Äitejä ja tyttäriä – Anita Brookner: Katsokaa minua / Fraud

Anita Brookner, Katsokaa minua. Otava 1991. Suomentanut Juhani Lindholm. Alkuteos Look at Me ilmestyi vuonna 1983.

Anita Brookner, Fraud. Penguin Books 1993. Ilmestyi alun perin vuonna 1992.

Irma-tätini asui yhdessä äitinsä, minun mummini, kanssa mummini kuolemaan asti. Viimeiset vuodet he asuivat kahdestaan pienessä kerrostaloasunnossa. Mummini kuollessa Irma-tätini oli noin 50-vuotias. Koko elämänsä ajan hän oli teititellyt äitiään. Tämä tuulahdus lapsuuteni menneestä maailmasta tuli mieleeni lukiessani Anita Brooknerin romaaneja, joissa keskeisenä aiheena on aikuisen naisen suhde äitiinsä.

Näissä kahdessa brittiläisen Anita Brooknerin romaanissa on paljon yhteistä keskenään. Molemmissa on päähenkilönä lontoolainen keski-ikäinen nainen, joka hoitaa äitiään tämän kuolemaan asti. Molemmat päähenkilöt ovat taloudellisesti riippumattomia runsaan perinnön ansiosta. Elämä on kuitenkin jotenkin luiskahtanut ohitse, oma perhe on perustamatta, oma ura jäänyt luomatta tai on kykyihin nähden vaatimaton. Yhtäkkiä äidin kuoltua elämätön elämä ajaa naiset hämmennykseen ja masennukseen. Aikuiset naiset tuntevat jääneensä ikuisiksi lapsiksi.

Katsokaa minua -romaanin Fannyn elämän muuttaa tutustuminen menevään aviopariin Nick ja Alix Fraseriin. Heidän kauttaan kuvioon tulee myös miesystävä, johon Fanny haluaisi rakastua mutta tunne jää jotenkin pintapuoliseksi, ja suhde kaatuu ainakin osittain Fannyn kyvyttömyyteen osoittaa kiinnostustaan. Nickille ja Alixille Fanny on vain jonkinlainen leikkikalu, huvittava vanhapiika, jolta voi kyllä näppärästi ottaa vastaan ilmaisia ravintola-aterioita.

Lopulta Fannylle jää vain kirjoittaminen, oman elämän ja tuttavien muuttaminen satiirisiksi tarinoiksi. Romaani on kerrottu minä-muodossa: Fanny toimii oman tarinansa kertojana, ja kerronnan kepeä sävy melkein onnistuu piilottamaan kertomuksen traagisen pohjavireen.

Fraud on syvällisempi versio samoista teemoista. Teoksen keskushenkilönä on Anna Durrant, jonka elämän valinnat Brookner analysoi hienovaraisen julmasti. Kirja alkaa siitä, että viisissäkymmenissä oleva Anna on kadonnut. Katoamiseen johtavia tapahtumia käydään läpi useiden eri henkilöiden kautta. Vanha leskirouva Marsh on ollut Annan äidin ystävä. Velvollisuudentunnosta hän pitää yhteyttä vanhan ystävänsä tyttäreen, jota hän myös sumeilematta käyttää hyväkseen, kun tarvitsee hoitoapua. Sen jälkeen Anna hoputetaan tiehensä mielenkiintoisempien tuttavien tieltä.

Tohtori Halliday on Annan äidin - ja myöhemmin myös Annan itsensä - lääkäri, josta äiti toivoi Annalle aviomiestä. Annan ja Hallidayn välillä on hienovaraista kipinöintiä, mutta vahvemman eroottisen houkutuksen vetämänä Halliday päätyy naimisiin pinnallisen ja itsekeskeisen naisen kanssa. Avioliitto on onneton ja Halliday katuu sitä nopeasti. Hän ymmärtää, että Anna olisi ehkä sittenkin ollut oikea nainen hänelle.

Annan katoamisen arvoitus selviää romaanin lopussa. Lopussa paljastuu myös se petos, johon teoksen nimi viittaa. Väitetään nimittäin, että parhaita asioita elämässä kannattaa odottaa. Ei kannata, sanoo Anna ja saman viestin kertoo myös Brooknerin romaani. Romaanin loppu on voimaannuttava: kaksi naista onnistuu ottamaan elämänsä valinnat omiin käsiinsä.

Hauskaa tässä romaanissa on, että lähes kaikki henkilöt ovat yli viisikymmenvuotiaita. Kirja osoittaa hienosti, miten lepattavia sydämiä iäkkäiden ihmisten näennäisen vakiintunut ja seesteinen ulkokuori kätkee sisäänsä.

Kirjallista salapoliisintyötä – Charles Nicholl: The Lodger. Shakespeare on Silver Street

Charles Nicholl, The Lodger: Shakespeare on Silver Street. Penguin 2007.

Maailman kuuluisimmasta kirjailijasta tiedetään hämmästyttävän vähän. Niin vähän, että jotkut ovat epäilleet hänen teostensa kirjoittajaksi milloin ketäkin hieman tunnetumpaa henkilöä. Taustalla on useimmiten snobistinen ajattelu, jonka mukaan hansikaskauppiaan poika Stratfordista ei olisi pystynyt merkittävään älylliseen ja taiteelliseen suoritukseen.

Vuonna 1909 amerikkalainen tutkija Charles William Wallace löysi Lontoon arkistojen kätköistä oikeudenkäyntiasiakirjat, joihin kuului William Shakespearen todistajanlausunto riita-asiassa, joka koski saamatta jäänyttä myötäjäislahjaa. Löytö oli merkittävä, sillä tämä on Shakespearen testamentin lisäksi ainoa asiakirja, jossa voimme kuulla Shakespearen äänen omana itsenään, ei fiktiivisen hahmon kautta.

Näihin Belott-Mountjoy-oikeusjutun asiakirjoihin pohjautuu myös Charles Nichollin loistava henkilö- ja kaupunkihistoriallinen teos, The Lodger.

Oikeusjutussa oli pelkistetysti kyse siitä, että Lontoon Silver Streetillä asuva ranskalaissyntyinen hiuskoristeiden tekijä Christopher Mountjoy kieltäytyi maksamasta entiselle työntekijälleen Stephen Belottille myötäjäisiä, jotka oli luvannut, kun Belott avioitui Mountjoyn tyttären, Maryn, kanssa. Belott vaati lopulta saataviaan oikeusteitse.

William Shakespeare kutsuttiin todistajaksi, koska hän oli Belottien avioitumisen aikaan asunut vuokralaisena Mountjoyn talossa Silver Streetillä ja toiminut jopa puhemiehenä nuoren parin kihlautuessa. Tähän tehtävään Shakespearen oli houkutellut Mountjoyn niin ikään ranskalaissyntyinen vaimo Marie. Sulavakielisempää puhemiestä hän olisi tuon ajan – tai minkä tahansa ajan - Lontoosta tuskin voinut löytääkään. Näyttää myös siltä, että Shakespeare on ollut kiintynyt Mary-tyttöön, joka ehkä muistutti häntä hänen omista suunnilleen samanikäisistä tyttäristään, jotka asuivat Stratfordissa ja joita isä pääsi tapaamaan vain kesäisin.

Nicholl on käynyt läpi valtavan määrän oikeudenkäynnissä mukana olleiden henkilöiden elämäkertatietoja sekä kaupungin, kirkon ja teattereiden arkistoja. Teoksesta syntyy kuva 1600-luvun alkuvuosien Lontoosta: teatterimaailmasta ja sen murroksesta, muotimaailmasta, laajamittaisesta prostituutiosta sekä maahanmuuttajista (joihin suhtauduttiin jokseenkin samoin kuin maahanmuuttajiin nykyisinkin: vievät työpaikat eivätkä yritäkään sopeutua).

Pienten asiakirjavihjeiden ja aikalaiskuvausten pohjalta Nicholl lavastaa lukijan silmien eteen Silver Streetin kadun, koko ympäröivän kaupunginosan ja talon, jossa Shakespeare asui ja kirjoitti teoksiaan. Hän esittelee lähialueen ihmisiä, joita Shakespeare on voinut tuntea; tavernat, joissa hän joi oluensa ja kirkon, jossa hän luultavasti osallistui jumalanpalveluksiin. Hän myös selvittelee Mountjoyn monikulttuurisessa talossa vallinneet ihmissuhteet ja niiden jännitteet.

Shakespeare näyttäytyy ihmisenä, joka on kiinnostunut kaikesta, huomaa kaiken ja painaa kaiken uskomattoman imukykyiseen muistiinsa, josta hän sitten ammentaa aineistoa teoksiinsa. Nicholl osoittaa vakuuttavasti, että Shakespeare käsitteli omia kokemuksiaan teoksissaan paljon suoremmin kuin on kuviteltu. Pian sen jälkeen kun Shakespeare on saattanut nuorenparin yhteen, hänen näytelmiinsä tulvii kuvauksia kihlauksista ja lipevistä puhemiehistä (Mitta mitasta; Loppu hyvin, kaikki hyvin). Nicholl vihjaa, että Loppu hyvin -näytelmän Parolles – ”herra Sanat” – on eräänlainen ironinen kirjailijan ja näyttelijän omakuva – pelkkiä sanoja ilman sisältöä.

Mountjoyn talossa Shakespeare myös läheltä seurasi, kuinka sydämetön isä jätti tyttärensä (johon Shakespeare siis ehkä tunsi kiintymystä) ilman myötäjäisiä. Vähän tämän jälkeen Shakespearen näytelmät täyttyvät ongelmallisista isä - tytär -suhteista: Lear ja Cordelia, Pericles ja Marina, Cymbeline ja Imogen, Leontes ja Perdita, Prospero ja Miranda. Ehkä pelkkää sattumaa – kukapa sen voi tietää. Nicholl on riittävän varovainen johtopäätöksissään. Yksi hänen suosikki-ilmauksistaan on: ”Ei ole mahdotonta kuvitella, että Shakespeare...”

Belott-Mountjoy -juttu saa surullisen lopun. Mary ja hänen miehensä jäävät lähes ilman myötäjäisiä. Shakespeare on kylläkin todistajan läsnäollessa kertonut Marylle itselleen, että tämän isä lupasi 60 puntaa myötäjäisrahaa, mutta sitten oikeudenpalvelijalle antamassaan virallisessa todistuksessa Shakespeare, jonka muisti on lähes yli-inhimillinen, sanoo, ettei muista, mitä oli luvattu. Miksi Shakespeare menetteli näin? Miksi hän petti Maryn? Ehkä hän oli väsynyt ihmisten todellisiin ja kuviteltuihin ongelmiin. Niitä hän oli pohtinut koko elämänsä. Oikeudenkäynnin aikaan hän oli lopettamassa kirjailijanuraansa. Ehkä hän halusi maaseudun rauhaan Stratfordiin hoitamaan omenapuitaan ja seuraamaan lapsenlapsensa kasvamista. Hän ei enää halunnut puuttua riita-asiaan... Vajaan neljän vuoden päästä oikeusjutusta hän jo kuoli.

Silver Streetin talo tuhoutui Lontoon tulipalossa vuonna 1666 ja koko Silver Street pyyhkäistiin pois kartalta toisen maailmansodan pommituksissa. Jos haluaa päästä mahdollisimman lähelle paikkaa, jossa Shakespeare asui 1600-luvun alkuvuosina, täytyy mennä maanalaiseen parkkihalliin Barbican-keskuksen pohjoispuolella.

Keskustelua teekupin äärellä – Markku Envall: Paperihaarniska

Markku Envall, Paperihaarniska. WSOY 2016.

Kun kirjoittaja ilmoittaa teoksessaan, että hänen elämänsä tarkoitus on kirjoittaminen, hän tulee asettaneeksi riman melko korkealle: arvioitavana ei ole vain kirja vaan koko elämä.

Tämä on Envallin kirjailijanlaadun viehättävin piirre. Hän asettaa itsensä likoon koko persoonallaan ja päästää lukijan niin lähelle kuin se kirjan kautta on mahdollista. Siis todella lähelle. Mistään kertojaratkaisuista ja -rakenteista ei Envallin kohdalla tee mieli puhua. Minun on vaikea kuvitella, että se kertoja, joka kirjassa on äänessä, ei olisi sama Markku Envall, joka kotonaan hauduttaa teetä ja puhelee pois lastensa huolia.

Olen lukenut suurella mielihyvällä Envallin kirjallisuustutkimuksia, kaikki esseekokoelmat, aforismeja, fragmentteja ja sen yhden liian vähälle huomiolle jääneen romaanin (Jäät lähtevät). Liian vähälle siksi, että siinä minusta tuotiin kiinnostavalla tavalla aforismit ja esseet osaksi romaanin rakennetta, mikä oli uusi kokeilu suomalaisessa romaanitaiteessa ja olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä.

Tämä nyt käsillä oleva kirja on takakannessa nimetty fragmenttikokoelmaksi, mikä on osuva nimitys kirjalle, joka hypähtelee vapaasti aiheesta toiseen. Pienistä arkisista huomioista noustaan elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kaduilla kohdatuista tuttavista johdutaan pohtimaan ihmisluontoa, omaa ja muiden. Muutamiin teemoihin palataan tuon tuosta uudelleen; ne ovat kuin arpeutuvia haavoja, joita kirjoittaja ei voi olla raapimatta.

Toistuvia aiheita ovat muiden muassa aviopuolisoiden suhde, isän ja lapsen suhde, usko ja epäusko. Tässä teoksessa vanheneminen ja kuolema saavat myös paljon tilaa. En voi olla lainaamatta Envallin yhtä ajatusta kuolemasta. Hän kertoo, että hänellä oli ennen kirjoituspöydällään kynttilänjalka, jossa oli tuuman pituinen kynttilä, muistuttamassa ajan kulumisesta vääjäämättä loppuun.

"Kun täytin 70 vuotta, vaihdoin nysän kokonaiseen kynttilään. Sen symboliikka vastaa paremmin katsomustani. Kun elämä loppuu, se tulee valmiiksi. Mikä tulee valmiiksi, tulee kokonaiseksi."

Envallin intiimi kirjoitustapa pakottaa lukijan dialogiin. Minä ainakin huudahtelen mielessäni:
"Noin olisin minäkin halunnut sanoa."
"Ai, sinä näet sen noin."
"Tuota en ole tullut ajatelleeksi."

Kirjan lopussa tunnen keskustelleeni syvästi humaanin ja viisaan ihmisen kanssa, joka ei tuputa minulle mielipiteitään vaan jättää minulle hienotunteisesti valinnan vapauden.

Romurautaa – J. G. Ballard: Crash

J.G. Ballard, Crash. The Noonday Press 1997. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1973.)

Hieronymus Boschin taulut ovat mielestäni mielenkiintoisia ja hienoja mutta en voi sanoa pitäväni niistä. Ne ovat liian omituisia ja aiheiltaan epämiellyttäviä. Samalla tavalla suhtaudun tähän J.G. Ballardin romaaniin.

Kirja kertoo Robert Vaughanista, tiedemiehestä, joka vammauduttuaan auto-onnettomuudessa alkaa pakkomielteisesti valokuvata autokolareita ja niiden uhreja sekä suunnitella omaa suurta auto-onnettomuuttaan, jossa kuolema, autot ja seksi Elizabeth Taylorin kanssa lopullisesti yhdistyvät. Hengestään Vaughan kyllä pääsee, mutta aivan täysin hänen suunnitelmansa ei onnistu.

Vaughanin tarinan kertoo 40-vuotias TV-mainosten tuottaja nimeltä James Ballard, joka oman kolarikokemuksensa jälkeen kehittää samanlaisen pakkomielteen kuin Vaughankin ja näin miesten tiet vääjäämättä kohtaavat. Ballardista tulee Vaughanin autonkuljettaja tämän yöllisillä retkillä seksin ja murskautuneen metallin maailmassa. Ballardin ihastus Vaughaniin on sekin vahvasti seksuaalinen. Tosin tässä kirjassa seksuaalisuus on samalla tapaa epäeroottista ja kalseaa kuin vaikkapa markiisi de Saden teoksissa.

Teoksen maailman muodostavat kadut, parkkihallit, autoromuttamot, lentokentät ja moottoriteiden monikerroksiset kiertoliittymät. En paljon liioittele, kun sanon, että ainoa ruoho tässä teoksessa palaa Vaughanin sätkässä.

Sattumaa ei tietenkään ole, että teoksen kertojalla on sama nimi kuin kirjailijallakin, mutta olisi varmasti virhe pitää teosta omaelämäkertana. Mahdollisesti kirjailija käsittelee joitakin omiakin pakkomielteitään: molempia kertojia (J.G Ballardia ja James Ballardia) tuntuu yhdistävän kiinnostus siihen, kuinka kova teknologia tunkeutuu mukaan ihmissuhteisiin ja ihmisvartaloiden "pehmeään teknologiaan". Jossain vaiheessa mielessä kävi, että kirja on äärimmilleen viety parodia nykyihmisen (seksi)suhteesta teknologiaan. Tämä parodia ei kyllä erityisemmin naurata.

Kirja luo aivan omanlaisensa kauheuksien estetiikan: hurmioituneet kuvaukset veren, ulosteiden, virtsan ja siemennesteen heijastuksista asfaltilla, kojelaudalla ja keinonahkaistuimilla ovat kauniita samalla tavalla kuin monien elämän raadollisuuksia kuvaavien valokuvaajien otokset. Inhimillinen kärsimys kuvien takana on kylläkin työnnettävä taka-alalle, jotta kauneuden voi edes havaita.

Jos päätät lukea tämän romaanin, unohda hetkeksi käsityksesi oikeasta ja väärästä, kauniista ja rumasta, sallitusta ja kielletystä  - näin annat Ballardin kirjalle edes mahdollisuuden. En usko, että pidät tästä romaanista, mutta saatat pikkuisen ihailla. Aika harva romaani on näin ehdottoman ja tinkimättömän outo.

Muistelmia tieteiskirjallisuudesta – Brian Aldiss: Bury My Heart at W.H. Smith's

Brian Aldiss, Bury My Heart at W.H.Smith's: A Writing Life. Hodder & Stoughton 1990.

Tällä viikolla Helsingin messukeskuksessa tieteiskirjallisuuden tekijät ja lukijat ovat kohdanneet toisiaan The World Science Fiction Convention (Worldcon75) -tapahtumassa. Sen verran olin hengessä mukana, että päätin lukea Brian Aldissin kirjan oman kirjailijanuransa vaiheista. Aldiss on yksi brittiläisen tieteiskirjallisuuden suurista edelläkävijöistä.

Sallittakoon ensin muistelu omasta suhteestani tieteiskirjallisuuteen. Suunnilleen 20-vuotiaana nimittäin innostuin niin kovasti tieteiskirjallisuudesta, että luin pari vuotta lähes yksinomaan sitä. Samoihin aikoihin 70-luvun lopulla heräsi kiinnostus tätä lajityyppiä kohtaan myös yliopistojen kirjallisuuden laitoksilla. Vuoden 1978 keväällä osallistuin Tampereen yliopiston ensimmäiselle tieteiskirjallisuutta käsittelevälle luentokurssille, jota piti silloinen apulaisprofessori Aarre Heino lähinnä saksalaiseen tutkimusmateriaaliin nojaten. Saksan akateemisessa maailmassa oli jo hieman aiemmin kiinnostuttu kaikenlaisesta viihdekirjallisuudesta, josta saksan kielessä käytettiin tylyä termiä trivialliteratur. Minulle jäi sellainen mielikuva, että luennoitsija ei ollut itse kovin paljon lukenut varsinkaan amerikkalaista tai englantilaista tieteiskirjallisuutta, mutta tämän puutteen korvasi ilmeinen uteliaisuus ja innostuneisuus. Heti saman vuoden syksynä suoritin yleisen kirjallisuuden proseminaarin ryhmässä, jonka kaikki tuotokset liittyivät tieteiskirjallisuuteen. Ryhmää veti sympaattinen assistentti Matti Savolainen, joka sittemmin teki pitkän ja ansiokkaan yliopistouran ennen vakavaa sairastumistaan ja kuolemaansa vuonna 2012.

Proseminaarityöni käsitteli Ursula Le Guinin romaania Pimeyden vasen käsi, jota lähestyin myyttikriittisestä näkökulmasta, johon yhdistin hieman informaatioteoriaa. Peruslähtökohtani oli se informaatioteorian ajatus, että eniten informaatiota sisältyy kaavasta poikkeamiseen. Ajattelin niin, että kirjailijan tietoisesti tai tietämättään teoksensa pohjana käyttämä myytti muodostaa tällaisen kaavan. Näin ollen se, missä kirjailija poikkeaa myytin tunnetuista versioista, on teoksen tematiikan kannalta olennaista ja sisältää eniten informaatiota. Ei se hullumpi idea ollut ja tuntui hyvin sopivan käsittelemääni teokseen. Kyllä ihminen on nuorena nokkela! Matti Savolainen pyysi, että muokkaisin esitelmästäni artikkelin kirjallisuuden laitoksen julkaisemaan kokoelmaan, mutta olin jo menettänyt kiinnostukseni aiheeseen. Jälkeenpäin laiskuuteni on kyllä hieman harmittanut.

Innostukseni tieteiskirjallisuuteen lopahti lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Väsyin siihen, että löytääkseen tämän kirjallisuudenlajin timantit joutui seulomaan ne valtavasta kaavamaisen ja pinnallisen kirjasepelin massasta. Luen tieteiskirjoja silloin tällöin nykyäänkin, mutta vain vakuuttavien suositusten perusteella.

Mutta nyt itse asiaan. Brian Aldissin muistelmateos keskittyy nimenomaan hänen kirjoittajan uraansa.Yksityiselämästään hän on kirjoittanut muualla. Sodan jälkeen Aldiss aloitti kirjallisen uransa huonosti palkattuna ja ylityöllistettynä antikvaarisen kirjakaupan myyjänä Oxfordissa. Aldiss kuitenkin viihtyi työssään melko hyvin, sillä se tarjosi mahdollisuuden kirjojen lukemiseen hyllyjen välissä sekä kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tapaamiseen. Hauskat sattumukset kirjakauppaelämästä Aldiss kirjoitti kertomuksiksi, jotka alan ammattilehti suostui julkaisemaan, vaikka se ei koskaan aiemmin ollut julkaissut fiktiota. Pakinat saivat suuren suosion, ja arvostettu kustannustalo Faber & Faber tarjosi Aldissille sopimusta. Jo toinen julkaistu teos olikin sitten tieteiskirja.

Aldiss marssittaa lukijoiden eteen kustantajien ja kustannustoimittajien kulkueen, joka kiinnosti minua, koska olin seurannut 60- ja 70-lukujen tieteiskirjallisuutta, mutta voi olla alaan perehtymättömälle lukijalle puuduttavaa. Kerronta on kuitenkin koko ajan energistä ja sitä rytmittävät anekdootit kirjallisesta maailmasta. Teoksessa tavataan varmaan satoja kirjallisuuden merkkihenkilöitä, kirjailijoita ja kustantajia, eri puolilta maailmaa. Usein vain mainintana, että tämäkin henkilö tuli jossain vastaan. Aldiss itsekin pilailee "nimien pudottelunsa" kustannuksella, mutta tuskastuin, kun Aldiss muun muassa mainitsi, että hänen kirjallisen uransa huippukohta oli poreammeen jakaminen kerran Doris Lessingin kanssa. Eikä sitten muuta tästä asiasta!

Teoksen parasta antia ovat Aldissin kuvaukset omien kirjojensa taustoista. Niistä käy hienosti ilmi hänen pyrkimyksensä murtaa tieteiskirjallisuuden rajoja ja lukijoiden odotuksia. Taloudellisen takapakin uhallakin hän hakeutui uusille urille menestysteostensa jälkeen. Loputtomat sarjat ovat mielestäni tieteiskirjallisuuden vitsaus, mutta ymmärrän kyllä niiden viehätyksen intohimoisten fanien kannalta. Aldiss ei Helliconia-sarjaa lukuun ottamatta ole sarjatuotantoon ryhtynyt, ja Helliconiakin voidaan nähdä yhtenä valtavana teoksena, jonka Aldiss kirjoitti kokonaisuudeksi suhteellisen lyhyessä ajassa.

Teoksen lopussa on liitteenä Nicholas Ruddickin essee, jossa käsitellään Brian Aldissin suhdetta Mary Shelleyn Frankenstein-romaaniin. Tieteiskirjallisuuden historiikissaan Billion Year Spree (ja uudessa painoksessa Trillion Year Spree) Aldiss katsoo nykyaikaisen tieteiskirjallisuuden alkaneen Mary Shelleyn teoksesta, joka ensimmäisenä toi esiin valistuksenajan järkipainotteisuuden vaarat teknologian kehittyessä. Aldiss on omassa tuotannossaan pitänyt järjen ja sydämen (ja myöhemmin rationaalisen ja intuitiivisen aivopuoliskon) synteesiä välttämättömänä ihmiskunnan säilymisen kannalta. Tämä synteesi on Aldissin mielestä tieteiskirjallisuuden tehtävä ja sen olemassaolon oikeutus.

Aldissin muistelman jälkeen tuli sellainen tunne, että muutaman tieteiskirjan voisi taas jossain vaiheessa lukea. On niissä erinomaisiakin.

P.S. Aldissin kirjan nimi Bury My Heart at W.H.Smith's saattaa vaatia selitystä. Se viittaa toisaalta Dee Brownin Pohjois-Amerikan intiaanien vaiheista kertovaan teokseen, joka suomennettiin nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. W.H.Smith's puolestaan on brittiläinen yli tuhannen myymälän kirjakauppajättiläinen.

Isän murhe – J. M. Coetzee: Pietarin mestari

J.M. Coetzee, Pietarin mestari. Otava 1994.

F.M. Dostojevskin poikapuoli Pavel on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa Pietarissa. Viisissäkymmenissä oleva kirjailijamestari palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Dresdenistä, jossa hän on ollut paossa velkojiaan. Hän haluaa saada selville, tekikö Pavel itsemurhan vai surmasiko hänet nihilistien salaseura, johon poika oli liittynyt. On myös mahdollista, että surman takana on salainen poliisi.

Aina silloin tällöin kirjaa aloittaessaan ymmärtää, että edessä on vaativa matka. Kun kirja kertoo isän yrityksestä selvitä lapsensa kuolemasta, kuten tässä Coetzeen teoksessa, käy jopa mielessä, onko minulla voimia tähän matkaan. Täytyy vain luottaa kirjailijaan. Kuten Coetzee tässä kirjassa Dostojevskin suulla sanoo: ”Lukeminen on antautumista, ei loitolla pysymistä eikä pilkkaamista.”

Dostojevski tuntee kohdelleensa poikaansa kylmäkiskoisesti, olleensa saita ja pikkumainen huoltaja, ja hän toivoo löytävänsä Pavelin jälkeenjääneistä papereista jonkin merkin siitä, että poika on antanut anteeksi isälleen. Syyllisyyden vaivaama isä ei myöskään halua luovuttaa poikaansa kuolemalle ja unohdukselle vaan pitää hänet elossa edes omassa sydämessään.

Pavelin kuolema ei kuulu Pavelille – se on pelkkä kielitemppu. Niin kauan kuin hän on elossa, Pavelin kuolema on hänen kuolemansa. Minne tahansa hän meneekin, hän kantaa Pavelia mukanaan kuin vilusta sinertävää lasta.

Dostojevskin vierailu Pietarissa johtaa hänet eroottiseen suhteeseen Pavelin entisen vuokraemännän kanssa, vaaralliseen yhteydenpitoon nihilisteihin, ennen kaikkea heidän johtajaansa Netšajeviin, sekä useihin tuskastuttaviin selvittelyihin poliisien kanssa. Mukana tarinassa on myös turmeltu tai turmeltunut pikkutyttö. Coetzee käyttää Dostojevskin aiheita, teemoja ja miljöitä sujuvasti. Tämä on hyvin dostojevskilainen romaani Dostojevskista.

Teoksessa esitetty tulkinta ääriliikkeiden kannattajista tuntuu oikeaan osuvalta ja soveltuu hyvin omankin maamme tolkuttomiin:

”Ei anarkisti, ei nihilisti”, Fjodor Mihailovitš jatkaa härkäpäisesti. ”Kun hänelle antaa nimilappuja, jää huomaamatta hänen ainutlaatuisuutensa. Hän ei toimi aatteiden nimessä. Hän toimii silloin kun hän tuntee toiminnan kiehahtavan ruumiissaan. Hän on aisti-ihminen. Hän on aistien äärimmäisyysmies. Hän haluaa elää ruumiissa, joka toimii aistinnan äärirajoilla, ruumiillisen tietoisuuden äärirajoilla. Siksi hän voi sanoa, että kaikki on sallittua – tai sanoisi, ellei olisi niin haluton selittämään tarkoitusperiään!

Netšajev uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot: yhteiskunnan rakenteiden väkivaltainenkin muuttaminen on hyväksyttävää, koska se tulee johtamaan eriarvoisuuden katoamiseen. Dostojevski on pessimistisempi: ihmisen luonto ei muutu, uudessakin yhteiskunnassa joku käyttää toista hyväkseen.

Lopullista varmuutta Pavelin kuolemasta ei saada, eikä isä myöskään löydä kaipaamaansa tietoa Pavelin päiväkirjoista:

Hän kääntelee hajamielisenä sivuja edestakaisin. Anteeksianto: eikö yhtäkään anteeksiannon sanaa, vaikka kuinka epäsuoraa, vaikka kuinka verhottua? Mahdotonta elää loppuikänsä sisässään lapsi, jonka viimeinen sana ei ole anteeksiannon sana.

Teoksen loppu on ahdistavan ankara. Kirjailijantehtävänsä pakottamana Dostojevski alkaa kirjoittaa Pavelin päiväkirjaan fiktiivistä jatkoa. Hän pettää lopullisesti poikansa muuttamalla tämän elämän kirjallisuudeksi Riivaajat-romaanissaan.

Coetzee ei päästä lukijaa helpolla, mutta toisaalta hänen kirjansa eivät ikinä ole yhdentekeviä. Tunnen käyttäneeni aikani hyvin antautumalla tälle lukumatkalle.

Kesä kylpyläkaupungissa – Marcel Proust: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta. Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Otava 2017.

Tämä Proustin romaanisarjan suomenkielisen painoksen neljäs osa kertoo "Marcelin" kesästä Balbecissa, normandialaisessa merenrantakaupungissa, jonne hän saapuu hoitamaan hermostollisia vaivojaan yhdessä isoäitinsä ja perheen uskollisen palvelijattaren Françoisen kanssa. Kesä kuluu joutilaissa huvituksissa sekä lähiympäristössä retkeillen ja kyläillen.

Tässäkin osassa keskeisen sisällön muodostaa laajenevan tuttavapiirin kuvailu ja ihmisten käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden pikkutarkka analyysi. Tähän analysointiin "Marcelilla" on hyödyllinen ominaisuus, jonka hän uskoo perineensä äidiltään ja isoäidiltään: omien sanojensa mukaan hän ei pysty kantamaan kaunaa eikä tuomitsemaan ketään.

Uusia kylpylätuttavuuksia ovat rouva de Villeparisis sekä hänen sukulaispoikansa Robert de Saint-Loup, paroni de Charlus sekä taidemaalari Elstir. Ja tietysti ne "kukkaanpuhkeavat tytöt", joita aiemmassa blogitekstissäni hieman ihmetellen kaipailinkin. Sattumalta kohdatusta nuorten naisten ryhmästä tulee - jälleen kerran - "Marcelille" pakkomielle: ensin hänen rantaelämäänsä hallitsee halu nähdä tyttöjä edes vilaukselta, sitten halu tulla esitellyksi heille ja sen jälkeen halu viettää kaikki aikansa tyttöjen seurassa. Seuraavan halun varmaan arvaatkin.

Tytöissä "Marcelia" kiehtoo heidän vakiintumattomuutensa. Heissä ovat raikkaina aiheina näkyvissä tulevaisuuden mahdollisuudet:

- - nuoruuden aamurusko, jossa näitten tyttöjen kasvot vielä kylpivät, mutta jonka ulkopuolella iästäni huolimatta jo olin, valaisi kaiken heidän lähettyvillään ja sai niinkuin joittenkin primitivistien sulavapiirteisissä maalauksissa heidän elonsa ja ilonsa vähäisimmätkin vivahteet erottumaan kultaista taustaa vasten.

Ja kuten tästäkin sitaatista huomaa, "Marcelista" mikään ei oikein tunnu miltään, ellei sillä ole vertailukohtaa taiteessa.

Aikuisen ihmisen kasvot ovat jo menettäneet nuoruuden joustavuuden: "Kasvonpiirteemme ovat ennen muita ilmeitä, jotka tottumus on tehnyt pysyviksi." Mukava ajatus, joka pistää toivomaan, että omat ilmeet olisivat olleet enimmäkseen hyväntuulisia.

Jo aiemmista osista tutuksi tullut teema mielikuvituksen ylivertaisuudesta kokemukseen nähden nousee taas toistuvasti esiin, jopa niin, että aluksi niiden ristiriita tuntuu sovittamattomalta:

"Kuinka olisin voinut uskoa yhteisiin sukujuuriin kahden nimen välillä, joista toinen oli astunut minuun kokemuksen matalasta ja häpeällisestä, toinen mielikuvituksen kultaisesta portista. (Kursivointi minun.)

Teoksen loppupuolella "Marcel" on taas kasvanut, suhde todellisuuden ja ihanteen välillä on sovittelevampi, mielikuvituksen aarteet voivat rikastaa kokemusta, vaikka ne karkaavatkin tavoittelijaltaan:

Mutta jos edes silloin tällöin saamme tilaisuuden olla tuttavallisissa väleissä, tekemisissä saavuttamattomaksi luulleemme, kaihoamamme kanssa, sillä on merkityksensä. - - Yliluonnolliset olennot jotka alkuaikoina olin heissä nähnyt lisäsivät vieläkin, tietämättäni, jotakin ihmeen kaltaista meidän välisiimme suhteisiin, kaikkein arkipäiväisimpiinkin, tai pikemminkin varjeli näitä suhteita koskaan muuttumasta todella arkipäiväisiksi.

Yksi tytöistä, Albertine Simonet, nousee ylitse muiden. "Marcel" rakastuu, lähentelee tungettelevasti väärin tulkitsemiensa vihjeiden perusteella ja tulee torjutuksi.

Kirja päättyy haikeissa tunnelmissa:

Sitten ei konsertteja enää pidetty, sateet tulivat, ja ystävättäreni lähtivät Balbecista, eivät sentään yhdessä niinkuin pääskyset mutta saman viikon kuluessa.

Proustin teoksessa, jota jo kovasti ihailen, minua häiritsee se, että tarkkojen analyysien rinnalle kirjailija ripottelee romanttisia kliseitä. Proust kirjoittaa tunnonvaivoitta ja ilman pienintäkään ironiaa: "Hänen silmänsä säkenöivät tulta." Kliseet antaa kyllä mielellään anteeksi muuten ansiokkaassa kirjassa - ja onhan niissä myös suoraan tunteisiin vetoavaa voimaa, kuten huomasin äsken, kun Pelle Miljoona lauloi radiossa: "Älä jätä mua yksin sateeseen, syliin yön lohduttoman."

Liikutuin.