niin kauan, että koko elämä, kaikki oli hänelle vain pohjatonta tyhjyyttä. Mitä kauemmaksi kurkotetaan kohti tuota onnen kohtalokasta kukkaa, joka värisee kallionkolossa niin sinisenä ja ihanana vain hiukan kauempana kuin mihin voit yltää, sitä pelottavampana nähdään alla syvä kuilu, johon väistämättä on pudottava, kuin helvetin kuiluun, jos vielä kurkotetaan kauemmas. Kukka poimitaan kukan jälkeen, mutta mikään niistä ei ole se kukka. Sillä kukka itse – sen verhiö, on tuo kauhistuttava rotko, se on itse tuo helvetin kuilu.

Yksioikoisiin resepteihin ihmissuhteissa Lawrence ei uskonut. Väärät odotukset johtavat ihmiset onnettomaan rakkauteen.

Luin nuorena ja kokemattomana useita D. H. Lawrencen teoksia. Silloin niiden kuvaus miesten ja naisten suhteista tuntui syvälliseltä. Eniten pidin kuitenkin hänen maaseutuelämää kuvaavista varhaisista novelleistaan sekä The Rainbow -romaanista, joissa aatteellinen palo oli sovitettu kertomuksen kehyksiin eikä niistä syntynyt tunnetta, että kirjailija yrittää käännyttää lukijansa.

Toisaalta pidin ja pidän edelleen Lawrencen runoista. Niihin profeetallisuus ja paasaaminenkin istuvat hyvin. Ne sopivat hyvin tällaiselle lukijalle, joka tuskailee hämärien runokuvien ja piilotettujen merkitysten äärellä. Lawrence ei piilottele mitään vaan kirjoittaa suoraan kuin tykin suusta. 

Myös runoissaan Lawrence pohtii miesten ja naisten välisiä suhteita. Tähän loppuun siteeraan runon 

To women, as far as I'm concerned

The feelings I don't have I don't have.

The feelings I don't have, I won't say I have.

The feelings you say you have, you don't have.

The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.

If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't got them.

So if you want either of us to feel anything at all

you'd better abandon all idea of feelings altogether.

 

D. H. Lawrence, Kettu. Kirjayhtymä 1959. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fox (1922) suomentanut V. Mattila. 132 s.