George Eliot: Middlemarch

Ristiriitoja täynnä olevasta uutistarjonnasta on mukava välillä ottaa etäisyyttä paneutumalla vaikkapa 1800-luvun englantilaisen maaseutukaupungin ihmissuhteisiin. 

Middlemarch on sen verran laaja ja polveileva teos, etten tunne suurta kiusausta ruveta selittelemään sen juonta juurta jaksaen. Tarinan ytimessä on Dorothea Brooken lyhyeksi jäävä avioliitto itseään 27 vuotta vanhemman tiedemiespastorin, Casaubonin, kanssa. Dorothea jää leskeksi jo 21-vuotiaana. Avioliitto ei ole vastannut odotuksia: Dorothea on toivonut kahden syvähenkisen ihmisen akateemista työtoveruutta mutta päätynyt kuherruskuukauden jälkeen kärsimään “säätyläisnaisen painostavasta joutilaisuudesta”. 

Mustasukkaisen aviomiehen testamentti paljastaa, että mikäli Dorothea menee uusiin naimisiin Casaubonin serkun, Will Ladislawin, kanssa, hän menettää koko miehensä jälkeensä jättämän huomattavan omaisuuden. Kuten arvata saattaa, tällainen säädös synnyttää vastustamattoman halun toimia sitä vastaan – varsinkin Dorothean kaltaisessa itsenäisesti ajattelevassa ja oikeudenmukaisessa ihmisessä. Jääköön tässä kertomatta, miten Dorothean ja Willin suhde kehittyy.

Tämän keskustarinan ympärille on kudottu maaseutukaupungin ihmissuhteiden verkko. Pääsemme tutustumaan laajaan ihmisjoukkoon, joiden elämään liittyy monenlaista dramatiikkaa. Romaani veti minut nopeasti maailmaansa ja oli jännittävämpi kuin olin osannut odottaa. Mukana on myös rikos – ei nyt ehkä suoranainen murha mutta jonkinlainen heitteillejättö kuitenkin.

Romaani alkaa ihmissuhteiden kuvauksena mutta sen käsittelemä elämänpiiri laajenee kuin veteen heitetyn kiven renkaat. Romaanin puolessavälissä renkaat ovat levinneet kattamaan terveydenhuollon ja politiikan. Valtakunnan politiikassa äänioikeusuudistus vetää uusia rajalinjoja kaupunkilaisten välille. Talouselämään tutustutaan esimerkiksi maatilojen uudistamisen myötä. Myös rautateiden rakentaminen ja siihen liittyvät ennakkoluulot nousevat esiin.

Dorothean lämpimien tunteiden kohde, Will Ladislaw, liikkuu sanomalehtimiehenä yhteiskuntaluokkien välillä. Hän ymmärtää erityisasemansa, nauttii siitä ja on valmis siitä myös hyötymään.

Romaanin sosiaalinen kenttä jää kuitenkin melko kapeaksi. Lähes kaikki sen henkilöt kuuluvat ylempään keskiluokkaan tai alempaan aatelistoon. Palveluskunta, jota selvästi on runsaasti, on lähes näkymättömissä. Ovet avautuvat kuin itsestään. Kun haluaa jotain, tarvitsee vain "soittaa" ja näkymättömät henget huolehtivat asiasta. Nimeltä mainittuja palvelijoita ovat Tantripp, Dorothean seuraneiti, sekä Pratt, hovimestari. 

Raha on tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Se on hyvin keskeisessä osassa Dorothean ja Willin rakkaussuhteen hidastajana. Kaupungin uudistusmielinen lääkäri, Lydgate, joutuu kiperiin rahavaikeuksiin, kun ei suostu itse valmistamaan ja myymään lääkkeitä kuten vanhemman polven ammatinharjoittajat. Tohtori Lydgaten ja Rosamund Vincyn avioliitto näyttää aluksi onnellisten tähtien alla solmitulta. Suhteen vie kriisin partaalle Rosamundin pinnallisuus ja nautinnonhalu yhdistettynä kykenemättömyyteen ymmärtää, että elämäntapa täytyy sovittaa talouden puitteisiin. Rahasta ja vielä enemmän maineesta on kyse uskonnollisen pankkiirin, Bulstroden, kiemurtelussa kiristäjä Rafflesin pauloissa.

Rahan kaikkivoipaisuuteen kohdistuva kritiikki henkilöityy romaanissa tilanhoitaja Caleb Garthiin ja hänen perheeseensä. Caleb Garth "omistautui kokonaan sellaisiin tehtäviin, joissa ei tarvinnut käytellä pääomaa, ja hänestä tuli kotipaikkakunnallaan mies, jonka jokainen halusi apulaisekseen, koska hän suoritti työnsä hyvin, pyysi vähän palkkaa ja usein kieltäytyi ottamasta palkkaa lainkaan. Ihmekö sitten, että Garthit olivat köyhiä ja elivät vaatimattomasti. Mutta he olivat tyytyväisiä omaan elämäntapaansa."

Caleb Garthin kaltaiset hahmot ovat hyvä muistutus niille taloudellisen kasvun harhassa eläville, jotka pitävät köyhyyttä merkkinä tyhmyydestä. Muutamia piristäviä poikkeuksia lukuun ottamatta Middlemarchin maailmassakin raha ratkaisee: puolisokin valitaan suurimpien myötäjäisten perusteella. Siihen maailmaan solahtaisivat ongelmitta sellaiset wahlroosit, joiden mielestä ihmiset tekevät päätöksiään vain sen perusteella, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Isänmaankin voi valita alhaisimman verotuksen perusteella. 

No, ehkä syyllistyn nyt toiseen paheeseen, josta Middlemarch varoittaa: meillä on suuri valmius uskoa toisten ihmisten motiivit huonoiksi.

Pidin kovasti myös Calebin tyttärestä, Mary Garthista, jonka vaatimaton toive naisena on, että hänelle “puhuttaisiin niin kuin järjelliselle olennolle”. Romaanin naiskuva on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin perinteinen. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, kun ottaa huomioon, että romaani ilmestyi alun perin 1870-luvulla ja se kuvasi yhteiskuntaa sellaisena kuin se oli ollut nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Kirjailija George Eliot itse eli poikkeuksellisen itsenäisen elämän, johon kuului muun muassa avoliitto. Olisi siis voinut kuvitella, että naisen asemaa olisi romaanissa tarkasteltu avoimemman kriittiseen sävyyn.

George Eliot näyttää kuitenkin nauttivan, kun hän miehisen kirjailijanimimerkin takaa saa pöllyttää miesten naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Romaanissa on yllin kyllin letkautuksia naisten pienistä aivoista, kyvyttömyydestä teoreettiseen ajatteluun ja ylenmääräisestä tunteellisuudesta. Varmaan miespuoliset lukijat ovat nyökytelleet hyväksyvästi huomaamatta, että henkilöiden puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Esimerkiksi Dorothean setä, herra Brooke, joka jatkuvasti arvostelee naisten ajattelua, ei omassa toiminnassaan osoita erityistä arvostelukykyä tai loogista erittelyä.

Dorothea Brooks on selvä esimerkki uudenlaisesta naiseudesta. Hänen älynlahjojaan ei kyseenalaisteta. Myös hänen eettinen tasonsa on korkeampi kuin useimpien ihmisten. Dorothea on myös itse tietoinen omasta erityislaatuisuudestaan. Hänen mielestään olisi mieletöntä vaatia ihmiseltä enemmän kuin mihin tämä pystyy. Jopa synnin tekeminen vaatii tietoista ajattelua. Dorothy toteaakin, että esimerkiksi hänen maailmallisempi sisarensa Celia "ei ollut enempää pelastuksen tarpeessa kuin orava".

Romaanin hevosvetoisessa tahdissa oli jotain syvästi rauhoittavaa. Se pohtii hyvän elämän edellytyksiä kiireettömällä tavalla, joka ei mielestäni ole lainkaan vanhanaikaista. Valtavirtaa tällainen kerronta ei kuitenkaan enää ole. Aune Tuomikosken suomennos ei kiinnittänyt lukijan huomiota itseensä. Se on aina hyvä merkki. Kääntäjän tuleekin olla näkymätön.

Romaanin loppuluku, jossa henkilöiden myöhemmät vaiheet kerrotaan pikaisesti, oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi kevyen humoristiseen sävyyn. Dorothean elämästä kertovat loppusanat ovat mielestäni kauniit. Niissä kuuluu ihanne, jota kelpaa tavoitella.

Hyvän lisääntyminen maailmassa on osaksi sellaisten tekojen seurausta, joita ei ole merkitty historian lehdille, ja sinä ja minä saamme ehkä suhteellisen onnellisesta elämänosastamme osittain kiittää miehiä ja naisia, jotka elivät elämänsä uskollisesti, kaukana valtateistä ja lepäävät nyt unohdettujen kumpujen alla.

Middlemarch-romaanista on kirjoitettu myös Tuulevin lukublogissa.

George Eliot, Middlemarch I–II. WSOY 1966. Englanninkielisestä alkuteoksesta Middlemarch: A Study of Provincial Life (1871–1872) suomentanut Aune Tuomikoski. 888 s.

Maeve Brennan: The Visitor / The Springs of Affection

Lukemani Maeve Brennanin (1917–1993) teokset – pienoisromaani ja novellikokoelma – sijoittuvat Dubliniin, Brennanin syntymäkaupunkiin. Teokset on kuitenkin kirjoitettu Yhdysvalloissa, jonne Maeve Brennan muutti 17-vuotiaana, kun hänen isänsä nimitettiin sinne Irlannin tasavallan ensimmäiseksi lähettilääksi. Vuonna 1949 Maeve Brennanista tuli vakituinen kirjoittaja arvostettuun The New Yorker -lehteen, jossa useimmat hänen novellinsa ilmestyivät ensimmäisen kerran.

The Visitor -pienoisromaani ilmestyi postuumisti vuonna 2000. Maeve Brennan oli saanut romaanin käsikirjoituksen valmiiksi jo 1940-luvun puolivälissä ja ilmeisesti lähettänyt sen arvioitavaksi ystävälleen Maisie Wardille, jonka isä oli osakkaana kustantamossa. Se edustaa siis Maeve Brennanin varhaistuotantoa, jossa ovat jo nähtävissä hänen myöhempien novelliensa yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat. 

Jostain syystä käsikirjoitus hautautui kustantamon papereiden joukkoon ja päätyi niiden mukana Notre Dame -yliopiston arkistoihin 1980-luvulla. Sieltä se sitten paljon myöhemmin löytyi sattumalta.

Miksi Maeve Brennan ei määrätietoisemmin etsiskellyt kadonnutta romaaniaan? Vaikea sanoa – ehkä hän uransa tuotteliaimmassa vaiheessa ei tuntenut siihen tarvetta. Maeve Brennan oli myös tarkka tuotantonsa laadusta – ehkä hän ei ollut täysin tyytyväinen romaaniinsa. Tai ehkä hän piti sitä liian lyhyenä romaaniksi ja liian pitkänä julkaistavaksi aikakauslehdessä. Lukijoiden onneksi kirja kuitenkin pääsi lopulta julkisuuteen.

Romaanin alussa 22-vuotias Anastasia King palaa Dubliniin Pariisista, jonne hän oli muuttanut äitinsä luokse kuusi vuotta aiemmin. Anastasian isä ja äiti olivat eronneet, ja isänsä suureksi suruksi Anastasia Dublinin asemesta valitsi äidin ja Pariisin. Nyt sekä isä että äiti ovat kuolleet.

Anastasia toivoo voivansa asettua pysyvästi asumaan isoäitinsä kanssa tämän suureen taloon. Isoäiti kuitenkin ilmoittaa, että pysyvä muutto ei tule kysymykseen – Anastasia on valintansa tehnyt ja hänen on palattava Pariisiin. Ymmärrettävästi Anastasia pitää isoäidin päätöstä sydämettömänä.

Saman katon alla asuu siis muutaman kuukauden ajan kaksi naista, jotka haluaisivat tuntea lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan mutta joiden katkeruus estää tämän. Kumpikaan päähenkilöistä ei saa puhtaita papereita lukijalta: isoäiti syyllistyy henkiseen kiristykseen, Anastasia kieriskelee itsesäälissä. Hienovaraisten tunnelukkojen kuvaus on kaunista ja tarkkaa. Palvelijatar Katherine jää henkien taistelun väliin eikä pysty reagoimaan ahdistukseen kuin itkulla.

Romaanin tärkeä sivuhenkilö, kuolemansairas vanha neiti Kilbride, kertoo Anastasialle oman onnettoman nuoruudenrakkautensa tarinan. Neiti Kilbriden sulhanen on kuollut tapaturmaisesti. Neiti Kilbriden äiti on vastustanut nuorten seurustelua, mutta he ovat onnistuneet järjestämään kohtaamisia äidiltä salaa. Neiti Kilbride vihjaa Anastasialle, että joskus on parasta kääntää selkä vanhemman sukupolven toiveille. Tämän hän esittää konkreettisesti kääntämällä äitinsä muotokuvan kasvot päin seinää. Neiti Kilbride pyytää, että sitten kun hän on kuollut, Anastasia pujottaa hänen sormeensa, rukousnauhan alle piiloon, mieheltä saadun sormuksen. 

Lukija seuraa kauhistuneena sitä, miten räikeästi Anastasia lopulta pettää rouva Kilbriden. Se on merkki Anastasian mielen särkymisestä. Kirjan lopussa tämä tulee näkyviin vielä selvemmin yhtä aikaa koomisella ja liikuttavalla tavalla.

Teoksen jälkisanoissa romaanin kustannustoimittaja Christopher Carduff toteaa osuvasti, että "Maeve Brennanin musiikissa kolme sointua toistuvasti kuuluvat yhdessä – ahnas kauna, ahnas nostalgia ja ahnas rakkauden kaipuu". Lisäisin näihin vielä henkilöiden yksinäisyyden. Sanat alone ja lonely toistuvat romaanissa usein.

Novellikokoelma The Springs of Affection jakautuu kolmeen novellisarjaan. Sen ensimmäiset novellit ovat omaelämäkerrallisia tuokiokuvia kirjailijan lapsuudesta Dublinin Raneleghin kaupunginosassa. Minäkertojaa ihmiset puhuttelevat Maeveksi, ja novelleissa mainitaan nimeltä myös muut perheen lapset. Hauskasti kerrotut dramaattiset tapahtumat – tulipalo naapurustossa, ahdistavan itsepintainen omenakauppias, isää pidättämään tulleet poliisit – toivat mieleeni toisen The New Yorker -lehden kirjailijan, James Thurberin, ja hänen koomiset kertomuksensa kasvuvuosiltaan amerikkalaisessa esikaupungissa. Novelleissa The Lie, The Devil in Us ja The Clever One Maeve Brennan kuvaa hauskasti ja oivaltavasti lapsen ja nuoren eettisiä pulmia.   

Lapsuuden kotitalo ympäristöineen on syöpynyt kirjailijan mieleen tarkasti. Myös kokoelman muissa novellisarjoissa kuvataan samaa ympäristöä: kaksikerroksiset tiilitalot isommalta tieltä lähtevällä kadulla, joka päättyy muuriin. Muurin takana on autotalleja ja niiden takana tenniskenttiä. 

Kokoelman toinen sarja kertoo Derdonin pariskunnan, Rosen ja Hubertin, elämäntarinan lapsuudesta ja nuoruudesta vanhuuteen. Ainoa lapsi, John, päätyy katoliseksi papiksi. Peräkkäin järjestettynä kertomuksista syntyy romaanin vaikutelma.

Brennanin tarinoissa koti on naisen lähes ainoa elämänpiiri. Miehillä on toinen elämä työpaikalla.  Kotonaan miehet ovat kuin vieraita, ikään kuin vain käymässä. Minkäänlaista emansipatorista tendenssiä kertomuksista on vaikea löytää: niin miehet kuin naisetkin ovat samalla tavalla jumissa tilanteessa, joka ei ole tyydyttävä kummallekaan. Myös rakkautta ja onnea on olemassa, mutta usein kertomusten henkilöt huomaavat sen vasta myöhemmin. Onnenhetket eletään muistoissa. Aviopuolisot eivät myöskään kapinoi: elämä on sitä mitä se on, ei ehkä sitä mitä he olisivat toivoneet, mutta he ovat itse vastuussa valinnoistaan.

Novellikokoelman kolmas sarja kertoo Delia ja Martin Bagotin avioliiton tarinan, joka monilta osin toistaa samaa toisistaan vieraantuneiden aviopuolisoiden tragediaa. Delialla ja Martinilla on kaksi tytärtä. Poika Jimmy on kuollut kolmen päivän ikäisenä. Myös tässä tarinassa silloin tällöin kuin välähdyksenä kaiken ankeudessa aviopuolisoilla on tunne, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.

Martin pitää Deliaa älyllisesti itseään heikompana. Hänen mielestään Delian ei pitäisi yrittää ajatella, koska se tekee hänet vain onnettomaksi. Martinin suvussa katsotaan, että Martin on pilannut lupaavan tulevaisuutensa menemällä naimisiin Delian kanssa. 

Martin ei kuitenkaan ole onneton. Omassa pienessä makuuhuoneessaan, jossa hän lueskelee ja nukkuu yksin, Martin on salaa ylpeä siitä, että ainoana tuttavapiirissään hän on pystynyt yhdistämään perhe-elämän eräänlaiseen riippumattomaan poikamieselämään. Myötätuntoa, jota ei saa mieheltään, Delia etsii lapsistaan, koirastaan ja perhetuttavasta, vanhasta katolisesta piispasta.

Delian kuoleman jälkeen Martin ymmärtää, miten hyvä ihminen Delia oli ollut. Martin muistaa vielä kymmenien vuosien jälkeenkin heidän hääpäivänsä yksityiskohtaisesti.

Kokoelma päättyy pitkään novelliin The Springs of Affection, josta saamme myös ulkopuolisen näkökulman Martinin ja Delian avioliittoon. Siinä Martinin naimaton kaksossisar ottaa huolehtiakseen Martinin taloudesta Delian kuoltua. Katkeroitunut Min on ihmisiä arvosteleva ja tuomiohenkinen kitupiikki. Kun Martinkin on kuollut, Min rohmuaa itselleen kaikki Martinin ja Delian kodin mukavuudet. Martinin vihkisormuksenkin hän pistää omaan sormeensa. Itselleen hän perustelee haluavansa suojella sen hautarosvoilta.

Kirjailija Maeve Brennanin mielenterveys järkkyi vakavasti 1970-luvulla. Hän lakkasi kiinnittämästä huomiota ulkonäköönsä, josta aiemmin oli ollut hyvin tarkka. Vähitellen hän ajautui syvemmälle harhoihinsa. Välillä hän eli asunnottomana New Yorkissa. Kerrotaan, että hänen toisinaan annettiin yöpyä The New Yorker -lehden naistenhuoneessa. Maeve Brennan kuoli parantolassa 76-vuotiaana.

Maeve Brennan, The Visitor. Atlantic Books 2001. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. 86 s. 

Maeve Brennan, The Springs of Affection. Flamingo 2000. Kokoelman novellit ilmestyivät alun perin yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä. Kirjailija julkaisi ne myös novellikokoelmissa In and Out of Never-Never Land (1969) ja Christmas Eve (1974). The Springs of Affection -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1997. Kannen valokuva: Elspeth Ross. 346 s. 

John Steinbeck: Päivä kuninkaana

Nobel-kirjailija John Steinbeckin Päivä kuninkaana on viihdyttävä pikku romaani, jossa hassun ja epätodennäköisen juonikuvion varjolla päästään naljailemaan sekä Ranskan että Yhdysvaltojen yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja politiikalle.

Pippin Arnulf Héristal on intohimoinen amatööritähtitieteilijä, joka asuu Pariisissa vuokrahuoneistossa arvokkaalla alueella yhdessä puolisonsa Marien ja tyttärensä Clotilden kanssa. Perheen riittävä mutta ei ylellinen toimeentulo tulee vuokraviljelijöiden hoitamilta viinitiloilta.

Kirjan kaikkitietävä kertoja kuvaa Pippin Héristalia seuraavasti:

M. Héristal oli ranskalainen luitaan ja ytimiään myöten, mutta hänen ranskalaisuutensa oli myönteistä. Hän ei esimerkiksi pitänyt syntinä sitä, että ranskalainen puhui muitakin kieliä kuin ranskaa, eikä vieraiden kielten opiskelu ollut hänen mielestään vaikutuksen tavoittelua. Hän itse taisi saksaa, italiaa ja englantia. Progressiiviseen jazziin hän tunsi tutkijan kiinnostusta ja Punchin pilapiirrokset tuottivat hänelle suurta hupia. Hän ihaili englantilaisten intensiivistä luonteenlaatua ja heidän intohimoista kiintymystään ruusuihin, hevosiin ja tietynlaisiin käytöstapoihin.

Perheen elämä on sopuisaa, vaikka tähtitieteellisiin välineisiin käytettävät rahasummat joskus aiheuttavatkin kitkaa aviopuolisoiden välille. Perhe-elämän pulmiinsa rouva hakee tukea vanhalta ystävältään Suzannelta, joka luotuaan menestyksekkään uran Folies Bergèren tanssityttönä ja balettimestarina on vetäytynyt luostariin ja ottanut sisar Hyacinthen nimen. Pippin puolestaan saa tarkkanäköisiä avioelämän ohjeita sedältään Charles Martelilta. Charlie-setä on 70-vuotias vanhapoika, joka hankkii elantonsa antiikkikaupalla. Hän myy esimerkiksi signeeraamattomia maalauksia "joiden ei suorastaan taannut olevan Renoirin varhaistuotantoa"  ja kutsuu välillä nuoria naisia liikkeensä punaisten verhojen taakse "pikku apéritifille".

Tytär Clotilde on 20 vuoden iästään huolimatta ehtinyt puuhata jo kaikenlaista: 15-vuotiaana hän julkaisi menestysromaanin ja loi pukeutumisellaan tyttöjen muotivillityksen, jonka seuraajien sanottiin olevan "mikäli mahdollista vieläkin epäsiistimpiä ja nuhruisempia kuin eksistentialistit". 16-vuotiaana Clotilde heittäytyi kommunistiksi ja sen jälkeen hän harkitsi nunnaksi ryhtymistä. Ajatus on jäänyt, kun hän on alkanut seurustella Todin kanssa. Tod on kalifornialaisen munamiljönäärin poika.

Amerikkalainen Tod tarvitaan romaaniin ranskalaisten vastapainoksi ja heidän tapojaan ihmettelemään. Vastaavasti hänen kauttaan kertojan satiirinen katse välillä suuntautuu Yhdysvaltain politiikkaan ja talouselämään. Myöhemmin romaanissa Tod kehittelee muun muassa suunnitelman ranskalaisten aatelisarvojen myymisestä amerikkalaisille. Ne menisivät kuin kuumille kiville.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei suoraan kerrota, mutta viitteistä voidaan päätellä, että siinä ollaan hyvin lähellä romaanin ilmestymisvuotta, eli 1950-luvulla.

Romaanin alussa Ranskan sisäpolitiikka on sekaisin. Monipuoluejärjestelmän pirstaloituneet tavoitteet ovat selvästi huvittaneet amerikkalaiskirjailijaa. Elysée-palatsissa maan tulevaisuudesta riitelevät

Vanhoilliset radikaalit
Radikaalit vanhoilliset
Kuningasmieliset
Oikea Keskusta
Vasen Keskusta
Kristillis-ateistit
Kristilliskristilliset
Kristilliskommunistit
Protokommunistit
Neokommunistit
Sosialistit
ja
Kommunistit
Kommunistit jakautuivat:
Stalinilaisiin
Trotskilaisiin
Hrushtshevilaisiin
Bulganinilaisiin

Kompromissina esitetään kuningasvallan palauttamista. Kaikkien yllätykseksi kaikki puolueet hyväksyvät ratkaisun tai – kuten kommunistit – lupaavat olla äänestämättä sitä vastaan. Kommunistien strategiana on antaa kuningasvallan viedä maa kaaokseen ja siten päästä todellisiin uudistuksiin käsiksi. Nykyään tätä ajattelutapaa kai kutsuttaisiin akselerationismiksi.

Pippin Héristalin elämä saa uuden käänteen, kun hänet Kaarle Suuren jälkeläisenä valitaan Ranskan uudeksi kuninkaaksi. Pippin IV siirtyy perheineen asumaan Versaillesin palatsiin, joka nopeasti täyttyy ylhäisillä siipeilijöillä.

Kukaan ei kuningasta valittaessa todella kuvitellut, että hän todellakin hallitsisi. Puolueet tarvitsivat jonkinlaisen kansaa rauhoittavan kulissin, jonka takana voisivat jatkaa kähmintöjään. Pippin järkyttää perustuslakia säätävän kokouksen, kun osoittautuu, että hän ottaa todesta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet. Naamioituneena hän kiertelee kansan parissa ja tutustuu epäkohtiin. Hän haluaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. 

Myös Ranskan luonto tuntuu osallistuvan Pippinin suunnitelmiin. Rypäleet kasvavat poikkeuksellisen hyvin, karja menestyy. Koittaa rauhan ja hyvinvoinnin aika.

Ranskan kuninkaalle kuuluvista tehtävistä oikeastaan vain rakastajattaren pitäminen osoittautuu Pippinille ylivoimaiseksi. Hän tosin hankkii tehtävään henkilön, joka on – kuten hän sanoo – "kuulemma herttainen pikku naisihminen". Pippin ei ole tavannut kyseistä henkilöä, vaikka kuningatarkin – madame Héristal – on vaatinut, että hänet olisi kutsuttava apéritifille.

Kuten romaanin nimikin vihjaa, onni ei kestä kauan. Pippinin kuninkuus kestää kuitenkin pitempään kuin suomenkielisessä nimessä mainitun päivän. Pippin on rohkeissa toimissaan päättänyt olla "giljotiinin arvoinen". Jätän romaanin loppuratkaisun selvittämisen lukijalle enkä paljasta sitä tässä.

Klassikkoainesta tässä romaanissa ei ole, mutta Steinbeck osoittaa kyllä hallitsevansa koomiset sivuhuomautukset, joilla esimerkiksi P.G. Wodehousen mainioissa Jeeves-tarinoissa luodaan palleaa hytkäyttäviä mielleyhtymiä.

John Steinbeckin yhteiskunnalliset romaanit ovat jääneet minulta toistaiseksi lukematta, mutta olen viihtynyt hyvin hänen humorististen pikkuteostensa parissa. Jo keskikouluikäisenä luin hänen romaaninsa Ystävyyden talo (Tortilla Flat). Sen lämmin kuvaus laitapuolen kulkijoista vetosi hippiromantiikkaan viehättyneeseen poikaan. Mielessäni Steinbeckin paisanot ja Woodstockin hipit edustivat samaa aatetta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin – kun joku viisaampi sen minulle kertoi – että Steinbeck oli viiniä nautiskelevia kansanfilosofeja kuvatessaan ottanut mallia Camelotin pyöreän pöydän ritareista.

Päivä kuninkaana -romaanin käännös on osittain vanhentunut ja muutenkin tarkistamisen tarpeessa. Redeye ei ole silmänpunerrusta vaan viskiä. Siitä, johtuuko englanninkielinen nimitys lyhyen aikaa kypsytetyn bourbonviskin vai käyttäjän silmien väristä, ei liene päästy yksimielisyyteen. Oudolta tuntui myös, että Tod nimitti Clotildea vauvaksi. Englanninkielinen muoto on nykyään jo vakiintunut käännöksiinkin. Taivutusmuoto bisnessin kalskahti myös korvaani. Niin, ja messuilla käynti ei ole ollenkaan sama asia kuin messuun osallistuminen.

John Steinbeck, Päivä kuninkaana. Tammi 1957. Amerikkalaisesta alkuteoksesta The Short Reign of Pippin IV (1957) suomentanut Jouko Linturi. Kansikuva: Pertti Pohjola. 199 s.

Marcel Aymé: Vogue la galère

Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'. 

Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta. 

Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta. 

Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin. 

Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa. 

Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.

Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.

Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.

Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.

Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen. 

Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.

Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto? 

Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.

Samantha Harvey: The Western Wind

Oakhamin kylä Somersetissa Englannissa. Romaani alkaa laskiaistiistain aamunkoitosta vuonna 1491. Edellisenä lauantaina tulvivaan jokeen suistunut mies on mahdollisesti nähty vedessä kaatuneeseen puuhun takertuneena. Kylän papin, John Reven, pitäisi äkkiä lähteä paikalle ja yrittää viimeisten sakramenttien suorittamista. Ehkä pisara ehtoollisviiniä saataisiin vielä valutetuksi vainajan suuhun. Olisi sekin tyhjää parempi. Tuonpuoleinen kärsimys ja palkkio otetaan nimittäin kylässä vakavasti. 

Kun pappi ehtii paikalle, kuollut on kadonnut, mutta hänen paitansa löytyy kaislikosta ja vahvistaa sen, että kyseessä on ollut Thomas Newman, kylän varakkain mies.

Romaanin kertojana toimii John Reve, nuori pappi, jonka sisar Annie on edellisenä perjantaina mennyt naimisiin ja muuttanut miehensä kanssa naapurikylään. John on Annien täytettyä kaksikymmentä vuotta elätellyt toiveita, ettei siskoa enää kukaan huoli ja että John saa pitää hänet taloudenhoitajanaan ja seuranaan pysyvästi. Mutta niin vain naapurikylän mies, jolla Johnin mielestä oli salaatinlehden tarmo ja viehätysvoima, onnistui valloittamaan 23-vuotiaan Annien sydämen. John arvelee katkerasti sen mahdollisesti johtuneen siitä, että mies oli puhutellut tulevaa puolisoaan Anneksi ja tällä nimityksellä osoittanut olevansa ainoa, joka piti tätä täysin aikuisena.

Kertojan elämässä on siis tapahtunut suuri muutos, eikä hänen mielentilansa ole täysin vakaa. Käy ilmi, että hänellä on ollut myös opillisia ristiriitoja jokeen hukkuneen miehen kanssa. Maailmaa nähnyt Thomas Newman on korostanut ihmisen omaa kykyä tehdä eettiset valintansa ilman kirkon väliintuloa. Newman on myös uskonut, että ihminen voi saada syntinsä anteeksi suoraan Jumalalta ilman ripittäytymistä papille. Taitavana luutunsoittajana Newman on myös ilmaissut, että Jumala voi tuoda itsensä ilmi musiikissa ja kauniissa kuvissa. John Reve ei näitä kerettiläisiä ajatuksia hyväksy. Hänen mielestään tarvitaan pappi erottamaan jumalallinen paholaisen juonista.

John Reve ja Thomas Newman ovat molemmat olleet puuhamiehinä sillan saamiseksi kylään. Muutamia kuukausia aiemmin se on lopulta valmistunut, mutta tulva on sen nyt luhistanut. Miesten käsitys sillasta on kuitenkin ollut hieman erilainen. Thomas Newman on halunnut sillan, jotta kylä avautuisi maailmaan. John Reve on toivonut siltatulleista apua kirkon kassaan. Silta on siten myös heidän uskonnollisten erimielisyyksiensä näkyvä symboli. Newmanin vähän ennen hukkumistaan Revelle lausumat sanat ovat jääneet kaihertamaan papin mieltä. "Minä en ole liikemies vaan hengen mies", oli Newman sanonut. Reven korvissa repliikkiin tuntui liittyvän loukkaava vihjaus: "toisin kuin sinä".

Alueen tuomiorovasti (vai onkohan suomenkielinen nimitys dekaani?) saapuu kylään tutkimaan hukkumiskuolemaa. Kuolemansyyn selvittäminen kuului tuohon aikaan kirkon tehtäviin. Tässä tapauksessa on selvitettävä, oliko kyseessä tapaturma, itsemurha vai henkirikos. Kaikille vaihtoehdoille on perusteita. 

Tuomiorovasti suhtautuu kylään ja sen asukkaisiin alentuvasti. John Reveä tuomiorovasti syyttää hengellisen auktoriteetin luovuttamisesta Thomas Newmanille. Kiukustunut Reve pohtii, että tuomiorovastin mielestä kaikki on Oakhamissa huonosti, paskakin on siellä varmaan paskempaa kuin muualla. Nopeuttaakseen Newmanin kuoleman selvittämistä tuomiorovasti lupaa, että kaikki, jotka käyvät tunnustamassa syntinsä John Revelle ennen laskiaistiistain iltaa, saavat 40 päivän synninpäästön, siis pääsiäiseen asti.

Suuren osan romaanista John Reve näin ollen viettää kyläläisten synnintunnustuksia kuunnellen. Enimmäkseen synnit ovat melko vähäisiä, liian pitkään nukkumista tai hekumallisia ajatuksia – jonkin verran myös toteutuneita lihan syntejä. Ja sitten pari isoa: kaksi kyläläistä  käy tunnustamassa tappaneensa Thomas Newmanin. John Reve tietää, että molemmat tunnustukset ovat valheellisia, ja hänen yksi tehtävänsä on estää tuomiorovastia kuulemasta niistä.

Se, mistä John Reve tietää tunnustukset valheiksi, käy romaanissa ilmi vähitellen. Romaani on nimittäin kirjoitettu yhden päivän tapahtumat kerrallaan mutta kronologisesti takaperin. Siis ensin laskiaistiistai, sitten edellinen maanantai ja niin edelleen. Viimeisenä kerrotaan edellisen lauantain, Thomas Newmanin kuolinpäivän, tapahtumat. Papin osuus kuolemassa ja siihen liittyvien seikkojen piilottelussa on ollut suuri. Kirkonmies on ottanut itselleen oikeuksia, jotka kuuluvat jumalalle. Vähitellen John Reven taustasta paljastuu myös hänen asemaansa huonosti sopivia naissuhteita.

Romaani on mielestäni harvinaisen hienosti onnistunut historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmä. Sen historiallinen ajankuva näkyy ihmisten arjessa ja ajattelussa. Päälle liimattua historiatietoa romaanissa ei ole. Oakhamin takapajuinen kylä elää omaa elämäänsä valtakunnanpolitiikasta sivussa. Sivulauseessa mainitaan, että piispa on vankilassa, mutta muuten Ruusujen sodan valtapolitiikka ei vaikuta kyläläisten elämään.

Kyläläisten laskiaiseen liittyvät tavat käydään romaanissa perusteellisesti läpi. Niihin kuuluu muiden muassa papin punnitseminen. Papin piti olla kevyempi kuin samanmittainen maallikko, siis ikään kuin jo matkalla enkeliksi. Punnitus jännittää John Reveä tänä vuonna. Aiempina vuosina Thomas Newman on punnittu papin kanssa, ja hän on auttanut John Reveä piilottamalla kiviä takkinsa saumoihin. Laskiaistapoihin kuului myös pannukakkujen syöminen, metelöinti ja ristiinpukeutuminen.

Monenlaista taikauskoa on niin ikään liikkeellä. Moni synnintunnustaja on huolissaan siitä, onko jokin hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä voinut aiheuttaa Newmanin kuoleman. Taikauskon torjunnassa papilla oli tärkeä tehtävä. Usein unohtuu, että papit olivat menneinä vuosisatoina paikkakuntiensa sivistyneimpiä henkilöitä.

Romaanin nimi, länsituuli, viittaa Vanhaan testamenttiin. Länsituuli vei mennessään heinäsirkkavitsauksen. John Reve toivoo länsituulta merkiksi itselleen ja tuomiorovastille. Hän haluaisi saada Jumalan toimimaan rukoustensa mukaisesti osoitukseksi siitä, että hänen kyseenalaiset tekonsa ja kokemansa koettelemukset eivät ole olleet turhia. Jumala ei rukoukseen vastaa, joten John Reven on itse järjestettävä merkki tuomiorovastille.

Samantha Harvey, The Western Wind. Vintage 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kansikuva: Joe McLaren. 294 s.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.