Alexis Michalik: Le Porteur d'histoire

Alexis Michalik (s. 1982) on monipuolinen teatterin ja elokuvan ammattilainen. Hän on toiminut näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hänen tähän mennessä ainoa romaaninsa (Loin) ilmestyi vuonna 2019. Michalikilla on sekä Ranskan että Ison-Britannian kansalaisuus.

Lukemani Le Porteur d'histoire ('Tarinankertoja' tai 'Tarinan kuljettaja') on Alexis Michalikin esikoisnäytelmä. Hän on kertonut saaneensa siihen alkuidean ollessaan vuonna 2010 Vogeeseilla erään elokuvan kuvauksissa. Hän oli ajankulukseen mennyt kävelemään hautausmaalle. Vanhan hylätyn haudan näkeminen synnytti hänen mielessään seuraavan tarinan: mies tulee kaupunkiin hautaamaan isänsä, mutta hautausmaa on täynnä; haudankaivaja lupautuu kaivamaan ylös arkun ja näin vapauttamaan erään hylätyn haudan; haudasta ei löydy vainajaa vaan nippu käsin kirjoitettuja vihkoja. Michalik oli päättänyt hyödyntää ideaa joskus romaanissa.

Seuraavana vuonna Michalikilta pyydettiin lyhyellä varoitusajalla näytelmää korvaamaan peruttu esitys eräillä teatterifestivaaleilla. Tarina muistui hänen mieleensä. Hänellä ei ollut muutamia kohtauksia lukuun ottamatta käsikirjoitusta paperilla, joten hän päätti kokeilla toisenlaista tuotantotapaa. Hän kokosi produktioon viisi näyttelijää ja kertoi heille tarinan pääkohdat. Teksti syntyi näyttelijöiden improvisaatioissa harjoitusten aikana. Michalik nauhoitti harjoitukset ja kirjoitti iltaisin niiden pohjalta kohtaukset. Tässä alkumuodossaan näytelmä esitettiin neljä kertaa. Myöhemmin Michalik kirjoitti näytelmään kokonaan uudestaan nykyiseen muotoonsa. Ensiesityksensä se sai Avignonin teatterifestivaaleilla vuonna 2011.

Näytelmä alkaa prologilla, joka pohtii sitä, että ranskan kielessä histoire tarkoittaa sekä historiaa että tarinaa. Histoire on yhtäältä yhteinen muistimme, identiteettimme; se on konkreettista, kirjoitettua, muuttumatonta. Toisaalta histoire on tarina, koko ajan liikkeessä ja kehkeytymässä. Se on sanoja, tuulta, värähtelevää ilmaa – ei yhtään mitään. Ja tietenkin myös historiankirjoituksessa on mukana tarinaa. Mainiolla tavalla tämä näytelmä  luo viralliselle historiankirjoitukselle rinnakkaisen tarinan, salaisen historian – josta ainoana todisteena ovat tähän näytelmään keksityt tarinat.

Varsinaiset tapahtumat alkavat Algeriasta vuonna 2001. Harhaan autollaan ajanut mies saapuu autiomaassa sijaitsevaan taloon, jossa asuu eronnut äiti Alia tyttärensä Jeannen kanssa. Alia tarjoutuu majoittamaan miehen. Talon kirjasto herättää miehessä hämmästystä. Se on täynnä maailmankirjallisuuden merkkiteoksia alkuperäisinä painoksina. Alia kertoo niiden kulkeneen perintönä hänen äitinsä suvussa.

Kun mies vihjaa uskomattomiin kokemuksiinsa, Alia kehottaa tätä kertomaan niistä. Hän kuitenkin varoittaa olevansa huonoa yleisöä. Hän kertoo heti, jos tarina pitkästyttää häntä. Pian käy ilmi, että pitkästymisen vaaraa ei ole. Kuulija (kuten myös lukija ja katsoja) vedetään sisälle kiehtovaan tarinaan (joka siis esitetään välillä kerrontana, välillä dramatisoituina kohtauksina). Alia pyytää miestä kertomaan lisää.

Nyt päästään näytelmän alkuideaan. Käy ilmi, että Alian ja Jeannen luo saapuneen miehen nimi on Martin. (Tarinaa kertovaa miestä ja Martinia esittävät tosin eri näyttelijät, jotka ovat yhtä aikaa lavalla). Martin on mennyt Ardenneille huolehtimaan kuolleen isänsä hautauksesta ja löytänyt hylätystä haudasta käsikirjoituksen.

En ryhdy käymään tarkasti läpi näytelmän polveilevaa juonta. Se pitää erinomaisesti lukijan ja varmasti myös katsojan hyppysissään. Näytelmään tulee jatkuvasti uusia tapahtumapaikkoja ja henkilöitä, jotka ikään kuin hyppäävät mukaan keskeneräiseen tarinaan ja alkavat viedä sitä uuteen suuntaan. Näytelmän rooliluettelossa on 37 roolia. Ne voidaan siis kuitenkin esittää viiden näyttelijän voimin.

Näytelmä liikkuu hyppelehtien paikassa ja ajassa. Voisi kuvitella, että se hajoaisi sirpaleiksi, mutta hämmästyttävästi tarina pitää otteessaan ja sitoo yhteen muiden muassa seuraavat tapahtumapaikat ja ajankohdat:  Algeria (2001 ja 1822), Ardennit (1988), Pariisin Palais-Royal (1830), Versailles (1778), Kanada (1994), Aix-en-Provence (1978), Marseille (2001), Avignon (1348), Rooma (258), Pariisi (1870). 

Mukana on myös useita historiasta tunnettuja henkilöitä, esimerkiksi taidemaalari Eugène Delacroix, kuningatar Marie-Antoinette sekä paavit Sixtus II ja Klemens VI.

Tarinan koukuttavasta voimasta kertovassa näytelmässä on hyvästä syystä yhdessä pääosassa romaanikirjailija Alexandre Dumas – mies jota pidetään sanomalehdissä ilmestyneiden jatkokertomusten isänä. Vuonna 1822, ollessaan vasta 20-vuotias varaton pikkuvirkamies, hän tapaa hevosvaunumatkalla itseään noin kymmenen vuotta vanhemman naisen nimeltä Adélaïde de Saxe de Bourville. Heidän välilleen syntyy keskustelu, joka alkaa kirjallisuudesta ja etenee laajemmin tarinoihin.  

ADÉLAÏDE. – Elämä on tarina, ja jokainen elämä ja jokainen tarina koostuu useista tarinoista, moninaisuudesta, äärettömästä määrästä tarinoita. Kaikki on fiktiota.

ALEXANDRE. – Kaikki?

ADÉLAÏDE. – Kaikki. Ja tässä maailmassa se, jolla on tiedot hallussaan, se jolla on tarinan avaimet, se joka osaa kertoa tarinan paremmin kuin muut, nousee herraksi. Vähät aatelisarvoista ja etuoikeuksista, mies joka kertoo hyvin voi nostattaa armeijoita ja sytyttää kansakunnat liekkeihin.

ALEXANDRE. – Sytyttää kansakunnat liekkeihin...

ADÉLAÏDE. – Saatte nähdä, että tulee aika, jolloin tieto on kattavaa ja välitöntä. Tulee aika, jolloin ihminen hukkuu jatkuvaan tiedon ja tarinoiden tulvaan, sillä hän on yhteydessä kaikkiin ihmisiin maan päällä.

ALEXANDRE. – Lehdistö täyttää pian tämän tehtävän.

ADÉLAÏDE. – Ja se joka hallitsee lehdistöä, hallitsee maailmaa. Ajatelkaapa jos joku pystyisi kertomaan niin ihmeellisiä tarinoita, että joka aamu ilmestyisi vain yksi luku ja tuo luku olisi niin jännittävä, että seuraavakin lehti pitäisi ostaa, jotta saisit selville jatkon...

ALEXANDRE: – Ja niin meidät olisi siis sidottu kyseisen lehden kaupittelemiin uutisiin!

ADÉLAÏDE. – Ja niin voitaisiin ihmisille uskotella mitä tahansa typeryyksiä, ja ihmiset menisivät niin pitkälle, että tarttuisivat aseisiin ja tappaisivat toisiaan – koska he haluavat olla vapaita, heillä ei ole muuta keinoa saada ääntään kuuluviin kuin tappaa... ja kuolla.

Adélaïde suostuu kertomaan Dumas'lle mieltään painavat ihmeelliset tarinat, jos Dumas lupaa, ettei koskaan kerro niitä kenellekään eteenpäin. Dumas ihastuu naiseen ja hänen tarinoihinsa. Hän kirjoittaa naisen tarinat vihkoihin, jotka hautaa syrjäiselle hautausmaalle. Hautakiveen hakataan nimi Antès, joka Monte Christon kreivin tunteville saattaa herättää mielleyhtymän romaanin sankariin. (Alexis Michalik on kertonut, että Monte Christon henki hallitsee koko näytelmää.)

Yli sata vuotta myöhemmin Martin löytää vihkot ja niiden avulla tarunomaisen Saxe de Bourvillen aarteen. Algeriaan Martin on lähtenyt toimittaakseen aarteen suvun viimeisille elossa oleville jäsenille. Alian ja Jeannen luo hän ei ole suinkaan päätynyt aivan sattumalta. 

Näytelmän monet tapahtumapaikat selittyvät siitä, että se tarvitsee laajan perspektiivin, koska se haluaa osoittaa, että virallisen historiankirjoituksen sivussa maailman tapahtumiin on vaikuttanut eräänlainen salaseura, matriarkaatti, jonka yhden merkittävän edustajan Alexandre Dumas on nuorena tavannut hevosvaunuissa. 

Matriarkaatin hallussa on valtava omaisuus. Martin toteaa, että tämän omaisuuden avulla sillä on valta vaikuttaa maailmaan, nostattaa armeijoita ja sytyttää kansakunnat liekkeihin. Huomaatte tietenkin, että täsmälleen samoin sanoin Adélaïde oli kuvaillut tarinankertojan valtaa. Ehkä Saxe de Bourvillen rikkaus ovatkin juuri tarinat.

Le Porteur d'histoire oli näytelmä minun mieleeni. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että juuri kyky kertoa tarinoita erottaa ihmisen muusta eläinkunnasta. Pidin myös siitä, että näytelmä luotti tekstiin. Näyttämöohjeet oli rajattu minimiin. On helppo ymmärtää, että Alexis Michalik on maininnut Shakespearen "kotijumalakseen". Muiksi suosikeikseen hän on nimennyt Beaumarchais'n, Goldonin, Marivaux'n, Bertolt Brechtin sekä meillä vähemmän tunnetun libanonilais-kanadalaisen Wajdi Mouawadin.

Lukemani painos oli suunnattu lukioihin, joten mukana oli hyödyllisiä selityksiä. En ehkä muuten olisi huomannutkaan, että aiempien vuosisatojen henkilöt käyttävät näytelmässä oman aikansa sanastoa. Nykylukiolaisille sanat ovat jo sen verran outoja, että ne oli varustettu selittävillä alaviitteillä. Mukana oli myös tietoa näytelmän taustoista ja synnystä. 

Lievää kateutta herättää se, että suurella kielialueella kannattaa julkaista ihan vain koululaisia varten korkealuokkaista kaunokirjallisuutta. Kyse ei tietenkään ole pelkästään liiketaloudesta: Ranskassa kirjallisuus nähdään tärkeämpänä yhteiskuntaelämän osana kuin meillä Suomessa.

Alexis Michalik, Le Porteur d'histoire. Magnard 2019. Présentation, notes, questions et après-texte établis par Stéphane Maltère. Näytelmä ilmestyi ensimmäisen kerran kirjana vuonna 2018. Ensiesitys tässä muodossa vuonna 2011. Kannen suunnittelu: Marie-Astrid Bailly-Maître ja Yannick Le Bourg. Kannen valokuva: Alejandro Guerrero. 126 s.