maanantai 28. marraskuuta 2022

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarellan Marraskuun alaotsikkona on Kertomuksia, mutta helposti teoksen hahmottaa myös romaaniksi. Se koostuu neljästä pitkästä novellista, jotka sijoittuvat samaan päivään: tiistaihin, marraskuun 13:nteen vuonna 2012. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat Helsinkiin ja New Yorkiin sekä lentokoneeseen, joka on matkalla näiden kaupunkien välillä. Novellien välillä on paljon yhteyksiä: samoja henkilöitä ja tapahtumia. Hylätyksi ja eristetyksi tulemisen teemat yhdistävät kaikkia kertomuksia.

Teoksessa on sellainen yllättävä piirre, että vaikka se sijoittuu vuoteen 2012, se on julkaistu jo vuonna 2004. Kyseessä on siis kirjoitushetkellä tulevaisuuteen sijoitettu kirja. Joitakin kirjoitushetkellä havaittavissa olevia kehityslinjoja on siinä kärjistetty dystopiaan asti. Ikärakenteen muutos – eläkeläisten määrän kasvu työikäisiin nähden – oli jo selvästi näkyvissä vuosituhannen alussa. Tähän niin sanottuun kestävyysvajeeseen on täällä reaalimaailmassa jo puututtu muun muassa eläkeikiä korottamalla ja työperäistä maahanmuuttoa helpottamalla. Onneksi ei siis vielä niillä keinoilla, jotka ovat esillä Mazzarellan kertomuksissa.

Kyyti on kylmää Marraskuu-kokoelman maailmassa. Väkiluvun rajoittamiseksi – ja ehkä siksi, että varakkaimmilla täytyy olla oikeus "täydellisiin" lapsiin – vanhemmat abortoivat lapsia sikiön sukupuolen tai geenikartoituksen perusteella. Elintapojensa vuoksi sairastuneet – esimerkiksi liian lihavat – joutuvat itse maksamaan sairaanhoitonsa. 

Sairaalat eivät enää ota vastaan 75 vuotta täyttäneitä. Eutanasiatabletteja saa ostaa vapaasti apteekista kotikäyttöön tai vaihtoehtoisesti voi käyttää yksityisten eutanasiaklinikoiden palveluksia. Niissä kuolemaan erikoistuneet lääkärit, tanatologit, auttavat löytämään potilaan elämän- tai pikemminkin kuolemantilanteeseen sopivimmat ratkaisut. Hyvin samanlaisia ratkaisuja kestävyysvajeen hoitoon toi esiin myös Leena Krohn romaanissaan Unelmakuolema, joka ilmestyi vuonna 2004, siis samana vuonna kuin tämä Mazzarellan teos.

Dystooppinen tausta ei nouse teoksessa korostetusti esiin. Se kuitenkin osittain selittää novellien henkilöiden psykologisia ongelmia. Kaikkien sen keskushenkilöiden kokemuksiin kuuluu hylätyksi tuleminen, syrjään ajautuminen, inhimillisen kosketuksen puute ja kaipuu.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö on Candida, entinen tv-kuuluttaja ja nykyinen elämänlaatukolumnisti. Candidan elämä on ollut sarja yrityksiä mukautua muiden, yleensä miesten, toiveisiin. Ikääntyvän julkkiksen yksinäisyys, ulkonäköpaineet ja halu pysyä ajan hermolla ja melko epätoivoisesti mukautua nuorten ajatusmaailmaan tulevat esiin koomisesti ja satiirisesti väritettyinä. Candida on kirjoittanut kolumnin muun muassa siitä, että yksin elävän on tärkeätä noudattaa kauniita ruokailutottumuksia. Novellin loppukohtauksessa hän syö keittiössä seisaallaan kylmää sienimuhennosta suoraan kattilasta.

Toisen kertomuksen päähenkilönä on 66-vuotias yritysjohtaja matkalla Helsingistä New Yorkiin. Myös hän on ajautunut jollain tavalla syrjään: johtoportaan nuoret miehet eivät enää naura hänen vitseilleen. Avioliitto on viilentynyt. Johtajan omat asenteet ovat eristäneet hänet useimmista ihmisistä. New Yorkissa hän aikoo tavata uudelleen maksetun seuralaisen, johon uskoo luoneensa aidon suhteen. Epätoivoisen ja itseään pettävän rakkauden kuvauksena novelli toi mieleen Joyce Carol Oatesin pienen romaanin Cybele, jonka luin muutama viikko sitten ja jossa keski-ikäinen päähenkilö samaan tapaan uskoo löytäneensä "aidon rakkauden" ilmeisestä tilapäissuhteesta. Mazzarellan novellissa lentokone kaapataan, ja kaappaajat sijoittelevat liikemiesluokan matkustajien joukkoon turistiluokan matkustajia. Novellin päähenkilö saa viereensä vanhan naisen, johon hän yllättäen saa kaipaamansa aidon kosketuksen.

Kolmannen novellin päähenkilö on edellisen novellin vanhan naisen tyttärentytär. Nuori nainen toimii rahoitusyrityksen puhelinneuvojana New Yorkissa. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen tehtävänsä on lähinnä tarjota puhelinseuraa yrityksen etuasiakkaille. Nainen on lähtenyt ulkomaille tultuaan itseään selvästi vanhemman ja naimisissa olevan rakastettunsa hylkäämäksi. Pankin erityinen bonusasiakas tarjoaa naiselle mahdollisuutta ryhtyä lapsensa sijaissynnyttäjäksi. Lupaavasti alkaneet neuvottelut ja selvitykset päättyvät kuitenkin jälleen hylätyksi tulemiseen.

Viimeinen novelli kertoo 59-vuotiaasta Fransista, joka hakeutuu eutanasiaklinikan asiakkaaksi. Hänet on irtisanottu opettajantyöstään. Fransin isä kuoli, kun poika oli 11-vuotias, äiti melko äskettäin. Vaikka Frans on koko ikänsä huolehtinut äidistään, hän tuntee hylänneensä tämän. Fransin itsenäinen elämä ei oikein koskaan ole päässyt alkamaan. Hän ajattelee yhä, että hänellä on ranteessaan isän kello ja että hän nukkuu äidin vuoteessa.

Hetken Frans on kokenut yhteyttä toiseen ihmiseen pelastettuaan kadulta Noran, raskaana olevan syrjäytyneen nuoren naisen. Tämä yllättävän lämmin ja arvostava suhde on katkennut, kun Nora on kadonnut omille teilleen.

Marraskuu on ensimmäinen tutustumiseni Merete Mazzarellan tuotantoon. En oikein osaa sanoa, mitä odotin – kultturellia ja syvällistä varmaankin – mutta joka tapauksessa teos oli miellyttävä yllätys. Se käsitteli päähenkilöidensä elämää koristelematta ja kiertelemättä. 

Merete Mazzarella, Marraskuu: Kertomuksia. Tammi 2010. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta November suomentanut Raija Viitanen. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kansi: Helena Kajander. 231 s.

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Emma Donoghue: The Wonder (Ihme)

 


"None are so blind as those who will not see."

Emma Donoghue on jälleen rakentanut romaaninsa kiehtovan historiallisen alaviitteen varaan samaan tapaan kuin romaanissa Slammerkin, josta olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa. Kirjailijan jälkisanoissa The Wonder -romaaniin  Donoghue kertoo, että Brittein saarilla, Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on 1500-luvulta 1900-luvulle raportoitu viitisenkymmentä tapausta niin sanotuista "paastoavista tytöistä". Näiden tyttöjen tai naisten väitettiin tulevan toimeen ilman ruokaa. Jotkut heistä asetettiin tarkkaan valvontaan, jonka aikana osa aloitti uudelleen syömisen – vapaaehtoisesti tai pakolla. Jotkut kuolivat. Jotkut jatkoivat paastoamista vuosikymmeniä väittäen edelleen, etteivät tarvinneet ruokaa. Monet heistä paastosivat uskonnollisista syistä.

The Wonder -romaanin tapahtumat sijoittuvat elokuuhun vuonna 1859. Sen päähenkilö, Florence Nightingalen kouluttama ja Krimin sodan kauhuissa karaistunut englantilainen sairaanhoitaja Elizabeth Wright, saa työtehtävän Irlannista. 11-vuotiaan Anna O'Donnellin väitetään eläneen neljä kuukautta pelkällä vedellä. Annan kotikylän silmäätekevät miehet ovat muodostaneet komitean selvittämään, onko kyseessä huijaus vai onko heidän kotikyläänsä kohdannut taivaallinen ihme. Tämän vuoksi Anna-tyttöstä valvomaan on palkattu kaksi hoitajaa, joiden tehtävänä on tarkkailla Annaa herkeämättä päivin ja öin kahden viikon ajan. Elizabeth Wright ja katolinen nunna, sisar Michael, jakavat vartiointitehtävän kahdeksan tunnin vuoroissa.

Näennäisesti tieteellinen komitea muuten osoittautuu romaanin edetessä sovinismin, nurkkapatriotismin, ylimielisyyden ja epäinhimillisyyden pesäksi. Elizabethillä naisena ja englantilaisena ei ole mitään mahdollisuuksia tätä komiteaa vastaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää saada komitean uskomaan, että Anna O'Donnell kuolee, mikäli kahden viikon tarkkailujakso viedään päätökseen.

Elizabeth suhtautuu työhönsä tieteellisen tarkasti. Hänen luonnontieteeseen pohjaava hypoteesinsa on se, että kyseessä on huijaus. Koko Irlanti näyttäytyy hänelle takapajuisena taikauskon tyyssijana. Tutustuminen varhaiskypsään ja syvällisesti hurskaaseen Anna O'Donnelliin sekä radikaaliin mutta uskonsa säilyttäneeseen lehtimieheen, William Byrneen, johtaa Elizabethin henkiseen seikkailuun, jossa loppujen lopuksi tärkeimmäksi osoittautuu yritys pelastaa Annan henki. Tehtävä muuttaa perustuksia myöten koko Elizabethin – ja Anna O'Donnellin – elämän.

Tässä romaanissa juonen käänteillä on tärkeä tehtävä kerronnan imun säilyttämisessä, joten en kerro niistä tämän enempää. Kyseessähän on oikeastaan eräänlainen salapoliisiromaani, jossa totuutta selvittämässä on poikkeuksellinen etsivä – nuorehko sairaanhoitaja. Keskityn muutamiin muihin teoksen osiin.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut – oikeastaan ainoa mahdollinen. Kaikki muut ratkaisut olisivat johtaneet aivan toisenlaiseen kertomukseen. Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa hän-muodossa, mutta se pitäytyy täysin Elizabeth Wrightin havainnoissa ja ajatuksissa. Siinä mielessä siis näyttäisi, että romaani olisi yhtä hyvin voinut olla kerrottu myös minämuodossa. Elizabeth, "Lib", on kuitenkin niin särmikäs – ja sen ansiosta ihastuttava – persoona että minäkertojana hän vaikuttaisi itsekeskeiseltä. Tällainen kärsimätön ja uskonnon taikauskoksi luokitteleva minäkertoja tulkittaisiin myös omahyväiseksi ja ylimieliseksi. Minäkertojaan myös aina kohdistuu epäilyksiä hänen luotettavuudestaan: useimmat ihmiset haluavat esittää itsensä hyvässä valossa. 

Toisaalta jokin toinen "puolueeton" näkökulma romaanissa johtaisi niin ikään toiseen tarinaan. Kun Elizabethin toimia tässä romaanissa tarkastelee "puolueettomasti", hänen tekonsa eivät kestä päivänvaloa. Loppujen lopuksi hän tulee romaanissa syyllistyneeksi ainakin kahteen rikokseen, joista olisi seurauksena vähintään vankeus ellei kovempikin tuomio. Myös hänen motiivinsa voitaisiin tulkita aivan toisiksi kuin ne, jotka nyt jäävät päällimmäisiksi lukijan mieleen. Hänen henkilöhistoriastaan paljastuu traumaattisia asioita, esimerkiksi oman lapsen menetys, jotka eivät tee hänestä luotettavinta ihmistä siihen tehtävään, johon hänet on valittu. Tämän kirjan tarinalle on ehdottoman tärkeää, että lukija säilyttää luottamuksensa Elizabethin hyviin tarkoitusperiin.

Romaanin henkilöissä on mainioita ihmistyyppejä, jotka tuovat monelta eri kulmalta oman lisänsä romaanin filosofis-teologiseen ongelmaan. Kyseessähän on loppujen lopuksi tieteellinen koe, jolla pyritään todistamaan, että luonnontieteelliset välttämättömyydet koskevat kaikkia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti että jokin henkinen tai hengellinen taso voi ylittää nämä välttämättömyydet. Elizabeth Wright on ylpeä tieteellisistä periaatteistaan mutta ei huomaa, kuinka nämä periaatteet johtavat hänet aiheetta epäilemään kaikkien uskovaisten motiiveja. Kylän katolinen pappi, jota Elizabeth alun perin epäilee kovasti, osoittautuu henkilöksi, joka koko kylässä itse asiassa ymmärtää parhaiten Annan paaston syyt ja sen mahdolliset seuraukset. Kylän lääkäri puolestaan osoittautuu ihmiseksi, jonka kosketus todellisuuteen on jäänyt mielikuvituksellisten "tieteellisten" teorioiden uhriksi. Lääkäri uskoo, että tarkkailujakson aikana nopeasti kuihtuva Anna on kehittymässä uudenlaiseksi ihmislajiksi, jonkinlaiseksi vaihtolämpöiseksi liskoihmiseksi.

Myös Irlannin kansa ja sen omaperäinen katolisuus saa romaanissa perusteellisen käsittelyn Anna O'Donnellin ja hänen perheensä sekä muutamien kyläläisten ansiosta. Irlannin oloja Elizabethille selittää myös lehtimies William Byrne. Hänen rohkeutensa ajattelijana ja toimijana perustuu siihen, että hän on jo kerran menettänyt kaiken toimittuaan omantuntonsa mukaan. Romaanin tummana taustana on Irlannin nälänhätä, joka on päättynyt vasta muutamaa vuotta ennen romaanin tapahtumia. William Byrne on saanut potkut raportoituaan nälänhädästä rehellisesti eikä englantilaisten työnantajiensa toiveiden mukaisesti.

Elizabeth Wright oppii romaanin aikana, että jos hän haluaa vaikuttaa syvästi uskovaisiin ihmisiin, hänen on opeteltava uskonnon kieli. Hänen on kyettävä ilmaisemaan tieteelliset tosiseikat tällä uudella, itselleen vieraalla kielellä. Elizabethin pyrkimykset tässä "käännöstyössä" ovat hauskoja ja liikuttavia.

Niissä Emma Donoghuen romaaneissa, joihin olen tutustunut, näyttäisi olevan eräänlainen pitkä linja. Kuten tässäkin romaanissa todetaan, ihmisen fyysisiä tarpeita ei sovi ohittaa. Donoghuen kirjoissa ennen kaikkea seksuaalisuus johtaa ihmisiä tekoihin, joita yhteisö ei voi hyväksyä ja jotka sen takia piilotetaan. Tämä piilottaminen – sekä tarpeiden että tekojen – johtaa sitten suuriin vahinkoihin.

The Wonder -romaanista on kirjoittanut blogiin myös Kirjaluotsi.

Emma Donoghue, The Wonder. Picador 2016. Kansi: Joanna Thomson. 293 s. 

Romaani on julkaistu äskettäin myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Ihme (Tammi 2022).




keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Siri Kolu: Metsän pimeä

Siri Kolun neljäntoista vuoden takainen esikoisromaani Metsän pimeä (tai ehkä se onkin Metsänpimeä) jätti lukijalle paljon tulkittavaa jo nimensä kirjoitusasusta alkaen. Sen kertojana on kirjallisuudenopiskelija Laura Ranta, jonka kirjallisuuskiinnostuksesta selittyvät teoksen lukuisat intertekstuaaliset viitteet. Kun pääsin lopun lähdeluetteloon asti, ymmärsin, että monet viitteet luultavasti menivät minulta kokonaan ohi, koska en tunne 1900-luvun alun dekadenssi-ilmiötä suomalaisessa kirjallisuudessa. Olisi myös ollut hyvä tietää hieman enemmän L. Onervan, Eino Leinon ja Leevi Madetojan kolmiodraamasta, jota tämän romaanin juonikuvio ilmeisesti jossain määrin toistaa. 

Aino Kallaksen Sudenmorsian sen sijaan oli minulle tuttu. Se tuli nopeasti mieleeni, sillä molemmat romaanit alkavat kohtalonomaisella paatoksella. Onneksi Kolun romaani ei jumittunut tähän yhteen kerronnan tyyliin – näin pitkässä romaanissa se olisi käynyt raskaaksi – vaan romaani löytää nuorten päähenkilöidensä elämästä monia eri sävyjä.

Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyhetkessä yliopiston opiskelija Laura tekee elämäänsä ja opiskeluunsa liittyviä valintoja ja samalla muistelee muutaman vuoden takaista aikaa, johon liittyy järkyttäviä tapahtumia, joita hän ei aiemmin ole pystynyt kunnolla käsittelemään. Tämä varhaisempi aikataso kertoo Lauran kahden viimeisen lukiovuoden tapahtumista. Kolmas aikatasokin romaanissa häivähtää: noin vuosi ennen lukio-osuuden aikaa Lauran isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Romaanin tärkeänä sivujuonena kulkee Lauran äidin toipuminen miehensä kuolemasta.

Laura Ranta – kertojan nimessä on vertauskuvallisuutta. Laura on yksi kirjallisuuden tunnetuimmista muusista ja yksipuolisen rakkauden kohde (Petrarca: Sonetteja Lauralle). Ranta on välitila: ei kunnolla maata eikä merta. 

Laura Ranta on monellakin tavalla välitilassa: nuoruus jo itsessäänkin on tietysti välitila. Hänellä on myös kaksi ihailijaa – Maki ja Samu – jotka edustavat erilaisia maailmoita. 

Rajoja rikkova Maki perustaa Metsän piirin, jossa 1900-luvun alun kirjallisuudesta hurmioituneet lukiolaiset etsivät kokemisen äärirajoja juuri sellaisilla tempauksilla, jotka aikuisen lukijan silmin vaikuttivat typeriltä ja kiusallisilta – lopulta traagisin seurauksin. Tältä osin romaanin juoni seuraa paljolti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan jäljillä – nuoria innostavaa äidinkielenopettajaa myöten. Lauran toinen ihailija on pianistilahjakkuus Samu, jonka porvarillista perhettä ja sen ystäväpiiriä Metsän piiri sabotoi puutarhajuhlissa juuri ennen tapahtumien huipennusta.

Laurallekin Samun perheen keskiluokkainen elämä näyttäytyy valheena. Aluksi ajattelin, että kyseessä on tyypillinen nuoren reaktio: kun on tullut tietoiseksi kaikesta jännästä, mitä viettien maailma sisältää, kaikki yritykset hillitä näitä viettejä vaikuttavat tekopyhyydeltä ja epäaitoudelta. Osittain tästä onkin kysymys. Laura on yksinäisillä metsäretkillään hakenut voimakkaita kokemuksia, elämän syvyysulottuvuutta ja viettien viisautta. Myöhemmin paljastuu, että se valhe, joka Samun perhettä hallitsee, ei olekaan keskiluokan aave, vaan yritys olla näkemättä Samun kuolemanvakavaa sairautta.

Romaanin juoni ei dramaattisuudestaan huolimatta ollut se puoli, joka minua kiinnosti eniten. Nautin eniten Helsingin ja Keravan, radanvarsikaupungin, kuvauksista eri vuodenaikoina. Myös ajankuva vaikutti aidolta: eletään vaihetta, jossa lankapuhelin ja kännykkä vielä kilpailevat keskenään. Lukuisat kulttuuriset viittaukset esimerkiksi elokuviin herättivät muistoja lukijassa. 

Myös nuorten keskushenkilöiden kuvaus oli osuvaa. Ainoastaan Makin ambivalentista hahmosta minun oli vaikea saada selkeätä kuvaa – tässä lukija joutuu toistamaan Lauran kokemusta; myös hänen on vaikea yhdistää mielessään Makin eri puolia. Maki on välillä lähes demoninen hahmo, kateellinen Jago, välillä taas voimaton ja hellyyttä kärttävä poikanen. Väläys Makin ihan tavalliseen kotiin oli hellyttävä. Omiensa parissa hän osoittautuu ihan pelkäksi Mauriksi – enkä siis tarkoita Shakespearen mustasukkaista mauria.

Lauran kehitys romaanissa kulkee nuoren itsekeskeisyydestä kohti parempaa ihmistuntemusta, kun hän oivaltaa, että keskittymällä paremmin muiden ihmisten tilanteeseen hän olisi voinut estää ikäviä asioita tapahtumasta. Oman vastuun ymmärtäminen on romaanin psykologisen kuvauksen keskiössä. Laura ymmärtää, että häntä on manipuloitu, mutta hän on myös antautunut manipuloitavaksi.

Romaanin päättyessä vaikuttaa siltä, että Laura on valmis uuteen. Kirjan alkupuolella minua huvitti lause: "Ihmisiä ja koiranulkoiluttajia kulki kaikkialla, oli lauantai." Pidin sitä lapsuksena, mutta nyt lopussa en ole enää ihan varma. Laurastakin on tullut koiranulkoiluttaja; he kyllä aina selviytyvät. Ihmiset ovat paljon hauraampaa tekoa.

Siri Kolu, Metsän pimeä. Otava 2008. 396 s.

torstai 10. marraskuuta 2022

Laura Tressel: Hengitys

Helmet-lukuhaasteessa olen päässyt kohtaan, jossa luen runokirjaa, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Olen tämän haastekohdan kanssa hieman hukassa, sillä minulla ei ole sanastoa, jolla puhua runoista. Runot ovat mielestäni jollain tavalla itseriittoisia, niissä on juuri ne sanat juuri siinä järjestyksessä, jotka runoilija on niihin halunnut laittaa, ja niistä puhuminen toisin sanoin vääristää ne. Runot ovat kuin kokeita kielilaboratoriossa: kokeen toistaminen jollain toisella tavalla ei anna samaa tulosta.

Lyhyen selailun jälkeen totesin, että Laura Tresselin (s. 1976) esikoisteos Hengitys on runoteos, josta voin ja haluan kirjoittaa. Siihen on pari syytä. Ensinnäkin runojen aiheistossa on mukana sukeltaminen. Se on minulle tuttua nuoruuden aktiiviharrastuksen takia. Toinen syy on maininta kirjan kansiliepeessä: siinä kerrotaan, että Laura Tresseliä kiinnostaa erityisesti lajityyppejä sekoitteleva kirjallisuus ja että Hengitys liikkuu runon ja proosan välillä. On kolmaskin, hieman synkempi syy: olen nuorena ollut kahteen kertaan sukeltajana etsimässä – ja löytämässä – jokeen hukkuneita ihmisiä; nämä muistot vaikuttivat lukukokemukseeni.

Koska tässä runoteoksessa on kyse runon ja proosan yhdistämisestä, luin tätä kuin fragmenteista koostuvaa novellia. Aivan kuten novellia lukiessani esitin itselleni kysymyksiä. Luulen löytäneeni teoksesta tarinan. Saatan olla väärässä.

Teoksessa erottuu selvä kertoja, välillä hän puhuu minämuodossa, mutta usein hän käyttää korostetun objektiivista, tieteelliseltä tai historiankirjoitukselta kuulostavaa kieltä. Korostetun asiallisella kielellä ihminen voi kätkeä syvät tunnekokemukset myös itseltään.

Kertoja suhtautuu lähes pakkomielteisesti hengitykseen ja sen lakkaamiseen.  Hengitys ei ole tahdonalaista toimintaa:

en voi päättää, että lopetan hengittämisen

en voi päättää, että jatkan hengittämistä

Ymmärrän, että kertoja puhuu elämästä ja kuolemasta, mikä käy ilmi, kun hän käy läpi sanan henki eri merkityksiä.

Tämän minän lisäksi runoteoksessa on mukana myös sinä. Tämä sinä muun muassa leikkii vedessä uimarenkaan kanssa, jonka hän nostaa vyötärölleen "kuin tanssiaishameen". Lapsi? Pieni tyttö, päätän.

Kertoja viittaa useaan kertaan valokuviin, jotka esittävät ilmeisesti tätä teoksen pikkutyttöä. Yksi on albumissa jo haalistuneena, toisesta hän sanoo: minulla on valokuva sinusta vasta syntyneenä. Kolmatta kertoja vasta kehittää. Viimeinen kuva on yöpöydällä. 

Ensimmäistä valokuvaa katsoessaan kertoja ilmoittaa:

sen epätarkkuus ja outo valo, kuin ohut kerros vettä olisi katsojan silmän ja kuvan välissä

Miksi kertoja itkee katsoessaan kuvaa? Jotain hyvin ikävää on tapahtunut. Kertoja harkitsee sukeltaessaan paineilmalaitteella regulaattorin irrottamista suusta, mikä merkitsee itsemurhaa. Mikä saa hänet näin itsetuhoisiin ajatuksiin? Onko pikkutyttö hukkunut tai ollut lähellä hukkua? Niin voisi päätellä teoksen useista hukkumiskokemusta käsittelevistä runoista.

On myös runoja, joissa kerrotaan elvytysyrityksistä. Yhdessä runossa hengitysputki kiinnitetään teipillä suupieleen. Myöhemmin hengityskoneen suhina ja sitten hiljaisuus, kun hengitysääntä ei kuulu ja vielä myöhemmin, lähellä teoksen loppua lääkärin etusormi hengityskoneen virtakytkimellä. Hetkeä myöhemmin runo, jossa kertoja istuu lamaantuneena sairaalassa. Neljänneksi viimeisellä sivulla kertoja pyyhkii liimatahran – varmaankin sen hengitysputken jättämän – sinun poskelta. Epäonnistunut elvytys? Toiseksi viimeisenä runo uimarenkaan tyhjentämisestä. Ja viimeisessä runossa valokuva sinusta yöpöydällä. Muisto.

Mitä sitten kertovat historiateksteiltä maistuvat runot merenneidoista? Niitä on teoksessa seitsemän. Lohtua? Yritys uskoa, että ihmisen kaltainen olento voisi kuitenkin elää veden alla, hengittää vettä.

Runoteoksen lukeminen novellina ei ehkä ole ihan paras tekstistrategia, mutta minulle tämä avasi koskettavan tulkinnan. Ilman tätä tulkintaakin olisin nauttinut teoksen täsmällisestä kielestä ja sen ihastuttavista kielikuvista. Kun kertoja on puhaltanut uimarenkaan täyteen, hän toteaa:

hengitykseni kannattelee sinua vedessä

 

Laura Tressel, Hengitys. WSOY 2020. Kansi: Tom Backström. Kuvat: Pexels. 80 s.

-------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 12: Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika

Noin viisi ja puoli vuotta sitten päätin, että luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin siihen mennessä, kun kirjailijan kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken, jos lukeminen ei syystä tai toisesta suju.

Eilen sitten luin loppuun romaanisarjan viimeisen osan. Juuri sopivasti, sillä Marcel Proustin kuoleman satavuotismerkkipäivää vietetään vähän yli viikon päästä 18.11. Hidas lukutahti sopi minulle: Proustin pitkävirkkeinen ja ihmisten mielenliikkeisiin painottuva proosa vaati aikaa ja rauhaa. Välillä oli hyvä hengähtää ja lukea jotain muuta. Ainoa haitta oli se, että romaanissa harvemmin esiintyvät henkilöt ehtivät jo unohtua lukukertojen välillä, ja täytyi vähän ponnistella muistaakseen, missä juuri tämä markiisi tai herttuatar olikaan esiintynyt aiemmin.

Kannattiko ajan käyttäminen ja vaivan näkeminen? Kyllä kannatti. Proustin mukana on ollut luontevaa etsiä myös oman elämän kadonnutta aikaa. Viimeisen osan sulkiessani tuli haikea olo, kun täytyi luopua tutuiksi tulleiden henkilöiden seurasta. En ihmettele, että jotkut Proustiin hurahtaneet – esimerkiksi Helsingin pormestari Juhana Vartiainen – ovat kertoneet romaanisarjan loppuun päästyään aloittaneensa heti alusta uudestaan. Minustakin tuntuu siltä, että uusi lukukerta avaisi teosta aivan uudella tavalla, kun henkilöiden myöhemmistä vaiheista jo tietää enemmän. 

Tämän viimeisen osan jälkisanoissa suomentaja Annikki Suni tiivistää osan keskeiset tapahtumat muutamaan sivuun, joten en tässä blogikirjoituksessa enää selosta tarkasti teoksen juonta, joka ylipäätäänkin on teossarjassa melko merkityksetön puoli, paitsi siltä osin kuin se valaisee romaanihenkilöiden luonnetta. 

Suni antaa lisäksi tietoa romaanin syntyvaiheista. Proust ei ehtinyt julkaista tätä viimeistä osaa ennen kuolemaansa, vaan sen saattoivat sekavasta käsikirjoitusnivaskasta julkaisukuntoon Marcel Proustin veli Robert sekä kirjailija-kriitikko-kustannustoimittaja Jean Paulhan. Suomennos perustuu vuonna 1989 julkaistuun laitokseen, johon on palautettu epäloogisuudet, jotka aiemmat toimittajat olivat poistaneet.

Olin muutaman epäloogisuuden havainnut itsekin lukemisen aikana, mutta olin ajatellut suopeasti, että teossarja jossa keskeisenä tutkimuskohteena on muistin toiminta, saa sisältää myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheutuu väärin muistamisesta. Epäjohdonmukaisuus voi näin havainnollistaa aitoa kamppailua valtavan materiaalin kanssa.

Romaani alkaa Tansonvillesta, markiisi de Saint-Loupin kartanosta, johon edellinen osa Pakenija päättyi. Markiisi de Saint-Loupin homoseksuaaliset suhteet vaivaavat hänen puolisoaan Gilberteä. Näistä asioista hän ei pysty puhumaan miehensä kanssa, mutta Gilberten vanha ystävä ja ihailija, romaanisarjan kertoja "Marcel", tarjoutuu tässä luotettavaksi ja hienotunteiseksi kuuntelijaksi. Samalla "Marcel" urkkii Gilberteltä tietoja edesmenneestä rakastetustaan Albertinesta. Kertoja väittää, että on jo päässyt yli pakkomielteestään Albertinen suhteen, mutta kummasti vain edelleen hän useaan otteeseen pohtii Albertinen seksuaalista suuntautumista.

Teoksen alkuosan keskeisin ongelma on kuitenkin kertojan epäilys omasta kyvystään kirjailijana. Hän lukee ihaillen Goncourtin veljesten päiväkirjaa, joka saa hänet huomaamaan, kuinka kyvytön hän itse on ollut katselemaan ja kuuntelemaan. Hän tuntuu pitävän ongelmanaan liiallista keskittymistä kirjallisuuteen todellisuuden asemesta: hän ei ole kyennyt näkemään sellaista, mihin lukeminen ei ollut herättänyt hänen haluaan. Kuin todisteeksi omasta kyvyttömyydestään Proust lainaa kymmenen sivun verran tekstiä tästä "Goncourtien päiväkirjasta". Hauskaa tässä on se, että Proust on ilmeisesti itse kirjoittanut tämän jonkinlaisena tyyliharjoituksena ja kirjallisena leikkinä.

Ensimmäinen maailmansota on tämän viimeisen osan taustana. Romaanissa on surumielisen kauniita kuvauksia pimennetystä Pariisista, lumisesta Boulevard Haussmannista kuun valossa. Raadollisia kuvauksia ihmisten yrityksistä etsiä nautintoja epätavallisissa oloissa.

Tällä hetkellä Euroopassa käytävä sota teki tästä osuudesta taas ajankohtaisen. Siviilien suhtautuminen sotaan riippui heidän lukemistaan sanomalehdistä ja heidän ystäväpiiristään. Osa miehistä haluaa välttää sodan keinolla millä hyvänsä, kun taas toiset – esimerkiksi Robert de Saint-Loup – suorastaan hakeutuvat vaarallisimpiin paikkoihin. Markiisi de Saint-Loup saa sodassa surmansa. Myöhemmin romaanissa vihjataan, että kyseessä saattoi olla tietoinen pyrkimys, jonkinlainen itsemurha.

On ymmärrettävää, että sotatilan aikana kirjallisuus ja kirjoittaminen saattavat tuntua yhdentekeviltä askareilta. Kertojakaan ei vältä isänmaallista kiihkoa, joka iskee voimakkaasti hänen kirjailijaidentiteettiinsä. Kertoessaan palvelijattarensa Françoisen uhrautuvista sukulaisista Proust tekee yllättävän poikkeaman teoksen kerrontaan: hän luopuu hetkeksi kokonaan fiktion antamasta suojasta ja oikealta nimeltä mainiten kehuu näitä hyväntekijöitä.

Tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta, mutta minun täytyy ylistää maatani ja sanoa että nämä Françoisen miljonäärisukulaiset, jotka jättivät mukavat olonsa auttaakseen turvatonta sukulaistaan, ovat tässä ainoat todelliset, elävät ihmiset.

"Ihannetta johon olin uskonut ei ollut olemassakaan", kertoja nyt toteaa omasta kirjoittamisestaan.

Kuinka palata fiktion pariin, kun luottamus siihen on mennyt? 

Matkalla Guermantesin ruhtinaan ja ruhtinattaren pitoihin "Marcel" kokee jotain, joka herättää hänet henkiin kirjailijana. Kyseessä on samanlainen kokemus kuin teossarjan alussa, kun kertojan maistaessa lehmuksenkukkateetä ja madeleine-leivosta hänen mieleensä palautuivat lapsuuden tapahtumat Combrayssa. Tällä kertaa muistot herättävä aistimus syntyy, kun "Marcel" väistää autoa ja kompastuu epätasaiseen kiveykseen. Yhtäkkiä väistyvät masennus, huoli tulevaisuudesta ja älylliset epäilyt kirjailijanlahjoista ja kirjallisuuden totuudellisuudesta. Valtava onnentunne täyttää hänet muistojen vyöryessä hänen mieleensä.

Hieman myöhemmin lusikan kilahdus lautasta vasten ja jäykän lautasliinan pyyhkäisy huulilla synnyttävät samanlaisen muistojen heräämisen. "Marcel" ymmärtää, että taideteos on ainoa keino tavoittaa mennyt aika: hän voi pysäyttää liikkumattomaksi tuokion aikaa, yhdistää mielikuvituksen ja todellisuuden ja luoda uudelleen vaikutelmat muistin avulla. Näitä hän voi sitten taiteen keinoin syventää edelleen. Tällä tavoin hän voi "herättää aidon minuutemme". Ajan ulkopuolelle asettuminen myös vapauttaa "Marcelin" tulevaisuuden ja kuoleman pelosta. Ainut huoli on enää, riittääkö hänen terveytensä ja elämänsä siihen suurtyöhön, jonka hän ymmärtää olevan edessään. Nyt tiedämme, että juuri ja juuri kalkkiviivoille tämä juoksu loppui.

Se mistä olen lukijana riemastunut tuon tuosta Proustia lukiessani, on Proustin ymmärrys lukemisen luonteesta. Hän ei näe kirjaa mustana laatikkona, johon kirjoittaja sujauttaa viestinsä ja jonka sitten lukija sieltä poimii ja ymmärtää. Proust sanoo, että "tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija":

Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. 

Guermantesin ruhtinaan kutsuilla kertoja muistelee romaanisarjan henkilöitä ja saattaa heidät siihen vaiheeseen, jossa meidän lukijoiden on heistä erottava. Osalle omistetaan useita sivuja, toisten vaiheet kuitataan sivulauseissa. Usein kertojan mietteet kääntyvät häntä askarruttaviin ajatuksiin: seurapiirien rappeutumiseen, muistin toimintaan, vanhenemiseen, kuolemaan ja homoseksuaalisuuteen.

Pohtiessaan sitä, kuinka paroni de Charlus näki Musset'n rakkausrunoja lukiessaan runojen naishahmoilla rakastettunsa Charlie Morelin kasvot, kertoja toteaa, ettei romaanihenkilöiden sukupuoleen tule kiinnittää liikaa huomiota. Näin lähelle hän tulee oman homoseksuaalisuutensa myöntämistä ja sen tunnustamista, että Albertine saattoikin olla Albert. 

Suomentaja Inkeri Tuomikosken elämä ei aivan riittänyt koko teossarjan suomentamiseen. Tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. Jälki on erinomaista, minkäänlaista kitkaa en havainnut Tuomikosken ja Sunin suomennosten välillä. Otavan päätös julkaista koko sarja pehmytkantisena painoksena on kunnioitettava kulttuuriteko. Kovakantiset ensipainokset on ajat sitten myyty loppuun eikä niitä usein näe antikvariaateissakaan. Ihmiset ymmärtävät pitää kiinni aarteesta.

Marcel Proust, Jälleenlöydetty aika. Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Le Temps retrouvé ilmestyi vuonna 1927. Annikki Sunin suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. 438 s.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Todd McEwen: Arithmetic

Lapsen näkökulman tavoittaminen on vaikeaa fiktiossa. Teksteihin pyrkii aina mukaan kaksoisvalotus, joka syntyy siitä, että kirjoittaja on aikuinen ja ymmärtää asioita, joita lapsi ei vielä ymmärrä. Tästä syntyy usein hauskuutta lapsen puutteellisen ymmärryksen kustannuksella. Eikä tässä ole mitään pahaa; harvoin kirjoittaja tekee näin ilkeyttään. Kotimaisista lapsuuden kuvaajista vaikkapa Sakari Pälsi ja Jari Tervo edustavat tässä suhteessa janan yhtä päätä ja Antti Hyry toista. Olli Jalonen on jossain siinä välissä.

Todd McEwenin Arithmetic-romaanin Joe Lake on laajasta sanavarastostaan ja verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta melko uskottava lapsikertoja. Hänen kauttaan saamme aidon kurkistuksen amerikkalaiseen lapsuuteen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Joen tarkkaa ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan 8- tai 9-vuotias. Pikkusisko Julie on 7-vuotias. Lasten ikäero on niin pieni, että heidän on saatava vanhemmiltaan aina täsmälleen samat asiat, jotta ei synny riitaa.

Kirjassa on paljon lapsuuteen kuuluvia kokemuksia, jotka jossain muodossa ovat tuttuja monille kansallisuudesta riippumatta. Käynnit partiossa, jonka ohjaajat eivät ole ihan tehtäviensä tasalla. Isä, joka näyttää lastenkutsuilla kaitaelokuvia. Ihastuminen oman luokan tyttöön, Anitaan, jonka syntymäpäivänä Joe pääsee huvipuistoon Anitan ja tämän snobivanhempien kanssa. Käynnit raamattutunneilla, joilla muut vaikuttavat tuntevan perinpohjaisesti tarinat, joista itse et ole kuullutkaan.

Koulussakin on tuttuja tyyppejä. Lettipäinen hikipinko Linda Johnson. Julius, joka itkee herkästi ja kastelee toisinaan housunsa. Mustelmia muksiva kovis Nunzio. Larry, joka yrittää olla kovis, mutta saa sylkiessään syljen leualleen. Rivosuinen Gomez, jonka hävytön yksimielisyys ei vielä ole kehittynyt kaksimielisyydeksi. Gomezilta Joe oppii sanoja, joiden käytöstä joutuu sitten pulaan kotona.

Koulupäivä aloitetaan lippuvalalla, jonka vaikeita sanoja opettaja yrittää selittää lapsille vaihtelevalla menestyksellä. Joe ja hänen paras kaverinsa Fard ovat ikionnellisia saatuaan opettajakseen suosikkiopen, rouva Dentynen, joka paneutuu erityisesti luonnontieteen opetukseen. Joe ja Fard ovat hullaantuneita tieteeseen. He saavat oppitunneillakin seurata pienistä radioistaan NASAn Mercury-projektin avaruuslentoja. Kerran he pääsevät jopa seuraamaan televisiolähetystä naapuriluokkaan. 

Joen luonnontiedeinnostuksessa on kuitenkin iso ongelma, johon minun on helppo samastua, koska minulla oli sama ongelma suuren osan kouluajastani. Kirjan alkuun sijoitetusta kirjailija Todd McEwenin lapsena koulusta saamasta arviointikortista päätellen myös kirjailijalla on ollut tämä sama pulma. Joe ei nimittäin ymmärrä aritmetiikasta juuri mitään. Ja mikä pahinta, hän ei ymmärrä, mitä hän ei siinä ymmärrä. Hän ei tiedä laskevansa väärin. Yksi vastaus on yhtä mahdollinen kuin toinenkin. Hänestä myös tuntuu, että hänen odotetaan tietävän jostain taivaalta tipahtavat oikeat ratkaisut ilman, että niitä hänelle kunnolla selitetään. Aivan kuten niillä raamattutunneillakin.

Mrs Plank hates me because I'm not moving forward in arithmetic, I said, that's what she said to my own mother. I'm sitting in my seat wondering why why why all the time, I am. And there are no answers in arithmetic either, in addition to no whys. The only answer they can give you is IT JUST IS, THAT'S WHY and then they go back to yelling this junk at you they can't explain, that's it, I said to Fard, they can't explain it so they yell at us.

Joe yrittää ratkaista ongelmansa – jonka hän jollain alitajuisella tavalla ymmärtää pohjimmiltaan asenteesta johtuvaksi – hankkimalla aritmetiikan tehtäviä varten erityisen hienon uuden kynän. Rouva Plank, joka ei ole suosikkiope, ja kaikesta päätellen aika epäsensitiivinen tapaus, luonnollisesti kieltää tämän kynän käyttämisen. 

Joen vanhemmat huolestuvat Joen kouluvaikeuksista, ja pojan vapaat lauantait pilataan pakollisilla laskuharjoituksilla. Joe alkaa saada nenäverenvuotoja pelkästään aritmetiikan ajattelusta, niin hän ainakin itse uskoo. 

Joen elämä ei ole pelkkää ankeutta. Lapsen elämässä on onneksi useimmiten myös iloa tuottavia asioita.  Tärkeintä on, että parhaan kaverin Fardin kanssa jutellessa voi pilailla omien surujensa kustannuksella. Sekä suruista että iloista romaani onnistuu tiristämään komiikkaa.

Oppimispaineissa Joe kääntyy lohtua antavan populaarikulttuurin puoleen. Romaani yltyy loppupuolella pitkiksi luettelon kaltaisiksi havainnoiksi elokuvista sekä sarjakuva- ja animaatiohahmoista, esimerkiksi Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa -elokuvien vitseistä. Niistä myös opittiin, miten näytellään huoletonta (kädet taskussa vihellellen). Stan Laurelilta opittiin, miltä viattomuus näyttää.

Lännenelokuvia Joe ei voi sietää. Ne ovat kaikki samanlaisia:

The bad guys have to share the same moustache, the furniture is ugly, you can see airplanes and telephone wires all over the place. They treat Mexicans like crap, they treat farmers like crap, they treat horses like crap, cattle like crap, girls crap.

Romaani päättyy Joen kuvitelmaan, jossa hän sisarensa kanssa lentää yli suuren värikkään maan. Hänen alapuolelleen jäävät Hitler, Nunzio, Gomez, rouva Plank, ARITMETIIKKA ja kaikki muut asiat, joita hän inhoaa. Ja aivan kuin piirretyssä filmissä, niitä huiputetaan, niille nauretaan, niitä pilkataan, niitä lyödään päähän jättinuijalla, niiden yli ajetaan höyryjyrällä ja ne ajetaan mutkitellen pakoon horisontin taa.

Mielikuvituksessa voimatonkin voi voittaa. Ilman sen kummempia todisteita arvelen, että kirjailija on tämän kirjan avulla karistanut myös yhden oman apinansa selästään.

Todd McEwen, Arithmetic. Jonathan Cape 1998. 186 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

Tämä oli vaikea haastekohta siksi, että olen ymmärtänyt pitäväni usein tylsänä asioita, joihin en ole vaivautunut tutustumaan riittävästi. Kirjan päähenkilön iässä olisin kyllä varmasti pitänyt aritmetiikkaa tylsänä. Enää en ole yhtä varma.

Onko edes olemassa tylsää nimeä?  Leonard Cohenin sanoin "there's a blaze of light in every word. It doesn't matter which you heard: the holy or the broken hallelujah".

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Joyce Carol Oates: Cybele

Joyce Carol Oatesin valtavasta tuotannosta syysmatkalukemiseksi lähti mukaani pieni ja vähälle huomiolle jäänyt romaani Cybele. Oatesin laajat romaanit ovat yleensä perheen tai suvun tarinoita, joissa kerronnan rytmi on rauhallinen ja näkökulmia on useita. Näissä lyhyissä romaaneissaan Oates päästää vallalle väkivallan, pakkomielteet ja perversiot. Näkökulma on rajattu siten, että lukija lähes pakotetaan päähenkilön tai päähenkilöiden pään sisään. Niissä on usein trilleriä muistuttava rakenne ja piinaavan jännittävä juoni. Onnellisia loppuja on turha odottaa. 

Cybele kertoo synkän tarinan keski-ikäisen ja keskiluokkaisen Edwin Locken amokjuoksusta, varhain iskeneestä viidenkympin villityksestä. Tarina on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta tavallinen. Niin tavallinen, että Oates on omistanut kirjansa Edwineille. Heitä on ilmeisesti joukossamme niin paljon, että Edwinit ovat oma ihmisluokkansa.

Jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tarinan juoni yksinkertaisen jylhästi kuin kreikkalaisen tragedian prologissa:

There was a lover of mine who worshipped me, and became reckless with his life, which was soon taken from him – more abruptly than I would have wished, and more cruelly; for I came to pity him in the end.

Ensimmäisen luvun salaperäinen minäkertoja ei vastaa koko tarinan kerronnasta. Hän kommentoi tapahtumia muutamia kertoja kirjan aikana. Enimmäkseen kerronta etenee hän-muodossa Edwinin näkökulmaan pitäytyen. 

Suurimmaksi osaksi romaani on kerrottu preesensissä. Tästä kerrontateknisestä keinosta kaikki eivät pidä. Esimerkiksi kirjailija Philip Pullman on pitänyt sitä "kerronnallisesta vastuusta luopumisena"; hän on ilmoittanut kieltäytyvänsä lukemasta enää ainoatakaan preesensissä kirjoitettua romaania. Minusta kerronnan keinoja ei sovi rajoittaa millään tavalla. Preesens sopii tällaisiin trillereihin oikein hyvin: syntyy tunne kuin kohtaisin lukijana vaarat yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Ajallisen välimatkan puute lisää tapahtumien intensiteettiä.

Cybele-romaanin päähenkilö on 44-vuotias vakuutusyhtiön varajohtaja Edwin Locke. Hän on ollut naimisissa viisitoista vuotta Cynthian kanssa. Edwin meni naimisiin ystävänsä kanssa, ei rakastunut vaan "ajautui rakkauteen". Cynthia on kotirouva, kuten vaimot usein ovat amerikkalaisissa keskiluokan kuvauksissa. Avioparilla on kaksi poikaa, vanhempi varhaisessa teini-iässä, kuopus pari vuotta nuorempi. 

Edwin pitää työstään ja itsestään; hän on komea ja pukeutuu tyylikkäästi. Aineellisesti kaikki on siis kunnossa, mutta sisäisesti Edwinin elämä on tyhjää. Hän on ollut tahdoton ajautuja, korrekti, siloinen ja puhtoinen. Hänellä on usein tunne, että aika kuluu hukkaan – ja kiihtyvällä nopeudella. Golfin peluu – ajan haaskausta, samoin käsipallo ja squash. Murtomaahiihtolomat perheen kanssa – ajan haaskausta. Kykenemättömyytensä vuoteessa hän selittää väsymyksellä ja työpaineilla.

Tähän rypyttömään kulissielämään iskee lujaa Edwinin äkillinen rakastuminen, ensimmäistä kertaa elämässään, kuten hän uskoo. Hän hullaantuu pariskunnan ystäväpiiriin kuuluvaan Cathleeniin. Alkuun varsin viattomissa keskusteluissa käy ilmi, että myös Cathleen on tyytymätön elämäänsä ja aviomieheensä. Ennen kuin edes suudelmaa on vaihdettu, Edwin kertoo Cathleenille eroavansa vaimostaan ja haluavansa mennä naimisiin Cathleenin kanssa. 

Ensimmäinen intiimi tapaaminen sovitaan lentokenttähotelliin, jonne Cathleen on mennyt edeltä hyväntekeväisyystehtäviensä varjolla. Edwin saapuu sinne suoraan työmatkalta. Hississä matkalla hotellihuoneeseen Edwin huomaa tuntemattoman miehen esittelevän pornolehteä toverilleen. Edwin nolostuu ja närkästyy. Edwinin häveliäisyys on  huvittavaa, kun muistamme, mitä hän itse on juuri tekemässä.

Suhde Cathleenin kanssa on aluksi pelkää hurmiota, mutta pian käy ilmi, ettei Edwin pystykään ilmoittamaan eroaikeista vaimolleen. Cathleenin vaatimukset yltyvät painostukseksi, mihin Edwin taas reagoi seksuaalisella kyvyttömyydellä.

Nyt rakastumisten pyörre imaisee Edwinin lopullisesti mukaansa. Samalla Edwinin alkoholin käyttö saa aivan uudet mittasuhteet. Seuraavan ryypyn saaminen alkaa hallita ajatuksia. Edwin hylkää Cathleenin ja aloittaa suhteen nuoremman ja räväkämmän Risan kanssa. Lukijalle on selvää, että Risalle Edwin on vain sokerideitti, joka kiinnostaa niin kauan kuin häneltä saa rahaa ja tavaraa. Edwin uskoo itse vakaasti, että kyseessä on aito rakkaus, se suuri rakkaus, joka on ainoa asia, jota hän etsii. Lukijalle Edwinin rimpuilu on piinallista ja hieman koomistakin seurattavaa.

Puolivillainen yritys korjata avioliitto Cynthian kanssa avioliittoneuvojan avulla ei onnistu, vaan pariskunta ajautuu asumuseroon. Romaanissa käyvät hyvin ilmi myös erotilanteen oheiskärsijät. Edwin pystyy vain osittain ymmärtämään poikiensa vaikean tilanteen. Hän yrittää pitää yhteyttä vanhempaan poikaansa, mutta yhteinen koripallomatsi menee monella tapaa pieleen – suurelta osin Edwinin juopumuksen takia. Edwinin keskittymistä poikaansa häiritsee myös se, että hän on ilmiselvästi seksuaalisesti kiinnostunut pojan alaikäisestä tyttötuttavasta. Nuorempi poika ei halua tavata Edwiniä eikä edes puhua tämän kanssa puhelimessa.

Edwinin seksuaalinen saalistus jatkuu kiinnostuksena hyvin nuoriin tyttöihin, käynneillä hieromalaitoksessa ja bordellissa, aina uusina "rakastumisina".

Toisinaan Edwin on lähellä itseymmärrystä. Hän näkee, ettei maailma ole sellainen kuin hän on kuvitellut, mutta hänen on vaikea löytää itseään tästä uudesta maailmasta. Sihteerilleen Edna-Maelle hän sopertelee:

"I want to live. I have a right, don't I, to live. I don't want to die without... without having lived. For most of my life I was playing a game but I didn't quite know it. I didn't grasp it. I was playing the game of Edwin. The game of Edwin. When I was a boy I believed that everybody was exactly who they pretended to be and so I must have been the person I was pretending to be but... but it's like being back-stage during a play... once you see the play from that angle it no longer works."

Edwin ei enää voi palata epäaidoksi kokemaansa elämään, mutta hänen kehnon puoleinen ratkaisunsa on jakaa itsensä kahtia: työpäivinä hän on asiallisesti pukeutuva ja käyttäytyvä varajohtaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin hän elää eräänlaisessa taiteilijakommuunissa kuvataiteilijanaisen kanssa ja pukeutuu kuin hippi. Kun hän käväisee entisellä kodillaan, naapuri ei tunnista häntä.

Loppuratkaisu jääköön tässä tarkemmin kertomatta. Jotain siitä paljastui jo romaanin alkukappaleesta. Palataan sen sijaan romaanin nimeen ja siihen mystiseen minäkertojaan, joka aloittaa romaanin. Joyce Carol Oates hakee kertomukseensa syvyyttä mytologiasta. Tämähän oli varsinkin modernistien suosima tapa. Ajatellaan vaikka James Joycen Ulyssesta, jossa Odysseuksen ja Telemakhoksen seikkailut tuotiin Dubliniin ja vuoteen 1904.

Kybele (Cybele) oli muinainen äitijumalatar, jota palvottiin hurmioituneissa juhlissa. Hän oli eräänlainen naispuolinen Dionysos. Kybele oli rakastunut hedelmällisyyden jumala Attikseen, joka teki puolestaan sen virheen, että rakastui kuolevaiseen ja halusi mennä tämän kanssa naimisiin. Kybele esti tämän. Sen jälkeen Kybele kastroi Attiksen tai toisten versioiden mukaan Attis kastroi itsensä.

Joyce Carol Oatesin romaanin Edwin on helppo nähdä kastroituna ja itsensä kastroivana Attiksena. Kybele on mukana kaikissa teoksen naishahmoissa, selvimmin Edwinin puolisossa Cynthiassa. Salaperäinen minäkertoja edustaa kollektiivisesti tätä ylpeän mutta loukatun naiseuden ääntä.

Joyce Carol Oates kuvaa useissa teoksissaan amerikkalaisen keskiluokan elämää. Hän on varsin taitava osoittamaan tyhjyyden ja ristiriidat pinnallisen seurustelun, hyväntekeväisyyden ja hyvien tapojen alla. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että keskiluokan elämä on liiankin yleinen ja helppo satiirin kohde. Keskiluokan hillitty elämä ei ole yksistään pahasta.

Tätä Cybele-romaania lukiessa mieleeni tuli joitakin vuosia sitten lukemani romaani Soul/Mate, jonka Joyce Carol Oates julkaisi kirjailijanimellä Rosamond Smith. Siinä keskiluokkaiseen yhteisöön soluttautuu psykopaatti aivan toisenlaisista ympyröistä. Hän toteaa, että keskiluokan elämä, joka edellyttää jatkuvaa viettien hallintaa, on vaikeaa. Hänen elämänsä, jossa mielitekoja noudatetaan, on paljon helpompaa.

Minusta tuntuu, että me keskiluokkaiset selviydymme meihin suunnatusta kritiikistä melko helposti. Mehän sen kritiikin kustannammekin. Käymme teatterissa ja konserteissa, ostamme kirjoja, maksamme veromme. Yleensä meitä vain naurattaa, kun makuamme arvostellaan. Viihdymme oikein hyvin valkoisella nahkasohvallamme ja Lokki-valaisimen valossa.

Emme ole myöskään niin rajoittuneita kuin annetaan ymmärtää. Nykyisin suvaitsevaisuus elää juuri keskiluokassa. Ranskan dekadentit runoilijat ottivat iskulauseekseen ja tehtäväkseen épater le bourgeois – ärsyttää porvareita. Mutta uskokaa tai älkää, ei meitä ole helppo épater

Joyce Carol Oates, Cybele. Obelisk / E. P. Dutton 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kansikuva: Jacqueline Schuman. 204 s.