Kampaamoapulaisena työskentelevä 18-vuotias Pomme ('Omppu') tutustuu rantalomalla 22-vuotiaaseen opiskelijanuorukaiseen Aimeryyn. Nuoret tulevat eri maailmoista: Pommen isä on kadonnut maailmalle ja äiti on ollut osapäiväprostituoitu; Aimeryn vanhemmat asuvat kartanossa. Nuoret alkavat kuitenkin seurustella, ja Pomme muuttaa asumaan Aimeryn opiskelija-asuntoon. Vajaan puolen vuoden yhteiselon aikana pojalle käy selväksi, että heidän suhteellaan ei ole tulevaisuutta. Pomme muuttaa äitinsä luokse, eristäytyy, lopettaa syömisen ja päätyy hoitolaitokseen.
Romaanin juoni on siis melko tavanomainen. Se kerrotaan kuitenkin tavalla, joka herätti kiinnostukseni ja piti jännitteen yllä loppusivuille asti.
Romaanin alkuosan nimeämättömän kertojan asenne henkilöihin ja tarinaan on hieman ylimielinen, alentuva. Kun Pomme ystävystyy kampaamossa punatukkaisen Marylènen kanssa, kertoja letkauttaa, että hän oli Marlène, kun oli vielä blondi. Toisinaan kertoja unohtuu seurailemaan henkilöitä, joilla ei ole sanottavaa tekemistä tarinan kannalta. Itse asiassa hän muistuttaa useampaan kertaan, että oikeastaan ei ole mitään "tarinaa". Kertoja myös korostaa teoksen fiktiivisyyttä esimerkiksi palaamalla taaksepäin (hän mainitsee sivunumeron) ja kertomalla mitä "todella" tapahtui. Kun Marylène siemailee gin-fizziä, kertoja toteaa: "Se on kallista mutta antaa väriä, johdonmukaisuutta, luotettavuutta. Ja se näyttää aina hyvältä romaanissa."
Romaanin fiktiivisyyttä korostavat myös lukuisat kirjallisuusviitteet. Tuskin on sattumaa, että nuoret päähenkilöt kohtaavat juuri Cabourgin rannikkokaupungissa. Cabourghan toimi esikuvana Balbecille Marcel Proustin suurromaanissa. Nähtävyyksiä katseltaessa Aimery kuvailee merta mutisemalla Paul Valéryn runosäkeitä.
Kertojan ironia ulottuu myös Aimery de Bélignéen, joka komeasta nimestään huolimatta "ei ollut kaunis, rikas eikä hauska" mutta kuitenkin "paljon vähemmän epämiellyttävä kuin hänen ensiesiintymisensä näillä sivuilla olisi antanut odottaa".
Tällainen kerrontatapa alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa väistelyltä. Kertoja välttelee tunteita, ennen kaikkea Pommeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Ironia kilpistyy Pommen viattomuuteen, rauhalliseen olemukseen ja "läpinäkyvyyteen". "Tavalliseksi" mainitun tytön tiedostamaton ja äkillinen kauneus hänen keskittyessään kotiaskareisiinsa synnyttää vaikutelman hienostuneesta taiteesta. Kertoja vertaa Pommea alankomaalaisen maalaustaiteen laatukuvissa kuvattuihin naisiin: pesijättäreen, vedenkantajaan – ja pitsinnyplääjään (la dentellière), josta romaani on saanut nimensä. Pommesta puhuttaessa konstailu katoaa ja tekstiin tulee pateettisia sävyjä.
Certes c'était une fille des plus communes. Pour Aimery, pour l'auteur de ces pages, pour la plupart des hommes, ces sont des êtres de rencontre, auxquels on s'installe un instant, seulement un instant, parce que la beauté, la paix qu'on trouve ne sont pas de celles qu'on avait imaginées pour soi; parce qu'elles ne sont pas où l'on s'attendait à les trouver. Et ce sont de pauvres filles. Elles savent elles-mêmes qu'elles sont de pauvres filles. Mais pauvres seulement de ce qu'on n'a pas voulu découvrir en elles. Quelle homme n'a pas dans sa vie commis deux ou trois de ce crimes? (Varmasti hän oli hyvin tavallinen tyttö. Aimerylle, näiden sivujen kirjoittajalle, useimmille miehille he ovat satunnaisia tuttavuuksia, joihin kiinnitytään hetkeksi, vain hetkeksi, koska kauneus ja rauha, jonka he löytävät, eivät ole sitä mitä he ovat omalle kohdalleen kuvitelleet; koska ne eivät ole siellä mistä niiden on odotettu löytyvän. Ja he ovat köyhiä tyttöjä. He tietävät itse olevansa köyhiä tyttöjä. Mutta köyhiä vain siksi, mitä heistä ei ole tahdottu löytää. Kukapa mies ei ole eläessään tehnyt kahta tai kolmea tällaista rikosta?)
Tämä on romaani syyllisyydestä. Pommea on kohdeltu väärin. Kertojan puolustus ei ole "eivät kaikki miehet" vaan juuri päinvastainen: kaikki miehet – miksi en siis myös minä.
Aimery on tietoinen ristiriidasta. Hän ymmärtää, että aika Pommen kanssa on hänen elämänsä parasta aikaa: Pomme pitää huolen asunnosta ja elättää Aimerya. He eivät kuitenkaan täysin kohtaa: Pommen maailma on täysin fyysinen, Aimeryn suurelta osin henkinen. Aimery yrittää johdattaa Pommea hengen maailmaan suosittelemalla tälle kirjoja, joita Pomme kuuliaisesti mutta kiinnostumatta tankkaa.
Pommen kehollisuus alkaa käydä Aimeryn hermoille. Häntä ärsyttävät hampaiden pesusta syntyvä ääni, jalan kosketus peiton alla ja lopulta jopa Pommen öinen hengityksen ääni. Aimery tuntee myös jonkinlaista häpeää Pommen hiljaisuudesta, "mykkyydestä", vierailulla, jonka nuoret tekevät Aimeryn vanhempien luo.
Kun nuoret ovat eronneet, Pomme sydäntäsärkevästi yrittää luopua siitä, mikä on hänen olemuksensa ydintä. Hän yrittää tehdä pesäeron fyysiseen olemukseensa lopettamalla syömisen. Aimery puolestaan kokee, että esineet fyysisellä läsnäolollaan muistuttavat Pommesta. Omantuntonsa syytöksiä paetakseen Aimery luopuu asunnostaan mutta huomaa, että jopa kirjat ovat kavalasti muuttuneet fyysisiksi esineiksi, jotka pinoutuvat hänen ympärilleen.
Aimeryn ratkaisu on kirjoittaminen: kirjoittamalla hän saa Pommen ja esineiden maailman hallintaansa. Tässä vaiheessa, romaanin lopussa, kerrontatyyli vaihtuu. Minäkertoja – jonka lukija viimeistään tässä vaiheessa tulkitsee myös teoksen alun vältteleväksi kertojaksi, olipa hänen nimensä sitten Aimery tai jokin muu – kertoo yksinkertaisella ja kirkkaalla tyylillä minäkertojan ja nuoren naisen, "Pitsinnyplääjän", kohtaamisesta sairaalassa. Muuttamalla Pommen taideteokseksi, Pitsinnyplääjäksi, kertoja haihduttaa syyllisyytensä ja kirjoittaa itselleen eräänlaisen anteeksiannon. Tässä vaiheessa tähän onnelliseen loppuun on kuitenkin vaikea uskoa. Onko se vain sanataiteellinen silmänkääntötemppu? Lopullisen vastauksen voi antaa vain kukin lukija omassa mielessään.
Tämän romaanin pohjalta on tehty myös elokuva Pitsinnyplääjä (1977). Sen ohjasi Claude Goretta ja päähenkilöitä näyttelivät Isabelle Huppert ja Yves Beneyton. En ole nähnyt elokuvaa, mutta arvelen, että kerrontaratkaisujen siirtäminen elokuvan kielelle ei ole onnistunut ilman väkivaltaa. Elokuva on kuitenkin käsittääkseni varsin arvostettu, joten tuskin siinä on kyse pelkän epäonnisen rakkaussuhteen kuvauksesta. Voisin ehkä katsoa sen, jos se joskus tulee helposti ulottuville.
La dentellière sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974.
Pascal Lainé, La dentellière. Gallimard 2009. Collection Folio n° 726. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1974. Kannen kuvassa on yksityiskohta René Magritten maalauksesta La robe du soir. 180 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!