Charlotte Lennox: The Female Quixote

Osallistun tällä blogitekstillä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 

Britannian kirjallisessa maailmassa kävi 1700-luvulla melkoinen kuhina. Kirjat olivat yhä kalliita luksustuotteita, mutta niiden saatavuus oli kuitenkin parantunut edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Viihteelliset romanssit oli hyväksytty herrasväen salonkeihin antiikin kirjallisuuden romanttisten pastoraalien rinnalle. Romanssien kirjoittajat olivat usein naisia. Esikuvansa nämä kirjailijat ottivat ennen muuta Ranskasta. Romanssit sisälsivät väkevää rakkautta ja henkeäsalpaavia seikkailuja historiallisissa kulisseissa. Asenteiltaan ne olivat vanhoillisia.

Samaan aikaan alkoi ilmestyä myös toisenlaisia laajoja kaunokirjallisia teoksia: ne vaativat esittämiltään tapahtumilta todenmukaisuutta ja henkilöhahmoiltaan psykologista uskottavuutta. Samuel Richardsonin kirjeromaanit näyttivät suuntaa tälle uudelle kirjallisuudelle. 

Muutamat realistisemman suuntauksen kirjailijat toivat satiirisissa romaaneissaan esiin romanssien tahattoman koomisuuden. Esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jones parodioi romanssien yhteensattumia vilisevää seikkailujuonta.

Kirjallisuudenlajit olivat jo 1700-luvun alkupuolella eriytyneet niin kauas toisistaan, että niistä ei enää voinut sekaannuksitta käyttää samaa nimitystä. Realistisempia kirjoja alettiin kutsua romaaneiksi (novel) ja mielikuvituksellisia seikkailutarinoita romansseiksi (romance). Meillä Suomessa tätä eroa ei yleensä tehdä: kaikki pitkät proosakertomukset on nimetty romaaneiksi.

Charlotte Lennox syntyi todennäköisesti vuonna 1729 Gibraltarilla, missä hänen isänsä James Ramsey toimi upseerina. Kun Charlotte oli kymmenen vanha, perhe siirtyi New Yorkiin. Isän kuoltua vuonna 1743 Charlotte muutti Englantiin varakkaiden suojelijoiden hoiviin. Vuonna 1747 Charlotte meni naimisiin Alexander Lennoxin kanssa Lontoossa, josta tuli Charlotten kotikaupunki koko hänen loppuelämänsä ajaksi.

Vuonna 1750 Charlotte Lennox julkaisi ensimmäisen proosateoksensa The Life of Harriet Stuart. Se oli lajiltaan tyylipuhdas seikkailullinen romanssi. Sen sankaritar joutui muun muassa intiaanien ja merirosvojen kaappaamaksi.

Toista proosateostaan suunnitellessaan Charlotte Lennox oli pannut merkille kirjallisuudenlajien eriytymisen ja päätti tehdä siitä kirjansa aiheen. Hänen päähenkilönsä Arabella lukee suuren määrän äidiltään perimiään romansseja. Hän ottaa ne täydestä todesta ja yrittää elää niistä saamansa mallin mukaisesti. Tämä johtaa käytökseen, joka näyttää mielenvikaiselta. Lopulta Arabella saadaan suostutelluksi pois hullutuksestaan. 

Siinäpä tuli kerrotuksi The Female Quixote -romaanin juoni pähkinänkuoressa. Iso paljastus se ei ole, sillä juoni on jo oikeastaan paljastettu romaanin nimessä. Se viittaa Miguel de Cervantes Saavedran romaaniin Don Quijote, jonka päähenkilö menettää henkisen tasapainonsa luettuaan liikaa ritariromaaneja. Don Quijote sairastuu vakavasti ja saa järkensä valon takaisin vasta kuolinvuoteellaan. Arabellan tarinalla on onnellisempi loppu. 

The Female Quijote ilmestyi vuonna 1552, kun Charlotte Lennox oli vasta 23-vuotias. Romaani oli omana aikanaan hyvin suosittu. Se levisi myös manner-Eurooppaan lukuisina käännöksinä. Jane Austenin kerrotaan lukeneen sen ainakin kahteen kertaan ja saaneen siitä perusidean romaaniinsa Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey, 1817).

Arabellan markiisi-isä oli hovin palveluksessa ollessaan saanut paljon vihamiehiä, joiden juonittelujen takia hän lopulta menetti asemansa. Katkeroitunut markiisi vetäytyi linnaansa syrjäiselle maaseudulle. Juuri ennen muuttoaan hän meni naimisiin itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa.

Markiisin eläkepäivät sujuivat mukavasti kirjaston ja puutarhan parissa. Toisinaan hän metsästeli, mutta hänen ylpeytensä ja varautuneisuutensa eivät tuoneet hänelle ystäviä ympäristön aatelisista. Toisena eristäytymisen vuotena markiisin nuori vaimo synnytti tyttären, Arabellan, ja kuoli kolmen päivän kuluttua synnytyksestä. Surun murtama markiisi kantoi vaimonsa ahmimat romanssikirjat omaan kirjastoonsa.

Näin ihailtavan taloudellisesti Charlotte Lennox luo taustan Arabellan tulevalle hullutukselle. Hänen isänsä tekee kaksi isoa virhettä: ylpeydessään hän eristää perheensä ulkopuolisilta vaikutteilta ja surunsa sokaisemana hän tulee sekoittaneeksi kirjastonsa siten, että tietokirjat ja romanssit eivät erotu toisistaan.

Aivan yksin Arabella ei kuitenkaan ole. Hänellä on palvelijatar Lucy, joka romaanissa on saanut hieman Don Quijoten Sancho Panzaa muistuttavan roolin. Yksinkertaisen tytön pää menee pyörälle Arabellan villeistä ideoista. Hän ei osaa tai uskalla asettaa kyseenalaiseksi emäntänsä järjenjuoksua. Vaikutti siltä, että Lennox oli ajatellut Lucylle isompaakin roolia romaanin lähes ainoana työväenluokan edustajana, mutta loppujen lopuksi hänet jätetään vähälle huomiolle ja välillä unohdetaan pitkiksi ajoiksi. Arabellalla on myös joukko seuraneitejä, jotka auttavat häntä pukeutumisessa ja kulkevat hänen mukanaan kävelyretkillä. Näistä naisista yksikään ei nouse esiin eikä ketään heistä edes mainita nimeltä.

Nuoreksi neidoksi kasvanut Arabella saa nopeasti ihailijoita. Ensimmäisen näistä hän karkottaa kohtuuttomilla odotuksillaan. Toisaalta kun romanssit ovat opettaneet, että ylhäiset kosijat usein naamioivat itsensä päästäkseen lähelle rakastettujaan, Arabella kehittelee päässään kuvitelmia isänsä puutarhurista, jolla ei oikeasti ole mitään suunnitelmia Arabellan suhteen ja joka hämmentyy täysin Arabellan kummallisista vihjailuista.

Romaanin tapakomedia on viihdyttävää luettavaa. Henkilöt kuuluvat varakkaaseen yläluokkaan, jolla on aikaa seurusteluun ja tapojen pohtimiseen. Kaikkitietävä kertoja juoksuttaa tarinaa vauhdikkaasti. Teoksessa on paljon vuoropuhelua, jonka koomisuus perustuu Arabellan omalaatuisiin ja epärealistisiin tulkintoihin maailmasta ja ihmisten käytöksestä. Muiden mielipiteet hän tyrmää jyrkästi käyttäen auktoriteetteinaan lukemiaan romansseja, ennen kaikkea Madeleine de Scudéryn ja Gauthier de Costes de La Calprenèden teoksia.

Arabella on itsekeskeinen. Hän pitää selvänä, että maailma pyörii hänen ympärillään ja kaikki miehet tavoittelevat hänen rakkauttaan. Hän ei koskaan epäile voivansa olla väärässä. Tämä tosin koskee vain hänen romanssien vaikutuksesta syntyneitä asenteitaan. Muuten häntä pidetään kyllä huomaavaisena ja älykkäänä ja rakastettavana. Tätä ristiriitaa ei romaanissa tyydyttävästi selitetä. Hänen älykkyytensä yleensä vain todetaan, kun taas hänen hupsuudestaan annetaan yllin kyllin esimerkkejä. Kun lukuisat miehet romaanissa kuitenkin ihastelevat Arabellan nokkeluutta, minulle syntyi käsitys, että he ovat kuunnelleet silmillään. Kaikkien mielestä Arabella nimittäin on vertaansa vailla oleva kaunotar.

Vakavasti otettavan kosijan Arabella saa Charles Glanvillesta. Glanville on baronetti sir Charlesin ja Arabellan isän sisaren poika, siis Arabellan serkku. Arabellan markiisi-isäkin haluaa nuoresta Glanvillesta tyttärensä puolison. Glanville luonnollisesti rakastuu Arabellaan.

Mutkia nuorten seurusteluun tuo se, että rakkaudentunnustukset eivät alkuunkaan sovi Arabellalle. Hänen mielestään todellisen rakastajan tulee olla pidättyväinen ja osoittaa arvonsa koettelemuksissa ja seikkailuissa. Vasta kun rakastaja on haavoittunut kuolettavasti tai muuten vain kuolemassa rakkaudesta, neidon sopii tunnustaa... ei tietenkään sitä, että rakastaa miestä vaan että ei vihaa tätä. Tähän vaiheeseen saatettaisiin Arabellan mukaan päästä parin vuoden kuluttua.

Romanssien mutkikas kielenkäyttö on siirtynyt sellaisenaan Arabellan puheeseen. Asian myöntäminen kieltämällä sen vastakohta on tämän kielen keskeinen piirre. Kun Arabella sitten aikanaan myöntää, ettei vihaa Glanvillea, kyseessä on suuri paljastus, jota normaalilla tavalla ajattelevat ihmiset – kuten vanhempi Sir Charles Glanville – eivät osaa pitää kovinkaan suurena suosionosoituksena.

Aidosti Arabellaan ihastunut nuori Glanville on mainio, psykologisesti uskottava hahmo. Hän kärsii Arabellan laukomista järjettömyyksistä ja yrittää johtaa keskustelun pois vaarallisilta alueilta aina, kun huomaa Arabellan valmistelevan jotain älytöntä vuodatusta. Glanvillen kiemurtelu myötähäpeän kourissa synnytti saman tunnetilan myös lukijassa. Välillä Glanvillen omakin mielenterveys vaikuttaa horjuvan, kun Arabella ei suostu ottamaan järkipuhetta kuuleviin korviinsa.

Kun markiisi kuolee yllättäen, Sir Charles Glanvillesta tulee Arabellan holhooja niiksi kolmeksi vuodeksi, joiden jälkeen Arabellasta tulee täysivaltainen. Sir Charles pitää Arabellaa harhaisena ja suunnittelee jo tytön lähettämistä hoitolaitokseen, mutta poikansa ansiosta hänkin oppii näkemään Arabellan hyvät puolet ja suostuu pojan suunnitelmaan Arabellan rakkauden voittamiseksi ja hänen ajatusmaailmansa vähittäiseksi korjaamiseksi.

Arabella luonnollisesti tulkitsee vanhan miehen suopeuden romanssien pohjalta ja uskoo isän ryhtyneen poikansa kilpailijaksi hänen rakkaudestaan. Monien kiusaannuttavien vaiheiden jälkeen tämä sekaannus saadaan oikaistuksi.

Glanville ja Sir Charles sekä Glanvillen sisar Charlotte viettävät pitkiä aikoja vieraina Arabellan linnassa. Yhdessä he myös tekevät matkan Bathiin, jossa Arabella hämmentää ja herättää ihailua seurapiireissä. Turhamainen Charlotte tuntee kateutta Arabellan kauneudesta ja älykkyydestä. Hän nauttii tilanteista, joissa Arabella tekee puheillaan ja itämaisista asuista vaikutteita saaneella pukeutumisellaan itsensä naurunalaiseksi. 

Arabellan on toisinaan vaikea saada itsensä ymmärretyksi, koska hän käyttää sanoja romansseista oppimallaan tavalla. Arabellalle esimerkiksi sanoilla seikkailut (adventures) ja suosionosoitukset (favours) on eri merkitys kuin naisilla, jotka hän suututtaa kyselemällä heidän kokemistaan seikkailuista ja heidän miehille suomistaan suosionosoituksista. Naiset kuvittelevat, että Arabella haluaa kuulla heidän eroottisesta elämästään.

Suorasukaista seksiä ei Arabellan kirjoissa esiinny, joten hänen on sitä vaikea käsittää. Lontoossa käydessään hän yrittää "pelastaa" asiakkaaltaan pojaksi pukeutuneen prostituoidun. Arabellan mielestä kyseessä on luonnollisesti jalo neito, joka naamioituneena on pakenemassa vainoajiaan.

Glanville saa kilpailijakseen sir George Bellmourin, Arabellan linnan lähellä asuvan baronetin, joka tuntee hyvin romanssit ja käyttää tietojaan hyväksi Arabellaa liehitelläkseen. Arabellan huomattava perintö vaikuttaa olevan hänen tärkein motivaattorinsa. Samalla hän tosin hakkailee myös Charlotte Glanvillea.

Sir George Bellmour kertoo Arabellan linnassa pitkän ja mielikuvituksellisen tarinan elämästään ja seikkailuistaan. Glanville ja Charlotte ymmärtävät sen parodiaksi, mutta Arabella uskoo sen todeksi. Vanha Sir Charles ottaa sen aluksi niin ikään tosissaan ja suuttuu Sir Georgen ilmiselvistä valheista. Romanssin tunnistaminen fiktioksi edellyttää siis tietoa sekä todellisuudesta että romanssin konventioista. Jos ei tunne konventioita mutta tuntee maailmaa, sen tunnistaa valheeksi. Totena sitä voi pitää vain ihminen, jonka käsitys todellisuudesta on erittäin rajoittunut. 

Sir George tekee vielä romaanin lopussa ovelasti suunnitellun yrityksen Arabellan voittamiseksi ja Glanvillen syrjäyttämiseksi. Suunnitelma on vähällä onnistua, mutta loppujen lopuksi siitä kärsii eniten Sir George itse. Sir George päätyy lopulta kosimaan Charlotte Glanvillea. Tähän ratkaisuun Charlotte ja muutkin romaanin keskeiset henkilöt ovat yllättäen tyytyväisiä, vaikka Sir Georgen ketkumaisuus on käynyt kaikille selväksi. Ilmeisesti miehen aatelisarvo ja maaomaisuus saa Charlotten unohtamaan miehen silmiinpistävät luonteen viat.

Bathissa vieraillessaan Arabella saa seurapiireissä puolustajan eräästä kreivittärestä, joka ymmärtää, että Arabellan syrjäinen koti ja puutteellinen koulutus eivät ole suojelleet tätä romanssien vaikutukselta. Kreivitär itse erilaisen taustansa takia on voinut nauttia romansseista pelkkänä viihteenä.

Kreivitär puhuu romanssien kieltä. Hän selittää Arabellalle, että aika on muuttanut tavat niin, että se mikä ennen saattoi tehdä miehestä sankarin, johtaisi hänet nyt hirttolavalle. Ystävällisellä asenteellaan kreivitär saa Arabellan mietteliääksi.

Romaanin lopussa Arabella sairastuu vakavasti järjettömällä ja vääriin luuloihin perustuvalla pakomatkalla. Toivuttuaan hän saa vieraakseen pappismiehen, josta käytetään myös nimitystä tohtori.  Tämä vieras vie loppuun sen, minkä kreivitär oli aloittanut. Pappi osoittaa kohta kohdalta perustellen, että Arabellan lukemat kirjat ovat olleet fiktiota, absurdeja ja haitallisia. Kaunokirjallisuudelle tämä tohtori näyttää jättävän ainoastaan opettavaisen roolin: Aisopoksen sadut saavat armon hänen silmissään. Myös Richardsonin Clarissa-romaanin "luonnollinen moraalisuus" voi olla hyväksi lukijalle. Tohtori ei kuitenkaan perustele näkemyksiään niin perusteellisesti, että niistä voisi muodostaa suositeltavan kirjallisuuden teorian.

Arabellan järkiintyminen tapahtuu yllättävän nopeasti ja helposti. Lopussa valmistellaankin sitten jo kaksia häitä.

Romaanissa, jossa Arabellan hupsuus jo alkoi tuntua pitkitetyltä vitsiltä, oli lopussa vauhtia sitten niin paljon, että sen psykologinen uskottavuus sai kolauksen. Omistamani painoksen alaviitteet ja liitteet antoivat mukavasti selityksiä romaanin rakenneongelmiin.

Charlotte Lennoxilla oli nimekkäitä tukijoita. Samuel Johnson tutustutti Lennoxin Samuel Richardsoniin, jonka avulla kirjalle löytyi kustantaja. Se painettiin Richardsonin kirjapainossa. Richardson myös antoi keskeneräisestä kirjasta palautetta, jonka Lennox otti suopeasti vastaan. Lennoxin ja Richardsonin kirjeenvaihdon perusteella Lennoxilla oli ongelmia teoksensa supistamisessa kustantajan sille määräämään mittaan. Romaanin kiirehditty ja riittämättömästi perusteltu loppuratkaisu aiheutui siis teoksen pituudelle asetetuista rajoituksista. Lennox olisi ilmeisesti halunnut tehdä Arabellan mielenmuutoksesta psykologisesti perustellumman. Viisas kreivitär, joka julkaistussa versiossa katoaa äkkiarvaamatta, olisi vähitellen kääntänyt Arabellan pään, mahdollisesti tutustuttamalla hänet toisenlaiseen kirjallisuuteen. 

Teosta ei Richardsonin mielestä voinut kuitenkaan enää laajentaa, eikä Lennoxilla toisaalta ollut mahdollisuutta tehdä aiemmin kirjoitettuun niin suuria muutoksia kuin romaanin tasapaino olisi vaatinut.  Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että Richardsonilla oli ehkä ohjeita antaessaan mielessä enemmän kirjapainon taloudellinen menestys kuin romaanitaiteen jalostaminen. Kuten Duncan Isles romaanin liitteessä toteaa, Euroopan tuon ajan laajimmin luetun kirjailijan ylistys ja lempeä tuki oli kuitenkin korvaamattoman arvokas lahja nuorelle kirjailijattarelle.

Romaanin lukua, jossa pappi saa Arabellan mielen muuttumaan, on joskus väitetty Samuel Johnsonin kirjoittamaksi. Tätä on todisteltu muun muassa kvantitatiivisella tekstianalyysilla, jonka on katsottu osoittavan luvun muistuttavan kieleltään enemmän tohtori Johnsonin tyyliä Rambler-lehdessään kuin Lennoxin tyyliä aiemmin romaanissa.

Lennox oli kuitenkin tietoisesti luonut kyseisen papin tohtori Johnsonin kaltaiseksi. Hän myös tunsi Johnsonin tyylin ja pystyi epäilemättä jäljittelemään sitä. On myös täysin mahdollista, että Johnson ja Lennox olivat yhdessä keskustelleet siitä, millaisilla argumenteilla Arabellan mieli oli muutettavissa. Haiskahtaa vähän siltä, että naiskirjailijalle ei tahdottaisi antaa kunniaa analyyttisen järkeilyn kirjoittajana. Romaanin hömppäosioita ei tietääkseni koskaan ole yritetty pistää yhdenkään mieskirjoittajan tiliin.

Romaanin kieli on helposti ymmärrettävää, vaikka useiden sanojen kirjoitusasu on 1700-luvun jälkeen muuttunut. Myös merkityksessä on tapahtunut pieniä siirtymiä. "Unhand me" merkityksessä 'päästäkää irti minusta' vaikutti raikkaan taloudelliselta ilmaisulta. Sanan whore käyttäminen asiallisena ammattinimikkeenä sivistyneissä keskusteluissa saa aina minussa aikaan pienen sätkyn lukiessani 1700-luvun romaaneja. Silmiinpistävä ortografinen piirre on kaikkien substantiivien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella.

1700-luvun kirjallinen tyyli oli melko suorapuheista ja salli välillä uskallettujakin aiheita. Ei ole ihme, että monet nykykirjailijat ovat kirjoittaneet pastisseja 1700-luvun tyyliin. Itse lukemistani mieleen tulevat Erica Jongin Fanny ja John Barthin The Sot-Weed Factor. Ehkä myös J. M. Coetzeen Foen voisi liittää tähän joukkoon.

Charlotte Lennox loi elinaikanaan huomattavan kirjallisen tuotannon. Rahallista menestystä se ei hänelle tuonut. Hän kuoli 75-vuotiaana Lontoossa täysin varattomana. Hänet haudattiin köyhien ihmisten merkitsemättömään hautaan.

Onko The Female Quixote -romaanilla vielä jotain annettavaa 2020-luvun lukijalle? Mielestäni paljonkin. Kirja on vauhdikas ja paikoin hyvin hauska, hyvää viihdettä siis. Sitä lukiessa tuli usein mieleen myös vakavia pohdintoja. Arabella parani kuultuaan rationaalisia argumentteja. Miten parannetaan salaliittoteoreetikko, jolle jokainen argumentti on todiste totuuden piilottelusta? Charlotte Lennoxin romaani kuvaa osuvasti läheisten tuskaa, kun joku täyttää tilan harhaisella maailmankuvallaan.

The Female Quixote on ilmaiseksi luettavissa Project Gutenberg -palvelussa.

Charlotte Lennox, The Female Quixote or The Adventures of Arabella. Oxford University Press 1989. Edited by Margaret Dalziel with an Introduction by Margaret Anne Doody. Chronology and Appendix by Duncan Isles. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1752. Kannen kuva: Charles Jervasin maalaus Lady at the Clavicytherium; Portrait of Elizabeth, Countess of Bridgewater (noin 1710–1714). 428 s.