keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovcin Bolla-romaani voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Muistan nähneeni niihin aikoihin siitä useita kiittäviä blogikirjoituksia, mutta varsinaisesti vasta Helsingin kaupunginteatterin versio romaanista syksyllä 2021 synnytti halun perehtyä myös kirjaan. 

Romaani kertoo kahden miehen, Arsimin ja Milošin, albaanin ja serbin, rakkaustarinan sotaan valmistautuvassa ja sittemmin sodan runtelemassa Pristinassa. Suhdetta rasittaa etnisten taustojen erilaisuuden lisäksi myös se, että Arsimilla on vaimo ja perhe. Milošin lapsuus taas on hirveällä tavalla rikki.

Romaanin kerronta sijoittuu useaan aikatasoon. Pääosin on äänessä Arsim. Milošin version voimme lukea hänen mielisairaalassa kirjoittamistaan totta ja fantasiaa sekoittavista muistiinpanoista. Tällainen rakenne, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, teki tarinasta jännittävän ja houkutteli lukemaan nopeasti eteenpäin. 

En ryhdy nyt yksityiskohtaisesti selostamaan romaanin juonta tai pohdi sen käärmesymboliikkaa vaan keskityn viiteen havaintoon, jotka olivat minulle merkityksellisiä.

1. Kiitos ja anteeksi

Lukiessani en voinut välttyä huomaamasta, miten usein sanat kiitos ja anteeksi (tai olen pahoillani) tässä romaanissa toistuivat. Ne ovat ilman muuta romaanin avainsanoja. Arsim ei romaanin alkupuolella ole mikään mukava tyyppi. Suoraan sanottuna hän on väkivaltainen ja painostava paskiainen. Hän saa vaikutuspiiriinsä joutuneet ihmiset pyytämään anteeksi, kun on itse ollut oikein inhottava, ja kiittämään Arsimia, kun tämä on nöyryyttänyt heitä.

On eri asia ymmärtää kuin hyväksyä. Kyllä minä Arsimia ymmärrän. Hänet on kasvatettu pelolla ja väkivallalla. Kun vitsoja kylvetään, niitä myös niitetään.

Romaanin suuri kehityskertomus tapahtuu Arsimin sielussa. Jean Genet kirjoitti Querelle-romaanissaan, että nöyryys voi syntyä vain nöyryytyksestä. Täydellinen nöyryytys ja vankilatuomio opettaa Arsimin pyytämään anteeksi ja kiittämään, olemaan lopulta kiitollinen myös nöyryytyksestään.

Viimeisessä päiväkirjamerkinnässään Miloš muistelee sitä, miten päästi Arsimin palaamaan perheensä luo. Myös hän on ymmärtänyt kiitollisuuden parantavan voiman.

 – – onneksi pääsit pois täältä, sanoin vielä ja laskin irti, lähetin lentoon kuin ikkunaan törmänneet linnut heitin virtaukseen kaksi sileää kiveä
     enkä sanonut anteeksi sanoin kiitos

2. Sota 

Kosovon sota romaanissa johtaa nyt tässä hetkessä lukiessa ajatukset pakostakin toiseen Euroopassa käytävään sotaan, Venäjän sotaan Ukrainassa. Se, että sota tekee ihmisistä jotain muuta – ei enää ihmisiä mutta ei eläimiäkään – ei ole yllätys. Kauheaa on se, että ihminen tottuu kaikkeen. Harvoin se ilmaistaan näin kirkkaasti:

Elämästä on tullut julmaa, ja ihmiset ovat tottuneet siihen, kuolleen ihmisen ruumis ei ole enää kuolleen ihmisen ruumis vaan kuolleen ihmisen ruumiin kuva. Raiskatut naiset ja murhatut miehet ja pahoinpidellyt lapset eivät ole enää raiskattuja naisia ja murhattuja miehiä, eivät pahoinpideltyjä lapsiakaan, vaan tarinoita kaikista edellä mainituista, ja valtaukset ja yhteenotot tuntuvat äityvän yhä epäinhimillisemmiksi sitä mukaa kuin ihmiset oppivat sietämään veren valumista.

Meidätkin, muka sivustakatsojat, sota muuttaa. Väkivalta alkaa vaikuttaa luonnolliselta tavalta vastata ongelmiin. Pessimismi valtaa mielen. Joutaisiko tämä tyhmä ja väkivaltainen apinalaji jo pois tätä kaunista planeettaa raiskaamasta?

3. Koulu

Arsim muuttaa romaanissa perheineen johonkin kovasti Suomelta vaikuttavaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Jos suomalaisen koulun heikkoudet maahanmuuttajien kotouttamisessa kiinnostavat, lue tämä romaani. Näennäisen empaattisella otteellaan koulu erottaa maahanmuuttajalapset koulutovereistaan. Arsimin vaimo Ajshe on paras kotoutuskriitikko, johon olen törmännyt. Lukekaa!

4. Oheiskärsijät

Minussa on sellainen vika, että aina kun luen kertomuksia suuresta, kaikennielevästä rakkaudesta, huomioni kiinnittyy sen oheiskärsijöihin. Tässä romaanissa niitä ovat selvimmin Arsimin vaimo Ajshe ja heidän kolme lastaan. Romaanin suurin selviytyjä on Ajshe. Kirja myös kertoo, millaisia ponnistuksia ja jopa sydämen kovettamista selviytyminen vaatii. Ajshen sydän särkyy, mutta se on ehkä pieni hinta siitä, että lapset saavat mahdollisuuden edes jollain tavalla normaaliksi nimitettävään elämään.

5. Romeo ja Julia 

Aina kun on kyse rakastavaisista, joita suku – tai tässä tapauksessa etninen tausta – yrittää pitää erillään, nousee esiin Shakespearen Romeo ja Julia. Kyllä tässä Bollassa sama tarina on ja tarkkaan lukien sama sanoma rakkaudestakin. Yleensä se tosin ymmärretään miten sattuu. En ymmärrä, miksi jotkut rakastavat sitä tarinaa. Sehän on kauhea, makaaberi. Shakespearen näytelmistä se on ainoa, jota en lue uudestaan mielelläni. Siinä rakkaus ja kuolema lyövät koko ajan ylävitosia toisilleen.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että Romeo ja Julia kertoo meille, millaista on todellinen rakkaus, että katsokaa, tämä se vasta on rakkautta. Höpön löpön! Parin kokemattoman teinin haihattelua. Minulle Romeo ja Julia sanoo: "Jos rakkaus on tällaista, se ei eroa kuolemasta."

Pajtim Statovci, Bolla. Otava 2019. Kansi: Mirella Mäkilä. 240 s.

maanantai 27. maaliskuuta 2023

Didier van Cauwelaert: Un aller simple

Un aller simple (Menolippu) on ajankohtainen romaani, joka kertoo maahanmuuttajan palauttamisesta lähtömaahansa. Olisihan tästä aiheesta varmaan saanut tragediankin, mutta Didier van Cauwelaert on halunnut kyseenalaistaa aika pinnallisiin seikkoihin pohjautuvat käsityksemme siitä, mihin ihmiset "kuuluvat". Hänen pienoisromaaninsa on aivan loppua lukuun ottamatta riemastuttava farssi.

Romaanin kertoja, Aziz, kasvaa Marseillen pohjoisosien mustalaisyhteisössä tietäen olevansa ulkopuolinen. Hänelle on kerrottu, että hänet on epähuomiossa vauvana varastettu Citroën Ami 6 -henkilöauton mukana. Siitä siis hänen nimensä: Ami 6 on vähitellen vääntynyt muotoon Aziz. Myöhemmin hänelle hankitaan väärennetyt henkilöllisyyspaperit, joihin keksitään etunimeen sopiva sukunimi Kemal. Hänen kotimaakseen merkitään papereihin Marokko, koska se tulee halvemmaksi kuin ranskalaisen passin väärentäminen. 

Azizin toiveet oikeiden vanhempiensa – tietenkin rikkaiden ja kuuluisien – löytämisestä romahtavat hänen täytettyään 18 vuotta. Mustalaiset paljastavat, että vanha Vasile ei suinkaan ollut varastanut hänen vanhempiensa autoa vaan törmännyt siihen yrittäessään ohittaa sitä pakettiautollaan mutkassa, jossa ohittaminen oli kiellettyä. Vasile oli kiskonut Azizin ulos palavasta autosta, jossa hänen vanhempansa paloivat kuoliaaksi.

Kuvatessaan Marseillen mustalaisyhteisön omintakeisia moraalinormeja Azizin näkökulmasta romaani välittää piut paut siitä, mitä saa sanoa tai mikä on korrektia. Azizin läheiset elävät vankasti lain ulkopuolella, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi sallittua. Normit ovat jopa tiukat: rakastellessaan Aziz ei saa nähdä tyttöystävänsä Lilan kasvoja, koska he eivät ole naimisissa eikä se olisi kunniallista. Kihlasormusta ei sovi varastaa, muuten kyllä lähes mitä vaan ja pienestä pitäen.

Pitääkö tämä romaani yllä ennakkoluuloja? No ei se niitä ainakaan tarmokkaasti hälvennä. Eikä tämä siitä huolimatta tuntunut yhtään ilkeätä tai tunkkaiselta. Tämä on romaani, herranen aika, ei oppikirja. Jos joku haluaa opiskella rasistiksi tämän kirjan avulla, niin siitä vaan, luultavasti hän ei siihen kirjallista oppimateriaalia edes tarvitse. Raikkaalla otteellaan kirja nimenomaan kertoo, että meissä kuitenkin on enemmän yhteistä kuin erilaista.

Aziz rakastaa koulunkäyntiä, mutta jättää sen kesken 11-vuotiaana yhteisön paineessa ja voidakseen erikoistua autoradiovarkauksiin. Azizin viimeisenä koulupäivänä hänen maantiedon opettajansa lahjoittaa lupaavalle oppilaalleen kirjan Légendes du monde, jossa kerrotaan eri kansojen satuja ja taruja. Kiitokseksi Aziz lähettää opettajalleen ensimmäisen varastamansa autoradion ja lupaa itselleen, että varastaa myöhemmin tälle myös auton. Opettaja kun liikkuu aina bussilla.

Tarujen kirjasta tulee Azizin tärkein esine. Hän yrittää kertoa kirjan tarinoita myös Lilalle ja kaverilleen Pignolille, mutta heitä ne eivät kiinnosta.

De ce jour-là, jusqu'à l'aventure qui m'est arrivée, je n'ai plus jamais raconté de légends à personne. Je les gardais pour moi, c'était ma réalité personnelle où n'entraient ni Lila ni Pignol. Et peu à peu, je crois, le vieux livre rouge et or, tout corné, tout effiloché d'avoir été si lu, devenait mon vrai pays, mon pays d'origine. (Siitä päivästä lähtien aina siihen seikkailuun asti, johon jouduin, en enää koskaan kertonut tarinoita kenellekään. Pidin ne itselläni, ne olivat henkilökohtainen todellisuuteni, jonne eivät Lila ja Pignol päässeet sisään. Ja vähitellen, niin uskon, vanhasta puna-kultaisesta kovettuneesta kirjasta, joka oli lukemisesta aivan rispaantunut, tuli oikea maani, kotimaani.) 

Kesken kihlajaistensa Aziz pidätetään. OMI – Ranskan Migri – haluaa esimerkin vuoksi palauttaa muutaman "luvattoman" lähtömaahansa. Azizilla käy huono tuuri. Palautuspäätöstä perustellaan sillä, että se on osa taistelua rasismia vastaan. Aziz näkee selvästi tämän uuskielen läpi: hän toteaa, että on outoa taistella jotain aatetta vastaan panemalla se käytäntöön. Enemmän kuin Lilan ja Ranskan menettäminen Azizia kuitenkin painaa hänen rakkaan kirjansa katoaminen. Azizin asunto – Renault Estafette – on nimittäin ryöstetty putipuhtaaksi heti hänen pidätyksensä jälkeen.

Azizin mukaan matkalle Marokkoon lähtee hänelle määrätty henkilökohtainen avustaja, attaché humanitaire. Jean-Pierre Schneider on Lorrainesta Pariisiin muuttanut virkamies, joka on nuorempana haaveillut kirjailijanurasta ja kirjoittanutkin romaanin isästään, valimokäsityöläisestä, jonka ammatin terästeollisuus on nielaissut. Jean-Pierre on keskellä ahdistavaa avioeroa. Hän toteaa Azizille, että heidän tilanteensa on oikeastaan samanlainen: kumpikin on vasten tahtoaan joutunut lähtemään kotoaan. Osa kirjasta muodostuu Jean-Pierren muistiinpanoista.

Azizin henkilöpapereihin on merkitty hänen synnyinkaupungikseen Irghiz. Ongelma on vain se, ettei sellaista kaupunkia löydy koko Marokosta. Aziz tökkää sormensa kartalle jonnekin Atlasvuorten paikkeille ja sepittää valvojalleen tarinan onnellisten laaksosta, vehreästä shangri-lasta, josta hän on joutunut lähtemään, koska uusi tie uhkaa romahduttaa laakson. Yllätyksekseen Aziz huomaa löytäneensä näin identiteettinsä marokkalaisena sadunkertojana.

Oppaaksi ja tulkiksi automatkalle kohti kadonnutta kaupunkia pestataan seuramatkalaisten hyysäämisestä kyllikseen saanut Valérie D'Armerey, seksuaalisuuteen välinpitämättömästi mutta anteliaasti suhtautuva nuori marokkolaisnainen, jolla on isäsuhteessaan käsittelemättömiä ongelmia. Kolmikon autovaelluksesta tulee todellinen initiaatiomatka, kuten Jean-Pierre toteaa. Valérie on joukon inhorealisti, Jean-Pierre idealisti ja romantikko. Aziz on kameleontti, joka on mitä vain tarvittaessa.

Romaani saa loppua kohti traagisia sävyjä, kun Jean-Pierre sairastuu vakavasti. Kuumehoureissaan tämä elämälle allerginen lopulta tavoittaa haaveensa. Kaikki kolme matkalaista löytävät jotakin tärkeää. Löytävätkö he Azizin unelmista rakennetun kotikylän, sen jätän tässä kertomatta.

Pidin kovasti varsinkin romaanin farssimaisesta alkuosasta. Myöhempi vakavoituminenkin oli paikallaan. Viimeiset kymmenisen sivua, joissa Aziz päätyy Jean-Pierren kotiseudulle, olisin jättänyt pois. Niissä tuodaan romaaniin mukaan järeä teema, käsityöläisammattien katoaminen suurteollisuuden alle. Tämä teema ei oikeastaan liity Azizin tarinaan ja olisi ansainnut ihan oman teoksensa. Sillä on varmaan haluttu kuvata Azizin kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen: lopussa hän ehkä toteuttaa Jean-Pierren elämän toteutumattomat unelmat. Ja luonnollisesti myös teollistuminen näyttää olevan un aller simple, yksisuuntainen matka, entiseen ei ole paluuta.

La réalité, comme de toute façon c'est elle qui cagne, il vaut mieux qu'elle arrive le plus tard possible. (Koska todellisuus joka tapauksessa voittaa, on parasta, että se tulee mahdollisimman myöhään.)

Un aller simple voitti Prix Goncourt -romaanipalkinnon vuonna 1994. 

Didier van Cauwelaert, Un aller simple. Albin Michel 1994. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. 120 s.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2023

Ruth Prawer Jhabvala: Kuumuus ja kiihko

Intian runsaus ja ristiriitaisuus on kaunokirjallisissa kuvauksissa johtanut melkoisiin mammutteihin: E. M. Forsterin Matka Intiaan (445 sivua), Salman Rushdien Keskiyön lapset (575 sivua), John Irvingin Sirkuksen poika (680 sivua). Paul Scott tarvitsi neljä viisisataasivuista kirjaa Intiasta kertomiseen. Eikä tämäkään riittänyt: Intia-kvartettiin hän lisäsi myöhemmin vielä 250-sivuisen jatko-osan Staying On.

Oli virkistävää saada käsiinsä kirja, joka puristi Intiasta mehun alle kahteensataan sivuun. Tässä tapauksessa pieni todellakin on kaunista. Pidän yleensä hyvänä merkkinä, jos kirja tulee uniini. Niin että terveisiä vaan Intiasta. Kahtena yönä kävin siellä.

Ruth Prawer Jhabvalan (1927–2013) Kuumuus ja kiihko imaisi minut mukaansa ihmisuhteiden ja kulttuurien törmäytykseen Intian helteessä ja tomumyrskyissä. Kun lopulta monsuuni toi mukanaan sateet ja raikkaamman sään – ja viileän harkinnan – päähenkilöiden elämä oli muuttunut peruuttamattomasti. 

Romaanin nykyhetkessä 1970-luvun alkupuolella nimettömäksi jäävä noin kolmekymmentävuotias englantilainen nainen matkustaa Intiaan selvittämään sukunsa historiaan liittyvää arvoitusta. Hänen isoisänsä ensimmäinen vaimo jätti miehensä, Intian englantilaisen siviilihallinnon virkamiehen, ja lähti intialaisen ruhtinaan, Khatmin nawabin, matkaan.

Havaintonsa Intian nykypäivästä ja löytönsä isoisänsä ja tämän Olivia-vaimon vaiheista nainen kirjaa tarkkoihin ja eläviin päiväkirjamerkintöihin. Apuna matkallaan menneisyyteen hänellä on nippu Olivian sisarelleen Pariisiin kirjoittamia kirjeitä. 

Päiväkirjamerkinnät kattavat noin puolet romaanista. Toinen puoli muodostuu kaikkitietävän kertojan kuvauksista vuoden 1923 tapahtumista. Aikatasojen vaihtelu ja menneisyyden salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännittävän, dekkarimaisen rakenteen. Kiehtovalla tavalla nykyhetki ja menneisyys myös alkavat kietoutua toisiinsa, kun kertojan elämä nykyhetkessä alkaa jäljitellä viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Niin kertojan kuin Oliviankin elämään kuuluvat länsimainen ja intialainen rakastettu, vahinkoraskaus, joka mahdollisesti saa molemmissa tapauksissa alkunsa täsmälleen samassa Baba Firdausin lehdossa. Sama epätietoisuus vauvan isästä on mukana molemmissa aikatasoissa. Romaani käyttää toistoa muutenkin oivaltavasti. Draaman ratkaisuvaiheessa sekä Olivian aviomies että nawabi puhuvat hänelle täsmälleen samoin sanoin.

Omissa ratkaisuissaan nykyhetken kertoja tuntuu sovittavan Olivian virheet. Molemmat päätyvät asumaan samoille seuduille Himalajan rinteille. Katseliko Olivia alas laaksoon ja menneeseen? Vai ylös- ja eteenpäin kuten nykyhetken itsenäinen nainen?

Kuvittelen mielessäni usvan taakse huippuja, jotka ovat korkeampia kuin missään näkemäni. Niitä peittävä lumi on valkeampaa kuin missään muualla – niin valkoista, että se loistaa valoisana vasten taivasta, jonka sini on syvempää kuin missään muualla. Sellaista näkyä minä odotan.

Intialaisen ja länsimaisen kulttuurin erot tulevat esiin molemmissa aikatasoissa. Vaikuttaa siltä, että Intian sielu jää tavoittamatta niin paikallisesta väestöstä omiin kaupunginosiinsa eristyviltä siirtomaahallinnon englantilaisilta kuin likaisilta ja mahataudista kärsiviltä reissaajiltakin, vaikka nuo jälkimmäiset hindulaisuuden pintapuolisesti omaksuttuja oppeja toistelevatkin. 

Jäävätkö Intiaan länsimaalaisista loppujen lopuksi vain askeetit, seikkailijat ja lähetyssaarnaajat – sekä onnettomasti rakastuneet? Englantilaisten hallinnosta näyttävät muistuttavan enää rappeutuvat brittiläisten hautausmaat. Toisaalta myös pikkuruhtinaiden aika on ohi. Nawabin tyhjennetty ja rapistuva palatsi odottaa romaanissa myyntiä Intian hallitukselle, joka sekään ei ole enää erityisen kiinnostunut siitä.

Olivia vaikutti aluksi englantilaiselta rouva Bovarylta. Aviomiestään Olivia kyllä piti arvossa, toisin kuin Emma Bovary, mutta miehen virka vaati pitkiä työpäiviä ilman lomia, ja Olivia jäi vaille kaipaamaansa huomiota. 

Romaanin alussa Olivia on turhamainen, pinnallinen ja helposti ikävystyvä. Englantilaiset virkamiehet ja heidän vaimonsa, joiden kanssa hän enimmäkseen joutuu seurustelemaan, ovat hänen mielestään tylsiä. Niinpä hän ei kuumana kautena suostu lähtemään muiden vaimojen mukana rannikolle pois Satipurin tasankokaupungin kaikkialle tunkeutuvasta tomusta. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Lukijalle on alusta asti selvää, että Olivia ennemmin tai myöhemmin kaipaa jotain enemmän.

Jo ensitapaamisella nawabin kanssa merkit ovat ilmassa:

Miehen silmät olivat alkaneet loistaa, ja vaikka hän oli hillinnyt itsensä välittömästi, Olivia oli nähnyt sen ja käsittänyt, että tässä oli vihdoin edes yksi ihminen Intiassa, joka oli kiinnostunut hänestä tavalla, johon hän oli tottunut.

Enempää en juonesta paljasta. Onhan tässäkin jo yhtä ja toista tullut esiin. Ainoastaan sen verran, että nykyhetken kertoja uskoo, että kokemustensa myötä Olivia myös oppi jotakin:

Mutta tehtyään sen, mitä hän teki – ja jäätyään sen jälkeen loppuiäkseen Intiaan – hän ei voinut enää olla sama ihminen kuin alussa.

Kohtalokas rakkaustarina on tietenkin romaanin keskiössä, mutta eloisasti kuvatut sivuhenkilöt toivat virkistävästi mukaan sekä paikallisväriä että huvittavia kuvauksia eurooppalaisten yrityksistä sopeutua outoon kulttuuriin.

Klaus Karttusen suomennosta pidin erinomaisena. Tietysti kirjailijan asiantuntemus oli kaiken pohjana, mutta myös kääntäjä solahti intialaiseen kulttuuriin täysin vakuuttavasti. Kääntäjän nimi ei soittanut kelloja ja googlailu osoittikin, että hän on työskennellyt enemmän Intia-tutkimuksen kuin kaunokirjallisuuden kääntämisen puolella.

Kirjailija Ruth Prawer Jhabvala oli syntyjään puolalainen. Hänen juutalainen perheensä muutti Englantiin pakoon natsien vainoja, kun Ruth oli 12-vuotias. Avioiduttuaan intialaisen kanssa Ruth asui Intiassa yli 20 vuotta. Loppuelämänsä hän vietti New Yorkissa. Useiden kaunokirjallisten teosten lisäksi hän kirjoitti lukuisia elokuvakäsikirjoituksia Merchant Ivory Productions -tuotantoyhtiölle. Hänen E. M. Forsterin romaaneista sovittamansa elokuvakäsikirjoitukset toivat hänelle kaksi Oscaria (elokuvista Hotelli Firenzessä ja Talo jalavan varjossa).

Romaanista Kuumuus ja kiihko hän sai Booker-palkinnon vuonna 1975.

Ruth Prawer Jhabvala, Kuumuus ja kiihko. Otava 1983. Englanninkielisestä alkuteoksesta Heat and Dust (1975) suomentanut Klaus Karttunen. 196 s.

maanantai 20. maaliskuuta 2023

Kenzaburō Ōe: Teach Us To Outgrow Our Madness

Kenzaburō Ōen (1935–2023) neljän pitkän novellin – tai pienoisromaanin – kokoelma jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Sen perusteellinen ymmärtäminen olisi vaatinut parempaa perehtymistä japanilaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea toisen maailmansodan japanilaisille aiheuttamaan traumaan. Kokoelman lukeminen oli tietysti hyvä syy ottaa hieman selvää näistä asioista. Kirjailijan suhtautuminen kuvaamiinsa tapahtumiin – esimerkiksi hänen pasifisminsa ja kriittinen asenteensa nationalismiin – tulivat selviksi elämäkertatietoja selvitellessäni. Kokoelman teksteistä en olisi pystynyt kirjailijan asennetta päättelemään. Novelleista kaksi avautui kuitenkin muita helpommin: niissä oli havaittavissa selviä länsimaisia vaikutteita elokuvista ja kirjallisuudesta.

Myös Ōen kirjoitustyyli vaati totuttautumista: toden ja kuvitellun raja on novelleissa häilyvä; pikkutarkasti kuvatut irvokkaat tai inhoa herättävät tapahtumat synnyttävät surrealistisen tai toisinaan jopa hysteerisen vaikutelman. 

Myös kerronnan sävy aiheutti minussa epävarmuutta: jotkin tapahtumat vaikuttivat slapstick-komiikalta, mutta en oikein tiennyt, oliko niille tarkoitus nauraa. Samantyyppinen pulma minulla on japanilaisia elokuvia katsellessani: niiden henkilöt nauravat asioille, joissa en näe mitään huvittavaa, ja ovat täysin totisia kohtauksissa, jotka minusta ovat huvittavia. Muistan kuinka teini-ikäisenä kielikurssilaisena menin Torquayssa katsomaan japanilaista, hyvin väkivaltaista gangsterielokuvaa. Yleisö nauroi kippurassa silmittömälle väkivallalle. Aikani ihmeteltyäni huomasin, että nauru tarttui – kaipa siksi, että jotenkin ahdistus piti purkaa ja itkeäkään en kehdannut. En tänä päivänäkään tiedä, oliko elokuva tarkoitettu hauskaksi.

Seuraavassa lisää kokoelman novelleista. Tapani mukaan kerron niistä turhankin yksityiskohtaisesti. Juonipaljastuksiakin on mukana. Enpä usko, että ne sanottavasti haittaavat, mutta niistä voi olla iloa jollekulle Nobel-kirjailijasta kiinnostuneelle, joka ei juuri tätä novellikokoelmaa saa käsiinsä tai muuten vaan jaksa kahlata läpi. Jos aiot itse lukea tämän kirjan, voit lopettaa blogitekstin lukemisen tähän.

The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away

Kokoelman pisin novelli veti vähän väliä jalat lukijan alta. Mikä on "totta", mikä kuviteltua? Ja totta lainausmerkeissä, koska tietenkin kaikki on fiktiota. 

Kertomuksen 35-vuotias päähenkilö makaa sairaalassa ja on oman käsityksensä mukaan kuolemassa maksasyöpään. Luultavasti syöpä on päähenkilön mielikuvitusta. Se, onko mitään sairautta oikeasti olemassa, jää avoimeksi.

Päähenkilö mitä ilmeisimmin kertoo itse hän-muodossa etenevää tarinaa ja sen kirjaa ylös sairaanhoitaja, josta käytetään nimitystä testamentin toimeenpanijan sijainen. Välillä päähenkilö ja hoitaja keskustelevat. Nämä osuudet on merkitty sulkujen sisään ja niissä päähenkilöstä puhuttaessa "hän" on merkitty lainausmerkkeihin.

"Potilas" muistelee lapsuuttaan syrjäisessä kotikylässä, ennen kaikkea tapahtumia toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun hän on ollut 10-vuotias. Muistot ovat täynnä häpeällisiä ja inhottavia, yksityiskohtaisesti kuvailtuja tapahtumia. 

Potilaan isä on osallistunut sotaan Mantšuriassa äärinationalistisen kenraali Ishiwaran joukoissa. Ishiwaran syrjäyttämisen jälkeen isä on pettyneenä palannut kotiin ja vetäytynyt varastorakennukseen hautomaan nöyryytystään. Siellä hän istuu parturintuolissa vihreällä sellofaanilla vuoratuissa sukeltajanlaseissa ja kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Tämän kirjan absurdit kuvat jäävät totisesti mieleen.

Kun päähenkilön vanhempi velipuoli ryhtyy sotilaskarkuriksi, isä ja tämän uusi vaimo, päähenkilön äiti, reagoivat eri tavoin. Isä lähettää sotajoukoille viestin, jossa pyytää, että petturi kansakunnan ja suvun kunnian palauttamiseksi surmataan. Veljen äitipuoli puolestaan lähettää viestin kiinalaismyönteisille tuttavilleen ja toivoo, että poika autetaan maanpakoon Kiinan puolelle. Isän toivomus toteutuu. Vanhemman veljen tuhkauurna palautetaan kotikylään. Tästä eteenpäin päähenkilön äiti ei enää käytä miehestään muuta nimitystä kuin tietty taho. Se on myös nimitys, jolla novellissa johdonmukaisesti isästä puhutaan. 

Sodan loputtua pitkälle edennyttä virtsarakon syöpää sairastava isä osallistuu operaatioon, jonka tavoitteena on keisarillisen palatsin valtaaminen ja mahdollisesti keisarin surmaaminen. Näin palautettaisiin Japanin kunnia ja keisari itse pyyhkisi pois kyyneleeni, kuten novellin nimi toteaa. Isä kuolee ammuskelussa jo operaation alkuvaiheessa. Poika uskoo olleensa mukana isän kuollessa, mutta myöhemmin äidin kertomuksesta käy ilmi, että tämä on ollut pojan mielikuvitusta.

Novellin loppupuolella nimittäin myös päähenkilön äiti on saapunut sairaalaan. Äidin ja pojan suhde on ollut ankaruuden ja vihan sävyttämä. Äiti syyttää tiettyä tahoa siitä, että tämä on siirtänyt oman häpeäntunteensa lapseensa ja näin tuhonnut lapsen elämän. Päähenkilön äidinpuoleinen isoisä on ollut kiinalainen, siis Japanin vihollinen. Päähenkilön verenperintö on siis ristiriitainen. Syöpään kuoleminen on äidin mielestä päähenkilön yritys väistää valintaa ja henkilökohtaista vastuutaan. 

Tässä vaiheessa hoitaja, tai testamentin toimeenpanijan sijainen, paljastuu päähenkilön vaimoksi. Tämä kertoo tuohtuneena, että päähenkilö on vaatinut vaimoaan lupaamaan, että tämä menee uusiin naimisiin amerikkalaisen kanssa. Jos heidän yhteisestä lapsestaan tulee Amerikan kansalainen, lapsi vapautuu sekä keisariin että kiinalaiseen isoisoisäänsä liittyvistä historian aaveista.

Päähenkilö eristäytyy kiusallisista totuuksista isänsä vihreiden sukelluslasien ja korvakuulokkeiden avulla. Hän lopettaa kommunikoinnin ja eristäytyy kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla. Hän ilmeisesti muistelee isänsä kunnian päivää ja hyräilee laulua Happy days are here again.

Edellisestä on varmaan jo käynyt ilmi, että tämä kertomus aukeaa niin moneen suuntaan, että tulkinnat jäivät pakostakin epämääräisiksi.

Prize Stock

Kokoelman toinen novelli ei aseta lukijalle samanlaisia haasteita kuin ensimmäinen. Sen tarina on melko suoraviivainen. Syrjäisen japanilaisen kylän miehet vangitsevat mustaihoisen amerikkalaisen sotilaan, joka ainoana on selvinnyt sotilaskoneen putoamisesta viidakkoon. Vanki suljetaan maanalaiseen kellariin, jonka kattoikkunasta kylän lapset katsovat outoa olentoa. Vangista puhutaan kylässä koko ajan karjaan liittyvin nimityksin.

Läheisen kaupungin viranomaiset eivät pääse ratkaisuun siitä, mitä vangille pitäisi tehdä, joten vankeusaika venyy pitkäksi.

Tarinaa kertoo minäkertoja, joka on ollut tapahtumien aikaan noin kymmenvuotias. Kertoja saa tehtäväkseen vangin ruokkimisen. Aluksi pojan metsästäjäisä vahtii ruoan viemistä aseen kanssa, mutta kun vanki vaikuttaa sopuisalta, poika saa myöhemmin hoitaa tehtävän ilman valvontaa.

Käsistään kätevä vanki alkaa korjata kyläläisten rikkoutuneita esineitä. Hän muun muassa laittaa kuntoon lähikaupungista viestejä kuljettavan virkamiehen vääntyneen jalkaproteesin.

Vähitellen kylän lapset alkavat viedä vankia kävelyretkille. Kuin huomaamatta vangin vapaudet lisääntyvät, ja hän alkaa kuljeskella kylässä myös yksinään. Hän käy katsomassa sepän työskentelyä. Vähitellen myös kylän naiset alkavat antaa ruokaa suoraan vangille, eikä kertojan tarvitse enää osallistua ruoan kuljettamiseen.

Viimein kaupungista tulee tieto vangin siirtämisestä toisaanne. Kertoja yrittää varoittaa vankia ja mahdollisesti auttaa tätä pakenemaan, mutta yhteisen kielen puute aiheuttaa väärinkäsityksen. Vanki sulkeutuu kellariin kertoja panttivankinaan. Piiritys päättyy ikävästi. Kylän miehet murtautuvat kellariin. Kertojan isä surmaa vangin kirveellä ja murskaa samalla iskulla kertojan käden.

Novellissa on alusta lähtien ja pitkin matkaa loppuratkaisua enteilevää väkivaltaista kuvastoa. Novelli alkaa ruumiin polttamisesta ja siihen se myös päättyy. Lapset puristavat kovakuoriaisia hengiltä. Yksi lapsista on pyydystänyt villikoiran, joka on purrut hänen mahansa verille. 

Myös seksuaalinen kuvasto lyö kasvoille. Lasten kylpyretkillä yksi isommista pojista velvoittaa kylän tytöt tyydyttämään itseään käsin. Myöhemmin myös vanki otetaan mukaan tällaiselle kylpyretkelle. Vanki kiihottuu lasten puuhista, jolloin tälle "ihmiseläimelle" tuodaan vuohi astuttavaksi.

Novellin lopussa on vielä toinen väkivaltainen kuolema, joka toimii kuin kertosäkeenä. 

Vangin kuoltua virkamies, jonka jalan tämä oli korjannut, toteaa kertojalle, että sota on mennyt liian pitkälle siinä vaiheessa, kun se alkaa katkoa lasten sormia. Virkamies lähtee tämän jälkeen mukaan lasten mäenlaskuleikkiin. Hän antaa proteesinsa kertojan huostaan ja laskee mäkeä pudonneen amerikkalaiskoneen peräsimellä. Ilman proteesiaan hän ei pysty jaloillaan ohjaamaan "kelkkaansa" ja kuolee sen törmäyksessä.

Kertoja toteaa, että nämä tapahtumat lopettivat hänen lapsuutensa. Hän kuitenkin tuntee vihaa myös aikuisten maailmaa kohtaan.

Teach Us To Outgrow Our Madness

Tässä hän-muodossa kerrotussa tarinassa on keskiössä lihava mies, joka saa jollain tavalla elantonsa kielestä, sekä hänen niin ikään lihava idioottipoikansa. Elämäkertatiedoista tiedän, että Kenzaburō Ōe on usein kirjoittanut suhteestaan omaan autistipoikaansa. Niinpä ajattelin, että novellin päähenkilökin on kirjailija.

Lihavuuden merkitys ei avautunut minulle täysin. Se mainitaan usein ja se saa selvästi symbolista merkitystä. Onko lihavuus novellissa merkki traumasta tai elämänhallinnan menettämisestä? Mietin myös, onko sumopainijoiden maassa lihavuudella samanlaista stigmaa kuin meillä täällä.

Kirjailijalla on lähes symbioottinen suhde poikansa kanssa. Hän muun muassa uskoo voivansa tuntea lapsensa kivun. Kun pojan näkö todetaan niin puutteelliseksi, että tarkan näön alue on tuskin metriä laajempi, kirjailija uskoo voivansa välittää omat havaintonsa lapselle kielen avulla. Tästä seuraa nöyryyttävä episodi eläintarhassa. Se aloittaa novellin ja siihen palataan vielä uudestaan perusteellisemmin.

Novelli kuvaa kirjailijan arkea poikansa kanssa. Samalla se kertoo sisäisestä painista, jota kirjailija käy menneisyytensä kanssa. Novelli toistaa lähes täsmälleen saman tarinan, joka esiintyi kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa. Kirjailijan lapsuudessa hänen isänsä on eristäytynyt varastoon ja istunut parturintuolissa näkemättä ja kuulematta ympäristöään. Myös vaikea äitisuhde on mukana. Samoin keisariin kohdistuvat ristiriitaiset tunteet. Tämän kokoelman novellit keskustelevat keskenään poikkeuksellisen selvästi.

Lopulta kirjailija polttaa isästään kirjoittamansa elämäkerran ja vapautuu historian painolastista. Ehkäpä käsitykseni lihavuudesta trauman ulkoisena merkkinä osuu kohdalleen, sillä novellin lopussa, kun päähenkilö tekee sovinnon menneisyytensä kanssa, hän lähes ihmeenomaisesti laihtuu.

Aghwee The Sky Monster

Kokoelman viimeinen novelli sisälsi koko joukon kauhukirjallisuuden tuttuja elementtejä. Tarinassa on mukana myös komiikkaa. Kertomuksen minäkertoja on kuvattujen tapahtumien aikaan ollut 18-vuotias yliopisto-opiskelija. Rahapulassa hän pestautuu osa-aikaiseen työhön erikoisista harhoista kärsivän tunnetun avant-garde-säveltäjän seuralaiseksi.

Säveltäjä uskoo, että taivaalla asustava kengurun kokoinen lihava vauva valkoisessa puuvillayöpaidassa käy keskustelemassa säveltäjän kanssa, kun tämä poistuu kodistaan. Seuralaisen tehtävänä on olla mukana näillä retkillä ja huolehtia, ettei säveltäjän outo käytös aiheuta skandaalia.

Aavevauvan nimi on Aghwee. Novellin kertoja saa säveltäjän entiseltä vaimolta kuulla, että heidän lapsensa syntyi kasvain päässään. Lääkäri oli arvellut, että kyseessä oli henkiseen kehitykseen vaikuttava parantumaton aivotyrä. Yhteistuumin lääkäri ja säveltäjä ovat näännyttäneet vauvan kuoliaaksi antamalla sille ainoaksi ravinnoksi sokeriliuosta. Vauvan kuoleman jälkeen ruumiinavauksessa paljastui, että vauvan päässä oli parannettavissa oleva hyvänlaatuinen kasvain. Ainoa sana, jonka vauva eläessään sanoi, oli: "Aghwee".

Säveltäjä kertoo, että taivaalla on suuri joukko tällaisia henkiä. Hän uskoo, että esimerkiksi William Blake on kuvannut niitä maalauksissaan.

Säveltäjä ja kertoja kiertävät monilla säveltäjän elämän tärkeillä paikoilla. Säveltäjä keskustelee vilkkaasti näkymättömän Aghween kanssa ja saa hetkittäin kertojankin melkein uskomaan tämän olemassaoloon. Kertoja ajattelee, että säveltäjä haluaa retkillä antaa kokemuksitta kuolleelle Aghweelle muistoja.

Novelli päättyy jouluaattona. Aghween kanssa kommunikoiva säveltäjä kävelee yhtäkkiä rekan eteen ja vahingoittuu törmäyksessä kuolettavasti. Kertojan mielessä käy, että säveltäjän tarkoitus on koko ajan ollutkin tehdä itsemurha. Ennen sitä hän on halunnut käydä elämänsä tärkeillä paikoilla. Aghwee on ollut vain veruke. Sairaalassa kertoja yrittää vielä saada säveltäjältä vastauksen epäilyynsä, mutta saa tältä vain arvoituksellisen hymyn.

Käännöstä on vaikea arvioida, kun japanin kielestä on vain hatara mielikuva. Novellien vahvasti visuaalinen kuvasto toimii joka tapauksessa englannin kielelläkin. Ensimmäisen novellin maaseudun murrerepliikit on käännetty perusenglanniksi, mutta repliikkien loppuun on lisätty väriä tuomaan huudahdus "yessir!"  Yhdessä kohdassa sanaleikki on ollut mahdoton kääntää, joten kääntäjä on kääntänyt sen sanatarkasti ja selittänyt merkityserot alaviitteessä. Tämä oli minusta parempi ratkaisu kuin olisi ollut itse keksitty vitsi, jossa ei olisi enää ollut kirjailijan tarkoittamaa merkitystä.


Kenzaburō Ōe, Teach Us To Outgrow Our Madness. Serpent's Tail 1994. Kansikuva: Amanda Hutt. 261 s.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2023

Joyce Cary: Olin poliitikon vaimo


Olen joskus hankkinut tämän kirjan kiinnostuksesta Joyce Caryn tuotantoon. Varmasti ostopäätökseen vaikutti myös kirjan kömpelön retro kansikuva. Kansitaiteilija valitettavasti jää tuntemattomaksi, sillä hänen nimeään ei mainita.

Tämän romaanin henkilöasetelmassa on paljon samaa kuin Joyce Caryn varhaisemmassa, romaanitrilogian aloittavassa Näinkin voi käydä-romaanissa. Tässäkin minäkertojana on nainen, joka on suhteessa – tällä kertaa ihan virallisessa avioliitossa – peräkkäin kahden (aiemmassa teoksessa kolmen) miehen kanssa pystymättä tekemään lopullista valintaa näiden välillä. Samoin kuin aiemman teoksen Sally Monday/Wilcher/Jimson myös tämän romaanin Nina Nimmo/Latter on oman mukavuutensa tähden itsepetokseen – ja miestensäkin pettämiseen – valmis hedonisti. Nina kirjoittaa teostaan eräänlaiseksi puolustuspuheeksi itselleen ja ensimmäiselle miehelleen, jonka poliittinen ura tässä vaiheessa on jo ohi.

Olen ryhtynyt kirjoittamaan tätä kirjaa, koska pidän selvänä, että pian aletaan tehdä kaikenlaisia maineelle käypiä "paljastuksia", jotka koskevat minua ja sitä suurta miestä, jonka kanssa kerran olin naimisissa.

Niin paljon tässä oli tuttua aiemmasta romaanitrilogiasta – jopa aivan samankaltaisia kohtauksia – että romaani olisi jäänyt kesken, ellei sen kuva vuosisadan vaihteen Britannian politiikasta olisi herättänyt uteliaisuuttani. Myös kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta kotirintaman näkökulmasta oli silmiä avaava: sodan häviäminen oli varteenotettava vaihtoehto, joka poliitikkojen toisaalta täytyi pitää omana tietonaan ja johon heidän toisaalta oli oman uransa jatkon vuoksi varauduttava. Romaanissa on useita poliittista elämää koskevia huomioita, jotka tuntuivat edelleen nykypolitiikassa paikkansapitäviltä. 

Tulipa esimerkiksi mieleeni muuan kotimaan politiikkamme ministeripoloinen, joka hoidettuaan valtavia etuja kansalaisille kriisiaikoina joutui tilille valkoisesta hätävalheesta mitättömässä asiassa ja sammaltamisesta ministeriaitiossa:

Jokainen ylhäiseen asemaan päässyt ihminen saa välttämättä vihamiehiä, vaikka hän olisi itse pyhimys eikä tekisi muuta kuin rukoilisi. Mutta ministeri, joka hallitsee toisia ihmisiä ja ratkaisee, mitä heidän tulee tehdä tai jättää tekemättä, kerää itselleen vihamiehiä aivan hirveitä määriä, ja kuitenkaan hänelle ei siunaannu ystäviä vastaavassa määrässä, koska ne, jotka saavat häneltä joitakin etuja itselleen, katsovat toisen tehneen vain luonnollisen velvollisuutensa.

Mielenkiintoinen oli myös romaanin kuvaus sodanjälkeisestä "kadotetusta sukupolvesta". Kuvailijana on vanhemman sukupolven edustaja, joten nuorten käyttäytyminen nähdään merkkinä "rappeutumisrutosta". Vähitellen Ninankin suhtautuminen esimerkiksi naisten kasvojen ehostamiseen muuttuu suvaitsevaiseksi. Epäilemättä Nina – ja kirjailija Joyce Cary – ovat vahvasti nuorten puolella.

Ne, jotka ihmettelivät sodan jälkeen tapahtunutta moraalin luhistumista, unohtavat yksinkertaisesti, miltä tuntui siirtyä yhtäkkiä vuoden 1918 kevään epätoivosta syksyllä alkaneeseen voitonhuumaan. Jokainen halusi saada lomapäivänsä tehdäkseen mitä ikinä halusi, – hiljaiset halusivat päästä kotiin miettimään asiaa ja iloiset ja vilkkaat ihmiset halusivat juhlia. Sotilaat olivat niin villeinä halusta päästä väestä pois, että eräät rykmentit kotiuttivat itsensä melkein itsestään. Miehet olivat kyllästyneet kuriin, ja upseereille olisi voinut olla vaarallista koettaa pysyttää heidät järjestyksessä.

Ninan hahmossa paljastuu aiempaa selvemmin myös Caryn naispäähenkilöiden taipumus masokismiin. Romaanin lopussa Nina on onnellisimmillaan, kun kaksi hänen miestään vuoron perään "rankaisevat" häntä. Suurimmaksi osaksi tämä rankaiseminen on sanallista, mutta siihen sisältyy myös jokin eroottinen osuus, jonka Nina – tai 1950-luvun moraalinormien mukaisesti kirjoittava kirjailija – ilmaisee niin verhotusti, että minun mielikuvitukseni ei pystynyt rakastavaisten puuhista muodostamaan järkevää käsitystä.

Myös romaanin miehet toistavat aiemman trilogian kuvioita. Romaanin suomalaisessa nimessä mainittu poliitikko on Chester Nimmo, maaseudun uskonnollisista yhteisöistä kannatuksensa keräävä radikaalipoliitikko. Aidolta vaikuttavasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta hän on pesunkestävä opportunisti. Hän muistuttaa monilta osin aiemman romaanitrilogian Tom Wilcheriä.

Nelivuotiaana orvoksi jääneen Ninan perintörahojen avulla Chester Nimmo nousee parlamenttiin ja sitten sopivasti periaatteitaan muokkaamalla ministeriksi 1910-luvulla. Lähes yhdessä yössä sulaa hänen vastustuksensa Britannian liittymiselle ensimmäiseen maailmansotaan, ja tästä entisestä pasifistista tulee Lloyd Georgen sota-ajan liberaalihallituksen varustelusta vastaava ministeri. 

Mitä ilmeisimmin Chester Nimmo menee naimisiin Ninan kanssa tämän rahojen tähden. Avioparin ikäero on lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Nina odottaa lasta serkulleen Jim Latterille. Missään vaiheessa Chester ei tosin myönnä menneensä naimisiin rahojen takia ja on omien sanojensa mukaan ollut myös tietämätön Ninan raskaudesta. 

Avioliitosta tulee kuitenkin enimmäkseen onnellinen. Kumpikin tuntuu saavan suhteesta sen mitä tavoittelee. Nykylukijan mielestä suhteesssa on epämiellyttävän paljon kyse omistamisesta, valloittamisesta ja vallankäytöstä. Ninan palveluksista makuuhuoneen puolella tulee Chesterille välttämätön huume, jolla hän purkaa sotaministerin paineitaan. Kun Nina ajoittain ottaa välimatkaa mieheensä, Chester tulee lähes hulluksi. Omia tarkoituksiaan ajaakseen Nina aina palaa Chesterin vuoteeseen, vaikka korostaakin tehneensä sen vasten tahtoaan. Eräänäkin aamuna hän muistaa "kuinka 'kiltti' olin ollut hänelle siitä huolimatta, että inhosin häntä niin mahdottomasti". Harvinaisen tarkkanäköisesti Nina tällä kertaa toteaa: "Kaikesta päättäen minä olisin menestynyt katutyttönä oikein hyvin."

Ninan hurjaluonteisesta ja väkivaltaisesta serkusta Jim Latterista tulee Ninan toinen aviomies siinä vaiheessa, kun Chester Nimmo on sodan jälkeen pudonnut parlamentista, sairastunut vakavasti ja kärsinyt vielä toisenkin vaalitappion. Jimin luonteessa on samoja piirteitä kuin varhaisemman trilogian taidemaalari Gulley Jimsonissa. 

Jim luo uran upseerina siirtomaahallinnossa ja käy poliittista taistelua nigerialaisen lugaheimon puolesta. Hän vastustaa tietä, joka toteutuessaan tuhoaisi lugalaisten alkuperäisen elämäntavan. Kaksipiippuinen juttu kääntyy Jimin tappioksi, kun häntä syytetään yrityksistä estää Afrikan kehittymistä.  

Jim Latterhan oli Ninan ensimmäisen lapsen, Tomin, biologinen isä. Myös Ninan toinen lapsi, Sara eli Sally, on Jimin ja Ninan lähentymisen seurausta siinä vaiheessa, kun Chesterillä ja Ninalla on ollut yksi vaikeista kausistaan. Chesterin kunniaksi on kyllä mainittava, että hän suhtautuu lapsiin kuin omiinsa, mikä tosin ei aina ole pelkästään hyvä asia. Chesterin on vaikea hyväksyä lasten omia ratkaisuja. Ninan ja Chesterin ero aiheutuu viime kädessä siitä, että Chester kieltäytyy käyttämästä poliittista vaikutusvaltaansa vaikeuksiin joutuneen Tomin hyväksi.

Kun Chester on 64-vuotias ja Nina 45-vuotias, he siis muuttavat erilleen. Tässä vaiheessa Nina aloittaa lopulta avioliittoon johtavan suhteen Jim Latterin kanssa. Chesterin lakimies yrittää vielä painostaa Ninaa palaamaan kotiinsa, mutta se on jo myöhäistä, sillä "meidän kummankin tyrmistykseksi (olin näet luottanut siihen, että olin jo liian vanha) olin jälleen siinä tilassa, mikä näytti olevan väistämättömänä seurauksena aina, kun Jim ja minä pääsimme yhteen". Ninan kolmas lapsi saa nimen Robert Jimin sympaattisesti kuvatun vanhemman veljen mukaan.

Romaanin sivuhenkilöissä on useita kiinnostavia hahmoja. Tom-pojan seikkailuja Oxfordissa ja kabareeteattereissa seurasin mielelläni. Hän myös ensimmäisenä yritti tuoda Strindbergin näytelmiä Lontoon teattereihin. Sodanjälkeinen ura Berliinin kabareissa päättyy onnettomasti. 

Sota-ajan keinottelulla omaisuutensa hankkiva Ted Goold ja hänen rahaa mauttomuuksiin haaskava Daisy-vaimonsa ovat dickensmäisen reheviä hahmoja. Dickensin nöyristelevät lakeijat tulevat mieleen myös Chesterin sihteeristä, Harry Boothamista, joka lähes näkymättömästä mielistelijästä kehittyy loppujen lopuksi arvokkaaksi politiikan taustahahmoksi, joka vielä kaiken huipuksi menee naimisiin Ninan Sally-tyttären kanssa. Ninan lapsuudenajan "sijaisäiti", Latterin täti, on huvittavasti kuvattu moraalinvartija, jolla on liiallinen mieltymys alkoholiin ja kova halu puuttua ihmisten yksityisasioihin.

Romaanin käännös oli 1950-luvun käännösromaanien tapaan jäykähkö. Joitakin virheitäkin siellä oli. Sadunomaista ja usein joulun aikaan esitettävää näytelmää tarkoittava panto tosin käännetään vielä nykyäänkin miten sattuu. Tässä romaanissa se oli ensin käännetty pantomiimiksi ja sitten myöhemmin, kun kääntäjälle oli selvinnyt, että siinä oli puhettakin, elenäytelmäksi. Uuden testamentin kertomus Gerasan sikalaumasta, johon Jeesus siirsi riivaajat ja jotka sitten juoksivat mereen hukkumaan, ei ollut tullut kääntäjän mieleen. Hän on selvästi tulkinnut, että kyse on erisnimestä kääntäessään: "Gaderene Swinen tapaus uudistuu."

Tyrskylauta oli minusta sitten kyllä puolestaan osuva käännös sanalle surfboard, vaikka lainelauta olisikin ollut korrektimpi. Harvemmin kyseistä vesiurheilua laineissa harrastetaan. Kunnot tyrskyt siinä olla pitää!

Ystäviensä kehotuksesta Joyce Cary jatkoi tässä Olin poliitikon vaimo -romaanissa aloitettua tarinaa vielä kahdessa romaanissa. Tämä uusi trilogia noudatti hänen ensimmäisen trilogiansa kaavaa siten, että seuraavissa osissa pääsevät Ninan aviomiehet kumpikin vuoron perään ääneen minäkertojina.

En erityisemmällä innolla aio näitä trilogian muita osia etsiskellä, mutta jos ne jossain antikvariaatissa putoavat päähäni, katson sen selväksi johdatukseksi. Nyt minua kuitenkin kiinnostaisivat enemmän Joyce Caryn Nigerian kokemuksiin perustuvat romaanit. Joyce Cary ilmeisesti oli hyvissä väleissä afrikkalaisten kanssa eikä teoksia ole ainakaan rasistisiksi moitittu. Varmuuden vuoksi ne on kuitenkin parasta hankkia nyt heti ennen kuin ne mahdollisissa uusissa painoksissa muutetaan kaikilta osin nykyajan asenteita vastaaviksi.

Joyce Cary, Olin poliitikon vaimo. Gummerus 1953. Englanninkielisestä alkuteoksesta Prisoner of Grace (1952) suomentanut Matti Karjalainen. 415 s.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Wells Tower: Everything Ravaged, Everything Burned

Wells Tower syntyi Vancouverissa Kanadassa vuonna 1973 ja vietti nuoruutensa Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Vuonna 2009 hän julkaisi toistaiseksi ainoan kirjana ilmestyneen teoksensa, novellikokoelman Everything Ravaged, Everything Burned. Sen jälkeen hän on toiminut elokuvakäsikirjoittajana ja jatkanut novellien, esseiden ja artikkelien julkaisemista aikakauslehdissä. 

Everything Ravaged, Everything Burned on saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen – täysin ansaitusti. Tämän parempia novelleja on vaikea kuvitella. On ehkä vähän tylsää verrata kaikkia loistavia novelleja Tšehovin kertomuksiin, varsinkin kun nämä Wells Towerin novellit eivät oikeastaan edes muistuta niitä, mutta menköön nyt tämän kerran: Tšehov minulle joka tapauksessa tuli mieleen kertomuksista, jotka eivät kuvita mitään ideologiaa eivätkä sisällä "sanomaa", mutta jotka tuntuvat tosilta ja jotka luettuasi tunnet, että jotain tärkeää on sanottu tavalla, joka syventää käsitystäsi ihmisenä olemisesta.

Kokoelman päättävä ja sille nimen antava novelli on ainoa, joka ei sijoitu nykyaikaan. Se kertoo viikinkien ryöstöretkestä Lindisfarnen luostarisaarelle. Harald-niminen viikinki siinä kertoo tapahtumista huvittavan anakronistisella nykyamerikkalaisella tyylillä, jolla novellin henkilöt myös keskustelevat. Novelli päättyy Haraldin pohdintaan sen jälkeen, kun Pila-vaimo on synnyttänyt hänelle kaksoset:

You wish you hated those people, your wife and children, because you know the things the world will do to them, because you have done some of those things yourself. It's crazy-making, yet you cling to them with everything and close your eyes against the rest of it. But still you wake up late at night and lie there listening for the creak and splash of oars, the clank of steel, the sound of men rowing toward your home.

Kokoelman novellit eivät pääty onnellisesti, mutta eivät ne pääty onnettomastikaan: mikään ei niissä tule valmiiksi. Pettymykset kuuluvat elämään. Pieniä iloja on varisteltuna matkan varrelle katastrofia odotellessa. 

Novellit eivät missään tapauksessa ole synkkiä. Niiden osuva ihmiskuvaus ja replikointi synnyttää usein koomisen vaikutelman, joka sai minut myhähtelemään ääneen. Vertaukset ovat tarkkoja ja tuoreita. Sormi vaan sivujen väliin ja pari esimerkkiä samalta sivulta: syksyllä puut muuttuvat sorbetin värisiksi; hanhien ääni kuin nauloja väännettäisiin irti vanhoista laudoista.

Useissa novelleissa niiden päähenkilöiden – yleensä miesten – elämä on murroksessa. Jokin on mennyt pieleen, suhde tai avioliitto on päättynyt vastoin päähenkilön tahtoa. Ihmissuhteissa on ongelmia. Katkeruudesta irrottautuminen ja elämän uudelleen kokoaminen onnistuu joten kuten, kun on pakko. 

Novellikokoelman yhtenäisyyttä lisää se, että usein seuraavassa novellissa on mukana joitain aiheita edellisestä.

Seuraavassa lyhyet kuvaukset kokoelman novelleista:

The Brown Coast

Isänsä kuoleman jälkeen Bob sotkee elämänsä: tekee virheitä töissä, menettää perintönsä korvausoikeudenkäynnissä, pettää vaimoaan ja jää kiinni kun vaimo huomaa auton tuulilasissa paljaan jalan jäljen. Novelli on kerrottu hän-muodossa pitäytyen Bobin ajatuksiin ja havaintoihin.

Kodistaan ulos heitettynä Bob päätyy setänsä merenranta-asuntoon saarelle jossain Floridan rannikolla. Vuokransa Bob maksaa korjaamalla mökkiä. Bob tutustuu naapureihinsa: eläinlääkäriin ja tämän vaimoon, joka virittelee suhdetta Bobin kanssa. Bob elättelee vielä toiveita paluusta vaimonsa luo, joten suhde ei etene pitemmälle. Bob kerää merestä eliöitä hylättyyn akvaarioon. Kaikki eliöt kuitenkin kuolevat sen jälkeen, kun naapurin vaimo on lahjoittanut sinne myrkyllisen merimakkaran. Bob vapauttaa takaisin mereen merimakkaran, jonka tuntee hengenheimolaisekseen:

Had he been born a sea creature, he doubted God would have robed him in blue and yellow fins like the splendid dead fish at his feet, or put him in the body of a shark or barracuda or any of those exquisite destroyers. No, he'd probably have been family to this sea cucumber, built in the image of sewage and cursed with a chemical belch that ruined every lovely thing that drifted near.

Retreat

Kahden aikuisen veljeksen elinikäinen kilpailu saa jonkinlaisen päätöksen metsästysretkellä. Vanhempi veli, joka kertoo tarinaa minämuodossa, onnistuu kaatamaan hirven. Kun sitä aletaan valmistaa ruoaksi, selviää, että hirvi on ollut kuolemaisillaan johonkin tautiin ja liha on pilaantunutta.

Executors of Important Energies

Minäkertoja Burtin isä sairastaa dementiaa. Isä pelaa ensin puistošakkia sympaattisen huijarin, Dwaynen, kanssa ja sitten koko seurue – Burt, Dwayne, isä ja tämän paljon nuorempi vaimo – menevät yhdessä illalliselle. Isä loukkaa naapuripöydän tummaihoista pariskuntaa ja sen jälkeen vaimoaan. Vaimo saa tarpeekseen ja häipyy rahojen ja miehensä takin kanssa. Miehet yrittävät Dwaynen autolla löytää vaimon lähikaduilta.

Down Through the Valley

Edin vaimo Jane on lähtenyt meditaatio-ohjaajansa Barryn matkaan. Barry on ashramissa murtanut jalkansa ja Jane pyytää, että Ed hakisi tämän ja heidän yhteisen tyttärensä Marien pois autollaan. Jane jää vielä meditaatiokurssille. Seuraa jännitteiden täyttämä automatka. Ed kertoo tarinan minämuodossa.

Leopard

Kertomus on kerrottu harvinaisessa sinä-muodossa. Sen päähenkilönä on 11-vuotias poika, joka tekeytyy sairaaksi voidakseen jäädä kotiin. Pojalla on suussaan sienen aiheuttama infektio, jota on koulussa pilkattu. Isäpuoli arvaa, että poika näyttelee ja käskee tämän postinhakumatkalle. Poika jatkaa teatteria ja saa huiputettua ohi ajanutta poliisia. Väkivaltainen isäpuoli ja huiputtava poika ovat kertojan sanoin molemmat "pikkumaisia ja vaarallisia lapsia".

Door in Your Eye

Tyttärensä luokse asumaan muuttanut 83-vuotias Albert alkaa ajankulukseen seurata vastapäisen talon "prostituoidun" luona käyviä asiakkaita. Lopulta hän käy itsekin tämän luona varoittamassa asiakkaasta, joka on yrittänyt sytyttää oven tuleen, kun ei ole päässyt sisään. Albertin käsitys Carolin ammatista osoittautuu vääräksi. Albert kertoo tarinan minämuodossa.

Wild America

Hän-muodossa kerrotun tarinan päähenkilö on 14-vuotias Jacey. Pari vuotta vanhempi serkku Maya saa Jaceyn mustasukkaiseksi. Yritys näyttää kypsemmältä kuin onkaan johtaa Jaceyn todelliseen vaaraan. Nuorten elämänpiiriä kuvitetaan useilla viitteillä populaarikulttuuriin.

On the Show

Hän-muodossa kerrottu novelli kuvaa useiden eri ihmisten ajatuksia huvipuistossa kahden päivän aikana. Huvittelupaikka osoittautuu olevan täynnä isoja ja pieniä pettymyksiä.

Everything Ravaged, Everything Burned

Viikinkiaikaan sijoittuva kertomus yhden venekunnan merimatkasta ja ryöstöretkestä. Minäkertoja Harald ja hänen toverinsa Gnut ovat saaneet ryöstelystä kylläkseen. Harald kaipaa vaimonsa luo. Gnut saa vaimon matkaansa tältä reissulta.

Wells Tower, Everything Ravaged, Everything Burned. Granta 2009. 239 s.

perjantai 10. maaliskuuta 2023

François Mauriac: Galigaï

Äskettäin lukemassani Nicolas Freelingin dekkarissa oli viittaus tähän François Mauriacin (1885–1970) pienoisromaaniin, jonka pelkkä nimi vaikutti jo houkuttelevalta. Olen joskus ostanut Ranskasta Mauriacin kootut romaanit pahvikotelossa kahden niteen kuvitettuna laitoksena. Sieltähän tämä Galigaï löytyi helposti. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1952. Samana vuonna Mauriac sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Galigaï on eräänlainen rakkausromaani, jonka lukuisat rakastavaiset eivät välttämättä saa sitä mitä haluavat, mutta ehkä he saavat sen minkä ansaitsevat. Jälkisanoissaan kirjailija mainitsee, että teoksen nimi olisi voinut olla Le désir et le dégoût, 'halu ja inho'.

Romaanin kaikkitietävä kertoja osallistuu tarinaan ironisin kommentein. Välillä hän tuohtuu henkilöiden ratkaisuista. "Imbécile!", hän huudahtaa. "Vanha papukaija", hän toteaa. Tällainen kaikkitietävän kertojan kommentointi oli vaihteeksi hauskaa luettavaa. Nykykirjailijat yrittävät yleensä häivyttää kertojan kokonaan näkyvistä pitäytymällä jonkun havaitsijan näkökulmaan tai valitsevat minäkertojan.

Romaani keskittyy henkilöidensä mielentiloihin ja ajatuksiin. Niukahko miljöökuvaus vahvistaa henkilökuvausta. Alun hautova helle ja sitä seuraava rajuilma korostavat tapahtumapaikan, Bordeaux'n lähellä sijaitsevan Dorthen maaseutukaupungin, sunnuntain pysähtyneisyyttä ja sen jälkeen sitä myllerrystä, joka käy päähenkilöiden sieluissa. Animaalinen halu, joka kuljettaa henkilöitä, on mukana jo ensimmäisellä sivulla: kirkon jälkeen kylän aukiolla kolme uroskoiraa häärii paikalleen jähmettyneen nartun ympärillä. Ensimmäisellä sivulla myös kärpäset surisevat. Viittaukset hyönteisiin jatkuvat läpi teoksen. Mitäpä muuta nämä kärpäset, muurahaiset, toukat ja kotelot olisivat kuin romaanin henkilöitä eri vaiheissaan. Myös hämähäkki ja sen verkko toimivat vertauksina ihmisiin.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei yksiselitteisesti kerrota muuten kuin siltä osin, että tapahtumat sijoittuvat loppukesään ja syksyyn. Mielessäni sijoitin tapahtumat 1900-luvun alkupuolelle. Puhelimilla ei soitella, mutta lääkäri ajaa jo autolla.

Tässä jatkossa kerron aika paljon romaanin henkilöistä ja juonesta, joten älä lue pitemmälle, jos haluat itse lukea teoksen. Koska kyseessä on suomentamaton nobelistin teos, saattaa lukijoissa olla kuitenkin myös niitä, jotka eivät itse aio kirjaa lukea mutta haluavat silti tietää enemmän siitä, miten kirjailija tarinaa kuljettaa.

Marie Dubernet on 17-vuotias tyttö, joka on ihastunut Gilles Saloneen, 23-vuotiaaseen lääkärin poikaan. Marien perhe kuuluu seudun arvostetuimpaan maanomistajasukuun, joten nuorten seurustelua ei katsota hyvällä ja he joutuvat salaamaan sen. 

Nicolas Plassac on lapsesta asti ollut Gillesin ystävä. Nicolas on 28-vuotias vakavamielinen nuorukainen, joka tuntee vetoa Jumalaan ja kirjoittaa runoja. Hänen askeesinsa ilmenee muun muassa tupakoinnin lopettamisena. Nicolas rakastaa Gillesiä tunteella, jossa on selvä homoseksuaalinen vivahde. 

Romaanin kertoja toteaa lakonisesti, että Gilles on ihan tavallinen poika. "Hän ei ole ihmeellinen muiden kuin pikku Marien ja Nicolasin mielestä." Jonkinlainen kylmyys hänessä toisinaan tulee esiin esimerkiksi siinä tavassa, jolla hän painostaa ystäväänsä. Hän myös toteaa romaanin eri vaiheissa, ettei hänellä ole sydäntä ja ettei hänellä ole omaatuntoa. Rakkaudelle hän kuitenkin on perso: hän haluaa kaiken – sekä Marien että Nicolasin ehdottoman rakkauden.

Marien kotiopettajatar on rouva Agathe de Camblanes, jota Gilles ja Nicolas kutsuvat nimellä Galigaï. Kyseessä on koulupoikamainen pila, joka luultavasti liittyy Marien nimeen ja siihen, että rouva Agathe seuraa tätä kuin haukka: Leonora Galigaï nimittäin oli Marie de Medicin, kuningas Ludvig XIII:n äidin, seuraneiti, joka tuomittiin noituudesta 1600-luvun alussa.

Marie kysyy kotiopettajattareltaan, miksi hänen oma sukunsa on ylempänä kuin Gillesin suku. Mikä on niiden ero? Galigaï vastaa: "Punaisten ja mustien muurahaisten ero." Tällä hän viittaa siihen, että hänen näkökulmastaan Salone ja Dubernet ovat yhtä mitättömiä sukuja. Agathe de Camblanes on nimittäin köyhtyneen kreivi de Camblanesin tytär. Agathen silmissä tavallinen kansa, esimerkiksi Nicolas Plassacin suku, on arvokasta, koska se ei yritäkään olla jotain muuta kuin on.

Kreivi de Camblanesilla on vielä omistuksessaan laajat Belmonten viiniviljelmät, mutta vanhentuneiden viljelysmenetelmien takia niiden tuotto on heikko. Agathe joutuu kotiopettajattaren palkastaan tukemaan isänsä toimeentuloa. Agathe on vuosia sitten mennyt naimisiin paroni de Gothin kanssa, mutta avioliitto on mitätöity Roomassa, koska sulhanen hääpäivän iltana karkasi puutarhurin pojan kanssa.

Agathe, Galigaï, on voimakastahtoinen nainen, joka on tahdonvoimallaan päättänyt saada puolisokseen Nicolas Plassacin, johon tuntee vastustamatonta intohimoa. Sitä, mihin tämä intohimo perustuu, ei romaanissa käsitellä. Tarvitseeko intohimo edes jonkin syyn? Agathe ja Nicolas ovat tämän romaanin päähenkilöt. Heidän suhteessaan tulevat esiin halu ja inho, jotka olisivat Mauriacin mielestä sopineet romaanin nimeksikin.

Gilles vaatii Nicolasta myöntymään Galigaïn lähentelyyn ja näyttelemään rakastunutta, jotta Galigaï katsoisi sormiensa läpi Gillesin ja Marien salaisia tapaamisia. Gilles vetoaa muun muassa armeliaisuuteen. Eihän ole suuri uhraus, jos antaa pari viikkoa onnea onnettomalle: "Kuvitelma onnesta on sekin onnea." Kun Nicolas vastustelee, Gilles syyttää tätä "hyvesignaloinnista", tympeää nykytermiä käyttääkseni: Nicolasin takia Gilles väittää alkaneensa inhota hyvettä. Viimeisenä keinonaan Gilles vetoaa ystävyyteen: "Un ami, c'est quelqu'un qui vous aide de jeter un cadavre à la rivière sans vous poser de question." (Ystävä on se, joka kyselemättä auttaa heittämään ruumiin jokeen.)

Rakastamaansa Gillesiä miellyttääkseen Nicolas suostuu juoneen. Nicolasin moraalinen lankeemus tulee esiin myös siinä, että hän aloittaa taas tupakoinnin. Hänen kunniallisuutensa kuitenkin vaatii häntä kosimaan oikeasti Galigaïta. Nicolas toivoo epämääräisen pitkää, ehkä loputonta, kihlausaikaa ja kertoo Galigaïlle, ettei tämä saa odottaa mitään enempää. Seksuaalisuuteen häveliäät rakastavaiset viittaavat sanalla chose 'asia'. Galigaï lupaa tyytyä suhteeseen ilman asiaa.

Marien äiti kuolee Bordeaux'n sairaalassa kasvaimeen, joka on ylpeyden takia jäänyt diagnosoimatta ajoissa. Hän ei ole halunnut kutsua kotiinsa pätevää tohtori Salonea eikä alistua intiimiin tutkimukseen. Vaimonsa kuoleman jälkeen Marien isä hyväksyy Gillesin vävykseen. Nyt kun Gilles on Marien suhteen päässyt tavoitteeseensa, hän haluaa pelastaa Nicolasin Galigaïn kynsistä. Hän paljastaa Nicolasille Dorthessa leviävät juorut siitä, että Marien isä, Armand Dubernet, on kulisseissa järjestellyt avioliittoa Galigaïn kanssa saadakseen haltuunsa Belmonten viinitilan.

Nicolas huojentuu, mutta kokee samalla suuria omantunnontuskia. Tässä vaiheessa Nicolas purkaa kihlauksensa Galigaïn kanssa.

"Essayez de comprendre: j'ai été victime de cette puissance monstrueuse de volonté qui vous posséde, qui vous précipite contre l'obstacle avec un entêtement aveugle, presque animal." (Koettakaa ymmärtää: olin tämän teidän omaamanne hirvittävän tahdonvoiman uhri, voiman jonka sinkoatte vasten estettä sokealla, lähes eläimellisellä itsepäisyydellä.)

Galigaï murtuu ja sitten suuttuu. Hän vaikuttaa tulevan tietoiseksi asiasta, joka on jo tuhonnut yhden hänen avioliittonsa. Hän puuskahtaa Nicolasille:

"Je vous dégoûte. Mais quelle femme ne vous dégoûte pas?" (Minä inhotan teitä. Mutta mikä nainen ei teitä inhottaisi?)

Nicolas toteaa, etteivät ihmiset kovin paljon eroa hyönteisistä. Hän ja Gilles ovat nyt kuoriutuneet koteloistaan.

Romaanin loppu solmii irralliset juonilangat. Marien ja Gillesin häitä suunnitellaan tammikuuksi. Marien isä, Armand Dubernet, kosii Galigaïta eikä tämä ainakaan kieltäydy. Armand Dubernet on toivonut poikaa perijäkseen, mutta lääkärin mielestä toiveen toteutuminen on epätodennäköistä, koska Armand on jo 58-vuotias. Joka tapauksessa hän saa jo kauan havittelemansa Belmonten viinitilan.

Nicolas ymmärtää aina rakastaneensa eniten Jumalaa. Tämän rakkautensa pariin hän palaa teoksen lopussa.

Romaanin jälkisanoissa François Mauriac vielä tekee selväksi, että romaanin lopussa on todellakin kyse Nicolasin hengellisestä ratkaisusta, joka itse romaanissa on jätetty hyvin viitteelliseksi. Samalla Mauriac perustelee ratkaisuaan niille lukijoille, jotka ovat tietoisia hänen katolisesta vakaumuksestaan ja tuntuvat vaativan, että romaanin loppuun pitäisi sijoittaa luku, jossa tämä vakaumus tuodaan kristallinkirkkaasti esiin. Jälkisanoissa Mauriac selittää kirjallisen työn puolueettomuuden vaatimuksia tavalla, joka tuntuu varmaan melko itsestään selvältä useimpien niiden mielestä, jotka eivät lue romaaneja oikeaoppisen uskon puolustuspuheina.

François Mauriac, Galigaï. Teoksessa Œuvres romanesques de François Mauriac II. Flammarion 1965. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kuvitus: Georges Rohner. 56 s. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Nicolas Freeling: Kuolema Amsterdamissa

Katselin Ylen Areenasta pari tuotantokautta sarjasta Van der Valk, kanavakaupungin kyttä. Sarjan töksähtelevän suorapuheinen ja samalla kollegoitaan ja rikokseen sekaantuneita empaattisesti kohteleva päähenkilö oli niin raikas tuttavuus, että päätin tutustua myös kirjoihin, jotka ovat olleet tv-sarjaa innoittamassa.

Kuolema Amsterdamissa -romaanin Van der Valkissa on runsaasti samoja piirteitä kuin tv-sarjan poliisisankarissa. Kirjan Piet Van der Valk tosin puhuu enemmän ja hänen vitsinsä kopistelevat puujaloilla, mutta samaa suorapuheisuutta hänessä kyllä on. Myös taipumus luottaa intuitioon ja venyttää hyväksyttävän poliisityön rajoja on yhteinen. 

Van der Valkin (ja oikeastaan kaikkien muidenkin tarinassa esiintyvien henkilöiden) jatkuva tupakointi on luonnollisesti nykyvaatimusten mukaisesti karsittu tv-sarjasta näkymättömiin. Romaanin ensimmäisen julkaisun aikaan 1960-luvulla lukijat ovat tuskin edes noteeranneet sitä, kuinka usein tässä kirjassa palaa savuke, sikari tai sätkä.

Amsterdamin kiehtova miljöö on tavoitettu niin kirjassa kuin tv-sarjassakin. Tv-sarjassa Van der Valk on jopa pistetty asumaan kanavalaivaan. Ainakaan tässä Van der Valk -sarjan ensimmäisessä romaanissa komisarion asumuksesta ei puhuta mitään. Toisin kuin tv-sarjassa hänellä kuitenkin on vaimo, joka ei esiinny tässä kirjassa mutta johon viitataan. Van der Valkin mukaan vaimo inhoaa poliisin työtä, joten työasioista ei kotona keskustella. 

Lukijalle tulee Van der Valkista helposti mieleen Simenonin komisario Maigret. Tämä vertauskohta on ollut mielessä myös kirjailijalla, joka yhdessä kohdassa mainitsee, että Van der Valk on kuin nuorempi Maigret ilman piippua ja knallia. Myös näiden kahden komisarion tutkintalinjat ovat samankaltaisia. Tämän kirjan alkupuolella Van der Valk tosin toteaa, ettei häntä rikosta selvittäessään kiinnosta kysymys miksi vaan kysymys kuka. Hieman myöhemmin hän sitten korjaa lausumaansa ja toteaa, että kun hän saa selville miksi, hän saa tietää kuka. Tämän jälkimmäisen toteamuksen voisi aivan hyvin lausua myös Maigret.

Näistä kahdesta fiktiivisestä poliisista Van der Valk on rosoisempi hahmo. Hän ryyppää yhdessä epäillyn kanssa mutta tekee myös paljon jalkatyötä ja rutiininomaisia tarkistuskäyntejä. Maigret mietiskelee, syö voileipiä ja juo yhden oluen, tarttuu sitten puhelimeen ja lähettää alaisensa juoksemaan ympäri Pariisia.

Kuolema Amsterdamissa on vanhoista kirjoista kiinnostuneelle lukijalle otollista luettavaa. Heti ensimmäisessä luvussa on viittaus Marcel Proustiin ja myöhemmin kirjallisia viittauksia tulee aivan solkenaan. Omalle loputtoman pitkälle lukulistalleni nousi muiden muassa Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmith, Joseph Conradin Chance, Dickensin Our Mutual Friend sekä François Mauriacin romaani Galigaï, josta en tiennyt ennalta mitään mutta aloin jo lukea sitä heti tämän Amsterdam-romaanin jälkeen ja huomasin, että viittaus ei ole sattumanvarainen: vääristynyttä rakkautta siinä käsitellään kuten tässä rikoskertomuksessakin.

Kirjallisuusviitteiden runsaus ei johdu komisario Van der Valkista vaan siitä, että tämän romaanin murhasta epäilty päähenkilö, Martin, on ammatiltaan kirjailija. Romaani on kerrottu hän-muodossa pitäytyen Martinin havaintoihin ja ajatuksiin. Itse asiassa komisario Van der Valk on mukana vain noin kolmasosassa romaania. Tietenkin myös kirjailija Nicolas Freelingin omat kiinnostuksenkohteet tulevat kirjassa esiin. Kirjailijan esittelyssä romaanin alkusivulla kerrotaan seuraavaa: "Freeling on korkeatasoinen kirjailija, jonka kirjat eivät ole sidotut tiukasti rikoskirjallisuus-nimikkeen alle. Hän ei halua itseään kutsuttavan rikoskirjailijaksi vaan haluaa olla vain hyvä kirjailija. Freeling asuu perheineen Ranskassa."

Lontoossa vuonna 1927 syntynyt Nicolas Freeling kuoli Ranskassa vuonna 2003. Romaaninsa hän kirjoitti englanniksi.

Ja sitten hieman juonesta ilman suuria paljastuksia. Romaanin alussa kirjailija Martin pidätetään kuulusteluja varten. Nainen on ammuttu kanavanvarren talossa, josta on löytynyt Martiniin viittaavia todisteita. Martin on myös nähty talon lähellä murhailtana. Ilmeisesti hetken mielijohteesta tehty murha on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi.

Martinia kuulustelee komisario Piet Van der Valk, jolle pian syntyy käsitys Martinin syyttömyydestä.

"Katsokaas, jongen, sillä pidänkö minä teistä vai en, ei ole mitään tekemistä työni kanssa. Siitä ei seuraa tässä ammatissa hyvää, jos alkaa suhtautumaan ihmisiin joko kielteisesti tai myönteisesti. Mutta olen rehellinen hölmö, enkä mielelläni näkisi teitä jalkapuussa, kun en rehellisesti sanoen usko teidän tappaneen häntä. Te olette nyt saanut minut mustalle listalle, mutta en luovu omasta mielipiteestäni. En pidä tätä rikosta ratkaistuna vain siksi, että te näytätte siihen sopivimmalta syylliseltä."

Van der Valk alkaa Martinin avulla ratkaista rikosta ja etsiä oikeaa murhaajaa. Martin kuitenkin pidetään tutkintavankeudessa, jotta oikea murhaaja tuntisi olonsa turvalliseksi eikä yrittäisi piiloutua. Omalla suoruudellaan Van der Valk rohkaisee Martinia vähitellen paljastamaan myös kiusalliset asiat, joista hän aluksi on nolostuneena valehdellut.

Murhattu nainen, Elsa de Charmoy, on aiemmin ollut Martinin pitkäaikainen rakastettu, mutta Martin on jättänyt hänet tutustuttuaan Elsan kautta Sophiaan, joka nykyisin on hänen vaimonsa. Myös Sophia pienen alkuepäröinnin jälkeen uskoo vankasti miehensä syyttömyyteen. Murhatun Elsan elämäntavalle ovat olleet tyypillisiä lukuisat miessuhteet. Osaan suhteista on mahdollisesti liittynyt rahallinen korvaus.

Romaani on jaettu kolmeen suunnilleen yhtä pitkään osaan, joista keskimmäinen kertoo Martinin ja Elsan yhteiselon tarinan. Tämä osuus voisi olla mistä tahansa ihmissuhderomaanista, rikosta siinä ei esiinny eikä sitä siinä ratkaista. Se syventää kuitenkin lukijan ymmärrystä kertomuksen henkilöistä.

Tässä jaksossa Martin, tuossa vaiheessa nuori sotilas, toisen maailmansodan jälkeen pula-ajan Amsterdamissa ihastuu naimisissa olevaan Elsaan, joka on häntä viitisen vuotta vanhempi kahden lapsen äiti. Martin alkaa vierailla usein Elsan kotona ruokapakettien kanssa. Heidän suhteensa on kuitenkin aluksi varsin viaton, kuin veljen ja sisaren. Yhdessä he laskevat leikkiä Martinin lukuisista tyttöystävistä. Martin lainailee kirjoja Elsan kirjahyllystä.

Vasta viiden vuoden jälkeen Martinin ja Elsan suhde muuttuu seksuaaliseksi. Suhteeseen liittyy vahva sadomasokistinen vivahde. Elsan etäinen aviomies ei vaikuta välittävän sanottavasti siitä, miten Elsa aikaansa kuluttaa – ennen kuin ottaa lapset ja häipyy kokonaan tämän elämästä. Martinille irrottautuminen symbioottisesta suhteesta, jonka hän ymmärtää myrkylliseksi, osoittautuu vaikeaksi. Se onnistuu lopulta järkevän ja tasapainoisen Sophian avulla. Ainakin melkein – kertomukseen liittyy nolo ja Sophialta salattu episodi vielä siinä vaiheessa, kun Martin ja Sophia ovat jo naimisissa.

Martin vertaa itseään Ibsenin Peer Gyntiin. Vertaus kertoo itsetuntemuksesta. Hän on Peerin tavoin ylimielinen mielikuvitusihminen ja seikkailija, joka sotkee seurustelusuhteensa. Hänet pelastaa lopulta Solveig/Sophian rakkaus.

Romaanin kolmannessa osassa Van der Valk joutuu myöntymään tuloksia vaativan tutkintatuomarin vaatimuksiin ja luovuttamaan Martinin tämän samaan aikaan syyttäjänä toimivan viranhaltijan kuulusteltavaksi. Tutkintatuomari on etäisen ystävällinen ja kylmän rationaalinen. Hän moittii Martinia siitä, että ylikehittynyt mielikuvitus hallitsee tämän ajattelua. Tuomarin mielestä mielikuvitus ottaa Martinilla älyn paikan: jos Martin ei pysty kuvittelemaan jotain, se ei ole hänen mielestään järkeenkäypää. Tutkintatuomari katsoo edustavansa puhdasta järkeä, jonka avulla hän yrittää seuloa esiin totuuden Martinin kuvitelmista.

Ankaran järjen häntä ahdistellessa ja todisteiden osoittaessa häneen Martin alkaa jo epäillä tehneensä rikoksen ja menettäneensä sitten muistinsa. Tutkintatuomari lähettää Martinin psykiatrin arvioitavaksi sulkeakseen pois tämän mahdollisuuden.

Omien kuulustelujensa jälkeen tutkintatuomari lopulta vapauttaa Martinin. Sillä aikaa Van der Valk on löytänyt todennäköisen murhaajan, jolle hän yhdessä Martinin ja Sophian kanssa laatii ansan. Loppuratkaisussa Sophialla on tärkein osa. Ei ole sattumaa, että hänelle on romaanissa annettu nimi Sophia, joka tarkoittaa viisautta. Martinin mielikuvitus ja Sophian järki täydentävät toisiaan niin sopivasti, että heidän liitolleen ei tästä seikkailusta vaikuta aiheutuvan pysyvää vahinkoa.

Olen joskus aiemmin täällä blogissakin marmattanut siitä, että sana sydän lisätään usein naisille suunnattujen käännösromaanien suomalaiseen nimeen, vaikka sitä ei esiinny alkukielisessä nimessä. Ilmeisesti myös sana rakkaus suuntaa kirjan naispuoliselle lukijakunnalle, joten jos halutaan miestenkin löytävän kirjan, rakkaus voidaan korvata esimerkiksi sanalla kuolema. Kustantajien mielestä ne ovat kai melkein sama asia. En tiedä kumpia tässä enemmän aliarvioidaan, naisia vai miehiä.

Näin on joka tapauksessa käynyt tämänkin romaanin nimessä. Se on sikäli ikävää, että romaanin loppupuolella korostetaan nimenomaan tätä rakkauden osuutta ja romaani jopa päättyy Van der Valkin lauseeseen: "Täällä Amsterdamissa rakkaus aiheuttaa poliisille loputtomasti työtä."

Jonkinlaiseksi suomalaisen kustantajan puolustukseksi on sanottava, että sama ratkaisu on tehty muuallakin: romaani on julkaistu englanniksi myös nimellä Death in Amsterdam.

Nicolas Freeling, Kuolema Amsterdamissa. Kustannus Oy Jalava 1988. Jännityksen Mestarit no. 18. Englanninkielisestä alkuteoksesta Love in Amsterdam (1962) suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Kannen kuva: Antero Kröger. 221 s.

maanantai 6. maaliskuuta 2023

Félicien Marceau: Creezy

Félicien Marceaun (1913–2012) Creezy sai arvostetun Prix Goncourt -romaanipalkinnon vuonna 1969. Kyseinen palkinto on melko hyvä laadun tae, joten se rohkaisi tarttumaan tähän romaaniin. (Heti seuraavana vuonna palkinnon sai Michel Tournierin Keijujen kuningas, joka oli minulle mieleenpainuva lukukokemus.)

Luin romaanin ranskaksi mutta jälkeenpäin huomasin, että se on heti tuoreeltaan ilmestynyt samalla nimellä myös suomeksi Jukka Mannerkorven käännöksenä.

Creezy on traagisesti päättyvä rakkaustarina, jonka pääosissa ovat Creezy, mainoskuvista kaikkien tunnistama huippumalli, sekä Morlanin maaseutukaupungin äänillä (22 537 kappaletta) valituksi tullut kansanedustaja, Jacques Dubois, urallaan nousukiidossa oleva perheellinen poliitikko.

Kerron seuraavassa juonesta melko paljon, mutta takaan, että lukijalle jää vielä useita yllätyksiä juonipaljastusteni jälkeenkin. Romaani tuntui aluksi ennalta arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta ihmeesti se vain jäi askarruttamaan mieltäni useiksi päiviksi.

Kansanedustaja, Jacques, joka kertoo tarinaa minämuodossa yksinkertaisin, pelkistetyin lausein, on ensimmäisen kerran kiinnittänyt huomionsa Creezyyn teatterin katsomossa, mutta heidän yhteinen tarinansa alkaa varsinaisesti lentokentältä, jossa heillä kummallakin on oma kuvausryhmänsä ympärillään ja nämä ryhmät melkein törmäävät toisiinsa. 

Tässä romaanissa ei käytetä niin romanttista ilmaisua kuin kohtalo. Päähenkilöt ovat pikemminkin jonkin mekanismin osia, "kaksi robottia, jotka kävelevät kohti toisiaan", kuten Jacques toteaa. Heidät halutaan yhteiskuvaan, ja myöhemmin lentokoneessa he päätyvät istumaan vierekkäin. Creezy vaikuttaa viileältä ja etäiseltä, mutta hyväksyy sen, että Jacques ottaa häntä kädestä. Kansanedustajalle syntyy halu saada selville, mille huumorintajuttomalta vaikuttava Creezy nauraa.

Seurustelu jatkuu myöhemmin Creezyn asunnossa. Asunto on korostetun moderni ja pelkistetty. Sitä hallitsee kolme suurennettua mainosjulistetta hymyilevästä Creezystä erilaisissa eksoottisissa ympäristöissä. Jacques tuntee, että mainoskuvien katsojat pääsevät lähemmäs Creezyä kuin hän, joka on samassa huoneessa Creezyn kanssa. Creezy vaikuttaa sisäisesti yhtä tyhjältä kuin hänen asuntonsa. Sana vide, 'tyhjä, tyhjyys', toistuu romaanissa tiheästi. 

Pähkähullulla juonella Jacques saa Creezyn pelkästään espanjaa puhuvan palvelijattaren pois asunnosta. Palvelijattaresta käytetään nimitystä Neige, 'lumi', ja hänellä on merkittävä rooli romaanin loppuvaiheessa. Ehkä hän on jopa hieman ihastunut kansanedustajaan. 

Kun etäisiltä vaikuttavat rakastavaiset vihdoin ovat kahden, he päätyvät kuin päätyvätkin vuoteeseen. 

Elle avec son slip blanc, étroit et long, moi avec mon slip court, c'est comme si nous nous préparions non pour l'amour mais pour le judo. (Hän valkoisine kapeine ja pitkine alushousuineen, minä lyhyine alushousuineni, oli kuin emme olisi valmistautuneet rakasteluun vaan judoon.)

Ja hieman myöhemmin: 

En général, faire l'amour constitue un assez bon moyen de faire connaissance. Nous n'avons pais fait connaissance. (Yleensä rakastelu on melko hyvä tapa tutustua. Me emme tutustuneet.)

Lukijana aloin tässä vaiheessa jo tuskastua romaanin päähenkilöihin, jotka toimivat kuin mekaaniset lelut. Epäilemättä kirjailijan tarkoituksena on ollut kuvata päähenkilöidensä kautta modernin maailman, erityisesti politiikan sekä kaupallisen mainonnan, persoonattomuutta ja tyhjyyttä. Välillä tämä kerrotaan melko suoraan Jacquesin suulla:

Où est ton âme, ma Creezy? N'a-t-elle pas disparu, passée dans tes affiches, rongée par le ronron du casque, dispersée par les flashes des photographes? As-tu encore une âme, ma Creezy, ou n'es-tu rien d'autre que ce pacquet ravissant, fait d'un corps, d'un sourire insolent, de deux milliards de bijoux et de nerfs exaspérés? (Missä on sielusi, Creezyni? Eikö se olekin kadonnut, siirtynyt julisteisiisi, syöpynyt hiustenkuivaajan hurinaan, hajonnut valokuvaajien salamanvälähdyksiin? Onko sinulla enää sielua, Creezyni, vai oletko vain tämä hurmaava paketti, joka on tehty vartalosta, röyhkeästä hymystä, kahdesta miljardista jalokivestä ja katkeroituneista hermoista?)

Vähitellen läheisyys kuitenkin alkaa murtaa muureja, ja Creezyn ja Jacquesin rakkaussuhteeseen tulee aitoja tunnesävyjä, hellyyttä ja vihdoin jopa naurua.

Heidän tapaamisensa jatkuvat tiheästi Creezyn asunnossa sekä heidän maaseudulta vuokraamassaan talossa. Sinne he piipahtavat tuon tuosta kumpikin omalla autollaan. Creezyn tapa autoilla on holtiton. Hän ajaa nimensä mukaisesti "kuin hullu". Nimi Creezy on ranskan puhekielen väännös englannin sanasta crazy, 'hullu'. Maaseututalon entisessä lastenhuoneessa, jonka rakastavaiset ovat muuttaneet makuuhuoneekseen ja jonka maalin alta vielä kuultavat Walt Disneyn Lumikki-elokuvan kääpiöiden hahmot, Creezy kertoo haluavansa lapsen Jacquesin kanssa.

Creezyn kiillotettu ulkokuori osoittautuu suojaukseksi, rooliksi, joka kätkee alleen yksinäisyyttä ja pelkoja. Hän nukkuu unilääkkeitten avulla ja valvoo piristeiden avulla. Hän paljastaa, että ilman Jacquesia "aaveet palaavat". 

Romaani korostaa Creezyn irrallisuutta: hänellä ei ole perhettä eikä sukulaisia. Jacques ihan yllättyy, kun saa kuulla, että Creezyllä on äiti jossain Yhdysvalloissa. Jacques myös toteaa, että lupaukset ja muistot ovat kaksi sanaa, jotka eivät merkitse Creezylle mitään. Hän keskittyy täysin nykyhetkeen. Minulle Creezy toi mieleen toisen kirjallisen hahmon, josta luin äskettäin: Aamiainen Tiffanylla -romaanin Holly Golightlyn. Hollyn hahmossa on kuitenkin mukana lisäksi aimo annos huumoria.

Jacques, kansanedustaja, sen sijaan on kiinni sekä puolisossaan Bettyssä, lapsissaan Antoinessa ja Coraliessa sekä maaseutukaupunkinsa kannatusluvuissa. Hän ymmärtää, että suhteellaan Creezyyn hän saattaa särkeä sekä perheensä että uransa. Maaseudun konservatiiviset äänestäjät eivät hyväksyisi avioeroa.

Creezyn seurassa Jacques tuntee vapautuvansa. Aika venyy hänen seurassaan. Aiemmin Jacquesista tuntui, ettei hänellä ollut minuuttiakaan aikaa itselleen, mutta nyt hän löytää "kokonaisia tunteja" Creezylle. Hän myös ymmärtää, että Creezy tarvitsee häntä. Tarvitseeko hänen perheensä, jota hän on jo kauan laiminlyönyt työnsä takia?

Ranskalainen kirjallisuus otti 1960-luvulla kovasti vaikutteita eksistentialismista. Tässä romaanissa mainitaan ohimennen kertaalleen käsite mauvaise foi, 'huono usko', jolla filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre tarkoitti sitä itsepetosta, jossa ihminen kieltää totaalisen vapautensa. Jacquesin paini eri velvollisuuksiensa kanssa vaikuttaa kuvittavan mauvaise foi -käsitettä.

Koska Jacques myös toimii romaanin kertojana, herää kysymys hänen luotettavuudestaan. Selvästi hänellä aluksi onkin vaikeuksia tulkita oikein Creezyn persoonaa. Osittain kyse on sukupuoleen liittyvistä ennakkoluuloista. Jacquesille tulee esimerkiksi täytenä yllätyksenä, että Creezy on taitava liikenainen, jolla on menestyvä yritys Pariisissa. Myös Creezyn käytännöllisyys talon vuokraamisessa hämmästyttää Jacquesia, jonka käsitys Creezystä "hukkuneena pikku Ofeliana" tulee usein esiin romaanissa. Jacques ei myöskään ole huomannut, että hänen vaimonsa Betty on ollut pitkään tietoinen hänen salasuhteestaan.

Kahdeksan päivän sukelluslomalla Italiassa Creezyn kanssa Jacques pääsee ratkaisuun:

Nous sommes encore au fond de la mer. Libres comme au fond de la mer. Tout ce qui me paraissait absurde ne me paraît plus absurde. Criminel, n'est plus criminel. Interdit, n'est plus interdit. Je peux vivre avec Creezy. Je veux  vivre avec Creezy. Je veux combler Creezy. Une seconde, je me sens comme un homme qui titube au bord du vide. Je le sens bien, à cette minute, je n'ai plus le choix qu'entre deux phrases, également irréparables. (Olemme yhä meren pohjassa. Vapaita kuin meren pohjalla. Kaikki se, mikä minusta oli vaikuttanut järjettömältä, ei enää vaikuttanut järjettömältä. Se mikä rikolliselta, ei enää ollut rikollista. Se mikä kielletyltä, ei enää ollut kiellettyä. Minä voin elää Creezyn kanssa. Minä haluan elää Creezyn kanssa. Minä haluan täyttää Creezyn. Yhtäkkiä tunnen olevani kuin mies joka hoipertelee tyhjyyden reunalla. Tunnen sen hyvin, tällä hetkellä minulla on valittavana vain kaksi lausetta, molemmat yhtä mahdottomia korjata.)

Tuosta edellä olevasta kömpelöstä käännöksestäni saattaa tulla mieleen täytetyt eläimet. Ymmärrän Jacquesin lauseen kuitenkin niin, että hän haluaa täyttää sen tyhjyyden, joka hallitsee Creezyn elämää.

Sitten seuraa karmea katko kommunikaatiossa. Jacques tuntee, että olisi pelkuruutta olla kertomatta päätöksestään Bettylle kasvokkain. Tarkemmin selittämättä hän sanoo Creezylle, että hänen on pakko mennä kotiin Morlaniin. Creezy tulkitsee tilanteen väärin ja toimii sen mukaan. Lopun tragediassa vanhat kumppanit – rakkaus, mustasukkaisuus ja kuolema – jälleen kerran kohtaavat.

Viiden vuoden kuluttua romaanin julkaisusta sai ensi-iltansa siihen perustuva elokuva, jonka pääosissa olivat Sydne Rome ja Alain Delon. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luin siitä juoniselosteen, josta ilmeni, että elokuvan loppuratkaisussa on tapahtumista omaksuttu tulkinta, jonka poliiseille antaa Creezyn palvelijatar Neige. Tulkinta on siis se, että  hylätyksi itsensä tunteva Creezy tekee itsemurhan. 

Jacquesin versio lopun tapahtumista on aivan toinen. Enkä usko, että hän tässä tapauksessa olisi epäluotettava, sillä hän ei yritä kaunistella tapahtumia omaksi edukseen.


Félicien Marceau, Creezy. Gallimard 1969. 197 s.

Romaani on ilmestynyt myös Jukka Mannerkorven suomennoksena. Suomenkielinen nimi on myös Creezy (WSOY 1970).

torstai 2. maaliskuuta 2023

James Baldwin: Mene ja kerro se vuorilla

James Baldwinin (1924–1987) romaanin nykyhetkenä on 1930-luvun jälkipuolisko. Sen kehyskertomus sijoittuu kahteen päivään Harlemissa New Yorkissa asuvan John Grimesin elämässä. Harlem oli tuolloin pääosin afroamerikkalaisten asuttama. Ensin John täyttää 14 vuotta ja heti seuraavana päivänä hän kokee hengellisen uudelleensyntymän helluntaiseurakunnan kirkossa, jossa hänen isänsä Gabriel Grimes toimii päädiakonina.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy Johnin syntymäpäivän tapahtumiin. Aamulla John siivoaa kotia kiltisti äidin pyynnöstä. Esikoisasemasta huolimatta hänellä on perheessä jollain tapaa väheksytty osa, mikä aikanaan saa selityksensä. 

Ainoastaan äiti muistaa Johnin syntymäpäivän ja antaa hänelle muutaman lantin, joilla John pääsee elokuviin. Johnin itsetuntoa kohottaa hänen menestyksensä koulussa, jossa jopa valkoihoiset opettajat ovat kehuneet häntä. Hän tuntee, että häneen kohdistuu suuria odotuksia. Hän on myös ankaran hengellisen paineen alla, sillä hänestä tuntuu, että hänen pitäisi sitoutua lopullisesti Kristuksen seuraajaksi. Seksuaaliset ajatukset ja itsetyydytys aiheuttavat kuitenkin hämmennystä. Epävarmuutta lisää hänen vihansa väkivaltaista saarnaajaisää kohtaan. 

Vihaansa ja älykkyyttään hän vaali; ne ruokkivat toisiaan. Hän eli sitä päivää varten jona isä kuolisi ja hän, John, kiroaisi hänet hänen kuolinvuoteellaan. Juuri tästä syystä Johnin sydän oli kovettunut Herraa vastaan, vaikka hän oli syntynyt uskoon ja vaikka hän koko elämänsä ajan oli ollut hurskaiden ja heidän rukoustensa ja riemunsa ympäröimä ja vaikka rukoushuone jossa he palvelivat Jumalaa oli hänelle todellisempi kuin ne monet epävakaiset kodit joissa hän ja hänen perheensä oli elänyt. 

Johnilla on kaksi nuorempaa sisarusta, Roy ja Sarah. Sarah jää romaanissa vähälle huomiolle. Roy on ilmiselvästi isän suosikki siitä huolimatta, että hän vähät välittää kirkosta ja hakeutuu maallisiin houkutuksiin, joita Harlem yltäkylläisesti tarjoaa. Johnin syntymäpäivänä Roy saa tappelussa puukoniskun kasvoihinsa. Kun isä pitää tapahtunutta äidin välinpitämättömyyden seurauksena ja uhkaa lyödä äitiä, Roy kiroaa isänsä. Seuraa vyöllä annettu selkäsauna, jonka saa loppumaan perheen vieraana oleva Florence-täti, isän sisko.

Romaanin kolmannessa ja viimeisessä jaksossa John kokee hurmoksellisen hengellisen herätyksen. Hänen kannustimenaan ei ole isän ahdistava uskonnollisuus vaan muutamaa vuotta häntä itseään vanhemman Elishan iloinen usko. Elishasta hän saa hengellisen veljen.

Mene ja kerro se vuorilla on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ennen kirjailijaksi ryhtymistään James Baldwin toimi jonkin aikaa maallikkosaarnaajana. Tässä mielessä romaania onkin pidetty nuoren kirjailijan kehitysromaanina.

Minulle kiinnostavin oli kuitenkin romaanin keskiosa, joka on osista pisin. Siinä on käynnissä Johnin kääntymykseen johtava jumalanpalvelus. Tämän nykyhetken katkaisevat eri paikallaolijoiden muistot menneisyyden tapahtumista. Ne kertovat romaanin keskeisten henkilöiden vaiheet jossain eteläisessä osavaltiossa ja myöhemmin Chicagossa ja New Yorkissa. Luonnekuvat syvenevät ja henkilöiden käyttäytymistä selittävät salaisuudet paljastuvat. Tämän keskiosan aikana romaanin päähenkilönä on ehdottomasti saarnaaja Gabriel Grimes.

Paljastan seuraavassa melko paljon juonesta ja ennen kaikkea henkilöistä, joiden kuvaus oli mielestäni romaanin parasta antia. Romaanin suku- ja perhedraama pitää lukijan jännittyneenä hyppysissään. Oli helppo ymmärtää näitä ihmisiä, joiden elämänpiiri on kovin erilainen kuin omani, vaikka itsellänikin kyllä on vahvoja lapsuus- ja nuoruuskokemuksia herätyskristillisyyden piiristä. Uskonnollinen kielenkäyttö tuntui kovin tutulta. Niin myös romaanissa kuvattu hengellinen ylimielisyys ja siihen liittyvä tekopyhyys. Tässä romaanissa kuvattua hengellistä iloa en omista kokemuksistani muista.

Gabriel Grimes on nuorena ollut alkoholiin ja irrallisiin naissuhteisiin mieltynyt renttu. Hänen äitinsä on yrittänyt ankarilla selkäsaunoilla saada hänet muuttamaan elämäntapojaan. Väkivallan kierre Gabriel Grimesin elämässä on siis alkanut jo lapsuudessa. Sama kierre jatkuu hänen pojissaan.

Äidin sairastuminen laukaisee Gabrielissa uskonnollisen kriisin. Hän kokee hengellisen uudelleensyntymisen, ja hänet jo nuorena miehenä hyväksytään kokeneiden saarnamiesten piiriin. Gabrielin ehdoton luonne tulee näkyviin hänen moittiessaan vanhempia puhujia siitä, etteivät he leikkisissä illallispuheissaan anna hyvää esimerkkiä muille. Lukija joutuu tuon tuosta miettimään Gabrielin kääntymyksen aitoutta. Monessa suhteessa hän vaikuttaa tekopyhältä, mutta uskonnolliseen elämään sisältyy toisinaan myös ankaruutta ja jopa julmuutta, joka kohdistuu ympärillä olevien ihmisten lisäksi myös kilvoittelijaan itseensä. Ihminen voi aidosti kuvitella toimivansa toisten parhaaksi silloinkin, kun hänen käytöksensä on tuhoavaa ja aiheuttaa kärsimystä myös hänelle itselleen.

Omassa ankarassa kilvoittelussaan Gabriel kokee velvollisuudekseen mennä naimisiin itseään lähes kymmenen vuotta vanhemman hyljeksityn Deborahin kanssa. Deborah on harras kristitty, jota vieroksutaan siksi, että hän 16-vuotiaana on tullut valkoihoisen miesjoukon raiskaamaksi. Gabrielin ja Deborahin avioliitto jää lapsettomaksi.

Gabriel ajautuu suhteeseen kauniin ja nuoren Estherin kanssa. Esther on täysin välinpitämätön uskonnon suhteen. Hänen elämänsä keskittyy maallisiin nautintoihin. Kiihkeä suhde kestää reilun viikon ja sen jälkeen Gabriel katkaisee sen. Esther on kuitenkin jo raskaana. Kun asia paljastuu, Gabriel varastaa Deborahin säästämät rahat, jotta Esther pystyy muuttamaan Chicagoon.

Chigagosta Esther lähettää Gabrielille katkeran kirjeen, jossa moittii "pyhän" miehen toimintaa. Hän päättää kirjeensä toteamukseen, että vaikka hänen syntyvä poikansa joisi elämänsä jokaisena päivänä pelkästään kotipolttoista viinaa, hän silti olisi parempi mies kuin isänsä. (Suomentajan kömmähdykset varsinkin slangi-ilmauksissa tulevat parissa kohdassa esiin. Tässä hän kääntää ilmauksen "drink moonshine" kuutamon nauttimiseksi. Raamatullinen hengellisten puheiden tyyli sen sijaan tavoitetaan käännöksessä hyvin.) 

Esther kuolee synnytykseen. Poika, joka saa nimen Royal, toimitetaan isovanhemmilleen etelään. Näin Gabriel joutuu seuraamaan poikansa kasvua läheltä. Royalista tulee samanlainen hurjastelija kuin isänsäkin oli ollut nuorena. Lopulta hän kuolee korttipeliä seuranneessa puukotuksessa. Gabriel arvelee, ettei kukaan tiedä hänen synnistään, mutta Deborah on arvannut sen ja lopulta paljastaa Gabrielille tietäneensä asian. Hän on toivonut, että Gabriel olisi tunnustanut poikansa. Deborah olisi ollut valmis kasvattamaan pojan kuin oman lapsensa. 

Kun Deborah kuolee, Gabriel arvelee, että hänen häpeänsä on nyt lopullisesti piilossa. Deborah on kuitenkin kirjeessä kertonut Gabrielin aviottomasta pojasta Gabrielin sisarelle Florencelle. Florence on säilyttänyt kirjeen vuosikausia. Romaanin nykyhetkessä, ratkaisevan jumalanpalveluksen päätteeksi Florence kertoo kirjeestä Gabrielille. Hänen mielestään Gabrielin parannus on ollut vain tekopyhää puhetta, sisäisesti hän on sama "villi", joka hän on aina ollut.

Florence on ollut koko elämänsä katkera Gabrielille. Perheen vähäiset varat on käytetty Gabrielin koulutukseen, vaikka tämä ei ole siitä ollut vähääkään kiinnostunut eikä Florencen mielestä juuri mitään oppinutkaan. Florence on katkera myös siitä, miten huonosti Gabriel kohteli vaimoaan Deborahia, joka oli Florencen ystävä. Florencen oma mies, Frank, jättää vaimonsa toisen naisen takia ja kuolee Ranskassa ensimmäisessä maailmansodassa. 

Florencen katkerana osana näyttää olevan kiusattavien vaimojen toimittaminen Gabrielille. Myös Gabrielin toinen vaimo, Elizabeth, on alun perin ollut Florencen ystävä. 

Elizabethin menneisyyteen kuuluu syvä rakkaussuhde Richardin kanssa. Se päättyy, kun Richardia syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Vaikka oikeus hänet vapauttaakin, Richard kokee itsensä häväistyksi ja tekee itsemurhan. Elizabethiä jää vaivaamaan, olisiko Richard menetellyt toisin, jos Elizabeth olisi ehtinyt kertoa odottavansa Richardin lasta.

Menemällä naimisiin aviottoman äidin kanssa ja adoptoimalla tämän pojan, Johnin, Gabriel Grimes uskoo sovittaneensa oman aviollisen hairahduksensa. Johnille ei romaanin missään vaiheessa paljastu, ettei Gabriel Grimes ole hänen biologinen isänsä. Se kuitenkin selittää isän ja pojan jännitteistä suhdetta, samoin kuin Gabrielin alentuvaa suhtautumista Elizabethiin, "syntiseen" naiseen. Roy ja Sarah ovat Gabrielin omia lapsia.

Tästä romaanista ei voi puhua mainitsematta rotukysymystä. Mustien ja valkoisten maailmat ovat tässä romaanissa oikeastaan täysin erillään. Kun niitä erottava raja ylitetään, mukana on aina väkivalta. Varsinkin Etelävaltioiden mustat ovat jatkuvasti väkivallan uhan alla. Esimerkkinä tästä on Deborahin raiskaus.

Romaanissa on myös voimakas kohtaus, jossa Gabriel kulkee myöhään illalla läpi kaupungin, jossa rotujen jännitteet ovat lähellä väkivaltaista purkautumista. Kaduilla on hänen lisäkseen vain valkoisten miesten ryhmiä. Gabriel ei voi katsoa valkoisia silmiin, jottei sitä tulkittaisi röyhkeydeksi. Hän kuulee katkerana, kuinka jossain miesryhmässä hänet saarnaaja-asemansa ansiosta mainitaan "hyvänä neekerinä". Kuljeskellessaan hän löytää tapetun mustan sotilaan kastroidun ruumiin. Ulkona hän myös tapaa salatun poikansa Royalin, jota yrittää varoittaa valkoisista.

Väkivalta on mukana myös pohjoisessa. Elizabethin poikaystävää Richardia syytetään ryöstöstä, vaikka ryöstön tekijät selvästi kertovat, ettei hän kuulunut joukkoon. Valkoisen todistajan mielestä Richard oli mukana, ja joka tapauksessa kaikki mustat ovat "samanlaisia". Richard ei henkisesti toivu pahoinpitelystä ja nöyryytyksestä, johon hänet syyttömänä alistetaan.

John-pojalla on myönteisiäkin kokemuksia valkoisista ihmisistä. Tämä aiheuttaa ristiriitoja hänen ja Gabriel Grimesin välille. Gabrielin mielestä valkoisten taholta ei ole mitään hyvää odotettavissa.

Romaani osoittaa myös selvästi, miksi kansalaisoikeustaistelu sai voimaa herätysliikkeistä. Niissä oli yhteiskunnallista tietoisuutta mustien asemasta ja samalla kristinuskon tuomaa ymmärrystä tasa-arvosta. Ei ole sattumaa, että Martin Luther King oli baptistipastori.

Olen jokin aika sitten lukenut irlantilaisen John Mc Gahernin omaelämäkerrallisia teoksia. Oli mielenkiintoista havaita, miten aivan samat väkivallan ja seksuaalisuuden pulmat liitettyinä uskonnollisuuteen esiintyivät niin Irlannin maaseudulla kuin New Yorkin Harlemissakin. 

James Baldwin vietti elämänsä viimeiset vuodet Ranskassa. Ilmeisesti hän ei Ranskassa kokenut syrjintää ihonvärinsä takia, mikä takasi hänelle Yhdysvaltoja paremman työrauhan. Yritin viime keväänä etsiskellä Baldwinin taloa St. Paul de Vencen pikkukaupungista – huonolla menestyksellä. Ilmeisesti taloa ei ole muutettu kirjailijan kotimuseoksi, kuten jossain vaiheessa suunniteltiin. Mahtaneeko olla enää edes pystyssä? James Baldwin sen sijaan on säilyttänyt suosionsa hyvin. Uusia painoksia hänen teoksistaan otetaan jatkuvasti. Toivottavasti ne myös säilyvät sensuroimattomina dokumentteina oman aikansa kielenkäytöstä.

James Baldwin, Mene ja kerro se vuorilla. 2. painos. Kirjayhtymä 1964. Englanninkielisestä alkuteoksesta Go Tell It on the Mountain (1953) suomentanut Reijo Tuomi. Kansi: Tapani Aartomaa. 243 s.