torstai 28. helmikuuta 2019

Per Olov Enquist: Kapteeni Nemon kirjasto

Per Olov Enquist, Kapteeni Nemon kirjasto. Gummerus 1992. Suomentanut Antero Tiusanen. Ruotsinkielinen alkuteos Kapten Nemos bibliotek ilmestyi vuonna 1991.
Ennen oli salaisena haaveenani, että kaiken saisi kootuksi yhteen, niin että kaikki tulisi valmiiksi, suljetuksi. Että lopuksi voisi sanoa: näin se oli, näin se tapahtui, tässä on koko tarina.
Tähän lapsuuden yhden dramaattisen vaiheen tulkintayritykseen tämän haastavan kirjan kertoja vetää mukaansa myös lukijan. Tämän romaanin lukeminen muistuttaa sellaisen palapelin kokoamista, josta osa palasista puuttuu ja jonka palojen joukkoon on sekoittunut paloja toisista palapeleistä. Kertoja varoittaakin heti alussa, että yritys ei välttämättä tule onnistumaan: "Jos me tietäisimme paremmin, luopuisimme."

Teoksen tekee haastavaksi se, että sen tapahtumat nähdään kertojan hajonneen mielen läpi. Asiat, joita hänen on vaikea käsitellä, muuttuvat osaksi fantasiaa, jossa Jules Vernen Kapteeni Nemo toimii hyväntekijänä ja auttajana ja osa omista kokemuksista sekoittuu Robinson Crusoen ja muiden nuortenkirjojen henkilöiden kokemuksiin. Tulkinnat jäävät pakostakin avoimiksi, vaikka tapahtumien kulku kyllä kärsivälliselle lukijalle tulee selväksi. Kannattaako nähdä vaivaa? Kannattaako yrittää? Mielestäni kannattaa: tarinan vaikutus kasvaa lukijan mielessä, kun hän itse alkaa käsittää sen, minkä kertoja kätkee.

Romaani sijoittuu lähihistoriaan Ruotsin Länsipohjaan, uskonnollisesti ahdasmieliseen kylään, jossa ihmiset ja asiat luokitellaan "nättiluontosiin" ja "toissorttisiin".
Kylässä moni asia oli turha.Turhia olivat ne mistä ei pidetty, lähes kaikki asiat. Suurin piirtein kaikki se mikä oli, miten sen sanoisi, toissorttista. Turhaa se joka tapauksessa oli.
Eräänlainen laki sanoi: ei. Se oli hyvin lyhyt laki. Mutta aika tärkeä. 
Tässä kylässä tapahtuu inhimillinen erehdys, joka tuhoaa kahden perheen elämän. Synnytyslaitoksella kaksi poikaa joutuu väärille vanhemmille. Virhe huomataan vasta kun pojat ovat jo lähes kouluiässä. Romaanin kertoja on toinen näistä pojista. Oikeudenkäynnissä lapset määrätään palautettaviksi biologisille vanhemmilleen: nättiluontonen Johannes päätyy varakkaaseen vihreään taloon kertojan tähän asti äitinään pitämälle leskelle, Josefinalle, ja toissorttinen kertoja joutuu kylän entisen häränhoitajan Sven Hedmanin ja tämän vaimon Alfildin ainoaksi pojaksi. Alfildin jo ennestään horjuva mieli ei kestä lasten vaihtoa. Hän muuttuu hevoseksi, kuten kertoja asian ilmaisee. Lopulta Alfild kuolee parantolassa.

Johanneksen ja kertojan omalaatuinen vaihdokasyhteys on yksi romaanin keskeisistä ongelmista. Kertoja kadehtii Johannesta, joka saa asua vihreässä talossa, vaikka ulkopuolelta katsoen vihreän talon ankara syyllisyyttä ruokkiva ja Raamattuun tukeutuva ilmapiiri ei tunnu erityisen houkuttelevalta verrattuna Hedmanien köyhään mutta sydämelliseen kotiin.
Minullakin oli purjekangaskengät. Täsmälleen samanlaiset. Mutta niihin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Siinä on yhtäläisyyden ja yhtäläisyyden välinen ero.
Oman synkän juonteensa tarinaan tuo Johanneksen seuraksi vihreään taloon hankitun kasvattitytön, Eeva-Lisan, järkyttävä tarina. Eeva-Lisa, joka itsekin on vielä lähes lapsi, synnyttää salaa vauvan, joka kuolee tai surmataan. Karmea kuolema murtaa kertojan mielen lopullisesti. Hän värvää Johanneksen kaverikseen harhaiseen yritykseen, jossa vauva yritetään palauttaa elävien maailmaan. Yritys päättyy traagisesti.

Kipeää tekeviä muistoja nyt jo aikuinen kertoja käy aina uudelleen läpi mielessään, välillä fantasiamaailmaan uppoutuen, välillä todellisuudesta kiinni pidellen. Ellei pidä kiinni siitä, mikä tekee kipeää, se muuttuu tarkoituksettomaksi.
Sitten se on tehnyt vain kipeätä. Täysin vailla tarkoitusta. Ja silloin on ollut aivan tarkoitukseton ihminen.
Ehkä se mikä teki kipeätä todistaa että tulit ihmiseksi. 
Kaikesta kauheudestaan huolimatta romaani on täynnä omalaatuista huumoria, joka syntyy kertojan lapsenomaisesta tavasta nähdä asiat, kylän sananparsista, huvittavista toistoista, lakonisesta ilmaisusta. Nauru ja liikutus ovat hyvin lähellä toisiaan vaikkapa kohtauksessa, jossa uskonnollisessa kodissa kasvanut kertoja on juuri siirtynyt Hedmanien kotiin. Hämmentynyt isä ja hänen varautunut vieras poikansa etsivät yhteyttä toisiinsa siten, että Sven Hedman lukee pojalleen Raamattua. Sven Hedman ei ole ollut innokas kirkossa kävijä ja vaimonsa kuoltua lopettaa käynnit kokonaan, mutta hänen Raamatustaan löytyy ihmeellisiä uusia tarinoita. Yksi kertoo siitä, miten Nalle Puh ja Nasu päättävät ilahduttaa Aasi I-haata ja antavat tälle syntymäpäivälahjaksi hunajapurkin ja ilmapallon...

Per Olov Enquistin Kapteeni Nemon kirjasto perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Vaihtuneiden vauvojen tarinalla on todellisuuspohja. Toinen vauvoista oli Enquistin serkku.

Olen aiemmin lukenut muutamia Enquistin romaaneja. Henkilääkäri teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sen jälkeen piti päästä Kööpenhaminaan tutustumaan kirjan tapahtumapaikkoihin ja katselemaan ulos niiden linnojen ikkunoista, joista kirjan päähenkilötkin katselivat. Se on edelleenkin yksi parhaista, ellei paras, lukemistani historiallisista romaaneista.


maanantai 18. helmikuuta 2019

John Gardner: In the Suicide Mountains

John Gardner, In the Suicide Mountains. Houghton Mifflin Company 1980. Kuvittanut Joe Servello. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1977.
Sillä se mitä papit sanoivat oli totta: "Elämä jäljittelee taidetta; sanat voivat kasvattaa hampaat ja syödä tiikereitä."
Tietyssä kuningaskunnassa, tietyssä maassa eli kerran kääpiö Chudu Vuohenpoika, jota kartettiin ja pelättiin ruman ulkomuotonsa ja oletettujen taikavoimiensa takia, vaikka Chudu ei koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa ja oli tietoisesti välttänyt taikuutta, johon hän kyllä pystyi. Oli myös kaunis sepäntytär Armida, jonka piti näytellä tyhjäpäistä ja heikkoa, koska kauniin naisen ei sallittu olevan älykäs ja vahva, niin kuin Armida todellisuudessa oli. Ja oli prinssi Christopher, joka vähät välitti urotöistä, turnajaisista ja politiikasta ja joka halusi vain soittaa viulua ja kirjoittaa ja lukea runoja.


Kolmen onnettoman tie johtaa yhtä aikaa Itsemurhavuorille, jonka kielekkeeltä kukin heistä on päättänyt syöksyä tyhjyyteen, koska maailma ja ihmiset eivät hyväksy heitä sellaisina kuin he todella ovat.

Chudu rakastuu ensisilmäyksellä Armidaan ja yrittää estää tätä toteuttamasta itsemurha-aiettaan. Armida puolestaan rakastuu Christopheriin - samalla seurauksella. Kaikki päättävät lykätä itsemurhaansa toistaiseksi, ja he hakeutuvat yöksi vuorilla sijaitsevaan luostariin.

Luostarin vanha apotti alkaa ohjata vieraita kohti elämää ja onnea kertomalla heille satuja. Ison osan romaanista muodostavat nämä apotin kertomat sadut. Kirjan nimiösivun kääntöpuolella kerrotaan, että sadut on sovitettu Aleksandr Afanasjevin keräämistä venäläisistä kansansaduista. Yksi niistä, Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, oli minulle tuttu Grimmien versiona. Apotti on sitä mieltä, että sadut opettavat meille, kuinka ihminen muuttuu siksi, miksi hän tekeytyy. Jos vaikka murhamies piiloutuu luostariin ja tekeytyy munkiksi, hän alkaa vähitellen muuttua sielultaan. Muutos on siis mahdollinen; ei ehkä kannata heittää hukkaan arvokasta elämäänsä.

Apotin sadut myös opettavat, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lukijan tulee siis olla valppaana.

Apotti houkuttelee prinssi Christopherin taistelemaan lohikäärme Koogia vastaan. Prinssillähän ei ole mitään menetettävää: on aika samantekevää kuoleeko murskautumalla kallioihin vai lohikäärmeen tulihenkäykseen. Lohikäärmeen tuhoaminen on myös moraalinen velvollisuus, sillä lohikäärme edustaa "sekaannusta asioiden ytimessä".
"Kaikki lohikäärmeet rakastavat elämän hienoimpia asioita - musiikkia, taidetta, aarteita - hengen tuotteita; kuitenkin henkilökohtaisilta tavoiltaan ne ovat inhottavia ja petomaisia - ne esimerkiksi polttavat kirkkoja ja syövät neitoja - eivätkä ne näe oikukkaissa toimissaan vähäisintäkään ristiriitaa!"
Ensimmäinen merkki prinssin muuttumisesta on se, että hän päättää ottaa haasteen vastaan. Uusien ystäviensä avulla tietenkin, sillä kaikkien kolmen itsemurhakandidaatin erityistaidot tarvitaan lohikäärmeen voittamiseen.

John Gardnerin ihastuttavalla saturomaanilla ei ole ikärajaa, mutta mielestäni se sopii erityisen hyvin nuorille tai nuorille aikuisille, jotka vielä etsivät omaa tapaansa elää tässä maailmassa. Tämä on voimaannuttava tarina; en varmaan paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että kaikille käy lopulta hyvin, kuten sadussa kuuluukin. Kaikki päähenkilöt saavat jonkinlaisen ratkaisun pulmaansa. Prinssi löytää itsestään uudenlaista rohkeutta; Armida oppii elämään hillittynä linnanneitona, kunhan vain saa aina välillä karata hetkeksi toteuttamaan Peppi Pitkätossun luontoaan (hän todellakin kantaa hevosta tässä romaanissa); ja Chudu-kääpiö saa hovissa aseman, joka takaa hänelle arvostuksen.

John Gardner on löytänyt romaaniinsa oivallisen sadunkertojan äänen, sellaisen kuin kansansaduissa: romaanin kertoja seuraa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä kauhistelematta ja liikaa selittelemättä, pieni pilke silmäkulmassa. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen keskiaikaa muistuttavaan satujen maailmaan, johon kyllä kirjailija huolettomasti heittää höyryvetureitakin. Paikoin tarinan kevennykset ovat puhdasta Disneytä: kääpiö joka hillitsee kiukkuaan laskemalla päässään satoihintuhansiin; haaveellinen hevonen joka rakastaa runoja; hattu joka huutaa "auts" kun sen päällä hypitään.


Kuten lähes kaikki John Gardnerin romaanit In the Suicide Mountains on kuvitettu. Sadun henkeä hyvin tukeva piirroskuvitus on peräisin Joe Servellon kynästä. Gardnerille oli jollain tapaa ominaista, että hän halusi kirjoihinsa kaiken: kuvat ja sisäkkäiset kertomukset, filosofiset pohdinnat ja slapstick-komiikan. Keskiajan kirjallisuuden tutkijana hän oli myös omaksunut keskiaikaisen tavan lainata tai varastaa estottomasti toisten teoksista. Akateemisissa tutkielmissaan hän joskus joutui tästä lieviin vaikeuksiinkin.

John Gardner oli myös poleeminen kirjallisuuskeskustelija, joka teoksellaan On moral fiction (1978) onnistui suututtamaan lähes kaikki amerikkalaiset aikalaiskirjailijat. Tässä teoksessaan hän nimeltä mainiten moitti kevyiksi tai fuskaajiksi lähes kaikki suuret nimet: Updiken, Pynchonin, Bellow'n, Hellerin, Vonnegutin ja Barthin vain osan mainitakseni.

Gardnerin mielestä taiteen tuli olla uskollista omille lainalaisuuksilleen ja traditiolleen. Tämän lisäksi taiteen tuli edistää moraalia. Varsinkin tämä jälkimmäinen vaatimus ymmärrettiin yleensä väärin. Gardner ei vaatinut opettavaista taidetta tai halunnut pitää yllä sovinnaista moraalia. Hän halusi, että taide herättää uskottavia tunteita siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä huonoa. Hyvä taide ei suuntaudu tuhoon; se ei ole kyynistä eikä nihilististä.

Suomeksikin julkaistussa romaanissaan Lokakuun valo (ikävä kyllä suomalaisessa painoksessa ei ole mukana Elaine Raphaelin ja Don Bolognesen piirroskuvitusta) hän yritti kääntää oppinsa romaanin kielelle. Mielestäni yritys on onnistunut ja mielenkiintoinen; samoissa kansissa saa oikeastaan kaksi kirjaa, sillä teoksen päähenkilö, vanha Sally Abbott, lukee romaania, jossa tulevat esiin Gardnerin moittimat asiat. Gardner tietenkin kirjoitti itse tämän toisenkin romaanin ja sijoitti sen kehysromaaninsa sisälle.

John Gardner hyväksyi täysin vain muutaman aikalaisensa romaanit: armon saivat Bernard Malamud ja John Cheever - aika surullista, että nämä kirjailijat ovat tässä luettelemistani säilyttäneet arvostuksensa kehnoimmin. John Gardner piti suuressa arvossa myös ruotsalaista Pär Lagerkvistia, jonka suomennetut teokset ovat vähitellen katoamassa antikvariaateistakin - kaksikymmentä vuotta sitten niitä sai kaikista. Kenenkään en ole nähnyt niitä missään mainitsevan pitkään aikaan. Kirjallisuuden realismin vaatimus on jo ajat sitten höllentynyt, joten voisi olla aika kaivaa esiin Lagerkvistin vahvasti symbolistiset, toisinaan allegoriset, pienoisromaanit.

John Gardnerin elämä päättyi 14. syyskuuta vuonna 1982, kun hän ajoi Harley Davidson -moottoripyörällään ulos mutkasta lähellä kotiaan Pennsylvaniassa. Itsemurhaakin epäiltiin, mutta varmuutta ei ole saatu - viestiä ei kirjailija jättänyt. Uskokaamme mieluiten vahinkoon.

Viestiä ei tosin  jättänyt Chudu Vuohenpoikakaan:
Hän kirjoitti surullisen mutta asiallisen viestin ja asetti sen keittiönsä pöydälle, yksi kulma jumitettuna sokerikulhon alle, sitten päättikin, ei, hän ei jättäisi viestiä, se olisi pikkumaista ja kostonhaluista; koska kukaan ei rakastanut häntä, kukaan ei kaipaisi häntä - kaikella todennäköisyydellä kukaan kylässä ei edes tietäisi että hän on mennyt ennen kuin maja luhistuisi, ja vaikka olikin vino ja ruma, se oli vankasti rakennettu.



sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Asentoja (ei seksiä) - Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat

Matti Mäkelä, Ihmisen olosijat. WSOY 2011.

Matti Mäkelän omista kokemuksistaan tarkkailuluokan opettajana kirjoittama essee oli ensimmäinen tutustumiseni tämän kirjailijan tuotantoon. Vuosi oli luultavasti 1981. Muistan olleeni hämmentynyt siitä, että kulttuurilehti Parnasso ylipäätään julkaisi jutun, joka ei liittynyt kirjallisuuteen. Toinen tilaamani lehti, Kanava, olisi mielestäni paremmin sopinut näin yhteiskunnallisen kirjoituksen julkaisualustaksi.

Pidin Mäkelän tyylistä. Sen "minä olen oikeassa, kaikki muut väärässä" -sävy tuntui itäsuomalaisesta nuoresta miehestä tuoreelta, vaikkakin jollain tapaa uskalletulta ja sopimattomalta. En ollut vielä elävässä elämässä tavannut yhtään eteläpohjalaista.

Sittemmin olen satunnaisesti lukenut Mäkelän esseekokoelmia, kun ne ovat käteen sattuneet. Hänen Rakkausromaaninsa ostamista harkitsin pitkään ja useampaan otteeseen. Loppujen lopuksi melko ohut teos tuli luetuksi seisaaltaan kirjakaupoissa. Nyt tuli tämäkin synti tunnustetuksi.

Eniten olen pitänyt hänen Sääkirjastaan. Tosin sen jääräpäinen ilmastonmuutosskeptisismi tai suorastaan -vastaisuus merkitsee luultavasti sitä, ettei tästä kirjasta tulla ottamaan uusia painoksia. Se on sääli, sillä se mitä Mäkelä kirjoittaa Suomen säästä vuoden eri kuukausina - vajaan kahdensadan sivun osuus - on Veikko Huovisen Puukansan tarinan ohella parasta mitä Suomen luonnosta on kirjoitettu. Mäkelän kirjan tämä osuus tulee säilymään dokumenttina suomalaisesta vuodenkierrosta niille jälkipolville, jotka eivät koskaan tule itse sitä samanlaisena kokemaan.

Pari viikkoa sitten luin Matti Mäkelän uuden esseen Parnassosta. Esseessä Näin kävi, minkäs teet Mäkelä pohtii, millaiset muistelmat hän kirjoittaisi. Muistelmien kirjoittaminen on tullut ajankohtaiseksi parantumattoman taudin takia. Lukekaapa itse, jutussa ei ole pisaraakaan itsesääliä, ja se on paljon hauskempi kuin voisi kuvitella.

Hyllyssäni on pitemmän aikaa odotellut sopivaa hetkeä tämä Ihmisen olosijat. Nyt oli selvästi sen vuoro.
Suomensukuisissa kielissä paikallissijoilla on erityinen asema siksi, että kielemme ilmaisee voimakkaammin staattisen kuvan osien suhteita toisiinsa kuin liikettä. Ja saa ehkä siten meidät olemaan enemmän asennoissamme kuin esimerkiksi liikettä korostavan kielen kautta ajattelevat anglosaksiset naapurimme (Sapir-Whorfin hypoteesi).
Lyhyiden esseiden väljänä aihepiirinä ovat asennot, joissa ihminen elämänsä viettää. Tosin tämä kokoelman kantava idea vaikuttaa vain syyltä antaa ajatuksen vaellella vapaasti ja viihdyttävästi.

Mäkelä kertoilee esimerkiksi, minkälaisissa asennoissa hän on poltellut savukkeita: pää kallellaan liesituulettimen alla, takan edessä kököttäen, bosnialaisella jakkaralla istuen ja hellanpesään puhallellen. Siinä sivussa tarjoillaan kansainvälistä tapakulttuuria, omaa henkilöhistoriaa ja kulttuurianekdootteja.

Istumisen variaatiot ovat Mäkelän mielestä aina huonompia vaihtoehtoja: "Ihmisen kädellinen ruumis on varsinaisesti tarkoitettu monipuoliseen ruumiilliseen työhön." Parhaiten luonteva ruumiillinen työ toteutuu nykyisin kesämökeillä.

Mäkelän selkeitä lauseita lukee mielikseen. Aioin sanoa, että hänen lauseensa ovat kirveellä veistettyjä, mutta jäin miettimään, vaikuttaisiko se liian kielteiseltä, ikään kuin niistä puuttuisi herkkyys. Sitä en tarkoita; hyvä kirvesmies vuolee vaikka hammastikun tai kehdon. Makustelepa tätä:
Kun mustat viinimarjat kiiltävät pensaissa, auringossa on kuuma, mutta varjossa jo miellyttävän viileä, voi hetkeksi heittäytyä selälleen ruohikolle, ottaa makean heinänkorren suuhun ja katsella taivaalle jossa pilvenhattarat hiljalleen ajelehtivat ja kuunnella sydänkesän hiljaisuutta, hetken, hetken vain, tässä elämässä, maailman parhaassa maassa ja miettiä syitä mökkionneen.
Matti Mäkelä on kuuluvasti puhunut kyläasumisen puolesta vaihtoehtona lisääntyvälle kaupungistumiselle. Suurimman osan työurastani kyläkoulun opettajana toimineena löydän Mäkelän ajattelusta paljon sellaista, mihin voin yhtyä.

Varsin ajankohtaista on Mäkelän pohdinta sananvapaudesta. Lehdistön taloudelliset vaikeudet ovat johtaneet journalismiin, jossa tasapuolisuus ja totuudellisuus ovat saaneet väistyä.
Jos tavalliset, nykyään toimivat poliittiset puolueet saadaan näyttämään valehtelijoilta, "kansasta" vieraantuneilta, valtaan tulevat politiikan puhdistamista vaativat uudet voimat.
Aika tarkkanäköistä vuonna 2011, eikö totta? En ole ihan yhtä kriittinen toimittajia kohtaan kuin Mäkelä, mutta minuakin ärsyttää itsetarkoituksellinen ristiriitojen kaiveleminen ja niiden muuttaminen klikkiuutisiksi. Tosin tässä kunnostautuvat myös poliitikot itse erilaisilla somekanavilla.
Kun ja jos niin sanottu sananvapaus ja demokratia asettuvat vastakkain, asetan demokratian ensimmäiseksi. Minulla on yksi ääni, jolla voin valita poliitikot käyttämään valtaa. Minä en voi valita toimittajia. Toimittajien vastuuttomuuden ja työpaikkojen vuoksi, en aio hylätä demokratiaa, toista Ranskan vallankumouksen suurista perinnöistä.
Ei tämä kokoelma aivan parasta Matti Mäkelää ollut, asento-teemaan pitäytyminen olisi tehnyt siitä nimenomaan kokoelmana ehjemmän, mutta tällaisenakin Ihmisen olosijat pistää omat ajatukset mukavasti liikkeelle. Voi käydä päänsisäisiä väittelyitä kirjailijan kanssa. Livenä en uskaltaisikaan. En pärjäisi. Ei eteläpohjalaiselle voi pärjätä, jos on kasvanut vähättelykulttuurissa. On kohtalon ivaa siinä, että Matti Mäkelä on päätynyt elelemään entisille kotiseuduilleni Pohjois-Karjalaan. Kulttuurien törmäyksistä olisi mukava lukea vaikkapa niistä tulevista muistelmista.

Niitä odotellessa.


perjantai 15. helmikuuta 2019

Isän maa - Jane Smiley: Sydänmailla

Jane Smiley, Sydänmailla. Otava 1997. Suomentanut Marja Alopaeus. Englanninkielinen alkuteos A Thousand Acres ilmestyi vuonna 1991.


Kolme aikuista tytärtä ja heidän despootti-isänsä. Isä päättää jakaa valtakuntansa, tuhannen eekkerin maatilan Iowassa, tyttäriensä kesken. Nuorin tytär, isän suosikki, uskaltaa epäillä päätöksen järkevyyttä ja jää kokonaan ilman osuutta. Pian isä katuu tilansa luovuttamista ja menee päästään sekaisin.

Kuulostaa tutulta. Kyllä, Jane Smiley käyttää Kuningas Learia romaaninsa taustatekstinä oivaltavasti. Tässä romaanissa Shakespearen tragedia nähdään isosiskojen kannalta, ja yhtäkkiä tarina onkin aivan uusi.

Kirjan alussa vanhuuden kynnyksellä oleva isä, Larry Cook, vaikuttaa ihmistyyppinä tutulta: hän on niitä, jotka ovat täyttäneet koko elämänsä työnteolla ja jonka on mahdotonta hyväksyä, että joku toinen voi asettaa asiat erilaiseen arvojärjestykseen. Hän on tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin ja pitää tyytymättömyyttään muiden syynä. Ihminen, joka ärsyyntyy helposti ja sammuttaa ilon ympäriltään. Hankala tyyppi, jonka lähellä kaikilla on epämukavaa. Onhan näitä nähty.

Vähitellen paljastuu kuitenkin ikävämpää. Romaanin kertojana on vanhin sisarista, romaanin alussa 36-vuotias Ginny, joka keskusteluissa keskimmäisen sisaren, Rosen, kanssa alkaa vähitellen muistaa lapsuudestaan asioita, jotka hän on täysin tukahduttanut. Ensin muistuu mieleen isän väkivaltaisuus lapsiaan kohtaan ja sitten Ginnyn on pakko kohdata kaikkein pahin: isä on äidin kuoleman jälkeen käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen ensin Ginnyä ja sitten Rosea. Nuorin tytär Caroline on välttynyt isompien siskojen kohtalolta, sillä Rose on suojellut pikkusiskoa tarjoutumalla isän käytettäväksi tämän asemesta. Caroline on luonut uran menestyvänä asianajajana, kun taas vanhemmat sisaret perheineen ovat jääneet viljelemään isän maita.

Pikkusisko Carolinen suhde isään on ymmärrettävästi aivan erilainen kuin vanhemmilla sisarilla. Hänelle isä on ollut oikea turvallinen isä, ei väkivaltainen raiskaaja. Hän ei pysty käsittämään vanhempien sisarten kielteistä suhtautumista isään. Shakespearen enkelimäinen Cordelia saa Jane Smileyn käsittelyssä aivan uusia ulottuvuuksia.

Smileyn romaanissa on runsaasti henkilöitä, joten teoksen keskeisiä teemoja, vanhempien ja lasten suhdetta sekä sisarusten keskinäistä suhdetta, päästään katselemaan monelta eri kantilta. Aivan auvoisia nämä suhteet eivät näytä koskaan olevan.

Laajassa romaanissa käsitellään toki useita muitakin elämän pulmia. Kirja kertoo myös lapsettomuuden tuskasta, aviopuolisoiden ongelmista, avioliiton ulkopuolisista suhteista, muuttuvan maatalouden aiheuttamista taloudellisista  ja henkisistä vaikeuksista. Maatilat elävät ja kuolevat, kasvavat ja pienenevät.

Amerikan Keskilännen asukkaista suurella osalla on skandinaavinen tausta. Luterilaisessa kirkossa tämänkin romaanin henkilöt käyvät. Romaanissa nostetaan vahvasti pintaan alueen toimintakulttuuri: julkisivu on pidettävä kunnossa, vaikka seinien sisällä riehuisi perkeleitä. Niitä asioita, joista ei puhuta, ei ole olemassa. Kertoja-Ginny pohtii sitä, kuinka perheissä on paljon tiedostamatonta tai ilmaisematonta menneisyyden taakkaa. Hänkään ei koskaan voi saada selville, millaiset kokemukset olivat muovanneet hänen isänsä luonteen. Tämän ajatuksen avulla hänelle avautuu tie selvitä, haavoittuneena tosin, omista lapsuuden traumoistaan.

Ginny on kuitenkin saanut tarpeekseen ongelmien peittelystä. Lopulta hänen on jätettävä aviomiehensä ja kotiseutunsa.
Elämästä jossa paljon jätetään sanomatta koituu yksi etu, ja sen olen menettänyt: ei tarvitse muistaa omasta itsestään asioita, jotka ovat niin eriskummallisia ettei niitä voi kuvitella. Se mitä ei milloinkaan ilmaista ääneen, muuttuu vähitellen niin utuiseksi ettei sitä voi palauttaa mieleen.
Romaanin kerrontatyyli vaikutti aluksi vuolaalta; maatilan kotiaskareiden yksityiskohtainen kuvailu sai minut jo kärsimättömänä toivomaan, että päästäisiin itse asiaan. Kun teos pääsee kunnolla vauhtiin, sen tyyli osoittautuu juuri oikeaksi. Lukija eläytyy vahvasti Ginnyn kokemusmaailmaan, eikä lukemista malttaisi lopettaa edes yöunien vuoksi.

Suomennos oli palkitun suomentajan Marja Alopaeuksen taattua sujuvaa tasoa. Suomentajalle on varmasti aiheuttanut päänvaivaa romaanin jakso, jossa Ginny ja Rose pelaavat Monopolia aviomiestensä kanssa. Mukana pelissä on myös naapurin komea Jess, johon molemmat sisaret tuntevat vahvaa vetoa. Jakso on tärkeä, sillä se paljastaa keskeisten henkilöiden erilaisen suhtautumisen omistamiseen ja riskinottoon. Minulle kuitenkin aiheutti hieman nikottelua, että amerikkalaiset emännät ja isännät päätyivät Eiraan ja ostivat taloja Esplanadilta. Hankala juttu. Eivät pelin englanninkieliset paikatkaan olisi tuntuneet kovin luontevilta.

Tässä vielä lopuksi vähän ulkokirjallista äimistelyä. Kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa, joten on varmasti perusteltua käyttää teoksen kansikuvana kirjasta tehdyn elokuvan kuva-aihetta. Elokuva ikään kuin antaa nostetta kirjalle. Minulle tuo ylempänä näkyvä kansikuva aiheutti kuitenkin sen verran ongelmia, että otin kannet irti lukemisen ajaksi. Kuvassa olevat näyttelijättäret eivät lainkaan vastanneet mielikuvaani Keskilännen maalaisemännistä. Myönnän rajoittuneisuuteni. Mielestäni kansikuva kuitenkin myös rajaa pois lukijakuntaa. Uskon, että moni suomalainen maaseudun asukas löytäisi tästä kirjasta samastumispintaa. Samaa kuvaa on kyllä käytetty myös muissa romaanin julkaisumaissa. On kuitenkin myös toisenlaisia ratkaisuja.

Toinen äimistelyni koskee teoksen suomenkielistä nimeä. Miksi Sydänmailla? Kyllähän Keskilänttä sydänmaiksikin kutsutaan, mutta uskon silti, että jos alkuperäisessä nimessä sanaa ei mainita, sydän on atrappi, jolla halutaan suunnata romaani naislukijoille. Kymmenen minuutin nettihaeskelulla löysin helposti seuraavat esimerkit tämän houkuttimen käytöstä:

Kesytön sydän - Cry of the panther
Suoraan sydämestä - Thanks for the memories
Klikkaus suoraan sydämeen - Klick mit Kick
Sydämeni sävel - Melody
Sydämen valinta - Voices in a haunted room
Eksynyt sydän - The bored bridegroom
Varjo sydämessä - The secret life of CeeCee Wilkes
Lähellä jokainen sydän - There's no such place as far away
Sydän ja miekka - Die Lady
Sydämen paikka - Where you belong
Sydän tietää paremmin - The New Year
Viisasteleva sydän - Persuasion

Ostavatko naisihmiset todellakin mieluummin romaanin jonka nimessä on sydän, kuin romaanin jonka nimi on suunnilleen oikein käännetty? Kotona tekemäni kyselytutkimuksen perusteella eivät osta. Otos oli kyllä aika pieni, kaksi henkilöä. Tässä asiassa kustannustalot voisivat tehdä parannuksen. Toivoo nimimerkki Vilpitön sydän (Old man without balls).

Kirjoitin taannoin blogikirjoituksen Edward St Aubynin romaanista Dunbar, joka niin ikään on saanut innoituksensa Kuningas Learista. Arvelin silloin, että Shakespearen ihmistä suuremmat vallanhimoiset hahmot eivät oikein olisi nykymaailmassa uskottavia muualla kuin liike-elämässä tai suihkuseurapiireissä. Näyttävät ne kuitenkin sujuvasti siirtyvän myös amerikkalaiselle maatilalle. En kuitenkaan ehkä ollut aivan väärässä: valta-teemasta on täytynyt tinkiä. Valta omaisuuden omistamisena ja hallitsemisena jää tässä Jane Smileyn mahtavassa romaanissa ylisukupolvisen henkisen vallankäytön varjoon.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kaikki kuolemasta - Euripides: Alcestis in a new version by Ted Hughes

Euripides, Alcestis in a new version by Ted Hughes. Faber and Faber 2000. Ensimmäinen painos julkaistu vuonna 1999.

Tämän näytelmän perusjuoni on melko nopeasti kerrottu.

Kohtalo on määrännyt Thessalian kuninkaan Admetoksen kuolemaan nuorena, ellei joku suostu menemään manalle hänen asemestaan. Admetos yrittää houkutella isäänsä ja äitiään ottamaan tämän taakan kannettavakseen, mutta korkeasta iästään huolimatta he pitävät elämäänsä kalliina eivätkä suostu.

Tällöin Admetoksen nuori vaimo Alcestis ilmoittautuu olevansa valmis kuolemaan miehensä puolesta. Admetos vastustelee vain nimeksi.

On Alcestiin kuolinpäivä. Kaikki hovissa surevat ja valmistautuvat hautajaisiin. Juuri silloin hoviin saapuu vieraaksi puolijumala Heracles, Admetoksen ystävä. Kestiystävyyden nimissä Admetos ei saa sanotuksi, että nyt ei ole oikein hyvä aika, vaan salaa vieraaltaan vaimonsa kuoleman. Heracles ryyppää, remeltää ja kerskuu urotöillään, kunnes yksi palvelijoista ei enää kestä tilannetta vaan kertoo Heracleelle, että tämän käytös ei sovi surutaloon.

Heracles nolostuu ja päättää sovittaa rikkeensä noutamalla Alcestiin pois manalasta. Tämän hän myös tekee ja palauttaa rakkaan vaimon kuningas Admetokselle. Näytelmä päättyy suureen sovitukseen ja onneen. Kuoro toteaa: "Antakoon tämä toivoa ihmiskunnalle."

Antiikin Kreikan kolmesta suuresta tragediakirjailijasta Euripides on suhteellisen vähäisen perehtymiseni perusteella tuntunut helpoimmin lähestyttävältä ja moderneimmalta. Vaikka hän ottaa aiheensa mytologiasta, hänen myyttiset sankarinsa ja jumalansa vaikuttavat inhimillisiltä ja heidän ongelmansa ovat ihmisen ongelmia. Hän oli kiinnostunut myös naisen asemasta ja kirjoitti näytelmiinsä vahvoja naisrooleja (Medeia muistuu heti mieleen). Tässä näytelmässä Alcestis jää miehensä ja Heracleen - ja Kuoleman - varjoon, vaikka näytelmä onkin nimetty hänen mukaansa.

Alcestis (tai suomalaisittain Alkestis) on Euripideen säilyneistä draamoista varhaisin. Sen arvellaan kuuluneen neljäntenä näytelmänä johonkin kadonneeseen tragediatetralogiaan. Yleensä tragediatetralogian neljäs näytelmä oli sävyltään keveämpi, niin sanottu satyyrinäytelmä. Vaikka Alcestis ei varsinainen satyyrinäytelmä olekaan, sen erikoinen sävy tragedian ja komedian välimailla selittynee sen asemasta näytelmäsarjassa. Heracleen juopunut örvellys surun hiljentämässä hovissa lähestyy vahvasti farssia. Olisikohan tämä peräti maailmankirjallisuuden ensimmäinen tragikomedia?

Ted Hughesin englanninnos on todella komea. Jokaisella sivulla on kohtia, jotka voisi ristipistoilla kirjailla huoneentauluiksi. Oikeastaan pitäisikin nimiösivun mukaisesti puhua Ted Hughesin versiosta; sen verran vapaasti Hughes käsittelee alkutekstiä. En löytänyt vertailtavaksi toista käännöstä, mutta olen melko varma, että Euripides ei vuonna 438 ennen ajanlaskun alkua kirjoittanut "elektroteknokraateista", "ydinpommista" tai "injektioruiskusta".

Tässä näytteeksi puhdasta ja kirkasta modernia runoa Apollo-jumalan alkusanoista:
The dead must die forever. / That is what the thunder said. The dead / Are dead are dead are dead are dead / Forever. / They return to the pool of atoms.
Tekisi mieli täyttää koko tietokoneen ruutu sitaateilla, mutta en tee sitä. Jätän sinulle, kunnioitettu lukijani, saman löytämisen ilon, jonka koin itse.

Jos kirjan tarkasteluun saa sekoittaa hieman kirjoittajan henkilöhistoriaa, on helppo arvata, miksi Alkestiin tarina on houkutellut runoilija Ted Hughesia. Alkestishan tekee käytännössä itsemurhan, jotta hänen aviomiehensä voi elää ja kukoistaa. Ted Hughesin ensimmäinen vaimo, Sylvia Plath, teki itsemurhan, jonka ratkaisevana syynä väitetään olleen Hughesin uskottomuus. Mutta ei tässä kyllin: Myös Assia Wevill, jonka kanssa Hughesilla oli tämä kohtalokas avioliiton ulkopuolinen suhde, teki itsemurhan samalla tavalla kuin Plathkin: työntämällä päänsä kaasu-uuniin. Admetos-kuninkaan ristiriitoja tulviva syyllisyydentunne puolison kuolemasta on varmasti koskettanut kääntäjää läheltä.

Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla kirjoitin blogissani pari viikkoa sitten.