Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika

Noin viisi ja puoli vuotta sitten päätin, että luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin siihen mennessä, kun kirjailijan kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken, jos lukeminen ei syystä tai toisesta suju.

Eilen sitten luin loppuun romaanisarjan viimeisen osan. Juuri sopivasti, sillä Marcel Proustin kuoleman satavuotismerkkipäivää vietetään vähän yli viikon päästä 18.11. Hidas lukutahti sopi minulle: Proustin pitkävirkkeinen ja ihmisten mielenliikkeisiin painottuva proosa vaati aikaa ja rauhaa. Välillä oli hyvä hengähtää ja lukea jotain muuta. Ainoa haitta oli se, että romaanissa harvemmin esiintyvät henkilöt ehtivät jo unohtua lukukertojen välillä, ja täytyi vähän ponnistella muistaakseen, missä juuri tämä markiisi tai herttuatar olikaan esiintynyt aiemmin.

Kannattiko ajan käyttäminen ja vaivan näkeminen? Kyllä kannatti. Proustin mukana on ollut luontevaa etsiä myös oman elämän kadonnutta aikaa. Viimeisen osan sulkiessani tuli haikea olo, kun täytyi luopua tutuiksi tulleiden henkilöiden seurasta. En ihmettele, että jotkut Proustiin hurahtaneet – esimerkiksi Helsingin pormestari Juhana Vartiainen – ovat kertoneet romaanisarjan loppuun päästyään aloittaneensa heti alusta uudestaan. Minustakin tuntuu siltä, että uusi lukukerta avaisi teosta aivan uudella tavalla, kun henkilöiden myöhemmistä vaiheista jo tietää enemmän. 

Tämän viimeisen osan jälkisanoissa suomentaja Annikki Suni tiivistää osan keskeiset tapahtumat muutamaan sivuun, joten en tässä blogikirjoituksessa enää selosta tarkasti teoksen juonta, joka ylipäätäänkin on teossarjassa melko merkityksetön puoli, paitsi siltä osin kuin se valaisee romaanihenkilöiden luonnetta. 

Suni antaa lisäksi tietoa romaanin syntyvaiheista. Proust ei ehtinyt julkaista tätä viimeistä osaa ennen kuolemaansa, vaan sen saattoivat sekavasta käsikirjoitusnivaskasta julkaisukuntoon Marcel Proustin veli Robert sekä kirjailija-kriitikko-kustannustoimittaja Jean Paulhan. Suomennos perustuu vuonna 1989 julkaistuun laitokseen, johon on palautettu epäloogisuudet, jotka aiemmat toimittajat olivat poistaneet.

Olin muutaman epäloogisuuden havainnut itsekin lukemisen aikana, mutta olin ajatellut suopeasti, että teossarja jossa keskeisenä tutkimuskohteena on muistin toiminta, saa sisältää myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheutuu väärin muistamisesta. Epäjohdonmukaisuus voi näin havainnollistaa aitoa kamppailua valtavan materiaalin kanssa.

Romaani alkaa Tansonvillesta, markiisi de Saint-Loupin kartanosta, johon edellinen osa Pakenija päättyi. Markiisi de Saint-Loupin homoseksuaaliset suhteet vaivaavat hänen puolisoaan Gilberteä. Näistä asioista hän ei pysty puhumaan miehensä kanssa, mutta Gilberten vanha ystävä ja ihailija, romaanisarjan kertoja "Marcel", tarjoutuu tässä luotettavaksi ja hienotunteiseksi kuuntelijaksi. Samalla "Marcel" urkkii Gilberteltä tietoja edesmenneestä rakastetustaan Albertinesta. Kertoja väittää, että on jo päässyt yli pakkomielteestään Albertinen suhteen, mutta kummasti vain edelleen hän useaan otteeseen pohtii Albertinen seksuaalista suuntautumista.

Teoksen alkuosan keskeisin ongelma on kuitenkin kertojan epäilys omasta kyvystään kirjailijana. Hän lukee ihaillen Goncourtin veljesten päiväkirjaa, joka saa hänet huomaamaan, kuinka kyvytön hän itse on ollut katselemaan ja kuuntelemaan. Hän tuntuu pitävän ongelmanaan liiallista keskittymistä kirjallisuuteen todellisuuden asemesta: hän ei ole kyennyt näkemään sellaista, mihin lukeminen ei ollut herättänyt hänen haluaan. Kuin todisteeksi omasta kyvyttömyydestään Proust lainaa kymmenen sivun verran tekstiä tästä "Goncourtien päiväkirjasta". Hauskaa tässä on se, että Proust on ilmeisesti itse kirjoittanut tämän jonkinlaisena tyyliharjoituksena ja kirjallisena leikkinä.

Ensimmäinen maailmansota on tämän viimeisen osan taustana. Romaanissa on surumielisen kauniita kuvauksia pimennetystä Pariisista, lumisesta Boulevard Haussmannista kuun valossa. Raadollisia kuvauksia ihmisten yrityksistä etsiä nautintoja epätavallisissa oloissa.

Tällä hetkellä Euroopassa käytävä sota teki tästä osuudesta taas ajankohtaisen. Siviilien suhtautuminen sotaan riippui heidän lukemistaan sanomalehdistä ja heidän ystäväpiiristään. Osa miehistä haluaa välttää sodan keinolla millä hyvänsä, kun taas toiset – esimerkiksi Robert de Saint-Loup – suorastaan hakeutuvat vaarallisimpiin paikkoihin. Markiisi de Saint-Loup saa sodassa surmansa. Myöhemmin romaanissa vihjataan, että kyseessä saattoi olla tietoinen pyrkimys, jonkinlainen itsemurha.

On ymmärrettävää, että sotatilan aikana kirjallisuus ja kirjoittaminen saattavat tuntua yhdentekeviltä askareilta. Kertojakaan ei vältä isänmaallista kiihkoa, joka iskee voimakkaasti hänen kirjailijaidentiteettiinsä. Kertoessaan palvelijattarensa Françoisen uhrautuvista sukulaisista Proust tekee yllättävän poikkeaman teoksen kerrontaan: hän luopuu hetkeksi kokonaan fiktion antamasta suojasta ja oikealta nimeltä mainiten kehuu näitä hyväntekijöitä.

Tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta, mutta minun täytyy ylistää maatani ja sanoa että nämä Françoisen miljonäärisukulaiset, jotka jättivät mukavat olonsa auttaakseen turvatonta sukulaistaan, ovat tässä ainoat todelliset, elävät ihmiset.

"Ihannetta johon olin uskonut ei ollut olemassakaan", kertoja nyt toteaa omasta kirjoittamisestaan.

Kuinka palata fiktion pariin, kun luottamus siihen on mennyt? 

Matkalla Guermantesin ruhtinaan ja ruhtinattaren pitoihin "Marcel" kokee jotain, joka herättää hänet henkiin kirjailijana. Kyseessä on samanlainen kokemus kuin teossarjan alussa, kun kertojan maistaessa lehmuksenkukkateetä ja madeleine-leivosta hänen mieleensä palautuivat lapsuuden tapahtumat Combrayssa. Tällä kertaa muistot herättävä aistimus syntyy, kun "Marcel" väistää autoa ja kompastuu epätasaiseen kiveykseen. Yhtäkkiä väistyvät masennus, huoli tulevaisuudesta ja älylliset epäilyt kirjailijanlahjoista ja kirjallisuuden totuudellisuudesta. Valtava onnentunne täyttää hänet muistojen vyöryessä hänen mieleensä.

Hieman myöhemmin lusikan kilahdus lautasta vasten ja jäykän lautasliinan pyyhkäisy huulilla synnyttävät samanlaisen muistojen heräämisen. "Marcel" ymmärtää, että taideteos on ainoa keino tavoittaa mennyt aika: hän voi pysäyttää liikkumattomaksi tuokion aikaa, yhdistää mielikuvituksen ja todellisuuden ja luoda uudelleen vaikutelmat muistin avulla. Näitä hän voi sitten taiteen keinoin syventää edelleen. Tällä tavoin hän voi "herättää aidon minuutemme". Ajan ulkopuolelle asettuminen myös vapauttaa "Marcelin" tulevaisuuden ja kuoleman pelosta. Ainut huoli on enää, riittääkö hänen terveytensä ja elämänsä siihen suurtyöhön, jonka hän ymmärtää olevan edessään. Nyt tiedämme, että juuri ja juuri kalkkiviivoille tämä juoksu loppui.

Se mistä olen lukijana riemastunut tuon tuosta Proustia lukiessani, on Proustin ymmärrys lukemisen luonteesta. Hän ei näe kirjaa mustana laatikkona, johon kirjoittaja sujauttaa viestinsä ja jonka sitten lukija sieltä poimii ja ymmärtää. Proust sanoo, että "tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija":

Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. 

Guermantesin ruhtinaan kutsuilla kertoja muistelee romaanisarjan henkilöitä ja saattaa heidät siihen vaiheeseen, jossa meidän lukijoiden on heistä erottava. Osalle omistetaan useita sivuja, toisten vaiheet kuitataan sivulauseissa. Usein kertojan mietteet kääntyvät häntä askarruttaviin ajatuksiin: seurapiirien rappeutumiseen, muistin toimintaan, vanhenemiseen, kuolemaan ja homoseksuaalisuuteen.

Pohtiessaan sitä, kuinka paroni de Charlus näki Musset'n rakkausrunoja lukiessaan runojen naishahmoilla rakastettunsa Charlie Morelin kasvot, kertoja toteaa, ettei romaanihenkilöiden sukupuoleen tule kiinnittää liikaa huomiota. Näin lähelle hän tulee oman homoseksuaalisuutensa myöntämistä ja sen tunnustamista, että Albertine saattoikin olla Albert. 

Suomentaja Inkeri Tuomikosken elämä ei aivan riittänyt koko teossarjan suomentamiseen. Tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. Jälki on erinomaista, minkäänlaista kitkaa en havainnut Tuomikosken ja Sunin suomennosten välillä. Otavan päätös julkaista koko sarja pehmytkantisena painoksena on kunnioitettava kulttuuriteko. Kovakantiset ensipainokset on ajat sitten myyty loppuun eikä niitä usein näe antikvariaateissakaan. Ihmiset ymmärtävät pitää kiinni aarteesta.

Marcel Proust, Jälleenlöydetty aika. Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Le Temps retrouvé ilmestyi vuonna 1927. Annikki Sunin suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. 438 s.

Marcel Proust: Pakenija

Olen nyt edennyt Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toiseksi viimeiseen osaan. On siis hyvät mahdollisuudet siihen, että suunnitelmani mukaisesti pääsen koko romaanin loppuun Proustin kuoleman satavuotispäivään 18. marraskuuta 2022 mennessä.

Edellisen Vanki-osan lopussa romaanin kertoja "Marcel" oli menettämässä kiinnostuksensa Albertineen ja suunnitteli matkaa yksin Venetsiaan. Yllättäen Albertine ehti ensin tehdä dramaattisen siirron: hän poistui tavaroineen "Marcelin" luota. Kuten arvata saattaa, "Marcelin" pakkomielle Albertineen heräsi uudelleen henkiin.

Tässä osassa jatketaan suoraan siitä, mihin edellinen loppui. En ollut tästä kovin ihastunut. On jo alkanut tuntua, että tässä romaanissa ei oikeastaan ole kuin yksi henkilö, josta kertoja on kiinnostunut. Se ei ole Albertine vaan kertoja itse. Pakkomielteisen rakkauden teema saisi jo mielestäni antaa tilaa sille hauskalle ihmistarkkailulle, josta olen aiemmissa osissa nauttinut. Tämän romaanin lopulla tästä oli jo ilahduttavia merkkejä. Mutta ensin pitää käsitellä tämä kertojan suuri menetys:

Se minkä en uskonut merkitsevän minulle mitään olikin koko elämäni. Vähänpä sitä itsestään tietää.

Kertoja kyllä tietää itsestään varsin paljon. Hän on hyvin selvillä omasta takertuvasta ja pakkomielteisestä tavastaan rakastaa. Se mikä alkoi Combrayssa, kun pikkuinen "Marcel" epätoivoissaan odotti äidin iltasuudelmaa, jatkui pakkomielteisenä takertumisena ensin Gilberteen, sitten platonisena rakastumisensa Guermantesin herttuattareen ja lopulta mustasukkaisena ja omistavana rakkautena Albertineen. 

Ilmenee, että Albertine on paennut tätinsä, rouva Bontempsin, luo. "Marcel" yrittää keksiä keinon, jolla saisi Albertinen takaisin. Hän ei kuitenkaan halua suoraan anella Albertinea palaamaan, se olisi kolaus hänen itserakkaudelleen. Samasta syystä hän yrittää uskotella taloudenhoitajattarelleen Françoiselle, että Albertine on vain hetkeksi ja yhteisestä sopimuksesta poistunut matkoilleen. 

Melko läpinäkyvissä kirjeissään Albertinelle Marcel väittää muun muassa tilanneensa Albertinea varten purjeveneen ja Rolls Roycen, mutta nyt hän varmaankin – ikävä kyllä, voi voi – joutuu perumaan tilaukset. Jos Albertine olisi tarttunut syöttiin ja palannut, "Marcel" olisi saanut luonnollisesti lisää vettä psykologisia vaikuttimia jauhavaan myllyynsä: palasiko Albertine ahneuden vai rakkauden takia? Lukijana olin huojentunut Albertinen järkähtämättömyydestä. "Marcel" ei selvästi ilman ulkopuolista apua pääse eroon pakkomielteistään.

"Marcel" myös lähettää ystävänsä markiisi Saint-Loupin rouva Bontempsin puheille ja suorastaan tarjoamaan rahaa Albertinen "palauttamisesta". Yritys menee myttyyn, mistä "Marcel" syyttää markiisipoloista. Ystävysten välit viilenevät, jopa siinä määrin, että kertoja myöhemmin romaanissa kuin ohimennen mainitsee, ettei Saint-Loup oikeastaan ollut koskaan hänen ystävänsä. "Marcelissa", älykkäässä ja mukavassa miehessä, pakkomielteinen rakkaus tuo ikävällä tavalla esiin itserakkaan pölhön.

Tässä Pakenija-osassa on kolme tai neljä isoa juonellista yllätystä. Vaikka Proustin suurromaania tuskin kukaan lukee vain yllättävien juonenkäänteiden takia, yritän luovia niin, etten paljasta niitä kohtia, jotka itselleni tulivat suurimpina yllätyksinä. 

Loppujen lopuksi käy ilmi, että Albertine ei missään tapauksessa ole tulossa takaisin. Tämä ei vähennä kertojan pakkomiellettä. Kuumeisella kiihkolla hän yrittää selvittää ennen kaikkea sen, onko Albertinella ollut intiimejä suhteita naisiin. Hän kerää todistusaineistoa puolesta ja vastaan, mutta ongelmana on se, että varmuutta ei koskaan voi saada. Todistajilla saattaa aina olla syynsä myös valehdella.

Tie ulos pakkomielteestä kulkee jonkinlaisten surutyön etappien kautta. Ensin kertoja hakee maksullista seuraa naisista, joita Albertine ehkä olisi pitänyt viehättävinä. Sitten hän alkaa puhua muille rakkautensa menettämisestä, ensin Guermantesin herttuattarelle:

"En käy teatterissa, olen menettänyt ystävättären jota rakastin paljon." Minulla oli melkein silmät kyynelissä kun sanoin sen, mutta ensimmäistä kertaa siitä puhuminen tuotti minulle tiettyä mielihyvää. Ja siitä lähtien ryhdyin kirjoittamaan kaikille minua kohdanneesta suuresta surusta ja lakkasin tuntemasta sitä.

Myös lopulta toteutuva Venetsian matka – äidin kanssa – toimii laastarina. Venetsiasta löytyy myös 17-vuotias neitonen, jonka tuomista Pariisiin "Marcel" vakavasti suunnittelee. Varakkailla joutilailla on erilaiset matkamuistot; minä toin sieltä olkihatun. Kesken Venetsian matkan "Marcel" saa sähkeen, josta käy ilmi, että Albertine kaikesta huolimatta olisi palaamassa. Sähke osoittautuu väärinkäsitykseksi, mutta sen herättämät kiusaantuneet tunteet kertovat "Marcelille", että rakkaus Albertineen on palanut loppuun. Hän ei enää halua sitä.

Tässä osassa Marcel myös solmii uudenlaiset ystävyyssiteet lapsuuden ja nuoruuden rakkauteen Gilberteen. Romaanin lopussa Gilberte ja "Marcel" kuljeskelevat yhdessä Guermantesin ja Méséglisen teillä ja keskustelevat avomielisesti siitä, kuinka heidän suhteensa olisi voinut aikanaan edetä toisella tavalla. Gilberte on tässä vaiheessa kokenut lähes uskomattoman sosiaalisen nousun.

Gilbertestä, Swannin ja Odetten tyttärestä, jota Swannin juutalaisuuden takia on hyljeksitty seurapiireissä, etenkin Guermantesin herttuattaren piireissä, on tullut aateliston nouseva tähti. Swannin kuoleman jälkeen Odette meni naimisiin de Forcheville -nimisen aatelismiehen kanssa. De Forcheville uskoi tehneensä hyvän työn, kun suostui ottamaan juutalaisen Swannin lesken puolisokseen. Odetten valtava omaisuus varmaan helpotti tätä armeliaisuudentekoa. Saman hyväntekeväisyyden de Forcheville ulotti Gilberteen tekemällä tästä adoptiotyttärensä. Gilberte peri isänsä lisäksi myös Swannin sedän, ja hänestä tuli yksi Ranskan rikkaimmista perijättäristä. 

Gilberte de Forcheville meni naimisiin "Marcelin" vanhan ystävän markiisi Saint-Loupin kanssa. Juutalaisen tytär Saint-Loupin markiisittarena! Melkoista ironiaa! 

Saint-Loupissa on tapahtunut sellainen "fysiologinen kehitys", että hänestä on tullut homoseksuaali. Tai sanotaan mieluummin biseksuaali: hän kyllä saa useita lapsia Gilberten kanssa. Saint-Loupilla on nyt suhde viulisti Moreliin, jonka muistamme vanhan paroni de Charlusin rakastajana. Morel pulpahtaa esiin melkein aina, kun arveluttavia piilosuhteita paljastuu. Albertinen ystävän Andréen mukaan Morel järjesti Albertinen vuoteeseen nuoria tyttöjä viettelemällä nämä ensin ja sitten tutustuttamalla Albertineen.

Proustin maailmassa sukupuolinen suuntautuminen näyttää liukuvan melko vaivattomasti sukupuolesta toiseen. En kuitenkaan muista romaanista yhtään tapausta, jossa "fysiologinen kehitys" olisi johtanut homoseksuaalisuudesta heteroseksuaalisuuteen. Kehitys siis näyttää yksisuuntaiselta tai sitten se on pysähtynyt. Kertoja toteaa, että moraalin kannalta suuntautumisella ei ole hänelle väliä. Tämän toteaminen tuntuu nykyaikana itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei ollut vielä romaanin ilmestyessä.

Tässäkin osassa romaanisarjan erikoinen kerrontatapa toimii nautittavasti. Romaanin kertoja on yksi sen henkilöistä, "Marceliksi" nimittämäni kirjailijan omakuva. Tämä minäkertoja tietää kuitenkin tarpeen vaatiessa, mitä ihmiset ajattelevat tai mitä Guermantesin herttua ja herttuatar kahden kesken salaisesti keskustelevat. Hän tietää jopa, miltä kihti tuntuu herttuasta. Siitä taas, mitä hän ei tiedä, on vaarana tulla hänelle pakkomielle.

Tässä vielä lopuksi pari kirjan ajatusta, joiden kohdalle olen tehnyt merkinnän:

Jättäkäämme kauniit naiset miehille vailla mielikuvitusta.

Tietystä iästä alkaen muistomme ovat niin ristissä ja limittäin, että asialla jota ajattelee, kirjalla jota lukee ei ole juuri enää merkitystä. Kaikkeen on tullut pannuksi itseään, kaikki on hedelmällistä, kaikki on vaarallista, ja saippuamainoksesta voi tehdä yhtä kallisarvoisia löytöjä kuin Pascalin Mietteistä.

Marcel Proust, Pakenija. Kadonnutta aikaa etsimässä 9. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Albertine Disparue ilmestyi vuonna 1927. Proustin romaanille antama nimi La Fugitive otettiin käyttöön vuoden 1954 painoksessa. Inkeri Tuomikosken suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2003. 302 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa.

Marcel Proust: Letters to the Lady Upstairs

Marcel Proust, Letters to the Lady Upstairs. 4th Estate 2017. Englanniksi kääntänyt ja jälkisanat kirjoittanut Lydia Davis.

Pariisin osoitteessa 102 Boulevard Haussmann ei ole paljonkaan nähtävää. Tavallinen pankin konttori vilkkaalla ostoskadulla, jonka suurimmat vetonaulat - suuret tavaratalot Printemps ja Galeries Lafayette - sijaitsevat vajaan kilometrin länteen päin. Talolla on kuitenkin mielenkiintoinen kirjallinen menneisyys: Marcel Proust asui siinä vuodesta 1907 lähtien ja omistikin talosta neljänneksen. Hän muutti talosta pois - vastentahtoisesti - vasta vuonna 1919, kolmisen vuotta ennen kuolemaansa. Suurin osa Proustin suurromaanista Kadotettua aikaa etsimässä syntyi tämän asunnon korkilla vuoratussa makuuhuoneessa, jossa astmaattinen ja hälylle yliherkkä kirjailija kirjoitti kilpaa lähestyvän kuoleman kanssa.

Tästä käsillä olevasta kirjasta luen, että Proust heräsi "työpäivään" illalla yhdeksän maissa, jolloin hän nautti päivän ainoan ateriansa - kahvia ja voisarven. Hän kirjoitti vuoteessaan, paksusti vaatetettuna, kuumavesipullo jalkopäässä. Huopa oli taitettu nelinkerroin oven päälle estämään vetoa ja hälyääniä. Verhot ja ikkunaluukut olivat kiinni, ikkunoissa kaksinkertaiset lasit. Huonetta valaisi kynttilä; katon kristallikruunua ei koskaan sytytetty. Paheellisen kirjailijan ja playboyn elämää - vai sittenkin taidetta palvovan munkin? Huoneessa oli kyllä myös flyygeli, ja toisinaan Proust palkkasi muusikoita pitämään öisiä yksityiskonsertteja asuntoonsa.

Proustin elämästä tässä talossa saatiin paljon uutta tietoa vuonna 2013, kun kirjailijan kirjeet yläkerran naapurilleen julkaistiin. Englanniksi ne käänsi kirjailija ja kääntäjä Lydia Davis. Tämä lukemani englanninkielinen painos sisältää myös Davisin kiinnostavat jälkisanat, joissa Davis kertoo muista lähteistä keräämäänsä tietoa Proustin työtavoista, ystävyyssuhteista ja talon myöhemmistä vaiheista.

Kuka sitten oli se yläkerran rouva, jolle Proust kirjeensä kirjoitti? Marie Williams oli Pariisissa työskentelevän amerikkalaisen hammaslääkärin ranskalainen puoliso. Miehen vastaanotto sijaitsi suoraan Proustin makuuhuoneen yläpuolella, joten sieltä ei öisin kuulunut paljonkaan melua. Valitettavasti Williamsien kodissa tehtiin myös remonttia ja monet Proustin kirjeistä sisältävät kauniisti verhotun tai kärsien ääneen parahdetun pyynnön olla metelöimättä. Marien terveys reistaili, mikä loi yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen ja alakerran kirjailijan välille. Molemmat myös harrastivat musiikkia - Marie oli taitava harpunsoittaja. Marien ensimmäisestä avioliitosta syntynyt pieni poika ystävystyi Proustin kanssa, ja vierailut kirjailijan luona tuottivat molemmille iloa. Marie muutti talosta suunnilleen samaan aikaan kuin Proustkin ilmeisesti erottuaan miehestään ja mennäkseen naimisiin vielä kolmannenkin kerran. Marie päätti itse elämänsä vuonna 1931. Marie Williamsin kirjeet Proustille ovat kadonneet.

Proustilla ei ollut tapana päivätä kirjeitään, joten tämän kirjekokoelman järjestys on täytynyt päätellä viittauksista ajoitettavissa oleviin tapahtumiin. Yhden selkeän viitelähteen tarjoaa käynnissä oleva sota. Proust kertoo kirjeissään lääkärintarkastuksista ja arviointikäynneistä, joissa yritetään selvittää Proustin kelpoisuus rintamalle. Hän kuvitteli aivan aidosti, että hänet saatettaisiin määrätä palvelukseen - luultavasti hän oli kuullut yllin kyllin vihjailuja "luulosairaudestaan" ja uskoi ehkä niihin jollain tavalla itsekin. Kun Marie Williamsin veli saa sodassa surmansa, Proust lähettää osaaottavan kirjeen, jossa paljastaa, kuinka voimakkaasti häneen on vaikuttanut hyvän ystävän, kreivi Bertrand de Fénelonin katoaminen taistelussa. De Fénelonia pidetään Proustin romaanin markiisi Robert de Saint-Loupin esikuvana.

Marie Williams oli kiinnostunut kirjallisuudesta, joten aika pian Proust alkoi kirjeissään kertoa myös omista kirjallisista töistään. Marie Williams luki Proustin tuohon mennessä julkaistut osat Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista, toisin sanoen Combrayn ja Swannin tien. Hän ilmeisesti piti lukemastaan, koska Proust lähetti naapurilleen vielä aikakauslehdissä julkaistut katkelmat "Guermantesin tiestä" ja "Kukkiin puhkeavista tytöistä".

Mielenkiintoista on, että vielä tuossa vaiheessa Proust ajatteli teossarjasta kolmiosaista. Guermantesin tie ja Kukkiin puhkeavien tyttöjen varjossa muodostaisivat toisen osan ja sen jälkeen ilmestyisi enää Jälleenlöydetty aika, jossa annettaisiin vastaus aiemmissa osissa avoimiksi jääneisiin kohtiin. Proust valittaa, että sodan aiheuttaman paperipulan takia kustantajat eivät halua koskeakaan pitkiin moniosaisiin teoksiin ja teoksen loppuosan julkaiseminen on tullut epävarmaksi. Teos ei siis ole arvioitavissa kokonaisuutena eikä sen ymmärtäminen keskeneräisenä ole mahdollista, sillä "avaimet ovat eri osassa taloa kuin lukitut ovet".

Jostain syystä tuo Proustin edellä siteerattu lause vetoaa minuun kovasti. Se tuntuu määrittävän sen, millaisista kirjoista erityisesti pidän.

Proust kertoo, että käsityksemme teoksen henkilöistä muuttuu, kun saamme heistä uutta tietoa, aivan samoin kuin käsityksemme todellisista ihmisistä muuttuu jatkuvasti. Esimerkkinä Proust mainitsee Paroni Charlusin ja Odetten suhteen. Teoksen alkupuolella lukijaa ehkä hämmästyttää Swannin sinisilmäisyys, kun hän uskoo kauniin vaimonsa naistenmiehenä tunnetun paroni Charlusin seuraan. Myöhemmin paljastuu, että Swann on voinut olla luottavainen, koska on koko ajan tiennyt paroni Charlusin salatusta homoseksuaalisuudesta. Proust kertoo rouva Williamsille, että viimeisessä osassa tulee uusi paljastus: Odette on kuin onkin ainoa nainen, johon paroni Charlusilla on ollut lihallinen suhde.

Tämän viimeisen paljastuksen Proust kuitenkin jätti pois lopullisesta romaanista. Kirjekokoelman perusteellisissa viitteissä kerrotaan, että ajatus oli alun perin syntynyt Proustille siitä, että paroni Charlusin esikuvalla, kreivi de Montesquioulla, oli vastaavanlainen ainutkertainen suhde Sarah Bernhardtin kanssa.

Kirjeissä tulee hyvin esille Proustin hienotunteisuus, kohteliaisuus ja huomaavaisuus. Hän on se rakastettava Marcel, joka suuressa romaanissaan tyytyy sivustakatsojan rooliin eikä tuomitse ketään. Hyvä ihminen.

Giovanni Boldini: Le Comte Robert de Montesquiou (1897)

Vietin suuren osan viime jouluaatosta Pariisin Musée d'Orsayssa juuri luettuani tämän kirjekokoelman. Oli suorastaan huvittavaa, miten Proustin elämään liittyneiden ihmisten muotokuvia tuntui olevan museo tulvillaan. Luultavasti olin vain herkistynyt havaitsemaan juuri nämä nimet. Sarah Bernhardtista oli tietenkin useitakin tauluja. Anna de Noailles, joka oli ilmeisesti rakastunut Proustiin, mutta jolle Proustilla oli tarjottavana vain ystävyyttä, tuli myös vastaan. Museon teemanäyttelynä oli "Huysmans - critique d'art". Näyttelyn julisteessa ei yllättäen kuitenkaan ole Joris-Karl Huysmans vaan -  kukapa muu kuin paroni Charlus alias kreivi Robert de Montesquiou.

Musée d'Orsayn ravintolan herkullinen risotto sai korvata joulupuuron.

Marcel Proust: Vanki

Marcel Proust, Vanki. Kadonnutta aikaa etsimässä 8. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Tätä Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa lukiessa tuli mieleen, että ihan kaikkea hukattua ei olisi välttämätöntä löytääkään. Pakkomielteinen mustasukkaisuus on romaanin aiheena mielenkiintoinen, mutta kun lukija vedetään mustasukkaisuudesta kärsivän mielen sisälle ja pakotetaan toistuvasti seuraamaan häilymistä epäilyn ja luottamuksen välillä, se lakkaa olemasta kiinnostavaa ja muuttuu pitkäveteiseksi ainakin sellaiselle, joka ei itse kärsi juuri tästä pakkomielteestä tai ainakaan juuri tällä hetkellä. Puhuisit psykiatrille tai papille, hyvä mies, ja kertoisit minulle, lukijallesi, jotain mitä et ole sanonut jo sataan kertaan!

Vanki kertoo syksystä ja talvesta, jonka Albertine asuu romaanin kertojan, "Marcelin", luona tämän asunnossa Pariisissa. Syksy ja talvi, tragedian ja satiirin vuodenajat. Albertinella on asunnossa oma makuuhuone - jo pelkästään sen vuoksi, että "Marcel" kärsii monista luulotelluista tai todellisista vaivoista eikä siedä vähäisintäkään vetoa eikä ikkunoiden avaamista - mutta myös ajan moraalinormien vuoksi. Samasta syystä Albertinen asumisjärjestely pidetään salassa muilta kuin aivan lähimmiltä.

Palveluskunta luonnollisesti tietää, että asunnossa elää myös nuori nainen. Vanha palvelijatar Françoise syyttää "Marcelia" yöllisistä "hurjasteluista", vaikka enimmäkseen parin kohtaamisiin liittyy vain keskusteluja ja melko hillittyjä suudelmia ja hyväilyjä. Françoisen on ylipäätään vaikea hyväksyä nuorta naista isännän läheisyydessä - mustasukkaisuuden teema kertautuu romaanissa monella tasolla.

"Marcel" yrittää säädellä ja rajoittaa Albertinen menemisiä. Hän on sairaalloisen kiinnostunut Albertinen mahdollisesti tapaamista ihmisistä ja epäilee kaikissa tapaamisissa seksuaalisia tarkoitusperiä. Lukijalle käy pian ilmi, että romaanissa on kaksi vankia: Albertine ja "Marcel". Albertine joutuu rajoittamaan elämäänsä ja valehtelemaan lievittääkseen "Marcelin" mustasukkaisuutta; "Marcel" on pakkomielteensä vanki, eikä hänellä riitä energiaa muuhun kuin mielikuvituksensa luomien kauhujen jatkuvaan seulomiseen.

Vaikka romaanin kertoja tavallisesti on tietoinen  kuvaamiensa henkilöiden ajatuksista ja pystyy kertomaan niistäkin heidän teoistaan, joita ei ole itse ollut todistamassa, Albertinen ajatuksiin ja tekoihin hän - eikä tietysti lukijakaan - pääse käsiksi. Joudumme luottamaan Albertinen sanaan. Vaikeaksi sen tekee Albertinen taipumus muuttaa kertomuksiaan tuon tuosta. Lukijakin joutuu epätietoisuuteen Albertinen suhteen niin, että jopa Albertinen ilmeinen viattomuuskin alkaa vaikuttaa epäluuloja herättävältä. Tämmöistä ketkupeliä kertoja lukijaparan kustannuksella pitää! Ehkäpä romaanisarjan seuraavat osat paljastavat, olivatko epäilyt aiheellisia.

Sivumennen sanoen samantyyppinen tilanne lukijana on osunut kohdalle muutamia kertoja ennenkin ja toisinaan vielä paljon voimakkaammin kuin nyt. Siis sellainen, jossa romaanin rakenne saa lukijan tajunnantilan muuttumaan samanlaiseksi kuin romaanin henkilöillä. Kokemus on hämmentävä. Thomas Mannin Taikavuorta lukiessani minulta katosi ajantaju aivan samoin kuin Hans Castorpiltakin.

Onnellisimmillaan Albertinen ja "Marcelin" suhde on silloin, kun Albertine on turvallisesti kotona, kertojan vuoteessa ja - nukkuu. Kertoja tuntuu kaipaavan rakastettua, joka on täysin hänen vallassaan, tajutonkin tuntuisi kelpaavan. Nukkuva ei ainakaan valehtele.

Katsella hänen nukkuvan oli yhtä suloista kuin tuntea hänen elävän, mutta tämä nautinto päättyi toiseen, hänen heräämisensä seuraamiseen. Se oli vielä astetta syvempi ja salaperäisempi, se oli onnea siitä että hän asui luonani. Tuntui tietenkin suloiselta, iltapäivällä, kun hän laskeutui autosta tullakseen nimenomaan minun huoneistooni. Vielä suloisemmalta minusta tuntui kun hän horroksensa perukoilta nousi unensa portaitten viimeiset askelmat herätäkseen tajuntaan ja elämään minun huoneessani, kun hän hetken ihmetteli "missä olen" ja nähdessään esineet ympärillään, lampun jonka valo sai hänet hädin tuskin siristelemään, saattoi vastata että oli kotonaan todetessaan olevansa minun luonani. Tuona ensimmäisenä, suloisena epävarmuuden hetkenä minusta tuntui että otin hänet taas omakseni entistä täydellisemmin, koska, sensijaan että hän olisi poissaoltuaan palannut huoneeseensa, juuri minun huoneeni, heti kun Albertine sen olisi tunnistanut, sulkisi hänet sisäänsä ilman että ystävättäreni katse ilmaisisi minkäänmoista hämminkiä; se pysyisi tyynenä ikäänkuin hän ei olisi nukkunutkaan. Heräämisen epäröinnin paljasti hänen vaikenemisensa, katse ei sitä tehnyt.

Romaanin puolivälissä kertoja vihdoin lähtee ummehtuneesta huoneestaan ulos seurapiireihin, Verdurinien konsertti-iltaan. Tämä jakso oli tervetullutta vaihtelua epäluuloiselle muhimiselle mustasukkaisuuden marinadissa.

Verdurinien pidot muuttuvat yllättävän dramaattisiksi. Niiden keskipisteenä on jälleen paroni de Charlus, jonka neljäkymmentä vuotta ylläpitämä kulissi alkaa rakoilla. Hänen on yhä vaikeampi pitää salassa homoseksuaalisuuttaan.

 -- korskeat ärtymyksen hetket jolloin paroni koetti peitellä todellisia taipumuksiaan eivät kauaa kestäneet verrattuna tuntikausien puheisiin joissa hän antoi ne arvata, levitteli niitä ärsyttävän omahyväisesti, uskoutumisen tarve kun oli hänessä voimakkaampi kuin ilmitulemisen pelko.

Paroni käyttäytyy Verdurinien juhlissa ikään kuin hän olisi niiden isäntä, mikä tavallaan onkin totta, sillä suurin osa aatelisista vieraista on saapunut sinne juuri paroni de Charlusin vuoksi ja kutsumina. Hän ottaa arvovieraat vastaan ja hyvästelee heidät. Näin hän loukkaa herra ja rouva Verdurinia, joita ylhäiset vieraat eivät ole huomaavinaankaan.

Rouva Verdurin tuntee itsensä häväistyksi. Verdurinit juonivat ja järjestävät pikaisen koston paronille: he uskottelevat paronin rakastajalle, viulisti Morelille, että paronin ja viulistin rakkaussuhde on paronin varomattomuuden takia kaikkien tiedossa ja haittaa viulistin uraa. He uskottelevat myös, että paroni on Morelin selän takana naureskellut tämän alhaisille sukujuurille ja palvelijasukulaisille. Morel sydämistyy ja katkaisee välittömästi välit paroniin. Paroni de Charlus hämmentyy, järkyttyy ja sairastuu vakavasti. Hän on ilmeisesti ollut aidosti rakastunut Moreliin, yrittänyt jopa järjestää tälle kunnialegioonan jäsenyyttä ja suotuisaa avioliittoa.

Verdurinit, joista juuri saimme pikkusieluisen ja kostonhimoisen käsityksen, kuvataan hieman myöhemmin aivan toisessa valossa. Käsialantutkija Saniette, Verdurinien vakiovieras ja herra Verdurinin jatkuvan ivan ja kiusaamisen kohde, sairastuu vakavasti. Verdurinit järjestävät tälle välittömästi elinkoron, jolla Saniette voi elää viimeiset elinvuotensa toimeentulohuolista vapaana. Herra Verdurin pitää huolen, että rahojen alkuperä pysyy salassa niin Saniettelta kuin kaikilta muiltakin: "Kiitos kaunis, en halua että meidän on pakko ruveta ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Ei filantropiaa, ei sinne päinkään!"

Kertoja toteaa: Tämä mies pystyi olemaan epäitsekäs, antelias tuomatta sitä julki, se ei välttämättä tarkoita että hän oli herkkätunteinen tai sympaattinen, omantunnontarkka, totuutta rakastava tai aina edes hyvä. Proustin henkilökuvaus ei koskaan ole musta-valkoista.

Tässä romaanissa musiikilla on keskeisempi asema kuin teossarjan aiemmissa osissa. Myös romaanin kokonaisrakenteeseen viitataan musiikillisten vertausten avulla. Tämä puoli romaanista jää minulta musiikillisen yleissivistyksen puutteen takia tavoittamatta. Paremmin pystyn seuraamaan kertojan analyysia toistuvista teemoista tunnettujen kirjailijoiden teoksissa. Käsiteltyjä kirjailijoita ovat Barbey d'Aurevilly, Thomas Hardy ja kaikkein laajimmin Dostojevski.

Romaanin lopussa kevät tekee tuloaan. "Marcel" on viimein imenyt sen verran tarmoa luonnon heräämisestä, bensiinin hajusta ja autontorvien törähdyksistä, että hän päättää jättää Albertinen ja matkustaa Venetsiaan, joka on jo pitkään herättänyt hänessä esteettisiä ja eroottisia väristyksiä. "Marcel" kutsuu palvelijatartaan lähettääkseen tämän ostamaan Venetsian matkaoppaan. Saavuttuaan
Françoise kertoo, että Albertine on aamulla käskenyt tuoda matka-arkkunsa, pakannut ja lähtenyt.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertojan rakkaus Albertineen herää taas entistä väkevämpänä. Ja taas mennään! Seuraava osa on nimeltään Pakenija. Mutta ennen sitä haluan lukea jotain muuta. Suosittelen Proustia kohtuullisina annoksina.

Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I - II

Marcel Proust, Sodoma ja Gomorra I – II. Kadonnutta aikaa etsimässä 7. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Kun luonto taas vihertää, teki mieli jatkaa Marcel Proustin suurromaanin lukemista. Jostain syystä tämä teossarja liittyy mielessäni vahvasti kesään ja joutilaisuuteen. Tämä käsillä oleva osa palkitsi jälleen odotukseni sikäli, että se kertoo kirjan kertojaminän toisesta kesästä Balbecin merenrantakaupungissa. Palvelijoita, hotellivirkailijoita ja ajureita lukuun ottamatta kukaan päähenkilöistä ei vaikuta tekevän työtä: joitain lehtiartikkeleita luonnostellaan, joku hieman maalailee – sotilaatkin vaeltelevat kasarmiin ja sieltä pois niin kuin huvittaa. Kerronnan ytimessä on kansanosa, jonka varallisuus on perittyä tai perustuu joskus kauan sitten tehtyihin onnistuneisiin liiketoimiin.

Kuten teoksen nimestä käy ilmi, romaanissa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa alkaa siitä, että kertoja odottelee Guermantesin herttuan porraskäytävässä isäntäväen saapumista. Odotellessaan hän siirtyy ikkunan ääreen, koska haluaa nähdä pihalla kasvavaan koristepensaaseen saapuvat pölyttäjät. Yllättäen hän joutuukin aivan toisenlaisen pölytyksen todistajaksi: pihalla paroni de Charlus ja räätäli Jupien löytävät nopeasti yhteisymmärryksen ja siirtyvät sisätiloihin homoseksuaaliseen aktiin. Kertoja siirtyy vaivihkaa viereiseen huoneeseen ja kuulee tarkasti, miten paronin ja räätälin kohtaaminen etenee. Tämän jälkeen seuraa noin neljänkymmenen sivun mittainen parodinen tutkielma homoseksuaalisuudesta – Sodoman ja Gomorran asukkaista, kuten mies- ja naispareja tässä romaanissa kutsutaan.

Proust joutuu turvautumaan raamatulliseen tai mytologian terminologiaan käsitellessään tätä ilmiötä, josta vielä 1900-luvun alussa ei ollut totuttu puhumaan peittelemättä. Parempien termien puutteessa hän päätyy myös laajentamaan sanojen mies ja nainen käyttöalaa: hän riisuu niistä biologiseen sukupuoleen viittaavan merkityksen ja muuttaa ne ihmisen käyttäytymistä kuvaaviksi metaforiksi. Tällä tavoin hän ajautuu siihen nykylukijan mielestä huvittavaan näkemykseen, että homomies onkin nainen. Jotain sankarillista on kuitenkin Proustin yrityksessä ymmärtää ja tuoda esiin tällaista tabuaihetta.

Nykyaikana termeistä ei enää totisesti ole puutetta: onhan meillä cis-sukupuolinen (kömpelö ja epäinformatiivinen laina), transsukupuolinen, intersukupuolinen, muunsukupuolinen ja henkilökohtaiset näsäviisaat inhokkini naisoletettu ja miesoletettu. Yliopistoissa opiskellaan sukupuolentutkimusta; minun mielestäni Proust on tämän tutkimuksen uranuurtaja.

Romaanin toisessa osassa, joka kattaa sitten loput 500 sivua, siirrytään aiemmista osista tuttuun kerrontatyyliin. Minäkertoja, joka ei kerro nimeään mutta josta aiempien blogitekstieni tapaan käytän nimeä ”Marcel”, kertoo rauhallisin ja polveilevin lausein sattumuksia elämästään ja luo tarkkoja luonnekuvia ympärillään olevista ihmisistä. Kertoja on siis yksi kirjan henkilöistä, mutta hän ei koko ajan pitäydy sivustakatsojan näkökulmaan. Hän säätelee tietojaan taitavasti: toisinaan hän pääsee sisälle ihmisten salaisimpiin ajatuksiin, toisinaan viivyttää tietojensa kertomista hakeakseen dramaattista vaikutusta ja joskus hän on yllättyvinään selville saamistaan asioista.

Kun olemme jo näin pitkällä tässä romaanisarjassa, ”Marcel” sallii itselleen pienen leikittelyn kertojaratkaisullaan – lukija pääsee yllättäen hetkeksi ääneen. Samalla tässä katkelmassa on pientä leikinlaskua teossarjan keskeisen teeman, muistin toiminnan, kustannuksella. Tätä lainausta edeltää pitkähkö pohdinta, jossa kertoja yrittää saada mieleensä eräissä juhlissa häntä ystävällisesti puhutelleen naisen nimen.

”No hyvä”, sanoo lukija, ”tällä kaikella ei ole mitään tekemistä kyseisen naisen avuliaisuuden kanssa, mutta koska te, herra kirjailija jo pysähdyitte niin pitkäksi aikaa niin suokaa minulle vielä minuutti sanoakseni, että on valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti ettei hän saanut päähänsä varsin hyvin tuntemansa naisen nimeä.” Se on todella harmillista, hyvä lukija. Ja murheellisempaa kuin luulettekaan, jos siinä näkee enteilyä ajasta, jolloin nimet ja sanat katoavat ajatusten selkeältä alueelta ja meidän on lopullisesti luovuttava ilosta saada nimetä mielessämme ne jotka parhaiten tunsimme.

Nimien ja sanojen ilo. Tässä minun on helppo päästä samalle aaltopituudelle Proustin kanssa. Minua ilahduttivat romaanisarjan tässä osassa jopa esseenomaiset selvittelyt ranskalaisten paikannimien etymologiasta. ”Marcel” urkkii niitä seurapiireissä viihtyvältä professori Brichot'lta, joka on onnensa kukkuloilla, kun viimein on löytänyt yhden, jota tällaiset asiat kiinnostavat.

Ensimmäisen kerran tässä osassa kertoja muuten nimetään edes jollain tavoin. ”Herra Proustista” puhuvat keskenään puheliaat kamarineidot Balbecin Grand-Hôtelissa. Näistä naisista ”Marcel” toteaa, ettei ole ”ikinä tavannut niin tahallisesti tietämättömiä ihmisiä”. Samat naiset antavat myös kuvauksen kertojasta. Tässä näytteeksi pieni pätkä:

"Voi tätä otsaa, näöltään niin seesteinen mutta kätkee niin paljon, posket, herttaiset ja raikkaat kuin mantelin sydän, silkinhienot, samettiset kätöset, niissä kynnet kuin pedolla jne. Katso miten hän juo maitoaan, niin hartaasti että mieleni tekee lukea rukoukseni. Totisen näköisenä kuin mikä! Hänestä pitäisi nyt piirtää muotokuva. Ilmetty lapsi, sanon minä. Siksikö Teillä on heidän heleä ihonsa kun juotte maitoa juuri kuin hekin? Voi tätä nuoruutta! Voi tätä ihoa! Te ette vanhene koskaan. Teillä on onnea, teidän ei tarvitse uhata ketään, teillä on silmät jotka saavat tahtonsa läpi. No, nyt hän suuttui. Seisoo siinä tikkusuorana kuin itse totuus.”

”Marcelin” maidonjuonnin syytä ei kerrota, mutta koska usein mainitaan hänen hengenahdistuskohtauksensa, hän on todennäköisesti käyttänyt maitoa lääkinnällisessä tarkoituksessa. Pastörointi oli jo Proustin aikana keksitty, mutta lääkinnällisessä tarkoituksessa käytetty maito oli luultavasti raakamaitoa, jonka vaikutus terveyteen on vähintään kyseenalainen. Uskomuslääkintää 1900-luvun alun tapaan siis. Astmalääkkeitä ei vielä ollut.

Suurin osa romaanisarjan käsillä olevasta osasta käsittelee lomanviettoa Balbecissa. Moni asia on muuttunut sitten ensimmäisen vierailun vuosia sitten. Tällä kertaa ”Marcel” on Grand-Hôtelin johtajan suosima arvovieras. Rakastettu ja edelleen syvästi kaivattu isoäiti on kuollut; tämän asemesta viereisessä hotellihuoneessa asuu ”Marcelin” äiti, joka alkaa yhä enemmän muistuttaa omaa äitiään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Edellisellä kerralla "Marcel" solmi kömpelösti suhteita ”kukkaan puhkeaviin tyttöihin”; nyt hän on playboy, joka kertoo olevansa suhteessa kolmentoista nuoren naisen kanssa. Hänestä on tullut myös haluttu vieras seudun seurapiireissä.

Vierailuretket tehdään paikallisjunalla ja hevosvaunuilla. Muutaman kerran ”Marcel” heittäytyy tuhlaavaiseksi ja liikkuu autolla, jonka on vuokrannut käyttöönsä kuljettajineen. Romaani antaa mielenkiintoisen todistuksen siitä, miltä auton käyttöönotto tuntui ihmisistä, jotka olivat tottuneet hevoskyytiin. Käsitys välimatkoista muuttui. Oli kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja.

Balbecissa ”Marcelin” kyläilykohteista tärkeimmät ovat herra ja rouva Cambremerin talo sekä Verdurinien huvila. Suurelta osin samat henkilöt tavataan molemmissa paikoissa, mutta tästä huolimatta kilpailu seurapiirien nokkimisjärjestyksessä on armotonta: ylempiä mielistellään ja alempia ivataan julmasti. Koko ajan on arvioitava omaa asemaa suhteessa muihin ja oltava kiinnostava.

Seurapiirien johtohahmo on tänä kesänä paroni de Charlus, joka on saapunut Balbeciin, koska hänen rakastettunsa, viulutaiteilija Charlie Morel, suorittaa asepalvelustaan läheisessä varuskunnassa. Paroni de Charlus pyrkii pitämään homoseksuaalisuutensa piilossa ja vaanii koko ajan keskusteluissa mahdollisesti esiintyviä viittauksia siihen, että salaisuus on muiden tiedossa.

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei seurapiirielämän kuvaus oikein sytytä minua. Niinpä olinkin aidosti hämmästynyt, kun huomasin pariin otteeseen nauravani ääneen. Proustin hauskuus on suurimpia yllätyksiäni tätä klassikkosarjaa lukiessani: romaanin ”syvällisyyttä”, ”tarkkanäköisyyttä” ja ”hienoutta” tulee korostetuksi aivan liikaa – kunnon röhönauru silloin tällöin pitää minut varmemmin kirjan äärellä.

”Marcel” osallistuu seurapiirielämään antaumuksella ja kirjoittaa kauniisti ystävyyden kokemuksesta, jonka hän siellä on kohdannut. Samalla hän kuitenkin myös säilyttää välimatkan kuvattavaansa: hän näkee ilkeyden ja julmuuden, jotka kätkeytyvät näennäisen hyvien tapojen taakse. ”Marcel” sanoutuu pariinkin kertaan irti seurapiirien snobismista:

- - tapanani ei ollut tehdä eroa työläisten, porvareitten ja ylimysten välillä; ystäväni olisin voinut valita keiden joukosta tahansa. Ja antanut tietyn etusijan työläisille ja heidän jälkeensä ylimyksille, en snobismista, vaan tietäen että heiltä voi odottaa suurempaa kohteliaisuutta työläisiä kohtaan kuin porvareilta, joko siksi että ylimykset eivät halveksi työläisiä niin kuin porvarit, tai koska he osoittavat kernaasti kohteliaisuuttaan kenelle tahansa, aivan kuin kauniit naiset suodessaan sydämensä kyllyydestä hymyn jonka tietävät tuottavan suurta iloa vastaanottajalleen. Sitä vastoin en voi sanoa, että tapani asettaa kansanihmiset samalle tasolle suurmaailmaan kuuluvien kanssa, olisi aina ollut äidilleni mieleen.

Äidille ei ole mieleen myöskään syntyperältään vaatimaton tyttö, jota ”Marcel” kolmentoista muun ohella tapailee. Tämä tyttö on Albertine, johon ”Marcel” oli korviaan myöten rakastunut ensimmäisellä Balbecin vierailullaan. Suhde Albertineen on keskeinen osa myös tämän romaanin juonta. Suhde näyttää voivan hyvin silloin, kun ”Marcel” suhtautuu välinpitämättömästi Albertineen; heti kun Marcel kiintyy Albertineen voimakkaammin, alkaa aiemmista osista tuttu sairaalloinen mustasukkaisuus taas jäytää kertojaamme.

Tämä osa päätyy ”Marcelin” tunteiden myllerrykseen. Hän on päättänyt jättää Albertinen ja odottaa sopivaa tilaisuutta kertoa päätöksestään tytölle, kun saa kuulla, että Albertine on pitkän aikaa ollut hyvä ystävä neiti Vinteuilin kanssa ja aikoo lähteä pitkälle risteilylle tämän seurassa. Neiti Vinteuil on tunnettu naisiin suuntautuvasta rakkaudestaan -  hän on "Gomorran asukkaita". Heti syttyvä mustasukkaisuus saa kertojan taas muistamaan lapsuuden hylätyksi tulemisen tunteen. Hän ilmoittaa äidilleen, että toisin kuin oli tälle jo luvannut, hän ei jätäkään Albertinea, vaan aikoo mennä tämän kanssa naimisiin.

Minulla on tunne, että tässä romaanisarjassa on viimeinkin tulossa talvi.

Salonkileijonan osa – Marcel Proust: Guermantesin tie I–II

Marcel Proust, Guermantesin tie I - II. Kadonnutta aikaa etsimässä 5 - 6. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Pitkän tauon jälkeen palasin Proustin suurromaanin pariin. Näyttää siltä, että Proustin tekstiin keskittyminen sujuu parhaiten loma-aikana, kun arjen kohina on vaimentunut. Verkkainen, palaileva lukutyyli on minulle yleensäkin sopivin. Proustin kohdalla se on välttämätön.

Guermantesin tien alussa kertojan perhe on muuttanut uuteen huoneistoon Guermantesin herttuan ja herttuattaren kaupunkitalon siipirakennukseen.

Aiemmista osista tutut teemat ovat esillä myös romaanin tässä jaksossa. Pakkomielteinen ihailu on jälleen kertojan toimintaa eniten ohjaava voima. Tällä kertaa pakkomielteen kohteena on Guermantesin herttuatar. Tämän kaksoisniteen ensimmäisessä osassa kertojan pakkomielle saa lukijan kiemurtelemaan myötähäpeästä, kun "Marcel" kuin vahingossa - joka ikinen aamu - yrittää satuttautua herttuattaren aamuajelun reitin varrelle.  Hän myös käyttää hyväkseen ystäviään saadakseen kutsun herttuattaren kotiin. Herttutar ymmärrettävästi suhtautuu kylmäkiskoisesti liian innokkaan ihailijan lähentymisyrityksiin.

Toisessa osassa "Marcel" vihdoin onnistuu pääsemään herttuattaren salonkiin. Todellisuuden kosketus hälventää pakkomielteen nopeasti, ja paradoksaalisesti tämä vaikuttaa myös herttuattareen siten, että kun jännite heidän suhteestaan häviää, herttuatar olisi valmis ystävystymään. "Marcel" ei tietenkään enää ole kiinnostunut. Ymmärrän, jos joku kokee tämän masokistisen soutamisen ja huopaamisen tuskastuttavana, mutta mielestäni tällaisen psykologisen kirjallisuuden kuuluukin mennä julkisivun taakse ihmisten salattuihin ajatuksiin ja tunteisiin ja paljastaa kuinka omituisia me kaikki sisimmässämme olemme.

Tässä jo vilahtikin esiin toinen tuttu teema: todellisuuden ja mielikuvituksen suhde. Proust asettaa kaikki pelimerkit mielikuvituksen sektoriin ja niin vakuuttavasti, että ainakin tämä lukija alkoi nyökytellä hyväksyvästi.

Vain mielikuvitus ja uskomukset voivat erottaa toisistaan tietyt maisemat, tietyt ihmiset, ja luoda erityisen ilmapiirin.

Hieman koomiselta tosin vaikuttaa edellisistä osista tuttu todellisuuden alituinen vertaaminen taideteoksiin. Kalaruoka muistuttaa keramiikkateosta ja Place Pigalle impressionistista maalausta. Esimerkkejä olisi helppo kerätä enemmänkin. Nyt Proust kuitenkin täsmentää ajatusta: taide ei säilytä kauneutta vaan paljastaa sen. Todellisuuden kauneudesta siis kuitenkin näyttäisi olevan kysymys.

Guermantesin tien ensimmäinen osa jakaantuu karkeasti kahteen osaan: ensimmäisessä "Marcel" on vieraana sotilasystävänsä Saint-Loupin kasarmissa, toisessa hän vierailee markiisitar de Villeparisis'n salongissa. Dreyfusin tapaus jakaa mielipiteitä niin kasarmilla, salongeissa kuin palvelijoiden tiloissakin: pääasiassa rintamalinja näyttää kulkevan uudistusmielisten (yleensä nuorten) ja vanhoillisten (ikäihmisten) välillä, ei niinkään yhteiskuntaluokkien välillä. Teoksen kirjoittamisajalle ominaisesti juutalaisista puhutaan ongelmattomasti "rotuna". Termin väljä käyttö oli tuolloin yleisempää; on hyvä huomata, että kertojalle myös Guermantesit ovat "rotu".

Salonkijakson selvittelyt tyylistä ja mausta, siitä mikä on tyylin mukaista, mikä on hyvää makua ja mikä sen vastaista, eivät iskeneet minussa kipinää. Huvittavaa on kuitenkin seurata salonkeja pitävien markiisittarien verbaalista taistoa, joka käydään pisteliäästi mutta samalla tarkasti tasapainoillen siten, että toista ei suoraan loukata.

Jännittävin osuus teoksessa on Saint-Loupin rakkaustarina: tavatessaan Saint-Loupin intohimoisen, mustasukkaisen - ja sokean - rakkauden kohteen "Marcel" tajuaa, että kyseessä on sama Rachel, jonka hän kohtasi romaanisarjan kolmannessa osassa pariisilaisen ilotalon prostituoituna. Ehkä hieman yllättävästi Rachelin urakehitys jatkuu kohti Pariisin teatterimaailman korkeinta huippua.

Koomista helpotusta salonkien kuivuuteen tuo myös palveluskunta, ennen kaikkea Françoise, joka tarjoaa kertojalle, tulevalle kirjailijalle, tärkeän opetuksen ihmisten läpinäkymättömyydestä:

Oli miten oli, tajusin selvästi, että oli mahdotonta saada suoraa vastausta siihen, pitikö Françoise minusta vai vihasiko hän minua. Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän.

Guermantesin tien ensimmäinen osa päättyy kertojan rakastetun isoäidin sairastumiseen ja toinen osa jatkaa tästä. Isoäidin hidas ja tuskallinen kuolema virtsamyrkytyksen seurauksiin on kuvattu lääketieteellisellä mielenkiinnolla yksityiskohtaisen tarkasti. Myös lähipiirin ihmisiä ja heidän reaktioitaan kuvataan huolella, mutta kertojan omat tunteet jäävät piiloon. Kerronnan tehon kannalta ratkaisu on onnistunut. Tästä jaksosta on epäilemättä moni moderni kirjailija ottanut mallia. Nykylukijaa hätkähdyttää sen oivaltaminen, että virtsatieinfektio ennen antibiootteja oli tappava sairaus.

Toisessa osassa Marcel tapaa uudelleen edellisen pakkomielteisen rakkautensa, Albertinen. Albertinen elämänkokemus on selvästi karttunut, ja kun katastrofiin romaanisarjan neljännessä osassa päättynyt viettely-yritys nyt toistuu, se ei jää ilman vastakaikua. Nerokkaan psykologisen erittelijän ja hienostuneen maailmanmiehen iskurepliikistä en kuitenkaan suosittele ottamaan oppia:

- Voitteko kuvitella, että minä en lainkaan kutia, en sitten millään. Te voisitte kutittaa minua tuntikausia, enkä minä edes huomaisi sitä.

Pitkän toiveikkaan odottelun jälkeen "Marcel" imaistaan toden teolla mukaan seurapiirielämään. Ruhtinaita, herttuoita, kreivejä, markiiseja ja paroneita puolisoineen vilisee niin paljon, että lukijan täytyy oikein muistuttaa itseään, että Ranskassa tehtiin Suuri vallankumous jo reilu sata vuotta ennen tämän kirjan kuvaamia tapahtumia. Tasavallan aika jäi näemmä nopeasti unhoon keisarikunnan palauttamisen jälkeen.

"Marcel" uppoutuu aatelisiin ystävyyssuhteisiinsa luonteelleen ominaisella pakkomielteisyydellä. Yläluokan joutilaisuus käy täydestä työstä: koko ajan on osallistuttava juhliin ja mietittävä, kuka on arvoasteikossa ylempänä ja kuka alempana, mitä tarkoittaa jokin puolihuolimaton sana tai nenännyrpistys. Koko ajan on tulkittava. Ja varottava virheitä; snobille pahimmat rikkeet ovat rumuus, typeryys ja ikävystyttävyys.

En valitettavasti jaa "Marcelin" ylhäisöön kohdistuvaa kiinnostusta, joten tämä osa oli paikoin puuduttavaa luettavaa. Se olisi ollut sietämätöntä, ellei kertoja samanaikaisesti olisi tietoinen pakkomielteensä huvittavista puolista. Hän myös toteaa, ettei hän (tulevalle kirjailijalle ominaisesti) oikeastaan ole kiinnostunut syntyperästä vaan siitä, miten siitä puhutaan:

- - keskusteluista joita he tästä aiheesta kävivät minä etsin yksinomaan runollista mielihyvää. Tuntematta sellaista itse he tuottivat sitä kuitenkin minulle samoin kuin olisivat tehneet maanviljelijät ja merimiehet puhuessaan pelloista ja vuorovesistä, käsitteistä jotka olivat liian lähellä heitä itseään jotta he olisivat voineet ammentaa niistä kauneutta, jonka minä puolestani henkilökohtaisesti halusin niistä eristää.

Itse asiassa "Marcel" huomaa, että yläluokkaista käytöstä on vaikea määritellä. Kaikki mitä ylimys tekee, muuttuu ylimysmäiseksi. Jopa Guermantesin herttuattaren maalaismainen aksentti onkin yllättäen ylimyksen merkki. (Aivan kuten kaikki mitä tunnustettu taiteilija tekee, muuttuu taiteeksi.)

Pohjimmiltaan "Marcel" on pettynyt yläluokkaan. Se koostuu loppujen lopuksi aika tavallisista ihmisistä vikoineen ja pikkumaisuuksineen. "Marcel" jopa leikkisästi epäilee juhlista poistuessaan, että ylimykset ovat vain hänen takiaan teeskennelleet olevansa jokseenkin tavallisia ihmisiä ja hänen poistuttuaan he palaavat aitoon alkuperäiseen loistoonsa. Hän kuitenkin lohduttaa itseään, että Guermantesin herttuattaren kutsuilla hän on joka tapauksessa kokenut jotain sellaista, mikä ei olisi mahdollista missään toisaalla.

Intohimoisen lukijan Proust palkitsee moneen otteeseen. En tarkoita ainoastaan salonkien kirjallisuuskeskusteluja, jotka antavat mielenkiintoisen aikalaisnäkemyksen esimerkiksi Hugon, Flaubertin ja Zolan tuotantoon. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten Proust korostaa lukijan roolia kirjallisuuden vastaanottamisessa. Vaikkapa tällaisella helmellä:

Ihmiset ympärillämme muistuttavat kovin vähän unelmiamme, mutta samanlaisia he silti ovat kuin nekin, joista olemme lukeneet kuvauksia huomattavien henkilöitten muistelmista ja joihin niin hartaasti olisimme halunneet tutustua. Väritön, mitäänsanomaton ukko jonka seurassa syömme päivällistä on sama mies, jonka hehkuvan kirjeen ruhtinas Friedrich Karlille me liikuttunein mielin luimme 1870-luvun sotaa käsittelevästä teoksesta. Päivällispöydässä ikävystyy, koska mielikuvitus puuttuu, kirja kädessä sen sijaan viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa.

Kirja kädessä viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa - se, lukijan oma mielikuvitus!

Inkeri Tuomikosken suomennos on taas moitteeton. Olen yrittänyt lukea Proustia myös ranskaksi, mutta Combray-osan jälkeen oli pakko luovuttaa. Kielitaito ei yksinkertaisesti riitä. Se, joka pystyy Proustin kiemuraisen ranskan saattaamaan ymmärrettäväksi ja sujuvaksi suomeksi, on kyllä kaiken kunnioituksen arvoinen.

Oikolukija sen sijaan aiheutti tahatonta komiikkaa, sillä miekkaliljasta oli kaksi kertaa tullut miekkailija. Ihailua ja sääliä tuntien ajattelen niitä pieniä ja näppäriä sormia, jotka joutuivat solmimaan suloisesti tuoksuvan rukousnauhan "miekkailijan siemenistä".

Kesä kylpyläkaupungissa – Marcel Proust: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta. Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Otava 2017.

Tämä Proustin romaanisarjan suomenkielisen painoksen neljäs osa kertoo "Marcelin" kesästä Balbecissa, normandialaisessa merenrantakaupungissa, jonne hän saapuu hoitamaan hermostollisia vaivojaan yhdessä isoäitinsä ja perheen uskollisen palvelijattaren Françoisen kanssa. Kesä kuluu joutilaissa huvituksissa sekä lähiympäristössä retkeillen ja kyläillen.

Tässäkin osassa keskeisen sisällön muodostaa laajenevan tuttavapiirin kuvailu ja ihmisten käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden pikkutarkka analyysi. Tähän analysointiin "Marcelilla" on hyödyllinen ominaisuus, jonka hän uskoo perineensä äidiltään ja isoäidiltään: omien sanojensa mukaan hän ei pysty kantamaan kaunaa eikä tuomitsemaan ketään.

Uusia kylpylätuttavuuksia ovat rouva de Villeparisis sekä hänen sukulaispoikansa Robert de Saint-Loup, paroni de Charlus sekä taidemaalari Elstir. Ja tietysti ne "kukkaanpuhkeavat tytöt", joita aiemmassa blogitekstissäni hieman ihmetellen kaipailinkin. Sattumalta kohdatusta nuorten naisten ryhmästä tulee - jälleen kerran - "Marcelille" pakkomielle: ensin hänen rantaelämäänsä hallitsee halu nähdä tyttöjä edes vilaukselta, sitten halu tulla esitellyksi heille ja sen jälkeen halu viettää kaikki aikansa tyttöjen seurassa. Seuraavan halun varmaan arvaatkin.

Tytöissä "Marcelia" kiehtoo heidän vakiintumattomuutensa. Heissä ovat raikkaina aiheina näkyvissä tulevaisuuden mahdollisuudet:

- - nuoruuden aamurusko, jossa näitten tyttöjen kasvot vielä kylpivät, mutta jonka ulkopuolella iästäni huolimatta jo olin, valaisi kaiken heidän lähettyvillään ja sai niinkuin joittenkin primitivistien sulavapiirteisissä maalauksissa heidän elonsa ja ilonsa vähäisimmätkin vivahteet erottumaan kultaista taustaa vasten.

Ja kuten tästäkin sitaatista huomaa, "Marcelista" mikään ei oikein tunnu miltään, ellei sillä ole vertailukohtaa taiteessa.

Aikuisen ihmisen kasvot ovat jo menettäneet nuoruuden joustavuuden: "Kasvonpiirteemme ovat ennen muita ilmeitä, jotka tottumus on tehnyt pysyviksi." Mukava ajatus, joka pistää toivomaan, että omat ilmeet olisivat olleet enimmäkseen hyväntuulisia.

Jo aiemmista osista tutuksi tullut teema mielikuvituksen ylivertaisuudesta kokemukseen nähden nousee taas toistuvasti esiin, jopa niin, että aluksi niiden ristiriita tuntuu sovittamattomalta:

"Kuinka olisin voinut uskoa yhteisiin sukujuuriin kahden nimen välillä, joista toinen oli astunut minuun kokemuksen matalasta ja häpeällisestä, toinen mielikuvituksen kultaisesta portista. (Kursivointi minun.)

Teoksen loppupuolella "Marcel" on taas kasvanut, suhde todellisuuden ja ihanteen välillä on sovittelevampi, mielikuvituksen aarteet voivat rikastaa kokemusta, vaikka ne karkaavatkin tavoittelijaltaan:

Mutta jos edes silloin tällöin saamme tilaisuuden olla tuttavallisissa väleissä, tekemisissä saavuttamattomaksi luulleemme, kaihoamamme kanssa, sillä on merkityksensä. - - Yliluonnolliset olennot jotka alkuaikoina olin heissä nähnyt lisäsivät vieläkin, tietämättäni, jotakin ihmeen kaltaista meidän välisiimme suhteisiin, kaikkein arkipäiväisimpiinkin, tai pikemminkin varjeli näitä suhteita koskaan muuttumasta todella arkipäiväisiksi.

Yksi tytöistä, Albertine Simonet, nousee ylitse muiden. "Marcel" rakastuu, lähentelee tungettelevasti väärin tulkitsemiensa vihjeiden perusteella ja tulee torjutuksi.

Kirja päättyy haikeissa tunnelmissa:

Sitten ei konsertteja enää pidetty, sateet tulivat, ja ystävättäreni lähtivät Balbecista, eivät sentään yhdessä niinkuin pääskyset mutta saman viikon kuluessa.

Proustin teoksessa, jota jo kovasti ihailen, minua häiritsee se, että tarkkojen analyysien rinnalle kirjailija ripottelee romanttisia kliseitä. Proust kirjoittaa tunnonvaivoitta ja ilman pienintäkään ironiaa: "Hänen silmänsä säkenöivät tulta." Kliseet antaa kyllä mielellään anteeksi muuten ansiokkaassa kirjassa - ja onhan niissä myös suoraan tunteisiin vetoavaa voimaa, kuten huomasin äsken, kun Pelle Miljoona lauloi radiossa: "Älä jätä mua yksin sateeseen, syliin yön lohduttoman."

Liikutuin.

Välähdyksiä rakkaudesta – Marcel Proust: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä. Kadonnutta aikaa etsimässä 3.

Tänä kesänä päätin taas kokeilla, olisiko Proustin jättiromaani muuttunut edukseen sitten viime yrityksen. Kaksi kertaa olen aiemmin aloittanut teoksen lukemisen, mutta jättänyt kesken ensimmäisen, Combray-osan, jälkeen. Molemmilla kerroilla on jäänyt tunne, että tässä kirjassa on jotain kiehtovaa, mutta sen aika ei ole minulle juuri nyt. Myös teoksen nauttima arvostus on pitänyt vireillä ajatusta palata sen äärelle sopivana ajankohtana. Otavan uusi painos teoksesta ja lähestyvä Proustin (1871 - 1922) kuoleman satavuotisjuhlavuosi vihjasivat, että aika on tullut.

Voisi olla mielekkäämpää kirjoittaa postaus sitten, kun koko teossarja on luettu ja kaikki hienoudet ja yhteydet – toivottavasti - havaittu, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa sitä mukaa kuin luen, osan kerrallaan, eräänlaista lukupäiväkirjaa siis. Tällä tavalla voin välillä lukea muutakin ja toisaalta, koska en lukijana halua asettaa itselleni minkäänlaista pakkoa, voin halutessani lopettaa teossarjan lukemisen milloin haluan ja silti urakasta on jäänyt jotain haavin pohjalle.

Ennen blogin perustamista ehdin lukea suomalaisen laitoksen kaksi ensimmäistä osaa: sen minulle jo hyvin tutuksi tulleen Combray-jakson, kuvauksen kertojan – nimitetään häntä vaikkapa ”Marceliksi” - lapsuudesta. Siihen sisältyy myös kuuluisa kohtaus, jossa aikuinen ”Marcel” kastettuaan madeleineleivospalan teehen ja vietyään sen sitten huulilleen, alkaa maun innoittamana muistaa tapahtumia isotätinsä talosta.

Toinen osa käsittelee perhetutun, Swannin, pakkomielteistä rakkautta puolimaailmannaiseen Odette de Crécyyn. Siinä on mukana myös lyhyt jakso Paikannimet: Nimi, jossa pakkomielteisen rakkauden teema soi vielä vaimeasti ”Marcelin” ja Swannin tyttären Gilberten lapsuudenihastuksessa.

Teossarjan kolmas osa, joka nyt on vastaluettuna edessäni, kertoo edelleen ”Marcelin” ja Gilberten rakkaudesta ja sen vähittäisestä hiipumisesta, johon ei oikeastaan ole varsinaista syytä. Pikemminkin tuntuu kuin ”Marcel” olisi asettanut itsensä jonkinlaiseen kokeeseen ja puoliksi tahtomattaan tulee vieroittaneeksi Gilberten itsestään.

Tätä kolmatta osaa lukiessa omassa lukutavassani tapahtui sellainen muutos, että antauduin lopulta tekstin virtaan ja huomasin nauttivani pitkistä polveilevista lauseista. Minusta tuntuu, että myös kääntäjä Inkeri Tuomikoski vasta tässä kolmannessa osassa asettuu sisälle Proustin kieleen ja maailmaan. Lauseet ovat pituudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta luontevia ja täsmällisiä. Joskus tosin jouduin palaamaan pitkänkin pätkän lausetta taaksepäin yrittäessäni muistaa, millaisista alkuasemista lopun johtopäätökseen oli päädytty. Proustia lukiessa ei saa olla kiire.

Tämän kirjan lukemisen aikana minulle sattui semmoinen melko harvinainen asia, että kirjan kieli tuli mukaan uniini. Unessani luin pitkiä, ihmeellisen kiemuraisia minäkertojan lauseita, jotka kertoivat omasta elämästäni. Herättyäni en tietysti muistanut ainuttakaan, mutta uni oli sävyltään miellyttävä, kuin olisin pumpulityynyillä kellinyt.

Kirjan käännöksessä on joitakin ilmauksia, jotka kyllä menettelevät, koska ranskankielinen alkutekstikin on sentään sadan vuoden takaa, mutta olisi ne ehkä uuteen suomalaiseen painokseen voinut korjatakin. Minun korvaani sattuivat ”huoneusto” ja ”kuitenkin kaikitenkin”. Teoksen nimen käännöksessä minua ihmetyttävät nämä ”kukkaan puhkeavat” tytöt. Alkuteoksen en fleurs tarkoittaa mielestäni yksinkertaisesti 'kukkivaa'. Varsinkin tässä teoksessa se eniten ”kukkiva tyttö” on ehdottomasti rouva Swann. (Scott Moncrieffin englanninnoksessa nupullaan oleminen on mukana: Within a Budding Grove.) Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja. Toivottavasti on käynyt ilmi, että käännös on mielestäni hyvä.

Kirjan hienointa antia ovat analyysit ihmisten toiminnan motiiveista: Proust kaivaa kärsivällisesti esiin tekojen ilmeiset ja salatut lähteet ja tarkoitukset. Tässä hän jatkaa perinnettä, joka on hyvin ranskalainen (Montaigne – Pascal – La Bruyére – La Rochefoucauld). Aika usein kerronta saa koomisia sävyjä, kun ihmisten tekopyhyys ja tärkeily paljastuu lukijalle.

Kirjan henkilöt myös muuttuvat romaanin edetessä, tai ehkä parempi olisi sanoa, että meidän käsityksemme henkilöistä muuttuu, kun näemme heidät erilaisissa ympäristöissä. Ihmisethän muuttavat käytöstään, joskus jopa ajatteluaan, aina sen mukaan, kenen seurassa he ovat ja kehen he haluavat tehdä vaikutuksen. Swannin henkilöhahmo on tässä mielessä erityisen rikas, hänen sosiaalinen liikkumistilansa on valtava. Ja oikeastaan on yllättävää, että Odette, joka loppujen lopuksi on entinen ilotyttö, joka kohoaa hyvän avioliiton ansiosta parempiin piireihin, saa kirjassa lempeän ja arvostavan kuvauksen. Teeskentelijää Odettessa on hyvin vähän.

Lempeää huumoria kertoja kohdistaa myös nuoreen itseensä. Minua huvittivat ”Marcelin” poroporvarillisen isän repliikit, kun hän lähes epätoivon partaalla seuraa ja yrittää käsittää taiteesta ja ihmisistä haltioituvan poikansa edesottamuksia. Isäkin rauhoittuu vähän, kun markiisi ja suurlähettiläs de Norpois vakuuttaa, että kyllä kirjallisuuskin voi olla ”ura”.

Pohjoisen protestantismin piirissä kasvaneelle ranskalainen kevyt ja ongelmaton fyysisen ja henkisen rakkauden toisistaan erottaminen on aina yllätyksellistä. ”Marcel” jaksaa analysoida, jokaista Gilberteen suuntautuvaa sielunliikettään ja puida aivan puhki ilmeet, eleet, sanat ja kirjeet, jotka heidän välillään liikkuvat. Sitten hän muitta mutkittaa piipahtaa bordellissa tyydyttämässä ne tarpeet, joita Gilberten kanssa ei edes oteta esille. Maassa maan tavalla.

Asusteiden kuvaukset menevät minulta aika lailla ohitse, mutta jos epookkiasut kiinnostavat, saat tästä teoksesta paljon irti tässäkin suhteessa. Minun täytyy sanoa, etten edes tiedä, mikä on ”krinoliini”. Tarkistan sen kyllä tämän bloggauksen jälkeen.

Kukat ovat minulle hieman tutumpia ja niitäkin tässä kirjassa on paljon. Ne toistuvat usein ja liittävät henkilöitä ja paikkoja toisiinsa. Rouva Swanniin esimerkiksi liittyvät ruusut ja sinipunaiset syreenit, Gilberteen valkoiset syreenit ja Combrayhin orapihlajat. Näin kasvit saavat myös vertauskuvallista merkitystä.

Huomaan lukiessani kirjanneeni paljon lauseita, jotka sellaisenaan toimisivat aforismeina, mutta mitäpä niitä tähän kirjaamaan. Jokainen löytää helposti omansa.

Näin muutama päivä sitten Twitterissä pätkän edesmenneen kirjailija Donald Barhelmen haastattelusta. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että ”Proustia ja Kanadaa ei opi tuntemaan kertavierailulla.” Molemmissa poikenneena voin todeta, että totta haasteli. Jatkan seuraavan osan pariin lähitulevaisuudessa.

Taaperon kanssa

Sain eilen kunniatehtävän toimia reilun vuoden ikäisen Aarnin hoitajana, kun hänen äitinsä on töissä ja isänsä koulutusmatkalla. Aarnin ja muffan päivät ovat kuluneet niin kuin ne pienen lapsen kanssa kuluvat: ulkoilua, hiekkalaatikkopuuhia ja puhalluskukkien puhaltelua rytmittää ruokailujen, päiväunien ja vaipanvaihtojen rutiini.

Pääsin eilen Proustin kadonneen ajan jäljille vain Aarnin päiväuniaikaan ja sitten illalla, mutta siinä vaiheessa muffa oli päivän puuhista niin väsynyt, että oli unessa samaan aikaan kuin tyttärenpoikakin. 

Proustia lukiessa tuli mieleen sellainen ajatus, että vaikka hänen teossarjansa tutustuttaa minut sellaisiin maailmoihin, joita en ole koskaan tuntenut ja joita muulla tavoin kuin lukemalla en tule tuntemaankaan, taaperoikäisen hoitamisesta Proustilla on aika vähän kerrottavaa. En voi kuvitella Marcelia vaipanvaihdossa, vauvanruokaa lämmittämässä tai lasta syöttämässä.

Ja siitä taas mieleen tuli, että eipä ole tätä elämänpiiriä kovin moni muukaan fiktiossa käsitellyt. Pienten lasten hoito on juhlapuheiden hymistelyn aihe ja tietenkin vauvalehtien raison d'être (anteeksi – Proust jäi päälle). Miksi jokaisen perheen tärkeä elämänvaihe jää vaille kaunokirjallisia kertojiaan?

Muistin kuitenkin pari kirjaa, joissa pikkulapsen hoidolla on tärkeä osa. Ensinnäkin Matti Pulkkisen romaani Elämän herrat. Se on paitsi päähenkilönsä kehitystarina myös perheen tarina. Romaanin taustalla on Frank Laken kehittelemä psykoanalyyttinen teoria (ja käytäntö), jossa sikiöajan kokemuksilla ja ns. syntymätraumalla on ratkaiseva merkitys ihmisen myöhemmälle elämälle. Kirja on lähellä muuttua Laken teorioiden kuvitukseksi, mutta onneksi ei pelkästään – Pulkkinen oli sellaiseen aivan liian hyvä kirjailija.

Elämän herroissa on tärkeä jakso, jonka nimi on Helkan päivä. Siinä kuvataan romaanin päähenkilön puolison arkea lasten kanssa. Tämän jakson pitäisi kuulua jokaisen perhettä perustavan pakolliseen lukemistoon. Se kertoo realistisesti, mitä on tulossa ja mihin on hyvä varautua.

Toinen kirja, joka tuli mieleeni, on amerikkalaisen Nicholson Bakerin pienoisromaani Room Temperature. Kirja kertoo päähenkilön, Miken, ajatuksista hänen ruokkiessaan puolivuotiasta tyttövauvaansa pullosta. Muuta kirjassa ei tapahdukaan. Siinä ei ole juonta perinteisessä merkityksessä, mutta kerronnan imu on erinomainen Miken ajatusten hyppelehtiessä asiasta toiseen aina mielenkiintoisesti ja yllättävästi.

Se, että molemmat esimerkkini ovat peräisin mieskirjailijoilta, saattaa olla sattumaa tai osoitus lukemisen vinoutumasta, vaikka ainakaan tietoisesti en valitse luettavaani kirjailijan sukupuolen perusteella.

Pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että naiskirjailija, joka painottaisi vauvanhoidon kuvauksia, tulisi helposti leimatuksi konservatiiviseksi ”pullantuoksuisen äitimyytin” pönkittäjäksi. Jos taas hänen kuvauksissaan olisi kriittinen sävy, hän saisi kuulla olevansa perhearvojen romuttaja, ”femakko” tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Mieskirjailija, joka kirjoittaa vauvanhoidosta on puolestaan aina avant garde (se Proust taas).

Tähän päivään on kuulunut myös ääneen lukemista. Luin Aarnille Eric Carlen lastenkirjan Pikku toukka paksulainen, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen. Se on hauska tarina toukan kasvusta munasta perhoseksi. Nimen perusteella arvaat, että painotus on toukkavaiheessa. On mukavaa, että luontoa kuvaava lastenkirja on melko tarkka myös biologisessa mielessä. Tosin toukan ruokavalio yltyy melko mielikuvitukselliseksi. Kirjassa on mukavia pikku reikiä, toukan järsimiä koloja, joihin pikku sormet hakeutuivat kuin luonnostaan ja jotka auttoivat pienempää lukijaa keskittymään. Kirja piti lukea kannesta kanteen kaksi kertaa peräkkäin. Parempaa suositusta tuskin voisin antaa.

Toinen yhdessä lukemamme kirja oli Kaisa Happosen ja Anne Vaskon MUR, eli karhu. Nykylastenkirjallisuudessa erilaisuuden kuvaukset ovat yleisiä ja varmaan didaktinen tausta-ajatus niissä on erilaisuuden hyväksymisen tukeminen. Hyvä niin. Monissa niistä on tärkeänä taustavaikuttajana Tove Janssonin Taikatalvi. Niin tässäkin tarinassa karhusta, joka ei nuku talviunta ja joka oppii hyväksymään itsensä ”talvikarhuna”. Aarni aikoi jättää tämän kesken ensimmäisellä yhteisellä lukukerrallamme, mutta muffan oli aivan pakko jatkaa, sillä juuri siinä kohtaa ”Pesän katosta tunkeutui sisään valojuova.” Tuollaisessa kohdassa ei yksinkertaisesti voi olla kääntämättä ahnaasti sivua. Toisella lukukerralla Aarni jaksoi loppuun asti – tosin hän seurasi suunnilleen yhtä usein kirjan sivuja kuin muffan äänitehosteita tuottavaa suuvärkkiä. Kiva kirja ja kaunis, jollain tavalla retrohenkinen kuvitus.

Kolmas kirjamme oli Tammen kultaisen kirjaston klassikko Jere jarruvaunu. Teksti on Marian Potterin, kuvitus Tibor Gergelyn ja suomennos Marjatta Kurenniemen. Aarni kuunteli sujuvasti mutta ei erityisen innostuneesti tämän kertomuksen siitä, miten pieni ja huomaamaton voi olla tärkeä. Muffakaan ei ollut enää ihan parhaassa lukuvireessä, sillä lukiessaan hän rupesi kuvittelemaan tätä kertomusta nykypolitiikan allegoriana, jossa ”Juha” Ville Veturi vetää ”Petteri” Tanu Tavaravaunua ja jotka liian jyrkkään ylämäkeen jouduttuaan alkavat valua taaksepäin. Tilanteen pelastaa ”Timo” Jere Jarruvaunu, joka estää katastrofin.  Näiden mielikuvien takia minua huvitti suunnattomasti tämä jarruvaunu, joka haaveili olevansa veturi:

"Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä."

Lapsellista tämä tämmöinen ja kirjallisuuden väärinkäyttöä, mutta näinhän se aikuisen mieli joskus lapselle lukiessa vaeltaa.