Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarellan Marraskuun alaotsikkona on Kertomuksia, mutta helposti teoksen hahmottaa myös romaaniksi. Se koostuu neljästä pitkästä novellista, jotka sijoittuvat samaan päivään: tiistaihin, marraskuun 13:nteen vuonna 2012. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat Helsinkiin ja New Yorkiin sekä lentokoneeseen, joka on matkalla näiden kaupunkien välillä. Novellien välillä on paljon yhteyksiä: samoja henkilöitä ja tapahtumia. Hylätyksi ja eristetyksi tulemisen teemat yhdistävät kaikkia kertomuksia.

Teoksessa on sellainen yllättävä piirre, että vaikka se sijoittuu vuoteen 2012, se on julkaistu jo vuonna 2004. Kyseessä on siis kirjoitushetkellä tulevaisuuteen sijoitettu kirja. Joitakin kirjoitushetkellä havaittavissa olevia kehityslinjoja on siinä kärjistetty dystopiaan asti. Ikärakenteen muutos – eläkeläisten määrän kasvu työikäisiin nähden – oli jo selvästi näkyvissä vuosituhannen alussa. Tähän niin sanottuun kestävyysvajeeseen on täällä reaalimaailmassa jo puututtu muun muassa eläkeikiä korottamalla ja työperäistä maahanmuuttoa helpottamalla. Onneksi ei siis vielä niillä keinoilla, jotka ovat esillä Mazzarellan kertomuksissa.

Kyyti on kylmää Marraskuu-kokoelman maailmassa. Väkiluvun rajoittamiseksi – ja ehkä siksi, että varakkaimmilla täytyy olla oikeus "täydellisiin" lapsiin – vanhemmat abortoivat lapsia sikiön sukupuolen tai geenikartoituksen perusteella. Elintapojensa vuoksi sairastuneet – esimerkiksi liian lihavat – joutuvat itse maksamaan sairaanhoitonsa. 

Sairaalat eivät enää ota vastaan 75 vuotta täyttäneitä. Eutanasiatabletteja saa ostaa vapaasti apteekista kotikäyttöön tai vaihtoehtoisesti voi käyttää yksityisten eutanasiaklinikoiden palveluksia. Niissä kuolemaan erikoistuneet lääkärit, tanatologit, auttavat löytämään potilaan elämän- tai pikemminkin kuolemantilanteeseen sopivimmat ratkaisut. Hyvin samanlaisia ratkaisuja kestävyysvajeen hoitoon toi esiin myös Leena Krohn romaanissaan Unelmakuolema, joka ilmestyi vuonna 2004, siis samana vuonna kuin tämä Mazzarellan teos.

Dystooppinen tausta ei nouse teoksessa korostetusti esiin. Se kuitenkin osittain selittää novellien henkilöiden psykologisia ongelmia. Kaikkien sen keskushenkilöiden kokemuksiin kuuluu hylätyksi tuleminen, syrjään ajautuminen, inhimillisen kosketuksen puute ja kaipuu.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö on Candida, entinen tv-kuuluttaja ja nykyinen elämänlaatukolumnisti. Candidan elämä on ollut sarja yrityksiä mukautua muiden, yleensä miesten, toiveisiin. Ikääntyvän julkkiksen yksinäisyys, ulkonäköpaineet ja halu pysyä ajan hermolla ja melko epätoivoisesti mukautua nuorten ajatusmaailmaan tulevat esiin koomisesti ja satiirisesti väritettyinä. Candida on kirjoittanut kolumnin muun muassa siitä, että yksin elävän on tärkeätä noudattaa kauniita ruokailutottumuksia. Novellin loppukohtauksessa hän syö keittiössä seisaallaan kylmää sienimuhennosta suoraan kattilasta.

Toisen kertomuksen päähenkilönä on 66-vuotias yritysjohtaja matkalla Helsingistä New Yorkiin. Myös hän on ajautunut jollain tavalla syrjään: johtoportaan nuoret miehet eivät enää naura hänen vitseilleen. Avioliitto on viilentynyt. Johtajan omat asenteet ovat eristäneet hänet useimmista ihmisistä. New Yorkissa hän aikoo tavata uudelleen maksetun seuralaisen, johon uskoo luoneensa aidon suhteen. Epätoivoisen ja itseään pettävän rakkauden kuvauksena novelli toi mieleen Joyce Carol Oatesin pienen romaanin Cybele, jonka luin muutama viikko sitten ja jossa keski-ikäinen päähenkilö samaan tapaan uskoo löytäneensä "aidon rakkauden" ilmeisestä tilapäissuhteesta. Mazzarellan novellissa lentokone kaapataan, ja kaappaajat sijoittelevat liikemiesluokan matkustajien joukkoon turistiluokan matkustajia. Novellin päähenkilö saa viereensä vanhan naisen, johon hän yllättäen saa kaipaamansa aidon kosketuksen.

Kolmannen novellin päähenkilö on edellisen novellin vanhan naisen tyttärentytär. Nuori nainen toimii rahoitusyrityksen puhelinneuvojana New Yorkissa. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen tehtävänsä on lähinnä tarjota puhelinseuraa yrityksen etuasiakkaille. Nainen on lähtenyt ulkomaille tultuaan itseään selvästi vanhemman ja naimisissa olevan rakastettunsa hylkäämäksi. Pankin erityinen bonusasiakas tarjoaa naiselle mahdollisuutta ryhtyä lapsensa sijaissynnyttäjäksi. Lupaavasti alkaneet neuvottelut ja selvitykset päättyvät kuitenkin jälleen hylätyksi tulemiseen.

Viimeinen novelli kertoo 59-vuotiaasta Fransista, joka hakeutuu eutanasiaklinikan asiakkaaksi. Hänet on irtisanottu opettajantyöstään. Fransin isä kuoli, kun poika oli 11-vuotias, äiti melko äskettäin. Vaikka Frans on koko ikänsä huolehtinut äidistään, hän tuntee hylänneensä tämän. Fransin itsenäinen elämä ei oikein koskaan ole päässyt alkamaan. Hän ajattelee yhä, että hänellä on ranteessaan isän kello ja että hän nukkuu äidin vuoteessa.

Hetken Frans on kokenut yhteyttä toiseen ihmiseen pelastettuaan kadulta Noran, raskaana olevan syrjäytyneen nuoren naisen. Tämä yllättävän lämmin ja arvostava suhde on katkennut, kun Nora on kadonnut omille teilleen.

Marraskuu on ensimmäinen tutustumiseni Merete Mazzarellan tuotantoon. En oikein osaa sanoa, mitä odotin – kultturellia ja syvällistä varmaankin – mutta joka tapauksessa teos oli miellyttävä yllätys. Se käsitteli päähenkilöidensä elämää koristelematta ja kiertelemättä. 

Merete Mazzarella, Marraskuu: Kertomuksia. Tammi 2010. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta November suomentanut Raija Viitanen. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kansi: Helena Kajander. 231 s.

Emma Donoghue: The Wonder (Ihme)

 

"None are so blind as those who will not see."

Emma Donoghue on jälleen rakentanut romaaninsa kiehtovan historiallisen alaviitteen varaan samaan tapaan kuin romaanissa Slammerkin, josta olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa. Kirjailijan jälkisanoissa The Wonder -romaaniin  Donoghue kertoo, että Brittein saarilla, Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on 1500-luvulta 1900-luvulle raportoitu viitisenkymmentä tapausta niin sanotuista "paastoavista tytöistä". Näiden tyttöjen tai naisten väitettiin tulevan toimeen ilman ruokaa. Jotkut heistä asetettiin tarkkaan valvontaan, jonka aikana osa aloitti uudelleen syömisen – vapaaehtoisesti tai pakolla. Jotkut kuolivat. Jotkut jatkoivat paastoamista vuosikymmeniä väittäen edelleen, etteivät tarvinneet ruokaa. Monet heistä paastosivat uskonnollisista syistä.

The Wonder -romaanin tapahtumat sijoittuvat elokuuhun vuonna 1859. Sen päähenkilö, Florence Nightingalen kouluttama ja Krimin sodan kauhuissa karaistunut englantilainen sairaanhoitaja Elizabeth Wright, saa työtehtävän Irlannista. 11-vuotiaan Anna O'Donnellin väitetään eläneen neljä kuukautta pelkällä vedellä. Annan kotikylän silmäätekevät miehet ovat muodostaneet komitean selvittämään, onko kyseessä huijaus vai onko heidän kotikyläänsä kohdannut taivaallinen ihme. Tämän vuoksi Anna-tyttöstä valvomaan on palkattu kaksi hoitajaa, joiden tehtävänä on tarkkailla Annaa herkeämättä päivin ja öin kahden viikon ajan. Elizabeth Wright ja katolinen nunna, sisar Michael, jakavat vartiointitehtävän kahdeksan tunnin vuoroissa.

Näennäisesti tieteellinen komitea muuten osoittautuu romaanin edetessä sovinismin, nurkkapatriotismin, ylimielisyyden ja epäinhimillisyyden pesäksi. Elizabethillä naisena ja englantilaisena ei ole mitään mahdollisuuksia tätä komiteaa vastaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää saada komitean uskomaan, että Anna O'Donnell kuolee, mikäli kahden viikon tarkkailujakso viedään päätökseen.

Elizabeth suhtautuu työhönsä tieteellisen tarkasti. Hänen luonnontieteeseen pohjaava hypoteesinsa on se, että kyseessä on huijaus. Koko Irlanti näyttäytyy hänelle takapajuisena taikauskon tyyssijana. Tutustuminen varhaiskypsään ja syvällisesti hurskaaseen Anna O'Donnelliin sekä radikaaliin mutta uskonsa säilyttäneeseen lehtimieheen, William Byrneen, johtaa Elizabethin henkiseen seikkailuun, jossa loppujen lopuksi tärkeimmäksi osoittautuu yritys pelastaa Annan henki. Tehtävä muuttaa perustuksia myöten koko Elizabethin – ja Anna O'Donnellin – elämän.

Tässä romaanissa juonen käänteillä on tärkeä tehtävä kerronnan imun säilyttämisessä, joten en kerro niistä tämän enempää. Kyseessähän on oikeastaan eräänlainen salapoliisiromaani, jossa totuutta selvittämässä on poikkeuksellinen etsivä – nuorehko sairaanhoitaja. Keskityn muutamiin muihin teoksen osiin.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut – oikeastaan ainoa mahdollinen. Kaikki muut ratkaisut olisivat johtaneet aivan toisenlaiseen kertomukseen. Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa hän-muodossa, mutta se pitäytyy täysin Elizabeth Wrightin havainnoissa ja ajatuksissa. Siinä mielessä siis näyttäisi, että romaani olisi yhtä hyvin voinut olla kerrottu myös minämuodossa. Elizabeth, "Lib", on kuitenkin niin särmikäs – ja sen ansiosta ihastuttava – persoona että minäkertojana hän vaikuttaisi itsekeskeiseltä. Tällainen kärsimätön ja uskonnon taikauskoksi luokitteleva minäkertoja tulkittaisiin myös omahyväiseksi ja ylimieliseksi. Minäkertojaan myös aina kohdistuu epäilyksiä hänen luotettavuudestaan: useimmat ihmiset haluavat esittää itsensä hyvässä valossa. 

Toisaalta jokin toinen "puolueeton" näkökulma romaanissa johtaisi niin ikään toiseen tarinaan. Kun Elizabethin toimia tässä romaanissa tarkastelee "puolueettomasti", hänen tekonsa eivät kestä päivänvaloa. Loppujen lopuksi hän tulee romaanissa syyllistyneeksi ainakin kahteen rikokseen, joista olisi seurauksena vähintään vankeus ellei kovempikin tuomio. Myös hänen motiivinsa voitaisiin tulkita aivan toisiksi kuin ne, jotka nyt jäävät päällimmäisiksi lukijan mieleen. Hänen henkilöhistoriastaan paljastuu traumaattisia asioita, esimerkiksi oman lapsen menetys, jotka eivät tee hänestä luotettavinta ihmistä siihen tehtävään, johon hänet on valittu. Tämän kirjan tarinalle on ehdottoman tärkeää, että lukija säilyttää luottamuksensa Elizabethin hyviin tarkoitusperiin.

Romaanin henkilöissä on mainioita ihmistyyppejä, jotka tuovat monelta eri kulmalta oman lisänsä romaanin filosofis-teologiseen ongelmaan. Kyseessähän on loppujen lopuksi tieteellinen koe, jolla pyritään todistamaan, että luonnontieteelliset välttämättömyydet koskevat kaikkia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti että jokin henkinen tai hengellinen taso voi ylittää nämä välttämättömyydet. Elizabeth Wright on ylpeä tieteellisistä periaatteistaan mutta ei huomaa, kuinka nämä periaatteet johtavat hänet aiheetta epäilemään kaikkien uskovaisten motiiveja. Kylän katolinen pappi, jota Elizabeth alun perin epäilee kovasti, osoittautuu henkilöksi, joka koko kylässä itse asiassa ymmärtää parhaiten Annan paaston syyt ja sen mahdolliset seuraukset. Kylän lääkäri puolestaan osoittautuu ihmiseksi, jonka kosketus todellisuuteen on jäänyt mielikuvituksellisten "tieteellisten" teorioiden uhriksi. Lääkäri uskoo, että tarkkailujakson aikana nopeasti kuihtuva Anna on kehittymässä uudenlaiseksi ihmislajiksi, jonkinlaiseksi vaihtolämpöiseksi liskoihmiseksi.

Myös Irlannin kansa ja sen omaperäinen katolisuus saa romaanissa perusteellisen käsittelyn Anna O'Donnellin ja hänen perheensä sekä muutamien kyläläisten ansiosta. Irlannin oloja Elizabethille selittää myös lehtimies William Byrne. Hänen rohkeutensa ajattelijana ja toimijana perustuu siihen, että hän on jo kerran menettänyt kaiken toimittuaan omantuntonsa mukaan. Romaanin tummana taustana on Irlannin nälänhätä, joka on päättynyt vasta muutamaa vuotta ennen romaanin tapahtumia. William Byrne on saanut potkut raportoituaan nälänhädästä rehellisesti eikä englantilaisten työnantajiensa toiveiden mukaisesti.

Elizabeth Wright oppii romaanin aikana, että jos hän haluaa vaikuttaa syvästi uskovaisiin ihmisiin, hänen on opeteltava uskonnon kieli. Hänen on kyettävä ilmaisemaan tieteelliset tosiseikat tällä uudella, itselleen vieraalla kielellä. Elizabethin pyrkimykset tässä "käännöstyössä" ovat hauskoja ja liikuttavia.

Niissä Emma Donoghuen romaaneissa, joihin olen tutustunut, näyttäisi olevan eräänlainen pitkä linja. Kuten tässäkin romaanissa todetaan, ihmisen fyysisiä tarpeita ei sovi ohittaa. Donoghuen kirjoissa ennen kaikkea seksuaalisuus johtaa ihmisiä tekoihin, joita yhteisö ei voi hyväksyä ja jotka sen takia piilotetaan. Tämä piilottaminen – sekä tarpeiden että tekojen – johtaa sitten suuriin vahinkoihin.

The Wonder -romaanista on kirjoittanut blogiin myös Kirjaluotsi.

Emma Donoghue, The Wonder. Picador 2016. Kansi: Joanna Thomson. 293 s. 

Romaani on julkaistu äskettäin myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Ihme (Tammi 2022).

Siri Kolu: Metsän pimeä

Siri Kolun neljäntoista vuoden takainen esikoisromaani Metsän pimeä (tai ehkä se onkin Metsänpimeä) jätti lukijalle paljon tulkittavaa jo nimensä kirjoitusasusta alkaen. Sen kertojana on kirjallisuudenopiskelija Laura Ranta, jonka kirjallisuuskiinnostuksesta selittyvät teoksen lukuisat intertekstuaaliset viitteet. Kun pääsin lopun lähdeluetteloon asti, ymmärsin, että monet viitteet luultavasti menivät minulta kokonaan ohi, koska en tunne 1900-luvun alun dekadenssi-ilmiötä suomalaisessa kirjallisuudessa. Olisi myös ollut hyvä tietää hieman enemmän L. Onervan, Eino Leinon ja Leevi Madetojan kolmiodraamasta, jota tämän romaanin juonikuvio ilmeisesti jossain määrin toistaa. 

Aino Kallaksen Sudenmorsian sen sijaan oli minulle tuttu. Se tuli nopeasti mieleeni, sillä molemmat romaanit alkavat kohtalonomaisella paatoksella. Onneksi Kolun romaani ei jumittunut tähän yhteen kerronnan tyyliin – näin pitkässä romaanissa se olisi käynyt raskaaksi – vaan romaani löytää nuorten päähenkilöidensä elämästä monia eri sävyjä.

Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyhetkessä yliopiston opiskelija Laura tekee elämäänsä ja opiskeluunsa liittyviä valintoja ja samalla muistelee muutaman vuoden takaista aikaa, johon liittyy järkyttäviä tapahtumia, joita hän ei aiemmin ole pystynyt kunnolla käsittelemään. Tämä varhaisempi aikataso kertoo Lauran kahden viimeisen lukiovuoden tapahtumista. Kolmas aikatasokin romaanissa häivähtää: noin vuosi ennen lukio-osuuden aikaa Lauran isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Romaanin tärkeänä sivujuonena kulkee Lauran äidin toipuminen miehensä kuolemasta.

Laura Ranta – kertojan nimessä on vertauskuvallisuutta. Laura on yksi kirjallisuuden tunnetuimmista muusista ja yksipuolisen rakkauden kohde (Petrarca: Sonetteja Lauralle). Ranta on välitila: ei kunnolla maata eikä merta. 

Laura Ranta on monellakin tavalla välitilassa: nuoruus jo itsessäänkin on tietysti välitila. Hänellä on myös kaksi ihailijaa – Maki ja Samu – jotka edustavat erilaisia maailmoita. 

Rajoja rikkova Maki perustaa Metsän piirin, jossa 1900-luvun alun kirjallisuudesta hurmioituneet lukiolaiset etsivät kokemisen äärirajoja juuri sellaisilla tempauksilla, jotka aikuisen lukijan silmin vaikuttivat typeriltä ja kiusallisilta – lopulta traagisin seurauksin. Tältä osin romaanin juoni seuraa paljolti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan jäljillä – nuoria innostavaa äidinkielenopettajaa myöten. Lauran toinen ihailija on pianistilahjakkuus Samu, jonka porvarillista perhettä ja sen ystäväpiiriä Metsän piiri sabotoi puutarhajuhlissa juuri ennen tapahtumien huipennusta.

Laurallekin Samun perheen keskiluokkainen elämä näyttäytyy valheena. Aluksi ajattelin, että kyseessä on tyypillinen nuoren reaktio: kun on tullut tietoiseksi kaikesta jännästä, mitä viettien maailma sisältää, kaikki yritykset hillitä näitä viettejä vaikuttavat tekopyhyydeltä ja epäaitoudelta. Osittain tästä onkin kysymys. Laura on yksinäisillä metsäretkillään hakenut voimakkaita kokemuksia, elämän syvyysulottuvuutta ja viettien viisautta. Myöhemmin paljastuu, että se valhe, joka Samun perhettä hallitsee, ei olekaan keskiluokan aave, vaan yritys olla näkemättä Samun kuolemanvakavaa sairautta.

Romaanin juoni ei dramaattisuudestaan huolimatta ollut se puoli, joka minua kiinnosti eniten. Nautin eniten Helsingin ja Keravan, radanvarsikaupungin, kuvauksista eri vuodenaikoina. Myös ajankuva vaikutti aidolta: eletään vaihetta, jossa lankapuhelin ja kännykkä vielä kilpailevat keskenään. Lukuisat kulttuuriset viittaukset esimerkiksi elokuviin herättivät muistoja lukijassa. 

Myös nuorten keskushenkilöiden kuvaus oli osuvaa. Ainoastaan Makin ambivalentista hahmosta minun oli vaikea saada selkeätä kuvaa – tässä lukija joutuu toistamaan Lauran kokemusta; myös hänen on vaikea yhdistää mielessään Makin eri puolia. Maki on välillä lähes demoninen hahmo, kateellinen Jago, välillä taas voimaton ja hellyyttä kärttävä poikanen. Väläys Makin ihan tavalliseen kotiin oli hellyttävä. Omiensa parissa hän osoittautuu ihan pelkäksi Mauriksi – enkä siis tarkoita Shakespearen mustasukkaista mauria.

Lauran kehitys romaanissa kulkee nuoren itsekeskeisyydestä kohti parempaa ihmistuntemusta, kun hän oivaltaa, että keskittymällä paremmin muiden ihmisten tilanteeseen hän olisi voinut estää ikäviä asioita tapahtumasta. Oman vastuun ymmärtäminen on romaanin psykologisen kuvauksen keskiössä. Laura ymmärtää, että häntä on manipuloitu, mutta hän on myös antautunut manipuloitavaksi.

Romaanin päättyessä vaikuttaa siltä, että Laura on valmis uuteen. Kirjan alkupuolella minua huvitti lause: "Ihmisiä ja koiranulkoiluttajia kulki kaikkialla, oli lauantai." Pidin sitä lapsuksena, mutta nyt lopussa en ole enää ihan varma. Laurastakin on tullut koiranulkoiluttaja; he kyllä aina selviytyvät. Ihmiset ovat paljon hauraampaa tekoa.

Siri Kolu, Metsän pimeä. Otava 2008. 396 s.

Laura Tressel: Hengitys

Helmet-lukuhaasteessa olen päässyt kohtaan, jossa luen runokirjaa, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Olen tämän haastekohdan kanssa hieman hukassa, sillä minulla ei ole sanastoa, jolla puhua runoista. Runot ovat mielestäni jollain tavalla itseriittoisia, niissä on juuri ne sanat juuri siinä järjestyksessä, jotka runoilija on niihin halunnut laittaa, ja niistä puhuminen toisin sanoin vääristää ne. Runot ovat kuin kokeita kielilaboratoriossa: kokeen toistaminen jollain toisella tavalla ei anna samaa tulosta.

Lyhyen selailun jälkeen totesin, että Laura Tresselin (s. 1976) esikoisteos Hengitys on runoteos, josta voin ja haluan kirjoittaa. Siihen on pari syytä. Ensinnäkin runojen aiheistossa on mukana sukeltaminen. Se on minulle tuttua nuoruuden aktiiviharrastuksen takia. Toinen syy on maininta kirjan kansiliepeessä: siinä kerrotaan, että Laura Tresseliä kiinnostaa erityisesti lajityyppejä sekoitteleva kirjallisuus ja että Hengitys liikkuu runon ja proosan välillä. On kolmaskin, hieman synkempi syy: olen nuorena ollut kahteen kertaan sukeltajana etsimässä – ja löytämässä – jokeen hukkuneita ihmisiä; nämä muistot vaikuttivat lukukokemukseeni.

Koska tässä runoteoksessa on kyse runon ja proosan yhdistämisestä, luin tätä kuin fragmenteista koostuvaa novellia. Aivan kuten novellia lukiessani esitin itselleni kysymyksiä. Luulen löytäneeni teoksesta tarinan. Saatan olla väärässä.

Teoksessa erottuu selvä kertoja, välillä hän puhuu minämuodossa, mutta usein hän käyttää korostetun objektiivista, tieteelliseltä tai historiankirjoitukselta kuulostavaa kieltä. Korostetun asiallisella kielellä ihminen voi kätkeä syvät tunnekokemukset myös itseltään.

Kertoja suhtautuu lähes pakkomielteisesti hengitykseen ja sen lakkaamiseen.  Hengitys ei ole tahdonalaista toimintaa:

en voi päättää, että lopetan hengittämisen

en voi päättää, että jatkan hengittämistä

Ymmärrän, että kertoja puhuu elämästä ja kuolemasta, mikä käy ilmi, kun hän käy läpi sanan henki eri merkityksiä.

Tämän minän lisäksi runoteoksessa on mukana myös sinä. Tämä sinä muun muassa leikkii vedessä uimarenkaan kanssa, jonka hän nostaa vyötärölleen "kuin tanssiaishameen". Lapsi? Pieni tyttö, päätän.

Kertoja viittaa useaan kertaan valokuviin, jotka esittävät ilmeisesti tätä teoksen pikkutyttöä. Yksi on albumissa jo haalistuneena, toisesta hän sanoo: minulla on valokuva sinusta vasta syntyneenä. Kolmatta kertoja vasta kehittää. Viimeinen kuva on yöpöydällä. 

Ensimmäistä valokuvaa katsoessaan kertoja ilmoittaa:

sen epätarkkuus ja outo valo, kuin ohut kerros vettä olisi katsojan silmän ja kuvan välissä

Miksi kertoja itkee katsoessaan kuvaa? Jotain hyvin ikävää on tapahtunut. Kertoja harkitsee sukeltaessaan paineilmalaitteella regulaattorin irrottamista suusta, mikä merkitsee itsemurhaa. Mikä saa hänet näin itsetuhoisiin ajatuksiin? Onko pikkutyttö hukkunut tai ollut lähellä hukkua? Niin voisi päätellä teoksen useista hukkumiskokemusta käsittelevistä runoista.

On myös runoja, joissa kerrotaan elvytysyrityksistä. Yhdessä runossa hengitysputki kiinnitetään teipillä suupieleen. Myöhemmin hengityskoneen suhina ja sitten hiljaisuus, kun hengitysääntä ei kuulu ja vielä myöhemmin, lähellä teoksen loppua lääkärin etusormi hengityskoneen virtakytkimellä. Hetkeä myöhemmin runo, jossa kertoja istuu lamaantuneena sairaalassa. Neljänneksi viimeisellä sivulla kertoja pyyhkii liimatahran – varmaankin sen hengitysputken jättämän – sinun poskelta. Epäonnistunut elvytys? Toiseksi viimeisenä runo uimarenkaan tyhjentämisestä. Ja viimeisessä runossa valokuva sinusta yöpöydällä. Muisto.

Mitä sitten kertovat historiateksteiltä maistuvat runot merenneidoista? Niitä on teoksessa seitsemän. Lohtua? Yritys uskoa, että ihmisen kaltainen olento voisi kuitenkin elää veden alla, hengittää vettä.

Runoteoksen lukeminen novellina ei ehkä ole ihan paras tekstistrategia, mutta minulle tämä avasi koskettavan tulkinnan. Ilman tätä tulkintaakin olisin nauttinut teoksen täsmällisestä kielestä ja sen ihastuttavista kielikuvista. Kun kertoja on puhaltanut uimarenkaan täyteen, hän toteaa:

hengitykseni kannattelee sinua vedessä

 

Laura Tressel, Hengitys. WSOY 2020. Kansi: Tom Backström. Kuvat: Pexels. 80 s.

-------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 12: Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika

Noin viisi ja puoli vuotta sitten päätin, että luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin siihen mennessä, kun kirjailijan kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken, jos lukeminen ei syystä tai toisesta suju.

Eilen sitten luin loppuun romaanisarjan viimeisen osan. Juuri sopivasti, sillä Marcel Proustin kuoleman satavuotismerkkipäivää vietetään vähän yli viikon päästä 18.11. Hidas lukutahti sopi minulle: Proustin pitkävirkkeinen ja ihmisten mielenliikkeisiin painottuva proosa vaati aikaa ja rauhaa. Välillä oli hyvä hengähtää ja lukea jotain muuta. Ainoa haitta oli se, että romaanissa harvemmin esiintyvät henkilöt ehtivät jo unohtua lukukertojen välillä, ja täytyi vähän ponnistella muistaakseen, missä juuri tämä markiisi tai herttuatar olikaan esiintynyt aiemmin.

Kannattiko ajan käyttäminen ja vaivan näkeminen? Kyllä kannatti. Proustin mukana on ollut luontevaa etsiä myös oman elämän kadonnutta aikaa. Viimeisen osan sulkiessani tuli haikea olo, kun täytyi luopua tutuiksi tulleiden henkilöiden seurasta. En ihmettele, että jotkut Proustiin hurahtaneet – esimerkiksi Helsingin pormestari Juhana Vartiainen – ovat kertoneet romaanisarjan loppuun päästyään aloittaneensa heti alusta uudestaan. Minustakin tuntuu siltä, että uusi lukukerta avaisi teosta aivan uudella tavalla, kun henkilöiden myöhemmistä vaiheista jo tietää enemmän. 

Tämän viimeisen osan jälkisanoissa suomentaja Annikki Suni tiivistää osan keskeiset tapahtumat muutamaan sivuun, joten en tässä blogikirjoituksessa enää selosta tarkasti teoksen juonta, joka ylipäätäänkin on teossarjassa melko merkityksetön puoli, paitsi siltä osin kuin se valaisee romaanihenkilöiden luonnetta. 

Suni antaa lisäksi tietoa romaanin syntyvaiheista. Proust ei ehtinyt julkaista tätä viimeistä osaa ennen kuolemaansa, vaan sen saattoivat sekavasta käsikirjoitusnivaskasta julkaisukuntoon Marcel Proustin veli Robert sekä kirjailija-kriitikko-kustannustoimittaja Jean Paulhan. Suomennos perustuu vuonna 1989 julkaistuun laitokseen, johon on palautettu epäloogisuudet, jotka aiemmat toimittajat olivat poistaneet.

Olin muutaman epäloogisuuden havainnut itsekin lukemisen aikana, mutta olin ajatellut suopeasti, että teossarja jossa keskeisenä tutkimuskohteena on muistin toiminta, saa sisältää myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheutuu väärin muistamisesta. Epäjohdonmukaisuus voi näin havainnollistaa aitoa kamppailua valtavan materiaalin kanssa.

Romaani alkaa Tansonvillesta, markiisi de Saint-Loupin kartanosta, johon edellinen osa Pakenija päättyi. Markiisi de Saint-Loupin homoseksuaaliset suhteet vaivaavat hänen puolisoaan Gilberteä. Näistä asioista hän ei pysty puhumaan miehensä kanssa, mutta Gilberten vanha ystävä ja ihailija, romaanisarjan kertoja "Marcel", tarjoutuu tässä luotettavaksi ja hienotunteiseksi kuuntelijaksi. Samalla "Marcel" urkkii Gilberteltä tietoja edesmenneestä rakastetustaan Albertinesta. Kertoja väittää, että on jo päässyt yli pakkomielteestään Albertinen suhteen, mutta kummasti vain edelleen hän useaan otteeseen pohtii Albertinen seksuaalista suuntautumista.

Teoksen alkuosan keskeisin ongelma on kuitenkin kertojan epäilys omasta kyvystään kirjailijana. Hän lukee ihaillen Goncourtin veljesten päiväkirjaa, joka saa hänet huomaamaan, kuinka kyvytön hän itse on ollut katselemaan ja kuuntelemaan. Hän tuntuu pitävän ongelmanaan liiallista keskittymistä kirjallisuuteen todellisuuden asemesta: hän ei ole kyennyt näkemään sellaista, mihin lukeminen ei ollut herättänyt hänen haluaan. Kuin todisteeksi omasta kyvyttömyydestään Proust lainaa kymmenen sivun verran tekstiä tästä "Goncourtien päiväkirjasta". Hauskaa tässä on se, että Proust on ilmeisesti itse kirjoittanut tämän jonkinlaisena tyyliharjoituksena ja kirjallisena leikkinä.

Ensimmäinen maailmansota on tämän viimeisen osan taustana. Romaanissa on surumielisen kauniita kuvauksia pimennetystä Pariisista, lumisesta Boulevard Haussmannista kuun valossa. Raadollisia kuvauksia ihmisten yrityksistä etsiä nautintoja epätavallisissa oloissa.

Tällä hetkellä Euroopassa käytävä sota teki tästä osuudesta taas ajankohtaisen. Siviilien suhtautuminen sotaan riippui heidän lukemistaan sanomalehdistä ja heidän ystäväpiiristään. Osa miehistä haluaa välttää sodan keinolla millä hyvänsä, kun taas toiset – esimerkiksi Robert de Saint-Loup – suorastaan hakeutuvat vaarallisimpiin paikkoihin. Markiisi de Saint-Loup saa sodassa surmansa. Myöhemmin romaanissa vihjataan, että kyseessä saattoi olla tietoinen pyrkimys, jonkinlainen itsemurha.

On ymmärrettävää, että sotatilan aikana kirjallisuus ja kirjoittaminen saattavat tuntua yhdentekeviltä askareilta. Kertojakaan ei vältä isänmaallista kiihkoa, joka iskee voimakkaasti hänen kirjailijaidentiteettiinsä. Kertoessaan palvelijattarensa Françoisen uhrautuvista sukulaisista Proust tekee yllättävän poikkeaman teoksen kerrontaan: hän luopuu hetkeksi kokonaan fiktion antamasta suojasta ja oikealta nimeltä mainiten kehuu näitä hyväntekijöitä.

Tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta, mutta minun täytyy ylistää maatani ja sanoa että nämä Françoisen miljonäärisukulaiset, jotka jättivät mukavat olonsa auttaakseen turvatonta sukulaistaan, ovat tässä ainoat todelliset, elävät ihmiset.

"Ihannetta johon olin uskonut ei ollut olemassakaan", kertoja nyt toteaa omasta kirjoittamisestaan.

Kuinka palata fiktion pariin, kun luottamus siihen on mennyt? 

Matkalla Guermantesin ruhtinaan ja ruhtinattaren pitoihin "Marcel" kokee jotain, joka herättää hänet henkiin kirjailijana. Kyseessä on samanlainen kokemus kuin teossarjan alussa, kun kertojan maistaessa lehmuksenkukkateetä ja madeleine-leivosta hänen mieleensä palautuivat lapsuuden tapahtumat Combrayssa. Tällä kertaa muistot herättävä aistimus syntyy, kun "Marcel" väistää autoa ja kompastuu epätasaiseen kiveykseen. Yhtäkkiä väistyvät masennus, huoli tulevaisuudesta ja älylliset epäilyt kirjailijanlahjoista ja kirjallisuuden totuudellisuudesta. Valtava onnentunne täyttää hänet muistojen vyöryessä hänen mieleensä.

Hieman myöhemmin lusikan kilahdus lautasta vasten ja jäykän lautasliinan pyyhkäisy huulilla synnyttävät samanlaisen muistojen heräämisen. "Marcel" ymmärtää, että taideteos on ainoa keino tavoittaa mennyt aika: hän voi pysäyttää liikkumattomaksi tuokion aikaa, yhdistää mielikuvituksen ja todellisuuden ja luoda uudelleen vaikutelmat muistin avulla. Näitä hän voi sitten taiteen keinoin syventää edelleen. Tällä tavoin hän voi "herättää aidon minuutemme". Ajan ulkopuolelle asettuminen myös vapauttaa "Marcelin" tulevaisuuden ja kuoleman pelosta. Ainut huoli on enää, riittääkö hänen terveytensä ja elämänsä siihen suurtyöhön, jonka hän ymmärtää olevan edessään. Nyt tiedämme, että juuri ja juuri kalkkiviivoille tämä juoksu loppui.

Se mistä olen lukijana riemastunut tuon tuosta Proustia lukiessani, on Proustin ymmärrys lukemisen luonteesta. Hän ei näe kirjaa mustana laatikkona, johon kirjoittaja sujauttaa viestinsä ja jonka sitten lukija sieltä poimii ja ymmärtää. Proust sanoo, että "tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija":

Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. 

Guermantesin ruhtinaan kutsuilla kertoja muistelee romaanisarjan henkilöitä ja saattaa heidät siihen vaiheeseen, jossa meidän lukijoiden on heistä erottava. Osalle omistetaan useita sivuja, toisten vaiheet kuitataan sivulauseissa. Usein kertojan mietteet kääntyvät häntä askarruttaviin ajatuksiin: seurapiirien rappeutumiseen, muistin toimintaan, vanhenemiseen, kuolemaan ja homoseksuaalisuuteen.

Pohtiessaan sitä, kuinka paroni de Charlus näki Musset'n rakkausrunoja lukiessaan runojen naishahmoilla rakastettunsa Charlie Morelin kasvot, kertoja toteaa, ettei romaanihenkilöiden sukupuoleen tule kiinnittää liikaa huomiota. Näin lähelle hän tulee oman homoseksuaalisuutensa myöntämistä ja sen tunnustamista, että Albertine saattoikin olla Albert. 

Suomentaja Inkeri Tuomikosken elämä ei aivan riittänyt koko teossarjan suomentamiseen. Tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. Jälki on erinomaista, minkäänlaista kitkaa en havainnut Tuomikosken ja Sunin suomennosten välillä. Otavan päätös julkaista koko sarja pehmytkantisena painoksena on kunnioitettava kulttuuriteko. Kovakantiset ensipainokset on ajat sitten myyty loppuun eikä niitä usein näe antikvariaateissakaan. Ihmiset ymmärtävät pitää kiinni aarteesta.

Marcel Proust, Jälleenlöydetty aika. Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Le Temps retrouvé ilmestyi vuonna 1927. Annikki Sunin suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. 438 s.

Todd McEwen: Arithmetic

Lapsen näkökulman tavoittaminen on vaikeaa fiktiossa. Teksteihin pyrkii aina mukaan kaksoisvalotus, joka syntyy siitä, että kirjoittaja on aikuinen ja ymmärtää asioita, joita lapsi ei vielä ymmärrä. Tästä syntyy usein hauskuutta lapsen puutteellisen ymmärryksen kustannuksella. Eikä tässä ole mitään pahaa; harvoin kirjoittaja tekee näin ilkeyttään. Kotimaisista lapsuuden kuvaajista vaikkapa Sakari Pälsi ja Jari Tervo edustavat tässä suhteessa janan yhtä päätä ja Antti Hyry toista. Olli Jalonen on jossain siinä välissä.

Todd McEwenin Arithmetic-romaanin Joe Lake on laajasta sanavarastostaan ja verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta melko uskottava lapsikertoja. Hänen kauttaan saamme aidon kurkistuksen amerikkalaiseen lapsuuteen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Joen tarkkaa ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan 8- tai 9-vuotias. Pikkusisko Julie on 7-vuotias. Lasten ikäero on niin pieni, että heidän on saatava vanhemmiltaan aina täsmälleen samat asiat, jotta ei synny riitaa.

Kirjassa on paljon lapsuuteen kuuluvia kokemuksia, jotka jossain muodossa ovat tuttuja monille kansallisuudesta riippumatta. Käynnit partiossa, jonka ohjaajat eivät ole ihan tehtäviensä tasalla. Isä, joka näyttää lastenkutsuilla kaitaelokuvia. Ihastuminen oman luokan tyttöön, Anitaan, jonka syntymäpäivänä Joe pääsee huvipuistoon Anitan ja tämän snobivanhempien kanssa. Käynnit raamattutunneilla, joilla muut vaikuttavat tuntevan perinpohjaisesti tarinat, joista itse et ole kuullutkaan.

Koulussakin on tuttuja tyyppejä. Lettipäinen hikipinko Linda Johnson. Julius, joka itkee herkästi ja kastelee toisinaan housunsa. Mustelmia muksiva kovis Nunzio. Larry, joka yrittää olla kovis, mutta saa sylkiessään syljen leualleen. Rivosuinen Gomez, jonka hävytön yksimielisyys ei vielä ole kehittynyt kaksimielisyydeksi. Gomezilta Joe oppii sanoja, joiden käytöstä joutuu sitten pulaan kotona.

Koulupäivä aloitetaan lippuvalalla, jonka vaikeita sanoja opettaja yrittää selittää lapsille vaihtelevalla menestyksellä. Joe ja hänen paras kaverinsa Fard ovat ikionnellisia saatuaan opettajakseen suosikkiopen, rouva Dentynen, joka paneutuu erityisesti luonnontieteen opetukseen. Joe ja Fard ovat hullaantuneita tieteeseen. He saavat oppitunneillakin seurata pienistä radioistaan NASAn Mercury-projektin avaruuslentoja. Kerran he pääsevät jopa seuraamaan televisiolähetystä naapuriluokkaan. 

Joen luonnontiedeinnostuksessa on kuitenkin iso ongelma, johon minun on helppo samastua, koska minulla oli sama ongelma suuren osan kouluajastani. Kirjan alkuun sijoitetusta kirjailija Todd McEwenin lapsena koulusta saamasta arviointikortista päätellen myös kirjailijalla on ollut tämä sama pulma. Joe ei nimittäin ymmärrä aritmetiikasta juuri mitään. Ja mikä pahinta, hän ei ymmärrä, mitä hän ei siinä ymmärrä. Hän ei tiedä laskevansa väärin. Yksi vastaus on yhtä mahdollinen kuin toinenkin. Hänestä myös tuntuu, että hänen odotetaan tietävän jostain taivaalta tipahtavat oikeat ratkaisut ilman, että niitä hänelle kunnolla selitetään. Aivan kuten niillä raamattutunneillakin.

Mrs Plank hates me because I'm not moving forward in arithmetic, I said, that's what she said to my own mother. I'm sitting in my seat wondering why why why all the time, I am. And there are no answers in arithmetic either, in addition to no whys. The only answer they can give you is IT JUST IS, THAT'S WHY and then they go back to yelling this junk at you they can't explain, that's it, I said to Fard, they can't explain it so they yell at us.

Joe yrittää ratkaista ongelmansa – jonka hän jollain alitajuisella tavalla ymmärtää pohjimmiltaan asenteesta johtuvaksi – hankkimalla aritmetiikan tehtäviä varten erityisen hienon uuden kynän. Rouva Plank, joka ei ole suosikkiope, ja kaikesta päätellen aika epäsensitiivinen tapaus, luonnollisesti kieltää tämän kynän käyttämisen. 

Joen vanhemmat huolestuvat Joen kouluvaikeuksista, ja pojan vapaat lauantait pilataan pakollisilla laskuharjoituksilla. Joe alkaa saada nenäverenvuotoja pelkästään aritmetiikan ajattelusta, niin hän ainakin itse uskoo. 

Joen elämä ei ole pelkkää ankeutta. Lapsen elämässä on onneksi useimmiten myös iloa tuottavia asioita.  Tärkeintä on, että parhaan kaverin Fardin kanssa jutellessa voi pilailla omien surujensa kustannuksella. Sekä suruista että iloista romaani onnistuu tiristämään komiikkaa.

Oppimispaineissa Joe kääntyy lohtua antavan populaarikulttuurin puoleen. Romaani yltyy loppupuolella pitkiksi luettelon kaltaisiksi havainnoiksi elokuvista sekä sarjakuva- ja animaatiohahmoista, esimerkiksi Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa -elokuvien vitseistä. Niistä myös opittiin, miten näytellään huoletonta (kädet taskussa vihellellen). Stan Laurelilta opittiin, miltä viattomuus näyttää.

Lännenelokuvia Joe ei voi sietää. Ne ovat kaikki samanlaisia:

The bad guys have to share the same moustache, the furniture is ugly, you can see airplanes and telephone wires all over the place. They treat Mexicans like crap, they treat farmers like crap, they treat horses like crap, cattle like crap, girls crap.

Romaani päättyy Joen kuvitelmaan, jossa hän sisarensa kanssa lentää yli suuren värikkään maan. Hänen alapuolelleen jäävät Hitler, Nunzio, Gomez, rouva Plank, ARITMETIIKKA ja kaikki muut asiat, joita hän inhoaa. Ja aivan kuin piirretyssä filmissä, niitä huiputetaan, niille nauretaan, niitä pilkataan, niitä lyödään päähän jättinuijalla, niiden yli ajetaan höyryjyrällä ja ne ajetaan mutkitellen pakoon horisontin taa.

Mielikuvituksessa voimatonkin voi voittaa. Ilman sen kummempia todisteita arvelen, että kirjailija on tämän kirjan avulla karistanut myös yhden oman apinansa selästään.

Todd McEwen, Arithmetic. Jonathan Cape 1998. 186 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

Tämä oli vaikea haastekohta siksi, että olen ymmärtänyt pitäväni usein tylsänä asioita, joihin en ole vaivautunut tutustumaan riittävästi. Kirjan päähenkilön iässä olisin kyllä varmasti pitänyt aritmetiikkaa tylsänä. Enää en ole yhtä varma.

Onko edes olemassa tylsää nimeä?  Leonard Cohenin sanoin "there's a blaze of light in every word. It doesn't matter which you heard: the holy or the broken hallelujah".

Joyce Carol Oates: Cybele

Joyce Carol Oatesin valtavasta tuotannosta syysmatkalukemiseksi lähti mukaani pieni ja vähälle huomiolle jäänyt romaani Cybele. Oatesin laajat romaanit ovat yleensä perheen tai suvun tarinoita, joissa kerronnan rytmi on rauhallinen ja näkökulmia on useita. Näissä lyhyissä romaaneissaan Oates päästää vallalle väkivallan, pakkomielteet ja perversiot. Näkökulma on rajattu siten, että lukija lähes pakotetaan päähenkilön tai päähenkilöiden pään sisään. Niissä on usein trilleriä muistuttava rakenne ja piinaavan jännittävä juoni. Onnellisia loppuja on turha odottaa. 

Cybele kertoo synkän tarinan keski-ikäisen ja keskiluokkaisen Edwin Locken amokjuoksusta, varhain iskeneestä viidenkympin villityksestä. Tarina on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta tavallinen. Niin tavallinen, että Oates on omistanut kirjansa Edwineille. Heitä on ilmeisesti joukossamme niin paljon, että Edwinit ovat oma ihmisluokkansa.

Jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tarinan juoni yksinkertaisen jylhästi kuin kreikkalaisen tragedian prologissa:

There was a lover of mine who worshipped me, and became reckless with his life, which was soon taken from him – more abruptly than I would have wished, and more cruelly; for I came to pity him in the end.

Ensimmäisen luvun salaperäinen minäkertoja ei vastaa koko tarinan kerronnasta. Hän kommentoi tapahtumia muutamia kertoja kirjan aikana. Enimmäkseen kerronta etenee hän-muodossa Edwinin näkökulmaan pitäytyen. 

Suurimmaksi osaksi romaani on kerrottu preesensissä. Tästä kerrontateknisestä keinosta kaikki eivät pidä. Esimerkiksi kirjailija Philip Pullman on pitänyt sitä "kerronnallisesta vastuusta luopumisena"; hän on ilmoittanut kieltäytyvänsä lukemasta enää ainoatakaan preesensissä kirjoitettua romaania. Minusta kerronnan keinoja ei sovi rajoittaa millään tavalla. Preesens sopii tällaisiin trillereihin oikein hyvin: syntyy tunne kuin kohtaisin lukijana vaarat yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Ajallisen välimatkan puute lisää tapahtumien intensiteettiä.

Cybele-romaanin päähenkilö on 44-vuotias vakuutusyhtiön varajohtaja Edwin Locke. Hän on ollut naimisissa viisitoista vuotta Cynthian kanssa. Edwin meni naimisiin ystävänsä kanssa, ei rakastunut vaan "ajautui rakkauteen". Cynthia on kotirouva, kuten vaimot usein ovat amerikkalaisissa keskiluokan kuvauksissa. Avioparilla on kaksi poikaa, vanhempi varhaisessa teini-iässä, kuopus pari vuotta nuorempi. 

Edwin pitää työstään ja itsestään; hän on komea ja pukeutuu tyylikkäästi. Aineellisesti kaikki on siis kunnossa, mutta sisäisesti Edwinin elämä on tyhjää. Hän on ollut tahdoton ajautuja, korrekti, siloinen ja puhtoinen. Hänellä on usein tunne, että aika kuluu hukkaan – ja kiihtyvällä nopeudella. Golfin peluu – ajan haaskausta, samoin käsipallo ja squash. Murtomaahiihtolomat perheen kanssa – ajan haaskausta. Kykenemättömyytensä vuoteessa hän selittää väsymyksellä ja työpaineilla.

Tähän rypyttömään kulissielämään iskee lujaa Edwinin äkillinen rakastuminen, ensimmäistä kertaa elämässään, kuten hän uskoo. Hän hullaantuu pariskunnan ystäväpiiriin kuuluvaan Cathleeniin. Alkuun varsin viattomissa keskusteluissa käy ilmi, että myös Cathleen on tyytymätön elämäänsä ja aviomieheensä. Ennen kuin edes suudelmaa on vaihdettu, Edwin kertoo Cathleenille eroavansa vaimostaan ja haluavansa mennä naimisiin Cathleenin kanssa. 

Ensimmäinen intiimi tapaaminen sovitaan lentokenttähotelliin, jonne Cathleen on mennyt edeltä hyväntekeväisyystehtäviensä varjolla. Edwin saapuu sinne suoraan työmatkalta. Hississä matkalla hotellihuoneeseen Edwin huomaa tuntemattoman miehen esittelevän pornolehteä toverilleen. Edwin nolostuu ja närkästyy. Edwinin häveliäisyys on  huvittavaa, kun muistamme, mitä hän itse on juuri tekemässä.

Suhde Cathleenin kanssa on aluksi pelkkää hurmiota, mutta pian käy ilmi, ettei Edwin pystykään ilmoittamaan eroaikeista vaimolleen. Cathleenin vaatimukset yltyvät painostukseksi, mihin Edwin taas reagoi seksuaalisella kyvyttömyydellä.

Nyt rakastumisten pyörre imaisee Edwinin lopullisesti mukaansa. Samalla Edwinin alkoholin käyttö saa aivan uudet mittasuhteet. Seuraavan ryypyn saaminen alkaa hallita ajatuksia. Edwin hylkää Cathleenin ja aloittaa suhteen nuoremman ja räväkämmän Risan kanssa. Lukijalle on selvää, että Risalle Edwin on vain sokerideitti, joka kiinnostaa niin kauan kuin häneltä saa rahaa ja tavaraa. Edwin uskoo itse vakaasti, että kyseessä on aito rakkaus, se suuri rakkaus, joka on ainoa asia, jota hän etsii. Lukijalle Edwinin rimpuilu on piinallista ja hieman koomistakin seurattavaa.

Puolivillainen yritys korjata avioliitto Cynthian kanssa avioliittoneuvojan avulla ei onnistu, vaan pariskunta ajautuu asumuseroon. Romaanissa käyvät hyvin ilmi myös erotilanteen oheiskärsijät. Edwin pystyy vain osittain ymmärtämään poikiensa vaikean tilanteen. Hän yrittää pitää yhteyttä vanhempaan poikaansa, mutta yhteinen koripallomatsi menee monella tapaa pieleen – suurelta osin Edwinin juopumuksen takia. Edwinin keskittymistä poikaansa häiritsee myös se, että hän on ilmiselvästi seksuaalisesti kiinnostunut pojan alaikäisestä tyttötuttavasta. Nuorempi poika ei halua tavata Edwiniä eikä edes puhua tämän kanssa puhelimessa.

Edwinin seksuaalinen saalistus jatkuu kiinnostuksena hyvin nuoriin tyttöihin, käynneillä hieromalaitoksessa ja bordellissa, aina uusina "rakastumisina".

Toisinaan Edwin on lähellä itseymmärrystä. Hän näkee, ettei maailma ole sellainen kuin hän on kuvitellut, mutta hänen on vaikea löytää itseään tästä uudesta maailmasta. Sihteerilleen Edna-Maelle hän sopertelee:

"I want to live. I have a right, don't I, to live. I don't want to die without... without having lived. For most of my life I was playing a game but I didn't quite know it. I didn't grasp it. I was playing the game of Edwin. The game of Edwin. When I was a boy I believed that everybody was exactly who they pretended to be and so I must have been the person I was pretending to be but... but it's like being back-stage during a play... once you see the play from that angle it no longer works."

Edwin ei enää voi palata epäaidoksi kokemaansa elämään, mutta hänen kehnon puoleinen ratkaisunsa on jakaa itsensä kahtia: työpäivinä hän on asiallisesti pukeutuva ja käyttäytyvä varajohtaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin hän elää eräänlaisessa taiteilijakommuunissa kuvataiteilijanaisen kanssa ja pukeutuu kuin hippi. Kun hän käväisee entisellä kodillaan, naapuri ei tunnista häntä.

Loppuratkaisu jääköön tässä tarkemmin kertomatta. Jotain siitä paljastui jo romaanin alkukappaleesta. Palataan sen sijaan romaanin nimeen ja siihen mystiseen minäkertojaan, joka aloittaa romaanin. Joyce Carol Oates hakee kertomukseensa syvyyttä mytologiasta. Tämähän oli varsinkin modernistien suosima tapa. Ajatellaan vaikka James Joycen Ulyssesta, jossa Odysseuksen ja Telemakhoksen seikkailut tuotiin Dubliniin ja vuoteen 1904.

Kybele (Cybele) oli muinainen äitijumalatar, jota palvottiin hurmioituneissa juhlissa. Hän oli eräänlainen naispuolinen Dionysos. Kybele oli rakastunut hedelmällisyyden jumala Attikseen, joka teki puolestaan sen virheen, että rakastui kuolevaiseen ja halusi mennä tämän kanssa naimisiin. Kybele esti tämän. Sen jälkeen Kybele kastroi Attiksen tai toisten versioiden mukaan Attis kastroi itsensä.

Joyce Carol Oatesin romaanin Edwin on helppo nähdä kastroituna ja itsensä kastroivana Attiksena. Kybele on mukana kaikissa teoksen naishahmoissa, selvimmin Edwinin puolisossa Cynthiassa. Salaperäinen minäkertoja edustaa kollektiivisesti tätä ylpeän mutta loukatun naiseuden ääntä.

Joyce Carol Oates kuvaa useissa teoksissaan amerikkalaisen keskiluokan elämää. Hän on varsin taitava osoittamaan tyhjyyden ja ristiriidat pinnallisen seurustelun, hyväntekeväisyyden ja hyvien tapojen alla. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että keskiluokan elämä on liiankin yleinen ja helppo satiirin kohde. Keskiluokan hillitty elämä ei ole yksistään pahasta.

Tätä Cybele-romaania lukiessa mieleeni tuli joitakin vuosia sitten lukemani romaani Soul/Mate, jonka Joyce Carol Oates julkaisi kirjailijanimellä Rosamond Smith. Siinä keskiluokkaiseen yhteisöön soluttautuu psykopaatti aivan toisenlaisista ympyröistä. Hän toteaa, että keskiluokan elämä, joka edellyttää jatkuvaa viettien hallintaa, on vaikeaa. Hänen elämänsä, jossa mielitekoja noudatetaan, on paljon helpompaa.

Minusta tuntuu, että me keskiluokkaiset selviydymme meihin suunnatusta kritiikistä melko helposti. Mehän sen kritiikin kustannammekin. Käymme teatterissa ja konserteissa, ostamme kirjoja, maksamme veromme. Yleensä meitä vain naurattaa, kun makuamme arvostellaan. Viihdymme oikein hyvin valkoisella nahkasohvallamme ja Lokki-valaisimen valossa.

Emme ole myöskään niin rajoittuneita kuin annetaan ymmärtää. Nykyisin suvaitsevaisuus elää juuri keskiluokassa. Ranskan dekadentit runoilijat ottivat iskulauseekseen ja tehtäväkseen épater le bourgeois – ärsyttää porvareita. Mutta uskokaa tai älkää, ei meitä ole helppo épater! 

Joyce Carol Oates, Cybele. Obelisk / E. P. Dutton 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kansikuva: Jacqueline Schuman. 204 s.

Lawrence Durrell: Reflections on a Marine Venus

Syksyn etelänmatkani suuntautui Rodokselle. Muistin joskus hankkineeni Lawrence Durrellin Rodosta käsittelevän opas- ja muistelmateoksen ja arvelin, että sitä voisi olla hauska lukea matkalla. Kirjahullun kirjahylly ei ole tiptop-järjestyksessä, mutta tämä kirja löytyi melko nopeasti ihan loogisesta paikasta pokkarihyllyn takarivistä Aleksandria-kvartetin takaa. 

Edellisestä käynnistäni Rodoksella olikin ehtinyt vierähtää 51 vuotta. Tuolloin teini-ikäisenä kohtaamani Rodos on jo suurelta osin kadonnut. Enimmäkseen maanviljelyksestä ja karjanhoidosta elävällä kiireettömällä saarella on enää hyvin vähän yhteistä nykyisen Rodoksen kanssa, jossa massaturismi ulottuu kaikkialle. 

Lawrence Durrellin (1912–1990) kirja kertoo vielä vanhemmasta Rodoksesta. Sen takia tämän kirjan anti matkaoppaana on melko vähäinen. Saaren menneisyyden ja sen perinteisen kulttuurin kuvauksena se on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Turistina ja kreikan kieltä taitamattomana on vaikea arvioida, miten perinteet vaikuttavat tänä päivänä. Pyhimyksiin liittyvät uskomukset ja juhlat eivät enää näy yhtä selvästi kuin Durrellin kuvauksissa, mutta tiheästä luostariverkostosta päätellen ne edelleen elävät paikallisen väestön keskuudessa.

Keväällä 1945 Ison Britannian ulkoministeriön 33-vuotias lehdistöattasea Lawrence Durrell sai määräyksen siirtyä Egyptin Aleksandriasta Rodoksen saarelle, jonka Englannin sotajoukot olivat äskettäin vapauttaneet saksalaismiehityksestä. Durrellin tehtävänä oli painattaa saarella sanomalehtiä kolmella kielellä: kreikaksi, italiaksi ja turkiksi. 

Kielten moninaisuus selittyy Rodoksen saaren värikkäällä historialla. Muinainen kreikkalainen merivaltio joutui Rooman imperiumin haltuun Julius Caesarin murhaa seuranneissa valtataisteluissa. Rooman valtakunnan jakautuessa Rodoksesta tuli nimellisesti osa Bysanttia, mutta käytännössä sitä ryöstelivät vuoroin gootit, persialaiset, arabit, genovalaiset ja venetsialaiset. 1300-luvun alussa Pyhästä maasta karkotetut johanniittaritarit ottivat saaren haltuunsa ja loivat sinne linnoitusverkoston, jonka avulla he pystyivät vastustamaan turkkilaisten osmanien rajuja valloituspyrkimyksiä aina vuoteen 1523 saakka, jolloin johanniitat lopulta joutuivat antautumaan ja vetäytymään Maltalle.

Lähes 400 vuotta Rodos oli osmanien hallussa. Kun Kreikan valtio itsenäistyi vuonna 1830, Rodoksen ei sallittu liittyä siihen. Vuonna 1912 Rodos joutui Italian haltuun Libyasta käydyssä sodassa. Kun fasistit nousivat valtaan Italiassa,  Rodosta ryhdyttiin määrätietoisesti italialaistamaan. Vuonna 1936 italiasta tuli saaren virallinen kieli. Kreikan kieli ja ortodoksinen kirkko kiellettiin. Mussolinin antauduttua vuonna 1943 Rodoksen valtasivat saksalaiset joukot.

Lawrence Durrell siis saapui Rodokselle saksalaisten kukistuttua. Nopeasti hän solmi ystävyyssuhteita saaren muihin ulkomaalaisiin, enimmäkseen britteihin, sekä muutamiin paikallisen väestön edustajiin. Kreikan kielen taito oli suureksi avuksi. Saaren kanta-asukkaat uppoutuivat mielellään kuulemaan uutisia ulkomaailmasta ja kertomaan omasta elämästään. He pahastuivat, jos vieraalla oli heidän mielestään liian kiire työtehtäviinsä. 

Durrellin komiikan sävyttämät kertomukset ystäviensä kanssa käymistään keskusteluista ja tekemistään retkistä ovat kirjan parasta antia. Jo myrskyisellä merimatkalla Rodokselle Durrell tutustui vanhaan brittiupseeriin, Gideoniin, joka oli koiransa Homeroksen kanssa vain läpikulkumatkalla, mutta ihastui saareen niin kovasti, että järjesti itselleen sieltä maatalousneuvojan paikan. Sen jälkeen hän valvoi etenkin saaren lampaita kuin ne olisivat  olleet hänen henkilökohtaisia ystäviään ja pahastui aina kun kuuli, että joku niistä oli päätynyt grillijuhliin. Myöhemmin mukaan kirjan ydinporukkaan tulivat mukaan kielitieteilijä Hoyle sekä lääkäri Mills ja tämän kreikkalainen puoliso Chloe.

Durrellin saapuessa Rodos oli miehitysten jäljiltä sekasortoisessa tilassa. Maaseutu oli tiheästi miinoitettu. Italialaisten miinakentistä oli olemassa jonkinlaiset kartat, mutta saksalaisten miinojen sijainti saatiin selville usein vasta silloin, kun räjähti. Sodan aikana saarella oli kärsitty suoranaista nälänhätää. Nälkiintyneitä ja resuisia saksalaisia sotavankeja kuljetettiin edelleen Rodoksen kaupungin kaduilla työtehtävistä toisiin. 

Durrell ystävineen kiinnitti huomiota siihen, että kissat sidottiin yöksi narulla ovenkahvaan. Syykin selvisi pian. Ruoan puutteessa saaren kissat oli sota-aikana syöty. Siitä seurannut rottaongelma saatiin kuriin tuomalla Kyprokselta uusi kissakanta. Näitä arvoeläimiä ei tietysti enää uskallettu päästää öisin vaeltelemaan täysin vapaina. 

Kissojen arvostus muuten näkyy saarella edelleen. Kun ajelimme maaseudulla vuokraamallamme autolla, meitä huvittivat roska-astioiden päivystävät kissat: jokaisen päällä istui aina vähintään yksi vahtivuorossa. Turistikohteissa näkyi, että kissat olivat tottuneet silittelyihin ja makupaloihin eikä niissä ollut jälkeäkään huonon kohtelun synnyttämästä varovaisuudesta.

Durrell löysi Rodoksen uudesta kaupungista asunnokseen pienen ja idyllisen Villa Cleoboluksen, joka alun perin oli ollut Murad Reisin moskeijan yhteydessä sijaitsevan islamilaisen hautausmaan ja puutarhan portinvartijan talo. Taloon muuttamiseen kristityn Durrellin piti saada paikallisen muftin lupa, mikä järjestyikin helposti polyglottiystävän, Hoylen, avulla. Mufti kun puhui pelkästään turkin kieltä. 

Hieman myöhemmin Durrellin naisystävä "E" muutti myös saarelle ja sisusti Villa Cleoboluksen viihtyisäksi ystäväpiirin kokoontumispaikaksi. Durrell jättää häveliäästi hieman epäselväksi sen, asuiko myös "E" Villa Cleoboluksessa. Tuohon aikaan Durrell oli virallisesti naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa ja "E" on luultavasti Eve Cohen, josta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa.

"E" osasi keittää erinomaista turkkilaista kahvia, joten tälle nautintoaineelle persosta muftista tuli Villa Cleoboluksessa joka-aamuinen kahvitteluvieras. Durrell puhui kreikkaa ja mufti turkkia, mutta he tulivat keskenään juttuun erinomaisesti.

Kirjaan sisältyy myös lyhyet kuvaukset muistakin Dodekanesian saariryhmän saarista, joilla Durrell vieraili laivalla. Patmoksen saarella ainoa puhelin oli luostarin apotin hallussa. Hän valitteli, että vieraat aina soittavat saapuvansa, mutta eivät sitten tulekaan. Etenkin muuan Anthony. Vähitellen Durrellin seurueelle kävi selväksi, että apotti eli omassa mielikuvituksessaan ja soitotkin olivat harhaa.

Rodoksen saaren antiikin aikaisille nähtävyyksille kirjassa annetaan paljon tilaa. Ystäväjoukko kiersi saarta enimmäkseen jalkaisin ja nukkui taivasalla. Makuuvaatteet ja muut matkatavarat kuljetettiin kahdella autolla seuraavaan yöpymispaikkaan.

Lindoksessakin aikomuksena oli nukkua akropoliilla tähtitaivaan alla, mutta seurueen naiset pistivät hanttiin ja vaativat vaihteeksi oikeita vuoteita. Matkalaiset toimivat kuten Kreikassa ennen toimittiin: etsittiin kaupungin pormestari ja antauduttiin hänen vieraanvaraisuutensa armoille. Pormestari sitten piti kunnia-asianaan järjestää katon matkalaisten pään päälle.

Lindos on se Rodoksen kaupunki, johon apostoli Paavali laski maihin merimatkallaan. Saarella järjestettiin vielä Durrellin aikaan isot Pyhän Soulasin juhlat Soronin kylässä. Soulasin kerrotaan olleen Paavalin kanssa samassa laivassa matkustanut kristitty, joka paransi ihmisiä saarella ollessaan. Durrell arvelee uskottavasti, että kyseessä on sekaannus, joka on syntynyt Paavalin vanhan nimen, Saulin, takia. Kansanuskomuksissa yksi henkilö on jakaantunut kahdeksi: Paavaliksi ja Soulasiksi.

Durrellilla on paljon muitakin tulkintoja ja havaintoja, jotka tuntuivat varteenotettavilta. Oli helppo yhtyä hänen Italian ja Kreikan maisemaa koskevaan vertailuunsa. Italian maisema on hänen mielestään kesytetty, kun taas Kreikan maisema on villi ja karu, "tragedian kehto". Ainakin minun on Kreikan vuoria katsellessani helppo kuvitella sinne pikkuinen Oidipus-parka jaloistaan oliivipuuhun sidottuna.

Osuvalta vaikutti myös Gideonin luonnehdinta englantilaisista: "Englantilainen voidaan määritellä pehmytytimiseksi olennoksi, jolla on sitkeä ja kova kuori, jonka läpi kaksi herkkää tuntosarvea (huumori ja ennakkoluulo) tutkivat ympäröivää maailmaa."

Teoksen alkupuolella on myös kipakka kuvaus egyptiläisistä. Se ei ole enää poliittisesti korrekti enkä halua sitä tässä toistaa. Ohitin sen esimerkkinä oman aikansa kielenkäytöstä. Kreikkalaisista Durrell pystyy näkemään yksilöt eikä leimaa koko kansaa samalla leimasimella. Huiputtava kreikkalainen Manoli, joka painaa kirjapainossa lehtiin ylimääräisiä itse myymiään ilmoituksia ja väärentää bussiliput sukulaisilleen, on vain huvittava ja raivostuttava yksittäistapaus. Toinen Manoli, kalastaja, kuvataan arvokkaan surumielisenä ja syvällisenä hahmona.

Durrellin teoksen nimi viittaa Rodoksen satama-altaasta löydettyyn antiikin ajan veistokseen, jonka kasvonpiirteet merivesi on syövyttänyt lähes olemattomiin. Hieman erikoista on, että Durrell nimesi veistoksen roomalaisen Venuksen eikä Kreikan Afroditen mukaan. Veistoksesta tulee Durrellille koko Rodoksen symboli ja samalla jotain vielä syvällisempää, koko ihmisenä olemisen vertauskuva. Tiedän, että Durrell oli kiinnostunut gnostilaisuudesta; kuvittelenko vain vai onkohan tässä häivähdys gnostilaisesta maailmankuvasta:

Everywhere the dualism of the human personality has created side by side profanity and piety, truth and falsehood, hate and love. Time is always aspiring to a dance-measure which will entangle the two in a dance, a dialogue, a duet: dissolve their opposition. The radiance of that worn stone figure carries the message to us so clearly... 

Reflections on a Marine Venus päättyy erotunnelmiin. Ystäväpiiri hajosi, kun Rodoksen saari vuonna 1947 luovutettiin Kreikan valtiolle ja brittiläinen väliaikaishallinto poistui saarelta. Ystävät vannoivat tapaavansa vielä uudelleen. Kaikkien osalta se ei toteutunut. Durrellin ensimmäinen tuttavuus saarella, Gideon, kuoli ylittäessään merkitsemätöntä miinakenttää Nisyroksessa.

Kirjan lopussa liitteenä on mukava kalenteri, josta käyvät ilmi juhlapäivät sekä kunkin kuukauden kukkiva kasvillisuus. Tästä kalenterista opin, että oma lomamatkani sattui ajanjaksoon, jota nimitetään Pyhän Demetriuksen pikkukesäksi. Näin kutsutaan lokakuun lopulla olevaa lämmintä jaksoa. Toisena liitteenä on kirjassa esiintyvän lääkärin, A. Raymond Millsin, kokoama kansanlääkinnän sanasto. Siinä oli hauskaa tietoa muun muassa tulevan lapsen sukupuolen määrittämiseksi.

Lawrence Durrell tunnetaan parhaiten neljän romaanin Aleksandria-kvartetistaan, joka aikanaan nosti hänet jopa Nobel-veikkausten kärkeen. Tai ehkä hänet sittenkin tunnetaan vielä paremmin henkilönä pikkuveljensä Geraldin omaelämäkerrallisessa romaanissa Eläimet ja muu kotiväkeni. Tästä romaanista on tehty myös elokuva ja tv-sarja.

Lawrence Durrellin maine on kärsinyt hänen itsemurhan tehneen tyttärensä päiväkirjoista löytyneistä insestivihjeistä. Myös Durrellin hieman monisanainen ja äännemaalailuun perustuva kirjoitustyyli on mennyt pois muodista.

Pidin kovasti Aleksandria-kvartetista silloin, kun sen luin. Aina silloin tällöin törmää muihinkin, joihin se on tehnyt vaikutuksen. Joskus yllättävästikin: 1980-luvun alkupuolella Alpo Ruuth, realismin järkäle, kehui Aleksandria-kvartettia vuolaasti eräällä kouluvierailullaan.

Lawrence Durrell, Reflections on a Marine Venus: A companion to the landscape of Rhodes. Penguin Books 1978. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kansikuva: Abner Graboff. 198 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Jim Harrison: The Woman Lit by Fireflies

Yhdysvaltalainen kirjailija Jim Harrison (1937–2016) oli mieltynyt pienoisromaaniin kirjallisuuden muotona. Hän julkaisi niitä yhteensä 24 kappaletta, yleensä kolmen pienoisromaanin kokoelmina. Yksi näistä kokoelmista on julkaistu suomeksikin nimellä Syystarinoita (1983). Tuon kokoelman kolmesta tarinasta peräti kahdesta on tehty elokuva. Tony Scott ohjasi vuonna 1990 Kosto-tarinaan pohjautuvan elokuvan Revenge, jonka pääosan näytteli Kevin Costner. Kokoelman nimikertomuksesta puolestaan Edward Zwick ohjasi elokuvan, joka sai suomalaisen nimen Intohimon tuulet (1994). Sen pääosissa olivat Brad Pitt, Anthony Hopkins ja Aidan Quinn.

Myös The Woman Lit by Fireflies -kokoelman kolme pienoisromaania alkoivat kääntyä elokuviksi mieleni valkokankaalle. Harrison kirjoittaa visuaalista, dramaattista ja luontevasti elokuvan kohtauksiksi muuntuvaa proosaa. Kaikki kertomukset käyttävät runsaasti takaumia, jotka antavat tarvittavat taustatiedot päähenkilöiden aiemmista vaiheista ja samalla suovat lukijalle lepohetkiä henkilöiden kriisien täyttämästä nykyhetkestä.

Brown Dog

Ensimmäinen kertomuksista, Brown Dog, sijoittuu Michiganin Yläniemekkeelle. Sen päähenkilö ja kertoja, Brown Dog eli BD, käyttää itsestään tätä "intiaaninimeä" ja uskottelee kuuluvansa ainakin osaksi johonkin alueen alkuperäiskansoista. Käy ilmi, että ainakaan hänen välinpitämätön äitinsä ja huolehtiva isoisänsä, joka hänet on kasvattanut, eivät olleet intiaaneja. Isästään hän ei tiedä oikeastaan mitään. BD liittyy siis yhtenä lenkkinä Jim Harrisonin kirjojen isoisän kasvattamien päähenkilöiden ketjuun. Tällainen asetelma on tuttu suomeksikin julkaistusta romaanista Dalva, josta olen kirjoittanut aiemmin.

Brown Dog on rakastettava veijarihahmo: lämminsydäminen suursyömäri ja -juomari ja aina valmis uusiin naisseikkailuihin, jotka eivät kestä kauan ja muuttuvat yleensä nopeasti keskinäisen kiitollisuuden leimaamiksi ystävyyssuhteiksi. Hän rakastaa luonnossa samoilua, kalastamista ja puita ja inhoaa liiallista lämpöä. Suomalaistenkin siirtolaisten suosima Yläniemeke, jossa "kesä tarkoittaa kolmen kuukauden huonoja rekikelejä", on siis hänelle ihanteellinen asuinpaikka.

Oikeastaan on ehkä väärin kutsua BD:tä tarinan kertojaksi, sillä heti alussa hän paljastaa, etteivät kertomuksen sanat ole tarkasti hänen. Tyttöystävä Shelley on auttanut häntä kirjoittamisessa. Brown Dog on tässä tarinassa 42-vuotias ja Shelley 24. "Pääsyy siihen, että hän auttaa minua kirjoittamaan tämän on se, että voisin lopettaa valehtelemisen itselleni ja muille, mikä minun mielestäni vie kiinnostavan ytimen elämästäni." Turha pelätä, BD jatkaa iloista valehteluaan niin tässä kertomuksessa kuin muissakin Harrisonin hänestä julkaisemissa tarinoissa.

Kaikki Brown Dogista kertovat kuusi pienoisromaania on koottu yhteen niteeseen nimeltä Brown Dog (2013). Olen aiemmin lukenut niistä yhden, mutta siinä oli hän-kertoja eikä se ollut yhtä riemastuttava kuin tämä nyt lukemani. Iso osa kertomuksen viehätyksestä nimittäin syntyy Brown Dogin kertojanäänestä, joka kiinnittää tarinan amerikkalaisen kirjallisuuden yarn-perinteeseen – liioittelevaan ja polveilevaan tarinan iskentään – jota esimerkiksi Mark Twain käytti useissa kirjoissaan. Brown Dog on kuin aikuiseksi kasvanut ja 1990-luvulle siirretty Huckleberry Finn.

Esimerkin jutustelevasta tyylistä voisi napata melkein mistä vain, mutta lainaan tähän pätkän, jossa on mukana suomalaisia. En vielä ole löytänyt Harrisonin kirjoista yhtään pahaa suomalaista. U. P. tarkoittaa Yläniemekettä (Upper Peninsula englanniksi), 50 astetta Fahrenheit-asteikolla vastaa kymmentä celsiusastetta.

Finnish people don't judge other folks too harshly. My partner Bob says no one knows where their language comes from and that they migrated to the U. P. because they liked pine trees and cold weather just like me. Grandpa said I liked cold weather because of the sunstroke I had once when hoeing. Also, when I was a baby I had been left in this closed-up cabin for two days and when he found me I was about dying of thirst. Ever since those experiences I can't handle hot weather. I like to dive to the bottom of Lake Superior and be cold, and in the winter I keep my cabin about fifty degrees which also means you don't have to cut so much wood. Sometimes in winter I'll stand outside in shirtsleeves just for the fun of getting cold.

Ja sitten hieman juonipaljastuksia. BD toimii tällä hetkellä sukeltajana kaverinsa Bobin yrityksessä ja on löytänyt Yläjärven pohjasta ruumiin, intiaanipäällikön, kuten hän arvelee. Aina valmiina laillisuuden rajalla oleviin ansaintamahdollisuuksiin BD päättää myydä ruumiin epämääräiselle liikemiehelle, joka on etsiskellyt ruumista johonkin tarkemmin määrittelemättömään tarkoitukseen. Lähemmin tutkittaessa intiaani näyttää tulleen murhatuksi.

Kuolleen intiaanin kuljettelu varastetulla jäähdytysrekalla menee pieleen monella tavalla, ja lopulta BD saa touhusta ehdollisen tuomion. Sitä ennen kuollut päällikkö on pitänyt BD:lle puhuttelun, joka tietenkin saattaa olla väsyneen BD:n harhaakin. Päällikkö kutsuu BD:tä pojakseen. Intiaanipäällikön puhe on mainio yhdistelmä luonnonkansan hieman mahtipontisia viisauksia (esimerkiksi "eräänä päivänä sinusta kasvaa oksia ja lehtiä ja sinä ymmärrät miten linnut ja eläimet puhuvat, enkä tarkoita sirkutusta ja murinaa") ja joutavanpäiväisiä arjen neuvoja (esimerkiksi "osta itsellesi hattu koska tukkasi ohenee päältä").

Kuollut päällikkö myös pyytää, että BD hautaa hänet metsään, koska hän ei kuulu kalojen joukkoon. Ennen antautumistaan poliiseille BD täyttää "isänsä" toiveen.

Tyttöystävä Shelley on antropologi, joka yrittää saada BD:n paljastamaan tämän tunteman esikolumbiaanisen intiaanien hautapaikan sijainnin. Tätä BD ei haluaisi tehdä. Hän polttaa Shelleyn tutkijatovereiden teltat ja leiriytymisvälineet. Tästäkin teosta BD jää kiinni, ja hänen ehdonalaisensa uhkaa muuttua vankeustuomioksi. Shelley suostuttelee toverinsa luopumaan syytteistä, mutta tästä vastineeksi BD joutuu paljastamaan "esi-isiensä" hautojen sijainnin. Shelleyn ja BD:n suhde päättyy tähän, mutta asia ei sanottavasti jää vaivaamaan kumpaakaan. BD on jo aloittanut suhteen lämmittelyn nuoruudenrakkauteensa Roseen, joka on aito intiaani ja tällä hetkellä kahden lapsen yksinhuoltaja.

Sunset Limited

Kokoelman toinen pienoisromaani, Sunset Limited, paljastaa Jim Harrisonin yhteiskunnallisen liikkuma-alan laajuuden. Teoksen päähenkilöinä on viiden nyt keski-ikäisen henkilön ryhmä, joka nuoruudessaan nimitti itseään "villiksi porukaksi" ja syyllistyi muun muassa kutsuntalautakunnan tiloihin tehtyyn iskuun, jossa he tuhrivat kutsunta-asiakirjat vereen ja liimaan. Tästä iskusta he myös jäivät kiinni ja saivat teosta varsin erilaiset rangaistukset, osaksi perheidensä yhteiskunnallisen aseman,  osaksi "yhteistyöhalukkuutensa" mukaan. Tämä tapaus on jättänyt hoitamattomia arpia henkilöiden suhteisiin, eivätkä he ole pitäneet yhteyttä toisiinsa kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla ovat rauenneet myös heidän välisensä rakkaussuhteet.

Ainoa poliittisen aktivismin tiellä jatkanut ryhmän jäsen, Zip, on nyt pidätetty Meksikossa. Häntä uhkaa viidenkymmenen vuoden vankeusrangaistus, mikä Zipin heikon terveyden takia merkitsisi käytännössä pikaista kuolemantuomiota. Muut ryhmän jäsenet kokoontuvat vielä kerran yhteen voidakseen auttaa Zipiä tai ainakin hyvästelläkseen hänet.

Zipin entinen rakastettu Gwen on aviomiehestään eronnut karjatilallinen. Hänellä on 16-vuotias Kambodžasta adoptoitu tytär, Sun, jonka ajatukset laajentavat myös tarinan ikäperspektiiviä. Gwenin mietteet entisestä rakastetustaan Zipistä ovat ristiriitaiset. Käy ilmi, että Zip on esimerkiksi painostanut Gweniä makaamaan poliisin kanssa, jotta saisi selville, kuka antoi ilmi poliisille heidän kutsuntalautakuntaan tehdyn iskunsa. Gwen ajattelee, että "pakkomielle oikeudenmukaisuuteen saattaa olla ihmiselle itselleen tuhoisaa".

Perheetön Patty, joka toimii nykyään elokuvatuotantoyhtiön apulaisjohtajana on suorasanaisempi. Hänen mielestään Zip on "kylmäsydäminen paskiainen". Patty on aloittanut uransa elokuvien parissa continuity girlinä, joka siis pitää huolen siitä, että kohtausten välillä ei ole ristiriitoja esimerkiksi pukeutumisessa. Tässä tarinassa, joka saa edetessään yhä enemmän trillerin piirteitä, Pattyn tausta osoittautuu hyödylliseksi, koska hän kiinnittää huomiota ihmisten liikkeisiin ja pukeutumiseen ja huomaa helposti päähenkilöitä jäljittävät vakoojat.

Myös Pattyn kahdenkymmenen vuoden takainen poikaystävä Sam on perheetön. Hän on aikanaan joutunut vankilaan iskusta kutsuntalautakuntaan ja vapautunut värväytymällä Vietnamin sotaan. Sotatrauman takia hän on palattuaan joutunut mielisairaalaan. Sen jälkeen hän on suorittanut eläintieteen yliopisto-opintonsa loppuun ja viettänyt vuosikausia lähes täysin erakoituneena erämaassa tutkimassa kojoottien elämää. 

Billy on suurliikemies isänsä perustamassa ja johtamassa yrityksessä. Hän on eronnut vaimostaan Sarahista, jonka osuus "villin porukan" loppuvaiheisiin on ollut keskeinen. Billyllä on teini-ikäinen tytär Rebecca, johon hänellä on hyvä ja rento suhde. Liiketoimien ohella Billyn elämän täyttää hänen suuri intohimonsa baseball. Hän jopa suunnittelee oman seuran ostamista. Tässä romaanissa Billy luultavasti ensimmäisen kerran elämässään asettuu vastustamaan isänsä tahtoa.

Pienoisromaanin loppu, joka sekoittaa kansainvälistä politiikkaa ja kieroa poliisitoimintaa, on kuin seikkailu- tai vakoilujännäristä. 

Tarinan kertoo kaikkitietävä kertoja, joka halutessaan pääsee myös henkilöidensä ajatuksiin. Toimintatrillerin kaavaa kertoja rikkoo mukavasti astetta "kulttuurisemmalla" lähestymistavalla, esimerkiksi siteeraamalla välillä Octavio Pazin runoja.

The Woman Lit by Fireflies

Jim Harrison on miehisen kirjailijan maineessa. Vertailukohtana on mainittu esimerkiksi Cormac McCarthy. Luultavasti tämä johtuu siitä, että Harrisonin kirjoissa usein metsästetään ja kalastetaan ja kuljeskellaan metsissä. Aihepiirien valinta hämärtää ehkä lukijoiden ajatuksissa sen, että Harrisonin teoksissa on aina myös läheltä nähtyjä naishahmoja ja usein aivan pääosassa, kuten esimerkiksi tämän käsillä olevan kokoelman nimikertomuksessa.

Elokuvien tasa-arvoisuutta mittaavan Bechdelin testin tämä pienoisromaani läpäisee liput liehuen. Testin läpäiseminen edellyttää, että teoksessa esiintyy vähintään kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään jostakin muusta kuin miehistä.

Pienoisromaani kertoo yöstä, jonka sen päähenkilö viettää yksin iowalaisella pellolla. Hän on karannut mieheltään yhteisen automatkan pysähdyspisteellä. WC-tiloihin hän on jättänyt poliisille harhaanjohtavan viestin, jonka tarkoituksena on ostaa hänelle miettimisaikaa. Harrisonin kirjoissa luonto parantaa, niin myös tässä tarinassa öisestä maaseudusta, jossa tulikärpäset ja kuutamo valaisevat elämänratkaisujaan pohtivaa naista.

Clare on 50 vuoden iässä tullut kohtaan, jossa elämä ei voi jatkua ennallaan. Aviomies Donald on vähitellen muuttunut kuin vieraaksi ihmiseksi. Clare meni naimisiin nukkavierusti pukeutuvan vasemmistolaisen kanssa, mutta nyt hän jakaa elämänsä fanaattisesti liike-elämään suuntautuneen antisemiitin kanssa, joka "ei nauttinut rahan tienaamisesta, elleivät toiset samalla menettäneet omiaan".

Clare on kesken jääneiden kirjallisuusopintojen jälkeen elänyt kotirouvana. Perheessä on kaksi aikuista lasta, joista varsinkin eläinlääkäritytär Laurel on Clarelle läheinen. Laurelin kanssa Clare käy kuvitteellisia keskusteluja yöllä pellolla, romaanin nykyhetkessä. Poika Donald Jr. on lapsuuden empaattisesta äidin pikku apulaisesta  muuttunut isänsä vielä kylmemmäksi kopioksi. Rahaa perheeltä ei ole puuttunut. Siitä ovat pitäneet huolen Donaldin menestyneet liiketoimet ja ennen kaikkea Claren vanhemmiltaan häälahjaksi saama talo ja myöhempi jättiperintö.

Clarelle raha on aina ollut toissijaista. Hänen varakkuutensa on tullut ilmi vain kalliiden ensipainosten ja laatuviinien ostamisena. Lomamatkoilla hän on asunut luksushotelleissa mutta lentänyt turistiluokassa. Ensimmäisen luokan ja turistiluokan lipun erotuksen hän on aina lahjoittanut hyväntekeväisyyteen.

Claren kirjallisuusharrastus näkyy romaanissa lukuisina viitteinä hänen suosikkiteoksiinsa. Hän on myös toiminut kirjastolautakunnassa ja vastustanut kiivaasti kirjojen poistamista sensuurisyistä. Sieppari ruispellossa ja Teurastamo numero 5 mainitaan teoksina, joiden puolesta hän on taistellut. Jotenkin surullista on, että olen tänä vuonna lukenut useita uutisia yhdysvaltalaiskirjastojen sensuuripyrkimyksistä. Ja samat romaanit ovat edelleen kiellettyjen listalla.

Claren hyvä ystävä Zilpha on äskettäin kuollut syöpään, samoin kuin Claren rakas koira Sammy. Myös Clarella on ollut terveysongelmia, häntä on vaivannut lamauttava migreeni. Hoitojen aikana hän on tutustunut tohtori Rothiin, jonka kanssa käydyt keskustelut muistuvat takaumina Claren mieleen.

Tässä tarinassa käy hyvin. Lopussa tapaamme Claren Pariisista, jossa hänen oli nuorena tarkoitus viettää vuosi opiskelemassa, mutta vierailu kutistui silloin kolmeen viikkoon isän kuoleman takia.

Ihailen Jim Harrisonin tapaa käyttää kaikkitietävää kertojaa. Luonnollinen on sana, joka minulle siitä tulee mieleen. Täysin kitkatta kerronta siirtyy tarvittaessa myös jonkun näkökulmahenkilön ajatuksiin.

 

Jim Harrison, The Woman Lit by Fireflies. Flamingo 1992. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1990. Kansikuva: Jane Human. 247 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.

Autofiktiota ja autobiografiaa

Sain kirjakaupasta Kirjanpäivien kaupanpäällisinä Matti Röngän kirjan Automiesten kylä. Sitä lukiessani muistin, että hyllyssäni on pari muutakin samankaltaista kirjaa, joissa omaa elämää tarkastellaan autojen kautta. Lähestymistapa on luonteva: autot keräävät ihan huomaamatta itseensä muistoja. Istuimen korkeudesta riippumatta autoilija on hieman kohonneessa tilassa. Vapauden tunne on tärkeä osa autoilun viehätystä; autoilija määrää itse aikataulunsa. Autolla liikutaan usein pois tutuista ympyröistä, toisinaan ihan konkreettisesti mukavuusalueen ulkopuolelle. Auto on myös suljettu tila, josta ei niin vaan karata. Sen peltikuoren turvissa käydään raastavimmat riidat ja nauretaan makeimmat naurut. Joskus auton istuin on rippituoli – riippumatta siitä, istuuko viereisellä istuimella kukaan. 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani

Luulen, että Matti Rönkä on naureskellut partaansa oivaltaessaan, että autofiktiolla on herkullinen kaksoismerkitys. Ehkä hän on ajatellut, että no nyt tulee autofiktiota oikein isän kädestä: oman elämän tapahtumia fiktion keinoin kerrottuna ja samalla tarinoita autoista. Kerrankin tämä kirjallinen muotinimitys osuu täsmälleen kohdalleen.

Pienoisromaaniksi nimetyn teoksen automiesten kylä on Kuusjärvi, Matti Röngän syntymäpitäjä, joka sijaitsee Joensuun ja Kuopion välillä kulkevan valtatien varressa. Nykyään Kuusjärveä ei enää ole itsenäisenä kuntana. Kuparilöydös muutaman kilometrin päässä synnytti kuntaan uuden keskuksen, ja vuonna 1967 kunnan nimi vaihtui Outokummuksi.

Kuusjärven sijainti valtatien varressa ilmeisesti veti paikalle harvinaisen paljon asukkaita, jotka saivat välillisesti tai välittömästi toimeentulonsa autoilusta. Matin isä ajoi linja-autoa; naapureilla oli autokorjaamoja, kuorma-autoja tai takseja. 

Autoilu on melko miehinen maailma. Kirjan loppupuolella Rönkä kertoo siitä edelleen monille tutusta ilmiöstä, että miehen ollessa mukana, kun ex-vaimo tai naisystävä ovat olleet autoa ostamassa, myyjä on alkanut selittää auton ominaisuuksia Matille, joka on paikalla vain "rattona".

Ihan ensimmäiset hetket tässä maailmassa Matti kuitenkin koki autoilevan naisen käsissä. Kätilönä Liperissä toimiva Aino-täti eli Ani kannusti Matin äitiä synnyttämään kotona, "koska sairaalassa on vain kaikkia pöpöjä". Ani oli pari päivää ennen Matin syntymää hankkinut Renault Dauphinen, jolla hän sitten saapui avustamaan synnytyksessä. Auton väristä eivät Matti ja hänen isoveljensä Pekka ole päässeet yksimielisyyteen vielä tähän päivään mennessä.

Kotisynnytykset 50-luvun lopulla eivät enää olleet Suomessa kovin tavallisia. Tiedän tämän, koska olen syntynyt reilut kaksi vuotta ennen Matti Rönkää, myöskin kotona, ja olen tässä suhteessa ollut aina vähän kummajainen. Monella tapaa alkeellista elämä vielä tuolloin oli: Röngän kotiin lämmin vessa saatiin vasta, kun Matti jo oli lähtenyt opiskelemaan. Puhelin tuli sentään jo siinä vaiheessa, kun Matti pyrki oppikouluun. Ensimmäinen virallinen, tarpeellinen soitto tehtiin yhteiskoulun kansliaan, josta kouluun pääsy vahvistettiin.

Kotoisen oloinen on Röngän tapa kirjoittaa Äiti ja Isä isolla kirjaimella. Erisnimiähän ne lapselle ovat samoin kuin sisarustenkin nimet. Äiti myös taipuu muotoon Äitin. Yksi deellinenkin taivutus on kyllä kirjaan livahtanut. Varmaankin painovirhe.

Lyhyeen kirjaan mahtuu kunnioitettavan laaja ihmis- ja autopersoonien kavalkadi. Matti Rönkä on liikkunut sujuvasti erilaisten ihmisten parissa silmät ja korvat auki. Myös autojen suhteen hän on ollut kaikkiruokainen. Autojen viat ja ilot, kommellukset ja ylpeyden hetket käydään läpi tavalla, joka miellyttää varmasti niin autoharrastajia kuin niitäkin, joille autot ovat vain tavaran ja ihmisten kuljetusvälineitä.

Merkkiuskollisuutta tai muuta puhdasoppisuutta, joka usein autoihmisten parissa saa ikäviä nurkkapatriotismin ja muiden kuin sen oman merkin halveksimisen muotoja, ei tässä kirjassa ole oikeastaan lainkaan. Pikkuisen lämpimämmin näyttää Röngän sydän sykkivän Mersulle ja Sitikalle, ehkä myös sille yhdelle Porchelle. Hauskasti aikuisen Matin perheessä oli yhtä aikaa S-mallin Mercedes ja Lada 1200 L. Kanssa-autoilijoiden suhtautuminen näihin autoihin oli huvittavan erilainen. 

Ainoastaan sähköautot ovat jääneet Röngälle vieraiksi, hinnan takia, kuten hän tunnustaa. Säästäväisen miehen mielestä ei ole oikein maksaa autosta 40 000 saati 60 000 euroa.

Sen Ladansa Rönkä muuten omisti siihen aikaan, kun Neuvostoliiton romahdettua käytetyt Ladat imuroitiin Suomesta takaisin Venäjälle. Itsekin tuolloisena Ladan omistajana jaan Röngän kokemukset siitä, miten tuulilasiin ilmestyi silloin tällöin heikolla suomen kielellä kirjoitettu ostopyyntö. Pari kertaa minut pysäytettiin varta vasten käymään kauppaneuvotteluja, joissa toiveikas ostaja heilutteli isoa nippua sadan markan seteleitä. Itänaapuriin päätyivät niin Matti Röngän kuin minunkin Ladat. Röngän muistot Ladastaan ovat lämpimämmät kuin minun. Se on autoistani toinen, joka on jättänyt minut tien päälle, tai oikeastaan ei edes sinne, se hyytyi kotipihaan.

Samalla kun saamme seurata teeveestä tutun miehen henkilöhistoriaa autojen parissa ja muutenkin, seuraamme kertomusta "ihmisistä ja menneestä Suomesta, joka kurotti kohti paremmaksi uskomaansa".  Kirja tasapainoilee mainiosti yleisen ja yksityisen välillä. Tästä kirjasta saa mukavassa muodossa rautaisannoksen sodanjälkeisen Suomen sosiaali- ja taloushistoriaa ja samalla suorastaan intiimin kurkistuksen Matti Röngän yksityiselämään. Tämä yksityiselämäkin valottaa esimerkin omaisesti samaa yhteiskunnallisen muutoksen tarinaa. Silloinkin kun kerrotaan perheen ensimmäisestä kupla-Volkkarista tai tyttöystävän kanssa Volvon vaaleilla vinyylipenkeillä hankituista kaulamustelmista.

Ihminen kuvittelee olevansa erikoinen, yksilö, mutta liikuttavasti olemme ikäluokkamme ja sosiaalisen asemamme mukaisia, tiukasti. Lasten syntymä ja päivähoito, edelleen rippikoulu tai prometheus-leiri, oma pakkokuntoilu ennen viisikymppisiä, vanhempien sairaudet ja saattohoito... kaikki osuvat tiettyihin elämänvaiheisiin ja sanelevat elämän reunaehtoja.

Oman ikäluokan autoasenteet tulevat tietoisiksi esimerkiksi silloin, kun Rönkä huomaa, että nuoremmalle polvelle ei ole itsestäänselvyys, että pienet huollot ja renkaiden vaihto tehdään itse. 

Nuorisoni oli kasvanut urbaaneiksi palveluihmisiksi. Minä olin menneen tee-se-itse-kauden ihminen, kotitarveviljelijä ja polttopuiden hakkaaja.

     Emmekä kumpikaan sukupolvi ole tässä ehdottoman väärässä.

Joka syksy ja kevät Röngän pihalla on "Matin renkaan" sivutoimipiste. Hän vaihtaa oman auton, nuorison ja eksien ja nyksien renkaat ja samalla antaa ohjeita autonpidosta. "Luentoni saattavat kulkea tasaisena taustahöpinänä – tai sitten niistä jää jokin muistijälki.

Miksi Matti Rönkä on sitten nimennyt kirjan fiktioksi ja pienoisromaaniksi? Tuskin siksi, että hän olisi halunnut pistää aivan omiaan. Kyse on varmaan muodosta ja tyylistä. Teksti ei etene asiatekstin tapaan johdonmukaisen kronologisesti vaan se hypähtelee ajassa ja paikassa vapaiden assosiaatioiden mukana. Tästä syntyy aidon ja läheisen kerronnan tuntu: aivan kuin jutusteltaisiin niitä näitä olutlasin tai kahvikupposen äärellä. Painopiste on tässä leppoisassa, toisinaan hauskassa, toisinaan liikuttavassa tarinoinnissa. Se, että samalla kerrotaan myös rutkasti asiaa, tulee aivan kuin bonuksena siinä sivussa. 

Kerrontaa on myös elävöitetty fiktion keinoin. En kuvittele hetkeäkään, että Matti muistaisi viidenkymmenen vuoden takaa, miten "Lihavaisen Pekka laittoi tuvassa itselleen syömistä".

Se oli keittänyt perunoita ja nosti hautumassa olleen paistin uunista. Pekka veisti puukolla ruisleivästä viipaleita, siveli paksusti voita, kaatoi vielä piimää juomalasiin.

Fiktion avulla voi joskus kertoa leskimiehen elämästä ja 60-luvusta enemmän kuin tiukasti todellisiin muistoihin tai edes tilastoihin nojaamalla.

Saamme kirjassa myös kurkistuksen kirjailijan työhön. Matti Rönkä kertoo romaaniensa ratkaisuista: romaanihenkilöiden ja romaanien tapahtumien elävistä esikuvista. Minulle ainakin syntyi halu lukea Röngän Surutalo-romaani, ehkä joskus joku Viktor Kärppä -tarinakin.

Tällaisesta kirjasta ei voi olla pitämättä. Sen arvosteleminen tuntuisi siltä, kuin arvostelisi ihmisen elämää. Eihän niin sovi tehdä.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces

Elämäkertakirjailija Michael Holroydin kosketus autoihin alkoi lapsuudessa, kun hänet oli lähetetty Maidenheadiin isovanhempiensa kotiin turvaan Lontoon pommituksilta. Isovanhempien tallissa oli 8-hevosvoimainen Ford, jolla ei jostain syystä koskaan ajettu. Siitä tuli Michael-pojan yksityinen leikkipaikka. Holroyd kertoo, ettei hän oikeastaan ajatellut sitä autona eikä leikkinyt rallikuskia rattia kääntelemällä ja suullaan päristelemällä. Se oli hänelle enemmänkin nojatuoli kuin kulkuväline.

Holroyd ei ole koskaan ollut erityinen autoihminen, mutta pyörillä kulkevat laitteet — polku- ja moottoripyörät ja autot — ovat silti olleet osa hänen elämäänsä. Osittain siksi, että hän on kirjoittanut elämäkertoja ihmisistä, joille nämä kulkuvälineet ovat olleet tärkeitä. Tästä syystä hänen kirjassaan vilahtelee myös vanhoja, harvinaisia automerkkejä – esimerkiksi Lorraine-Dietrich ja Silver Wraith – joita en tietääkseni ole tavannut edes niminä ennen tätä.

Kirjailija George Bernard Shaw, josta Michael Holroyd on kirjoittanut neliosaisen elämäkerran, oli hullaantunut pyörillä kulkeviin laitteisiin, vaikka pääsikin niiden makuun vasta varttuneella iällä. Hän aloitti polkupyöristä, joilla opetteli ajamaan 39-vuotiaana. Sen jälkeen hän siirtyi autoihin ja moottoripyöriin. Autoillessa hänellä oli mukana palkattu kuljettaja, jonka kanssa ajovastuu jaettiin. 

Hänen ensimmäinen autonsa oli yllä mainittu Lorraine-Dietrich, jossa oli se erikoisuus, että jarru- ja kaasupoljin oli sijoitettu niin, että jarrua painettiin oikealla jalalla ja kaasua vasemmalla. Etelä-Afrikan vierailullaan Shaw ajoi vuokratulla autolla pitkin huonokuntoisia teitä, kun yllättäen vastaan tuli niin iso kuoppa, että oli pakko painaa kovasti jarrua. Paitsi että eihän se tässä autossa ollut jarru vaan kaasu! Auto syöksyi jyrkkää rinnettä rotkoon. Shaw selvisi pienillä ruhjeilla, mutta hänen puolisonsa Charlotte joutui kuukaudeksi sairaalaan. Pakollisen odotteluajan Shaw käytti hyväksi kirjoittamalla pienoisromaanin The Adventures of the Black Girl in Her Search for God.

George Bernard Shaw oli myös innokas joskin melko huolimaton moottoripyöräilijä. Sekä polkupyöräretkiltä että moottoripyöräajeluilta hän usein palasi keho mustelmilla. Yhden moottoripyöristään Shaw lahjoitti kirjailija ja tutkimusmatkailija T. E. Lawrencelle, joka meillä Suomessa tunnetaan ehkä parhaiten David Leanin ohjaamasta Arabian Lawrence -elokuvasta, jossa Peter O'Toole näytteli nimiosaa. Lahjaksi saatu moottoripyörä koitui Lawrencelle kohtalokkaaksi: tiellä leikkiviä lapsia väistäessään hän menetti ajoneuvonsa hallinnan ja sai seuranneessa törmäyksessä surmansa.

George Bernard Shaw, jonka näkemyksen mukaan optimismi oli ihmisen moraalinen velvollisuus, selitti tapahtuman positiivisesti: Lawrence oli pelännyt sairautta ja kuolemaa – nyt ei enää tarvinnut pelätä.

Lytton Stratchey, josta Michael Holroyd niin ikään on kirjoittanut elämäkerran (jonka pohjalta muuten on tehty käsikirjoitus elokuvaan Carrington, jossa Emma Thompson näytteli nimiosan), hankki auton tehdäkseen vaikutuksen Ralph Partridgeen, johon oli rakastunut. Valitettavasti vain Ralph Partridge ei ollut homoseksuaali kuten Stratchey ja oli puolestaan ihastunut Dora Carringtoniin, joka taas  — edelleen valitettavasti — oli lesbo, joka oli paradoksaalisesti rakastunut homoseksuaaliseen Stratcheyyn. Huh huh! Katsokaa se elokuva, jos tämä kuulostaa sekavalta. Ilmeisesti kolmikko kuitenkin nautti kovasti yhteisistä autoretkistä.

Holroyd kertoo myös taidemaalari Augustus Johnista, jonka elämäkerran hän luonnollisesti on myös kirjoittanut. John ihastui autoiluun karatessaan vuokra-autolla halki Euroopan August Strindbergin ex-vaimon Fridan luota. Myöhemmin hän hankki oman Buickin, jonka hän pikaisen ajo-opastuksen jälkeen keräsi täyteen ystäviä ja ajoi heidän kanssaan Lontoosta Dorsetissa sijaitsevaan kartanoonsa. Matkalla hän törmäsi posetiiviin ja hipaisi yhtä junaa, mutta perille päästiin, vaikka ajo-opetuksessa ei ollut vielä käsitelty lainkaan vaihteiston filosofiaa. Koko matka oli ajettu ykkösvaihteella.

Vita Sackville-Westistä Holroyd kertoo, että tämä käytti autoaan lähinnä ylimääräisenä makuuhuoneena lemmenseikkailuissaan. Kuinkahan hyvin tämä railakas Vita tunnetaan Suomessa? Moni varmaan tietää, että Virginia Woolf kirjoitti romaaninsa Orlando lahjaksi Vitalle. Vita Sackville-West on sanonut, että se on "kirjallisuuden pisin ja ihastuttavin rakkauskirje".

Opettelihan Michael Holroyd toki itsekin ajamaan autoa. Hänen tyttöystävänsä Philippa toimi opettajana. Pian Holroyd ymmärsi, että kaksi jalkaa ja kolme poljinta oli hänelle fysiologisesti mahdoton yhtälö. Niinpä ensimmäiseksi autokseen hän hankki hollantilaisen DAFin, jossa oli portaaton Variomatic-automaattivaihteisto – ja vain kaksi poljinta. Minäkin muistan nämä DAFit lapsuudestani. Niissähän oli se erikoisuus, että vaihdejärjestelmänsä ansiosta ne kulkivat yhtä nopeasti taakse- ja eteenpäin.

Shaw-elämäkertaa kirjoittaessaan Holroyd muutti Dubliniin ja vei auton mukanaan. Englantilaiset rekisterikilvet aiheuttivat ongelmia aina, kun Irlanti ja Englanti ottivat yhteen jossain urheilulajissa ja varsinkin, jos Irlanti sattui häviämään. Auto oli aamulla varmasti lommoilla. Jos Irlanti voitti, sen katolla tanssittiin.

Holroyd vaihtoi autoonsa irlantilaiset kilvet, ja ilkivalta loppui. Takaisin Englantiin muutettuaan hänet sitten pysäytettiin parin viikon välein ja poliisi syynäsi auton tarkasti. Elettiin aikaa, jolloin Irlannin tasavaltalaisarmeija teki ahkerasti pommi-iskuja. 

DAF vaihtui Honda Accordiin ja siitä pitäen Michael Holroyd on ollut merkkiuskollinen. Kaikki ovat olleet Hondia. Tietenkin automaattivaihteisia.

Autoilijana hän oli ajan saatossa saanut niin paljon varmuutta, että uskalsi ryhtyä tyttöystävänsä – myöhemmän vaimonsa, kirjailija Margaret Drabblen – ajo-opettajaksi. Maaseudulta etsittiin sopiva hiljainen suora. Margaret hyppäsi rattiin ja ajoi suoran päähän. Michael käänsi auton ja Margaret ajoi takaisin. Näin jatkettiin niin kauan, että lopulta Margaret itse myös käänsi auton. Osoituksena luottamuksesta ja ehkä myös itseään rauhoittaakseen Michael näytteli nukkuvaa jokaisella suoraosuudella.

Teoksen lopulla Michael Holroyd kertoo muutoksesta, jonka navigaattori on tuonut autoiluun. Jostain syystä navigaattori aina haluaa ajattaa häntä huonompaa reittiä kuin se, jota hän itse käyttäisi ja jonka hän on sille moneen kertaan selittänyt. Kuulosti tutulta. "Eikö se usko?" puolisoni kysyy minulta usein, kun en ole edes huomannut väitteleväni ääneen navigaattorin kanssa.

Kirja on kuvitettu Finn Campbell-Notmanin tunnelmallisilla lyijykynäpiirroksilla.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia

Henrik Tikkasen kirjalliselle tyylille ovat luonteenomaisia leikkisät ja joskus hieman ilkeätkin paradoksit. Erityisen hyvin tyyli tuntuu sopivan tällaiseen omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Omaelämäkerrallisia ovat olleet myös Tikkasen tunnetuimmat romaanit, kadunnimisarja, joka oli alun perin trilogia, mutta sai sitten vielä kaksi samantyylistä lisäosaa.

Tämän autokirjansa Henrik Tikkanen on luonnollisesti itse kuvittanut helposti tunnistettavalla piirrostyylillään.

Tikkasen ensimmäinen oma auto oli vanerikorinen DKW. Tikkanen valittelee puolitosissaan, että suomalaiset haaskasivat loistavan mahdollisuuden, kun meillä ei ruvettu valmistamaan tyylikkäitä ja ruostumattomia vaneriautoja. Alvar Aallon ja Tapio Wirkkalan ansiosta meillä oli kyllä osaamista vanerin taivuttelusta. "Pienellä maalla on tarve saada aikaan jotain suurta", Tikkanen huokaa. Teollisuuden valinta osui jäänmurtajiin.

DKW alkoi öisin kadota omille teilleen. Sitä ilmeisesti "lainattiin" toistuvasti rikollisiin tarkoituksiin. Poliisiasemalla rikosilmoitusta tehdessään Tikkanen joutui ensi töikseen tunnustamaan, että oli juonut pari lasillista.

– Onko teidät aikaisemmin pidätetty juopumuksesta, kysyi poliisi.

– Onko minut nyt pidätetty juopumuksesta, kysyin pelästyneenä.

– Vastatkaa kysymykseen, poliisi sanoi jääkylmästi.

– Ei, sanoin minä. – Ei oikeastaan...

– Mitä te sillä tarkoitatte? poliisi kysyi ankarasti.

– Kerran Petroskoissa sodan aikana, minä sanoin, – mutta Petroskoi ei kuulu enää Suomeen, niin että ei kai sitä oteta lukuun.

– Teidän asianne ei ole arvioida, mitä otetaan lukuun ja mitä ei, sen enempää kuin teidän on syytä lausua mielipiteitänne siitä, mikä kuuluu Suomeen ja mikä ei.

– Mutta ettekö te voisi yrittää ottaa sitä varasta kiinni, minä haluan saada autoni takaisin, sanoin epätoivoissani.

– Nimi ja osoite, syntymäaika. Isän nimi ja ammatti. Äidin tyttönimi. Sotilasarvo. Koulusivistys...

– Minä haluan...

– Hiljaa.

Turhauttavan kokemuksen jälkeen Tikkanen myi pois auton, josta oli näin paljon harmia. Hyvällä voitolla, sillä sodanjälkeisessä Suomessa vallitsi huutava pula autoista.

Tenniskentällä Tikkanen oli tutustunut Renaultin suomalaiseen maahantuojaan Ragnar Paulssoniin. Tikkanen moitti hänelle lehdessä näkemäänsä pientä Renaultin mainosta, jolloin Paulsson kehotti häntä keksimään itse jotain parempaa. Tikkanen keksi ja Paulsson oli mainokseen niin tyytyväinen, että Henrik Tikkanen pääsi Renaultin jonotuslistan kärkeen. "Tietysti voi pitää ihmeellisenä, että olin osannut laatia niin onnistuneen mainostekstin tuotteesta jota en ollut koskaan nähnyt, saati kokeillut", Tikkanen kirjoittaa. Näin Tikkasesta tuli myös mainosmies.

Renaultien myyminen ei ollut aivan helppoa. Volkswageneiden myyminen olisi ollut lasten leikkiä, sillä saksalaista laatua ei epäillyt kukaan. Saksalaiset "olivat raunioittaneet kokonaisen maanosan, mutta säilyttäneet silti vankan maineensa moitteettomien tuotteiden vastuullisina valmistajina". Ranskaan sen sijaan kohdistui paljon ennakkoluuloja.

"Yksi oli se, että ranskalaiset työläiset joivat litran viiniä lounaallaan ja että Renaultit tehtiin iltapäivällä."

Ensimmäinen oma Renault, malliltaan 4CV, sinetöi elinikäisen rakkauden tähän merkkiin. Ensimmäinen matka tällä autolla tehtiin puolison kanssa Turkuun ja Ahvenanmaalle. Matkaan Helsingistä Turkuun oli varattu reilusti aikaa moottorivikojen ja rengasrikkojen varalta, mutta auto toimi moitteettomasti ja pariskunta huomasi olevansa valmis leiriytymään Turun lähelle sivutien varteen jo vajaan kolmen tunnin kuluttua. Jokainen uuden auton joskus ostanut tunnistaa autonomistajan hellyyden ajokkiaan kohtaan:

Pystytimme teltan niin että oviaukko tuli autoon päin, jotta näkisimme jos joku yrittäisi varastaa sen. Hetken ajattelin, että voisimme jakaa yön neljän tunnin vahtivuoroihin kuten rintamalla, mutta hyttysiä oli niin paljon, ettei nukkumisesta muutenkaan tullut mitään, joten annoin asian raueta. 

Aamulla vaimoni ja minä kuivasimme kastepisarat autostamme. 

Samalla autolla Tikkanen teki vaimonsa kanssa suuren Eurooppa-kierroksen, joka rahoitettiin kirjoittamalla lehtijuttuja matkan varrelta. Pariisiin he saapuivat iltapäivällä ja pysäköivät autonsa keskelle tyhjää toria. Sitten jalan nähtävyyksiin tutustumaan. Kun he illalla palasivat autolleen, sitä ei löytynyt. Kaikki torit muistuttivat toisiaan ja jokainen tori oli täynnä samanlaisia pieniä harmaita Renaulteja. Mikä neuvoksi? Ravintolaan juomaan viiniä ja konjakkia, kunnes kaikki ranskalaiset olivat poistuneet koteihinsa ja Tikkasen Renault seisoi taas yksin keskellä toria.

Siunatut ranskalaiset, lähtivät aikaisin ja painuivat pehkuihin. Minun maanmieheni olisivat vasta nyt päässeet kunnolla vauhtiin. Grogikierros olisi seurannut toistaan tuloksena se, että auto olisi jätettävä siihen mihin se oli pysäköity.

Ranskalaiset tulivat autolla ja lähtivät autolla. Se oli kulttuuria. Jos tuli kotiin siinä kunnossa, että pystyi ajamaan autoa, pystyi sitten sängyssäkin tekemään muuta kuin nukkumaan. Se oli makuuhuonekulttuuria.

Mitähän ihmettä Tikkanen tässä tarkoittaa? Lukemista varmaankin.

Matkat eri Renaulteilla ympäri Eurooppaa muodostavat suuren osan tästä kirjasta. Belfastin levottomuuksissa hän sai luodinreikiä Renaultinsa kattoon ja joutui vaihtamaan vähemmän huomiota herättävään Morris Miniin. 

Isosta automaattivaihteisesta Renault 30 TS Automaticista katosivat vaihteet kakkosvaihdetta lukuun ottamatta neuvostoliittolaisten tullimiesten kovakouraisessa käsittelyssä. Korjaamossa "Budapestissa vain pudistettiin päätä, sellaista autoa ei niillä main ollut ennen nähty". Wieniläisessä korjaamossa arveltiin korjauksen kestävän ainakin neljä päivää. Tikkanen päätti ajaa Euroopan läpi Travemünden lautalle kakkosvaihteella. Jalorotuiselle matka-autolle ei voi olla suurempaa nöyryytystä kuin se, että pikku Fiatitkin pyyhkivät ohi.

Toinen seikkailu läpi Itä-Euroopan Renault 309:llä on hauska luettuna mutta varmaan kauhea koettuna. Kun Tikkanen palasi tältä matkalta Suomeen kolhiintuneella autollaan, hän ajoi sen suoraan Renaultin huoltoon: "laskin avaimet Ragnarin pojan ja seuraajan Harryn pöydälle ja pyysin häntä antamaan itselleni toisen auton, tämä ei halunnut nähdä minua enää sen jälkeen, mitä olin antanut venäläisten tehdä sille".

Henrik Tikkasen tyyliin kuuluu välillä machoilu Hemingwayn hengessä. En ota sitä kovin vakavasti. Osaksi se on leikkiä. Mies ei voi elää neljännesvuosisataa feministin rinnalla oppimatta, mikä ärsyttää feministiä. Toisaalta ei voi olla samalla oppimatta perusoppimäärää oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. 

Viittaan tässä luonnollisesti Märta ja Henrik Tikkasen pitkään ristiriitojen täyttämään rakkausuhteeseen. Se oli dynamo, joka sähköisti lukuisia suomenruotsalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Kaikkia kolmea edellä mainittua kirjaa yhdistää humoristinen, hieman itseironinen tyyli. Jotenkin jokaisesta kirjoittajasta on hieman koomista, että he ovat näin innostuneita mokomista rakkineista, jotka loppujen lopuksi ovat vain kulku- ja kuljetusvälineitä. Mutta minkäs ihminen rakkaudelle voi! 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani. Kirjakauppaliitto 2022. Kansi: Noora Westerlund. 186 s.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces. Chatto & Windus 2012. Kuvitus: Finn Campbell-Notman. 104 s.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia. WSOY 1984. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Renault, mon amour (1983) suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kuvitus Henrik Tikkasen, kannen suunnittelu: Carl Henning. 135 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 49: Kirja (Automiesten kylä) on julkaistu vuonna 2022.