Samantha Harvey: The Western Wind

Oakhamin kylä Somersetissa Englannissa. Romaani alkaa laskiaistiistain aamunkoitosta vuonna 1491. Edellisenä lauantaina tulvivaan jokeen suistunut mies on mahdollisesti nähty vedessä kaatuneeseen puuhun takertuneena. Kylän papin, John Reven, pitäisi äkkiä lähteä paikalle ja yrittää viimeisten sakramenttien suorittamista. Ehkä pisara ehtoollisviiniä saataisiin vielä valutetuksi vainajan suuhun. Olisi sekin tyhjää parempi. Tuonpuoleinen kärsimys ja palkkio otetaan nimittäin kylässä vakavasti. 

Kun pappi ehtii paikalle, kuollut on kadonnut, mutta hänen paitansa löytyy kaislikosta ja vahvistaa sen, että kyseessä on ollut Thomas Newman, kylän varakkain mies.

Romaanin kertojana toimii John Reve, nuori pappi, jonka sisar Annie on edellisenä perjantaina mennyt naimisiin ja muuttanut miehensä kanssa naapurikylään. John on Annien täytettyä kaksikymmentä vuotta elätellyt toiveita, ettei siskoa enää kukaan huoli ja että John saa pitää hänet taloudenhoitajanaan ja seuranaan pysyvästi. Mutta niin vain naapurikylän mies, jolla Johnin mielestä oli salaatinlehden tarmo ja viehätysvoima, onnistui valloittamaan 23-vuotiaan Annien sydämen. John arvelee katkerasti sen mahdollisesti johtuneen siitä, että mies oli puhutellut tulevaa puolisoaan Anneksi ja tällä nimityksellä osoittanut olevansa ainoa, joka piti tätä täysin aikuisena.

Kertojan elämässä on siis tapahtunut suuri muutos, eikä hänen mielentilansa ole täysin vakaa. Käy ilmi, että hänellä on ollut myös opillisia ristiriitoja jokeen hukkuneen miehen kanssa. Maailmaa nähnyt Thomas Newman on korostanut ihmisen omaa kykyä tehdä eettiset valintansa ilman kirkon väliintuloa. Newman on myös uskonut, että ihminen voi saada syntinsä anteeksi suoraan Jumalalta ilman ripittäytymistä papille. Taitavana luutunsoittajana Newman on myös ilmaissut, että Jumala voi tuoda itsensä ilmi musiikissa ja kauniissa kuvissa. John Reve ei näitä kerettiläisiä ajatuksia hyväksy. Hänen mielestään tarvitaan pappi erottamaan jumalallinen paholaisen juonista.

John Reve ja Thomas Newman ovat molemmat olleet puuhamiehinä sillan saamiseksi kylään. Muutamia kuukausia aiemmin se on lopulta valmistunut, mutta tulva on sen nyt luhistanut. Miesten käsitys sillasta on kuitenkin ollut hieman erilainen. Thomas Newman on halunnut sillan, jotta kylä avautuisi maailmaan. John Reve on toivonut siltatulleista apua kirkon kassaan. Silta on siten myös heidän uskonnollisten erimielisyyksiensä näkyvä symboli. Newmanin vähän ennen hukkumistaan Revelle lausumat sanat ovat jääneet kaihertamaan papin mieltä. "Minä en ole liikemies vaan hengen mies", oli Newman sanonut. Reven korvissa repliikkiin tuntui liittyvän loukkaava vihjaus: "toisin kuin sinä".

Alueen tuomiorovasti (vai onkohan suomenkielinen nimitys dekaani?) saapuu kylään tutkimaan hukkumiskuolemaa. Kuolemansyyn selvittäminen kuului tuohon aikaan kirkon tehtäviin. Tässä tapauksessa on selvitettävä, oliko kyseessä tapaturma, itsemurha vai henkirikos. Kaikille vaihtoehdoille on perusteita. 

Tuomiorovasti suhtautuu kylään ja sen asukkaisiin alentuvasti. John Reveä tuomiorovasti syyttää hengellisen auktoriteetin luovuttamisesta Thomas Newmanille. Kiukustuneen Reven mielestä tuomiorovastin mielestä kaikki on Oakhamissa huonosti, paskakin on siellä varmaan paskempaa kuin muualla. Nopeuttaakseen Newmanin kuoleman selvittämistä tuomiorovasti lupaa, että kaikki, jotka käyvät tunnustamassa syntinsä John Revelle ennen laskiaistiistain iltaa, saavat 40 päivän synninpäästön, siis pääsiäiseen asti.

Suuren osan romaanista John Reve näin ollen viettää kyläläisten synnintunnustuksia kuunnellen. Enimmäkseen synnit ovat melko vähäisiä, liian pitkään nukkumista tai hekumallisia ajatuksia – jonkin verran myös toteutuneita lihan syntejä. Ja sitten pari isoa: kaksi kyläläistä  käy tunnustamassa tappaneensa Thomas Newmanin. John Reve tietää, että molemmat tunnustukset ovat valheellisia, ja hänen yksi tehtävänsä on estää tuomiorovastia kuulemasta niistä.

Se, mistä John Reve tietää tunnustukset valheiksi, käy romaanissa ilmi vähitellen. Romaani on nimittäin kirjoitettu yhden päivän tapahtumat kerrallaan mutta kronologisesti takaperin. Siis ensin laskiaistiistai, sitten edellinen maanantai ja niin edelleen. Viimeisenä kerrotaan edellisen lauantain, Thomas Newmanin kuolinpäivän, tapahtumat. Papin osuus kuolemassa ja siihen liittyvien seikkojen piilottelussa on ollut suuri. Kirkonmies on ottanut itselleen oikeuksia, jotka kuuluvat jumalalle. Vähitellen John Reven taustasta paljastuu myös hänen asemaansa huonosti sopivia naissuhteita.

Romaani on mielestäni harvinaisen hienosti onnistunut historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmä. Sen historiallinen ajankuva näkyy ihmisten arjessa ja ajattelussa. Päälle liimattua historiatietoa romaanissa ei ole. Oakhamin takapajuinen kylä elää omaa elämäänsä valtakunnanpolitiikasta sivussa. Sivulauseessa mainitaan, että piispa on vankilassa, mutta muuten Ruusujen sodan valtapolitiikka ei vaikuta kyläläisten elämään.

Kyläläisten laskiaiseen liittyvät tavat käydään romaanissa perusteellisesti läpi. Niihin kuuluu muiden muassa papin punnitseminen. Papin piti olla kevyempi kuin samanmittainen maallikko, siis ikään kuin jo matkalla enkeliksi. Punnitus jännittää John Reveä tänä vuonna. Aiempina vuosina Thomas Newman on punnittu papin kanssa, ja hän on auttanut John Reveä piilottamalla kiviä takkinsa saumoihin. Laskiaistapoihin kuului myös pannukakkujen syöminen, metelöinti ja ristiinpukeutuminen.

Monenlaista taikauskoa on niin ikään liikkeellä. Moni synnintunnustaja on huolissaan siitä, onko jokin hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä voinut aiheuttaa Newmanin kuoleman. Taikauskon torjunnassa papilla oli tärkeä tehtävä. Usein unohtuu, että papit olivat menneinä vuosisatoina paikkakuntiensa sivistyneimpiä henkilöitä.

Romaanin nimi, länsituuli, viittaa Vanhaan testamenttiin. Länsituuli vei mennessään heinäsirkkavitsauksen. John Reve toivoo länsituulta merkiksi itselleen ja tuomiorovastille. Hän haluaisi saada Jumalan toimimaan rukoustensa mukaisesti osoitukseksi siitä, että hänen kyseenalaiset tekonsa ja kokemansa koettelemukset eivät ole olleet turhia. Jumala ei rukoukseen vastaa, joten John Reven on itse järjestettävä merkki tuomiorovastille.

Samantha Harvey, The Western Wind. Vintage 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kansikuva: Joe McLaren. 294 s.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.