tiistai 27. syyskuuta 2022

Philip Pullman: The Shadow in the North

Luin vuosia sitten Philip Pullmanin Sally Lockhartista kertovan sarjan ensimmäisen osan The Ruby in the Smoke. Nuori ja tarmokas päähenkilö ja viktoriaaniseen Englantiin ajoittuva miljöö oopiumluolineen jäivät hyvin mieleeni, mutta vauhdikkaasta juonesta en muistanut oikeastaan mitään. Onneksi tässä sarjan toisessa osassa kerrataan ensimmäisen kirjan tapahtumat jo aloitusluvussa, joten pääsin taas nopeasti jyvälle päähenkilöiden taustoista. Kertauksen ansiosta romaanin voi lukea myös itsenäisenä romaanina tuntematta ensimmäistä osaa lainkaan.

Romaanissa eletään vuotta 1878. Sarjan ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut kuusi vuotta, ja Sally on nyt 22-vuotias sijoitusneuvoja. Romaanisarjan yksi toistuvista aiheista ovat ne ongelmat, joihin aikaansa edellä oleva nuori nainen ajautuu konservatiivisessä ja ahdasmielisessä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Romaanin tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, että Sallyn toimistoon saapuu eläkkeellä oleva opettajatar, joka on Sallyn kehotuksesta sijoittanut koko varallisuutensa Itämerellä toimivaan laivayhtiöön. Yksi yhtiön alus on kadonnut jäljettömiin matkalla Hampurista Riikaan, ja yhtiö on ajautunut konkurssiin. Sally lupaa selvittää asiaa ja hankkia opettajattaren rahat takaisin.

Avukseen Sally saa ystävänsä, joihin hän tutustui sarjan ensimmäisessä osassa. Frederick Garland on valokuvaaja, jonka valokuvausliikkeen Sallyn liikenaistaidot ovat auttaneet menestykseen. Fred on rakastunut Sallyyn ja kosinut tätä jo usein, mutta Sally pelkää sitoutumista, koska Englannin lakien vuoksi hän menettäisi itsenäisen taloudellisen toimijan asemansa avioliiton myötä. Toinen ystävä, Jim Taylor, on pari vuotta Sallya nuorempi Lontoon katujen kasvatti, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Tärkeä apu ja turva Sallylle on myös hänen jättikokoinen musta koiransa Chaka.

Vauhdikas juoni vie lukijan meedioiden näytöksiin, varieteeteatterin maailmaan sekä taloudellisen vallan huipulle hämäräperäiseen asetuotantoon ja -kauppaan. Jutun pahiksena on ruotsalaissyntyinen Axel Bellmann, joka kyltymättömässä vallanhimossaan käyttää ja tuhoaa ihmisiä säälittä. Hänen näennäisesti ylevä tavoitteensa on tuottaa aseita, jotka ovat niin tuhovoimaisia, ettei kukaan uskalla niitä käyttää. Kun tällaiset aseet ovat kaikkien valtioiden ulottuvilla, maailmassa koittaa ikuinen rauhan ja onnen aika. Kuulostaa tutulta, eikö totta? Myös ydinaseiden pelotevoiman piti taata ikuinen rauha.

Romaanin kaikkitietävä kertoja liikkuu sujuvasti henkilöiden ajatuksiin. Pääsemme jopa Chaka-koiran pään sisään. Axel Bellmannin ajatuksiin tutustumme kuitenkin vain hänen puheidensa kautta. Tämä lisää hahmon kylmyyttä ja pelottavuutta. Sally näkee hänessä myös jonkinlaista konemaisuutta. 

Usein pelkkä ihmisen elinympäristön kuvaus riittää synnyttämään mielikuvan henkilön persoonallisuudesta. Tässä seuraavassa lainauksessa Pullman kuvaa Axel Bellmannin huonetta Sallyn silmin nähtynä. Paholaismainen ja jollain tavoin epäaito mahtimies lepää huoneessaan kuoleman ja tappamisen kuvien ympäröimänä. Lämpö ja lieskat johtavat ajatukset kuumiin tuonpuoleisiin tunnelmiin. Hieman myöhemmin huoneessa häivähtää rikinkatku.

He sat opposite her and crossed his legs. Sally looked away. The room they were in was even warmer than the hall, if possible, because not only was there a large iron radiator under the window, but a fierce fire burned in the grate – coke, she noticed. All the furniture was new. There were prints on the walls – shooting scenes, foxhunting – and above the mantelpiece and between the windows hung various sporting trophies: antlers, the head of a stag, a fox's mask. One wall was entirely covered in bookshelves, but none of the books looked as if it had ever been opened. The room had the air of having been ordered complete from a catalogue, with all the conventional accessories for a wealthy gentleman's study, without his having the trouble of assembling them himself.

Pullman taitaa lukemaan pakottavien koukkujen kirjoittamisen. Miljöö ja ajankuva ovat niin ikään kohdallaan. Tarkasti valituilla yksityiskohdilla 1800-luvun lopun Lontoo herää henkiin lukijan mielessä. Iltakävelyllään Chakan kanssa Sally näkee, miten Kleopatran neulaa, Egyptistä tuotua obeliskia, pystytetään Thamesin rantaan. Garlandin valokuvausliikkeessä kehitellään liikkuvan kuvan tallentamista. Junavuorot tarkistetaan Bradshaw'n aikataulukirjasta. Pullman on myös taitava kirjoittamaan tunteisiin vetoavia kohtauksia. Hän käyttää myös eräänlaista tunne-elämän pikakirjoitusta: lyhyillä ja osuvilla luonnehdinnoilla lukija nopeasti ymmärtää, onko henkilö hyvää sorttia vai jonkinlainen pahis.

Tarinankertojana Pullman siis on aivan omaa luokkaansa. Siksi tuntuu hieman pikkumaiselta kiinnittää huomio siihen, että tekstitasolla on toisteisuutta, joka häiritsi sisäistä korvaani ja olisi ollut helposti editoitavissa pois. Esimerkiksi tämän seuraavan kappaleen nikottelu tuntui kiusallisesti kurkussani.

The guard locked the door behind them as Sally followed the servant along the path between the engine sheds and the main sidings towards the house. As they went along, feet crunching on the gravel, Sally heard a noise from the sheds on her left as of gigantic metal drums being rolled along, and somewhere further off there was a continual throbbing like a giant's pulse, with occasional flurries of hammering or the grinding whine of metal on stone; and from one building set back from the path, where the doors – great metal sheets hung on rollers – were open, came a hellish glare and showers of flying sparks as white-hot steel was poured.

Nuorille lukijoille suunnatuksi romaaniksi The Shadow in the North sisältää melko paljon väkivaltaa ja hieman seksiäkin (jonka palkka ehkä jopa agnostikkokirjailijan huomaamatta näyttää olevan kuolema). Kirjassa kuvataan useita pahoinpitelyjä, ja pari aivan keskeistä henkilöä saa surmansa. Lopulta tarina kuitenkin saadaan onnelliseen päätökseen. Vanha opettajatar saa rahansa takaisin. Ja Sallyllekin on luvassa suuri yllätys.

Viktoriaaninen Englanti on ymmärtääkseni suosittu miljöö steampunk-kirjoissa. Tämän genren lukijat voisivat hyvinkin pitää Philip Pullmanin Sally Lockhart -sarjasta. Historiaan sijoittuva nuortenkirja ei edes vanhene yhtä helposti kuin aikalaisromaani. Uuttakin nuortenkirjallisuutta toki julkaistaan koko ajan. On hyvä, että jotkut bloggaajat pitävät siitä ääntä. Toivon kovasti, että nykyiset nuortenkirjailijat saavat kirjansa nuorten lukijoiden käsiin. Siitä huolimatta – ja naurettavuuteni ymmärtäen – olen uskaltanut joskus nuorille suositella myös Mika Waltarin pasifistista seikkailuromaania, Sinuhe egyptiläistä.

Philip Pullman on parhaiten tunnettu Universumien tomu -sarjastaan, joka teki minuunkin suuren vaikutuksen, kun luin sen viitisentoista vuotta sitten. Ajatus ihmisen rinnalla eläimen hahmossa kulkevasta daimonista oli mielestäni nerokas. Uudesta Lyran kirjat -sarjasta on julkaistu tähän mennessä kaksi osaa. Ne odottavat jo hyllyssäni lukemista. Sally Lockhart -sarjastakin on vielä lukematta kaksi viimeistä osaa. 

Philip Pullman, The Shadow in the North. Scholastic Children's Books 2007. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1986 nimellä The Shadow in the Plate. 279 s.

----------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Seppo Heiskanen: Maija Karma – sadun kuvaaja

Lyhyen selailun jälkeen tämä kirja lähti mukaani kirjaston poistopöydältä. Teoksen runsas kuvitus herätti muistoja omista lapsuuden lukukokemuksista sekä myöhemmältä ajalta, kun luin Maija Karman (1914–1999) kuvittamia kirjoja yhdessä lasteni kanssa. On vaikea kuvitella, että kukaan Suomessa elänyt – sylivauvoja lukuun ottamatta – olisi voinut välttyä näkemästä kautta aikojen tuotteliaimman kuvittajamme töitä. Enkä ole varma niistäkään sylivauvoista: ainakin vielä 1990-luvulla äitiyspakkauksen pallerokirjat olivat Maija Karman kuvittamia.

Seppo Heiskanen tarttui työhön oikeaan aikaan. Tämän vuonna 1992 ilmestyneen esittelyteoksen teksti pohjautuu neljään Maija Karman haastatteluun. Tekstin taustalta kuultaa useissa kohdin Maija Karman oma ilmaisu: yhtäältä hänen kevyen sarkastinen tapansa puhua elämästään ja toisaalta hänen innostunut asiantuntemuksensa ja vakavuutensa, kun puhutaan hänen työstään. 

Maija Karma syntyi Mikkelissä rautatieläisperheeseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Maija Gustafson oli kolmilapsisen perheen keskimmäinen. Sukunimen hän vaihtoi Karmaksi vuonna 1931 yhdessä sisarustensa kanssa. On jännittävää havaita, kuinka jo lapsuusajan valokuvissa Maija erottuu muusta perheestä jollain tapaa visuaalisempana. Hänen pukeutumisensa on erilaista kuin muiden. Yhdessä kuvassa noin kymmenvuotias Maija on pukeutunut täysin sananjaloista tehtyyn asuun ja muistuttaa omien myöhempien kuvitustensa metsänkeijua. 

Lapsuutensa Maija vietti Mikkelin seudulla. Saimaan rannalla sijainnut kesämökki, Töllilä, esiintyy vielä vuonna 1984 Topeliuksen Vattumatoon tehdyssä kuvituksessa. Onnellisiin ja toimeliaisiin lapsuusmuistoihin tekee tumman juovan liikenneonnettomuus: Maija juoksi ulos pihan portista ja suoraan hevosen alle. Vammaan tuli tuberkuloosi. 

Lapsuusajan pitkä sairastelu teki Maijasta lukijan. Noihin aikoihin heräsi myös hänen kiinnostuksensa kirjojen kuvituksiin. Elsa Beskowin kuvakirjat "katsottiin puhki". Suuria suosikkeja olivat myös Carl Larsson, Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela.

Vuonna 1934 Maija Karma aloitti opinnot Helsingin yliopistossa suomen kieli ja historia pääaineinaan. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotena hänelle kävi selväksi, että kuvataide oli hänen todellinen kutsumuksensa: hän vietti enemmän aikaa yliopiston piirustuslaitoksella kuin suomen ja historian professorien luennoilla.

Seuraavana vuonna Maija pyrki ja pääsi Ateneumin piirustuksenopettajalinjalle. Seppo Heiskasen teos antaa runsaasti tietoa tuon ajan taideopettajista ja heidän persoonallisista tyyleistään ja keskenään ristiriitaisista ohjeistaan.

Valmistumisen jälkeen opettajanpaikkaa ei heti löytynyt, joten Maija muutti vanhempiensa kanssa Turkuun ja jatkoi siellä opintoja Turun piirustuskoulussa ja Turun ruotsinkielisessä kotiteollisuuskoulussa, jossa hän myös samaan aikaan toimi hetken piirustuksenopettajan sijaisena.

Talvisodan aikaan Maija toimi lottana ja maalasi pannunalusia Kupittaan keramiikkatehtaalla. Jatkosodan aikana hän siirtyi mainostoimistotyöhön Huhtamäki Osakeyhtiöön. Tämä työ teki hänestä lopullisesti kuvittajan. Jatkosodan lopulla Maija Karma siirtyi taas Helsinkiin kuvittamaan ensin Lotta Svärd -lehteä ja sen jälkeen tekemään kuvituksia yli kymmeneen muuhun lehteen. Samaan aikaan hän aloitti työnsä kustantamojen palveluksessa kirjankansien ja lastenkirjojen kuvittajana.

Mainostoimistotyö näkyy myös Maija Karman myöhemmällä uralla kiinnostuksena mainoskuvituksen tyyleihin. On helppo nähdä, miksi 1960-luvun Onneli ja Anneli -kirjojen kuvitus tuntuu niin tutulta. Sitä samaa ihmiskuvaustyyliä, jossa raajat ovat pitkät, kaula venytetty ja hartiat luisut, ovat tuon ajan mainokset ja aikakauslehtikuvat tulvillaan.

"Ajattelen aika paljon taideteollisesti", Maija Karma kertoo tässä kirjassa. Hän siis on nähnyt työnsä teollisesti tuotettuna käyttötaiteena. Ajan mittaan hän perehtyi perusteellisesti muun muassa eri painotekniikoihin. Vapaassa taidekoulussa hän kehitti taitojaan grafiikassa ja tutustui muiden muassa Henri Matissen oppilaaseen Vincent Rosseliin, Unto Pusaan ja Sam Vanniin, jotka saivat hänet kokeilemaan myös abstraktimpaa ilmaisua. Pian Maija Karma kuitenkin palasi itselleen luonnollisempaan figuratiiviseen tyyliin. Myöhemmän tuotannon vesiväriluonnosten vaivattoman tuntuinen kepeys on kuitenkin mielestäni saanut vaikutteita myös abstraktimmasta ilmaisusta.  

Mieluisimpina kuvan teon välineinä Maija Karmalle olivat lyijykynä, hiili, tussikynä ja -sivellin. Peitevärit korvautuivat uran loppupuolella yhä enemmän ilmavamman vaikutelman synnyttävillä vesiväreillä. Talvikuvissa hän suosi guassia. Värien lisääntyminen kuvituksissa oli suoraa seurausta painotekniikan kehityksestä. Alkuaikojen työt olivat suurelta osin mustavalkoisia piirroksia, joihin joskus lisättiin kirjapainossa yksi tehosteväri.

Jatkuva itsensä kouluttaminen ja kehittäminen sekä tietenkin jatkuva luonnostelu ja piirtäminen olivat luonnollinen osa Maija Karman työtä. Luonnostelukaan ei ollut sattumanvaraista. Kun tarvittiin koirakuvia, hän kiersi koiranäyttelyitä. Eläinkuvia varten hän meni piirtämään Korkeasaareen. Luonto ja metsät olivat lapsuudesta asti tärkeitä luonnostelukohteita, ja tunnistettavan realistisesti ja samalla sadunomaisesti kuvattu suomalainen metsä esiintyy hänen useissa kuvituksissaan. Innokas koti- ja ulkomaiden matkakohteiden koluaja kantoi jatkuvasti luonnoslehtiötä mukanaan. Lapsikuvia syntyi satamäärin sisarusten lapsista. Myöhemmin hän teki lapsi- ja eläinmuotokuvia myös tilauksesta. Koko uransa ajan hän myös pyrki tietoisesti eroon havaitsemistaan maneereista. Hän ei pitänyt toivottavana, että hänen työnsä "heti tunnistettiin hänen tekemikseen".

Yleensä lastenkirjan kuvittaja pääsee työhön vasta sen jälkeen, kun kirjailija on oman osansa tehnyt. Tämä vaatii kykyä eläytyä tekstin tunnelmaan. Kuvittaja voi myös tuoda teokseen jotain lisää, myös sellaista jota kirjailija ei ole tullut ajatelleeksi. Maija Karman kuvituksissa on usein humoristinen vire, joka istuu lastenkirjakuvituksiin erinomaisesti. Usein se antaa varsinkin aikuiselle kanssalukijalle pienen lisäilon.

Maija Karman uralla on esimerkkejä tuotantotavasta, jossa ei noudateta ihan perinteistä järjestystä. Aila Nissisen Suvisaaren kirja syntyi tiiviissä yhteistyössä Nissisen kesämökillä: kuvat syntyivät lähes samanaikaisesti tekstin kanssa. Aapelin Koko kaupungin Vinski -kirjan kuvituksesta kirjailija oli niin mielissään, että hän kirjoitti kuviin pitkät humoristiset selostukset, joista näin tuli osa julkaistun teoksen tekstiä.

Tämän Maija Karman elämää ja tuotantoa esittelevän teoksen kuvitus on ihastuttava. Tuli jopa mieleen toive, että tekstiosuuden toistoja vähentämällä olisi mukaan mahtunut vielä muutama lisäkuva. Erityisen houkuttelevia olivat lukuisat luonnokset, joita ei muualla pääse näkemään.

Omat ensikosketukseni Maija Karman kuviin ovat luultavasti peräisin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoista, joista varsinkin Jaakko Vaakko oli äitini suosikki ja sitä sain lapsena kuulla usein kirjan kanssa tai ilman kirjaa. Äitini luki meille lapsille ääneen myös kaikki kolme Maija Karman kuvittamaa Martti Haavion Opettaja kertoo -kirjaa. Monissa Lasten toivekirjaston teoksissa oli Maija Karman tekemä kansi, joissakin myös muuta kuvitusta. Lastenkirjahyllyymme vilkaisemalla löydän nopeasti useita Karman kansikuvia: Koko kaupungin Vinski, Töpö ja Anton, Leijona karkuteillä... etsimällä löytyisi varmasti muitakin.

Seppo Heiskanen, Maija Karma – sadun kuvaaja. WSOY 1992. Kuvitus: Maija Karma. 127 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 21: Kirja liittyy lapsuuteesi.

torstai 22. syyskuuta 2022

André Maurois: September Roses


Heinäkuun alkupuolella käväisin Joensuun Ruusupuistossa toteamassa, että olin myöhässä: tältä kesältä kukkaloisto jäi näkemättä. Useimmat ruusulajikkeet kukkivat varhain ja melko lyhyen aikaa. Joskus suotuisissa oloissa ruusut tosin saattavat lepovaiheen jälkeen tulla kukkaan uudelleen vielä syksyllä. Nämä syyskuun ruusut ovat siis mainio vertauskuva nuoruuteen liitetyille tunteille, jotka elämän syksypuolella kokevat uuden kukoistuksen.

Guillaume Fontane on menestynyt romaanikirjailija, jolla nyt lähellä kuudenkymmenen vuoden ikää on niin sanotusti haku päällä. Hän ihastuu nuoreen Wandaan, joka on tullut piirtämään hänen muotokuvansa elämäkertateoksen kantta varten. Viaton seurustelu lopahtaa alkuunsa, kun Guillaumen puoliso Pauline sairastuu vakavasti. Pauline on omistanut elämänsä miehensä uran edistämiselle eikä katso hyvällä kilpailijoita. Kun Guillaume säikähtäneenä katkaisee välinsä Wandaan, Paulinen oireet nopeasti hellittävät. Puolisoiden välit eivät kuitenkaan palaa aivan ennalleen. Pauline kantaa kaunaa ennen kaikkea siitä, että Guillaume on salannut häneltä osan elämäänsä.

Kun Guillaume saa kutsun luentomatkalle Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvaltoihin, Pauline ei lähde mukaan. Romaanin laaja keskiosa kuvaa tätä matkaa innoittuneen ja kulttuuriset viitteet hallitsevan matkailijan silmin.

Kuten arvata saattaa, uudessa ympäristössä, ihailevien ihmisten ympäröimänä, Guillaume lankeaa uudelleen. Perulainen näyttelijätär Dolores "Lolita" García on nuori, kaunis, kulturelli ja älykäs. Lolita oppaanaan ja tulkkinaan Guillaume tutustuu Liman kirkkoihin ja museoihin. Heidän keskustelunsa taiteesta ja runoudesta ovat nokkelia ja henkeviä. Illalla hotellissaan Guillaume käy näennäistä painia omantuntonsa kanssa, mutta selvää on, että viileä Pauline on jäämässä toiseksi kuuman Lolitan rinnalla.

Kun Lolita kertoo tulevansa samalla lentokoneella luentokiertueen seuraavalle etapille Kolumbiaan ja majoittuvansa Bogotássa samaan hotelliin Guillaumen kanssa, on jo selvää, että suhde tulee etenemään henkeviä keskusteluja pitemmälle. "Minusta tuntuu kuin olisin aina tuntenut sinut", Dolores henkäisee ranskan sinuttelumuotoa käyttäen – ja Guillaume on myyty.

Bogotán nähtävyydet, esikolumbiaanisen taiteen museo ja Tequendaman putoukset kuvataan rakastuneen miehen haltioitunein silmin. Lolitan kanssa kaikki näyttää kirkkaammalta ja elävämmältä. Syyskuun ruusu puhkeaa täyteen kukkaan öisin hotellissa. Kaikki kommentoivat Guillaumen nuortunutta ulkomuotoa.

Eräänä iltana Guillaume kuulee baarissa pätkän Lolitan ja kolumbialaisen näytelmäkirjailijan keskustelusta. "Minusta tuntuu kuin olisin aina tuntenut sinut, Pedro-Maria", sanoo Lolita. Mustasukkaisuuden aalto lyö läpi Guillaumen.

As he made his way upstairs he suddenly felt that he had again become an old man. His mood had sharply changed, and he thought of himself as resembling one of those village squares which the gaiety of festival has transformed for a brief moment. But when the last fireworks are over, it resumes the poor and gloomy aspect of its every day, among the wreckage of dead suns. He was humiliated, ashamed, and angry. 'The very same words,' he told himself, 'and spoken in the very same tone... Ah! what an actress!...'

Sisäisen tutkistelun tilassa Guillaume ajattelee voivansa nyt unohtaa koko romanssinsa ja palata Paulinen luo.

'A man can feel only a limited amount of love: and I was well on the way to squandering mine.'

Koska kirjaa oli tässä vaiheessa vielä pitkästi jäljellä, oppi ei tietenkään vielä lopullisesti mene perille. Lolita selittää, että ammattinsa takia hänen on mielisteltävä näytelmäkirjailijoita. Se on todellakin vain näyttelemistä. Guillaumen kanssa on luonnollisesti kyse aivan muusta. Vanha hupsu uskoo, koska haluaa uskoa. Romaanikirjailijasta kuoriutuu vielä kaiken lisäksi lemmenlyyrikko. Runot oli tässä englanninkielisessä versiossa jätetty kääntämättä. Ranskaa taitamattomien lukijoiden vuoksi olisi varmaan ollut syytä tarjota raakakäännös alaviitteissä.

Romaanin kolmas ja viimeinen osa tapahtuu jälleen Ranskassa. Guillaume ei pysty kauan pitämään salassa Paulinelta rakkausrunoilla kuorrutettua kirjeenvaihtoaan Lolitan kanssa. Tieto miehen rakkausseikkailusta vaikuttaa Paulineen kuin tauti: pakkomielteisesti hän vaatii, että Guillaume kertoo hänelle suhteen pienimmätkin yksityiskohdat. Hän myös alkaa itse käydä kirjeenvaihtoa Lolitan kanssa. 

Pian käy ilmi, että Lolita on tulossa Ranskaan: Pauline on auttanut Lolitan teatteriryhmää järjestämään näytöksiä Pariisissa. Guillaume on tällä välin jo ymmärtänyt, että suhteella Lolitan kanssa ei ole tulevaisuutta. Hän matkustaa pois Pariisista Lolitan vierailun ajaksi. Hoitakoot akat keskenään! (Näin karkeata ilmaisua tämä kultivoitunut romaani ei tietenkään käytä.)

Pauline ja Lolita kohtaavat ja käyvät sivistyneen keskustelun elämästä ja rakkaudesta. Tällainen vanhanpuoleinen ja vanhanaikainen mieslukija koki jollain tavalla imartelevana keskustelun, jossa kaksi viehättävää naista keskustelee miehen hyvinvoinnista. Lolita jopa antaa Paulinelle vinkkejä siitä, miten tämä voisi näyttää hieman freesimmältä. Nykyaikainen naislukija luultavasti tikahtuisi nauruunsa tätä lukiessaan. Keskustelun päätteeksi Lolita sanoo Paulinelle: "Tuntuu kuin olisin aina tuntenut sinut."

Loppu on onnellinen. Lolita on mennyt matkoihinsa. Pauline ja Guillaume tekevät sinunkaupat lähes kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Voi herranjestas näitä ranskalaisia!

Tätä romaania ei voinut ottaa kovin vakavasti – tuskin se sellaiseksi on tarkoitettukaan. Se oli kuitenkin mukavaa luettavaa. Kerronta etenee nopeasti sujuvan replikoinnin varassa. On tiettävästi olemassa chick-litiä, tipukirjallisuutta, nuorille naisille. Tämä romaani edustaa samaa tyylilajia mutta sopii mainiosti sulkasadosta kärsiville ja kannuksensa pudottaneille sitkeälihaisille kukkopojille. Kirvestä ja pölkkyä odotellessa.

P. S. Antikvariaatista löytämäni kirja on näemmä alun perin kuulunut Inkeri Tuomikoskelle. Minkähän takia Proust-kääntäjämme on hankkinut englanninkielisen version? 

P. P. S. Kirjailija André Maurois (1885–1967) oli minulle aiemmin tuttu siksi, että yksi ensimmäisiä kokonaan ranskaksi lukemiani kirjoja oli hänen kirjoittamansa elämäkertateos Ariel ou la vie de Shelley. Se on viehättävä pieni kirja runoilija Shelleyn dramaattisesta elämästä. Olen lukenut sen useampaan kertaan myöhemminkin. Pokkaripainokseni on rispaantunut ja liimalla korjailtu mutta edelleen kovin rakas.

André Maurois, September Roses. Penguin Books 1962. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Roses de septembre (1956) englanniksi kääntänyt Gerard Hopkins. Kannen piirros: Charles Mozley. 220 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 46: Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen.

tiistai 20. syyskuuta 2022

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie


Viime kesänä luin Victoria Masin historiallisen romaanin Le Bal des folles, joka sijoittuu Salpêtrièren mielisairaalaan Pariisissa 1800-luvun lopulla. Sama sairaala ja osittain samat henkilötkin ovat mukana Per Olov Enquistin romaanissa Blanche ja Marie

Romaanin Blanchen esikuvana on ollut Blanche Wittman, Salpêtrièren potilas, josta tuli kuuluisa sairaalan johtajan, Jean-Martin Charcot'n, hysteriaa käsittelevien luentojen "tähtiesiintyjänä". Charcot'n kuoleman jälkeen Blanchen oireet katosivat ja hän työskenteli apuna radiologisissa tutkimuksissa. Säteilyn vaaroja ei vielä tuolloin tunnettu. Syöpäkasvainten takia Blanchelle tehtiin useita amputaatioita ja hän kuoli 54-vuotiaana säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Romaanin Marie pohjautuu Marie Curien, kaksinkertaisen nobelistin ja säteilytutkijan, elämäkertatietoihin. Myös Marie Curie sairastui vakavasti tutkimustensa aikana saamistaan säteilyannoksista. 

Romaanissa esiintyy lukuisia muitakin tunnettuja historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Sigmund Freud, joka myös tosielämässä työskenteli nuorena Salpêtrièressä, ja Albert Einstein. Jane Avril, Salpêtrièrestä parantuneena vapautunut kabareetanssija ja taidemaalari Toulouse-Lautrecin malli, esiintyy myös aiemmin mainitsemassani Victoria Masin romaanissa, tosin nimettömänä. Tohtori Charcot'lla on Enquistin romaanissa keskeinen rooli: vastoin tiedossa olevia tosiasioita hän on siinä Blanche Wittmanin rakkauden kohde ja lopulta myös rakastaja. 

Lopun kiitoksissaan Per Olov Enquist korostaa, että kyseessä on romaani, vaikka teos pohjautuukin historiallisiin dokumentteihin. Tämä on lukijan syytä pitää mielessään. Kyseessä on fiktiivinen teos, joka yrittää selvittää rakkauden olemusta. Päähenkilöiden elämäkerroissa on aineksia, joiden ansiosta he sopivat tähän teokseen. Myös Salpêtrièren sairaala muuttuu tässä romaanissa vaikeiden rakkauksien taloksi.

Se oli todellinen linna Pariisissa, Linna! Ja sinne koottiin rakkaudesta sekaisin menneet naiset. He olivat rappeutuneita tai vanhaksi tulleita naisia tai sellaisia tyttöjä, joitten olisi pitänyt ryhtyä etsimään rakkautta, mutta olivat vain odottaneet sitä ja luhistuneet. Heille kaikille oli yhteistä, että rakkaus oli näytellyt osaa jokaisen elämässä, mutta he olivat pettyneet siihen.

Enquistin romaanissa Blanche ja Marie työskentelevät Marie Curien laboratoriossa työtovereina ja myöhemmin, kun Marie on joutunut luopumaan tieteellisestä työstään, he jatkavat ystävinä. Heitä yhdistävät rakkaudessa koetut pettymykset ja yritys ymmärtää, mistä rakkaudessa oikeastaan on kysymys. Romaanin Blanche on kirjoittanut kolme muistikirjaa – keltaisen, punaisen ja mustan – jotka hän on nimennyt Kysymysten kirjaksi. Sen mottona on "Amor omnia vincit" – rakkaus kaiken voittaa. Lainaukset näistä fiktiivisistä muistikirjoista muodostavat ison osan Enquistin romaanista. Enquist nostaa Blanchen ja Marien rinnalle muutamaan otteeseen myös kolmannen naisen, jonka rakkaus on pettänyt: oman äitinsä, joka jäi nuorena leskeksi. 

Romaanin kertoja, joka siis on tunnistettavissa Per Olov Enquistiksi, pohtii todellisten ja keksittyjen tietojen pohjalta päähenkilöidensä vaikeaa elämää. Blanche elää raajat amputoituna etupäässä muistoissaan ja muistikirjoissaan. Liikkumaan hän pääsee vain pyörillä varustetussa laatikossa. Hän väittää surmanneensa Jean Charcot'n ja toimineensa silloin rakkaudesta. Hän myös on halunnut teollaan auttaa Marieta ymmärtämään rakkauden luonteen. Lukijakin pääsee mukaan salaisuuteen, sillä romaanin lopussa kuvataan Blanchen ja Charcot'n viimeiset yhteiset hetket.

Marielle myönnettiin toinen Nobelin palkinto hänen miehensä kuoleman jälkeen, mutta samaan aikaan paljastui suhde, joka hänellä oli ollut tutkijakollegaansa. Marieta syytettiin avionrikkojaksi, ja tässä romaanissa Ruotsin akatemia esittää toivomuksen, ettei Marie tulisi Tukholmaan ottamaan vastaan palkintoaan. Ranskassa Dreyfus-tapauksen kiihdyttämässä ilmapiirissä häntä – katolistaustaista ateistia – myös väitettiin juutalaiseksi ja puolalaisen taustansa takia vielä ulkomaalaiseksi. Ihmeellisesti – ja masentavasti – nämä kaksi asiaa, juutalaisuus ja ulkomaalaisuus, vielä tänäkin päivänä ovat joidenkuiden mielestä tuomittavia. Loppuelämänsä Marie joutui elämään julkisuudesta syrjässä.

Romaanin naiset joutuvat kärsimään yhteiskunnan kaksinaismoralismista ja tekopyhyydestä. Naiselle ei sallita samoja asioita kuin miehille. He eivät missään nimessä saa olla miehiä etevämpiä. Marie Curien saavutukset yritettiin toistuvasti pistää hänen aviomiehensä tai mieskollegoidensa tiliin. Omituista kyllä nainen ei ilmeisesti pystynyt olemaan edes aidosti hullu, sillä Blanche Wittmania ja muita Salpêtrièren naispotilaita moitittiin toistuvasti oireiden näyttelemisestä.

Enquistin romaani yrittää siis lähestyä vaikeaa aihetta: mikä on rakkauden olemus. Enquistin aikaisemmista romaaneista on jo käynyt selväksi, että valmiiksi pureskeltuja vastauksia on turha odottaa. Tämäkin romaani hapuilee kohti vastausta fragmenttien, yksittäisten tapahtumien ja myös kirjailijan omien muistojen avulla. Olen aiemmin kuvaillut Enquistin romaaneja palapeleiksi, joiden palasista osa puuttuu tai kuuluu johonkin toiseen palapeliin. Tällä kertaa kuvaan jäi erityisen paljon aukkoja. Romaanin kertoja toteaakin useaan otteeseen, että ei saa luovuttaa vaan täytyy vain yrittää ymmärtää. 

Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja ajattelin lapsellisia ajatuksia – myönnän että tämä on Blanchen sanonta – evankeliumi merkitsi sanomaa rakkaudesta, ja kaikki rakkaus oli toisaalta käskettyä, toisaalta kiellettyä. Tästä syntyi houkutus, joka oli räjähdysherkkä ja siis tappava. Rakkaus ja kuolema liittyivät yhteen, emmekä me voineet päästä vapaiksi. Kaikki puhuivat rakkaudesta, mutta kukaan ei selittänyt sitä. Rakkaus oli samalla suurinta syntiä. 
Silloin ei saa luovuttaa. 
Ellei luovuta, kaiken voi selittää, myös tuskan, mikäli lopulta nousee jaloilleen ja kävelee.

 

Per Olov Enquist, Blanche ja Marie. Gummerus 2005. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Boken om Blanche och Marie (2004) suomentanut Antero Tiusanen. Kansikuvassa yksityiskohta André Brouillet'n maalauksesta Charcot opettaa Salpêtrièressä (1887). 234 s. 

-----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

torstai 15. syyskuuta 2022

Marie Redonnet: Tir & Lir

Marie Redonnet'n Tir & Lir on minimalistinen näytelmä, jonka voi kyllä halutessaan lukea myös dialogimuotoisena romaanina, koska sen kohtausrakenne ei ole erityisen draamallinen. Sen tapahtumat sijoittuvat kymmenelle peräkkäiselle maanantaille ja toistuvat joka päivä lähes samanlaisina. Näyttämökuva on pelkistetty: huoneessa on neljä sänkyä, joista kaksi on hieman pienempiä; yöpöytä, jonka päällä kaksi paksua kirjenippua; nojatuoli ja kirjoituspöytä.

Mab ja Mub saavat joka maanantaiaamu kaksi kirjettä, jotka Mub lukee ääneen Mabille. Yksi kirje heidän pojaltaan Tiriltä, joka on sotilas, ja toinen heidän tyttäreltään Liriltä, joka on ilmeisesti prostituoitu, vaikkei sitä aivan suoraan sanotakaan. Joka maanantai-iltapäivä, lukuun ottamatta aivan viimeistä päivää, jolloin Mub kirjoittaa lapsilleen jo aamulla, Mub kirjoittaa molemmille lapsilleen kirjeet, jotka lukee ääneen Mabille. Kirjeiden saamisen ja kirjoittamisen välillä Mab ja Mub keskustelevat, enimmäkseen lapsistaan mutta myös omista vaivoistaan. Tir ja Lir esiintyvät näytelmässä vain kirjeidensä kautta. Kirjeissä ei ole kovin paljon eroja päivästä toiseen; niiden sävy on aina rakkauden ja huolenpidon täyttämä.

Mab on saanut lapset, Tirin ja Lirin, noin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siitä lähtien hänellä on ollut epämääräisiä vatsakipuja eikä hän ole noussut vuoteestaan. Mub on koko pitkän ajan hoitanut Mabia. Mab on luku- ja kirjoitustaidoton. 

Mub on ollut postinkantaja, mutta hänen jalkansa ovat nyt huonossa kunnossa, mistä hän syyttää liiallista kävelemistä työssään. Näytelmän kymmenen päivän aikana Mabin jalkojen kunto huononee entisestään ja viimeisinä päivinä hänkin on koko ajan vuoteessa. Hän ei ole enää pitkään aikaan pystynyt vaihtamaan lakanoita, joten vuoteet ovat saastaisessa kunnossa. Näytelmän keskivaiheilla Mab ja Mub siirtyvät pariksi päiväksi lastensa vuoteisiin, mutta palaavat takaisin omiinsa, koska lastenkin vuoteet likaantuvat.

Ensimmäisen maanantain kirjeessä Tir kertoo haavoittuneensa jalkaan harjoituksissa ammutusta harhaluodista. Hän joutuu jäämään sairaalaan, kunnes haava on parantunut. Myös Lirillä on huonoja uutisia: hän on saanut kuumetaudin, joka karkottaa pois asiakkaat.

Seuraavissa kirjeissä tilanne huononee kummankin lapsen osalta. Tiriltä amputoidaan ensin yksi jalka ja myöhemmin vielä toinenkin. Lir joutuu sairaalaan karanteeniin mikrobitulehduksen takia. Välillä lasten vointi paranee ja he suunnittelevat kirjeissä kotona käymistä, mutta viime hetkellä heiltä tulee kirjeet, jotka kertovat, että Tirin majuri ja Lirin lääkäri ovat kieltäneet matkustamisen. 

Mub järjestelee kirjeitse koko perheelle paikkoja hoitolaitokseen, mutta suunnitelma peruuntuu, kun käy selväksi, etteivät lapset pysty tulemaan mukaan. Viimeisenä maanantaina tulee kirje Tirin majurilta ja toinen Lirin lääkäriltä. Tir ja Lir eivät tule selviämään hengissä: kirjeitä ei enää tule. 

Mub kirjoittaa lapsilleen viimeiset kirjeet, joissa kertoo, että myös heidän – Mabin ja Mubin –  elämä on lopussa ja että lasten kirjeet ovat olleet parasta vanhempien elämässä ja ainoa millä on merkitystä. Näytelmä loppuu siihen, että Mab ja Mub hyvästelevät toisensa. Kun kirjeet loppuvat, loppuu elämä.

Edellä kerrotusta on varmaan käynyt ilmi, että kyseessä on hyvin abstrakti, tekstipainotteinen näytelmä. Sen päähenkilöiden elämä muodostuu kirjaimellisesti teksteistä, kirjeistä. Yllättävää on oikeastaan vain se, miten liikuttava näytelmä on saatu aikaan näin pelkistetyillä keinoilla.

Näytelmän kirjallinen esikuva on helposti tunnistettavissa: samanlaisia äärimmilleen pelkistettyjä ja toistoon luottavia draamoja olemme nähneet ja lukeneet Samuel Beckettin tuotannossa. Beckettin mieltymys yksitavuisiin, hieman outoihin henkilönimiin toistuu myös Redonnet'n näytelmässä. (Nimiin kätkeytyy myös sanaleikki: tirelire tarkoittaa säästölipasta.) Beckettin Leikin lopussa on jopa hieman samanlainen rappeutunut vanha pariskunta – jalattomat Nell ja Nagg – jotka elävät roskalaatikoissa. Beckett vaikuttaa kuitenkin melko kylmältä verrattuna Redonnet'n tunteikkuuteen.

Tir & Lir -näytelmää lukiessani huomasin, että kun kerronta on kovin toisteista ja korostetun yksinkertaista ja tapahtumia on vähän, mielikuvitukseni alkaa tuottaa merkityksiä, jotka eivät välttämättä ole kirjailijan tarkoittamia. Kerron siis tässä lopuksi, kuinka minä tämän tarinan luin. En väitä, että tulkintani on oikea. Todennäköisesti se on aivan metsässä, mutta syyttäköön kirjailija itseään, kun jätti portin sinne auki.

Kiinnitin huomiota vihjeisiin, jotka korostivat lasten kirjeiden keskeisyyttä Mabin ja Mubin elämässä. Kun Mabilla on yltyviä mahavaivoja, Lirin kirjeisiin ilmaantuu "mikrobi". Kun Mubin jalat eivät enää kunnolla kanna, Tir haavoittuu jalkoihin. Kun Mub menettää liikuntakykynsä, Tirin jalat amputoidaan.

Missään vaiheessa emme näe postinkantajaa, joka tuo kirjeet. Ne ovat Mubilla valmiina maanantaiaamuisin. 

Keskustelussa Mabin kanssa Mub kertoo, ettei hän olisi halunnut lapsia. Hän olisi halunnut olla vain kahdestaan Mabin kanssa. Mab on ollut vuoteenomana lasten syntymästä asti. Mitä on tapahtunut?

Edward Albeen tunnetussa näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia sen päähenkilöillä, Georgella ja Marthalla, on poika, joka osoittautuu pariskunnan mielikuvituslapseksi. Samaan tapaan aloin ajatella Tiriä ja Liriä vain sanoista rakennettuina lapsina, fiktiona, josta on tullut kahden onnettoman ihmisen elämän sisältö.

Postinkantajalle, Mubille, voisi helposti pälkähtää päähän lohduttaa lapsensa menettänyttä äitiä kirjeillä olemattomilta lapsilta. Mab on luku- ja kirjoitustaidoton, joten petos on ollut helppo toteuttaa. Näytelmä antaa myös vihjeitä siitä, että Mab on mukana juonessa, vaikkei paljastakaan sitä suoraan Mubille. Hän toteaa jo varhain, että kirjeet ovat Mubin koko elämä. Näytelmän viimeisissä sanoissa hän sanoo selvästi, ettei koskaan unohda Mubin kirjeitä – lasten kirjeistä hän ei sano mitään. 

MAB. – Je n'oublierai jamais tes lettres. Je m'en souviendrai jusqu'à la fin. C'est déjà la fin, Mub?
MUB. – Oui, Mab.
MAB. – Alors, adieu, Mub.
MUB. – Adieu, Mab.

Että tämmöistä ylitulkintaa tällä kertaa. Anteeksi jos pilasin hyvän absurdin näytelmän etsimällä siitä merkityksiä.

Marie Redonnet (s. 1948) on arvostettu ranskalainen kirjailija, jonka tuotteliain vaihe sijoittuu 1980- ja 1990-luvuille.

Marie Redonnet, Tir & Lir. Les Éditions de Minuit 1988. 77 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 23: Pieni kirja.

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Lauri Viita: Entäs sitten, Leevi


Entäs sitten, Leevi ilmestyi marraskuussa vuonna 1965. Se aloitti kolmiosaiseksi suunnitellun romaanisarjan, jonka päähenkilönä on Leevi Luupää. Tässä ensimmäisessä osassa Leevi on 19-vuotias lukiolainen, joka suuntautuu kohti kirjailijanuraa. Leevin myöhemmät vaiheet jäävät ikuiseksi arvoitukseksi, sillä Lauri Viita kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin kuukautta myöhemmin, juuri ennen joulua.

Romaani on sävyltään hämmentävä. Sen yleisilme on koominen; siinä on runsaasti nuorten päähenkilöiden nokkelaa tai ainakin näsäviisasta sanailua. Vuoropuhelu, joka usein kirjataan samalla tavalla kuin näytelmän repliikit tai kuten Seitsemän veljeksen replikointi, tekee romaanista helppolukuisen. Lauri Viidan jälkeenjääneistä papereista on ilmeisesti löytynyt myös tämän romaanin osittainen näytelmäversio.

Tämän kevyen pinnan alla kulkee traaginen ihmissuhdekuvio, joka pakottaa Leevin pohtimaan syyllisyyttä ja omien toimiensa vaikutusta toisiin ihmisiin. Tämä osa romaanista toimii hyvin. Paljon tilaa vievät kuitenkin myös Leevin ja muutaman muunkin romaanihenkilön saarnanomaiset teoreettiset yksinpuhelut. Niissä on aina puhujasta riippumatta samanlainen viisasteleva ilmaisutapa. Myötäsukaisesti tulkiten niissä tehdään pilaa tällaisesta totisesta teoretisoinnista, mutta lukijalle jää kuitenkin vahva epäilys, että ne on tarkoitettu ihan vakavasti otettaviksi ja kyse on tahattomasta koomisuudesta.

Romaanin keskiössä on noin kymmenen nuoren ryhmä, joka muodostaa Suvantolan retkeilyseuran ytimen. Porukalla tehdään retkiä lähiseudun luontokohteisiin ja käydään tansseissa. Samalla keskustellaan syvällisiä ja tutustutaan vastakkaiseen sukupuoleen. Leevi hapuilee tyttöasioissa useamman tytön välillä. Tärkeimmiksi hänelle tulevat sukupuoliasioihin mutkattomasti suhtautuva Anni, joka on muutaman vuoden Leeviä vanhempi, sekä kuusitoistavuotias Elma. 

Leevin suhde Anniin on luonnollista "kuin syöminen ja juominen", kun taas Elma on Leeville "runotar", jonka kanssa seksuaalinen suhde olisi "tahraamista". Kun Elma ei saa Leeviltä sitä mitä kaipaa, hän hakeutuu satunnaiseen suhteeseen lähes tuntemattoman kanssa ja alkaa odottaa lasta.

Romaanin traagisen ja paljon käytetyn juonikuvion on aborttioikeus lähes kokonaan kitkenyt kirjallisuudesta. Tarina oli ennen niin tavallinen, että samaa juonikuviota esikoisromaanissaan hyödyntänyt Hannu Salama antoi sen jopa romaaninsa nimeksi: Se tavallinen tarina.

Ihmissuhdedraaman ohella romaani kuvaa Leevin pyrkimistä kohti kirjailijanuraa. Aiemmin hän on kirjoittanut paljon runoja, mutta nyt hän on päättänyt pistää kasaan menestysromaanin, joka kustantaisi hänen opintonsa maisteriksi asti. Ohjeita romaanin kirjoittamiseen hän saa muun muassa naapuriltaan Svenssonilta, jonka hämärähköt puheet romaanimuodosta ovat tuttuja Alex Matsonin Romaanitaide-teoksesta. 

Leevi kirjoittaa kertomusta kolmen pikkupojan souturetkestä kaukaista salmea kohti. Tekstiä pienehköltä kuulostavasta aiheesta tulee kymmeniä sivuja. Romaanin aika hidastuu, sillä nuori kirjailija lähestyy aihettaan kieli edellä.

Hän eläytyi soutuun ja ajatteli kuvata muita asioita muissa yhteyksissä. Hän tavoitteli kahta kärpästä kerrallaan ottamatta huomioon, että miljoonakin kärpästä on vain kärpässaalis. Itse asiassa juuri äidinkieli, jossa hän oli taituri, houkutteli hänet tälle pitkälle ja kapealle yksityispolulle. Hänelle se tarjosi runsaasti yleisnäkymiä, mutta kuinkahan mahtoi käydä penseän lukijan, jolle äänteet ja äänneyhdistelmät olivat vain kirjaimia eivätkä suinkaan mitään nuotteja tai siveltimenvetoja, puhumattakaan kallioita järkyttävistä iskuista. Leevi oli joutunut kielensä lumoihin. Se ei ollut enää ilmaisuväline, vaan itsekylläinen raaka-aine. Mutta luisto oli mainio. Hän kirjoitti, kunnes tupakka loppui.

Lauri Viita on kirjoittanut romaaninsa sisään myös sen kritiikin. Sama kielellinen luisto on nimittäin näkyvissä myös Entäs sitten, Leevi -romaanissa. Välillä luistoa on niin paljon, että pito kärsii.

Ja autius siinä mieltä kaivelikin, kun nyt kauniina sunnuntaipäivänä oli tullut siihen yksin eksähdetyksi. Pienen pieni punainen juoksupunkki menneitä ja tulevia hamuavan katseensa kamelina Leevi istui ja odotti.

Mikä olikaan se nouseva, laskeva, syttyvä, sammuva, häilyvä, kiitävä jokin, joka ihmisen mielessä vaihi kuin taivaalla pilvet ja kuu ja vesillä auringonkimmel, se jokin, joka teki elämän viehättäväksi. Miten tavoittaa se sanoihinsa. Pannako villinä kuorona puut puhumaan, laineet laulamaan, linnut livertämään, ihmiset itkemään: Ei ole eilistä, ei ole huomista, on vain nyt ja ikuisuus.

Jos romaanista etsii sanomaa, tuo edellä olevan lainauksen tartu hetkeen -asenne voisi täyttää sen tehtävän. Ei ole sattumaa, että Leevi aikoo antaa oman romaaninsa nimeksi "Tänään". Enkä usko, että on sattumaa, että Viita puolestaan antoi oman romaaninsa nimeksi Entäs sitten, Leevi. Ikään kuin tämä hetki ei kuitenkaan olisi kylliksi. Millaisiin päätelmiin sarjan seuraava osa olisikaan kulkenut?

Romaanin keskusteluissa sivutaan useita aiheita, joissa olisi ollut ainesta enempäänkin. Leevi muun muassa mainitsee lukeneensa Shakespearen Othellon useampaan kertaan ja tulleensa siihen tulokseen, että se ei kerro mustasukkaisuudesta vaan rotuongelmasta. Hyvin havaittu Suomessa, joka vielä romaanin julkaisuaikaan oli rodullisesti homogeeninen. Myös Leevin näkemys tulevaisuuden "monistuskulttuurista" oli jännittävä:

Koneita ja konesarjoja, käsiä ja käsisarjoja. Toisesta päästä sisään, toisesta ulos. Tieteitä, taiteita, valmiiksinaurettuja, valmiiksi itkettyjä, tutkittuja kiitettyjä. Hyviä hyviä. Kirjat markan metri ja taulut satamarkkaa aari. Musiikkia vuosi ilman taukoa jokaiseen kotiin. Eläköön kehitys. Kuka kysyy rauhaa. Kas, tässä tabletti ja tässä ruumisarkku.

Romaanin kuva harjukaupungista vesistöjen äärellä johtaa väistämättä ajatukset Lauri Viidan Pispalaan, jossa hänen lapsuuden kotitalonsa toimii kirjailijan esittelyyn omistautuneena museona. 

Romaanin kuvaama aika sijoittuu 1930-luvun vaihteen tienoille: kieltolaki on selvästi voimassa, mutta pirtua on helposti saatavilla eikä sen salakauppaa millään tavalla paheksuta. Romaanissa mainitaan myös ohimennen satakunta henkeä vaatinut laivaonnettomuus. Tällä viitataan mahdollisesti Kuru-laivan kaatumiseen Näsijärvellä vuonna 1929. 

Tämän ajanjakson nuorista on usein puhuttu "kadotettuna sukupolvena". Viidan romaanin nuoruuskuvaus on kuitenkin vakavammista sävyistään huolimatta raikkaan optimistinen. Ehkä sen takia ja tietenkin siksi, että kirja kertoo ensimmäisistä seurustelukokemuksista, minusta tuntui välillä, että luen nuortenkirjaa. 

Lauri Viita, Entäs sitten, Leevi. WSOY 1965. Päällys: Erkki Ruuhinen. 225 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 34: Kirjailijan nimessä on luontosana.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Francis Spufford: The Child that Books Built


"Tarvitsen fiktiota. Olen addikti."  –Francis Spufford

Riippuvuutensa syntyä ja luonnetta tutkiakseen kirjailija Francis Spufford (s. 1964) päätti lukea uudelleen kaiken sen kirjallisuuden, jonka oli lukenut lapsena ja nuorena. Tämä kirja kertoo hänen lukemisensa varhaishistorian. Siitä syntyy eräänlainen kehitystarina: älyllinen ja fyysinen kasvu näkyi muutoksina lukemisessa. 

Teoreettista tukea pohdinnoilleen Spufford haki sveitsiläisen kehityspsykologi Jean Piaget'n teorioista. Piaget'n tunnistamilla kehitysvaiheilla on Spuffordin mielestä vastineensa siinä, millaista kirjallisuutta lapsi eri ikäkausina kaipaa. Piaget'n kognitiivisen kehityksen vaiheita hyödyntäen Spufford jakoi lapsuutensa ja nuoruutensa lukuelämykset neljään lukuun, joille hän antoi otsikot "Metsä", "Saari", "Kaupunki" ja "Reikä". Näissä vaiheissa tuntuu olevan jotain yleispätevää, sillä olen lukenut useita samoja kirjoja kuin Spufford jokseenkin samassa ikävaiheessa. 

Alusta asti Francis Spufford tiesi etsivänsä addiktionsa lähdettä väärästä paikasta: riippuvuuden syyt eivät löydy huumetta tutkimalla. "Panimokierros ei selitä, miksi jostakusta tuli alkoholisti. Mikään sähköisten kellojen ominaisuus ei saanut Pavlovin koiria kuolaamaan."

Spufford katsoo, että hänen pakkomielteinen uppoamisensa sepitettyihin todellisuuksiin selittyy ilmapiiristä, joka vallitsi hänen lapsuuskodissaan. Kun Francis oli kolmen vanha, hänen opettajavanhemmilleen syntyi toinen lapsi. Francisin pikkusisko Bridget sairasti erittäin harvinaista perinnöllistä sairautta, kystinoosia, jossa munuaisiin kertyy elintoimintoja haittaavia kystinoosikiteitä. Bridgetin eliniän ennuste laskettiin aluksi muutamissa vuosissa. Vanhempien aika ja tarmo kului ansiotyöhön ja Bridgetin hoitamiseen sekä toistuviin sairaalakäynteihin, joiden pelkät edestakaiset matkat kestivät neljä tuntia. 

Lukeminen antoi Francisille mahdollisuuden kääntyä pois perhetilanteen ongelmista. Hän täytti mielensä fiktiivisillä todellisuuksilla, joiden tehtävänä oli suojata häntä todellisuuden paineelta. Fiktio ei kuitenkaan täysin kyennyt suojaamaan Francisia syyllisyyden tunteilta. Hän rakasti sisartaan mutta ei pystynyt tuntemaan riittävästi myötätuntoa tätä kohtaan.

Aivan kuten oopiumissa on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen käytön huumeena, kirjoissa on jotain, joka sallii "väärinkäytön". Spufford katsoo, että samat ominaisuudet, jotka voivat tehdä kirjasta ilmestyksen kaltaisen elämyksen, voivat joissain tilanteissa tehdä siitä huumetta.

Spuffordin pienen kirjan sävy on pohdiskeleva ja intiimi. Omakohtaisen pohdinnan ohessa se antaa myös runsaasti tietoa lastenkirjoista ja kirjailijoista. Vaikka yhteisiä lukukokemuksia ei olisi ollutkaan, kirjan sävy olisi riittänyt kääntämään ajatukseni myös oman lukemiseni historiaan. Unohduin pitkäksi aikaa muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden eri vaiheissa lukemiani kirjoja ja miettimään, mikä oli tehnyt yhdestä tärkeän ja toisesta yhdentekevän.

Metsä-otsikon alla Spufford kertoo varhaislapsuuden lukukokemuksista. Satujen metsät ovat läpitunkemattoman tiheitä ja valtavan laajoja. Englantilaisissa saduissa ne ovat suurelta osin tuontitavaraa, sillä jo 1000-luvulta lähtien englantilaiset Hannu ja Kerttu olisivat tulleet ulos metsästä niityille tai pelloille neljän mailin kevyen kävelyn jälkeen. Itävaltalaissyntyisen psykoanalyytikon Bruno Betteheimin suomeksikin julkaistuun Satujen lumous -kirjaan viitaten Spufford tulkitsee metsän vertauskuvaksi alitajunnastamme. 

Lapsuuden varhaisimmille lukukokemuksille on yleensä ominaista se, että ne koetaan turvallisen aikuisen kanssa. Aikuinen siis lukee lapselle ääneen. Spufford kertoo tästä vaiheesta ihastuttavan kokemuksen, joka vietteli hänet lopullisesti tarinoiden suurkuluttajaksi. Kun Francis oli neljän vanha, perheen tanskalainen au pair luki hänelle ääneen Nalle Puhin seikkailuja. Eräänä tammikuun päivänä, kun maa oli lumen peitossa, tanskalaistyttö vei Francisin läheiseen metsään "etsimään Nasua". Kahden kulkijan, ison ja pienen, jalanjäljet jäivät lumeen aivan samalla tavalla kuin tarinassa, jossa Nalle Puh ja Nasu etsivät tärppää. Tammipuun onkalosta he löysivät Nasun. Au pair oli itse ommellut sen ja vienyt metsään ennen lumisadetta. Valmiita Disneyn pehmoleluja ei tuolloin vielä ollut tarjolla.

Toinen jakso, Saari, kertoo siitä vaiheesta, jossa lapsi jo lukee itse. Francis oppi lukemaan kuusivuotiaana sairastuttuaan sikotautiin. Kirjaimet hän tosin oli jo oppinut koulussa, mutta pitkän sairausjakson aikana hän alkoi kotona yksinään tavata Tolkienin Hobittia kirjain kerrallaan, kunnes kirjaimet yhtyivät sanoiksi, sanat lauseiksi ja lauseet tarinaksi. Kouluun palatessaan Francis luki sujuvasti.

Sairastaminen liittyy omiinkin varhaisiin lukukokemuksiini. Yksin kotona ei ollut kovin paljon muuta tekemistä. Äidilläni oli lisäksi tapana helliä sairastamisvuorossa olevaa lasta ostamalla tälle sarjakuvalehtiä tai uuden kirjan. Robert Lawsonin Ankara talvi oli yksi tällainen sairaalle tuotu lohtu. Se osui kohdalleen täydellisesti: rakastin kirjoja, jotka kertoivat eläimistä tai joissa päähenkilöt selviytyivät ankarissa luonnonoloissa. Tämä kirja täytti molemmat ehdot. Sen vaikutus näkyi vielä pari vuosikymmentä myöhemmin, kun annoin sen tuoreen vaimoni luettavaksi, ja yhteiseksi haaveeksemme tuli samanlainen Kaikille riittää -maatila kuin on Lawsonin romaanissa. 

Tämän varhaisen itsenäisen lukemisvaiheen merkittävimmiksi teoksiksi Spuffordille muodostuivat C. S. Lewisin Narnia-sarjan kirjat. Näiden kirjojen avulla Spufford pohtii myös lastenkirjallisuuden suhdetta metafysiikkaan. "Saari" saa tässä merkityksen tämänpuoleinen tai se josta voimme saada aisteillamme tietoa. C. S Lewis tunnetusti ylittää tätä saarta ympäröivän meren varsinkin Narnia-sarjan viimeisessä teoksessa. 

Spufford kertoo siitä, kuinka Lewisin kokema kolaus filosofisessa väittelyssä johti hänet Narnia-sarjan kirjoittamiseen. Lewis vakaumuksellisena kristittynä uskoi, että järjellä ei voi olla fyysistä alkuperää vaan sen täytyy olla lahja "rajan takaa", siis todiste Jumalan olemassaolosta. Julkisessa väittelyssä Oxfordin yliopistossa nuori Wittgensteinin oppilas Elizabeth Anscombe, joka itse oli tunnustava katolilainen, romutti täysin Lewisin todistelun. Anscombe osoitti, että Lewis oli sekoittanut yhteen kaksi erilaista syykäsitettä. Järki voi olla täysin "tämänpuoleista" ja silti täyttää logiikan ankarimmatkin ehdot.

Tämän jälkeen Lewis kääntyi tarinan puoleen: jos järkiperusteet eivät kestäneet tarkastelua, tarinan piti ottaa todistaakseen, että rajan takana on jotain. Hän muisti aloittaneensa ja hylänneensä tarinan pienestä tytöstä, joka kohtaa faunin lumisessa metsässä... Spufford toteaa Wittgensteinia lainaten: "Mistä emme voi puhua, siitä meidän täytyy kirjoittaa lastenkirjoja."

Kaupunki-jaksossa huomio kohdistuu kirjoihin, joissa yhteisöön kuuluminen on keskeistä. Tyyppiesimerkkinä ovat Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -sarjan kirjat, etenkin romaani Pitkä talvi preerialla. Romaanisarjan pariin Spuffordin vei muun muassa samastuminen Lauraan, jolla on katkeria tunteita "täydellistä" sisartaan, sokeaa Marya kohtaan. Samoja tunteita Francis Spufford oli tuntenut sisartaan Bridgetia kohtaan. Kun ihmiset kehuivat Bridgetin huumorintajua, Francisin oli tehnyt mieli huutaa, etteivät Bridgetin vitsit edes olleet kovin hauskoja. Maryn sokeuden, samoin kuin Bridgetin sairauden, olisi luonnollisesti pitänyt herättää vain myötätuntoa.

Pieni talo -sarjan periamerikkalaisen eetoksen mukaan ihmisten tuli olla vapaita ja riippumattomia. Kaikenlainen kollektivismi on vapauden uhka. Varsinkin sarjan toinen kirjoittaja, Laura Ingalls Wilderin tytär, Rose Wilder Lane, oli Spuffordin mukaan kiihkeä oikeistolibertaari ja tässä suhteessa Ayn Randin hengenheimolainen. Pitkä talvi preerialla -romaanissa tämä asenne joutuu koville. Romaani kertoo tilanteesta, jossa ihmiset hengissä selvitäkseen joutuvat turvautumaan toisten apuun. Rose Wilder Lane pystyi hyväksymään ratkaisun, kun altruismi tulkittiin eräänlaiseksi kauppasopimukseksi: jos autat minua nyt, voin minä auttaa sinua myöhemmin.

En tunne Laura Ingalls Wilderin teoksia, joten en osaa sanoa, miten osuvia Spuffordin tulkinnat niistä ovat. Ainut kosketukseni kirjasarjaan on televisiosarja, josta kyllä olen nähnyt useita jaksoja.

Spuffordin kirjamuistelmien viimeinen osa, Reikä, kertoo lukijan siirtymisestä vähitellen aikuisuuteen. Oikeastaan 13-vuotiaalla lukijalla, joka ei enää ollut lapsi mutta ei vielä aikuinenkaan, oli kaksi mahdollisuutta: joko muuttaa lukemisensa luonnetta tai etsiä uusia aiheita, joita kuitenkin käsiteltiin tutulla tarinallisella tavalla. Toisin sanoen oli siirryttävä aikuisten kirjallisuuden tai genrekirjallisuuden pariin.

Siirtyminen aikuisten kirjallisuuteen oli Spuffordin mukaan ehkä helpompaa tytöille: suuri osa klassista englantilaista kaunokirjallisuutta oli naisten kirjoittamaa. Siinä oli runsaasti naispuolisia samastumiskohteita. Jane Austenin, Brontën sisarusten ja  George Eliotin kirjoissa oli riittävästi tuttuja elementtejä, mutta samalla ne käsittelivät ihmissuhteita uudella, syvällisemmällä tavalla ja toivat uusia, "aikuisten" elämänalueita tarinoihinsa.

Sisäoppilaitoksensa oppilaskirjaston hoitajana Spufford huomasi, että James Bondit eivät kerran lainaksi lähdettyään enää koskaan palanneet takaisin. Poikakoulun oppilaat löysivät niistä ensimmäiset kirjalliset mallit miehen ja naisen seksuaaliseen kohtaamiseen. Ei ehkä ihan parasta oppimateriaalia näin jälkeenpäin ajatellen. Spufford harmittelee sitä, ettei ehtinyt mukaan 1980-luvulla alkaneeseen YA-kirjallisuuden, nuorille aikuisille suunnatun fiktion, buumiin. Se olisi tarjonnut sujuvan siirtymän aikuisempaan lukemiseen.

Ilman YA-kirjallisuutta mutta nimenomaan tarinoiden ystävänä Spufford huomasi, että yhteiskuntasatiiri tuntui hyvin iskevän tähän ikävaiheeseen. Hänen suosikkejaan olivat Uljas uusi maailma ja Vuonna 1984. Niissä kirjailijat olivat kirjoittaneet teoksiinsa melko suoraviivaisen tien kohti tulkintaa. Se muistutti sitä turvallista tapaa, jolla kertoja lastenkirjallisuudessa kuljettaa lukijaa.

Tieteiskirjallisuutta Francis Spufford piti todellisena jumalanlahjana. Hän toteaa kyllä, että muukin genrekirjallisuus olisi voinut ajaa saman asian. Näissä kirjoissa tarinalla oli tärkeä rooli tutulla tavalla. Erityisen tärkeiksi Spuffordille tulivat Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta. Maameri-sarjaan hän oli tutustunut jo lastenkirjavaiheessaan, kun Narnian jälkeen oli etsinyt jotain samankaltaista luettavaa.

Minulle siirtyminen aikuisten kirjallisuuteen kulki dekkareiden kautta. Ahmin Agatha Christien, Quentin Patrickin ja Leslie Charterisin romaaneja ilman sen kummempaa syytä kuin se, että niitä löytyi kotini kirjahyllystä. Myös Desmond Bagleyn trillerit ja Esa Anttalan sotakirjat tarjosivat sopivaa tarinapohjaista jännitystä. Huvittavaa kyllä samaan aikaan tietoinen ajatteluni kulki kohti pasifismia ja johti aikanaan aseista kieltäytymiseen. Tarinoiden kaipuu voi johtaa yllättäville poluille.

Tieteiskirjallisuuteenkin hurahdin, mutta vasta aikuisiässä. Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi -romaanista tein jopa yleisen kirjallisuustieteen proseminaarityöni.

Viimeisessä vaiheessa matkalla aikuisuuteen Francis Spufford löysi "kulttikirjat": Tajunnan ovet, Lasihelmipeli, Zen ja moottoripyörän kunnossapito, Tom Robbinsin Another Roadside Attraction, Philip K. Dick, Vonnegut, Pynchon, Kerouac. Lista oli tuttu minullekin. Useimmat näistä tosin luin vasta parikymppisenä nuorena aikuisena. Lasihelmipeli ja Huxleyn Tajunnan ovet ovat kyllä edelleen lukematta. Pirsigin Zen-kirja jäi kesken. Tom Robbinsin kirjoista minulle se oikea on Still Life with Woodpecker, jonka romanttinen kuvaus lainsuojattomuudesta tuntui kapinallisessa nuoruudessani puhuttelevalta.

Viimeinen vaihe, jonka Spufford vielä katsoo kuuluvan nuoruuteensa, oli metafiktion, Borgesin ja Calvinon, löytäminen.

Francis Spuffordin kirjan luettuani jäin miettimään hänen ajatustaan siitä, että on helppo erottaa ne jotka ovat olleet lukijoita lapsesta asti, niistä jotka ovat tulleet kirjallisuuden pariin vasta aikuisina. Lapsesta asti lukenut ei koskaan pysty täysin luopumaan siitä lumosta, jonka "puhdas" tarina synnyttää. Hän katselee aina lentoasemilla haikeasti uusimpien trillerien hyllyjä. En ole ihan samaa mieltä, mutta uskon kyllä, että se joka on löytänyt lukemisen pariin lapsena, tuntee jokaista uutta romaania aloittaessaan pientä toiveikasta kutinaa: onko tämä viimeinkin se? Kirja jota lukiessa raja kirjan ja lukijan väliltä katoaa. Et enää lue vaan elät täydesti. Ilmestys, elämys.

Francis Spuffordin Bridget-sisaren elämä ei päättynyt muutaman vuoden ikäisenä. Sitä mukaa kuin tauti eteni, eteni myös lääketiede. Munuaissiirto ja uudet lääkkeet antoivat hänelle lisävuosia. Lopulta Bridget kuoli aivoihin kertyneiden kystinoosikiteiden takia 22-vuotiaana. Aivot on elin, jota ei käy vaihtaminen. Vähän ennen kuolemaansa Bridget oli sanonut kyllästyneensä elämään lääketieteellisen tietämyksen etulinjassa.

Francis Spufford, The Child that Books Built. Faber and Faber 2003. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2002. 214 s.

----------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Lapset ja lukeminen – ei ole ihan sattumaa, että maisteriopintojeni opinnäytetyö yhdisti kirjallisuudentutkimusta ja kehityspsykologiaa ja selvitteli sitä, miten eri-ikäiset lapset tulkitsevat lastenkirjan monitulkintaisia kohtia. 

tiistai 6. syyskuuta 2022

Kingsley Amis: Vanhat pirut


Booker-kirjallisuuspalkinnon nettisivu, joka esittelee menneiden vuosikymmenien ehdokkaita ja voittajia, on ollut suosimani hakukohde, kun etsiskelen jotain minulle uutta luettavaa. Näiltä listoilta ei ihan surkeita teoksia löydy. Esiraadit ovat tehneet karsintatyön puolestani.

Vanhat pirut voitti kirjallisuuden Booker-palkinnon vuonna 1986. Ehkä hieman yllättäen, sillä Kingsley Amisin ei enää uskottu olevan aivan parhaassa terässä. Hän ei ollut erityisemmin yrittänyt peitellä väkeviin juomiin kohdistuvaa mieltymystään. Itse asiassa hän oli julkaissut aiheesta – siis ryyppäämisestä – kolme kirjaakin, joissa muun muassa jakoi suosikkidrinkkiensä ja krapulan parannuskeinojensa ohjeita. Hänen mieltymyksensä oli jo ainakin 70-luvulta lähtien ymmärretty alkoholismiksi. 

Vuonna 1986 Booker-kisan loppusuoralla – niin sanotulla lyhyellä listalla – oli teoksia, jotka ovat säilyneet lukijoiden tietoisuudessa Amisin voittajaromaania paremmin. Listalla oli esimerkiksi Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) sekä kaksi kovaa kanadalaista, jotka raati siis jätti palkitsematta: Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ja Robertson Daviesin Mikä verissä on (What's Bred in the Bone).

Vanhat pirut kertoo kuuden- ja seitsemänkymmenen ikävuoden välillä olevista walesilaisista ystäväpariskunnista, joiden ystävyys on alkanut heidän nuoruudessaan kymmeniä vuosia aiemmin. Miehet tapaavat lähes päivittäin kantapubin takahuoneessa tai autoretkillä nuoruuden tärkeissä maisemissa; rouvat puolestaan pitävät omia runsaalla valkoviinillä marinoituja kutsujaan toistensa kodeissa. Viinaa ja viiniä virtaa romaanissa hurjia määriä. Tapaamisten jälkeen selvin heittää muut kotiin autolla.

En ala tässä tarkemmin esittelemään viittä tai kuutta keskeistä pariskuntaa tai muita romaanin henkilöitä. Se vain sekoittaisi, ja blogin lukijalle he jäisivät joka tapauksessa vain nimiksi. Minunkin piti lukiessani aina vähän väliä pysähtyä muistelemaan, että kukas se olikaan Malcolmin aviopuoliso ja kenen kanssa se Sophie nyt olikaan naimisissa. Ja kukas hitsi tämä Victor on ja mistä hän tähän pölähti.

Romaanin perussävy on koominen. Sen huvittavuuden suurin lähde on se, että yli kuusikymppiset rymyävät kuin teinit. 

Jos tämä edellä kerrottu olisi tärkein, mitä romaani tarjoaa, se ei olisi tutustumisen arvoinen. Romaanin suurimmat ansiot ovat siinä, miten se käsittelee iäkkäiden päähenkilöidensä sopeutumista vanhenemiseen – tai kapinointia sitä vastaan – ja heidän avioliittojensa väljähtämistä. Ystävistä haetaan sitä hyväksyntää ja ymmärtämystä, jota ei saada aviopuolisolta.

Varsinkin romaanin miehillä on huolia terveydestään, yhdellä suolen toiminnasta, toisella psyykkisistä pelkotiloista, parilla lihavuudesta. Lääkärien ohjeet elämäntapojen korjaamiseksi ovat selvät, mutta niitä ei haluta noudattaa piintyneiden tottumusten, heikon itsekurin tai välinpitämättömyyden takia. Elämä tuntuu joka tapauksessa olevan jo enimmäkseen takanapäin; miksi kiusata itseään. Se miehistä, jonka terveys on kunnossa, väsyttää toiset ruokavaliofanatismillaan. 

Naiset onnistuvat tässä romaanissa paremmin elämänhallinnassaan. Se heistä, jolla on selvä alkoholiongelma, lopettaa juomisen kuin seinään lääkärin ensimmäisestä varoituksesta. 

Useilla romaanin henkilöillä on paljon tukahdutettua vihaa. Miesten viha kohdistuu enimmäkseen heihin itseensä, naisilla aviomiehiin. Melkein kaikki toivovat, että elämällä olisi vielä jotain tarjottavaa. Ehkä jopa rakkautta? Muutamat myös onnistuvat muuttamaan elämäänsä. Se tosin vaatii joitakin melko dramaattisia tapahtumia ja yhden päähenkilön kuoleman.

Romaanin kaikkitietävä kertoja pääsee vuorollaan lähes kaikkien päähenkilöiden ajatuksiin. Jokaisen luvun alussa mainitaan, kenen pään sisään pääsemme tällä kertaa kurkistamaan. Romaanin alku tuntuu verkkaiselta arkipäivän kuvauksineen, mutta kun lukija tutustuu paremmin päähenkilöihin ja heidän välisiinsä jännitteisiin, tarinan imu on vastustamaton.

Romaanissa käytetään tehokasta ja hyväksi havaittua juonikuviota. Vakiintuneeseen tilanteeseen tuodaan ulkopuolelta henkilö, joka pistää asiat liikkeelle. Tässä tapauksessa nuoruuden ystäväporukan menestynein mies, runoilija ja  mediapersoona Alun Weaver, palaa pitkän tauon jälkeen Englannista Walesiin kauniin puolisonsa Rhiannonin kanssa. Alun kuvataan romaanissa opportunistiseksi ja turhamaiseksi naissankariksi, joka on käyttänyt walesilaisuuttaan omiin itsekkäisiin pyrkimyksiinsä. Hänestä on tullut eräänlainen valtakunnan virallinen walesilainen. Hän on myös kohottanut itsensä nuorena kuolleen walesilaisrunoilija Brydanin asiantuntijaksi ja manttelinperijäksi.

Alun Weaver aloittaa välittömästi saavuttuaan suhteen useiden naisten kanssa. Vanha ystävyys ei ole esteenä kavereiden vaimojen viettelylle. Nämä suhteet eivät aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Gwen, yksi hyväksikäytetyistä, tulee kutsuilla juovuksissa kertoneeksi suoraan oman mielipiteensä Alunista. Hän on "vittumainen tyyppi ja kusipää ja mitä kaikkea, omahyväinen hirviö ja hanttapuli ja teeskentelijä ja rupsahtanut Don Juan ja walesilainen pelle".

Asioita mutkistaa, että kahdella ystävyksistä, Malcolmilla ja Peterillä, on ollut nuorena suhde Alunin puolison Rhiannonin kanssa. Kaikki joutuvat miettimään, ovatko tunteet vieläkään täysin sammuneet. Malcolmin osalta tämä selvittely johtaa koomiseen jaksoon, jossa Malcolm ja Rhiannon tekevät autoretken nuoruudenrakkautensa merkkipaikoille. Aluksi jonkinlaisia muistoja nousee esille, mutta Rhiannon joutuu lopulta tunnustamaan, ettei hän muista paikkoja ollenkaan, ja Malcolmillekin jää epäilys, että loppujen lopuksi hän taisikin käydä näillä paikoilla jonkun ihan toisen kanssa.

Romaanin käänteentekevä tapaus on kolmen pariskunnan yhteinen retki runoilija Brydanin kotikylään, Birdarthuriin. Birdarthur on parodia kaupungista, joka on rakentanut maineensa ja elinkeinoelämänsä nuorena kuolleen runoilijan houkuttelemien turistien varaan. Kylän kirjakauppa on nimeltään Brydanin kirja, ja katujen varsilta löytyvät myös Brydanin krouvi ja Brydanin Burger Baari. Rantakallioiden tuntumassa kulkee "Brydanin reitti", vaikka "paikallinen mielipide epäili tokko sankari itse olisi koskaan astunut sille jalallaan, toisessa päässä kun ei ollut kapakkaa eikä tiskiä jolta olisi jaettu ilmaista viinaa, saakeli".

Birdarthurin retkellä Alun saa kirpeää kritiikkiä romaaniluonnostelmastaan ystävältään Charlesilta. Hän ottaa kritiikin vastaan näennäisen hyväntuulisesti, mutta pian paljastuu, että hänen paheisiinsa kuuluu myös kostonhimo. Aika hyvin Aluniin itseensä sopii se, mitä hän ajattelee runoilija Brydanista.

Alun oli usein verrannut runoilijan olemusta sipuliin: siitä saattoi helposti kuoria kerroksen toisensa perään, niin että vuoroin tuli esiin suuri paska ja vuoroin ihan mukava kaveri, kunnes lopulta pääsi ytimeen asti. Pulma oli siinä ettei Alun pystynyt tällä haavaa muistamaan eikä missään tapauksessa vetämään hihasta ratkaisua kumpi vaihtoehto jäi viimeksi käteen. Samantyyppisiä vaikeuksia oli arvioitaessa Brydanin teoksia: olivatko ne vain lahjakasta huulenheittoa vai pahasti kieroutuneita neronleimauksia?

Romaanin lopussa rakkaus voittaa ainakin siinä suhteessa, että kahden päähenkilöpariskunnan lapset menevät keskenään naimisiin. 

Loppujen lopuksi jollain tavalla hellyttävä tunne jäi minulle tämän romaanin "vanhoista piruista", niin miehistä kuin naisistakin. Osuvista vanhenemiskuvauksista minulla on jatkuvasti haku päällä.

Kristiina Drewsin suomennos oli sujuva eikä missään vaiheessa häirinnyt lukemista. Suomalaisen painoksen kansikuvan yhteys romaaniin ei puolestaan avautunut minulle ollenkaan.

Tässä vielä lopuksi muutamia mielleyhtymiä, joilla ei ole kovin selvää yhteyttä romaaniin, mutta tulivatpahan mieleen lukiessani:

* Muistin lukeneeni Kingsley Amisin toisen vanhoja ihmisiä käsittelevän romaanin kauan sitten ja pitäneeni siitä. Ending Up ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Vanhoja piruja ja sekin oli Booker-ehdokkaana.

* Tulipa mieleen myös kaksi muuta romaania, joissa ystävä menneisyydestä tulee hämmentämään ihmissuhteita. Molemmissa romaani alkaa napakasti saapumisesta ilmoittavalla repliikillä:
"Parlabane is back." (Robertson Davies, The Rebel Angels 1981)
'David Crimond is here in a kilt!' (Iris Murdoch, The Book and the Brotherhood 1987)

* Edellä mainittu Roberton Daviesin The Rebel Angels aloittaa trilogian, jonka toinen osa Mikä verissä on kilpaili Vanhojen pirujen kanssa Booker-palkinnosta. Suomeksi on siis julkaistu vain tämän Cornish-trilogian toinen osa. Daviesin Deptford-trilogiasta on puolestaan suomennettu vain ensimmäinen osa, Viides rooli. Tammen Keltainen kirjasto tuskin enää korjaa puutetta. Sarjassa julkaistaan nykyisin melko tuoretta kirjallisuutta. Oikeastaan vain Nobelin palkinto saa kustantamon kaivelemaan jonkun kirjailijan vanhempaa tuotantoa. Daviesin romaanitrilogioiden käännösten puute harmittaa esimerkiksi puolisoani, joka pitää kovasti Daviesin tyylistä mutta ei halua lukea englanniksi.

* Vanhojen pirujen runoilija Brydan on melko selvä näköiskuva runoilija Dylan Thomasista. Romaanin innoittamana kuuntelin äänikirjapalvelusta Dylan Thomasin runomuotoisen radiodraaman Under Milk Wood. Kertojana siinä on Richard Burton. Jos kunnon sanamagia houkuttelee, niin tässä sitä on.

Kingsley Amis, Vanhat pirut. Kirjayhtymä 1987. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Old Devils (1986) suomentanut Kristiina Drews. Kannen kuva-aihe: Esa Rantanen. Typografia: Juha S. Kalliolahti. 432 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 3: Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. 

(No, ainakin joissakin tapahtumissa. Mukavalta tuntui sellainen iäkkäiden ystävyys, jossa ei tarvitse näytellä eikä yrittää olla jotain mitä ei ole, koska toiset tuntevat sinut jo läpikotaisin – ja ovat siitä huolimatta edelleen ystäviäsi. Lisäksi tässä oli häät. Ne ovat yleensä mukavia. Paljon hauskempia kuin esimerkiksi hautajaiset.)