Autofiktiota ja autobiografiaa

Sain kirjakaupasta Kirjanpäivien kaupanpäällisinä Matti Röngän kirjan Automiesten kylä. Sitä lukiessani muistin, että hyllyssäni on pari muutakin samankaltaista kirjaa, joissa omaa elämää tarkastellaan autojen kautta. Lähestymistapa on luonteva: autot keräävät ihan huomaamatta itseensä muistoja. Istuimen korkeudesta riippumatta autoilija on hieman kohonneessa tilassa. Vapauden tunne on tärkeä osa autoilun viehätystä; autoilija määrää itse aikataulunsa. Autolla liikutaan usein pois tutuista ympyröistä, toisinaan ihan konkreettisesti mukavuusalueen ulkopuolelle. Auto on myös suljettu tila, josta ei niin vaan karata. Sen peltikuoren turvissa käydään raastavimmat riidat ja nauretaan makeimmat naurut. Joskus auton istuin on rippituoli – riippumatta siitä, istuuko viereisellä istuimella kukaan. 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani

Luulen, että Matti Rönkä on naureskellut partaansa oivaltaessaan, että autofiktiolla on herkullinen kaksoismerkitys. Ehkä hän on ajatellut, että no nyt tulee autofiktiota oikein isän kädestä: oman elämän tapahtumia fiktion keinoin kerrottuna ja samalla tarinoita autoista. Kerrankin tämä kirjallinen muotinimitys osuu täsmälleen kohdalleen.

Pienoisromaaniksi nimetyn teoksen automiesten kylä on Kuusjärvi, Matti Röngän syntymäpitäjä, joka sijaitsee Joensuun ja Kuopion välillä kulkevan valtatien varressa. Nykyään Kuusjärveä ei enää ole itsenäisenä kuntana. Kuparilöydös muutaman kilometrin päässä synnytti kuntaan uuden keskuksen, ja vuonna 1967 kunnan nimi vaihtui Outokummuksi.

Kuusjärven sijainti valtatien varressa ilmeisesti veti paikalle harvinaisen paljon asukkaita, jotka saivat välillisesti tai välittömästi toimeentulonsa autoilusta. Matin isä ajoi linja-autoa; naapureilla oli autokorjaamoja, kuorma-autoja tai takseja. 

Autoilu on melko miehinen maailma. Kirjan loppupuolella Rönkä kertoo siitä edelleen monille tutusta ilmiöstä, että miehen ollessa mukana, kun ex-vaimo tai naisystävä ovat olleet autoa ostamassa, myyjä on alkanut selittää auton ominaisuuksia Matille, joka on paikalla vain "rattona".

Ihan ensimmäiset hetket tässä maailmassa Matti kuitenkin koki autoilevan naisen käsissä. Kätilönä Liperissä toimiva Aino-täti eli Ani kannusti Matin äitiä synnyttämään kotona, "koska sairaalassa on vain kaikkia pöpöjä". Ani oli pari päivää ennen Matin syntymää hankkinut Renault Dauphinen, jolla hän sitten saapui avustamaan synnytyksessä. Auton väristä eivät Matti ja hänen isoveljensä Pekka ole päässeet yksimielisyyteen vielä tähän päivään mennessä.

Kotisynnytykset 50-luvun lopulla eivät enää olleet Suomessa kovin tavallisia. Tiedän tämän, koska olen syntynyt reilut kaksi vuotta ennen Matti Rönkää, myöskin kotona, ja olen tässä suhteessa ollut aina vähän kummajainen. Monella tapaa alkeellista elämä vielä tuolloin oli: Röngän kotiin lämmin vessa saatiin vasta, kun Matti jo oli lähtenyt opiskelemaan. Puhelin tuli sentään jo siinä vaiheessa, kun Matti pyrki oppikouluun. Ensimmäinen virallinen, tarpeellinen soitto tehtiin yhteiskoulun kansliaan, josta kouluun pääsy vahvistettiin.

Kotoisen oloinen on Röngän tapa kirjoittaa Äiti ja Isä isolla kirjaimella. Erisnimiähän ne lapselle ovat samoin kuin sisarustenkin nimet. Äiti myös taipuu muotoon Äitin. Yksi deellinenkin taivutus on kyllä kirjaan livahtanut. Varmaankin painovirhe.

Lyhyeen kirjaan mahtuu kunnioitettavan laaja ihmis- ja autopersoonien kavalkadi. Matti Rönkä on liikkunut sujuvasti erilaisten ihmisten parissa silmät ja korvat auki. Myös autojen suhteen hän on ollut kaikkiruokainen. Autojen viat ja ilot, kommellukset ja ylpeyden hetket käydään läpi tavalla, joka miellyttää varmasti niin autoharrastajia kuin niitäkin, joille autot ovat vain tavaran ja ihmisten kuljetusvälineitä.

Merkkiuskollisuutta tai muuta puhdasoppisuutta, joka usein autoihmisten parissa saa ikäviä nurkkapatriotismin ja muiden kuin sen oman merkin halveksimisen muotoja, ei tässä kirjassa ole oikeastaan lainkaan. Pikkuisen lämpimämmin näyttää Röngän sydän sykkivän Mersulle ja Sitikalle, ehkä myös sille yhdelle Porchelle. Hauskasti aikuisen Matin perheessä oli yhtä aikaa S-mallin Mercedes ja Lada 1200 L. Kanssa-autoilijoiden suhtautuminen näihin autoihin oli huvittavan erilainen. 

Ainoastaan sähköautot ovat jääneet Röngälle vieraiksi, hinnan takia, kuten hän tunnustaa. Säästäväisen miehen mielestä ei ole oikein maksaa autosta 40 000 saati 60 000 euroa.

Sen Ladansa Rönkä muuten omisti siihen aikaan, kun Neuvostoliiton romahdettua käytetyt Ladat imuroitiin Suomesta takaisin Venäjälle. Itsekin tuolloisena Ladan omistajana jaan Röngän kokemukset siitä, miten tuulilasiin ilmestyi silloin tällöin heikolla suomen kielellä kirjoitettu ostopyyntö. Pari kertaa minut pysäytettiin varta vasten käymään kauppaneuvotteluja, joissa toiveikas ostaja heilutteli isoa nippua sadan markan seteleitä. Itänaapuriin päätyivät niin Matti Röngän kuin minunkin Ladat. Röngän muistot Ladastaan ovat lämpimämmät kuin minun. Se on autoistani toinen, joka on jättänyt minut tien päälle, tai oikeastaan ei edes sinne, se hyytyi kotipihaan.

Samalla kun saamme seurata teeveestä tutun miehen henkilöhistoriaa autojen parissa ja muutenkin, seuraamme kertomusta "ihmisistä ja menneestä Suomesta, joka kurotti kohti paremmaksi uskomaansa".  Kirja tasapainoilee mainiosti yleisen ja yksityisen välillä. Tästä kirjasta saa mukavassa muodossa rautaisannoksen sodanjälkeisen Suomen sosiaali- ja taloushistoriaa ja samalla suorastaan intiimin kurkistuksen Matti Röngän yksityiselämään. Tämä yksityiselämäkin valottaa esimerkin omaisesti samaa yhteiskunnallisen muutoksen tarinaa. Silloinkin kun kerrotaan perheen ensimmäisestä kupla-Volkkarista tai tyttöystävän kanssa Volvon vaaleilla vinyylipenkeillä hankituista kaulamustelmista.

Ihminen kuvittelee olevansa erikoinen, yksilö, mutta liikuttavasti olemme ikäluokkamme ja sosiaalisen asemamme mukaisia, tiukasti. Lasten syntymä ja päivähoito, edelleen rippikoulu tai prometheus-leiri, oma pakkokuntoilu ennen viisikymppisiä, vanhempien sairaudet ja saattohoito... kaikki osuvat tiettyihin elämänvaiheisiin ja sanelevat elämän reunaehtoja.

Oman ikäluokan autoasenteet tulevat tietoisiksi esimerkiksi silloin, kun Rönkä huomaa, että nuoremmalle polvelle ei ole itsestäänselvyys, että pienet huollot ja renkaiden vaihto tehdään itse. 

Nuorisoni oli kasvanut urbaaneiksi palveluihmisiksi. Minä olin menneen tee-se-itse-kauden ihminen, kotitarveviljelijä ja polttopuiden hakkaaja.

     Emmekä kumpikaan sukupolvi ole tässä ehdottoman väärässä.

Joka syksy ja kevät Röngän pihalla on "Matin renkaan" sivutoimipiste. Hän vaihtaa oman auton, nuorison ja eksien ja nyksien renkaat ja samalla antaa ohjeita autonpidosta. "Luentoni saattavat kulkea tasaisena taustahöpinänä – tai sitten niistä jää jokin muistijälki.

Miksi Matti Rönkä on sitten nimennyt kirjan fiktioksi ja pienoisromaaniksi? Tuskin siksi, että hän olisi halunnut pistää aivan omiaan. Kyse on varmaan muodosta ja tyylistä. Teksti ei etene asiatekstin tapaan johdonmukaisen kronologisesti vaan se hypähtelee ajassa ja paikassa vapaiden assosiaatioiden mukana. Tästä syntyy aidon ja läheisen kerronnan tuntu: aivan kuin jutusteltaisiin niitä näitä olutlasin tai kahvikupposen äärellä. Painopiste on tässä leppoisassa, toisinaan hauskassa, toisinaan liikuttavassa tarinoinnissa. Se, että samalla kerrotaan myös rutkasti asiaa, tulee aivan kuin bonuksena siinä sivussa. 

Kerrontaa on myös elävöitetty fiktion keinoin. En kuvittele hetkeäkään, että Matti muistaisi viidenkymmenen vuoden takaa, miten "Lihavaisen Pekka laittoi tuvassa itselleen syömistä".

Se oli keittänyt perunoita ja nosti hautumassa olleen paistin uunista. Pekka veisti puukolla ruisleivästä viipaleita, siveli paksusti voita, kaatoi vielä piimää juomalasiin.

Fiktion avulla voi joskus kertoa leskimiehen elämästä ja 60-luvusta enemmän kuin tiukasti todellisiin muistoihin tai edes tilastoihin nojaamalla.

Saamme kirjassa myös kurkistuksen kirjailijan työhön. Matti Rönkä kertoo romaaniensa ratkaisuista: romaanihenkilöiden ja romaanien tapahtumien elävistä esikuvista. Minulle ainakin syntyi halu lukea Röngän Surutalo-romaani, ehkä joskus joku Viktor Kärppä -tarinakin.

Tällaisesta kirjasta ei voi olla pitämättä. Sen arvosteleminen tuntuisi siltä, kuin arvostelisi ihmisen elämää. Eihän niin sovi tehdä.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces

Elämäkertakirjailija Michael Holroydin kosketus autoihin alkoi lapsuudessa, kun hänet oli lähetetty Maidenheadiin isovanhempiensa kotiin turvaan Lontoon pommituksilta. Isovanhempien tallissa oli 8-hevosvoimainen Ford, jolla ei jostain syystä koskaan ajettu. Siitä tuli Michael-pojan yksityinen leikkipaikka. Holroyd kertoo, ettei hän oikeastaan ajatellut sitä autona eikä leikkinyt rallikuskia rattia kääntelemällä ja suullaan päristelemällä. Se oli hänelle enemmänkin nojatuoli kuin kulkuväline.

Holroyd ei ole koskaan ollut erityinen autoihminen, mutta pyörillä kulkevat laitteet — polku- ja moottoripyörät ja autot — ovat silti olleet osa hänen elämäänsä. Osittain siksi, että hän on kirjoittanut elämäkertoja ihmisistä, joille nämä kulkuvälineet ovat olleet tärkeitä. Tästä syystä hänen kirjassaan vilahtelee myös vanhoja, harvinaisia automerkkejä – esimerkiksi Lorraine-Dietrich ja Silver Wraith – joita en tietääkseni ole tavannut edes niminä ennen tätä.

Kirjailija George Bernard Shaw, josta Michael Holroyd on kirjoittanut neliosaisen elämäkerran, oli hullaantunut pyörillä kulkeviin laitteisiin, vaikka pääsikin niiden makuun vasta varttuneella iällä. Hän aloitti polkupyöristä, joilla opetteli ajamaan 39-vuotiaana. Sen jälkeen hän siirtyi autoihin ja moottoripyöriin. Autoillessa hänellä oli mukana palkattu kuljettaja, jonka kanssa ajovastuu jaettiin. 

Hänen ensimmäinen autonsa oli yllä mainittu Lorraine-Dietrich, jossa oli se erikoisuus, että jarru- ja kaasupoljin oli sijoitettu niin, että jarrua painettiin oikealla jalalla ja kaasua vasemmalla. Etelä-Afrikan vierailullaan Shaw ajoi vuokratulla autolla pitkin huonokuntoisia teitä, kun yllättäen vastaan tuli niin iso kuoppa, että oli pakko painaa kovasti jarrua. Paitsi että eihän se tässä autossa ollut jarru vaan kaasu! Auto syöksyi jyrkkää rinnettä rotkoon. Shaw selvisi pienillä ruhjeilla, mutta hänen puolisonsa Charlotte joutui kuukaudeksi sairaalaan. Pakollisen odotteluajan Shaw käytti hyväksi kirjoittamalla pienoisromaanin The Adventures of the Black Girl in Her Search for God.

George Bernard Shaw oli myös innokas joskin melko huolimaton moottoripyöräilijä. Sekä polkupyöräretkiltä että moottoripyöräajeluilta hän usein palasi keho mustelmilla. Yhden moottoripyöristään Shaw lahjoitti kirjailija ja tutkimusmatkailija T. E. Lawrencelle, joka meillä Suomessa tunnetaan ehkä parhaiten David Leanin ohjaamasta Arabian Lawrence -elokuvasta, jossa Peter O'Toole näytteli nimiosaa. Lahjaksi saatu moottoripyörä koitui Lawrencelle kohtalokkaaksi: tiellä leikkiviä lapsia väistäessään hän menetti ajoneuvonsa hallinnan ja sai seuranneessa törmäyksessä surmansa.

George Bernard Shaw, jonka näkemyksen mukaan optimismi oli ihmisen moraalinen velvollisuus, selitti tapahtuman positiivisesti: Lawrence oli pelännyt sairautta ja kuolemaa – nyt ei enää tarvinnut pelätä.

Lytton Stratchey, josta Michael Holroyd niin ikään on kirjoittanut elämäkerran (jonka pohjalta muuten on tehty käsikirjoitus elokuvaan Carrington, jossa Emma Thompson näytteli nimiosan), hankki auton tehdäkseen vaikutuksen Ralph Partridgeen, johon oli rakastunut. Valitettavasti vain Ralph Partridge ei ollut homoseksuaali kuten Stratchey ja oli puolestaan ihastunut Dora Carringtoniin, joka taas  — edelleen valitettavasti — oli lesbo, joka oli paradoksaalisesti rakastunut homoseksuaaliseen Stratcheyyn. Huh huh! Katsokaa se elokuva, jos tämä kuulostaa sekavalta. Ilmeisesti kolmikko kuitenkin nautti kovasti yhteisistä autoretkistä.

Holroyd kertoo myös taidemaalari Augustus Johnista, jonka elämäkerran hän luonnollisesti on myös kirjoittanut. John ihastui autoiluun karatessaan vuokra-autolla halki Euroopan August Strindbergin ex-vaimon Fridan luota. Myöhemmin hän hankki oman Buickin, jonka hän pikaisen ajo-opastuksen jälkeen keräsi täyteen ystäviä ja ajoi heidän kanssaan Lontoosta Dorsetissa sijaitsevaan kartanoonsa. Matkalla hän törmäsi posetiiviin ja hipaisi yhtä junaa, mutta perille päästiin, vaikka ajo-opetuksessa ei ollut vielä käsitelty lainkaan vaihteiston filosofiaa. Koko matka oli ajettu ykkösvaihteella.

Vita Sackville-Westistä Holroyd kertoo, että tämä käytti autoaan lähinnä ylimääräisenä makuuhuoneena lemmenseikkailuissaan. Kuinkahan hyvin tämä railakas Vita tunnetaan Suomessa? Moni varmaan tietää, että Virginia Woolf kirjoitti romaaninsa Orlando lahjaksi Vitalle. Vita Sackville-West on sanonut, että se on "kirjallisuuden pisin ja ihastuttavin rakkauskirje".

Opettelihan Michael Holroyd toki itsekin ajamaan autoa. Hänen tyttöystävänsä Philippa toimi opettajana. Pian Holroyd ymmärsi, että kaksi jalkaa ja kolme poljinta oli hänelle fysiologisesti mahdoton yhtälö. Niinpä ensimmäiseksi autokseen hän hankki hollantilaisen DAFin, jossa oli portaaton Variomatic-automaattivaihteisto – ja vain kaksi poljinta. Minäkin muistan nämä DAFit lapsuudestani. Niissähän oli se erikoisuus, että vaihdejärjestelmänsä ansiosta ne kulkivat yhtä nopeasti taakse- ja eteenpäin.

Shaw-elämäkertaa kirjoittaessaan Holroyd muutti Dubliniin ja vei auton mukanaan. Englantilaiset rekisterikilvet aiheuttivat ongelmia aina, kun Irlanti ja Englanti ottivat yhteen jossain urheilulajissa ja varsinkin, jos Irlanti sattui häviämään. Auto oli aamulla varmasti lommoilla. Jos Irlanti voitti, sen katolla tanssittiin.

Holroyd vaihtoi autoonsa irlantilaiset kilvet, ja ilkivalta loppui. Takaisin Englantiin muutettuaan hänet sitten pysäytettiin parin viikon välein ja poliisi syynäsi auton tarkasti. Elettiin aikaa, jolloin Irlannin tasavaltalaisarmeija teki ahkerasti pommi-iskuja. 

DAF vaihtui Honda Accordiin ja siitä pitäen Michael Holroyd on ollut merkkiuskollinen. Kaikki ovat olleet Hondia. Tietenkin automaattivaihteisia.

Autoilijana hän oli ajan saatossa saanut niin paljon varmuutta, että uskalsi ryhtyä tyttöystävänsä – myöhemmän vaimonsa, kirjailija Margaret Drabblen – ajo-opettajaksi. Maaseudulta etsittiin sopiva hiljainen suora. Margaret hyppäsi rattiin ja ajoi suoran päähän. Michael käänsi auton ja Margaret ajoi takaisin. Näin jatkettiin niin kauan, että lopulta Margaret itse myös käänsi auton. Osoituksena luottamuksesta ja ehkä myös itseään rauhoittaakseen Michael näytteli nukkuvaa jokaisella suoraosuudella.

Teoksen lopulla Michael Holroyd kertoo muutoksesta, jonka navigaattori on tuonut autoiluun. Jostain syystä navigaattori aina haluaa ajattaa häntä huonompaa reittiä kuin se, jota hän itse käyttäisi ja jonka hän on sille moneen kertaan selittänyt. Kuulosti tutulta. "Eikö se usko?" puolisoni kysyy minulta usein, kun en ole edes huomannut väitteleväni ääneen navigaattorin kanssa.

Kirja on kuvitettu Finn Campbell-Notmanin tunnelmallisilla lyijykynäpiirroksilla.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia

Henrik Tikkasen kirjalliselle tyylille ovat luonteenomaisia leikkisät ja joskus hieman ilkeätkin paradoksit. Erityisen hyvin tyyli tuntuu sopivan tällaiseen omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Omaelämäkerrallisia ovat olleet myös Tikkasen tunnetuimmat romaanit, kadunnimisarja, joka oli alun perin trilogia, mutta sai sitten vielä kaksi samantyylistä lisäosaa.

Tämän autokirjansa Henrik Tikkanen on luonnollisesti itse kuvittanut helposti tunnistettavalla piirrostyylillään.

Tikkasen ensimmäinen oma auto oli vanerikorinen DKW. Tikkanen valittelee puolitosissaan, että suomalaiset haaskasivat loistavan mahdollisuuden, kun meillä ei ruvettu valmistamaan tyylikkäitä ja ruostumattomia vaneriautoja. Alvar Aallon ja Tapio Wirkkalan ansiosta meillä oli kyllä osaamista vanerin taivuttelusta. "Pienellä maalla on tarve saada aikaan jotain suurta", Tikkanen huokaa. Teollisuuden valinta osui jäänmurtajiin.

DKW alkoi öisin kadota omille teilleen. Sitä ilmeisesti "lainattiin" toistuvasti rikollisiin tarkoituksiin. Poliisiasemalla rikosilmoitusta tehdessään Tikkanen joutui ensi töikseen tunnustamaan, että oli juonut pari lasillista.

– Onko teidät aikaisemmin pidätetty juopumuksesta, kysyi poliisi.

– Onko minut nyt pidätetty juopumuksesta, kysyin pelästyneenä.

– Vastatkaa kysymykseen, poliisi sanoi jääkylmästi.

– Ei, sanoin minä. – Ei oikeastaan...

– Mitä te sillä tarkoitatte? poliisi kysyi ankarasti.

– Kerran Petroskoissa sodan aikana, minä sanoin, – mutta Petroskoi ei kuulu enää Suomeen, niin että ei kai sitä oteta lukuun.

– Teidän asianne ei ole arvioida, mitä otetaan lukuun ja mitä ei, sen enempää kuin teidän on syytä lausua mielipiteitänne siitä, mikä kuuluu Suomeen ja mikä ei.

– Mutta ettekö te voisi yrittää ottaa sitä varasta kiinni, minä haluan saada autoni takaisin, sanoin epätoivoissani.

– Nimi ja osoite, syntymäaika. Isän nimi ja ammatti. Äidin tyttönimi. Sotilasarvo. Koulusivistys...

– Minä haluan...

– Hiljaa.

Turhauttavan kokemuksen jälkeen Tikkanen myi pois auton, josta oli näin paljon harmia. Hyvällä voitolla, sillä sodanjälkeisessä Suomessa vallitsi huutava pula autoista.

Tenniskentällä Tikkanen oli tutustunut Renaultin suomalaiseen maahantuojaan Ragnar Paulssoniin. Tikkanen moitti hänelle lehdessä näkemäänsä pientä Renaultin mainosta, jolloin Paulsson kehotti häntä keksimään itse jotain parempaa. Tikkanen keksi ja Paulsson oli mainokseen niin tyytyväinen, että Henrik Tikkanen pääsi Renaultin jonotuslistan kärkeen. "Tietysti voi pitää ihmeellisenä, että olin osannut laatia niin onnistuneen mainostekstin tuotteesta jota en ollut koskaan nähnyt, saati kokeillut", Tikkanen kirjoittaa. Näin Tikkasesta tuli myös mainosmies.

Renaultien myyminen ei ollut aivan helppoa. Volkswageneiden myyminen olisi ollut lasten leikkiä, sillä saksalaista laatua ei epäillyt kukaan. Saksalaiset "olivat raunioittaneet kokonaisen maanosan, mutta säilyttäneet silti vankan maineensa moitteettomien tuotteiden vastuullisina valmistajina". Ranskaan sen sijaan kohdistui paljon ennakkoluuloja.

"Yksi oli se, että ranskalaiset työläiset joivat litran viiniä lounaallaan ja että Renaultit tehtiin iltapäivällä."

Ensimmäinen oma Renault, malliltaan 4CV, sinetöi elinikäisen rakkauden tähän merkkiin. Ensimmäinen matka tällä autolla tehtiin puolison kanssa Turkuun ja Ahvenanmaalle. Matkaan Helsingistä Turkuun oli varattu reilusti aikaa moottorivikojen ja rengasrikkojen varalta, mutta auto toimi moitteettomasti ja pariskunta huomasi olevansa valmis leiriytymään Turun lähelle sivutien varteen jo vajaan kolmen tunnin kuluttua. Jokainen uuden auton joskus ostanut tunnistaa autonomistajan hellyyden ajokkiaan kohtaan:

Pystytimme teltan niin että oviaukko tuli autoon päin, jotta näkisimme jos joku yrittäisi varastaa sen. Hetken ajattelin, että voisimme jakaa yön neljän tunnin vahtivuoroihin kuten rintamalla, mutta hyttysiä oli niin paljon, ettei nukkumisesta muutenkaan tullut mitään, joten annoin asian raueta. 

Aamulla vaimoni ja minä kuivasimme kastepisarat autostamme. 

Samalla autolla Tikkanen teki vaimonsa kanssa suuren Eurooppa-kierroksen, joka rahoitettiin kirjoittamalla lehtijuttuja matkan varrelta. Pariisiin he saapuivat iltapäivällä ja pysäköivät autonsa keskelle tyhjää toria. Sitten jalan nähtävyyksiin tutustumaan. Kun he illalla palasivat autolleen, sitä ei löytynyt. Kaikki torit muistuttivat toisiaan ja jokainen tori oli täynnä samanlaisia pieniä harmaita Renaulteja. Mikä neuvoksi? Ravintolaan juomaan viiniä ja konjakkia, kunnes kaikki ranskalaiset olivat poistuneet koteihinsa ja Tikkasen Renault seisoi taas yksin keskellä toria.

Siunatut ranskalaiset, lähtivät aikaisin ja painuivat pehkuihin. Minun maanmieheni olisivat vasta nyt päässeet kunnolla vauhtiin. Grogikierros olisi seurannut toistaan tuloksena se, että auto olisi jätettävä siihen mihin se oli pysäköity.

Ranskalaiset tulivat autolla ja lähtivät autolla. Se oli kulttuuria. Jos tuli kotiin siinä kunnossa, että pystyi ajamaan autoa, pystyi sitten sängyssäkin tekemään muuta kuin nukkumaan. Se oli makuuhuonekulttuuria.

Mitähän ihmettä Tikkanen tässä tarkoittaa? Lukemista varmaankin.

Matkat eri Renaulteilla ympäri Eurooppaa muodostavat suuren osan tästä kirjasta. Belfastin levottomuuksissa hän sai luodinreikiä Renaultinsa kattoon ja joutui vaihtamaan vähemmän huomiota herättävään Morris Miniin. 

Isosta automaattivaihteisesta Renault 30 TS Automaticista katosivat vaihteet kakkosvaihdetta lukuun ottamatta neuvostoliittolaisten tullimiesten kovakouraisessa käsittelyssä. Korjaamossa "Budapestissa vain pudistettiin päätä, sellaista autoa ei niillä main ollut ennen nähty". Wieniläisessä korjaamossa arveltiin korjauksen kestävän ainakin neljä päivää. Tikkanen päätti ajaa Euroopan läpi Travemünden lautalle kakkosvaihteella. Jalorotuiselle matka-autolle ei voi olla suurempaa nöyryytystä kuin se, että pikku Fiatitkin pyyhkivät ohi.

Toinen seikkailu läpi Itä-Euroopan Renault 309:llä on hauska luettuna mutta varmaan kauhea koettuna. Kun Tikkanen palasi tältä matkalta Suomeen kolhiintuneella autollaan, hän ajoi sen suoraan Renaultin huoltoon: "laskin avaimet Ragnarin pojan ja seuraajan Harryn pöydälle ja pyysin häntä antamaan itselleni toisen auton, tämä ei halunnut nähdä minua enää sen jälkeen, mitä olin antanut venäläisten tehdä sille".

Henrik Tikkasen tyyliin kuuluu välillä machoilu Hemingwayn hengessä. En ota sitä kovin vakavasti. Osaksi se on leikkiä. Mies ei voi elää neljännesvuosisataa feministin rinnalla oppimatta, mikä ärsyttää feministiä. Toisaalta ei voi olla samalla oppimatta perusoppimäärää oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. 

Viittaan tässä luonnollisesti Märta ja Henrik Tikkasen pitkään ristiriitojen täyttämään rakkausuhteeseen. Se oli dynamo, joka sähköisti lukuisia suomenruotsalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Kaikkia kolmea edellä mainittua kirjaa yhdistää humoristinen, hieman itseironinen tyyli. Jotenkin jokaisesta kirjoittajasta on hieman koomista, että he ovat näin innostuneita mokomista rakkineista, jotka loppujen lopuksi ovat vain kulku- ja kuljetusvälineitä. Mutta minkäs ihminen rakkaudelle voi! 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani. Kirjakauppaliitto 2022. Kansi: Noora Westerlund. 186 s.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces. Chatto & Windus 2012. Kuvitus: Finn Campbell-Notman. 104 s.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia. WSOY 1984. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Renault, mon amour (1983) suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kuvitus Henrik Tikkasen, kannen suunnittelu: Carl Henning. 135 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 49: Kirja (Automiesten kylä) on julkaistu vuonna 2022.