Stig Dagerman: Käärme

Romaani heittää lukijalle haasteen heti ensimmäisellä sivullaan: kaurapelto nuokkuu ja juna tyrkkää nukkuvaa yhdyskuntaa kylkeen. Asemalaiturilla on yksinäinen matkalaukku, jonka raudoitukset salamoivat. Penkillä istuu kaksi naista kuin varpuset puhelinlangalla. Toinen tarkkailee ympäristöään rotansilmin.

Tällainen kieli ei ole aivan tavallista. Vahvasti vertauskuvallinen ote jatkuu myöhemminkin. Jopa siinä määrin, että äärimmilleen viritetyt kielikuvat alkavat vaikuttaa koomisilta. 

Ulkona tiellä lensi pöly kun auto möyri ohi. Tomupilvet jäivät aivan tiukan liikkumattomiksi ajoradan yläpuolelle ja saattoi ajatella, että tie oli pieraissut. Ja Bill ajatteli sanoa sen hänelle samalla kun hän pani rikkinäisen kermakon sylkemään viimeiset ohuet pisaransa Irènen mullannäköiseen kahviin mutta sitten hän kuuli miten tarjoilijatar hyräili Black Fantasyn pätkää ja hän katsoi Irènen ohi huoneen hämärään.

Romaanissa on selvästi mukana tarkoituksellisia tyyliparodioita, jotka liittävät sen siihen kirjallisuuden perinteeseen, jossa arkipäiväisistä aiheista kerrotaan kohotetulla tyylillä. Voimakkailla kielikuvilla romaani myös pyrkii kohti jonkinlaista surrealismia. 

On parasta tunnustaa heti, että surrealismi proosatekstissä ei ilahduta minua, enkä ole siihen kovin viehättynyt runoudessakaan. Olen surrealismista samaa mieltä kuin Sigmund Freud, joka ainoassa keskustelussaan Salvador Dalín kanssa – tosin maalaustaiteesta puhuessaan –  sanoi: "Etsin klassisista maalauksista tiedostamatonta, mutta teidän maalauksistanne etsin tiedostettua." Surrealismi siis piilottaa tietoisia merkityksiä kuviensa taakse – jos ne ovat tietoisia, miksi tämä vaiva, miksi tämä leikittely? 

Käärme-romaanissa on onneksi myös paljon mielenkiintoista. Rakenteellisena kokeiluna se on jännittävä: samassa paketissa on alussa pienoisromaani; sitä seuraa kehyskertomuksellinen suullisten tarinoiden jakso; ja lopussa on vielä viiden novellin kokoelma. Temaattisesti kaikki osat liittyvät tiukasti yhteen. Niiden teemana on pelko, ja useimmiten sen symbolina on käärme – toisinaan konkreettinen eläin, toisinaan vertauskuva. Romaanin osien välillä on paljon viittauksia sekä eteen- että taaksepäin.

Romaanin aloittaa pienoisromaaniksi nimeämäni Irène. Se kertoo varusmiesporukan ja muutamien nuorten naisten retkestä huvilalle, jossa juhlitaan, tanssitaan ja ryypätään. Sää on painostavan kuuma ja saa aikaan hallusinaation kaltaisia tiloja päähenkilö Irènessä. Junamatkalla huvilapaikkakunnalle Irène kuvittelee työntäneensä äitinsä ulos junasta. Kyseessä on mahdollisesti toiveuni, sillä Irène janoaa kokemuksia ja kärsii kovasti varovaisuudestaan ja spontaanisuuden puutteestaan, joiden tuntee sulkevan hänet porukan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän toivoo huvilaretkeltä myös ensimmäistä seksuaalista kokemustaan.

Aikaisemmin päivällä yksi varusmiehistä, sadistisia piirteitä omaava Bill, on pyydystänyt reppuunsa käärmeen, jonka hän vie mukanaan juhlapaikalle ja pelottelee sillä muita illan lopulla päästämällä sen hetkeksi vapaaksi. Bill on järjestänyt juhliin itselleen kaksi naisystävää, Irènen ja Weran. Juovuksissa Bill työntää Weran kaivoon ja säikähdyksissään sulkee luukun ja poistuu paikalta. Mustasukkaisena tilannetta seurannut Irène auttaa Weran pois kaivosta ja kehottaa tätä pakenemaan. Irènen toivoma suhde holtittomasti käyttäytyvän Billin kanssa ei kilpailijan kadottuakaan oikein etene. He lähtevät kuitenkin kaksin etsimään Irènen äitiä junaradan varresta. Lopussa paljastuu, että he ovat eksyneet väärälle ratapätkälle. Irène jää ärsyyntyneen Billin pahoinpitelemänä makaamaan radan varteen, aivan kuin hänen hallusinaationsa olisi ollutkin jonkinlainen enne hänen omasta tulevaisuudestaan. 

Irène-osuudessa on unenomainen ja juopunut helteinen tunnelma. Avoimeksi jää, mikä on ollut totta ja mikä kuvittelua.

Romaanin seuraava jakso on nimeltään Emme voi nukkua. Se tapahtuu varuskunnan tuvassa, johon on majoitettu kahdeksan miestä. Miehet eivät pysty nukkumaan, koska tuvassa on irrallaan käärme, jota miehet eivät ole etsinnöistä huolimatta löytäneet. Ajan kuluksi miehet alkavat kertoa tarinoita. Seuraa kolmen suullisen kertomuksen jakso, eräänlainen mini-Decamerone, jossa kaikki tarinat päättyvät väkivaltaiseen kuolemaan. Minä-muodossa kerrotut tarinat sitoo toisiinsa me-muodossa puhuva kertoja. Neljäntenä tarinana me-kertoja kertoo yhden varusmiehen, Gideonin, simputuksesta. Tämän jakson kertomuksissa yliviritetyt vertaukset jäävät syrjään. Niissä myös naureskellaan yhdelle varusmiehelle, Skriivarille, joka kirjoittelee tarinoihinsa liian mutkikkaita vertauksia. Jakson kerronta on luontevaa puhetta. Tyylillisesti jutut tuovat mieleen Veijo Meren Yhden yön tarinat, jossa miesporukan jutut tosin kertoivat enimmäkseen naisista.

Romaanissa on myös yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu ennen kaikkea armeijaan. Varusmiesten kohtelu ruokkii toimettomuutta, tehottomuutta, pinnausta ja kiusaamista.

Kirja päättyy viiden novellin sarjaan, jossa kerrotaan, miten tuvan kahdeksan miehen iltaloma sujui. Ensimmäinen novelli Peili on muodoltaan klassinen juoninovelli, joka kertoo kahden kaveruksen yrityksestä päästä jatkoille kahden tytön luo. Peili – ja sen rikkominen – esiintyy novellissa konkreettisesti, mutta peili katsomisen ja näkemisen vertauskuvana saa myös symbolisen merkityksen, kun vasta novellin lopussa paljastuu yhden henkilön sokeus.

Rautarengas-novellissa esiintyy kolme tuvan alokkaista. Novelli käsittelee filosofista ongelmaa: vapauden uhraamista turvallisuudelle. Novelli selittää paljon, mutta näyttää vain vähän.

Kangasnukke on surrealistinen kertomus, jossa Sörenson-niminen varusmies seuraa miestä ja lasta. Sörenson uskoo, että mies aikoo käyttää lasta hyväkseen, mutta ei pysty puuttumaan tilanteeseen.

Käärme-novellissa kerrotaan tausta aiemmin esitettyjen suullisten kertomusten sarjalle: kuinka käärme pääsi vapaaksi tupaan ja kuinka se lopulta saatiin kiinni. Novellissa myös kerrotaan aiemmin kuvattu kiusaamistapaus kiusatun, Gideonin, kannalta nähtynä. Tämä novelli kuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kyvyttömyyttä liittyä porukkaan, joten se on temaattisesti sidoksissa myös romaanin aloittavaan Irènen tarinaan. 

Pako josta ei tullut totta kertoo unenomaisen kertomuksen Skriivariksi kutsutun varusmiehen illasta runoilijan ja kaunokirjailijan kanssa. Mahdollisesti nämä kaksi henkilöä ovat Skriivarin itsensä eri puolia. Koko Käärme-romaani voidaan tulkita Skriivarin tuotteeksi. Skriivari on näin ollen kirjailijan alter ego. Romaani päättyy, kun Skriivarin elämä viimeisessä novellissa tulee tapaturmaiseen päätökseen.

Pelon teema siis on mukana jokaisessa romaanin osassa, mutta ongelmana on se, että pelon tunne ei välity lukijalle. Sen sanominen tai kuvaaminen, että joku pelkää aivan hirveästi, ei tee pelkoa todelliseksi. Olen vanhanaikainen lukija ja haluan, että minut houkutellaan samastumaan henkilöihin – sitä kautta myös tunne-elämäni saadaan mukaan tulkintaan. Minut saadaan vaikka tuntemaan pelkoa, jos niin halutaan. Tältä osin romaani jäi minusta puutteelliseksi.

Stig Dagermanin Käärme kuuluu ehdottomasti sarjaan "lupaavat esikoisteokset". Siitä kyllä huomaa, että se on hyvin nuoren kirjailijan romaani. Siinä näkyy kova halu ja kiire käyttää ja näyttää koko omaksuttu keinovalikoima. Dagerman julkaisi Käärme-romaanin 22-vuotiaana. Näitä "lupaavia esikoisia" on helppo nimetä näin jäljestäpäin, kun jo on tiedossa, että Stig Dagermanista tuli erittäin arvostettu kirjailija. Hänen uransa jäi kuitenkin lyhyeksi: Dagerman syntyi vuonna 1923 ja kuoli omasta tahdostaan vuonna 1954. Hän käynnisti autonsa ja sulki autotallin ovet.

Stig Dagerman, Käärme. Weilin+Göös 1968. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Ormen (1945) suomentanut Väinö Kirstinä. Päällys Pauli Hiltunen. 268 s.

----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.