Simon Gray: Enter a Fox

Simon Gray tuli tunnetuksi näytelmäkirjailijana, mutta vaikuttaa siltä, että hänen jälkimaineensa lepää päiväkirjanomaisten muistelmateosten varassa. Niitä hän kirjoitti kaiken kaikkiaan kahdeksan. Ensimmäinen muistelmakirja ilmestyi vuonna 1985 ja viimeinen julkaistiin vuonna 2008 heti kirjailijan kuoleman jälkeen. Tuohon muistelmien sarjaan sisältyy Smoking diaries -trilogia, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Ne molemmat pohjautuvat Grayn etelän lomamatkoilla käsin tekemiin muistiinpanoihin, joissa Gray hyvin vapaamuotoisesti ja ajassa edestakaisin hypähdellen kertoo elämästään ja urastaan. Mukana on runsaasti teatterimaailmaan sijoittuvia anekdootteja.Tärkeässä osassa on myös runous, sillä Graylla oli tapana lomamatkoilleen ottaa luettavaksi mukaan ainakin yksi runoantologia. 

Grayn muistelmat kutkuttavat huumorintajuani. Mieleeni on noista aiemmin luetuista jäänyt esimerkiksi sellainen tapaus, jossa Gray melko laajasti analysoi erään kirjoittamansa näytelmän tuotantoprosessia ja kertoo närkästyneesti, että produktio meni pilalle ennen kaikkea sen vuoksi, että ohjaaja oli koko prosessin ajan tolkuttomassa humalassa. Lopuksi Gray parahtaa, että asiasta ei voinut edes valittaa mihinkään, koska ohjaaja ja näytelmäkirjailija sattuivat olemaan sama henkilö.

Hyvin samantyylinen kuin nuo aiemmin lukemani muistelmat on myös tämä Enter a Fox. Tässä on kuitenkin sikäli erilainen lähtöasetelma, että täysin vapaan assosiaation asemesta kirjailijalla on kaksi rakennetta kasassa pitävää päämäärää. Ensimmäinen on se, että hän on juuri hankkinut uuden Apple-tietokoneen ja tarkoituksena on harjoitella sen käyttämistä päiväkirjaa kirjoittaen. Toinen tavoite on kirjoittaa dokumentti The Late Middle Classes -näytelmän (1999) kirjoittamisesta, tuotantoprosessista ja vastaanotosta. Näytelmä oli Graylle erityisen merkittävä, koska se perustui suoraan hänen omiin lapsuuskokemuksiinsa.

Arvata saattaa, että mekaaniseen kirjoituskoneeseen ja käsin kirjoittamiseen tottuneelle kirjailijalle tietotekniikka ja sen mukanaan tuoma terminologia aiheuttaa ongelmia: milloin on sensori – vai onko se kursori? – hypähtänyt jonnekin keskelle aiemmin kirjoitettua ja muuttanut tekstin hölynpölyksi, milloin taas koko päivän työ on kadonnut kokonaan selittämättömällä tavalla.

The Late Middle Classes -näytelmä ei lupaavista alkuasetelmista huolimatta onnistunut pääsemään Lontoon West Endin näyttämöille. Englannin maaseutukaupungeissa menestys oli kuitenkin niin hyvä, että näytelmä sai vuoden parhaalle uudelle näytelmälle myönnettävän Barclays Theatre Award -palkinnon.

Näytelmän ohjasi Simon Grayn hyvä ystävä Harold Pinter. Pinter oli jo tuolloin todellinen raskaan sarjan ammattilainen ja uskoi loppuun asti näytelmään ja sen mahdollisuuksiin menestyä missä tahansa. Hieman myöhemmin Pinter sai myös kirjallisuuden Nobelin palkinnon. 

Näytelmän vastoinkäymiset Lontoossa aiheutuivat Grayn mukaan yhden ainoan merkittävän kriitikon tylystä arvostelusta. Englannin teatterituotannot ovat enimmäkseen yksittäisiä ja yksityisiä yrityksiä.  Niiden rahoitus perustuu lähes täysin lipputuloihin, joten on jollain tavalla ymmärrettävää – vaikkakaan ei hyväksyttävää – että teatteri-ihmiset alkoivat pakittaa antamistaan lupauksista, kun arvovaltainen kriitikko oli saanut näytelmän taloudelliset odotukset horjahtamaan. Suomen laitosteattereista puhutaan paljon pahaa – tai ainakin puhuttiin silloin, kun tarkemmin alaa seurasin – mutta minusta tuntuu, että riskeihin valmiille ja päämäärätietoiselle taiteelliselle johtajalle Suomen järjestelmä takaa vahvan taustatuen.

Teatterimuistelujen lomaan Gray kirjoittaa arkisista kokemuksistaan: poikkeuksellisesta päivärytmistään, jossa yöt on varattu kirjoittamiseen, elokuvissa käymisestä, kriketin ja jalkapallon katsomisesta, ystävien tapaamisesta, keskusteluista Victoria-puolison kanssa, George-koiran ulkoiluttamisesta, kissojen, Harryn ja Tomin, puuhista. Nimistään huolimatta George, Harry ja Tom muuten olivat naaraspuolisia.

Tästä nimiasiasta saankin aasinsillan The Late Middle Classesin tuotantoon. Näytelmään tarvittiin lapsinäyttelijä keskeiseen Hollyn rooliin. Holly oli Simon Grayn fiktiivinen omakuva. Sopivaa poikaa ei rooliin löytynyt, joten siihen vuorottelemaan kiinnitettiin 15- ja 13-vuotiaat Bedin siskokset Sarah ja Ann. Tuotantovaiheessa heistä käytettiin leikkisästi nimitystä Bedi boys. Myös yleisöä juksattiin sillä tavoin, että ohjelmalehtiseen näyttelijöiden etunimiksi merkittiin Sam ja Alex. Kuulostaa vähän omituiselta, mutta tällä epäilemättä vältettiin se, että huomio olisi kiinnittynyt epäolennaiseen sen sijaan, että se nyt kiinnittyi vain lasten erinomaiseen näyttelemiseen. Missään vaiheessa arvioinneissa tai yleisöpalautteessa ei tullut ilmi, että katsojat olisivat huomanneet tämän pienen petoksen.

Simon Grayn virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia mutta helposti luettavia. Hänellä on näytelmäkirjailijan taito kirjoittaa helposti ääneen luettavaksi soveltuvaa tekstiä. Hänen tyylinsä on itseironinen. Usein virkkeet lopussa päätyvät tulokseen, joka on päinvastainen tai ainakin kriittinen sille, mistä virke lähti liikkeelle. Virkkeet käyvät ikään kuin sisäistä vuoropuhelua lauseidensa kesken. Lähtökohta voi olla moraalinen närkästys tai vainoharhainen olettamus, joka loppujen lopuksi vesittyy hyväntuuliseksi itsekritiikiksi. Ainakin tälle lukijalle tämä aiheutti mukavan hytkähdyksen pallean seutuvilla. 

Simon Grayn kirjoittamistavasta ja assosioinnista esimerkiksi sopii seuraava pitkähkö lainaus. Gray on vähän aikaisemmin tullut napanneeksi hyllystä Tolstoin elämäkerran ja päätynyt lukemaan sitä pitemmälle kuin oli aikonutkaan. Sitten seuraa tyypillinen virke, joka peruu aiemmin sanotun. Lopuksi Ivan Iljitšin kuolema johtaa ajatukset Piers-veljen haudalle.

I haven't read The Death of Ivan Illyich for ages, and it's probably a story one should make oneself live through once a year, well, perhaps less than that as one gets older, when it's somehow in the system whether one reads it or not, in fact I can't see any reason at all for reading it again, just by naming it I've brought it to the surface, and at a moment when I don't particularly want to think about it, or actually particularly don't want to think about it. So I'll take my pill and drift towards bed. Goodnight.

Actually, it wasn't goodnight, and here I still am, about to apple away on my Apple again. Why? Do I really think that putting into words how I passed the three last hours or so will confer meaning, value, even dignity on them? You can't really find meaning, value and dignity in having watched an old tape of Law and Order, followed by a younger tape of Manchester United losing a football match in Brazil. It's almost dawn, I can hear the bloody birds, full of their usual shit – the noise is probably great when you're getting up, but not when you're trying to put yourself to bed after hours of watching videos, with your stomach full of Diet Coke and smoke in your lungs. The problem is, have I taken the sleeping pill? I've just scrolled back to where I say I'm going to, but did I? Tomorrow I'll go and visit Piers' grave.

Alkoholin taakseen jättänyt ja suolisto- ja keuhkosyövästä selvinnyt kirjailija kuoli loppujen lopuksi yllättäen vatsa-aortan repeämään vuonna 2008.

Olen tämänkin kirjan ostanut jostain pokkarina. Selitän mielelläni itselleni – ja muillekin – että kirjan sisältö on minulle tärkeämpi kuin sen kuori. Siitä huolimatta maksan antikvariaattikirjasta mielelläni muutaman euron enemmän, jos se sattuu olemaan kovakantinen ensipainos. Olen aivan epäterveellä tavalla ylpeä siitä, että Simon Grayn The Year of the Jouncer -kirjan ensipainoksessa minulla on kirjailijan nimikirjoitus. Voi minua.

Simon Gray, Enter a Fox. Granta Books 2005. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2001. 121 s.

---------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.