Jacqueline Harpman: La Fille démantelée

Rose-äiti on kuollut. Sitä on vaikea uskoa. Edmée, romaanin minäkertoja, varmistuu siitä moneen kertaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä, kun ihminen, jota hän on koko elämänsä pelännyt ja vihannut, on poissa? Edmée toteaa olevansa kuin palkkasoturi, joka turhaan etsii taistelua rauhalliseksi muuttuneesta maailmasta. 

Edmée alkaa kirjoittaa ylös muistojaan. Näin syntyy kuva äidistä ja isästä sekä heidän suvuistaan. Valokuvien ja eri tahoilta saamiensa tiedonmurujen avulla Edmée rekonstruoi äitinsä ja isänsä elämän. Äiti ei ole halunnut hautamuistomerkkiä; Edmée tekee sen sanoista. Hän lupaa, ettei valehtele. Samalla Edmée purkaa paperille oman elämänsä. Tästä siis romaanin nimi – Purettu tyttö. Entinen on purettava pois, jotta uutta voi rakentaa tilalle.

Rosen ja Edméen, äidin ja tyttären, yhteensopimattomuus tulee esiin jo varhain. Heidän suhtautumisensa elämään on ollut täysin erilainen. Edmée ottaa esimerkin piilosilla olosta. Hänen mielestään piiloutujan piti pysyä piilossaan, kunnes hänet löydettiin. Äiti oli niitä, jotka kesken leikin vaihtoivat paikkaa. 

Edmée odotti aina loogisia perusteluja säännöille. Äidin perusteluksi riitti: koska minä sanon. Vastaan sanomista hän ei sietänyt. Riidat päättyivät korvapuustiin tai Edméen itkuun. Tätä mielen pahoittamistakaan äiti ei hyväksynyt, vaan uhkasi antaa todellisen syyn itkeä – siis jälleen korvapuustin. Lyöminen loppui vasta, kun Edmée 14-vuotiaana oli äitiään voimakkaampi ja pystyi estämään lyönnit. Senkin jälkeen äiti vielä kerran heitti tytärtään haarukalla kesken sukupäivällisten.

Äitinsä katkeruuden ja vihan lähteitä etsiessään Edmée löytää ylisukupolvisen mallin. Rosen äiti Augusta oli kasvattanut tyttärensä kovalla kädellä, kuten oli tehnyt myös Augustan äiti Célestine. Rose perheen vanhimpana tyttönä oli joutunut kovaan työhön jo lapsena. Pitkät työvuorot pesulassa jättivät elinikäiset jäljet hänen käsiinsä. 

Kertomuksen magiikka tekee tehtävänsä: on vaikea kirjoittaa ihmisen kokemista kärsimyksistä tuntematta häneen myötätuntoa. Edmée kuitenkin nitistää myötätunnon nuppuunsa. Hän muistuttaa itselleen usein, että kirjoittaa ihmisestä jota on vihannut. Kertojan päättäväisyys näkyy siinä, että hän mainitsee vain parilla lauseella vanhemman sisarensa. Hän toteaa, että jos hän olisi kertomassa naisen tarinaa, tästäkin asiasta pitäisi tietenkin kirjoittaa, mutta hän ei kerrokaan nyt naisesta vaan vihasta.

Vaikka romaanin aiheena on viha, se ei ole vailla Jacqueline Harpmanille tyypillistä kuivahkoa ja sarkasmiin kallellaan olevaa huumoria. Tässä ja muissakin lukemissani Harpmanin kirjoissa on myös raikkautta, joka syntyy lohduttavien kliseiden välttämisestä. Toisinaan kerronta tiivistyy klassisten mallien mukaisiksi aforismeiksi: 

Avec une mère sourde on cherche une oreille, aveugle, un regard.  

Kuuron äidin kanssa etsimme korvaa, sokean kanssa katsetta.

Vihan läpi näemme myös ihmisen. Teini-iässä Rose pääsi töihin madame de Waelen tupakkakauppaan Brysselissä. Kotitilalla kymmenen kilometrin päässä hän kävi ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän vei koko palkkansa kotiin. Rosen ansaitsemilla rahoilla Augusta maksoi nuorempien sisarusten koulunkäynnin.

Madame de Waele ja Rose eivät kertoneet Augustalle, että Rose sai pitää asiakkailta saamansa juomarahat. Niillä hän osti tyylikkäitä vaatteita, joita käytti kaupungissa. Madame de Waele myös opetti Roselle sen, mitä tiesi miehistä ja miten heiltä sai sen mitä naiset haluavat - siis koruja ja avioliiton.

Rose pääsi testaamaan oppimaansa, kun tupakkakauppaan kerran sattui Walter, nelikymmenvuotias juuri Brasiliasta saapunut liikemieshurmuri. Parin ikäero oli lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Walter oli juutalainen, mitä Rosen suku ei katsonut hyvällä, mutta häneltä Rose sai sen, mitä oli halunnut: avioliiton, perheen ja rahaa.

Rose ja Walter kävivät menestyksellistä kangaskauppaa siirtomaissa. He matkustelivat paljon, mutta eivät nähneet juuri mitään. He tutustuivat ainoastaan hotelleihin. Yleensä sen nimi oli Plaza, toisinaan Majestic.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Rosen nuorempi sisar Agnès toimi heidän hoitajanaan ja myöhemmin Rosen seuralaisena kuolemaansa asti. Agnès oli nainen, jolla ei koskaan ollut mitään omaa. Äitinsä kodista hän siirtyi suoraan sisarensa kotiin. Hän jakoi huoneen ja lipaston Edméen ja tämän sisaren kanssa. Edes hänen ainoa rakkaussuhteensa ei ollut täysin hänen omansa; mies oli varattu. Ainoastaan syöpä, joka Agnèksen lopulta tappoi, oli aivan hänen omansa. 

Kirjan lopussa Edmée toteaa pystyvänsä osoittamaan rakkautta miehelleen Louis'lle ja omille lapsilleen. Jostain hän on sen oppinut. Onko Agnèksella ja ehkä myös vanhemmalla sisarella ollut tässä jokin rooli?

Toisen maailmansodan sytyttyä perhe muutti Casablancaan pakoon juutalaisvainoja. Kertoja kirjoittaa tästä kaupungista kauniisti. Se oli hänen todellinen syntymäpaikkansa, ja Casablancan kirjasto oli hänen todellinen äitinsä. "Kuumuus, paahteiset kadut ja kirjasto täyttivät mielessäni olevan tyhjyyden, jonka Rose oli sinne jättänyt."

Lukemisesta tulee pakotie. Sitäkään Rose-äiti ei hyvällä katsonut. Koulutehtävien tekemistä Rose ei kuitenkaan voinut kieltää. Niinpä Edmée oppi piilottamaan lukemansa kirjat karttakirjan alle. Äiti ei koskaan ihmetellyt, miksi Edméen menestys maantiedon kokeissa ei ollut parempi, vaikka hän käytti niin paljon aikaa karttojen parissa.

Isästä ei ollut välittäjäksi äidin ja tyttären riidoissa, vaikka Edmée joskus toivoi, että isä asiaa harkittuaan ilmoittaisi, kumpi oli ollut oikeassa. 

Isä selviää tyttären säälimättömässä analyysissa äitiä helpommalla. Ehkä siksi, että isä jäi etäiseksi. Edmée laskee, että lukuun ottamatta joitakin jiddišinkielisiä haukkumasanoja isä puhui tyttärelleen vain kahdesti. Isän oma isä ei puhunut pojalleen; samanlaisen isän saivat myös Walterin tyttäret.

Edmée katsoi, että Walter ei ehkä ollut syyllinen siihen, että Rose-äidistä oli tullut "ahne, kateellinen, tietämätön ja tyhmä". Walter kuitenkin oli istuttanut Roseen perusteettoman ylpeyden, joka teki hänen tietämättömyytensä entistä raivostuttavammaksi. 

Muutama lapsuusmuisto on jäänyt vaivaamaan Edméetä. Useampaan otteeseen hän palaa erääseen iltapäivään, jonka äiti ja tytär olivat viettäneet yhdessä elokuvissa. Muistossa on keveyttä, jota on vaikea yhdistää äitiin.

Äiti myös tuki Edméen yliopisto-opintoja, vaikka isä piti niitä turhina. Avioliitto olisi isän mielestä ollut riittävä tulevaisuuden turva. Oliko akateemisesti koulutettu tytär äidille viimeinen yritys näyttää itse merkittävältä siinä vaiheessa, kun perheen varallisuus oli lähes kokonaan kadonnut? Vai saattoiko hän kuitenkin haluta tyttären parasta?

Edmée on päättänyt korjata äidin virheet omassa elämässään. Omien lastensa kanssa Edmée toisinaan kuulee päässään äitinsä äänen mutta vastustaa sitä: "Äitini on kirjoitettu sisimpääni. Väijyn häntä ja kun näen hänet, tapan. Jälkeenpäin vuodan verta."

Edmée toteaa, että "me, järkevät äidit", "näytämme omille äideillemme, kuinka pitää toimia, hukutamme heidät esimerkkeihin, ilmoitamme heille, että tehdessämme lapsen onnelliseksi emme pyydä mitään mahdotonta, että lapsi ei vaadi kaikkea, vain sen mikä hänelle kuuluu, ja kun annamme hänelle sen mitä hän pyytää, emme itse tyhjene. Näin me hämmennämme heidät, lasten onnellisuus on kostomme."

Näin katkaistaan vihan ketju.

Huomasin, että monissa ranskalaisissa arvioissa tämä romaani on nimetty muitta mutkitta autofiktioksi. Edméen elämänvaiheissa on selvästi paljon yhteyksiä Jacqueline Harpmanin omiin kokemuksiin. Se ei ole yllättävää; kirjailija kai aina kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tämä romaani on joka tapauksessa taitavasti rakennettu taiteellinen luomus, enkä usko, että sen nimeäminen autofiktioksi antaa sille yhtään enemmän auktoriteettia tai todistusvoimaa.

Jacqueline Harpman, La Fille démantelée. Stock 1990. 237 s.

Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adamsin klassikoksi noussut eläinfantasia vuodelta 1972 oli jäänyt minulta lukematta. Sen suomennos ilmestyi siinä vaiheessa, kun tarinat puhuvista eläimistä tuntuivat minusta jo kiusallisen lapsellisilta. Aivan turhaan. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen – esimerkiksi pelon siitä, että vaikutan lapselliselta. Olen nyt nauttinut täysin siemauksin kaniiniyhdyskunnan seikkailuista tässä kaniinien Iliaassa.

Richard Adams ei alun perin pitänyt romaaniaan lainkaan lastenkirjana. Minäkin harkitsisin tarkasti, lukisinko tätä lastenlapsilleni tai suosittelisinko tätä lapsilukijalle. Romaanin vahvuus on samalla sen heikkous: se puhuu yhtä aikaa kaniineista ja ihmisistä. Siinä kuvataan monessa suhteessa luonnontieteellisen tarkasti kaniyhteisön elämää ja siinä vallitsevaa hierarkiaa. Kun kaniinit kuitenkin samaan aikaan puhuvat ja ajattelevat kuin ihmiset, lapsilukija saattaa huomaamattaan tulkita kaniinien toimet ihmisyhteisöön sovellettaviksi käyttäytymisnormeiksi. Varsinkaan kaninaaraiden rooli passiivisina synnytyskoneina ei tarjoa tavoiteltavaa ihmissuhdemallia. (Ja samalla on todettava, että ikävä kyllä on niitäkin, joista se vaikuttaa ihanteelliselta.)  

Romaanissa toistuva väkivalta ei minua arveluta. Niin kauan kuin hyvä voittaa, lapsi kyllä kestää sen. Lasta myös suojaavat luetun ja kuullun tekstin tulkintastrategiat. Lapsi ei hahmota sitä, mikä ylittää hänen sietokykynsä. Kuva on toinen juttu. Ruohometsän kansaan perustuva animaatioelokuva on traumatisoinut  lapsikatsojia jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa enkä tunne suurta halua tutustua siihen. Kirja riittää minulle.

Romaanin jokainen luku alkaa lainauksella kirjallisuudesta. Ensimmäinen lainaus on komeasti Aiskhyloksen Agamemnon-näytelmästä. Kassandra-ennustaja kertoo siinä tuhoa ennustavasta näystään. Sama toistuu kaniinien parissa. Kaniini Viikka näkee näyn, jossa kaniinien kotiniitty peittyy vereen.

Viikka, josta kasvaa eräänlainen šamaani, on yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Hänen isoveljensä Pähkinä ottaa Viikan näyt todesta ja alkaa järjestää halukkaille kaniineille pakoretkeä. Pähkinästä tulee uuden kaniiniyhdyskunnan johtaja.

Romaanin alussa uusia kaniineja tulee tarinaan sellaista vauhtia, että minusta tuntui, etten ikinä opi erottamaan heitä toisistaan: Paatsama, Vatukka, Liutti, Tädyke, Tammenterho, Hopea, Voikukka, Isopää... Kannattaa jatkaa eteenpäin, kaniinien persoonallisuuksissa on niin selvät erot, että heidät kyllä oppii tuntemaan.

Mukana on myös kaniinien kieltä. Yleisimmät sanat toistuvat usein ja ne oppii äkkiä muistamaan. Harvemmin esiintyvien merkityksen voi tarkistaa kirjan loppuun liitetystä sanastosta.

Viikan ennustus käy toteen. Ihmiset toimillaan tuhoavat kaniinien kotiniityn. Pieni retkikunta on Pähkinän johdolla kuitenkin ehtinyt paeta ennen tuhoa. Tämän pienen yhdyskunnan vaarojen täyttämä matka Watershipin kukkulalle, sen törmäykset toisiin kaniiniyhteisöihin ja uuden yhteisön vähittäinen rakentuminen ja vahvistuminen ovat romaanin juoniaineksena. 

Hampshiren luonto, sen kasvit ja eläimet, tulevat tutuiksi. Taustalla häilähtää usein suru luonnon ja hiljaisuuden katoamisesta ihmisen toimien takia.

Kertomuksen tapahtumien aikajänne yltää keväästä syksyyn. Se vaikuttaa pitemmältä, mikä johtuu tapahtumien runsaudesta ja kaniinien elämänrytmin kiivaudesta: uusia sukupolvia syntyy nopeaan tahtiin – sitten kun koiraiden retkikunta alkaa päästä kosketuksiin naaraiden kanssa.

Naaraiden hankkiminen naapuriyhdyskunnista ei suju rauhanomaisesti, vaan se edellyttää hyvin suunniteltuja ryöstöretkiä. 

Kaniiniyhteiskuntien kuvauksissa ei voi olla näkemättä viittauksia myös ihmisyhteisöihin. Ensimmäinen vieras kaniiniyhdyskunta, jonka kanssa pakoretkeläiset joutuvat tekemisiin, koostuu kaneista, jotka näyttävät voivan kaikin puolin hyvin. Ne saavat yllin kyllin ruokaa ihmisiltä. Niiden toimintatarmo näyttää suuntautuvan taiteellisiin rakennelmiin ja runouteen. Hyvinvoinnin taustalla on karmea totuus, josta yhdyskunnan kaniinit eivät suostu puhumaan ja jonka he pystyvät ilmaisemaan vain runoissaan ja silloinkin verhotusti. Tämän lootuksensyöjien heimon hyvinvoinnin hinta on liian korkea Pähkinän johtamille kaniineille.

Toinen vieras kaniiniyhteisö, kenraali Ratamon johtama sotilasvaltio Efrafa, koituu lähes tuhoksi Watershipin kaniineille. Kenraali Ratamo pitää omaa kansaansa vankina eikä salli kenenkään poistua Efrafasta sen ylikansoituksesta huolimatta. Watershipin kaniinien on turvauduttava ryöstöretkeen saadaksen Efrafasta naaraita. Ryöstöä taas seuraa Efrafan kostoretki. Suurin osa romaanista kuvaa näiden kahden yhdyskunnan taisteluita.

Romaanin loppuun on rakennettu lähes myyttinen hyvän ja pahan taistelu. Kenraali Ratamo saa mahdollisuuden toimia viisaasti mutta luonteensa vaurion takia valitsee tietoisesti pahuuden. Ratamon luonteen jyrkkyyttä selittävät sen kovat koettelemukset poikasena. Ratamo on myös kasvanut jonkin aikaa ihmisten parissa. "Kiltti opettaja" oli pelastanut orvon kaniininpoikasen. Onko ihmisen sotkeutuminen luonnonjärjestykseen siis pahasta? Vaikea sanoa, ihminen näet pelastaa myös haavoittuneen Pähkinän, eikä siitä ole huonoja seurauksia kaniinien maailmassa.

Ihmisiäkin tarinassa siis on mukana. He ovat yleensä kaniinien vihollisia siinä missä ketut ja pöllötkin. Ihmisiltä kaniinit myös ryöstävät ruokaa. Uuden yhdyskunnan kaksi ensimmäistä naarastakin varastetaan ihmisten kanikopista.

Ihmisten maailma on koko ajan läsnä muutenkin. Romaanin kaikkitietävä kertoja vertaa kaniinien tuntemuksia ihmisten tuntemuksiin tietyissä tilanteissa ja kertoo muutenkin myös ihmisten näkemyksistä. Toisaalta esimerkiksi savukkeita ei ikinä nimitetä savukkeiksi; ne ovat "valkoisia tikkuja". Romaanin maastokohtien, jokien, kukkuloiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin ihmisten kartoista. Yksi romaanin loppupään luvuista on kerrottu läheisen maalaistalon tyttären, Lucyn, näkökulmasta.

Mikä tekee Watershipin kaniiniyhdyskunnasta erityisen? Luultavasti juuri sen inhimilliset piirteet. Yhteisössä tapahtuu siirtymä vahvemman oikeudesta kohti älyn ja tiedon valtaa aivan kuin kyseessä olisi kuvaus feodaalisen järjestelmän siirtymisestä kohti demokratiaa. Muutamat kaniinit, ennen kaikkea Pähkinä ja Vatukka, uskaltautuvat murtamaan ajattelun kaavoja. Pähkinän aloitteesta kaniinit myös solmivat suhteita muihin lajeihin. Hiiret ja varsinkin naurulokki Kehiir osoittautuvat elintärkeiksi liittolaisiksi yhdyskunnalle.

Romaaniin antavat syvyyttä tarinat, jotka ovat peräisin kaniinien tarustosta. Useimmat tarinat kertovat kaniinien myyttisestä heeroksesta, El-ahraihista, ja ne tuovat hyvin esiin sen mihin kaniinien eloonjääminen on aina perustunut: oveluuden ja varovaisuuden. Uudelle sukupolvelle kerrottavissa tarinoissa kirjan lopulla El-ahraihin nimiin laitetaan hauskasti myös Pähkinän ja sen kumppanien urotyöt.

Kersti Juvan käännös oli nautinnollista luettavaa. Muuta ei häneltä osaisi odottaakaan.

Richard Adams, Ruohometsän kansa. Kymmenes painos. WSOY 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Watership down (1972) suomentanut Kersti Juva. Lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975. Päällys: Seppo Polameri. 418 s.

Amélie Nothomb: Les aérostats

Tässä vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Amélie Nothombin romaanien kanssa. Sujuvaa dialogia, poikkeusyksilöitä, merkityksellisiä erisnimiä, perheen dynamiikkaa ja väkivaltainen käänne lopussa. Tuttua oli myös se, että vaikka romaani puhuu vakavista asioista, sen henkilökuvat ovat karikatyyreja ja kerronnan yleissävy on ilkikurinen.

Jostain syystä näytän aina valitsevan luettavakseni Nothombin kevyehköt välityöt. En nimittäin usko, että tämä Les aérostats ('Ilmalaivat') nousee kovin korkealle kirjailijan merkittävimpien töiden listalla. Minä kuitenkin pidin tästä kovasti. Minusta tuntuu, että Nothomb on kirjoittanut kirjan päästäkseen kertomaan mielikirjoistaan. Kirjabloggarina minun on helppo ymmärtää tätä tavoitetta.

Romaanin minäkertoja, 19-vuotias kielitieteen opiskelija Ange Daulnoy, asuu Brysselissä tiukkapipoisen kämppiksensä Donaten kanssa. Donate kohtelee Angea kuin tämä olisi vastuuttoman nuorison edustaja ja siksi sääntöjen ja jatkuvan ohjauksen tarpeessa. Donate itse on 22-vuotias. Myöhemmin romaanissa Donate osoittautuu hieman yllättäen myös hyväksi ratkaisukeskeiseksi kuuntelijaksi.

Rahaa ansaitakseen Ange laittaa lehteen ilmoituksen, jossa tarjoaa tukiopetusta. Tarjoukseen tarttuu rahoitusalalla toimiva upporikas liikemies Grégoire Roussaire. Hänen 16-vuotias lukiolaispoikansa Pie kärsii dysleksiasta eikä ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa. Angen tehtävänä on harjoittaa poika sellaiseen kuntoon, että hän selviää ylioppilaskirjoituksista.

Alusta asti on selvää, että Roussairen perheessä on jotain pahasti pielessä. Ange saa pian tietää, että Pien isä seuraa jokaista oppituntia peilin läpi. Isä sanoo tekevänsä näin Angen turvallisuuden tähden. Käy ilmi, että isä rajoittaa ja kontrolloi perhettään sairaalloisesti. Hänellä on selvästi tapana saada ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Ange ei kuitenkaan tunne olevansa vaarassa Pien seurassa ja alkaa pian uhmata kontrolloivaa isää. Hän vie Pien retkille museoon ja puistoon. Isä on tästä raivoissaan, mutta ei anna Angelle potkuja, koska Pien koulumenestys paranee koko ajan huomattavasti. 

Pien äiti ilmoittaa keräävänsä kuuluisille henkilöille kuuluneita keramiikka-astioita, joita etsii internetistä. Kun Ange kyselee tarkemmin, ilmenee, että äidin "kokoelma" koostuu tietokoneelle tallennetuista kuvista. Pie vihaa isäänsä, joka on roisto, ja säälii äitiään, jota pitää idioottina.

Perheen koti muistuttaa moitteetonta lavastetta. Siellä on muun muassa erinomaisesti varustettu kirjasto. Sen ovat koonneet asiantuntijat, mutta yhtään kirjaa ei ole luettu ennen kuin Ange etsii sieltä luettavaa Pielle. 

Suurin osa romaanista kuvaa Angen ja Pien keskusteluja. Pien perhe on muuttanut usein, eikä pojalla ole juuria eikä ystäviä. Häntä kiinnostavat aseet ja ilma-alukset. Pie on kuitenkin selvästi älykäs. Pie ihastuu heti opettajaansa ja on valmis yrittämään kirjan lukemista. Ensimmäiseksi lukutehtäväksi Ange antaa Stendhalin Punaisen ja mustan.

Pie lukee kirjan kahdessa päivässä. Hänen tulkintansa romaanista on yllättävä ja osoittaa, että hän pystyy itsenäiseen ajatteluun. Hän ei ole kuitenkaan pitänyt kirjasta, jonka katsoo sopivan parhaiten tytöille, jotka ihastuvat sen päähenkilöön – tai ehkä homoseksuaaleille. Seuraavaksi lukutehtäväksi sovitaan Homeroksen Ilias, joka saattaisi paremmin sopia aseista kiinnostuneelle pojalle. Kirjat ja antoisat keskustelut seuraavat toisiaan: Odysseia, Kafkan Muodonmuutos, Dostojevskin Idiootti, Raymond Radiguet'n Paholainen ruumiissa ja Le Bal du comte d'Orgel ja Madame de la Fayetten Clèvesin ruhtinatar.

Kirjojen avulla Pie – samoin kuin Ange – käy läpi omia tunteitaan. Pie ei pidä huijari Odysseuksesta, joka epäilemättä tuo hänen mieleensä hänen oman isänsä. Rakkaudesta kertoviin romaaneihin Pie näyttää sijoittavan henkilöiden paikalle itsensä ja Angen. 

Ange pitää pojasta mutta ei romanttisessa mielessä. Hän kannustaa Pieta etsimään seurustelukumppania koulutovereidensa joukosta. Ange itse aloittaa nimittäin samaan aikaan suhteen 50-vuotiaan yliopistonopettajansa kanssa. Suuresta ikäerosta huolimatta suhteessa ei näytä olevan kyse hyväksikäytöstä. Opettaja Dominique, ujo mies joka on avioeronsa jälkeen elänyt kaksikymmentä vuotta selibaatissa, on aidosti rakastunut Angeen. Ange pitää miehestä, mutta suuresta intohimosta ei ole kyse. Angea huvittaa hieman, että hänellä on kaksi hyvin eri-ikäistä ihailijaa. 

Käy ilmi, että myös Angen nuoruuteen liittyy jotain vaikeaa, joka on tehnyt hänestä yksinäisen. Kafkan Muodonmuutoksen lukeminen nostaa esiin piilotetut traumat. Ange toteaa, että murrosikä on samanlainen evoluution virhe kuin umpilisäkkeen tulehdusherkkyys. Osa selviää siitä, kuten jotkut selvisivät Sommen taisteluistakin. Hän itse selvisi vähällä, mutta jotain tapahtui kuitenkin kolmentoista vuoden iässä: ihmeellisestä lapsesta tuli synkkä tyttö. “Ennen Kafkaa kukaan ei ollut uskaltanut kertoa, että puberteetti on verilöyly.”

Pien sielulliset ongelmat ovat kuitenkin niin suuret, että Ange ei usko pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjatkaan eivät pysty ihan mihin tahansa. Pie kärsii vakavasta ahdistuksesta. Ange ehdottaa Pien isälle, että tämä järjestäisi Pielle psykologista apua, mutta isä tyrmää ajatuksen jyrkästi.

Kuten alussa mainitsin, romaanin lopussa on väkivaltainen käänne, jota en tässä nyt paljasta. Romaanin nimi on lopun valossa ymmärrettävä. Pie haluaisi aikuisena perustaa yrityksen, joka lennättää ihmisiä ilmalaivoilla. Hänen isänsä on tyrmännyt ajatuksen, koska kukaan ei haluaisi matkustaa siten, että hänellä olisi vetypommi päänsä päällä. Juuri tällaisen Zeppeliinin Grégoire Roussaire kuitenkin on rakentanut omasta perheestään.

Amélie Nothomb, Les aérostats. Albin Michel 2020. Kannen valokuva: Jean-Baptiste Mondino. 175 s.

P. G. Wodehouse: Ranskalaista rakkautta

Eräässä äskettäin lukemassani romaanissa sen päähenkilö yritti toipua kokemastaan menetyksestä muun muassa lukemalla P. G.  Wodehousen romaaneja. Uskoisin, että monelle muullekin lukijalle Wodehousen tuotanto toimii tällaisena lohtukirjallisuutena. Hänen kirjansa ovat taattua tasalaatuista viihdettä. Niiden aatemaailma on turvallisen konservatiivinen. Satiiri on hyväntahtoista ja kohdistuu lähinnä yksilöiden itsekkyyteen tai huonoihin käytöstapoihin. 

Ranskalaista rakkautta (French Leave) ilmestyi alun perin vuonna 1956. Suomeksi se julkaistiin jo seuraavana vuonna. Se on siinä mielessä hieman erilainen Wodehousen romaani, ettei siinä ole mukana lainkaan brittiläistä yläluokkaa. Romaani alkaa ja päättyy Yhdysvalloissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kahteen ranskalaiseen kaupunkiin. Ranska oli Wodehouselle tuttu, sillä verotuksellisista syistä hän oli asunut siellä useita vuosia ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen, jouduttuaan kotimaassaan ankaran arvostelun kohteeksi saksalaisyhteyksiensä takia, Wodehouse muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1955 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Edesmenneen näytelmäkirjailija Edgar Trentin tyttäret ovat käyttäneet isänsä perinnön ostamalla Long Islandilta maatilan, jolla kasvattavat kanoja ja hoitavat mehiläisiä. Isänsä ainoan menestysnäytelmän elokuvaoikeuksista he saavat myöhemmin sievoisen rahasumman, jonka nuoremmat sisarukset Teresa ja Josephine – Terry ja Jo – päättävät käyttää lomailuun Ranskassa. Taka-ajatuksena Jolla on miljonäärimiehen löytäminen matkalta, sillä hänen amerikkalainen kosiskelijansa, asianajaja Henry Weems, vaikuttaa yksitotiselta tyypiltä. Terryllä ei ole yksityiskohtaisia matkasuunnitelmia. Vanhin sisar Kate vastustaa perintörahojen tuhlausta mutta päättää silti lähteä mukaan Ranskaan sisartensa esiliinaksi. 

Ranskassa ensimmäisenä kohteena on bretagnelainen St. Roques sen heinäkuisten pyhimysjuhlien aikaan. Rahan säästämiseksi on päätetty, että aluksi Jo saa olla kuukauden ajan rikas neiti Trent ja Terry on hänen kamaripalvelijattarensa Fellowes. Sen jälkeen matkustettaisiin Picardiessa sijaitsevaan Rovilleen ja roolit vaihdettaisiin. Näin näppärästi romaaniin rakennetaan yksi tulevien sekaannusten ja väärinkäsitysten syy. Niitä on kosolti muitakin.

Mukaan tarinaan saadaan nopeasti ranskalainen Maufringneusen ja Valerie-Moberannen markiisi Nicolas, hänen vastarintaliikkeessä kunnostautunut kirjailijapoikansa Jeff, amerikkalainen miljonääri Frederick Carpenter, amerikkalainen kustantaja J. Russell Clutterbuck sekä amerikkalainen rouva Pegler, joka yrittää naittaa sisarentyttärensä Mavisin Freddy Carpenterille. Sattumalta ja asioita sopivasti sekoittavasti rouva Pegler on Nicolas-markiisin entinen, järjestyksessä toinen, vaimo. Ranskalaiselle karkeakäytöksiselle komisario Boissonnadelle on varattu tarinassa konnan osa. 

Nicolas, jonka kutsumanimen Old Nick suomentaja oli kääntänyt sarjakuvamaiseen Nick Nokkela -muotoon, on charmantti pummi, joka tällä hetkellä elää lähinnä poikansa siivellä. Hän on saanut potkut virkamiespestistään lahjoitus- ja testamenttiasioiden ministeriöstä ja tullut epähuomiossa vieneeksi sieltä mukanaan tärkeän asiakirjan, jonka jäljittämisestä saadaan yksi kuvio lisää teoksen muutenkin monimutkaiseen juoneen.

Jo joutuu pettymään, kun hänen löytämänsä varakas mies osoittautuu ukkomieheksi. Hän alistuu kohtaloonsa ja palaa Yhdysvaltoihin tylsän lakimiessulhasensa luo. Terry ja Kate jatkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Rovilleen.

Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, mitkä ovat suotuisimmat parinvalintakuviot tässä tarinassa. Hauskuus syntyy niistä väärinkäsityksistä ja juonenkäänteistä, joilla rakastuneita estetään saamasta toisiaan ennen kuin romaanin loppusivuilla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että Wodehousen tarinoissa juonella ei ole paljon väliä. Oikeastaan sillä on: juonen avulla henkilöt saadaan kiusallisiin tilanteisiin, jotka paljastavat heidän luonteensa. 

Juonikiemurat tähän Ranskalaiseen rakkauteen Wodehouse lainasi ystävänsä Guy Boltonin näytelmästä Three Blind Mice, jonka Bolton oli julkaissut vuonna 1938 salanimellä Stephen Powys. Boltonilla ja Wodehousella oli usein tapana harrastaa tällaista lainailua puolin ja toisin. Hyvässä yhteisymmärryksessä he jakoivat tekijänpalkkiot keskenään pimeästi. Molempien nimiä ei julkaistuihin teoksiin koskaan laitettu. 

Wodehouse tosin leikitteli ajatuksella, että olisi tämän kirjan kohdalla paljastanut Guy Boltonin osuuden. Koska Boltonin näytelmästä oli jo ehditty tehdä peräti kolme elokuvaversiotakin, katsottiin kuitenkin viisaammaksi olla hiljaa ja välttää mahdolliset tekijänoikeusriidat.

Tärkeintä romaanissa on kuitenkin hauska kielen pyöritys. Tätäkin romaania lukiessani kuvittelin usein mielessäni amerikkalaisen screwball-komedian suuret tähdet – vaikkapa Clark Gablen, Gary Grantin, Claudette Colbertin ja Carole Lombardin – heittelemään kirjan repliikkejä toisilleen.

Selailemani Robert McCrumin Wodehouse-elämäkerran mukaan kirjailija piti Ranskalaista rakkautta vaikeana kirjoitettavana. Osittain siihen saattoi olla syynä se, että kirjailijan ura oli kääntymässä kohti loppuaan. Ilmeisesti tarinan juoksuttaminen ei käynyt enää yhtä vaivattomasti kuin nuorempana. Wodehouse itse tulkitsi, että hänen on vastedes paras pysyä brittiyläluokan toilailuiden parissa. Ne hän tunsi yhä hallitsevansa. Lukijan kannalta Wodehousen tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuista ensimmäisistä teoksista viimeisiin.

Observer-lehden kriitikko lyttäsi Ranskalaista rakkautta -romaanin tuoreeltaan. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että Wodehouse oli juuri ennen romaanin julkaisemista mennyt ottamaan Yhdysvaltain kansalaisuuden. Kirjailija Evelyn Waugh puolusti Wodehousea. Waugh huomautti pistävästi hyvän lehtimiestavan edellyttävän, että arvioitava teos luetaan ennen arvostelun kirjoittamista. Waugh ehkä kiitti tällä tavalla siitä, että Ranskalaista rakkautta -romaanissa Evelyn Waugh nimetään arvostavasti, kun kustantaja Clutterbuck vertaa Jeffin esikoisromaania Waugh'n romaaneihin.

P. G. Wodehouse, Ranskalaista rakkautta. Nide 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta French Leave (1956) suomentanut Mario Talaskivi. 160 s.

Jacqueline Harpman: I Who Have Never Known Men (En ole koskaan tuntenut miehiä)

Joskus harvoin kirja saa toisen elämän. Syystä tai toisesta se yllättäen löytää paljon uusia lukijoita useita vuosia ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Näin on käynyt tälle belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) vuonna 1995 alun perin julkaistulle romaanille. Tätä nykyä se on käännetty jo yli kahdellekymmenelle kielelle. Suomeksi En ole koskaan tuntenut miehiä ilmestyy lokakuussa 2025 Nana Sirosen kääntämänä ja Hertta Kustannuksen julkaisemana.

Romaanin minäkertoja kirjoittaa elämänsä tarinaa yli kuusikymmenvuotiaana ja vakavasti sairaana. Hän on kauan elänyt jatkuvassa nykyhetkessä ja on jo unohtamassa kertomuksensa. Hänen tilanteessaan se aluksi tuntuu yhdentekevältä, mutta sitten hän järkyttyy. Jos hän on ihminen, hänen tarinansa on yhtä tärkeä kuin Learin tai Hamletin. Tästä muistamisen velvoitteesta syntyy hänen tekstinsä. Hänellä on kynä ja paperia. Kertomuksensa avulla hän ottaa myös kuolemansa omaan hallintaansa. 

Hän palaa yli neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Silloin hän oli ainoana teini-ikäisenä vangittuna suureen häkkiin kolmenkymmenenyhdeksän naisen kanssa. Tyttö oli joukosta ainoa, joka oli ollut häkissä lapsesta asti eikä muistanut mitään sitä edeltävästä elämästä. Muista naisista käytetään heidän etunimiään. Kertoja on aina ollut vain "lapsi". 

Häkki on sijoitettu suureen ikkunattomaan halliin. Sen ulkopuolella on koko ajan kolme miespuolista vartijaa. Vartijat eivät puhu, mutta he ohjailevat naisten toimintaa ruoskan sivalluksilla. Joillakin vanhemmilla naisilla on kehossaan ruoskan jättämiä jälkiä, mutta kertojan muistin aikana pelkkä varoittava läimähdys on hillinnyt mahdolliset kapinahalut. Naiset saavat ruokaa, vettä ja valoa. Heillä on patjat yöpymistä varten, ja aika ajoin he saavat puuvillakangasta, josta valmistavat kaapumaiset asunsa. Heillä on verhoamaton WC-istuin tarpeitaan varten. Naiset eivät saa koskettaa toisiaan.

Vanhempien naisten puheista kertoja on oppinut yhtä ja toista vankeutta edeltäneestä maailmasta, mutta hän haluaisi tietää paljon enemmänkin, esimerkiksi naisten ja miesten suhteesta. Vanhemmat naiset eivät halua kertoa, osittain häveliäisyyttään, osittain siksi, että lapsi ei heidän mielestään tee tiedolla mitään. Kertoja pitää muita naisia typerinä. Myöhemmin hän toteaa olleensa ylimielinen.

Tarinoiden kerronta näyttää kuuluvan sisäsyntyiseen ihmisyyteen. Kertojakin on oppinut kehittelemään tarinoita omassa mielessään. Niissä on usein mukana nuorin vanginvartija. Hän oppii, että jos pystyy yllättämään itsensä – oman sisäisen kuulijansa – hän voi tuottaa itselleen kihelmöivän kokemuksen. Paljon myöhemmin hän ymmärtää, että kyse on ollut eroottisesta tuntemuksesta. 

Eräänä päivänä tulee muutos. Sireenit alkavat soida. Vartijat poistuvat nopeasti. Heiltä jää ruokaluukun ovi auki ja häkin avaimet lukkoon. Naiset ovat vapaita.

Maan alla on useita huoneita, joista löytyy yllin kyllin pakastettua ruokaa. Maan pinnalla on vain maja ja tyhjä, karu tasanko. Osa naisista on sitä mieltä, että he eivät enää ole kotiplaneetallaan. Aluksi naiset pelkäävät, että vartijat palaavat. He ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he enää antautuisi vangeiksi vaan taistelisivat tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti.

Romaani kertoo suurimmaksi osaksi naisjoukon vaelluksesta uudessa maailmassaan. He löytävät useita samanlaisia vankiloita kuin oli heidän omansa. Kaikissa niissä vangit – miehet ja naiset – ovat kuolleet nälkään. He löytävät myös bussilastillisen kuolleita vartijoita. Näyttää siltä, että naiset ovat yksin tässä maailmassa. Heidän häkkinsä on vaihtunut planeetan kokoiseksi vankilaksi.

Kertojalla on erityinen asema naisten joukossa. Hänellä ei ole samoja estoja kuin muilla naisilla: hän opettelee antamaan kuolettavan tikarinpiston sydämeen niille naisille, joilta vakava sairaus vie elämänhalun. Hän on muita tiedonhaluisempi ja haluaisi jatkaa vaellusta vielä siinä vaiheessa, kun muut naiset haluavat asettua aloilleen. Vähitellen eräät naiset myös suostuvat vastaamaan kertojan kiusallisiin kysymyksiin. Vanhemmat naiset myös opettavat hänelle taitoja – esimerkiksi lukutaidon ja kieliopin säännöt– joita eivät enää pidä tärkeinä siinä maailmassa, johon he ovat joutuneet.

Muuan naisista sanoo, että "lapsi" on naisista ainoa, joka todella kuuluu tähän maailmaan. Kertoja on hieman eri mieltä: hän on se, jolle tämä maailma kuuluu.

Läheisyys on kertojalle vaikeaa. Koskettaessaan toista ihmistä hän kuulee mielessään ruoskan sivalluksen. Hänet on lapsesta pitäen ehdollistettu pois ihmisen perustavanlaatuisista tunnekokemuksista. Hän suree tätä myöhemmin.

Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Se on dystooppinen tieteistarina, allegoria kirjallisuuden synnystä ja luonteesta, jopa äärimmäinen kehitysromaani. Millainen on olento, jolta puuttuvat aluksi yksinkertaisimpienkin asioiden nimet ja jolle kaikki on uutta? Miten tullaan ihmiseksi? Mitä se edellyttää? Jo tarinansa alussa kertoja huomaa osaavansa itkeä ja nauraa, rakastaa ja kärsiä.

Admittedly, we were all caught up in the same drama that was so powerful, so all-embracing that I was unaware of anything that wasn't related to it, but I had come to think that I was different. And now, racked with sobs, I was forced to acknowledge too late, much too late, that I too had loved, that I was capable of suffering and that I was human after all.

Tämä kuulostaa kaamealta takakansilatteudelta, mutta romaani on myös kuvaus ihmisen osasta. Ajattelepa: naiset on heitetty maailmaan, jota he eivät ymmärrä ja josta he eivät pääse pois ennen kuin kuolevat. He eivät tiedä, miksi he ovat siellä tai onko jossain muualla mahdollisesti muita heidän kaltaisiaan tai toisenlaista elämää. Jos jätetään huomiotta, että kyseessä on tietty erityinen joukko naisia, ei heidän osansa mielestäni eroa ihmisen osasta maailmassa. 

Tämä kirja oli luultavasti minulle tämän vuoden tähän mennessä voimakkain lukukokemus. Olen täällä blogissa usein harmitellut joidenkin kirjailijoiden nihilististä maailmankatsomusta. Luultavasti siksi, että musta peto hengittää myös minun kasvoilleni. Tämä Jacqueline Harpmanin romaani osoittaa, että katsomalla pelotta kohti musertavaa yksinäisyyttä ja tarkoituksettomuutta välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa voi yllättäen löytää ihmisen arvokkuuden.

Romaanista on kirjoittanut myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?

Jacqueline Harpman, I Who Have Never Known Men. Introduction Sophie Mackintosh. Vintage 2019. Ranskankielisestä alkuteoksesta Moi qui n'ai pas connu les hommes (1995) englanniksi kääntänyt Ros Schwartz. Kansi: Anna Morrison. 188 s.

Eric Neuhoff: La Petite Française

Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.

Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.

Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.

Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)

Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.

Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.

Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa. 

Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.

Holly Golightly! Aamiainen Tiffanylla! Olisin arvellut tätä mielleyhtymää pelkästään omaksi päähänpistokseni, ellei romaani muutenkin olisi täynnä viitteitä elokuviin, romaaneihin ja musiikkiin. Bébé on sitä paitsi ollut huojentunut, kun murtovaras ei ole löytänyt hänen sydänkorujaan, joita hänen isänsä on ostanut hänelle New Yorkin Tiffany's-jalokiviliikkeestä.

Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.

Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.

Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.

Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.

Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.

Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.

Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.

Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.

Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.

On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään tässä odotuksessani (eli jouduin taas pettymään romaanihenkilöiden puolesta).

Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...

Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.