Ranskan kielellä kirjoitettuja kirjoja varten on useita kirjallisuuspalkintoja. Niistä ehkä tunnetuin on Prix Goncourt. Kirjailijoista koostuva Goncourt-akatemia on vuodesta 1903 alkaen myöntänyt palkinnon vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle (le meilleur ouvrage d'imagination en prose). Ensimmäinen suomennos saatiin luettavaksi vuonna 1911, kun kustannusyhtiö Arvi A. Karisto julkaisi edellisen vuoden voittajateoksen, Louis Pergaud'n novellikokoelman Ketun seikkailusta harakan vankeuteen. Suomentajaksi teokseen on merkitty nimimerkki –i –a, joka saattaisi piilottaa taakseen saman kustannustalon kirjailijan, Aarni Koudan.
Teoksen alaotsikkona on Eläintarinoita, ja kaikissa sen kahdeksassa tarinassa eläimet ovatkin pääosassa. Jokaisella eläinpäähenkilöllä on erisnimi, mutta muuten tarinat välttävät eläinten inhimillistämistä. Kertoja kuvaa eläinten havainnot ja ajatukset ja sitten paljastaa, miten ihminen saman tilanteen näkee.
Eläimet toimivat vaistojensa varassa. Niiden toimia ei arvioida moraalin näkökulmasta. Petoeläimet tappavat, kun tarvitsevat ruokaa. Kyse ei siis ole moralisoivista eläinsaduista. Epäilemättä Louis Pergaud on teoksellaan kapinoinut ranskalaisen kirjallisuuden vahvaa faabeliperinnettä vastaan ja halunnut uudistaa sitä realistisempaan suuntaan. Lapsille nämä tarinat eivät sovi – eivätkä herkille aikuisillekaan.
Ihmisiäkin tarinoissa on mukana. Tapa, jolla he kohtelevat eläimiä, herättää – ja sen on varmasti tarkoituskin herättää – inhoa ja häpeää. Eläin alistuu vieteilleen, "joiden varalle eläimellä ei ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa", Pergaud kirjoittaa. Ihminen voi valita sen, miten käyttäytyy. Normaalilla myötätunnolla varustettu lukija asettuu Pergaud'n novelleja lukiessaan eläinten puolelle.
Novellien luonnonkuvaus on kaunista. Louis Pergaud on niissä kuvannut ilmeisesti lapsuutensa ja nuoruutensa Kaakkois-Ranskaa Juravuoristossa. Suomalaisesta lukijasta luonto havumetsineen ja lumisine talvineen tuntui hyvin tutunomaiselta.
Elämä kuohuu ja sykkii väkevästi. Lieneekö vain kulttuuriolennon häveliäisyyttä se, etten juurikaan nauttinut näistä tarinoista. Kuolemaa, väkivaltaa ja kärsimystä oli tarinoissa hiukan liikaa minun makuuni. Arvostan kuitenkin Pergaud'n pyrkimystä totuudellisuuteen. (Olen varmaankin vain vieraantunut luonnosta, kun en saa hupia eläinten tarpeettomasta kärsimyksestä. Luonnosta vieraantumisesta syytti myös eduskunnan metsästyskerhon jahtipäällikkö niitä, jotka olivat arvostelleet parikymmenjäsenisen porukan trofeekuvaa pienen tapetun karhun äärellä.)
Vertasin Pergaud'n kertomuksia mielessäni Joel Lehtosen eläintarinoihin, joista olen aiemmin kirjoittanut myös postauksen. Lehtonen hyvänä ranskantaitajana on saattanut hyvinkin tuntea Pergaud'n tuotannon. Molemmat ovat myös kirjoittaneet metsästyskoiran "elämäkerran": Pergaud'lla sen nimi on Le roman de Miraut – chien de chasse (1913) ja Lehtosella Rai Jakkerintytär: romaani uskollisesta (1927).
Myös Lehtosella on pyrkimys kirjoittaa eläimen näkökulmasta, mutta aivan kuin voimakkaan tunteen pakotuksesta hän tahtomattaankin alkaa lisäillä tarinoihinsa inhimillisiä tasoja ja tulkintamahdollisuuksia. Monikerroksisuutensa ansiosta Lehtosen tarinat onnistuivat koskettamaan minua syvemmin kuin Pergaud'n sinänsä taitavat kertomukset.
Seuraavaksi pieni kurkistus kokoelman novelleihin:
Mikko Repolaisen surullinen seikkailu
Pitkän maaluolassa piileskelyn jälkeen nälkiintynyt kettu jää metsästäjän, Simpan, ansaan. Nääntyneen ketun turkki on kehnossa kunnossa, joten Simppa keksii "hauskan" pilan. Hän päästää ketun vapaaksi kiinnitettyään kulkusen tämän kaulaan.
Kesän ja syksyn kettu vielä elää kituuttaa linnunmunilla ja -poikasilla sekä kasviravinnolla, mutta talvella sen ravinto loppuu, kun kulkusen helähdys pelästyttää pois jänikset.
Tarina huipentuu jouluyöhön. Aattoiltana Simpan kotona vanha muori kertoo tarinan innokkaasta metsästäjästä, joka ei malta olla lähtemättä jahtiin kirkonmenojen aikaan. Paholainen perii omansa ja liian innokas jahtimies tuomitaan joka sadas vuosi metsästämään koirineen läpi koko jouluyön.
Heti kertomuksen loputtua ulkoa kuuluu kaamea ulvonta, joka jatkuu koko yön. Simppa pelästyy niin kovasti, että valvoo koko yön ladattu ase käsissään. Aamulla ulvonta lakkaa, ja kun Simppa avaa oven, löytää hän portailtaan luurangoksi laihtuneen, kuolleen ketun kulkunen kaulassaan. Huonon omantunnon ja katumuksen apeuttama Simppa käy mietteissään hautaamassa ketun.
Maan alla
Kevät koittaa naaraskontiaiselle. Kevään myötä sen on alettava pelätä koiraiden lähentelyjä, jotka kuvataan ja nimetään raiskauksiksi. Jaahas, sadomasokistista eläinpornoa en muista ihan vähään aikaan lukeneenikaan.
Novelli loppuu siihen, ettei naaras enää pääse pakoon koirasta. Kertoja toteaa, että samaan tilanteeseen jokainen naaras joutuu, "kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu."
Loppuvirkkeen viittaus ylevään äitiyteen ei tunnu kertovan pelkästään eläinten viettitoiminnasta. Ikävästi jäi sellainen maku, että tässä jotenkin hyväksytään väkivalta suvun jatkamisen nimissä. Vanhempaa kirjallisuutta lukiessa joutuu aina välillä yllättymään, miten toisenlainen ajatusmaailma oli pari sukupolvea sitten. Olen törmännyt vanhoihin romaaneihin, joissa ihan tavallinen seurustelusuhde alkaa tilanteesta, joka nykyään katsottaisiin raiskaukseksi.
Louis Pergaud'n pyrkimys kuvata eläintä eläimen ehdoin ei siis aina toteudu. Nykylukijaa – naista varmaan vielä enemmän kuin miestä – häiritsee se, että useissa novelleissa naaraseläimen käytös rinnastetaan suoraan ihmisnaisen käyttäytymiseen. Miehistä ei samanlaisia rinnastuksia tehdä – ikään kuin nainen psykologialtaan kuuluisi jotenkin lähemmäs eläinkuntaa.
Kaamea tie vapauteen
Näätä Kultarinta puree käpälänsä poikki vapautuakseen satimesta. Verta tässä tarinassa on kovasti. Onhan se tietysti samalla myös vapauden ja elämänhalun ylistys.
Tarinalle antoi ylimääräistä painavuutta se, mitä Louis Pergaud'n elämän loppuvaiheista tiedetään. Pasifismistaan huolimatta hän osallistui 33-vuotiaana ensimmäiseen maailmansotaan. Arvellaan, että hän oli takertunut juoksuhautojen välissä olleeseen piikkilankaesteeseen useiksi tunneiksi. Lopulta hän oli myös saanut osuman luodista. Saksalaiset olivat irrottaneet hänet piikkilangasta ja vieneet väliaikaiseen kenttäsairaalaan. Oman, ranskalaisen tykistön keskitys tuhosi sairaalan, eikä Pergaud'n ruumista koskaan löytynyt.
Onkohan Pergaud piikkilangassa odottaessaan muistanut ansaan jäänyttä Kultarintaa?
Kultarinnan kuolema
Novelli kertoo näädän ja hiirihaukan molempien kuolemaan johtavasta kamppailusta.
Kaniinien salakapina
Tässä novellissa kuvataan eläinlajien taistelua elintilasta. Kaniinit kastroivat (kyllä, luit aivan oikein) seudun suurimman – ja viimeisen – urosjäniksen. Veikkaan, että tämän tapahtuman biologinen todennäköisyys ei ole kovin suuri. Ehkä pitäisi kysyä radion luontoillasta.
Uteliaan paikka
Ollervo-orava oppii liian myöhään, että ihminen keppeineen on vaarallisempi kuin haukkuva koira.
Kuolemaa pakoon
Rana-sammakko pelastuu ihmeellisesti kyyn kidasta.
Hölpän vankeus
Metsästäjä Simppa, joka oli mukana kokoelman ensimmäisessä novellissa, on nyt kapakanpitäjä. Eläinrääkkäystaipumukset eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään. Nyt niistä joutuu kärsimään Hölppä-harakka, joka siivet ja pyrstö typistettyinä joutuu viihdyttämään kapakkavieraita. Viihdyttäminen tarkoittaa tässä kaikenlaisen julman kiusanteon kohteena olemista. Ihmisten moraalittomuus tuodaan novellin lopussa esiin selvin sanoin.
Novellin kapakkakuvauksissa ihmistyyppi ei aivan vastaa yleistä mielikuvaamme ranskalaisista. Niissä juodaan humalahakuisesti, räyhätään ja tapellaan ja nukahdellaan ojiin. Yksi kapakkatappelu kuvataan heti sen jälkeen, kun kertoja on kuvannut vastaavaa kahakkaa kanalassa. Herää epäilys, että kirjailija on rinnastanut tapahtumat satiirisessa tarkoituksessa.
Novellikokoelman suomennoksen kieli on vanhahtavaa mutta ei vaikeaselkoista.
Louis Pergaud'ta ei Ranskassa ole unohdettu. Tietääkseni hänen pienoisromaaniaan La guerre des boutons ('nappisota') luetaan yhä ranskalaisissa kouluissa. Siitä on myös tehty ooppera ja musikaali ja se on filmattu ainakin viidesti. Tarinassa lasten sotaleikki karkaa käsistä. Teosta on usein verrattu William Goldingin Kärpästen herraan.
Louis Pergaud, Ketun seikkailusta harakan vankeuteen: eläintarinoita. Arvi A. Karisto 1911. Ranskankielisestä alkuteoksesta De Goupil à Margot suomentanut –i –a. 164 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!