Le Monde -lehden listalla 1900-luvun mieleenpainuvimmista kirjoista Boris Vianin (1920–1959) romaani on sijalla kymmenen. Suomeksikin Päivien kuohu on ilmestynyt vuonna 1972 Leena Kirstinän käännöksenä, mutta kovin suurta vaikutusta se ei ilmeisesti ole suomalaisiin lukijoihin tehnyt. Kotikaupunkini kirjastosta kaikki teoksen kappaleet on poistettu. Kirjan pohjalta tehty elokuva – jota en ole nähnyt – on luultavasti tunnetumpi.
Minä pidin tästä kirjasta kovasti ja uskoisin, että moni muukin nykylukija voisi siihen ihastua. Ehkä vuonna 1972 romaanin surrealismi oli liikaa realismiin totutetulle suomalaiselle lukijakunnalle. Minäkään en ole suuri surrealismin ihailija, varsinkaan jos tyyliä sovelletaan liian totisesti, mutta kieli poskessa ja kevyellä kädellä annosteltuna se antaa tekstiin pikantin maun. Pidänhän minä Monty Pythonistakin.
Juonipaljastuksia on tulossa.
Romaani kertoo kahden nuoren pariisilaisen, Colinin ja Chloén, surullisenkauniin rakkaustarinan. Colin – kuten useimmat romaanin henkilöt – on jazzin ihailija. Hän on muun muassa keksinyt laitteen, pianoctailin, pianon ja baarikaapin yhdistelmän, joka sekoittaa sillä soitetun jazzsävelmän mukaisen drinkin. Colin on myös erittäin varakas; hänen omaisuutensa arvo on satatuhatta doublezonia – romaanin Ranskassa frangeista ei puhuta halaistua sanaa.
Romaanin alussa Colin on viimeistelemässä aamupesuaan. Ensimakua romaanin todellisuudesta antaa se, että Colin tyhjentää kylpyammeensa poraamalla reiän sen pohjaan. Samalla tavalla jatkossakin normaalin arkilogiikan saa unohtaa. Esineet ja ihmiset eivät käyttäydy tutuilla tavoillaan. Muutokset voivat olla hassuja tai makaabereja. Sormus voi esimerkiksi olla pahoinvoinnin muotoinen. Näyteikkunassa eräänlainen harjakone silittelee alastoman naisen rintoja; toisessa näyteikkunassa mies teurastajan esiliinassa viiltää auki pikkulasten kurkkuja. Luistinradalla Colin tulee epähuomiossa ja ohimennen tappaneeksi yhden työntekijän.
Colinin paras ystävä Chick on alkanut seurustella Alisen kanssa, ja myös Colin toivoo kovasti itselleen tyttöystävää. Kun löytyy kaunis tyttö, jolla on sama nimi – Chloé – kuin Duke Ellingtonin jazzsävellyksellä, täydellisen harmoninen rakkaussuhde alkaa välittömästi. Pian Colin ja Chloé jo menevät naimisiin.
Chickin ja Alisen välejä hiertää se, että Chick on intohimoinen filosofi-kirjailija Jean-Sol Partren ihailija ja käyttää kaikki rahansa Partren teoksiin, lehtiartikkeleihin ja seminaareihin. Ystäväänsä auttaakseen ja mahdollistaakseen Chickin ja Alisen avioitumisen Colin lahjoittaa neljänneksen omaisuudestaan Chickille. Teolla ei ole toivottua seurausta. Chick käyttää nämäkin rahat Jean-Sol Partren fanittamiseen. Teoksen lopussa Alise ei keksi tilanteeseen muuta ratkaisua kuin Partren murhaamisen.
Romaanissa on lempeähköä satiiria Jean-Paul Sartrea ja hänen eksistentialismiversionsa ympärille syntynyttä ihailijakulttuuria kohtaan. Sartre ei ilmeisesti tästä pahastunut. Hän oli ystävystynyt Boris Vianin kanssa ja julkaisi kirjallisessa aikakauslehdessään Temps modernes otteita romaanista. Tällä teolla Sartre auttoi Viania löytämään kustantajan kirjalleen.
Colinin ja Chloén sekä Chickin ja Alisen rakkaussuhteen lisäksi romaanissa on kolmaskin rakkaustarina: Colinin kokin Nicolasin ja Isisin suhde. Nicolas sattuu myös olemaan Alisen setä.
Romaanissa tapahtuu suuri käänne, kun Chloé sairastuu. Hänen oikeassa keuhkossaan kasvaa lumme. Hoitokeinona on lumpeen näännyttäminen. Chloé saa juoda vain kaksi lusikallista vettä päivässä. Lummetta ei saa päästää kukkimaan. Tätä estetään ympäröimällä Chloé muilla kukilla. Chloé käy myös parantolassa, jossa lumme lopulta leikataan pois. Samalla tuhoutuu hänen oikea keuhkonsa. Ikävä kyllä lumme on siirtynyt hänen vasempaan keuhkoonsa.
Samalla kun Chloén terveys huononee, Colinin ja Chloén koti pienenee ja pimentyy. Pieni hiiri, joka asuu heidän kanssaan, yrittää epätoivoisesti puhdistaa ikkunaruutuja, jotta auringon valo pääsisi asuntoon. Nicolas alkaa myös vanheta nopeasti – hänen passinsa syntymäaikakin siirtyy ajassa taaksepäin. Colin yrittää auttaa Nicolasin pois sairauden vaikutuspiiristä sanomalla hänet irti.
Chloén hoidot vaativat paljon rahaa. Pian sekä Colin että Chick ovat puilla paljailla. He joutuvat menemään palkkatyöhön. Romaani antaa karun kuvan työstä, jota tehdään vain rahan takia. Chickin ja Colinin työpaikat ovat epäinhimillisiä ja byrokraattisia.
Chloé kuolee lopulta. Rahan puutteen takia hautajaiset ovat vaatimattomat. Niitä järjestelevät samat henkilöt, jotka olivat suunnitelleet Colinin ja Chloén unohtumattomat häät. Rahan puute tekee järjestäjät nyrpeiksi. Jopa kirkon seinällä oleva ristiinnaulittu Jeesus, joka oli viihtynyt häissä hyvin, valittaa ikävystyneenä siitä, ettei rahaa käytetty enemmän. Colinin kysymyksiin siitä, miksi Chloén täytyi kuolla, Jeesuksella on vain vältteleviä vastauksia. Vieraat joutuvat juoksemaan ruumisauton perässä hautausmaalle.
Romaanin loppuluvussa hiiri, joka oli asunut yhdessä Chloén ja Colinin kanssa, on tehnyt oman ratkaisunsa. Se pyytää apua kissalta. Kissa ei kuitenkaan halua olla asiassa kovin aktiivinen. Se sallii hiiren pistää päänsä sen hampaiden väliin. Sitten vain odotetaan, että joku astuu kissan hännän päälle. Tuolta heitä lähestyykin yksitoista sokeaa tyttöä...
Boris Vian päiväsi romaanin esipuheen 10. maaliskuuta 1946. Se oli kirjailijan syntymäpäivä. Hän täytti 26 vuotta. Päiväys on merkitty kirjatuksi New Orleansissa. Romaanin lopun merkintöjen mukaan kirja on kirjoitettu Memphisissä ja Davenportissa. Reaalitodellisuudessa Boris Vian ei koskaan käynyt Yhdysvalloissa. Sielussaan hän epäilemättä vietti paljonkin aikaa näissä jazzmusiikin tärkeissä kaupungeissa.
Boris Vian, L'Écume des jours. Édition établie, présentée et annotée par Gilbert Pestureau et Michel Rybalka. Éditions Pauvert 2010. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1947. Kannen valokuva: Magdeleine Bonnamour. 351 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!