Vincent Mondiot: Les derniers des branleurs

Romaani alkaa Pariisin Saint-Lazaren rautatieasemalta. Aseman ulkopuolella nuoret 
ilmaston lämpenemistä vastustavat mielenosoittajat ottavat yhteen poliisin kanssa. Mielenosoittajat heittelevät kiviä. Poliisit vastaavat kyynelkaasulla.

Aseman Burger Kingin ikkunoista kolme seitsemäntoistavuotiasta lukiolaista katselee tapahtumia. Yksi heistä sekoittelee lääke-Sprite-cocktailia. Toinen kuvaa mielenosoitusta kännykällään ja julkaisee videon saman tien Instassa. Pian he menettävät mielenkiintonsa mielenosoitukseen ja alkavat pohtia, millaisesta hinnasta he suostuisivat elämään vuoden asunnottomina.

Romaanin sivujen marginaaleissa on kommentteja, jotka antavat tietoa sivulla mainituista ilmiöistä ja kulttuurituotteista, lisätietoja sivuhenkilöistä ja siitä, mitä heille myöhemmin tapahtuu. Kommenttien sävy on usein sarkastinen. Ensimmäisen sivun marginaalissa on selitys käsitteelle ilmaston lämpeneminen. Se päättyy näin: "Vuonna 2020 merkittävä osa väestöstä alkaa tiedostaa sen, mutta vielä merkittävämpi osa jatkaa sen pilkkaamista. Minh Tuan, Chloé ja Gaspard kuuluvat molempiin ryhmiin samanaikaisesti."

Minh Tuan Deloix, Chloé Vaguaire ja Gaspard Lang ovat lukion viimeisen luokan oppilaita Pariisin lounaisesta esikaupungista. Ylioppilaskirjoitukset – bac – ovat edessä kesällä puolen vuoden päässä. Koulun tarjoama opetus ei ole nuoria pahemmin kiinnostanut. Maailmahan on joka tapauksessa tuhoutumassa. He ovat lintsanneet niin paljon kuin ovat pystyneet. Manga-sarjakuvista, elokuvista, räp-musiikista ja rockista heillä kyllä on laajat tiedot. 

He kuluttavat aikaa tupakoimalla paljon, polttamalla pilveä ja nauttimalla lääkecocktaileja. Puhumalla paljon – enimmäkseen paskaa. Viikonloppuisin he ryyppäävät. Heitä ei enää kutsuta koulutoverien järjestämiin kotibileisiin, koska he aiheuttavat aina vahinkoa ja häiriöitä. He kiroilevat paljon. Se on myös tapa, jolla he osoittavat yhteenkuuluvuutta ja kiintymystä toisiinsa. He uskovat, että muut oppilaat vihaavat heitä.

Kovin usein ei tätä tapahdu, mutta minä rakastuin näihin kullanmuruihin, tämän "yli 15-vuotiaille" suunnatun romaanin päähenkilöihin. Enkä sano tätä sarkastisesti. Romaani todellakin onnistuu luomaan henkilöistään niin läheisiä ja todellisia, että lukija on valmis olemaan heidän puolellaan silloinkin, kun he tekevät jotain täysin pöljää. Myötätunto syntyy siitä, että romaani paljastaa myös henkilöiden sisäisen herkkyyden räyhäkkään ulkokuoren alta. He tuntevat epävarmuutta tulevaisuudestaan, omista kyvyistään ja seksuaalisuudestaan. 

Vertasin tuon tuosta tätä 2020-luvun Pariisin esikaupunkinuorten elämää ja ystävyyttä siihen, jonka koin 1970-luvulla Joensuussa. Enemmän niissä oli yhteistä kuin erilaista. Romaanissa on lisäksi nuortenkirjassa harvinainen sävy, sanotaan sitä vaikkapa projisoiduksi nostalgiaksi, joka vetosi tällaiseen vanhempaan, reilusti "yli 15-vuotiaaseen" lukijaan. Romaanin henkilöt katsovat usein nykyhetkeä ikään kuin tulevaisuudesta käsin. He ounastelevat, että sitten kun he ovat vakiintuneet, he tulevat muistelemaan tätä aikaa lämmöllä, kaipaamaan tätä hetkeä ja näitä lähellään olevia ihmisiä. 

Minh Tuanin isä on diplomaatti, äiti vietnamilaissyntyinen. Minh Tuan on tovereitaan varakkaammasta kodista, ja siksi hänen osansa on pitää kaveriporukka savukkeissa. Hänellä myös ainoana kaveriporukasta on ollut tyttöystävä ja oikea seksisuhde. Minh Tuanin suhde vanhempiinsa on jännitteinen mutta ei täysin rakkaudeton. Isän mielestä Minh Tuan voisi kehnon koulumenestyksen takia jättää yliopistohaaveet ja tulla töihin lähetystöön, aluksi hanttitöihin. Isän kanssa Minh Tuan harrastaa väkeviä chilejä, joita he tilaavat internetistä ja joiden maistelussa he kilpailevat keskenään. Äiti vaikuttaa etäiseltä, mutta yhden yhteisen koulumatkan kuvaus paljastaa, että äiti toivoo lapselleen parasta. Hän on onnellinen siitä, että pojalla on ystäviä, vaikka nämä hänen mielestään ovatkin aivan kauheita.

Chloén vanhemmat ovat eronneet. Joka toisen viikonlopun hän viettää isänsä ja tämän tiuhaan vaihtuvien naisystävien luona. Äiti on omistautunut työlle ja lapsilleen. Chloélla on pikkuveli Lucas, johon hän suhtautuu suojelevasti. Ystävilleen Chloé kertoo satunnaisista seksisuhteistaan useiden miesten kanssa. Todellisuudessa hänellä ei ole ollut yhtään suhdetta, minkä hänen ystävänsä arvaavatkin. Hän epäilee olevansa pohjimmiltaan aseksuaalinen. 

Gaspardin isosisko on kuollut auto-onnettomuudessa. Siskon kuoleman jälkeen Gaspard on saanut terapiaa ja mielialalääkkeitä, joiden reseptit hän säännöllisesti uusii ja jotka toimivat kaveripiirin lääkecocktailien pohjana. Gaspard myös ostaa vakiodiileriltään porukan miedot huumeet. Gaspardilla on pikkuveli Melchior ja koira Balthazar. Kuten lasten ja koiran nimet osoittavat  perheen vanhemmilla on hieman vino huumorintaju. Perheen yhteisen aterian kuvauksessa tulee esiin perheen huumori ja keskinäinen lämpö. 

Kolmen nuoren ydinjoukkoon liittyy myöhemmin neljäs. Tina Akono on vuotta aiemmin saapunut pakolaisena Ranskaan Kongon demokraattisesta tasavallasta. Hänet on aluksi otettu lukiossa vastaan innostuneesti. Onhan se nyt hienoa, kun meillä on täällä ihan oikea kongolainen! Pian Tina on kuitenkin huomannut jäävänsä yksin. Kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut hänestä. 

Tina käyttää aikansa opiskeluun ja hänestä tulee yksi koulun menestyksekkäimmistä oppilaista. Hän kuitenkin tietää, että menestys ylioppilaskirjoituksissa on hänelle merkityksetöntä. Hän ei voi haaveilla yliopisto-opinnoista, sillä opiskeluviisumi merkitsisi sitä, että hänen mahdollisuutensa pysyvään oleskelulupaan huononisivat. Hänen unelmansa on saada suorittavan työn pysyvä työpaikka, esimerkiksi keittäjänä tai siistijänä, ja palkka, joka riittäisi perustoimeentuloon.

Tina ei tiedä, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Hän ei uskalla tehdä heidän tilanteestaan selvityspyyntöä pakolaisia auttavalle järjestölle. Hän on lukenut Schrödingerin kissasta: niin kauan kuin hänellä ei ole varmuutta asiasta, hänen vanhempansa ovat yhtä aikaa elossa ja kuolleet. Epävarmuus tuntuu toistaiseksi paremmalta kuin varma tieto.

Koulun kolme kauhuoppilasta vetävät Tinan omaan piiriinsä. Ystävyys alkaa siitä, että koulu määrää Tinan antamaan tukiopetusta Gaspardille, jonka koulumenestys on ystäväporukan kehnoin. Tina aistii kaveriporukan aidon kiinnostuksen ja lämmön karkeiden puheiden alta. Häneltä itseltään menee kuitenkin kauan, ennen kuin hän rohkenee käyttää edes lieviä kirosanoja. Tupakka ja huumeet eivät myöskään houkuttele häntä. Yhteenkuuluvuuden vuoksi hän suostuu toisinaan vetämään poskisavuja. Ystävien antama turva saa Tinan lopulta rohkaistumaan ja ottamaan selvää vanhemmistaan.

Romaanissa ihmiskuvaus on keskiössä, mutta kyllä siinä on myös juoni – loppujen lopuksi aika jännittäväkin. Mukava opettaja Élise Danverre kutsuu Chloén, Gaspardin ja Minh Tuanin puhutteluun. Aikaa ylioppilaskirjoituksiin on enää vähän. Nyt pitäisi ruveta töihin, jos nuoret haluavat selvitä kirjoituksista kunnialla. Opettaja sanoo, että nuorten onneksi vuosi 2020 on viimeinen vanhamuotoisten ylioppilaskirjoitusten vuosi. Hankaluuksien välttämiseksi lähes kaikki tulevat pääsemään läpi. Jopa heidänlaisillaan laiskureilla on nyt mahdollisuus.

Todellisuudessa opettaja käyttää sanaa branleurs. Sitä on hieman vaikea kääntää: laiskurit on liian mieto, runkkarit liian voimakas. Sanalla on samanlaiset konnotaatiot kuin englannin sanalla wankers. Tästä siis tulee kirjan nimi: Viimeiset runkkarit / laiskurit.

Nuoret sisuuntuvat puhuttelusta ja päättävät näyttää. Minh Tuan lupaa maksaa Tinalle kolmetuhatta euroa, jos tämä auttaa heitä lunttaamaan itsensä ylioppilaiksi. Epäröinnin jälkeen Tina suostuu, kuitenkin sillä ehdolla, että nuoret ensin yrittävät opiskella tosissaan.

Romaanin lopun kuuman kevään ja alkukesän kuvaus – taas kerran rikotaan lämpöennätys – on toteutettu jännittävästi. Lyhyehköissä luvuissa kuvataan vuoroin nuorten opiskelua yhdessä ja heidän lunttaussuunnitelmiaan, vuoroin todellisia koepäiviä ja sitä, miten koetilanne todellisuudessa sujuu.

Kuinka siinä sitten käy? Onnistuuko lunttaus? Ehkä kaikkien ei edes tarvitse luntata. Mutta eihän se tietenkään voi onnistua, kyllähän siitä jää kiinni. Mutta vain yksi. Eikä hän paljasta tovereitaan.

Romaanin loppuluku tapahtuu seuraavan vuoden tammikuussa. Elämä jatkuu. Vastoinkäymiset unohtuvat. Netissä on elokuvia ja mangaa käsittelevä podcast, jonka tekijät kutsuvat itseään nimellä Viimeiset runkkarit.

Romaanin näkökulma pysyy tiukasti nuorissa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kahdessa luvussa näkökulmahenkilönä on opettaja Élise Danverre. Hän on 27-vuotias, siis vain kymmenen vuotta opetettaviaan vanhempi. Hän on lähtenyt alalle idealistisena tavoitteenaan auttaa nuoria, joille koulu tuottaa vaikeuksia. Neljän vuoden työrupeaman jälkeen hän tuntee pettymystä ja voimattomuutta. Élise arvaa, ketkä ovat lunttaukseen osallistuneet, mutta ei paljasta arvaustaan muille opettajille. Hän pohtii, onko se osoitus puutteellisesta ammattietiikasta vai myötätunnosta oppilaita kohtaan. Ehkä molemmista. Hän jää kesälomalle "uupuneempana kuin koskaan".

Romaani on erinomainen ystävyyden ylistys. Se kertoo siitä, että muutama tai vain yksi hyvä ystävä voi riittää antamaan nuorelle sen tuen, jota jokainen tarvitsee. Kirjassa on kauniisti kuvattu, kuinka koko ison 700 oppilaan lukion viimeisen luokan oppilaiden keskinäinen yhteys syvenee lukuvuoden lähestyessä loppuaan. 

Romaanin alkusanoissa kerrotaan, että romaani on kirjoitettu ennen koronaa. Sen takia vuodesta 2020 ei tullutkaan sellainen, kuin romaanissa kerrotaan. Kirjailija ja kustantaja eivät kuitenkaan halunneet muuttaa romaania. Se kertoo siitä, millainen vuosi 2020 olisi voinut olla tai millainen sen olisi pitänyt olla.

Jälkisanoissaan kirjailija Vincent Mondiot (s. 1984) kiittää kustantajaa siitä, että se otti riskin julkaisemalla tämän romaanin. Ranskan lainsäädäntö nimittäin määrää, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ei saa olla sisältöä, joka vaarantaa nuoren kehityksen. Tässä kirjassa ei paheksuta alkoholin ja huumeiden viihdekäyttöä. Siinä puhutaan peittelemättä itsetyydytyksestä ja seksistä muutenkin. Nuorten repliikit ovat todella roiseja.

Riski kannatti. Ranskan viranomaiset osoittivat hyvää arvostelukykyä olemalla puuttumatta romaanin pintatasoon. He ovat osanneet lukea sen syvemmän viestin. 

Les derniers des branleurs voitti arvostetun Prix Vendredi -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 – aivan ansiosta. Minulle tämän kirjan lukeminen oli yksi mieluisimmista tämän vuoden lukukokemuksista.

Vincent Mondiot, Les derniers des branleurs. Actes Sud junior 2020. Kansi: Charles Berberian. 454 s.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet'n (s. 1972) dekkarin ja vakoilujännärin keinoja hyödyntävä aikalaissatiiri ei varmaankaan avaudu parhaalla mahdollisella tavalla lukijalle, joka ei tunne Ranskan kulttuurielämän viime vuosisadan jälkipuoliskon suuria nimiä. Esimerkiksi Louis Althusser, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jean-Paul Sartre, Bernard Henry-Lévy, Julia Kristeva ja Philippe Sollers esiintyvät henkilöinä tässä romaanissa. Poliittisesta eliitistä mukana ovat François Mitterrand, Giscard d'Estaing ja Jack Lang. Kielitieteen ja semiotiikan kansainvälisistä suuruuksista juoneen osallistuvat Umberto Eco, John Searle ja Roman Jakobson. Varmaan jokunen jäi vielä tässä mainitsematta.

Laurent Binet'n on täytynyt luottaa siihen, että niiden todellisten henkilöiden, jotka vielä olivat elossa romaanin julkaisuaikaan, huumorintaju riittää siihen räävittömään kohteluun, joka tulee heidän osakseen romaanissa. Varsinkin aviopari Julia Kristeva ja Philippe Sollers joutuvat konniksi tarinassa, jossa kertomuksen lakien mukaan paha saa tietenkin palkkansa: Philippe Sollers menettää kiveksensä. (Hän hautaa ne Venetsian hautausmaasaarelle ja aikoo käydä siellä niitä muistamassa kahdesti vuodessa – kerran kumpaakin.) 

Edellä kerrotusta voi päätellä romaanin tyylilajin. Tässä romaanissa mikään ei ole liian paksua.

Samalla se kuitenkin on ihan oikea dekkari. Se käynnistyy todellisesta tapahtumasta. Helmikuun 25. päivänä vuonna 1980 kuuluisa semiootikko Roland Barthes jäi Pariisissa pakettiauton alle ylittäessään katua. Hän oli tulossa lounastapaamiselta François Mitterrandin kanssa. Mitterrand voitti seuraavana vuonna presidentinvaalit sosialistipuolueen ehdokkaana. Kuukauden kuluttua onnettomuudesta Barthes kuoli sairaalassa.

Viralllinen historiankirjoitus ei kerro – mutta tämä romaani kertoo – että Barthes joutui monimutkaisen salaliiton uhriksi. Hänellä oli vielä vähän ennen kolaria hallussaan paperi, johon oli hahmoteltu kielen seitsemäs funktio. Onnettomuuden jälkeen hänellä ei tätä paperia enää ollut. Mihin se joutui? Mitä osuutta tapahtumiin oli sinne tänne putkahtavilla kahdella bulgarialaisella mustassa Citroën DS:ssä ja kahdella japanilaisella sinisessä Renault Fuegossa? 

Miksi kielen seitsemäs funktio sitten oli niin tärkeä? Venäläissyntyinen lingvisti Roman Jakobson oli eritellyt kielen kuusi tehtävää: niitä olivat esimerkiksi referentiaalinen funktio, jossa on kyse siitä, että kielellä annetaan tietoa todellisuudesta; ekspressiivinen funktio, jolla puhuja osoittaa omaa suhtautumistaan kerrottuun asiaan ja faattinen funktio, jossa puhuja pitää puheella auki viestintäkanavaa (esimerkiksi puhuessamme säästä). Jakobson vihjasi, että kielellä oli näiden melko ilmeisten tehtävien lisäksi vielä seitsemäskin funktio, maaginen tai loitsufunktio. Romaani väittää, että Jakobson oli myöhemmin määritellyt tämän funktion toimintaperiaatteet. Tämä määritelmä Barthesilla oli ollut mukanaan onnettomuuspäivänään. Se, jolla tämä määritelmä olisi hallussaan, pystyisi kielen avulla muuttamaan todellisuuden mieleisekseen. Väittelyssä hän olisi käytännössä voittamaton. 

Kielen seitsemännen funktion haltija voisi nousta huipulle kansainvälisessä väittelijöiden salaseurassa, Club Logosissa. Olisihan siitä tietysti hyötyä myös esimerkiksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä.

Presidentti Giscard d'Estaingin määräyksestä Barthesin onnettomuuden hämäriä taustoja ryhtyy tutkimaan komisario Jacques Bayard. Istuvan presidentin julkilausumattomana tarkoituksena on saada pikkuisen lokaa tarttumaan Mitterrandiin, tulevaan vastaehdokkaaseen. 

Jacques Bayard on perusjamppa, joka on tottunut hieman toisenlaisiin rikoksiin ja rikollisiin. Saadakseen jotain tolkkua semiotiikasta ja kulttuurihenkilöiden taustoista hän värvää apurikseen Simon Herzogin, muun muassa James Bondia tutkineen yliopistomiehen. Nuoren tutkijan sherlockmainen kyky tulkita henkilöitä heidän puheensa ja käyttäytymisensä perusteella tekee Bayardiin suuren vaikutuksen. Simon Herzog toimi tulkkina myös minunkaltaiselleni lukijalle, jonka semiotiikan opinnoista on vierähtänyt jo useampi vuosikymmen. Seikkailujen (myös eroottisten) värittämät tutkimukset alkavat Pariisista ja päättyvät sinne. Välillä käydään myös Italian Bolognassa ja Venetsiassa sekä Yhdysvalloissa.

Romaanin juonen selostaminen ei olisi kovin mielekästä. Se on kyllä taitavasti rakennettu: kaikki johtolangat solmitaan lopussa siististi yhteen. Se on yhtä aikaa räikeän parodinen ja koukuttava. Ranskan älyköt ovatkin helppo parodian kohde. Ei oikeastaan tarvitse kuin siteerata suoraan heidän hämärimpiä teorioitaan, jotka tuntuvat täysin vierailta arkiajatteluumme verrattuina. Laurent Binet tuntee kohteensa: hän kirjoittaa kunkin suuren ajattelijan suuhun sopivia älykkäitä pastisseja. Komisario Bayardin raikas anti-intellektualismi kostuttaa mainiosti liian kuivaksi menevän parodian.

Romaanissa on minäkertoja, joka ei varsinaisesti osallistu tapahtumiin. Hän pysähtyy välillä pohtimaan, mahtavatko hänen tietonsa pitää paikkaansa tai oliko jokin asia yleisesti tiedossa tapahtuma-aikana. Kertoja myös menee sisään henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin, mutta tekee selväksi, että kyse on hypoteeseistä: näin saattoi tämä henkilö tällä hetkellä ajatella. 

Tässä esimerkki tyylin leikkisyydestä:

On torstai 27. maaliskuuta 1980, ja Simon Herzog lukee sanomalehteä kuppilassa, joka on täynnä nuoria istumassa jo kauan sitten tyhjäksi juodun kahvikuppinsa ääressä; minä sijoittaisin kuppilan rue de la Montagne-Sainte-Genevièvelle, mutta jälleen kerran te voitte sijoittaa sen minne lystäätte, ei sillä niin väliä. Käytännöllisintä ja loogisinta olisi olla latinalaiskorttelissa, kun kuppilassa kerran on paljon nuoria. Salissa on englantilainen biljardipöytä, ja toisiinsa osuvien pallojen kolahtelu on kuin pulssi iltapäivän puheensorinassa. Myös Simon Herzog juo kahvia, koska hänen psykososiaalisten käsitystensä mukaan on vielä liian aikaista tilata olutta.

Postmodernissa romaanissa kun ollaan, myös henkilöiden todellisuus kyseenalaistetaan. Simon Herzogilla on romaanin loppuun asti epämiellyttävä tunne, että hän esiintyy henkilönä romaanissa. Lopun jännittävissä vaiheessa tämä James Bondin tutkija uskaltautuu luottamaan siihen, että todellisuus (tai romaani johon hän on joutunut) todellakin noudattaa kertomuksen lainalaisuuksia. Uhkapeli johtaa haluttuun tulokseen.

Kirjailija tekee muistakin henkilöistä romaanihenkilöitä muokkaamalla heidän henkilöhistoriaansa selvästi todellisuudesta poikkeavaan suuntaan. Tällä tavalla voi ehkä välttää kunnianloukkaussyytteet. Esimerkiksi: Louis Althusser kuristaa vaimonsa kuoliaaksi (totta), koska tämä on heittänyt roskiin Althusserin mielestään poemaisen nerokkaasti näkyvälle paikalle piilottaman kielen seitsemännen funktion (tuskinpa totta). Jacques Derrida kuolee kuin Orfeus koirien raatelemana (ei totta, kuoli paljon myöhemmin haimasyöpään). Filosofi John Searle tekee itsemurhan (ei totta, elää edelleen). Pystymättä tarkemmin asiaa tutkimaan uskallan väittää, että Philippe Sollersillakin on edelleen kiveksensä tallella.

Cornellin yliopiston kirjallisuusseminaarissa, jossa romaanissa vieraillaan, puhujien joukossa on Morris J. Zapp. Hauskaa tässä on se, että Morris Zapp on David Lodgen yliopistomaailmaan sijoittuvissa romaaneissa esiintyvä kirjallisuudentutkija. Suomeksi näistä romaaneista on ilmestynyt Maailma on pieni (Kirjayhtymä 1986), Binet'n romaanin ilmeinen sielunkumppani. David Lodge käytti Morris Zappin esikuvana amerikkalaista Stanley Fishiä. Tämänkin Binet on selvästi tiennyt, sillä Morris J. Zappin esitelmän aihe tämän romaanin seminaarissa on "Fishing for supplement in a deconstructive world".

Ajatus kielen maagisesta funktiosta voisi olla vakavammankin pohdinnan aiheena. Se voisi toimia vertauskuvana suggestion voimasta. Paikoin Binet´n romaani nostaa esiin huolen kielen "väärinkäytöstä", mutta se ei ole tässä romaanissa keskeistä. Ei kaikkea pidä ottaa vakavasti. Satuhan tämä on. Hupsun hauska jännäri.

Lotta Toivasen käännös on erinomainen. Kääntäjä on joutunut perehtymään melkoiseen tyylien kirjoon selvitäkseen tästä urakasta. Ei ole reilua nostaa esiin virheitä hyvästä käännöksestä, mutta metonymian ja metaforan käsitteitä selvittelevässä osuudessa metonymiasta on esimerkkinä ilmaus parkettien partaveitsi. Alkuperäinen ranskalainen ilmaus on varmaan ollutkin metonyyminen, mutta parkettien partaveitsi on mielestäni selvä metafora.

Romaanista on pidetty myös ainakin blogeissa Kirsin Book Club, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?

Laurent Binet, Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus 2017. Ranskankielisestä alkuteoksesta La septième fonction du langage (2015) suomentanut Lotta Toivanen. 378 s.

Nina Bawden: Afternoon of a Good Woman

Nina Bawden (1925–2012) on meillä Suomessa tunnettu ainoastaan lasten- ja nuortenkirjoistaan. Jos enää niistäkään. Bawdenin tuotannon aikuisosasto olisi kuitenkin älykästä ja viihdyttävää luettavaa brittiläisten ihmisuhderomaanien ystäville. Bawden johtaa mielellään lukijansa harhaan ja järjestää tälle virkistäviä yllätyksiä, kun tulkinnat henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat romaanin mittaan.

Tässä käsillä olevassa romaanissa lukijan on hyvä olla varuillaan jo romaanin nimen suhteen. Hyvän naisen iltapäivä. Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Penelope ei ole niin hyvä ihminen kuin itse kuvittelee. Hänellä on kyllä suuri tarve olla oikeassa, hakea oikeutusta ja puolusteluja teoilleen. 

Romaanin nykyhetken tapahtumat sijoittuvat kevään ensimmäiseen lämpimään päivään. Sen varsinainen ydin on kuitenkin Penelopen muistoissa. Juuri tänä päivänä 47-vuotias Penelope on jättämässä miehensä Eddien parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Hän on päättänyt ilmoittaa asiasta miehelleen ja rakastajalleen myöhemmin päivän aikana. 

Penelopen ja Eddien kaksi tytärtä ovat jo nuoria aikuisia. Perheen taloustilanne on hyvä. Eddiellä on runsaasti perittyä omaisuutta. Ennen avioliittoaan hän julkaisi yhden menestysromaanin. Lisäksi hän on kirjoittanut useita tv-näytelmiä. Penelopen ei ole tarvinnut huolehtia toimeentulosta. Hän on nähnyt itsensä pikemminkin Eddien assistenttina, sihteerinä ja muusana kuin kotirouvana. Eddie on ollut hänen mielestään enimmäkseen saamaton ja eksyksissä.

Omanarvontuntoaan Penelope on pönkittänyt rauhantuomarintehtävässään, johon hän suhtautuu vakavasti. Kyseessä on luottamustoimi, josta ei makseta rahallista korvausta. Tänään Penelope osallistuu maallikkojäsenenä oikeudenkäyntiin. Ratkaistavana on juttu, jossa asiansa kunnolla hoitavaa kansalaista syytetään itsensä paljastelusta, sekä toinen juttu, jossa nuori automekaanikko on myynyt auton, jonka luuli omistajan hylänneen.

Penelopella on rohkeutta katsoa syytettyjen tekoja ilman ennakkoluuloja. Häntä ärsyttää oikeuskäytäntöjen epärationaalisuus: julkisilla paikoilla vilauttelija saa vankeustuomion, kun taas liikennesäännöistä piittaamaton ja toiset hengenvaaraan saattava autoilija selviää sakoilla. Ammattituomari toteaakin Penelopelle, että ehkä pelkäämme seksiä enemmän kuin kuolemaa. Romaanin motto – Ihmisten lait – mikä farssi! – on lainattu Tolstoilta.

Oikeudenistunnot ja niiden välillä käyty lounaskeskustelu ammattituomarin kanssa tuovat Penelopen mieleen tapauksia hänen omasta elämästään. Penelope on toiminut tavoilla, joita on vaikea sovittaa yhteen sen käsityksen kanssa, joka hänellä on itsestään. Hän uskaltautuu – ehkä ensimmäistä kertaa – katsomaan myös omia tekojaan ilman ennakkoluuloja. Hän huomaa, että "yleinen mielipide" onkin usein oikeastaan jonkun sellaisen vanhan tädin mielipide, jonka mieltä ei tahdota pahoittaa.

Penelopen pohdinnat kiteytyvät siihen, voiko olla syyllisyyttä ilman tahallisuutta. Ollessaan 12-vuotias Penelope on tarkoittamattaan tullut avustaneeksi äitipuoltaan tämän itsemurhayrityksessä. Tämän tapauksen on elävästi tuonut hänen mieleensä se, että joku on vähän aikaa sitten lähettänyt hänelle ruskeassa kirjekuoressa kaksikymmentä aspiriinitablettia. Haluaako joku muistuttaa Penelopea menneistä teoistaan? 

Someone has sent me twenty aspirins in a brown envelope, and that anonymous accusation rumbles on in the depths of my mind like a monotonous and menacing drum, sharpening my sympathies with all accused persons, alerting my memory, forcing me to examine my own failures, seek out my own guilt. Or establish my innocence, rather. I am a law-abiding, law-enforcing woman who has always tried to act decently.

Penelopen ja hänen läheistensä elämään on liittynyt paljon salailua. Penelopen pitkään jatkunut suhde velipuoleensa Steveen on täytynyt pitää salassa, vaikka heidän avioliittonsakaan ei olisi ollut lain – ainoastaan yleisen mielipiteen – vastainen. Sisarpuolensa Aprilin Penelope auttoi eroon väkivaltaisesta aviomiehestä. Penelopen todistuksella avioero-oikeudenkäynnissä oli merkitystä, vaikka aviomiehen lakimies kehystikin sen osoitukseksi Penelopen mustasukkaisuudesta sisartaan ja tämän komeaa lentäjäsankarimiestä kohtaan. Lukija on yleensä helposti minäkertojan puolella, mutta tätä romaania lukiessaan joutuu usein miettimään, missä määrin Penelope on ollut itse tietoinen motiiveistaan.

Myös aviomies Eddien salaisuudet Penelope on ottanut kantaakseen. Eddien ensimmäinen vaimo on hoidettavana läheisessä mielisairaalassa. Hänen psyykkisen tilansa romahtamiseen oli iso osuus Eddien julkaisemalla menestysromaanilla. Romaanin lopussa Penelope joutuu myöntämään itselleen, että hänen käsityksensä Eddiestä ei ole ollut todenmukainen. Loppupuolellaan romaani saa jopa trillerin sävyjä. Eddie ei ehkä olekaan ollut se iso, kiltti vässykkä, jona Penelope on häntä pitänyt.

Voiko aikuinen perustella käyttäytymistään lapsuuden traumoilla? Penelope muistaa, kuinka 13-vuotiaana asui jonkin aikaa isänsä tuttavapariskunnan luona. Kodin häveliään ilmapiirin takia hän piilotti käytetyt kuukautissiteensä läheiselle hautausmaalle. Pelko teon paljastumisesta johti Penelopen valheisiin, joilla olisi voinut olla ikäviä seurauksia jollekulle viattomalle ihmiselle. Vielä pitkän raastupapäivän lopulla Penelope palaa tähän tapahtumaan ja miettii, miten 13-vuotiaan hätääntyneen tytön ratkaisu on ohjannut hänen elämäänsä. Häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat olleet helposti herätettävissä Penelopessa.

That little girl is still part of me, as are all those other Penelopes I have remembered today, but none of them are responsible for what I am doing. Only a very soft-hearted judge would consider them credible as defence witnesses. I think: All these scenes from the life of a good woman! What do they amount to? Excuses, protestations of innocence, mitigating circumstances – all of them useless. It is actions that count in the end. What we are judged on.

Romaanin lopussa Penelope hahmottelee itselleen kolme mahdollista tulevaisuutta. Minkä niistä hän valitsee?

Nina Bawden, Afternoon of a Good Woman. Virago Press 1988. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1976. Kannen valokuva: Tony Stone © George Kavanagh. 187 s.

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Tämä nuorille lukijoille suunnattu Terry Pratchettin romaani löytyi kesämökin lähikirjaston poistohyllystä. Harvinainen onnenpotku! Useimpien Pratchettin romaanien suomenkieliset painokset ovat kiven alla. Antikvariaateissa niiden hinta on ylittänyt muiden kuin intohimoisten Pratchett-harrastajien kipurajan. Olen ihmetellyt jo aiemmin täällä blogissa, miksei niistä oteta uusia painoksia. Kysyntää näyttäisi olevan.

Se, että Vapaat pikkumiehet on suunnattu nuorille, ei millään tavalla haitannut lukemista. Nuortenromaaniksi sen mieltääkin lähinnä sen päähenkilön, Tiffany Särkyisen, iän takia. Tiffany on tässä romaanissa 9-vuotias. Pratchett jatkoi Tiffanyn kasvutarinaa vielä neljässä myöhemmässä romaanissa. Poikani aloitti romaanisarjan muistaakseni juuri 9-vuotiaana. Hän on kertonut, että oli hauskaa kasvaa samaa tahtia päähenkilön kanssa. Tyttärilleni saman elämyksen tarjosivat Harry Potter -romaanit. 

Pratchettin romaanit sijoittuvat Kiekkomaailmaan, joka on sopivasti samanlainen kuin oma maailmamme ja kuitenkin jännittävällä tai hullunkurisella tavalla erilainen. Miljöö tekee kirjoista ajattomia. Voisin siis lämpimästi suositella romaanisarjaa Tiffany Särkyisestä myös nykylapsille. Ne olisivat myös hyviä lahjakirjoja. Jos siis niitä jostain voisi ostaa!

Jotkut lastenkirjailijat ja kirjastonhoitajat tuskastuvat kaltaisiini muumioihin, jotka suosittelevat vanhoja kirjoja, kun niin paljon hyviä uusiakin on tarjolla. Ymmärrän kritiikin. Tästä blogista on kuitenkin turha etsiä tukea käsitykselle, että kirjan ikä lasketaan kuukausissa ja että lapsetkin on kasvatettava heti pienestä markkinaehtoisiksi kirjan kuluttajiksi.

Vapaat pikkumiehet ei tyyliltään poikkea Pratchettin muusta tuotannosta. Siinä on vallalla sama lempeä huumori ja maailmaa syleilevä humanismi, jota kaikki Pratchettin kirjat pursuilevat. Pratchettin kirjat antavat uskoa siihen, että hyvyyttä on olemassa ja että tieto voittaa luulon. Elämä on kaikin puolin mukavampaa, jos ihmiset ovat kilttejä eivätkä ilkeitä. Kuten Pratchettin "aikuisten kirjoissakin" Vapaissa pikkumiehissä on mukana myös pikkutuhmaa huumoria. Tiffany on perhetaustansa takia perillä lampaiden lisääntymisestä, joten hän ymmärtää myös ihmisten ja "vapaiden pikkumiesten" parinmuodostusrituaaleja. 

Tiffanyn perhe elää maaseudulla lampaanhoidon ja juustonvalmistuksen antamilla tuloilla. Vanhempien ja Tiffanyn lisäksi perheeseen kuuluu pikkuveli Wentworth, josta Tiffany joutuu usein vastentahtoisesti huolehtimaan. Wentworth on karkeille perso narisija, joka alkaa itkeä, jos ei saa tahtoaan läpi. 

Tiffanylla on ollut myös isoäiti, piippua poltteleva vähäpuheinen muori. Romaani jättää lukijan tulkittavaksi, onko isoäiti ollut noita vai ainoastaan hyvät hoksottimet omaava luonnon ja ihmisten tarkkailija. Syystä tai toisesta ihmiset edelleen vievät piipputupakkaa isoäidin haudalle. Isoäidin paimenkoirat ovat olleet taidoiltaan normaalin koiran yläpuolella. Koirat ovat salaperäisesti kadonneet isoäidin kuoltua.

Tiffanyn melko tavanomaiseen elämään tulee muutos, kun olentoja toisesta todellisuudesta alkaa putkahdella hänen maailmaansa. Lähijoelle ilmaantuu näkki, jonka kynsistä Tiffany töin tuskin saa veljensä pelastetuksi. (No, oikeastaan hän kyllä käyttää veljeään näkin syöttinä.) Valurautainen paistinpannu osoittautuu hyväksi aseeksi keijumaailmasta tunkeutuneita otuksia vastaan. 

Keijujen kuningatar onnistuu kuitenkin karamelleillä houkuttelemaan Wenthworth-veljen omaan maailmaansa. Keijujen maailmassa vallitsee ikuinen talvi. Yhteydet Narniaan ovat ilmeiset. Pratchett harrastaa mielellään intertekstuaalisia lainauksia. Aikuisten kirjoissa lainoja on eniten Shakespearelta. On sopivaa, että nuortenkirjassa lainataan teoksista, jotka nuori lukija voi tuntea. Mukana on myös satiirisia viittauksia tuttuihin satuihin.

Ärsyttäväkin veli on joka tapauksessa veli, joten Tiffany yrittää tietenkin pelastaa Wentworthin. Avukseen hän saa ystävälliseltä noita Puutiaiselta rupikonnan. Rupikonnan alkuperäisestä ammatista – siis ajalta jolloin hän vielä oli ihminen – on yllättävää hyötyä lopullisessa taistossa keijumaailman hirviöitä vastaan. Keijumaailman tekee erityisen vaaralliseksi ja kiehtovaksi se, että siellä unet muuttuvat todeksi.

Tärkeimmät apulaiset Tiffanylle ovat kuitenkin kirjan nimessä mainitut vapaat pikkumiehet. Kyseessä on pikkuruisten sinisten miesten klaani – Nac Mac Feeglet, joitten elämän sisältönä on varastelu ja tappeleminen. Vastustajan puutteessa he tappelevat vaikka keskenään. He ovat olleet keijujen kuningattaren palveluksessa, mutta sanoutuneet irti vapauden kaipuunsa ja kuningattaren ilkeyden ja ahneuden tähden. Heistä ei ole ollut oikein varastaa jonkun mummelin viimeistä sikaa.

Seikkailun tiimellyksessä perehdytään tarkemmin myös Feeglen klaanin tapoihin. Vapaat pikkumiehet uskovat ensinnäkin olevansa kuolleita. Kun he sitten kuolevat tai oikeammin "saavat kutsun Viimeiseen maailmaan", he itse asiassa uskovat siirtyvänsä eläviksi. Mielenkiintoinen ja varmasti Feeglejen rohkeutta taisteluissa lisäävä ajatusmalli.

Klaania johtaa naispuolinen kelda. Lähes kaikki klaanin miehet ovat hänen poikiaan. Heidän lisäkseen klaaniin kuuluu myös yksi keldan veli, gonnagle William, hiiripillin soittaja. Tyttölapset, jotka ovat harvinaisia, lähtevät aikuisiksi vartuttuaan keldoiksi toisiin klaaneihin.

Feeglejen kelda kuolee romaanin aikana ja nimeää Tiffanyn seuraajakseen. Tiffany joutuu valitsemaan itselleen aviomiehen klaanin miesten joukosta, minkä hän epäröinnin jälkeen tekeekin, koska tarvitsee klaanin apua kipeästi. Valitulle, Rosmo Kukavaan Feeglelle, on helpotus, kun Tiffany ilmoittaa, että häillä ei sitten ole kiirettä. Ne voidaan pitää suunnilleen iäisyyden päästä. Jää aikaa lähetellä kutsuja ja niin edelleen.

Kääntäjälle on sattunut lapsus muutamaan kertaan, kun Rosmosta käytetään nimeä Rob. Englanninkielinen nimi Rob Anybody on siis vahingossa jäänyt kääntämättä. Muutenhan käännös on erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että Pratchettin huumori perustuu usein sanaleikkeihin.

Pratchettin tapa vääntää vitsi kuiviin – ja sen jälkeenkin vielä pari kierrosta – on mukana tässäkin romaanissa. Tässä esimerkki:

"Mikä sinun nimesi on, pikkumies?" Tiffany kysyi.

"Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti. Meillä Feegleillä ei ole kovinkaan monta eri nimeä, niin että meitin on pidettävä niitä yhteisinä."

"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Pikku-Jock -" Tiffany aloitti

"Siinä pitäis olla Keskikoinen-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi.

"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock, minä voin -"

"Sen pitäis mennä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock huomautti. "Sulta jäi yksi Jock sanomatta", hän lisäsi avuliaasti.

"Etkö olisi onnellisempi, jos nimesi olisi vaikkapa Henry?" Tiffany kysyi uupuneesti.

"Hoo, ei ikinä, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi ja kurtisti kasvojaan. "Kyllähän sä kennaat, ettei sillä nimellä oo minkäänlaista historiaa. Sen sijaan on ollut vaikka miten monta urhoollista soturia, joitten nimenä on ollut Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Hoo, sehän on melkein yhtä kuulu nimi kuin itse Pikku-Jock! Tietty, jos Pikku-Jock itse saisi kutsun Viimeiseen maailmaan, niin silloin musta tulisi Pikku-Jock, vaikka en voi väittääkään etten pitäisi nimestä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jockin seikkailuista kerrotaan monta uljasta tarinaa", pikkumies lisäsi ja näytti niin hartaalta, ettei Tiffanylla ollut sydäntä huomauttaa, että ne tarinat olivat varmaankin pitkänpuoleisia.

Tiffany oppii paljon matkallaan keijujen maassa. Hän oppii muun muassa, että itsekkyyskin voi olla hyväksi. Jos ottaa kaikkien hyvinvoinnin omaksi asiakseen, tämän asian itsekäs edistäminen saa aikaan hyvää.

Romaanin loppu on onnellinen, kuten nuorten romaaniin kuuluukin.

Jälkisanoissaan Terry Pratchett kertoo, että romaanissa ohimennen esiintyvä taulu on todella olemassa. Se on esillä Lontoon Tate-galleriassa. Kyseessä on  Richard Daddin maalaus The Fairy Fellers' Master-Stroke. Googlasin taulun – ja siellähän ovat lähes kaikki tämän romaanin henkilöt!

Vapaat pikkumiehet -romaania on luettu myös ainakin blogeissa Ankin kirjablogi, Kirjahilla ja Kirjojen rakastaja.

Terry Pratchett, Vapaat pikkumiehet. Karisto 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Wee Free Men (2003) suomentanut Mika Kivimäki. Kansikuva: Paul Kidby. 363 s.

Amélie Nothomb: Le Crime du comte Neville

Olen lukenut blogeista useita juttuja Amélie Nothombin syvälle sieluun pureutuvista vakavista romaaneista. Jostain syystä minun käsiini kuitenkin sattuu koko ajan tällaisia kevyemmän puoleisia, hieman kieli poskessa kirjoitettuja tarinoita. No, kirjailijallahan on laaja tuotanto, romaanejakin tähän mennessä yli kolmekymmentä. Eihän sitä aina jaksa olla vakavissaan. Enkä missään tapauksessa ole kepeyttä vastaan. Tämäkin Kreivi Nevillen rikos on mainio makaaberi farssi, josta jäi lukijalle hyvä mieli.

Romaani alkaa mukaansatempaavasti. Kreivi Henri Neville on tullut noutamaan 17-vuotiasta tytärtään Sérieusea kotiin. Tytär on löytynyt yöllä metsästä harhailemasta sekavahkossa mielentilassa. Hänet on löytänyt ja vienyt kotiinsa Rosalba Portenduère, meedio. Ennen kuin kreivi Neville poistuu meedion luota tyttärensä kanssa, Rosalba ennustaa, että seuraavissa suurissa puutarhajuhlissa kreivi Neville tulee tappamaan yhden vieraansa.

Kertomus etenee nopeasti henkilöiden vuorosanoina. Myös kreivin yksityiset pohdinnat on välillä esitetty suorina lainauksina, välillä taas hän-muodossa siten, että pitäydytään kreivin näkökulmassa. 

Saamme tietää lisää kreivin perheestä: 68-vuotiaalla kreivillä on kaksikymmentä vuotta nuorempi puoliso, Alexandra, ja kolme lasta – Oreste (22 v.), Électre (20 v.) ja Sérieuse (17 v.). Nimillä leikittely kuuluu Nothombin vakiopiirteisiin. Kreikkalaisen taruston nimiä seurattaessa kolmas Agamenonin lapsi olisi ollut Ifigeneia, mutta Neville on perustellut Sérieusen nimivalintaa sillä, että hän sietää paremmin isän ja äidin murhaa kuin lapsen murhaa. (Agamemnonhan uhrasi Ifigeneian hengen saadakseen suotuisan purjehdustuulen matkallaan Troijan sotaan.) Lapset ovat kauniita ja lahjakkaita, varsinkin kaksi vanhinta. Koska maailmasta ei heille tunnu löytyvän heidän tasoisiaan puolisoita, lapset laskevat keskenään leikkiä, että jos laki sallisi, he naisivat toisensa kaikki kolme. 

Perhe on rahahuolten takia menettämässä Pluvier-nimisen kotilinnansa Belgian Ardenneilla. Jo kreivin lapsuus on ollut kituuttamista linnaan uppoavan rahamäärän takia. Luultavasti romaanin näytelmällinen rakenne toi mieleeni Marcel Aymén Clérambard-näytelmän, jossa on samanlainen tilanne. Siinä köyhä aatelisperhe yrittää säilyttää linnansa neulomalla villapaitoja myyntiin ja syömällä kreivi-isän ampumia kissoja. Ihan näin fantasian puolelle ei tässä Nothombin romaanissa mennä. Aika lähelle kuitenkin. Yksinpuheluissaan kreivi Neville paljastaa, että hän lapsena eli enimmäkseen vedellä ja leivällä. Punaista lihaa hän maistoi ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa menehtyi tautiin, jota jatkuva nälkä ja kylmyys pahensivat.

Useimmat Belgian aatelissuvut – muiden muassa Nothombit – ovat romaanin mukaan joutuneet luopumaan linnoistaan jo paljon aiemmin.

Syksyn viimeinen puutarhajuhla marraskuun 2. päivänä vuonna 2014 on oleva Nevillen perheen viimeinen Pluvierissa. Ajoittaisista rahavaikeuksista huolimatta kreivi on kuitenkin ollut erinomainen isäntä, ja linnan puutarhajuhla on aina seudun suuri seurapiiritapaus. Elämäntyönsä kreivi on tehnyt arvostetun Ravenstein-golfklubin johtajana. Siinäkin juhlien järjestäminen on ollut pääosassa.

Erinomaisen isännän ominaisuuksiin ei kuulu vieraiden murhaaminen. Siksi meedion ennustus kalvaa kreiviä. Hän ei pysty sivuuttamaan sitä taikauskona ja hölynpölynä. Unettomina öinään hän miettii ratkaisua. Lopulta se hänelle valkenee: sen sijaan, että alistuisi sattumaan, hänen on itse otettava kohtalo omiin käsiinsä ja tehtävä murhasuunnitelma.

Sopivan kohteen löytäminen osoittautuu vaikeaksi. Onhan vieraissa tietysti joitakuita epämiellyttäviä tapauksia, mutta... 

Ratkaisun tarjoaa lopulta Sérieuse-tytär, joka on kuullut meedion ennustuksen. Isän on murhattava Sérieuse. Sérieuse haluaa siis ottaa Ifigeneian roolin, vaikkei tämän nimeä saanutkaan. Sérieuse kertoo jo kauan kärsineensä tunteiden puutteesta. "Toujours ce rempart de glace entre moi et moi." Aina tämä lasimuuri minun ja minun välillä. Pitkässä keskustelussa Sérieuse onnistuu vakuuttamaan isänsä siitä, että elämä on menettänyt arvonsa hänen silmissään. 

– Je te considère comme le meilleur père de l'univers parce que tu acceptes de me délivrer de cette gangue de néant dans laquelle j'étouffe. N'oublie pas : ce que tu vas commettre ce cera un acte d'amour envers moi !

– Tais-toi. Si tu continues de parler, je vais te haïr. Et si je te hais, je n'aurai pas le courage de te tuer.

     Le jeune fille sourit. Cette ultime phrase la rassura : son père irait jusqu'au bout.

(– Pidän sinua maailmankaikkeuden parhaana isänä, koska suostut vapauttamaan minut tästä tyhjyyden jäteaineesta, johon tukehdun. Älä unohda: se mitä teet on rakkauden teko minua kohtaan!

– Ole vaiti. Jos jatkat puhumista, vihaan sinua. Ja jos vihaan sinua, minulla ei ole rohkeutta tappaa sinua.

     Nuori tyttö hymyilee. Tämä viimeinen lause vakuuttaa hänet: hänen isänsä menee loppuun asti.)

Vaikeaan sopimukseen liittyy ehto: vaikka tyttö alkaisi pelätä ja tulisi viime hetkellä katumapäälle, isän on vietävä yhdessä laadittu suunnitelma päätökseen.

Puutarhajuhla. Ohjelmassa Schubertin musiikkia. Yhtäkkiä Sérieuse liikuttuu musiikista ja alkaa itkeä. Hänen tunteensa ovat palanneet. Hän haluaa perua avustetun itsemurhansa.

Tässä on paras kohta katkaista juoniselostus. 

Olen jo aiemmin lukemistani romaaneista huomannut, että Amélie Nothomb leikkii mielellään tekstin intertekstuaalisilla vihjeillä. Hän on sillä tapaa reilu, että hän nimeää teokset, joista on lainannut. Tässä romaanissa kreivi Henri Neville huomaa, että hänen tilanteessaan on paljon yhteistä Oscar Wilden Lord Arthur Savile's Crime -novellin päähenkilön pulman kanssa. Nothomb ei avaa Wilden kertomuksen juonta, vaan toivoo kirjailijan äänellä lausutussa välihuomautuksessa mahdollisimman monen lukevan sen itse. Sekä Wilde että Nothomb onnistuvat yllättämään lukijan kertomuksen lopussa. 

Amélie Nothomb on onnistuneesti hallinnut sen julkisuuspelin, jota menestys ainakin jossain määrin edellyttää. Hänen oma persoonansa on ollut samanlaisen hämmästelyn kohteena kuin hänen romaaninsakin. Monet hänen romaaneistaan – ne arvostetuimmat – ovat omaelämäkerrallisia. Myös näihin muihin romaaneihinsa Nothomb on liittänyt itsensä esimerkiksi siten, että hän itse esiintyy roolivaatteissa niiden dramaattisissa kansikuvissa. Hän aiheuttaa tahallaan ja luultavasti puolileikillään myös tulkintaongelmia. Wikipedia toteaa hänen syntyneen Etterbeekissä Belgiassa 9. heinäkuuta vuonna 1966. Kotisivuillaan ja johdonmukaisesti julkisuudessa Nothomb on kuitenkin kertonut elämänsä alkaneen Kobessa Japanissa 13. elokuuta vuonna 1967. 

Mahtava homma! Saa synttärilahjat kahteen kertaan.

Amélie Nothomb, Le Crime du comte Neville. Albin Michel 2017. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kannen valokuva: Stéphane Haskell. 149 s.