Robert Coover: Huck lännen mailla

Yhdysvaltalaisen postmodernin kirjallisuuden veteraani Robert Coover (1932–1924) säilytti leikkisän luomiskykynsä loppuun asti. Tämän Huck Out West -romaanin hän julkaisi 85-vuotiaana vuonna 2017. Moebius-kustantamon Heikki Karjalaisen sujuva suomennos ilmestyi vuonna 2019. 

Romaanissa Huckleberry Finn kertoo rennon tarinoivaan tyyliinsä vaiheistaan uudisraivaajien, kullanetsijöiden ja intiaanien parissa. Sen tapahtumat ajoittuvat pääosin 1870-luvulle. Huck on jäänyt intiaanisotien taistelulinjojen välille, sillä hänen paras ystävänsä Eeteh on lakotaintiaani. Romaanin keskeinen juoni kertoo Huckin ja Eetehin yrityksestä selvitä taisteluiden keskeltä turvaan Meksikoon.

Hankaluuksia Huckin yksinkertaisen elämän kaipuuseen syntyy myös kultaryntäyksestä. Tyhjästä pikaisesti luotujen kaupunkien väkivaltainen ilmapiiri tuodaan romaanissa käsinkosketeltavan lähelle. Huck on useammin kuin kerran lähellä päätyä hirteen, kun kaupungin laki ja oikeus siirtyvät vallanpitäjältä toiselle.

Kirja siis jatkaa siitä, mihin Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut jäi. Robert Coover on tavoittanut vanhemman romaanin tyylilajin, mutta päivittänyt sen hieman vanhemman Huckin kokemusten ja 2000-luvun rotukeskustelun mukaiseksi. Romaani on siis esikuvaansa riettaampi, väkivaltaisempi ja satiirisempi. 

Huck on kuitenkin säilyttänyt lapsenomaisen suhtautumisen elämään. Joiltain osin hän ei ole halunnut kasvaa täysin aikuiseksi.

Siihen aikaan päivästä unohdun usein ajattelemaan kaukaista joenrantakaupunkia, missä vietin lapsuuteni, kaikkea sitä mitä siellä tein ja ihmisiä jotka tunsin, varsinkin Tom Sawyeria, joka oli aina valmiina uusiin seikkailuihin. Kauan sitten. Tuntui kuin siitä olisi ollut sata vuotta tai enemmän. Sen jälkeen on eteeni tullut kaikkea kauheaa, paljon silkkaa pahuutta. Ikään kuin aikuiseksi kasvaminen olisi ollut synti.

Kokemukset ovat myös kasvattaneet Huckia. Hänestä on kasvanut omalaatuinen moraalifilosofi, jolle raha ja omaisuus ovat sivuseikkoja. Hän arvostaa rauhaa ja etenkin ystävyyttä. Usein hän löytää sitä paremmin hevosten kuin ihmisten parista. 

Huckin unissa hevoset myös käyvät yhteiskuntapoliittisia keskusteluja vapauden ja voiman suhteesta. Huckin puolivilli Tongo on sitä mieltä, että vapaus on voimaa, kun taas Tom Sawyerin Myrsky asettuu sille kannalle, että voima on vapautta. Hevosten käsitykset heijastavat hyvin isäntiensä suhtautumistapaa.

Myös Tom Sawyer on tietenkin lännen mailla, ja vanhat ystävykset kohtaavat usein. Heidän yhteistä historiaansa valotetaan sen verran, että he ovat toimineet yhdessä Pony Expressin palveluksessa kuljettamassa postisäkkejä. Sittemmin Tom on palannut kotikaupunkiin, opiskellut ja mennyt naimisiin lapsuuden ihastuksensa Becky Thatcherin kanssa. Opinnoista ei ole tullut valmista eikä avioliittokaan ole kestänyt. Tom on palannut länteen hoitamaan opportunistisia bisneksiään. Tomin moraali pohjautuu ajatukseen, että maailman menoa ei voi muuttaa, asiat ovat niin kuin ovat, joten parasta on huolehtia omista eduistaan. 

 "Ei millään olekaan mitään MERKITYSTÄ, Huck! Miten voisikaan olla? Kaksi plus kaksi ei MERKITSE neljää, se ON neljä, siinä kaikki. Tajusin jo kauan sitten, että ajattelet tai teet mitä hyvänsä, lopulta sä KUOLET eikä mitään jää jäljelle. Sun aivot maatuu, ja kaikki sun ajatukset, halut, rakastamiset, vihat, ne vaan katoaa jäljettömiin. Joku voi joskus lainata sun puheitasi, mutta sä et sitä tiedä, on kuin sua ei olisi koskaan ollut. Meillä on vain NYT, Huck, ja nyt on aina. Kunnes ei enää ole. Mistään muusta ei siis kannata huolehtia kuin siitä, että lykkää oman tarinansa loppua niin pitkään kuin mahdollista ja lopettaa sen sitten TYYLILLÄ."

Esimerkiksi intiaanisotien epäoikeudenmukaisuuden Tom kyllä näkee, mutta hänen mielestään asia voidaan hoitaa siten, että kaikki intiaanit tapetaan ja sitten joskus myöhemmin heidän kunniakseen voidaan pystyttää patsaita. Kevyeen sävyyn Tom myös kertoo murhanneensa oman isänsä.

Romaanissa tulevat esiin myös Huckin kokemukset naisten kanssa. Kerran hän uskoo rakastuneensa, mutta hänen saamansa vastakaiku osoittautui valheeksi. Myös Becky Thatcher saapuu länteen aloittelemaan uraansa ilotalon madamena. Huck päätyy vanhan ystävyyden kunniaksi yhteiseen kylpyyn Beckyn kanssa, mutta rakkaudesta ei tässäkään kohtaamisessa varsinaisesti ole kyse.

Huckin intiaaniystävän Eetehin tarinat Kojootista ja Käärmeestä, eräänlaisista veijarimaisista jumalhahmoista, kommentoivat mainiosti romaanin tapahtumia ja sen henkilöiden välisiä suhteita.

Robert Coover, Huck lännen mailla. Moebius 2019. Englanninkielisestä alkuteoksesta Huck Out West (2017) suomentanut Heikki Karjalainen. Kannen kuva: Heikki Paakkanen. 287 s.

Jacqueline Harpman: La Lucarne

Tämän novellikokoelman kaikille kymmenelle novellille on yhteistä, että niissä on naispuolinen minäkertoja. Kokoelman kolme ensimmäistä novellia ovat sivumäärältään laajoja. Temaattisesti ne liittyvät kiinteästi toisiinsa: joku taruston tai historian nainen pääsee niissä kertomaan tarinansa omin sanoin. Heistä kaikista on vastoin heidän omaa tahtoaan tehty naiseuden esikuvia. Se on tehty rajoittamalla heitä ja ylistämällä ominaisuuksia, joita he eivät ole itse valinneet vaan joihin heidät on kasvatettu tai pakotettu. Heistä on tehty oman elämänsä sivuhenkilöitä. Heidät on ymmärretty väärin. Heitä ei ole edes haluttu kuulla. Nyt kun he saavat puheenvuoron, heidän tilityksensä on ymmärrettävästi kitkerää – samalla se on varsin hauskaa.

Loput kokoelman novelleista ovat pituudeltaan vaihtelevia, lyhyin on vain vajaan kahden sivun mittainen. Niissä toistuvia aiheita ovat miehen ja naisen suhde, vanhempien suhde lapsiinsa, ennen kaikkea äitien ja tyttärien suhde. Monet niistäkin käsittelevät jollain tavoin rajoitettua naisen elämää, identiteetin katoamista tai pois luovuttamista. Parissa tuntuu olevan kyse eräänlaisesta kerronnallisesta kokeilusta: niissä metaforaa käsitellään kuin se olisi kirjaimellista todellisuutta.

Tässä muutamia mietteitä kokoelman novelleista. Luultavasti kirjoitan enemmän kuin kukaan lukija jaksaa lukea. Olen pahoillani, mutta tällä tavoin minulle jää jotain muistiin lukemastani. Näitä novelleja en haluaisi unohtaa.

Comment est-on le père des enfants de sa mère? (Miten voi olla äitinsä lasten isä?)

Tässä novellissa kertojana on Sofokleen näytelmästä tuttu kreikkalaisen taruston Antigone. Antigone oli sukurutsaisesta Oidipuksen ja Iokasten liitosta syntynyt tytär. Sofokleen näytelmässä Antigone vastoin Theban kuninkaan Kreonin määräystä hautaa veljensä Polyneikeen, joka oli kuollut yrittäessään kaapata vallan Thebassa. Tekonsa vuoksi Antigone tuomitaan kuolemaan.

Harpmanin versiossa Antigone ei halua haudata veljeään. Öisin hän käy sylkemässä veljensä ruumiin päälle. Hän on sitä mieltä, että suvun kunnia ei vaadi häneltä minkäänlaisia uhrauksia. Mikä ihmeen suvun kunnia? Hän sanoo olevansa kiimaisen lesken ja lainsuojattoman murhamiehen jälkeläinen. Antigonen hurja tilitys on herkullista luettavaa.

Oidipus on sitä paitsi kähminyt tytärtään ja jopa näytellyt raiskaavansa Antigonen sisaren Ismenen. Näillä teoillaan Oidipus on yrittänyt peittää vanhan insestin uusien alle. Sillä tietenkin Oidipuksen ja Iokasten on täytynyt jo varhain arvata, että he ovat olleet poika ja äiti. Olihan Oidipus ratkaissut myös sfinksin esittämän arvoituksen – joka tosin oli niin helppo, että Antigonen mielestä sen olisi ratkaissut kuka tahansa.

Antigone on jo kerran uhrautunut. Kun Iokaste oli surmannut itsensä (jos nyt oli; Antigone epäilee, että Kreon murhautti hänet) ja Oidipus sokaisi itsensä, Antigone oli lähtenyt maantielle taluttamaan paikasta toiseen vaeltavaa isäänsä. Näin hänestä oli tehty naisten ja tyttöjen uhrautuvaisuuden esikuva. Yksi kerta riitti, toinen olisi jo typeryyttä. Hän ei aio haudata veljeään. Hän tuntee olevansa tämän kapinansa velkaa sadoille tyttöjen ja naisten sukupolville, joille muuten uskoteltaisiin, että heidän tulee ottaa mallia hänen uhrautuvaisuudestaan.

Kuningas Kreon, joka on kovasti kaikenlaisten sääntöjen perään, syyllistyy itse petokseen. Polyneikes haudataan salaa, ja Antigone lavastetaan syylliseksi.

Il n’y a pas de vengeance pour une fille comme moi, il ne restera pas trace de ma colère et je ne pourrai pas lutter contre la légende qui me prend vive dans mon piège. Les mâchoires se referment sur moi, je suis déjà dévorée que je crie encore et personne ne veut m'entendre. Le monde où j'ai vécu n'aime pas la vérité, je sais qu'on détruira ces lignes au nom de l'honneur et le mensonge de Créon me survivra.

Kaltaiseni tyttö ei saa kostoa, vihastani ei jää jälkeäkään enkä pysty taistelemaan sitä legendaa vastaan, joka saa minut elävältä ansaani. Leuat sulkeutuvat ympärilleni, minua ahmitaan jo kun huudan edelleen eikä kukaan halua kuulla minua. Maailma jossa elin, ei pidä totuudesta, tiedän että nämä rivit tuhotaan kunnian nimissä ja Kreonin valhe jää elämään minun jälkeeni.

En vérité, je vous le dis (Totisesti, sanon teille)

Kokoelman toisessa novellissa totuuden pääsee kertomaan Maria, Jeesuksen äiti. Jos olet sitä mieltä, että uskontojen merkkihenkilöitä ei saa käsitellä parodian keinoin, jätä novelli lukematta. Se ei ole sinua varten. 

Kertomus on hauskalla tavalla anakronistinen, sillä Maria on pystynyt seuraamaan hänestä käytyä keskustelua kahdentuhannen vuoden ajan. Hän viittaa esimerkiksi siihen, miten helppoa naisilla on, kun heillä nykyään on gynekologien palvelut käytössään toisin kuin hänellä, joka joutui yksikseen jännittämään, miten neitsyenä synnyttäminen onnistuisi.

Siis teknisesti katsoen neitsyenä. Maria haluaa korjata uskomattomat väitteet, joita hänestä on kerrottu. Tietenkin Joosef oli Jeesuksen isä. Heidän ensimmäisessä intiimissä kohtaamisessaan puutarhan karhunvatukkapensaassa Joosef vain oli kovin hätäinen. Tämä Joosefin pieni pulma (l'excessive promptitude de Joseph) korjautui vasta Jeesuksen synnyttyä.

Syynsä väärinkäsitykseen oli myös "pikkuisessa", kuten Maria nimittää vanhinta poikaansa. Hän oli mustasukkainen isälleen. Nykyaikaiseen psykologiaan viitaten Maria toteaa, ettei "pikkuinen" ollut ensimmäinen eikä viimeinen äitiinsä rakastunut poika. 

Vauhtiin päästyään Maria oikaisee muitakin evankelistojen virheitä. Ei hän ollut Betlehemissä verotuksen takia. Naurettava ajatuskin, että israelilaiset säntäilisivät kuka minnekin kirjoituttamaan nimensä veroluetteloihin. Luukaksen keksintöä kaikki tyynni. Betlehemissä oli Joosefin veljen häät. Tallin puhtailla oljilla oli vähemmän syöpäläisiä kuin täpötäysissä majataloissa.

Niin, entä se väite, että Joosef ja hän olisivat lähteneet pääsiäisjuhlilta huomaamatta, että heidän 12-vuotias esikoispoikansa ei ollut heidän mukanaan. Aivan kuin Luukas ei olisi ikinä kuullut yiddische mamesta!

Maria suosittelee Charles Guignebertin kirjaa Jésus (1969). Guignebert on ollut aika hyvin perillä asioiden oikeasta laidasta.

Maria kertoo, että hän tulee edelleen hyvin juttuun Joosefin kanssa tuonpuoleisessa, mutta hän itse viihtyy paremmin tieteentekijöiden parissa, kun taas Joosef suosii taiteilijoita. Ymmärrettävistä syistä he molemmat karttavat evankelistoja, jotka vain soittelevat harppujaan ja laulavat – usein väärin.

Au troisième degré (Kolmannessa asteessa)

Tämän kertomuksen Jacqueline Harpman on omistanut aviomiehelleen Pierre Puttemansille.

Kertomuksessa 18-vuotias Jeanne d'Arc kertoo oman tarinansa nuorelle englantilaiselle vanginvartijapojalle. Seuraavana päivänä hänet on määrä polttaa roviolla. Hän toivoo menettävänsä tajuntansa ennen kuin liekit tavoittavat hänet. Se, että vanginvartija ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan, ei haittaa ja saattaa itse asiassa olla hyväkin asia. Hänen sanojaan luultavasti käytettäisiin häntä vastaan.

Jeanne tunnustaa valehdelleensa isossa asiassa: saamistaan näyistä. Hän keksi ne saadakseen ensin veljensä, sitten kyläläiset ja lopulta vallanpitäjät kuuntelemaan itseään. Ajatus syntyi kotikirkossa.

À force de regarder Jésus en croix, je me dis qu'il était fils de menuisier, pauvre, peu instruit prétendait-on, apparemment pas mieux équipé que je n'étais, et que cela ne l'avait pas empêché de porter la parole divine de Nazareth, petit village perdu, jusqu'aux confins de l'univers. Alors, si le Seigneur Tout-Puissant avait, dans Sa sagesse, choisi un si modeste personnage pour donner Ses ordres, pourquoi quelques saints bien intentionnés n'éliraient-ils pas une petite fille de campagne? Quand le message vient du ciel, qu'importe la qualité du messager, toute l'affaire est qu'il se fasse entendre.

Katsellessani Jeesusta ristillä sanon itselleni, että hän oli puusepän poika, köyhä, huonosti koulutettu, niin sanottiin, ilmeisesti ei minua paremmin varustautunut, eikä se ollut estänyt häntä viemästä jumalallista sanaa Nasaretista, pienestä syrjäkylästä, maailman ääriin asti. Jos siis Kaikkivaltias Herra oli viisaudessaan valinnut antaa käskynsä niin vaatimattomalle henkilölle, miksi muutamat hyvää tarkoittavat pyhimykset eivät valitsisi pikkuista maalaistyttöä? Kun sanoma tulee taivaasta, mitä väliä on sanansaattajan laadulla? Asian ydin on, että hän tulee kuulluksi.

Jeanne on vain halunnut, että tappaminen loppuisi. Siinä hän ei onnistunut kovin hyvin. Hän on kuitenkin tehnyt elämällään jotakin muuta kuin kotikylä olisi tarjonnut maalaismiehen puolisona tai lasten äitinä. Se, mitä oli tarjolla, ei houkutellut.

Ils font grand cas de ma chasteté: mais ils puent! Lorsqu'ils s'approchent de moi les mains en avant, ils ont les doigts gras de sauce et leurs braguettes gonflées sentent l'urine. Ils ont les dents gâtées, l'haleine fétide et les cheveux poisseux: ah! c'est un grand courage que de rester vierge devant si belles tentations!

He tekevät suuren numeron siveydestäni: mutta he haisevat! Kun he lähestyvät minua kädet ojennettuina, heidän sormensa ovat kastikkeen rasvassa ja heidän paisuneet kalukukkaronsa haisevat virtsalle. Heillä on mädät hampaat, pahanhajuinen hengitys ja rasvaiset hiukset: oi! vaatii suurta rohkeutta pysyä neitsyenä näin kauniiden houkutusten edessä!

Jeanne pohtii, mitä olisi tehnyt, jos olisi syntynyt pojaksi tai varakkaaksi mieheksi tai naiseksi. Hän olisi halunnut opiskella. Tähtitiede oli aina kiehtonut häntä. Hän löytää kuitenkin lohtua myös omasta tiestään: "En voinut alistua synkkään tarinaan, joka minulle annettiin. Halusin keksiä oman elämäni."

L’éternité (Ikuisuus)

Lyhyt ja kaunis, pohdiskeleva novelli käsittelee sukupolvien jatkumoa, josta ikuisuus muodostuu. Ei siis ole yllättävää, että Jacqueline Harpman on omistanut novellin tyttärilleen. Vielä sittenkin, kun aurinkomme jo on sammunut, jälkeläisemme saattavat elää jollain toisella planeetalla.

Alors je m'apaise et je regarde le long cortège de mes descendants défiler dans mes rêves. Je rejoins mes ancêtres et nous considérons notre Oeuvre. Ils sont derrière moi, les enfants sont devant, jusqu'à l'infini, lente cohorte qui traverse l'éternité. Je viens des premiers hommes, je vais au bout du temps.

Niin rauhoitun ja katselen unissani jälkeläisteni pitkää kulkuetta. Liityn esivanhempieni seuraan ja pohdimme aikaansaannostamme. He ovat takanani, lapset ovat edessäni, äärettömyyteen, hidas joukko joka kulkee halki ikuisuuden. Polveudun ensimmäisistä ihmisistä, kuljen ajan loppuun asti.

La Parleuse (Puhuja)

Kokoelman lyhyin ja yksi sen arvoituksellisimmista novelleista. Novellin minäkertoja toteaa puhuvansa lakkaamatta mutta ymmärtämättä puhettaan. Hänestä tuntuu, ettei hän syö eikä nuku. Hän näkee ympärillään kuulijajoukon ja ihmeet, joita hänen puheensa saa aikaan kuulijoissa: sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat seisomaan, lukutaidottomat lukevat...

Novellin sävy on kuitenkin ahdistunut. Jälleen yksi joka ei ole valinnut osaansa?

Plus je réfléchis, plus je désespère, et j'entends bien que je parle toujours. Nulle fatigue ne s'empara de moi, la force qui m'habite est insensible au temps, sans doute ne mourrai-je jamais et je suis enfermée dans ce destin effroyable où je vois que ma parole enchante les foules sans que j'en puisse aucunement jouir.

Mitä enemmän pohdin, sitä epätoivoisemmaksi tulen, ja ymmärrän että puhun edelleen. Väsymys ei valtaa minua, ajalla ei ole otetta minussa asuvaan voimaan, en luultavasti koskaan kuole ja olen suljettuna tähän kauheaan kohtaloon, jossa näen sanojeni lumoavan väkijoukot kykenemättä millään tavalla nauttimaan niistä.

Le triplement des filles (Tyttöjen kolminkertaistuminen)

Sadunomainen tarina kolmesta sisaruksesta, kolmosista, joiden äiti ei voi hyväksyä sitä, että lapsia on kolme. Heidät kasvatetaan ikään kuin heitä olisi vain yksi. Tytöillä on aina täsmälleen samanlaiset vaatteet. Heillä on kaikilla myös samat kolme nimeä, jokaisella vain eri järjestyksessä. Yksilöllisyyden kieltämisellä on kauheat seuraukset. Mitä tapahtuu, kun yksi tytöistä tulee raskaaksi? 

Novelli on upeasti rakennettu. Se alkaa viattomasti minäkertojan haaveilusta, joka kohdistuu Venetsiaan. Vähitellen lukijalle paljastuvat kertojan nykyhetken rajoitteet ja menneisyyden tapahtumat. Mielipuolisuuden kierrokset yltyvät loppuhuipennukseen asti.

“Ô lac, l’année à peine a fini sa carrière…” ("Voi järvi, vuosi on tuskin päättänyt uransa..."

Runo on saanut otsikkonsa Lamartinen runosta. 

Mainio tarina siitä, miten nuoruuteen takertumalla voi pettää itseään. Kertomuksessa nainen valittaa rakastajiensa vanhenemista. Heidän kasvoihinsa on tullut ryppyjä, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet ja voimansa vähentyneet. Jotkut heistä kastelevat vuoteensa; yksi ei ole tuntenut häntä vaan kutsunut äidiksi, kun hän on mennyt miehen vuoteeseen illalla. Kertoja aikoo käskeä palvelijoita heittämään ulos vanhat rakastajat, jotka haluavat puhua vain eturauhasestaan. "Ennen he puhuivat minulle minusta. Näin itseni heidän sanoissaan, joissa olin kaunis. Heistä on tullut hyvin huonoja peilejä."

Palvelijat saavat etsiä kylästä nuorempia. Hän on valmis odottamaan, että nuori rakastaja saapuu ovelle. 

Et si c'est une femme enveloppée de voiles noirs, avec la main noueuse et une faux sur l'épaule, ne la laissez pas entrer, dites-lui que personne n'habite plus ici, que tous les amants sont morts et que la maison n'est plus qu'une coquille vide.

Ja jos se on mustaan ​​huntuun kääriytynyt nainen, jolla on ryppyinen käsi ja viikate olallaan, älkää päästäkö häntä sisään, kertokaa hänelle, ettei täällä enää asu ketään, että kaikki rakastajat ovat kuolleet ja että talo on enää vain tyhjä kuori.

L’amour filial (Lapsenrakkaus)

Tarinan omistuksen paikalla on toteamus: antologioita varten.

Tämä tarina kyllä sopisikin mainiosti vaikkapa kauhukertomusten antologiaan. Itsekkään ja tyttärensä elämää säädelleen äidin kuolema saa tyttären miettimään, miten elämänsä käyttää. Tyttären ratkaisu on yhtä aikaa kuuliainen ja kapinallinen. Hän päättää huolehtia äidistä oman elämänsä loppuun saakka. Miten hän sen tekee? No, konstit on monet, kuten Psykon Norman Bates olisi voinut sanoa.

Novellin makaaberi karmeus syntyy tyttären rationaalisesta tyylistä ja tekojensa yksityiskohtaisesta kuvailusta.

Le cri (Huuto)

Tässä on kyseessä metaforan muuttaminen konkreettiseksi. Novelli käsittelee Apollinairen Alcools-runokokoelman lyhintä runoa ikään kuin se kuvaisi todellista luonnonilmiötä. Runo nimeltä Chantre kuuluu kokonaisuudessaan näin: Et l'unique cordeau des trompettes marines.

En yritä runon käännöstä, mutta saatan sen selata esiin, jos Janne Salon melko tuore Alcools-suomennos sattuu käsiini.

La lucarne (Kattoikkuna)

Tämä novelli on sukua tämän saman kokoelman La Parleuse -novellille. Siinä kertoja puhui kykenemättä lopettamaan. Nyt samassa tilanteessa on kirjoittaja.

Kirjoittaja kirjoittaa ovettomassa huoneessa. Valmiit sivut katoavat johonkin. Hän ei syö, juo tai ulosta. Välillä hän ryntää hetkeksi katsomaan ulos kattoikkunasta, jota suojaa rautaristikko. Hän tietää joskus eläneensä ulkopuolella. Onko hän ollut tyttö vai poika? Sen selvittäminen edellyttäisi riisuutumista. Se taas edellyttäisi kirjoittamisen keskeyttämistä. "Olen varma siitä, että olen ihminen, mutta siinä kaikki."

Kirjoittaja pohtii, miksi sukupuolensa tietäminen edes on tärkeää. Mitä väliä sillä on kirjoittajalle? Ulkopuolisessa maailmassa sillä kyllä on merkitystä.

Novelli avautuu varmasti useille tulkinnoille. Minä näin tässä vertauksen kaunokirjallisesta luomistyöstä. Se on tapa muistaa ja säilyttää. Prosessi on myös tapa unohtaa ja lohduttautua.

Oh! voilà une idée admirable, ne rien savoir de moi me donne la liberté de m'inventer à mon gré! Je peux me choisir une vie, une identité et me raconter une histoire de moi-même peut-être infiniment plus plaisante que mon histoire réelle.

Voi, tässäpä ihastuttava ajatus, se etten tiedä itsestäni mitään, antaa minulle vapauden keksiä itseni sellaiseksi kuin haluan! Voin valita elämän, identiteetin ja kertoa itselleni tarinan itsestäni, tarinan joka on kenties äärettömän paljon miellyttävämpi kuin todellinen tarinani. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina rajatusta todellisuudesta. Kirjoitusprosessissa minä katoaa, mutta vain omasta kokemuksestaan voi kirjoittaa. 

Yhtä äkkiä kirjoittajan mieleen nousee varma muisto lapsuudesta: lapsuuden vihanneskeitto avaa muistojen portin kuin Proustin madeleineleivos. Kirjoittajan ajantaju palaa, valmiit sivut eivät enää katoa. Viimeisessä kappaleessa toden ja fiktion välinen seinä repeää:

Les murs deviennent transparents, je vois des étagères chargées de livres, j'écris sur une petite table de bois clair, il n'y a pas de pile à droite car j'utilise un bloc, je soulève et retourne la feuille au bas de chaque page. Au secour! Je sais tout! Mon prénom est Jacqueline, mon nom est Harpman, je suis une femme et chaque seconde qui passe me rapproche de ma mort.

Seinät muuttuvat läpinäkyviksi, näen hyllyt täynnä kirjoja, kirjoitan pienellä vaalealla puupöydällä, oikealla puolella ei ole paperipinoa, koska käytän lehtiötä, nostan ja käännän arkkia jokaisen sivun alareunassa. Apua! Tiedän kaiken! Etunimeni on Jacqueline, sukunimeni on Harpman, olen nainen ja jokainen sekunti vie minut lähemmäksi kuolemaani.

Tämä omistamani Le Lucarne -kokoelman painos on julkaistu  Éditions Labor -kustantamon aloittamassa Espace nord -sarjassa. Siinä on julkaistu belgialaisia moderneja klassikkoja tai ainakin kirjoja, joissa on klassikkopotentiaalia. Kirjan lopussa on valokuvia kirjailijasta sekä kirjallisuudentutkijoiden analyysejä teoksesta. 

Jacqueline Harpman: La Lucarne: Nouvelles. Éditions Labor 2003. La collection Espace Nord n° 185. Lecture de Elisheva Rosen et Noemi Rubin. Kokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Yksityiskohta Maurice Pirennen maalauksesta L'Ombre de l'espion (1965). 243 s.

 

Robert Sheckley: Dimension of Miracles

Robert Sheckley (1928–2005) oli tuottelias tieteiskirjailija, jonka kirjoja on jonkin verran saatavilla myös suomeksi. Hänen kirjoistaan ei "oikeaa" tiedettä juurikaan löydy; hänen erikoisalaansa olivat logiikan yllättävät kiepautukset ja absurdi komiikka erilaisten elämänmuotojen ja yhteiskuntamallien kustannuksella. Varsinkin Sheckleyn novellit ovat olleet mieleeni. Hiiviskelyluvassa on ylittämätöntä rikollisen ja sotaisen mielenlaadun kritiikkiä ja toiveikas ajatus siitä, että asiat voisivat olla myös toisin. Tämän kertomuksen kuten pari muutakin Sheckleyn novellia Yleisradio on tuottanut kuunnelmiksi 1970- ja 1980-luvuilla.

Dimension of Miracles on hauska tieteisfantasia Tom Carmody -nimisestä melko tavallisesta Maan asukkaasta, joka tietokonevirheen takia voittaa pääpalkinnon kosmisissa arpajaisissa ja joka haetaan jonnekin kaukaiselle planeetalle palkintoaan vastaanottamaan. Virhe on siinä, että Maa ei kuulu planeettoihin, jotka ovat mukana arpajaisjärjestelmässä. Tom Carmodya ei enää pystytäkään noin vain palauttamaan kotiplaneetalleen.

Alituisesti muotoaan muuttavan ja keskustelevan palkintonsa kanssa Carmody yrittää löytää keinon palata kotiin. Etsiessään henkilöä, joka pystyisi viemään hänet Maahan, Carmody tutustuu maailmankaikkeuden ihmeisiin ja sen eriskummallisiin asukkaisiin. 

Ensimmäisenä on vuorossa Melichrone-jumalan hallitsema planeetta. Melichronen voimat ovat kuitenkin rajalliset. Hän hallitsee täysin omaa planeettaansa, itse asiassa on oma planeettansa, mutta sen ulkopuolelle hänen voimansa eivät ulotu. Melichrone päätyykin pyytämään apua Carmodylta: häneltä nimittäin puuttuu olemisen tarkoitus. Carmody onnistuu kuin onnistuukin keksimään tarkoituksen jumalalle – tosin hieman loogista päättelyketjua vääntelemällä. Jumalan auttaminen on vieras tilanne Carmodylle, joka on ateisti (tosin vain tavan vuoksi, ei vakaumuksesta, kuten romaanin kaikkitietävä kertoja toteaa). 

Kiitollinen Melichrone ohjaa Carmodyn seuraavalle planeetalle hakemaan apua Maudsley-nimiseltä insinööriltä, joka suunnittelee ja toteuttaa maailmoita asiakkaidensa tilauksesta. Käy ilmi, että Maudsley on aikanaan tehnyt myös Maa-planeetan harmaapartaisen ja pistäväsilmäisen, ainoastaan eettisistä kysymyksistä kiinnostuneen tilaajan laskuun. 

Maan luominen jäi Maudsleyn mieleen siksi, että hän sen tehtyään tuli keksineeksi myös tieteen. Hänen riesanaan olivat jo pitkään olleet kaikesta valittavat tilaajat. Jos planeettojen rakentaja pystyi vetoamaan universaaleihin lakeihin, valittajilta katosi pohja. Maudsley oli kokeillut keksintöään Maan tilanneeseen Jumalaan, joka oli erityisesti viehättynyt keksinnön myötä avautuvaan ongelmaan tieteellisen deternimismin ja vapaan tahdon suhteesta.

Maudsley totesi, että Maahan jäi muutama virhe, jotka hän mielellään korjaisi, jos Jumala sitä haluaisi. Carmodyn pitäisikin siksi ottaa yhteyttä Jumalaan, jos pääsisi kotiplaneetalleen. Yhteys onnistuisi ihan vain puhumalla Jumalalle päänsä sisällä.

Maudsley rakentaa koneen, joka auttaa Carmodya pääsemään kotiin. Kone tosin ratkaisee ongelman vain yhdellä sijainnin tasolla (where), mutta sijainti muodostuu kolmesta W:stä: Where, When ja Which. Laite siis vie Carmodyn Maahan mutta ei välttämättä oikeaan aikaan tai oikeaan useista rinnakkaisista todellisuuksista. Yritysten ja erehtymisten kautta oikea aika, paikka ja todellisuus epäilemättä kuitenkin löytyisivät.

Näin alkaa Carmodyn mielikuvituksellinen ja hauska kierros läpi aikakausien ja erilaisten Maa-versioiden. Lisäjännitystä tuo se, että kuolema uhkaa Carmodya hänen henkilökohtaisen saalistajansa vaihtuvissa hahmoissa. Maailmankaikkeuden ekologisen tasapainon takia jokaisella on oma saalistajansa: Carmodyn saalistaja käyttää ravinnokseen ainoastaan Carmodya. Jotta voi tunnistaa oman saalistajansa, täytyy tuntea itsensä, omat unelmansa, fantasiansa, toiveensa ja halunsa, joita saalistaja hyödyntää houkutellessaan uhrinsa ansaan. Vain omassa maailmassaan Carmody olisi turvassa saalistajaltaan. Siellä hänen lopustaan huolehtisivat Maa-planeettaan sisäänrakennetut kierrätysmekanismit.

Joissakin todellisuuksissa, joihin Carmody joutuu, on mukana kevyttä satiiria: yhdessä Maan versiossa tuotteiden merkit ovat selvästi näkyvillä. Esimerkiksi takin valmistajan nimi on näkyvissä ulkopuolella eikä huomaamattomassa lapussa takin sisällä. Ihmiset myös puhuvat lähes pelkästään mainoslausein. Vuonna 1968, kun tämä romaani ilmestyi, tällainen tulevaisuus siis vielä vaikutti vain huvittavalta mahdollisuudelta.

Lopulta Carmody löytää oikean kotimaailmansa. Mutta haluaako hän enää jäädä sinne päästyään maailmankaikkeuden ihmeiden makuun? Onko hän valmis jatkamaan vaellustaan silläkin uhalla, että saalistaja joskus tavoittaa hänet? Loppujen lopuksi: meillä on vain tämä hetki.

Romaani toi mieleen monet sadut. Siinä on selvä yhteys Liisan seikkailuihin ihmemaassa sekä Ozin velhoon. Naiset olivat romaanissa vain koristeina, joten välillä se muistutti poikien seikkailukertomusta. Mukavaa viihdettä. Kovin vakavaksi sitä ei varmaan ole tarkoitettukaan.

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille tuli myös etsimättä mieleen. Varsinkin insinööri Maudsley oli kuin ilmetty Slartibartfast. Douglas Adams on kuitenkin kertonut, ettei ollut lukenut Sheckleyn romaania ennen oman sarjansa kirjoittamista. Todisteita asiasta on mahdotonta saada puoleen tai toiseen. Douglas Adams myös ylisti Robert Sheckleyn lahjakkuutta koomisen fantasian kertojana, joten ainakin näin hän maksoi takaisin, jos oli pikkuisen tullut lainanneeksi.

Suomalaista lukijaa saattaa kiinnostaa, että insinööri Maudsley oli käyttänyt joskus mallina siiloja, jotka oli suunnitellut arkkitehti nimeltä Saarinomen. Eero Saarinen oli aikanaan Yhdysvalloissa suuressa huudossa – suomalaiset nimet eivät tunnetusti ole helppoja ulkomaalaisille.

Robert Sheckley, Dimension of Miracles. Grafton Books 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1968. Kansikuva: Poul Webb. 188 s.

Jacqueline Harpman: L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour

Viime toukokuussa Reader, why did I marry him? -blogin Omppu kirjoitti houkuttelevasti belgialaiskirjailija Jacqueline Harpmanin romaanista I who have never known men (Moi qui n'ai pas connu les hommes), joka on noussut kunnolla näkyville vasta kolmekymmentä vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen nimenomaan englanninkielisenä käännöksenä. Suomeksikin teos on ilmestymässä piakkoin. 

En onnistunut saamaan kyseistä kirjaa käsiini, mutta sitä etsiskellessäni löysin muutamia muita Harpmanin kirjoja, joiden takakansitekstit viekoittelivat ostoksille. Tämä L'apparition des esprits ja sen jatko-osa La Véritable Amour on yksi löydöistäni.

Romaanissa ja sen jatko-osassa on sellainen erikoisuus, että niiden ilmestymisen välillä kului neljäkymmentä vuotta. Kustantajan ratkaisu painaa molemmat romaanit yksiin kansiin tuntuu ainoalta oikealta. Ensimmäisen osan avoin loppu on ehkä taiteellisesti tyylikäs ratkaisu, mutta toisinaan on reilua lukijaa kohtaan viedä tarina suljetumpaan päätökseen. Näin tapahtuu romaanin jatko-osassa.

Romaanien nimissä on suora viittaus ranskalaisen klassikkokirjailijan, François de La Rochefoucauldin, kyyniseen aforismiin, joka on myös teosten mottona: 

Il en est du véritable amour comme de l'apparition des esprits: tout le monde en parle, mais peu de gens en ont vu.

Todellinen rakkaus muistuttaa henkiolentoja; kaikki niistä puhuvat mutta harvat ovat nähneet.

Romaanien aiheena on siis rakkaus. Jos aihe kiinnostaa – ja ketäpä ei kiinnostaisi – näissä romaaneissa se saa perusteellisen psykologisen läpivalaisun. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten voi erottaa todellisen rakkauden haaveista, toiveista, velvollisuudesta ja kunnioituksesta. Onko todellinen rakkaus mahdollinen ilman, että joutuu luopumaan vapaudestaan?

Jatkossa on runsaasti juonipaljastuksia, joten tässä on hyvä kohta lopettaa tämän jutun lukeminen, jos haluat mieluummin lukea kirjan itse.

L'Apparition des esprits (1960) oli Jacqueline Harpmanin ensimmäinen romaani. Sen päähenkilö ja minäkertoja on Catherine Reinhardt. Sukunimi tosin kerrotaan vasta romaanin jatko-osassa. Catherine on perheensä ainoa lapsi. Hän on pienestä pitäen tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Vanhempien keskinäinen symbioottinen rakkaus on tehnyt hänestä vieraan myös omassa perheessään. Hän ei ole voinut ymmärtää, miksi orpoja säälitään. 

Kun Catherine oli kymmenvuotias, liikemiesisä vei perheensä sodalta turvaan Marokon Casablancaan. Marokon kuvauksessa Jacqueline Harpman pystyi käyttämään omia kokemuksiaan. Hän vietti viitisen vuotta lapsuudestaan Casablancassa, jonne hänen juutalainen isänsä pakeni Belgian miehittäneitä natseja. Sodan jälkeen Catherinen perhe – kuten Jacqueline Harpmaninkin – palasi Brysseliin. 

15-vuotiaana Catherine kokee elämyksen, joka vaikuttaa häneen syvästi. Talvisessa kaupungissa hän pysähtyy katselemaan tulipaloa lähikadulla. Vaaran tuntuun yhtyy voimakas esteettinen elämys: hän näkee kauneutta liekkien loimotuksessa ja lumisateessa. Catherinen viereen pysähtyy hänen vanhempiensa ystävä, Maurice Alker, joka toteaa, että Catherinesta on tulossa sievä. "Tytölle sievä on yhtä kuin onnellinen", Catherine kirjoittaa.

Tästä tapahtumasta, jonka merkitys Maurice Alkerille käy ilmi vasta romaanin jatko-osasta, alkaa Catherinen ja Alkerin ystävyys. Yksinäinen tyttö on kaivannut ystävää, ja hänen vanhempansa, jotka luottavat täysin Alkeriin, ovat tyytyväisiä vanhemman miehen sivistävään vaikutukseen. Lukija on kahden vaiheilla: onko 40-vuotiaan poikamiehen kiinnostuksessa teini-ikäiseen tyttöön jotain sopimatonta? Alker kuitenkin käyttäytyy aina moitteettomasti Catherinen seurassa. Pian Catherinelle selviää, että Alkerilla on useita tiuhaan vaihtuvia rakastajattaria. Hän vaikuttaa suosivan naimisissa olevia naisia.

Romaanissa Catherine itse vertaa Alkeria pariin kertaan Pygmalioniin, Kreikan taruston kuvanveistäjään, joka herätti henkiin Venuksen kuvapatsaan. Alkerista tulee hänen ihailtu mentorinsa. Viimeistään 17-vuotiaana Catherine ymmärtää olevansa myös seksuaalisesti kiinnostunut Alkerista. Hän ei ole aivan viaton ja tietämätön. Hän on lukenut paljon kirjoja, ja "hyvät kirjailijat ovat usein moraalittomia".  

Catherinella on myös nuorempia ihailijoita hänen aloitettuaan yliopistossa historian opinnot. Julienin kanssa suhde alkaa viattomasti. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta viikkojen tapailun jälkeen. Neljän kuukauden ajan he kävelevät puistoissa käsi kädessä ennen kuin Catherine järjestää Julienin vanhemmilta salaa yöllä huoneeseensa. Seuraa koomisesti viritetty kuvaus kömpelöstä ja todella vaivalloisesta ensimmäisestä rakastelusta ja sen jälkeen lakanan pesusta ja kuivaksi silittämisestä aamuyön tunteina.

Catherinen suhteessa Julieniin saamme onnistuneen kuvauksen rakastumisesta rakkauteen ja aikuisuuden illuusioon. Mukana on luonnollisesti myös aistillinen nautinto, jonka takia nuoret ovat pitkään valmiit tinkimään yöunistaan. 

Alkerin suhtautuminen Catherinen ja Julienin suhteeseen on järkytyksen, närkästyksen ja itsesyytösten leimaama. Alkerin olisi pitänyt suojella tyttöä. Alker selittää joutuvansa ristiriitaiseen tilanteeseen suhteessa Catherinen vanhempiin, koska nämä eivät tiedä Julienin olemassaolosta.

Kun Catherinen vanhemmat lähtevät matkoille, Alker kuitenkin kutsuu Catherinen ja Julienin kahdeksi viikoksi kotiinsa, jossa myös Alkerin rakastajatar Antoinette on vieraana tämän aviomiehen ollessa matkoilla. Nelikko viihtyy hyvin yhdessä. Catherine tuntee kasvavaa vetoa Alkeriin.

Istuin siinä kahden henkilön välissä, miehen joka tunsi minusta kaiken paitsi vuoteen, ja pojan joka tunsi vain vuoteen: kumpaan oli läheisempi yhteys? Lapsikin olisi tiennyt vastauksen, mutta meitä oli kolme jotka emme nähneet sitä, mikä oli ilmiselvää.

Kun Antoinetten aviomies vihdoin alkaa epäillä, että Alkerilla on suhde hänen vaimoonsa, neljän salarakastavaisen ryhmä päättää uskotella, että Alkerilla on itse asiassa suhde Catherineen. Antoinetten aviomiehen on määrä löytää Alker ja Catherine kompromettoivasta tilanteesta. Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Catherine ja Alker päätyvät vuoteeseen.

Romaani alkoi kevyen sarkastiseen sävyyn, joka miellytti minua kovasti. Loppupuolella sävy vakavoituu. Tilanteen hankaluus tuodaan esiin tuskallisen selvästi: nuoren rakastetun pettäminen ja hylkääminen, ikäeron ja perhesuhteiden tuomat ongelmat. Alker vetäytyy. Kaikki jää lopulta auki. Hieman katkerasti Catherine pohtii, onko rakkaus vain "hieno kirjallinen keksintö". Hän on kuitenkin vapaa lukemaan ja nauttimaan. Ehkä muutaman vuoden päästä jopa menemään naimisiin.

Jatko-osassa Le Véritable Amour (2000) Catherine löytää ullakolta vanhat muistikirjansa. Ne herättävät menneisyyden henkiin ja hän jatkaa kertomustaan siitä, kuinka hänen ja Alkerin suhde kehittyi edellisen romaanin tapahtumien jälkeen. Hän moittii muistiinpanojaan (siis ensimmäistä romaania) sarkasmista, joka on peittänyt sen, miten onneton hän todellisuudessa oli.

Alker on katkaissut välit Catherineen, joka on suunnannut tarmonsa opiskeluun ja valmistelee jo väitöskirjaansa. Hän päättää tarttua härkää sarvista, menee Alkerin kotiin ja pyytää tätä hankkimaan itselleen aviomiehen, koska Alker ilmiselvästi ei itse halua suhteeseen Catherinen kanssa. Catherinen tarkoituksena on luonnollisesti, että Alker jatkaisi suhdetta hänen kanssaan.

Epäröinnin jälkeen Alker kuitenkin ryhtyy etsimään Catherinelle puolisoa. Sitä varten Pygmalionin on taas muokattava patsastaan. Hienovaraisen koomisesti romaani kuvaa sitä, miten 47-vuotias vanhapoika alkaa muokata mieleisekseen – tai tulevan sulhasen mieleiseksi – tilanteesta huvittunutta 22-vuotiasta nuorta naista. Catherine tuntee todellisuudessa johdattelevansa Alkeria kohti heidän keskinäisen rakkaussuhteensa hyväksymistä.

Alker löytää sulhasehdokkaaksi 35-vuotiaan lakimiehen Lucasin, joka näkee kovasti vaivaa tehdäkseen vaikutuksen Catherineen. Catherine puolestaan ei tee elettäkään miellyttääkseen miestä. Heidän keskustelunsa eivät nyt suorastaan tihku intohimoa:

Il ne s'interrogeait pas, mais il m'interrogeait: aimais-je la vie mondaine, sohaiterais-je recevoir?
– Je ne sais pas cuisiner, et je n'ai jamais fait la vaisselle.
J'exagérais un peu.
– Il y a des gens dont c'est le métier, disait-il calmement.
Voulais-je avoir des enfants?
– Pas pour le moment.
Cela ne le dérangeait pas. Il nétait pas pressé.
– Si je vous entends bien, vous comptez que mes enfants seront les vôtres?
– Avec votre permission.
– Mes parents sont assez démodés, ils seraient choqués par des enfants qu'un mariage ne légitimerait pas.
– Le barreau est encore un milieu très conventionnel où le concubinage est mal vu.
Il projetait donc de m'épouser?
– Pas sans votre accord.

Hän ei kyseenalaistanut itseään, mutta minua hän kuulusteli: nautinko seuraelämästä, haluaisinko ottaa vastaan vieraita?
– En osaa valmistaa ruokaa, enkä ole koskaan tiskannut.
Liioittelin hieman.
– On ihmisiä, joiden työ se on, hän sanoi rauhallisesti.
Halusinko lapsia?
– En toistaiseksi.
Se ei häirinnyt häntä. Hänellä ei ollut kiirettä.
– Jos ymmärrän oikein, odotatte, että minun lapseni olisivat myös teidän?
– Teidän luvallanne.
– Vanhempani ovat melko vanhanaikaisia, he järkyttyisivät lapsista, joita avioliitto ei oikeuttaisi.
– Asianajajien ammattikunta on edelleen hyvin perinteinen ympäristö, jossa avoliittoa paheksutaan.
Hän aikoi siis mennä naimisiin kanssani?
– En ilman suostumustanne.

Lucas on asianajaja, jolla on maine, ettei hän koskaan häviä juttujaan. Hän saa kuin saakin Catherinen vaimokseen. Alker näkee, ettei Catherine rakasta sulhastaan, mutta ei pysty estämään avioliittoa, koska se edellyttäisi häneltä itseltään sulhasen paikalle asettumista.

Alkerin ja Catherinen välit palautuvat vähitellen alkutilaansa: he tekevät jälleen yhteisiä tutustumisretkiä Belgian taidemuseoihin. Rakkaudesta he puhuvat vain, jos aihe liittyy Vermeeriin tai Rembrandtiin.

Catherinen avioliitto Lucasin kanssa hajoaa läheisyyden puutteeseen. Catherinen ja Alkerin on viimein kohdattava tunteensa. Alker paljastaa sen, minkä on kymmenen vuotta kätkenyt. Juuri tämän tunnustuksen takia romaanin jatko-osa on tärkeä: on kohtuullista, että rakkaussuhteen kuvauksessa molemmat osapuolet saavat äänensä kuuluviin.

Kaikesta päätellen Jacqueline Harpman oli hyvin perinnetietoinen kirjailija. Näissä kahdessa romaanissa oli yllin kyllin viittauksia klassisiin ranskalaisiin kirjoihin, joissa rakkautta on lähestytty psykologisesti. Historiantutkijana Catherinen kiinnostus vanhoihin kirjoihin on perusteltua. Joku romaanin henkilöistä toteaakin, ettei hänen kirjallinen makunsa ole vielä saavuttanut 1900-lukua.

Jatko-osassa erotiikan kuvaus on rohkeampaa kuin ensimmäisessä osassa. Kun sanon rohkeampaa, en tarkoita karkeampaa. Kielikuvin, vertauksin ja metaforin voi puhua hätkähdyttävän paljaasti ja selkeästi. Muutamia harkittuja karkeuksiakin on kyllä mukana; niillä Catherine yrittää järkyttää esiin tunnereaktion isällisyyden naamion taakse kätkeytyvästä Alkerista.

Rakkaudesta voi näköjään kirjoittaa ilman romanttisia kliseitä. Haluan ehdottomasti lukea lisää Jacqueline Harpmania.

Jacqueline Harpman, L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour. Le Grand Miroir 2003. Kirjan alkuosa ilmestyi alun perin vuonna 1960 ja jälkiosa vuonna 2000. Kansikuva: Yksityiskohta Fernand Khnopffin maalauksesta Portrait de Marguerite (1887). 346 s.

Barbara Comyns: The Vet's Daughter

Barbara Comynsin (1909–1992) pienoisromaani ilmestyi alun perin vuonna 1959. Se kertoo suunnilleen yhdestä vuodesta 17-vuotiaan Alice Rowlandsin elämässä. Tapahtumapaikkoina ovat Etelä-Lontoon esikaupunki, jossa Alicen eläinlääkäri-isä pitää vastaanottoaan perheen kotitalossa, sekä saari jossain Wightsaaren lähellä. Tapahtumien tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta siitä päätellen, että autot ovat vasta juuri ja juuri syrjäyttämässä hevosajopelit, eletään ehkä 1920-lukua.

Koko kirja lopun lyhyttä sanomalehtiuutista lukuun ottamatta on kerrottu minämuodossa. Alicen kertojanääni houkuttelee lukijan nopeasti mukaansa. Hän kertoo täsmällisesti ja kaunistelematta kaikesta kokemastaan. Tarkasti rajattua elämää elänyt tyttö ei tee eroa poikkeuksellisen ja tavallisen välille, siihen hänen elämänkokemuksensa ei riitä. Hän ei pohdi syitä. Maailma on se mikä se on. 

Usein Alicen kuvauksissa on runollista kauneutta:

It was almost Christmas before the frost came. The water in the cart tracks turned to very white ice, which I enjoyed crunching with my feet, and the pond at the top of the lane was frozen with thin ice which the village children called 'cat ice', but which remained so thin I don't think it would even have borne the weight of a cat. In the early morning, when I looked out of my bedroom window, the trees and fields were white with hoar frost and the glass in the window was beautifully patterned with it. I'd never loved the frost before but now it enchanted me. Besides the beauty, there were the sounds: the snap of a stick, the hard rustle of a frozen leaf, the crack of breaking ice – even the birds' winter cries seemed to be sharp and intensified.

Alicen elämänpiiri on ollut niin kapea, että hänestä saa välillä ikäistään lapsellisemman vaikutuksen. Tälle eläinlääkärin tyttärelle on esimerkiksi yllätys, että ponit eivät kasva myöhemmin hevosiksi. Hänen paras ystävänsä Lucy on kuuromykkä. Lucyn kanssa Alice viestii viittomilla, mutta ei näe tässä mitään poikkeuksellista.

Lyhyttä preesensmuodossa kerrottua dramaattista hetkeä lukuun ottamatta Alicen kertomus etenee imperfektissä.

Alicen kotia hallitsee isän väkivaltainen käytös. Alice ei pohdi isänsä käytöksen syitä, mutta lukijalle käy pian selväksi, että kyse on sadismista. "Tutkimusmielessä" herra Rowlands on muun muassa leikannut pään irti elävältä kilpikonnalta. Lemmikkieläimiä, jotka on hänelle luovutettu lopetettaviksi, hän myy vivisektion harjoittajille. Kuitenkin häntä pidetään taitavana eläinlääkärinä. Koti on täynnä hoidettavia eläimiä, joista huolehtiminen on Alicen tehtävä.

Alicen äiti, jota isä on pahoinpidellyt niin henkisesti kuin fyysisestikin, on kuolemassa vakavaan sairauteen. Tytär joutuu seuraamaan läheltä äitinsä vähittäistä kitumista hengiltä.

Pian Alicen äidin kuoleman jälkeen isä tuo taloon "taloudenhoitajan", löyhämoraalisen Rosan, joka viettää yönsä isännän vuoteessa. Rosan suhtautuminen Aliceen on välillä alentuvaa, välillä hän taas tekemisen puutteessa yrittää ystävystyä tytön kanssa. Rosa yrittää myös houkutella Alicea suhteeseen satunnaisen kapakkatuttavansa kanssa. Alicella ei ole puolustuskeinoja manipuloivaa Rosaa vastaan, ja vain niukin naukin Alice pelastuu raiskaukselta. 

Alice saa ystävän isän sijaisena toimineesta nuoresta eläinlääkäristä, Henry Peeblesistä. Henry, jolle Alice antaa lempinimen Blinkers, toivoo romanttista suhdetta, mutta Alice ei oikein syty arkisen näköisen miehen toiveille. Vaikeina hetkinä hän kuitenkin pohtii sitä mahdollisuutta, että pelastautuisi tasaiseen elämään Henryn puolisona.

Blinkers järjestää Alicen pois väkivallan ja pelon täyttämästä talosta pestaamalla Alicen leskiäitinsä seuralaiseksi maaseudulle. Alice päätyy yhdestä kauhujen talosta toiseen. Vanha rouva Peebles on kotitalonsa tulipalon jälkeen yrittänyt hirttäytyä. Nyt hän elää unenomaisessa tylsyydessä osittain palaneessa kotitalossaan. Talosta pitää huolta painajaismainen talonmiespariskunta, joka lopulta katoaa hopeat ja muut arvoesineet mukanaan.

Ahdistavaa ilmapiiriä Alice pakenee kävelyretkille. Niiden aikana hän tutustuu varakkaan perheen merimiespoikaan, Nicholasiin, johon Alice ihastuu, mutta joutuu pettymään romanttisissa toiveissaan. 

Jo Lontoossa Alice on löytänyt itsestään yllättävän kyvyn. Hän pystyy levitoimaan, aluksi tahtomattaan, mutta maaseudun rauhassa harjoitellessaan hän oppii vähitellen hallitsemaan taitoaan. Häneltä vie aikaa, ennen kuin hän käsittää taitonsa poikkeuksellisuuden. Aluksi hän arvelee, että siihen pystyvät monet muutkin, että levitoiminen on suunnilleen yhtä tavallista kuin vasenkätisyys. Kun hän ymmärtää, että taito tekee hänestä jollain tapaa omituisen, hän yrittää pitää sen piilossa.

Kun Alice on palannut Lontooseen, hänen isänsä saa selville tyttärensä poikkeuksellisen lahjan, ja alkaa järjestää suurta näytöstä. Tarkoitus on hyödyntää Alicen kykyä taloudellisesti esimerkiksi sirkuksissa. Hanke johtaa katastrofiin.

Pidämme kaunokirjallisuus teosta hyvänä, kun se täyttää synnyttämänsä odotukset ja samalla kuitenkin yllättää meidät. Tämä kirja synnytti odotuksen käänteestä, yllättävästä paljastuksesta. Eihän levitoiminen mitenkään voi olla "totta"? Kun teos kuitenkin kulki kuin juna loppuun asti oman logiikkansa varassa eikä lopussa tullutkaan paljastusta, juuri se oli yllättävää. 

Kirjan ei tarvitse täyttää lukijan toiveita voidakseen miellyttää. Valmistaudu siis nauttimaan pettymyksestä.

Romaanista on kirjoittanut myös Kirjaluotsi. Juuri tässä blogissa törmäsin ensimmäisen kerran Barbara Comynsin nimeen. Kiitos vihjeestä!

Barbara Comyns, The Vet's Daughter. Virago Press 2014. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1959. Tässä painoksessa on mukana kaksi lyhyttä esipuhetta: Jane Gardamilta ja Barbara Comynsilta. Kansikuva: Adam Hancher. 159 s.

Honoré de Balzac: Taikatalja

Balzacilla on aivan oma lokeronsa kirjallisten mieltymysteni joukossa. Hän ei kaihda paisuteltuja tunteita eikä melodraamaa. Hän briljeeraa teknisellä ja tieteellisellä tietämyksellään, joka usein pohjautuu kritiikittömästi omaksuttuihin 1700- ja 1800-lukujen muotikeksintöihin, esimerkiksi vitalismiin, mesmerismiin ja frenologiaan. 

Hänen romaaninsa ovat rönsyileviä ja muodottomia. Kirjanpainajat tuskastuivat häneen, koska hän teki muutoksia ja laajoja lisäyksiä uusiin vedoksiin ja uusiin painoksiin. Esimerkiksi tästä Taikatalja-romaanista ilmestyi vuosien 1831 ja 1845 välillä seitsemän korjailtua painosta. Muun muassa useiden romaanissa esiintyvien henkilöiden nimet muuttuivat toisiksi, koska Balzac oli saanut idean käyttää samoja henkilöitä useissa eri romaaneissa.

Kaikesta huolimatta en voi olla pitämättä Balzacin kirjoista. Hänen valtava energiansa ja myötätuntonsa vie lukijan mukanaan. Balzac uskoi henkilöihinsä ja eli heidän rinnallaan. Siinä määrin, että kuolinvuoteellaan hän pyysi kutsumaan paikalle lääkäri Horace Bianchonin – Bianchon kyllä parantaisi hänet. Ongelmana oli vain se, että Horace Bianchon oli romaanihenkilö, Balzacin oman mielikuvituksen tuote. Tässä Taikatalja-romaanissakin Bianchon osallistuu päähenkilön vaivojen diagnosointiin.

Taikatalja-romaanin perusjuoni on kiehtova. Köyhä mutta kaunis nuorukainen pettyy kirjoittamiensa teosten vastaanottoon. Hän on kolmen vuoden ajan elänyt askeettista elämää ja uskonut, että teokset toisivat hänelle mainetta. Samaan aikaan rikas nainen, johon hän on ollut rakastunut, tekee julmaa pilaa nuorukaisen toiveista. Korviaan myöten veloissa oleva nuori mies päättää lopettaa elämänsä hukuttautumalla Seine-jokeen. Hän ei halua teolleen todistajia, joten hän päättää odottaa illan pimenemistä. Odotusaikana hän sattuu sisälle antiikkikauppaan. Sen omistajalta hän saa villiaasin nahan, taikataljan, joka täyttää hänen kaikki toivomuksensa. Aina kun toivomus toteutuu, nahka pienenee hieman. Kun nahka on kulutettu loppuun, päättyy sen haltijan elämä. 

Näin kerrottuna Taikatalja-romaanissa on selvät jännittävän fantasiaromaanin ainekset. Balzac itse ei kuitenkaan pitänyt määritelmästä. Romaani onkin kerrottu tavalla, jossa henkilökuvaus ja seurapiireihin sekä eri tieteenaloihin kohdistuva satiiri korostuu. Balzac sijoitti Taikataljan Inhimillinen komedia -romaanisarjassaan filosofisten romaanien joukkoon. Hän halusi käsitellä siinä ennen kaikkea tahdon (vouloir), voiman (pouvoir) ja tiedon (savoir) suhdetta ja merkitystä ihmisen elämään.

Romaani on jaettu kolmeen pitkään lukuun, joiden otsikot ovat Talismani, Sydämetön nainen ja Kuolemanpelko. Lisäksi romaanin lopussa on vajaan kolmen sivun mittainen Loppulause.

Talismani

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan "nuoren mieshenkilön", Raphaël de Valentinin, harhailusta Pariisissa hänen päätettyään lopettaa elämänsä. Tämän “eksyksiin joutuneen, sädekehänsä menettäneen enkelin” taustaa ja syitä hänen päätökselleen ei tässä vaiheessa vielä kerrota. Itse asiassa Raphaëlin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta sivulla 52, pian hänen saatuaan taikataljan haltuunsa, aivan kuin vasta taljan omistaminen yksilöisi hänet Pariisin lukemattomien onnettomien nuorten miesten joukosta. Runsaasti sivuja käytetään ihmeellisen antiikkikaupan ylellisten esineiden kuvailuun.

Luovuttaessaan taikataljan Raphaëlille antiikkikaupan 102-vuotias omistaja tiivistää romaanin filosofisen idean seuraavasti:

Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.

     Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman.

(Antiikkikauppiaan loppupäätelmä – "Sanalla sanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea" – saa romaanissa myöhemmin ironisen sävyn, kun paljastuu, että Raphaëlin puolihuolimattomasti sinkoaman toiveen takia vanha antiikkikauppias on hullaantunut nuoreen naiseen ja heittänyt menemään filosofiset periaatteensa. Rakkauden poltteessa vanhus toteaa: "Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen elämä..." Tieto ei loppujen lopuksi näytäkään pärjäävän halulle.)

Kaupasta poistuessaan Raphaël törmää ystäviinsä, jotka vievät hänet mukanaan lehtikustantaja Tailleferin ylellisiin pitoihin – jollaisiin Raphaël juuri äsken oli toivonut pääsevänsä. Luvun loppuosa kuvaa satiirisesti seurapiirien ylenpalttisia kemuja ja 1830-luvun Ranskan poliittisia kuppikuntia.

Sydämetön nainen

Romaanin toisessa luvussa Raphaël on edelleen Tailleferin juhlissa. Hän kertoo minämuodossa koko elämäntarinansa ystävälleen Emilelle. Äidin varhainen kuolema. Isän taloudelliset vaikeudet. Pieni perintö, jonka varassa hän on kituuttanut ja kirjoittanut teoksiaan: näytelmää, jonka hänen ystävänsä arvioivat oppikoulusta juuri päässeen nuoren miehen lapselliseksi tekeleeksi; sekä tieteellistä tutkielmaa tahdon teoriasta, jota ainoastaan Emile on arvostanut. Onneton rakkaus kreivitär Fedoraan, joka on osoittautunut kylmäksi hyväksikäyttäjäksi. Yli varojen eläminen ja huvittelu Rastignac-ystävän antaman esimerkin mukaisesti.

Raphaëlin synkässä yksinpuhelussa, jonka aikana kyllästynyt Emile (ja ehkä muutama lukijakin) vaipuu uneen, tulee ilmi Raphaëlin ailahteleva suhtautuminen itseensä. Hän pitää itseään rumana, mutta uskoo myös voivansa tuottaa täydellisen onnen naisille, joista haaveilee. Hänen varmat käsityksensä naiseudesta vaikuttavat lapsellisilta: "Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen." 

Usko ja epäusko omiin kykyihin vuorottelevat niin ikään. Keittiöpsykologin pätevyydellä analysoin ristiriidan ankaran yliminän ja voimakkaiden viettielämän ärsykkeiden välillä. Ylimielisyys yhdistettynä itsesyytöksiin: eipä ihme, että Dostojevski tunsi vetoa Balzacin romaaneihin.  

Lohtua Raphaëlin elämään ovat tuoneet hyväsydäminen rouva Gaudin, jonka majatalossa hänellä on pieni huoneensa, sekä rouva Gaudinin tytär Pauline, jolle Raphaël on antanut oppitunteja. Raphaël on kiintynyt Paulineen ja Pauline Raphaëliin, mutta köyhä tyttö ei täytä Raphaëlin kunnianhimon vaatimuksia.

Toisen luvun lopussa Tailleferin juhlavieraat heräilevät seuraavana aamuna krapulaisina. Paikalle saapuu notaari ilmoittamaan Raphaëlin saamasta kuuden miljoonan frangin perinnöstä – sen tuomat vuosittaiset korkotulot ovat täsmälleen ne, joita Raphaël oli toivonutkin.

Raphaël kauhistuu todetessaan, kuinka hänen toiveensa ovat pienentäneet taikataljaa.

Kuolemanpelko

Romaanin kolmannessa luvussa Raphaël on eristäytynyt maailmasta ylelliseen palatsiinsa. Hän yrittää elää toivomatta enää mitään. Tätä tarkoitusta varten hän on pestannut palvelukseensa lapsuuskotinsa uskollisen palvelijan Jonathasin, jonka tehtävänä on nyt ennakoida kaikki isäntänsä toiveet ennen kuin tämä ehtii niitä esittää. Päivänsä Raphaël viettää lukien, ja jottei hänen tarvitsisi toivoa edes luettavaa, Jonathas ostaa kaikki uudet Pariisissa ilmestyvät teokset.

Iltaisin Raphaël käy teattereissa ja oopperassa, joihin kaikkiin Jonathas on hänelle ostanut oman aition. Eräänä iltana Raphaël tapaa teatterissa Paulinen, joka niin ikään on nykyään rikas. Napoleonin sotaretkillä kadonnut Paulinen isä on palannut kotiin huomattava varallisuus mukanaan. 

Nuoret ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja aikovat naimisiin. Raphaël heittää taikataljan kaivoon. Hetken näyttää onni täydelliseltä. Juuri ennen häitä puutarhuri tuo Raphaëlille kaivosta löytämänsä "oudon vesikasvin". Raphaël kauhistuu kutistunutta nahkaa ja lähettää Paulinen pois luotaan.

Nyt Raphaël kääntyy tiedemiesten puoleen voidakseen venyttää nahkaa suuremmaksi. Monien eri tieteenalojen edustajat pääsevät esittelemään tietojaan ja toteamaan, etteivät pysty vaikuttamaan tähän nahanpalaan. Mikään voima tai aine ei tepsi siihen, ei puristus, happo, tuli eikä vesi. Balzac saa mainion syyn esitellä yksityiskohtaisesti hydraulisen puristimen toimintaperiaatteen.

Suhtautuminen tiedemiesten puhetapaan on parodinen. Raphaël toteaakin, että “se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista".

Taikataljan pienentyessä Raphaël tuntee vointinsa huononevan. Hän hakee apua lääkäreiltä. Lääketieteen eri koulukunnat ja parantoloiden hoidot joutuvat vuorostaan Balzacin parodiseen mankeliin.

Pauline, joka on koko ajan etsinyt Raphaëlia, löytää tämän viimein kuoleman kielissä. Raphaël paljastaa rakastetulleen taljan salaisuuden. Raphaël toivoo saavansa kuolla Paulinen syliin, ja Pauline puolestaan yrittää pelastaa miehen halultaan surmaamalla itsensä. 

Loppuratkaisua en tässä paljasta.

Lyhyissä loppusanoissa Balzac vihjaa, että Paulinessa hän on halunnut kuvata ihanteellista naiseutta. Kreivitär Fedora puolestaan edustaa hänen käsitystään seurapiireistä.

Romaanin ihmiskuva on pessimistinen: itsekkyys ja oman voiton tavoittelu ohjaavat useimpia sen henkilöitä. Ihmiset käyvät heikoimman kimppuun kuin kanat, jotka nokkivat hengiltä heikomman lajitoverinsa. Tätä vertausta Balzac käyttää Raphaëlin tapaamista parantoloiden asukkaista. 

Myönteisiä poikkeuksia kyynisestä ihmiskuvauksesta ovat Pauline ja hänen äitinsä sekä vanha ja hieman yksinkertainen palvelija Jonathas.

Taikatalja oli yksi ensimmäisistä romaaneista jotka Balzac julkaisi omalla nimellään. Varsinkin Raphaëlin nuoruuden kuvauksessa ja onnettomissa rakkauksissa on nähty kirjailijan omia kokemuksia.

Minusta tuntuu, että romaani oli Balzacille muutenkin hyvin henkilökohtainen. Se, että juuri šagriininahka toteuttaa Raphaëlin toiveet ja samalla vie hänen elinvoimansa, ei varmasti ollut sattumaa. Nahkaa käytettiin aikanaan pergamentin valmistamiseen. Uskon, että Balzac on nähnyt taikataljan kirjallisen luomistyönsä symbolina. Kirjoittaminen toi hänelle rahaa ja mainetta ainakin ajoittain, mutta samalla vahvan kahvin voimin toteutetut kahdenkymmenen tunnin työpäivät tuhosivat hänen terveytensä.

Romaanin taitava suomennos on edelleen täysin luettava. Sääli, ettei teoksessa mainita suomentajan nimeä. Taikatalja suomennetun teoksen nimenä ei ole onnistunut. Alkuperäisen nimen (La peau de chagrin) sanaleikki on menetetty kokonaan. Chagrin tarkoittaa sekä šagriininahkaa että suruja. Suruja nahka tuo totisesti mukanaan. Se, onko siinä taikaa, on epävarmaa. Balzac ilmeisesti halusi, että romaanin voisi tulkita myös niin, että nahan fantastiset ominaisuudet olivat Raphaëlin kuvitelmaa.

Luin Taikatalja-romaanin ensimmäisen kerran yli neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Osallistuin Tampereen yliopistossa Balzac-praktikumiin, jossa teosta käsiteltiin. Kiireisen lukutahdin takia kirja tuli silloin luetuksi pintapuolisesti. Tänä kesänä se tuli vastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien antikvariaattiosastolla ja poimin sen mukaani.

Pariisin Balzac-museossa vierailu ei ainakaan vähentänyt haluani tutustua kirjaan uudelleen. Siellä oli näytteillä muun muassa elokuvarekvisiittana käytetty nahka, johon oli laserilla poltettu taljan pahaenteinen lupaus.

Jos omistat minut, omistat kaiken, ja elämäsi kuuluu minulle. Niin on Jumalan tahto. Toivo, niin toiveesi täyttyvät. Mutta säästä elämääsi, sillä jokaisen toivomuksen täyttyessä se lyhenee sitä mukaa kuin minä pienenen. Tahdotko ottaa minut? Tee niin. Jumala sinua kuulkoon. Amen.

Honoré de Balzac, Taikatalja. WSOY 1934. Suomennos ranskankielisestä alkuteoksesta La peau de chagrin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1831. Suomentajan nimeä ei mainita, ei myöskään kannen suunnittelijaa. Kannen kuvassa näkyy signeeraus OJA, joka vie ajatukset Piirtämisen taito -teoksen tekijään Onni Ojaan. 383 s.

Arthur Symons: The Symbolist Movement in Literature

Ranskalaisia 1800-luvun kirjailijoita käsittelevä Arthur Symonsin esseekokoelma toi englanninkielisen lukijakunnan tietoisuuteen useita merkittäviä kirjailijoita ja auttoi jo tunnettujen kirjailijoiden maineen vakiinnuttamisessa. Lehdissä ilmestyneistä artikkeleista koottu ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1899, kun monet esitellyistä kirjailijoista vielä olivat elossa. Merkittävästi laajennettu uusi painos ilmestyi vuonna 1919. Ainakin William Butler Yeats, T. S. Eliot ja James Joyce ovat kertoneet hyötyneensä Symonsin esittelyistä. On jopa arveltu, että Symonsin kirja sai Joycen muuttamaan Irlannista Ranskaan ja aloittamaan koko elämänajan kestäneen vapaaehtoisen maanpakonsa.

Arthur Symonsin teksti on täynnä huomioita, jotka tuntuvat kertovan jotain olennaista kulloinkin kohteena olevan kirjailijan tyylistä tai ajattelutavasta. Symons viljelee oivaltavia paradokseja. Tekisi mieli lainata tähän hänen havaintojaan jokaisesta esitellystä kirjailijasta, mutta jätänpä ne kuitenkin aiheesta kiinnostuneen lukijan itse löydettäviksi. Voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, jos 1800-luvun ranskalainen kirjallisuus yhtään houkuttelee.

Toisinaan Symonsin analyysien osuvuus jäi kyllä mietityttämään. Vaikutti siltä, että pyrkimys nokkelaan lauseeseen tai tyylikkääseen ilmaisuun oli ohjannut kirjoittajaa. Ehkä en vain ymmärtänyt. Varsinkin runoanalyysit tuottavat usein vaikeuksia minun putkiaivoilleni. Ymmärrän, että runot suosivat metaforia, mutta jos niiden analyysikin perustuu metaforiin, tuntuu kuin yrittäisin täyttää seulaa sihdillä. Ehkä se on mielekkäin tapa puhua runoudesta, mistäpä minä tietäisin – jos kerran ymmärrettävästi ei pysty puhumaan.

Joskus paras tapa puhua runosta onkin lukea se ääneen sellaisenaan. Arthur Symons on antanut tähän mahdollisuuden englantia taitavalle lukijalle: kirjan lopussa on viidentoista sivun verran Symonsin käännöksiä Stéphane Mallarmén ja Paul Verlainen runoista. Itkettävän ihania.

Arthur Symonsilla on myöhempiin kirjoittajiin nähden se etu, että hän oli tavannut henkilökohtaisesti monet Ranskan 1800-luvun kuuluisat kirjailijat. Hän ei siis kerro Parnasson kuvapatsaista vaan elävistä ihmisistä heille luonteenomaisine tapoineen. 

Mallarmén kodin tiistai-iltaisiin kirjailijatapaamisiin nuori englantilainen toivotettiin aina sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ei koskaan puhuttu kirjojen hinnoista tai siitä, paljonko jollekulle suositulle kirjailijalle oli teoksestaan maksettu. Siellä kirjallisuus ei ollut kauppaa. Taiteen vaatimukset olivat aina etusijalla. Jos keskustelu uhkasi kääntyä liian käytännöllisiin asioihin, Mallarmélla oli tapana vaieta ja pyöritellä savukettaan kärsivän näköisenä "kunnes häiritsevä hetki oli ohi".

Symons kertoo myös vierailustaan Edmond de Goncourtin luona, ja Paul Verlainen hän luki ystäviinsä. Heidän kirjeenvaihtonsa jatkui Verlainen kuolemaan asti. Hän tarkkaili läheltä myös J. K. Huysmansin käytöstä. Huysmansilla oli tapana tarttua aina ilmiöiden epämiellyttäviin puoliin, jotka hän sitten tyrmäsi intensiivisesti. "Hän puhuu kuin tuskaisesti yllättyneenä, kasvoillaan huvittunut halveksunnan ilme, joka tunkeutuu niin syvälle, että se muuttuu lähes sääliksi inhimillistä typeryyttä kohtaan."  

Yleensä Arthur Symons suhtautuu erittäin myönteisesti esittelemiinsä kirjailijoihin. Ehkä ankarimman kritiikin saa osakseen Émile Zola, jonka valtavaa työteliäisyyttä Symons kyllä arvostaa. Häntä kuitenkin tuskastuttaa se, ettei Zola osaa jättää mitään kertomatta. Symons liioittelee vain hiukan, kun hän sanoo, että jos Zola kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka ihminen nousee yläkerrokseen porraskäytävässä, voimme olla varmoja, että hänen on kuvattava sama porraskäytävä myös alas tultaessa. Jokaisen huoneen kaikki neljä seinää on niin ikään kuvailtava. Symons kiehuu ärsyyntymisestä, kun Zola kirjoittaa: "Mies meni edeltä, nainen tuli perässä." Jos he ovat yhdessä liikkeellä ja mies menee edeltä, missä muualla nainen voi tulla kuin perässä! Symons antaa vertailun vuoksi esimerkin Flaubertin miljöökuvauksesta Madame Bovaryssa. Jokainen sana tuo jotain uutta tietoa, jokainen lause syventää merkitystä.

Teos kertoo "symbolistisesta liikkeestä", jonka Symons määrittelee hyvin väljästi. Hän toteaa, että symbolismia esiintyy jokaisen mielikuvituksella varustetun kirjailijan teoksissa. 1800-luvun lopulla siitä kuitenkin tultiin tietoisiksi uudella tavalla: "sen jälkeen kun maailma on kyllin kauan näännyttänyt itseään aineellisten asioiden tarkastelulla ja järjestelyllä, tulee sielun vuoro; ja sen mukana tulee kirjallisuus, josta kirjoitan tässä teoksessa, kirjallisuus jossa näkyvä maailma ei enää ole todellisuus eikä näkymätön maailma enää ole uni."

Arthur Symons myös vihjaa juhlallisesti, että tämä uusi kirjallisuus voisi ottaa hoitaakseen ainakin osan uskonnon tehtävistä:

Here, then, in this revolt against exteriority, against rhetoric, against materialistic tradition; in this endeavour to disengage the ultimate essence, the soul, of whatever exists and can be realized by the consciousness; in this dutiful waiting upon every symbol by which the soul of things can be made visible, literature, bowed down by so many burdens, may at last attain liberty, and its authentic speech. In attaining this liberty, it accepts a heavier burden; for in speaking to us so intimately, so solemnly, as only religion had hitherto spoken to us, it becomes itself a kind of religion, with all the duties and responsibilities of the sacred ritual.

On helppo uskoa, että nuori James Joyce näiden sanojen kannustamana kirjoitti: "Lähden kohtaamaan miljoonatta kertaa kokemuksen todellisuutta ja takomaan sieluni pajassa kansani vielä luomattoman omantunnon."  Samassa hengessä T. S. Eliot puolestaan antoi oman runoutta käsittelevän esseekokoelmansa nimeksi The Sacred Wood.

Teoksen loppusanoissa Arthur Symons siirtyy pohtimaan elämän mielekkyyden kokemusta ja vihjaa vastausten löytyvän mystiikasta. En voi sanoa, että pysyin täysin kärryillä. Millaiset asiat antavat varmuuden siitä, että elämän jatkaminen on mielekästä? Vain hyvin nuoret ihmiset haluavat Symonsin mielestä onnellisuutta. Symons näkee kolme suuntautumisvaihtoehtoa: pyhimyksen, rakastajan ja taiteilijan. Mystikkojen ajattelutavassa, johon symbolistisella kirjallisuudella on yhteys, uskonto, intohimo ja taide voivat löytää keskinäisen harmonian. 

The Symbolist Movement in Literature sisältää esseitä seuraavien kirjailijoiden tuotannosta:

• Honoré de Balzac
• Prosper Mérimée
• Gérard de Nerval
• Théophile Gautier
• Gustave Flaubert
• Charles Baudelaire
• Edmond ja Jules de Goncourt
• Villiers de l'Isle-Adam
• Léon Cladel
• Émile Zola
• Stéphane Mallarmé
• Paul Verlaine
• Joris-Karl Huysmans
• Arthur Rimbaud
• Jules Laforgue
• Maurice Maeterlinck

Arthur Symons, The Symbolist Movement in Literature. Revised and enlarged edition. E-kirja. Laconia Publishers 2017. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1899 ja merkittävästi laajennettu painos vuonna 1919. 214 s.