Jean Rouaud'n (s. 1952) Kunnian kentät on kirjailijan esikoisteos. Se voitti Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990. Sittemmin kävi ilmi, että se oli Rouaud'n omaan sukuhistoriaan pohjautuvan viisiosaisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Rouaud on myöhemmin kirjoittanut myös lukuisia esseeteoksia sekä vielä kaksi väljästi omaan elämäänsä liittyvää romaanisarjaa.
Sukutarinan ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen kolmesta suvun jäsenestä, joiden kuolemat ovat tapahtuneet aivan peräperää. Tämä tosin käy ilmi vasta vähitellen, sillä tarinan minäkertoja hyppelehtii ajassa eteen- ja taaksepäin. Kyseessä ovat kertojan isä Joseph, isotäti Marie ja äidinpuoleinen isoisä Alphonse Burgaud.
Kertoja ei ole kovinkaan paljon itse esillä. Hän on ollut lapsi keskeisten tapahtumien aikaan, ja suuri osa kerrotusta on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä. Tämä ei estä kertojaa eläytymästä kuvaamiensa henkilöiden havaintoihin ja ajatuksiin.
Aivan aluksi suku kuitenkin sidotaan maantieteelliseen ympäristöönsä, Loire-joen alajuoksulle ja Atlantin rannikolle. Alueen nopeasti vaihteleva ja enimmäkseen kostea sää antaa kuvauksiin vahvaa paikallisväriä. Isoisä Alphonsen luonteesta saamme ensimmäiset vihjeet hänen autonsa kautta: isoisän rättisitikka ei erityisen hyvin sovellu puhureihin eikä kaatosateeseen. Vaikka vesi tuli läpi katosta, isoisä ei yksinkertaisesti vain välittänyt.
Isoisä Alphonse on omien teidensä kulkija, entinen muusikko ja räätäli, jolla on viikoittain ollut tapana käydä loputtomia keskusteluja munkkiveli Eustachen kanssa. Isoisän vanhoille päiville ajoittuu myös salaperäinen katoaminen vähäksi aikaa.
Isoäiti löytää myöhemmin miehensä taskusta edestakaisen lauttalipun Levantinsaarelle, nudistien paratiisiin. Mitä ihmettä vanha mies on siellä puuhannut? Kaikki saa selityksensä aikanaan. Tämän romaanin lukija ei saa olla kärsimätön.
Vähän ennen kuolemaansa isoisä Alphonse myös selvittää yhden suvun salaisuuksista. Hän saa selville, mikä salaisuus liittyi kertojan toisen isoisän, Pierren, tekemään Commercyn-matkaan, josta Pierre ei ole koskaan suostunut puhumaan. Pierre on halunnut hakea kotiseudun multiin ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneen veljensä jäännökset. Tarinassa, jossa asiat harvoin tapahtuvat niin kuin on suunniteltu, mukana on tullut toinenkin vainaja.
Suuren osan romaanissa saavat myös kertojan isotädin, Marien, elämänvaiheet. Marie-täti toimi opettajana viisikymmentä vuotta. Hänen viisi vuotta nuorempi veljensä Joseph (kertojan isän kaima) kuoli ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista saamiinsa keuhkovaurioihin. Kaasun vaikutukset on romaanissa kuvattu inhorealistisesti. Marie yritti käydä kauppaa Jumalan kanssa ja pelastaa veljensä lupaamalla elää naimattomana ja lapsettomana. Lupaus ei auttanut, veli kuoli, mutta Marien kuukautiset kyllä loppuivat juuri samaan aikaan hänen ollessaan 26-vuotias.
Myös toinen veli Emile kuoli sodassa seuraavana vuonna. Hänen ruumiinsa oli ehtinyt hautautua taisteluhaudan liejuun ennen kuin sitä ehdittiin kuljettaa pois ja haudata. Marien luottamus uskontoon ei horjunut: hän luetteloi pyhimykset kortistoon, jossa jokaisen erityiset kyvyt oli kirjattu ylös. Näin hän osasi kaikissa elämäntilanteissa kääntyä oikean pyhimyksen puoleen.
Marie-tädin veljien kohtalo sitoo romaanin sotaan ja selittää sen nimen. Kuten kertoja toteaa, Marie menetti kaksi veljeään historialle. Sota liitti suvun historian maailmanhistoriaan.
Romaanissa on runsaasti anekdootteja ja kulttuuriviitteitä, joilla suku liitetään myös ranskalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Modiglianin naiskuvista oltiin suvun piirissä närkästyneitä, koska Modiglianin naisten päät olivat vinossa. Vinopäisyyshän oli yksinomaan Marie-tädille kuuluva piirre.
Marie-tädin kuolemaan vaikutti järkytys, jonka hän koki, kun hänen Pierre-veljensä poika Joseph (kertojan isä) yllättäen kuoli suhteellisen nuorena tapaninpäivänä.
Nyt kun tähän sukuun pääsi alustavasti tutustumaan tämän romaanin kautta, tekisi mieli lukea sarjan muutkin osat. Viimeistä osaa lukuun ottamatta ne ovat ilmestyneet suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa.
Annikki Sunin suomennos on jälleen erinomainen. Sivumennen täytyy mainita, että Annikki Sunin suomentamissa kirjoissa on harvoin painovirheitä. Ilmeisesti kääntäjä oli myös tarkka oikolukija.
Jean Rouaud, Kunnian kentät. Tammi 1992. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Champs d'honneur (1990) suomentanut Annikki Suni. Päällyksen valokuva: Henri Cartier-Bresson. 186 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!