Albert J. Guerard: Maquisard – A Christmas Tale

Tämä pieni romaani sijoittuu pääosin länsiranskalaiseen Sognacin kaupunkiin joulukuussa 1944. Sognacin kaupungin esikuvana on toiminut Cognacin kaupunki. Kaupungin tunnetuin tuote virtaakin tässä romaanissa vuolaasti.

Konjakilla ja viinillä hoitivat haavojen aiheuttamaa kolotusta ja sotaväsymystään kaupunkiin ja sen ympäristöön asettuneet vastarintajoukot, maquisardit, joiden tehtävänä oli piirittää yhtä saksalaisten Atlantin rannikolle jättämää taisteluosastoa. Maquisardien aseistus ei kuitenkaan riittänyt laivoilla ja lentokoneilla huoltoa saavien saksalaisjoukkojen lopulliseen kukistamiseen.

Sotaelokuvista minulle oli syntynyt käsitys, että saksalaisten sotatoimet Ranskassa päättyivät Normandian maihinnousuun kesäkuussa 1944 tai viimeistään Pariisin vapauttamiseen syyskuussa. Tämä tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, ettei tämä käsitys pidä paikkaansa. Atlantin rannikolle jäi useita varsin taistelukykyisiä saksalaisten "taskuja", ja vielä joulukuussa 1944 Saksa aloitti Ardenneilla voimakkaan vastahyökkäyksen. Tunnelma Ranskassa joulun seutuna oli ahdistunut: uuden saksalaismiehityksen uhka oli todellinen.

Saksalaisia vastaan taistelevat Ranskan vastarintajoukot, maquisardit, olivat saaneet nimensä tiheikköä tarkoittavasta maquis-sanasta. Joukkojen koostumus oli kirjava: mukana oli tavallisia ranskalaisia, osa heistä oli paennut saksalaisten pakkotyöleireiltä; joukossa oli myös erilaisia poliittiseen vasemmistoon kuuluvia ryhmiä. Taistelukokemusta tähän kehnosti varusteltuun "armeijaan" toivat jo Espanjan sisällissodassa ja vastarintaliikkeessä toimineet kansainväliset taistelijat: tšekit, venäläiset, puolalaiset. 

Joulun alla vuonna 1944 vastarintajoukoille on luvassa kauan kaivattu loma. Pohjois-Afrikasta saapuvien joukkojen, joilla on käytössään amerikkalainen aseistus, on määrä vapauttaa maquisardit hetkeksi koteihinsa parin vuoden yhtäjaksoisen maastossa olon jälkeen. Loman jälkeen heidät on tarkoitus liittää osaksi Ranskan järjestäytynyttä armeijaa. Tämä operaatio aiheuttaa romaanissa pulmia eversti Rucille, joka ymmärtää hyvin, että sotilaallinen kuri ja komentoketjuun alistuminen tulisi olemaan lähes ylivoimaista "pensastoveteraaneille", joiden taistelukyky ja -tahto perustui toveruuteen ja tasa-arvon ihanteeseen. Jälkisanoissaan Albert J. Guerard kertoo, että myös Ranskan armeijassa tunnettiin epämukavuutta siitä ajatuksesta, että kommunisteille annettaisiin kunnon aseet ja taistelukoulutusta.

Viime hetkellä kaikki lomat perutaan Saksan offensiivin takia, ja Sognaciin jo saapuneet Pohjois-Afrikan joukot lähtevät kohti Ardenneita. Mistä löytyisi vielä taistelutahto lomaan valmistautuneille ja lopen uupuneille maquisardeille?

Kaikki romaanin päähenkilöt kuuluvat vastarintajoukkoihin tai heidän kokoontumispaikkansa, Chez Marcel -ravintolan, henkilökuntaan. Jean Ruyader on ollut yhtäjaksoisesti sodassa niin kauan, ettei ole edes nähnyt nuorinta neljästä lapsestaan. Milou on nyt jo lähes kaksivuotias. Jeanin vanhin lapsi, Denise, on yhdeksän vanha. Lisäksi hänellä on pojat Robert ja Jean. Jean Ruyaderin vaimo Anne-Marie on teloitettu saksalaisten panttivankina. Kuvitelmat aran Anne-Marien kauhunhetkistä teloituskomppanian edessä vainoavat Jeania päivin ja öin. Ainoastaan alkoholi tarjoaa vapautusta hänen mielessään myllertävästä vihasta, itsesyytöksistä ja kahdeksan haavoittumisen tuomasta fyysisestä kivusta.

Muuan viisas opettajatar mainitsee kylätansseissa, että miehet ovat kuin lapset. Elleivät he pääse eroon syyllisyyden tunteesta, he ovat vaaraksi itselleen ja muille.

Amerikkalainen luutnantti Tommy Colvin on pari vuotta aiemmin pudotettu laskuvarjolla maquisardien tueksi ja välittämään heille tietoja liittoutuneitten toimista. Tommy Colvin näyttää olevan ainoa, joka todella on pääsemässä kotiin. Hänelle on varattu paikka kuljetuskoneeseen, joka vie hänet Pariisista takaisin Yhdysvaltoihin heti joulun jälkeen. Ennen lähtöään Colvin päättää hetken mielijohteesta yllättää Jean Ruyaderin. Hän hakee Ruyaderin lapset Pariisin kautta Sognaciin joulunviettoon. Hauska osuus Colvinin seikkailusta Pariisissa neljän lapsen kanssa on tervetullutta vaihtelua melko vakavaan tarinaan. Saksalaisten uuden hyökkäyksen synnyttämän jännittyneen tunnelman laukaisee lopulta leikki, kulovalkean tavoin koko Pariisiin levinnyt lumisota.

Yvette on 21-vuotias pariisilaisen pankkiirin tytär, joka on 17-vuotiaana liittynyt vastarintajoukkoihin Alexandre Dumas'n romaaneiden ja vallankumousromantiikan innostamana. Hän on kokenut sodan kauhut ja ollut myös jonkin aikaa saksalaisten sotavankina. Vankilassa häntä oli kidutettu ja nöyryytetty seksuaalisesti. Häntä auttoi kestämään Parisette, 17-vuotias tyttö, joka jakoi hänen sellinsä. Parisettea istutettiin joka yö kuumalla keittolevyllä niin, että hänen lihansa paloivat, mutta hän kieltäytyi antamasta ilmi tovereitaan. Joka yö päästyään takaisin selliin Parisette hoki kuin mantraa: Soyez une bonne française – ole hyvä ranskalainen. Lopulta Parisette kuoli tulehtuneisiin haavoihinsa. Yvettellä on tärkeä rooli romaanissa, kun hän auttaa Jean Ruyaderin uutta rakkautta, Marthea, vapautumaan väkivaltaisesta suhteesta saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneeseen mieheensä.

Kunnon joulutarinan tavoin kertomuksen lopulla nautitaan ylenpalttinen jouluateria. Jean Ruyader myös saa tyttäreltään Deniseltä viestin, jonka hänen vaimonsa Anne-Marie käski tytön painaa mieleensä juuri ennen kuin Anne-Marie vietiin teloitettavaksi: "Kerro isälle, että minä en pelännyt. Että minäkin tein oman osani."

Romaani on nimetty joulutarinaksi, joten otin ilolla vastaan myös kertomuksen sentimentaalisen osan. Albert J. Guerardin omaan kokemukseen pohjautuva romaani on kuitenkin joulutarinaksi harvinaisen realistinen. Guerard kirjoitti sen Ranskassa alkuvuonna 1945, ja useilla sen henkilöillä – kuten tapahtumapaikoillakin – on jälkisanoissa nimetyt vastineensa todellisuudessa.

Sota synnyttää omanlaisensa raa'an ilmapiirin, joka näyttää pysyvän samanlaisena aikakaudesta toiseen. Tuntui kovin tutulta se, kuinka ranskalaiset moittivat amerikkalaisia siitä, että nämä kohtelevat saksalaisia sotavankeja liian hyvin, antavat heille kunnon ruokaa ja jopa suklaata. He kuvittelevat yhä, että saksalaiset ovat ihmisiä, kuten maquisardit romaanissa kyynisesti toteavat. Maquis-joukoissa sai sakon, jos erehtyi käyttämään vihollisesta sanaa allemands, saksalaiset. Hyväksyttäviä olivat vain pilkkanimet kuten boches, fridolins, haricots verts tai schleus.

Tuntuu kuitenkin siltä, että nyt tarvitsemme juuri tällaisia joulutarinoita, jotka kertovat, että joskus sota on ohi, että perheet yhdistyvät ja että toveruus ja rakkaus voittavat. 

Toivottavasti onnistut saamaan kirjan jostain käsiisi, jos kiinnostuit. Vanhoista kirjoista bloggaamisessa on se ongelma, että ne on saatettu jo ajat sitten poistaa kirjastoista. Nettiantikvariaatit ovat melkein ainoa mahdollisuus niiden tavoittamiseen. (Helsingin yliopiston kirjastossa kirja ainakin on, tosin hieman virheellisesti nimettynä.)

Albert J. Guerard (1914–2000) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hänellä oli pitkään kunnia olla eniten romaaneja julkaissut yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija ja eniten kirjallisuudentutkimusta julkaissut yhdysvaltalainen romaanikirjailija. Ehkä tilanne ei ole muuttunut vieläkään. Hänen tutkimuksensa The Triumph of the Novel: Dickens, Dostoevsky, Faulkner (1976), jonka löysin sattumalta Joensuun yliopiston kirjavarastosta melko tuoreeltaan ilmestymisensä jälkeen, avarsi varsinkin käsitystäni Dickensistä. Sentimentaalisten tarinoiden kertoja oli myös syvällinen, keinoistaan tietoinen, kielellisesti vallankumouksellinen sanataiteilija. Joulukertomukseensa Albert J. Guerard on epäilemättä ottanut oppia lajin mestarilta.

Albert J. Guerard, Maquisard: A Christmas Tale. Lyford Books 1995. 50th Anniversary Edition. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1945. 174 s.

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi

Tässäpä olisi pieni ja synkkä kirja pimeän joulukuun virkistykseksi. Jos uskot Aristotelesta, kuten minä, tiedät, että tragediassa esitetty kärsimys herättää pelkoa ja sääliä, jotka lopulta puhdistavat katsojan tai tässä tapauksessa lukijan mielen. Tämä ilmiö, katarsikseksi nimetty, siis voimistaa elämänhalua ja palvelee elämää. Se saattaa olla jopa kirjallisuuden syvin tehtävä. 

Atiq Rahimin Kärsimysten musta kivi tapahtuu "jossain päin Afganistanissa tai toisaalla". Se voisi siis tapahtua missä tahansa siellä, missä naisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa jälkeläisiä; missä naisen kunnia on miehen omaisuutta; missä uskonnon nimissä harjoitetaan julmuutta ja halutaan ulottaa uskonnon vaatimukset myös niihin, jotka eivät näihin vaatimuksiin usko. Se siis voisi tapahtua missä tahansa.

Naisen aviomies on saanut luodin niskaansa ja halvaantunut. Sotasankarin ura on päättynyt joutavanpäiväiseen pikku rähinään. Mies hengittää ja hänen sydämensä pumppaa verta, mutta hän ei liiku eivätkä hänen silmänsä tai kasvonsa kuvasta ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. 

Nainen huolehtii miehen hengissä pysymisestä pistämällä ravintoliuostipan hänen käsivarteensa – silloin kun ravintoliuosta on sotaa käyvässä kaupungissa saatavana – ja siirtämällä tippaletkun miehen suuhun tiputtamaan sokeroitua suolavettä silloin kun ravintoliuosta ei ole. Jos silmätippoja on saatavilla nainen kostuttaa niillä miehen tyhjyyteen tuijottavia silmiä.

Nainen rukoilee. Vähitellen hänen rukouksensa muuttuvat kirouksiksi ja sitten kapinaksi: tunnustuksiksi, joissa hän käy läpi elämäänsä miehen kanssa. Sellaisiksi tunnustuksiksi, joita nainen ei ole koskaan pystynyt miehelleen kertomaan ja jotka merkitsisivät hänelle kuolemantuomiota, jos mies olisi tajuissaan.

Nainen muistaa kertomuksen mustasta kivestä, jolle ihminen voi kertoa kaikki kärsimyksensä, jolloin hän vapautuu niistä. Aristoteles ei ole ainoa vanhan maailman ihminen, joka on ymmärtänyt katarsiksen olemuksen. Aviomiehestä on nyt tullut naiselle kärsimysten musta kivi.

Monet naisen tunnustuksista kertovat siitä, millaista on elää naisena miesten ja uskonnon hallitsemassa maailmassa. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta kesti kauan tulla raskaaksi ja miehen suku – tämän myötätuntoista isää lukuun ottamatta – teki naiselle selväksi, kuinka mitätön lapsia synnyttämätön nainen oli. Mieshän voi onneksi aina ottaa toisen vaimon. Naisen vaarallisin tunnustus liittyykin lasten saamiseen.

Mies on ollut sodassa kauan. Hän oli sodassa silloinkin, kun nainen hänelle naitettiin. Sulhasen paikalla hääseremoniassa oli miehen valokuva ja tikari. Nyt kuva ja tikari ovat sen huoneen seinällä, jossa koko kertomus tapahtuu. 

Lukijan katse pysyy naisessa ja miehessä ja yhdessä ainoassa huoneessa. On kuin katselisi teatterin näyttämökuvaa. Kun nainen poistuu huoneesta tai asunnosta esimerkiksi katsomaan turvallisempaan paikkaan vietyjä lapsiaan, emme seuraa häntä vaan jäämme miehen luokse. 

Välillä huoneessa käy muita "sotilaita", hurskaita muslimeja, joille ei tuota tunnontuskia miehen kellon, vihkisormuksen ja koraanin varastaminen. Nainen joutuu myös ostamaan turvallisuutta ainoalla valuutalla, jota hänellä on – ruumiinsa lämmöllä ja myötätunnollaan.

Miehen hoitaminen ja hänelle puhuminen saa naisen tajuamaan, että hän nyt on lähempänä miestään kuin koskaan aiemmin. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen mies nyt ensimmäistä kertaa "antaa" naisen koskea itseään. Nainen myös suutelee miestään ensimmäistä kertaa. Synkkyydestään huolimatta romaani ei käy liian raskaaksi, sen naispäähenkilöllä on silmää myös omaa arvoaan korostavan miehisyyden hellyttäville ja huvittaville puolille.

Vanhassa kertomuksessa kärsimysten kivi lopulta räjähtää täytyttyään maailman tuskasta. Myös tämän romaanin lopussa, kun naisen mielessä uni ja tosi jo sekoittuvat, tapahtuu räjähdys. Kärsimykselle tulee päätös.

Kristina Haatajan suomennos oli niin sujuva ja luonteva, ettei sitä huomannutkaan. Tyylin yksinkertainen kauneus vie mukanaan. Se, että katetrista on tullut yhdessä kohdassa kateederi, on luultavasti vain tekstinsyötön kömmähdys.

Kärsimysten musta kivi sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.

Romaanista on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie ja Ankin kirjablogi.

Atiq Rahimi, Kärsimysten musta kivi. Like 2009. Ranskankielisestä alkuteoksesta Syngue Sabour – Pierre de patience (2008) suomentanut Kristina Haataja. 134 s.

Maylis de Kerangal: Canoës

Kymmenien vuosien tauon jälkeen palailin viime kesänä kajakkimelonnan pariin. Luultavasti tästä syystä olen tullut hankkineeksi tämän Maylis de Kerangalin (s. 1967) melonta-aihetta sivuavan novellikokoelman (canoës 'kanootteja'). Kirjailijana de Kerangal oli minulle uusi tuttavuus. Hänen kolme suomennettua romaaniaan ovat jotenkin livahtaneet havaintokenttäni ohi, vaikka yritänkin hieman seurailla ranskasta suomennettua.

Kokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, joista pisin – Mustang – on 72-sivuinen pienoisromaani. Loput ovat noin kymmensivuisia. Yhteisenä teemana kertomuksissa on sopeutuminen johonkin uuteen – uuteen kulttuuriin kuten novellissa Mustang tai uuteen elämänvaiheeseen kuten vaikkapa novelleissa Un oiseau léger ja After. Novelleiden juoni on niukka. Ne kuvaavat usein muistoja, jotka yhdistyvät kertojan mielessä uudella tavalla. Novelleissa on useita toistuvia aiheita, jotka sitovat kokoelman tarinat yhteen eräänlaiseksi löyhäksi romaaniksi.

Novelleissa toistuu esimerkiksi kiinnostus ihmisen puheeseen. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa, että novellikokoelma sai alkunsa juuri yrityksestä kirjoittaa ihmisäänestä ja ihmisäänelle. Kaikissa novelleissa on minäkertoja – yleensä naispuolinen – ja niissä parissa, joissa kertojana on mies, on keskeisessä osassa hänelle tutun naisen ääni. Kiinnostus äänen ominaisuuksiin selittää myös kokoelman kansikuvan, joka aluksi ihmetytti minua. Kanoottiaiheen takia odotin ihan muita kuin ääniaaltoja.

Novelleissa on myös usein viittauksia muinaislöytöihin ja kadonneisiin kulttuureihin. Ehkä nekin liittyvät sopeutumisen teemaan. Sopeutumattomista on jäljellä vain hampaita tai muita luunpalasia. Kadonneista kulttuureista ehkä hyvällä onnella joitain esineitä tai jokin valokuva.

Kanooteista tai melonnasta ei yksikään novelli varsinaisesti kerro. Kanootit ovat vain jälleen yksi keino, jolla novellit sidotaan toisiinsa. Voisihan kanootinkin tietysti sovittaa sopeutumisen teemaan: sen avulla ihmisestä tulee vesilintu – meloja sopeutuu uuteen elementtiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kanootit ovat tässä kokoelmassa kirjailijan ja lukijan yhteinen piilokuvaleikki: bongaatko kanootin tästäkin tarinasta? Yhdessä tarinassa hammaslääkärillä on kanootin muotoinen kaulakoru, toisessa roskien joukossa on kanootinvuokrausesite. Eräässä tarinassa kotona on kanootti koristeena seinällä. Muutamassa tarinassa kanootti ei ole ollenkaan fyysinen esine. Yhdessä tarinassa naisen ääni muistuttaa "kevyttä kanoottia pimeällä valtamerellä" ja toisessa isä tuntee olevansa tyttärensä kanssa kuin "kaksi sokeaa kanootissa soutamassa vastavirtaan". Myös Halleyn komeetan pyrstön muoto tuo yhden kertojan mieleen kanootin. 

Seuraavassa lyhyet kuvaukset novelleista.

Bivouac (Leiri)

Novelli tapahtuu hammaslääkärin vastaanotolla. Sen naispuolinen minäkertoja on tullut vastaanotolle purennan korjaukseen päänsärkyjen takia. Hammaslääkäri näyttää puhelimeltaan potilaalle kuvan läheltä Pariisin helikopterikenttää löytyneestä esihistoriallisesta leukaluusta. Kertoja muistaa, kuinka vieraili Olive-tädin, äidin ystävän, luona Pariisissa 13-vuotiaana. Tädin sulhanen oli kuollut helikopterionnettomuudessa. Edes hampaita ei löytynyt tunnistettaviksi. Täti asui helikopterikentän vieressä. Novellissa on haikea kuva Olive-tädistä tuijottamassa ulos ikkunasta. Lasi huurtuu, koska hän puhuu itsekseen. Kertoja katsoo, että vierailu Olive-tädin luona merkitsi ensitutustumista aikuisen elämään.

Ruisseau et limaille de fer (Puro ja rautajauhe)

Tässä novellissa ihmisen ääni on aivan keskiössä. Miespuolinen minäkertoja on hankkinut radion, jonka kohina muistuttaa rautaviilan ääntä. Tämä tuo hänen mieleensä tapaamisen Zoën kanssa. Zoë on nuoruudenystävä, joka työskentelee nykyisin radiossa. Kertoja on kiinnittänyt huomionsa Zoën muuttuneeseen ääneen. Hän muistaa nuoruuden kanoottiretket, kun Zoë lauloi folklauluja äänellä, joka oli kirkas kuin vuoripuro. 

Zoë kertoi ottaneensa tunteja äänivalmentajalta saadakseen äänensä matalammaksi ja sillä tavoin myös uskottavammaksi. Julkisten tehtävien lisääntymisen myötä naisten puheääni on todistettavasti madaltunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kertoja ei pidä kehitystä hyvänä. Apinat – makakit ja simpanssit – osoittavat taisteluvalmiutensa madaltamalla ääntään. Onko kaikki purot kuivatettava? Onko naisten muututtava sopeutuakseen?

Mustang

Tässä pitkässä novellissa ranskalainen perhe – minäkertojaäiti, jatko-opiskelijaisä Sam ja poika Kid – sopeutuu amerikkalaiseen elämänmuotoon Goldenissa, Coloradossa. Maylis de Kerangel on asunut itse Goldenissa ja kirjoittaa epäilemättä myös omista kokemuksistaan.

Novellissa paljastuu myöhemmin minäkertojan traumaattinen kokemus. Saadakseen puolisonsa ajatukset uusille urille pois tuhoavasta masennuksesta Sam on keksinyt opiskelun ja muuton ulkomaille. 

Mies on tiiviisti kiinni opinnoissaan ja poika koulunkäynnissään, joten heidän sopeutumisensa sujuu nopeasti. Kertojaa häiritsevä puheäänen muuttuminen on selvä merkki isän ja pojan sopeutumisesta. Pariisissa kustantamossa toimineelle kertojalle keskiluokkainen kotiäitien elämäntapa näyttäytyy keinotekoisena ja kulissimaisena. Hän puhuu tuskin kenellekään ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän hakeutuu museoihin löytääkseen jotain aitoa ja alkuperäistä. Alkuperäiskansojen esineiden näkeminen kuitenkin vain korostaa sitä, että kulttuurit ovat kadonneet. Minäkertojalle valkenee, että ne jotka eivät sopeudu, tuhoutuvat.

Perheeseen hankitaan perheautoksi epäkäytännöllinen Mustang, ja kertojakin hankkii lopulta ajokortin, jota hän Pariisin suurkaupunkilaisena ei ole tarvinnut. Mustang on osa kertojan tutustumista modernin amerikkalaisuuden vertauskuviin. Mukana on koko joukko muitakin viihteestä tuttuja amerikkalaisuuden osia: Coorsin panimo, trailer park, autokauppojen valtavat autopellot, pilvenpiirtäjät, käsiaseet, elokuvat.

Novellin lopussa perhe on taas palaamassa Ranskaan ja joutuu ratkaisemaan, otetaanko Mustang mukaan. Novellissa auto vaikuttaa itse tekevän oman ratkaisunsa. Minäkertoja on lopulta sopeutunut niin hyvin, että on jopa osallistunut recreation centerin savityökurssille. Siellä valmistamaansa savikuppiin hän on muovaillut kaiken Amerikassa oppimansa kotiin vietäväksi. Sopeudu, mutta älä kadota itseäsi.

Nevermore (Ei enää milloinkaan)

Osuvasti nimetyt Klangin siskokset ovat maailmankuuluja äänten kerääjiä. Heidän valtava ääniarkistonsa yrittää myös antaa kirjallisuudelle takaisin sille alun perin kuuluneen äänen. Tässä tarkoituksessa he ovat kutsuneet myös novellin minäkertojan studioonsa lukemaan nauhalle runon. Klangin siskosten mielestä harjoittelu pilaa spontaanisuuden. Vasta paperit eteensä saadessaan kertoja Léonore näkee, että kyseessä on Edgar Allan Poen runo Korppi Baudelairen ranskankielisenä käännöksenä. 

Se, että Poen runon kuollut rakastettu on myös nimeltään Lénore on Klangin siskosten mukaan pelkkää sattumaa. Tarinaan alkaa kuitenkin ilmaantua muitakin Poen kauhuromanttisia sävyjä. Kertojan lukiessa hänen ääneensä ilmaantuu outo särö korkeissa äänissä, ehkä muisto jostain vanhasta traumasta, jonka runo on tuonut hänen mieleensä.

Poistuttuaan studiolta kertoja kohtaa korpin joulukuisessa Pariisin yössä.

Un oiseau léger (Kevyt lintu)

Tämä pieni haikea novelli on oma suosikkini kokoelmassa. Sen miespuolisen kertojan puoliso, Rose, on kuollut yli viisi vuotta sitten, mutta mies ei ole hennonnut poistaa vaimonsa ääntä kotinsa lankapuhelimen vastaajasta. Rose oli nauhoitushetkellä juuri lähdössä lomalle ja hänen äänensä oli kuin kevyt lintu. 

Aikuinen tytär, Lise, pyytää isäänsä poistamaan ääniviestin, koska isää aletaan jo pitää hieman hassahtaneena. Lise sanoo myös, että hänen oma surunsa palaa aina kun hän kuulee äitinsä äänen. Isän pitäisi ajatella muitakin kuin itseään.

Lopulta Lise keksii ratkaisun ongelmaan. Sen jälkeen isä ja tytär pyyhkivät puhelinvastaajan nauhan – vapauttavat kevyen linnun.

After (Jälkeen)

Minäkertoja, nuori nainen, on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Kaikkien yllätykseksi hänen autistinen pikkuveljensä haluaa änkyttämisestään huolimatta pitää hänelle onnittelupuheen.

Illalla iso nuorten porukka kokoontuu viimeisen kerran yhteen nuotion äärelle kertojan kotitalon maille. Mukana on syötävää, juotavaa ja polteltavaa. Kertojaa nolottaa, kun hänen isänsä ilmaantuu illalla paikalle, mutta lyhyt vierailu sujuu yllättävän hyvin. Isä onnittelee luontevasti kaikkia. 

Nuoret keksivät, että jokainen vuorollaan huutaa nuotion äärellä ulos tuskansa, ilonsa tai minkä tahansa, päästää alkukantaisen huudon ennen siirtymistä yliopistoon, pois maaseutupaikkakunnalta, aikuisuuteen.

Kertojan äiti toteaa seuraavana aamuna, että he kuulostivat simpansseilta. Kertoja käy siivoamassa roskat juhlapaikalta.

Ontario

Yksinäisellä illallisella torontolaisen pilvenpiirtäjähotellin näköalaravintolassa minäkertoja näkee tutunnäköisen miehen ja muistelee kulunutta päivää. On ollut vainajien muistopäivä, joten muistelu ulottuu myös kuolleeseen isään ja tämän ääneen sekä isän kalastusmajaan.

Aamupalalla kertojan ystävä Faye on lausunut runon kuolleille sotilaille. Päivällä kertoja on käynyt veneretkellä Fayen ja tämän veljen kanssa. Käy ilmi, että Fayen pieni tytär on kuollut, mahdollisesti hukkumalla. Kertoja muistaa, ettei ole pitänyt järvistä sen koommin, kun hänen lapsuudessaan yksi kylän lapsista oli saanut polion uituaan järvessä. Hän on menettänyt hakemansa työpaikan, koska oli haastattelun assosiaatiotestissä yhdistänyt sanan järvi sanaan kuolema.

Ariane espace (Arianen avaruus)

Ufotutkija saapuu syrjäiseen kylään 92-vuotiaan Arianen luo. Ariane on virkeä vanhus, sioux-intiaani, joka kertoo vieraan kulttuurin ottaneen häneen yhteyttä. Hän vaikuttaa järkevältä ja tarkalta havaintojen tekijältä. Lopuksi Ariane vie kertojan ulos ja näyttää tälle selväpiirteisen palaneen alueen, joka vaikuttaa avaruusalueen jättämältä.

Ariane kertoo, että seuraavana yönä vieraat palaavat. Haluaisiko kertoja jäädä hänen kanssaan vastaanottamaan heitä? En nyt paljasta kertojan vastausta, johon novelli päättyy. Haluaisitko sinä?

Maylis de Kerangal, Canoës. Éditions Verticales 2021. 171 s. 

Elsa Morante: Arturon saari

Elsa Moranten (1912–1985) Arturon saari on psykologinen kasvutarina, joka sijoittuu Napolinlahdella sijaitsevalle Procidan saarelle juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Kertomuksen päähenkilö ja sen minäkertoja on Arturo Gerace. Hän asuu entisestä munkkiluostarista asuintaloksi muunnetussa kodissaan, jonka hänen isänsä Wilhelm Gerace on saanut perinnöksi ystävältään "Amalfilaiselta", vannoutuneelta poikamieheltä, jolla oli tapana järjestää talossa "poikamiesten juhlia", joihin naisilta oli pääsy kielletty.

Ihastuttavan luonnon ympäröimä ja täyttämä saari on omituisen luotaantyöntävä. Siihen ehkä vaikuttaa eniten saaren maisemaa hallitseva rangaistusvankila. Näin Arturo kuvaa kotisaartaan:

Yksinäiset hiekkarantamme eivät koskaan saa luokseen häliseviä ihmisjoukkoja, jotka saapuvat Napolista ja muista kaupungeista, jopa koko maailmasta, täyttäen ympäristön muut uimarannat. Ja vieras, joka sattumalta nousee maihin Procidassa, ihmettelee, ettei täällä tapaa iloista rantaelämää, juhlia, puheenhälinää, eikä kaduilta kuulu laulua, mandoliinin- tai kitaransoittoa, mistä kaikesta Napolin seutu on kuuluisa koko maapallolla. Procidalaiset ovat töykeitä, vähäpuheisia. Kaikki ovet ovat kiinni, harvat silmäilevät ulos ikkunoistaan, perheet elävät kukin omissa oloissaan puuttumatta toistensa asioihin. Meillä ei juuri välitetä ystävyydestä. Vieraan saapuminenkaan ei herätä uteliaisuutta, vaan pikemminkin epäluuloa. Jos hän jotain kyselee, hänelle ei mielellään vastata, sillä ihmiset saarellani eivät pidä siitä, että heidän salaisuuksiaan udellaan.

Romaanin myöhemmät tapahtumat saavat lukijan epäilemään Arturon kuvauksen luotettavuutta. Arturon kuvaus kertoo enemmän hänen omasta kodistaan ja mielenmaisemastaan kuin todellisesta Procidan saaresta.

Arturon äiti on kuollut pojan syntyessä. Arturo-vauvaa on vuohenmaidolla imettänyt palvelija Silvestro. Seurana hänellä on myöhemmin lisäksi koira Immacolatella. Ilman Silvestroa ja Immacolatellaa Arturolla ei olisi minkäänlaista todellista käsitystä rakkaudesta. Isä, jota Arturo ehdoitta ja sokeasti ihailee, viettää suurimman osan ajastaan salaperäisillä matkoilla, jotka Arturo kuvittelee mielessään eksoottisiin maailmankolkkiin ulottuviksi seikkailuiksi. Kotona ollessaan isä on kylmä, ivallinen ja välinpitämätön. Arturon äidistä tai omasta suvustaan hän ei halua kertoa pojalleen mitään. Ylimielisesti ja varautuneesti maailmaan suhtautuvan asenteensa hän on istuttanut myös poikaansa. Kun palvelija Silvestro lähtee suorittamaan asevelvollisuuttaan mantereelle, Arturo viettää suurimman osan ajastaan yksin kirjojen parissa tai vain koira seuranaan.

Aineellisesta toimeentulosta Arturon ja hänen isänsä ei tarvitse huolehtia. Palkollisten hoidossa olevat maatilat tuottavat riittävästi rahaa talouden tarpeisiin. Varoja ei kuitenkaan käytetä esimerkiksi rappeutuvan kotitalon kunnostamiseen tai vaatteisiin. Villieläimet pesiytyvät talon tyhjiin huoneisiin,  ja sekä isä että poika kulkevat rääsyissä.

Jo poikasena Arturo laatii "Täydellisen Totuuden Lakikokoelman". Hänen lakinsa on lapsellinen kokoelma protofasistisia ja ylimielisiä asenteita. Esimerkiksi neljäs tuon lain määräys kuuluu seuraavasti: "Yksikään Procidan saarella elävä kansalainen ei ole Wilhelm Geracen eikä hänen poikansa arvoinen. Jos joku Geraceista osoittaisi luottamusta näitä kansalaisia kohtaan, alentaisi hän itsensä."

Kun valitsin tämän kirjan luettavakseni, tarkoitukseni oli paeta fiktion avulla Suomen marraskuuta etelän lämpöön. Alun kuvailujen jälkeen Arturon havainnot luonnosta ja säästä ovat kuitenkin melko satunnaisia. Ihmisvihaajaksi hän on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut juuri toisista ihmisistä.

Lukija alkaa melko pian odottaa, missä vaiheessa Arturolle paljastuu, että hänen isänsä on kelju tyyppi ja että hänestä itsestään on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen. Arturon kasvu alkaa kunnolla, kun hän 14-vuotiaana menettää ensin koiransa Immacolatellan ja heti sen jälkeen hänen isänsä tuo saarelle uuden vaimonsa, 16-vuotiaan Nunziatan.

Nunziatan yksinkertainen luonnollisuus ja vahva oikeudentunto tulevat näkyviin selvästi, vaikka ne suodattuvatkin minäkertoja Arturon puolueellisuuden ja ailahtelevan tunne-elämän lävitse.

Arturon ylimielisyys paljastuu nyt suojakeinoksi, joka piilottaa hänen valtavan rakkaudenkaipuunsa. Arturon mustasukkaisuus kohdistuu ensin Nunziataan, joka saa osakseen liikaa isän huomiota. Ja myöhemmin, kun Arturo rakastuu koko teini-ikäisen ehdottomuudella äitipuoleensa, hän on mustasukkainen isälleen. Ja kun Nunziata pian synnyttää poikalapsen, Arturo on mustasukkainen tälle lapselle. Arturon murhaava raivo saattaa todelliseen hengenvaaraan pikkuisen Carminen ja Arturon itsensäkin.

Romaanin loppupuolella isän salaperäiset matkat saavat ainakin osittaisen selityksen. Minulle paljastukset isästä tulivat yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ymmärsin, että selviä vihjeitä oli ripoteltu kirjaan alusta asti. Isään kohdistuneen ihailun murskauduttua Arturon on palasista koottava ymmärrys, hyväksyminen ja rakkaus. Tässä vaiheessa Arturon tunnelukot ovat kuitenkin jo avautuneet, joten tehtävä ei ole mahdoton.

Romaanin lopussa Arturo lähtee saarelta liittyäkseen sotaan. Ilmenee myös, että kerrottavien tapahtumien ja kerrontahetken välissä on kulunut pitkä aika, ehkä jopa kymmeniä vuosia. Kertoja ei kuitenkaan kirjan mittaan sanottavasti viittaa tulevaan. Hän pitäytyy nuoren Arturon havainnoissa ja tulkinnoissa. Jälkiviisautta on vain muutamassa kohdassa. Lukijalle tarinan salaisuudet siis paljastuvat sitä mukaa kuin Arturollekin – vihjeitä tarkasti lukevalle lukijalle ehkä jo vähän ennemmin.

Arturon saari sai arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon vuonna 1957. Olen nähnyt tätä romaania mainittavan jopa pieneksi klassikoksi.

Alli Holman suomennos on kestänyt aikaa hyvin. 

Elsa Morante, Arturon saari. WSOY 1958. Italiankielisestä alkuteoksesta L'isola di Arturo (1957) suomentanut Alli Holma. 307 s.

William Trevor: The Boarding-House

William Trevorin (1928–2016) tragikoominen The Boarding-House ilmestyi alun perin vuonna 1965. Vaikka se sijoittuukin jo lähes täysin kadonneeseen täysihoitolamiljööseen, se on säilyttänyt luettavuutensa mainioiden ihmistyyppien ja omalaatuisen komiikkansa ansiosta.

Trevorin edellinen romaani The Old Boys kuvasi eläkeikään ehtineitä ihmisiä. Tällä kertaa katse suuntautuu hieman nuorempiin: suurin osa romaanin henkilöistä on myöhäisessä keski-iässä, viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Edellisestä romaanista tuttu henkilöiden muodollinen tapa ilmaista itseään synnyttää komiikkaa myös tässä romaanissa. Väärinkäsitykset ja pähkähullut tilanteet saivat minut usein purskahtamaan nauruun, kun niitä setvittiin korostuneen korrektein sanankääntein. Trevor sitoo tämän romaanin edelliseen myös pienellä, lähes huomaamattomalla, viittauksella kahteen aiemman romaanin henkilöön. 

William Wagner Bird on pitkän matkatoimistouran jälkeen saanut haltuunsa täysihoitolan Lontoon esikaupunkialueelta. Sinne hän on tietoisesti alkanut kerätä yksinäisiä miehiä ja naisia, joiden yksinäisyys ei ole vain sattumaa vaan tuntuu jollain tavalla olevan osa heidän luonnettaan. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja rajaa näkökulmansa usein yhteen henkilöön kerrallaan. Sama tapahtuma tai sama ajankohta kerrotaan peräkkäin usean henkilön kannalta. Leikkaukset henkilöiden välillä tuovat kerrontaan vaihtelua ja dramatiikkaa. Mukana on myös otteita William Birdin muistiinpanoista, joissa hän käsittelee vuorollaan jokaista täysihoitolan asukasta ja kertoo omista ajatuksistaan.

Well, at least I have done a good thing – I have brought them all together; and though they are solitary spirits, they have seen in my boarding-house that there are others who have been plucked from the same bush. This, I maintain, lends them some trifling solace. 

William Bird puhuu muistiinpanoissaan täysihoitolasta kutsumuksenaan hyvin uskonnollisin sanankääntein. Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän lukee yksinäisten joukkoon myös itsensä ja hotellin henkilökunnan, rouva Slapen ja neiti Galleltyn. 

Romaanin alussa William Bird yllättäen kuolee. Hän on kuitenkin läsnä koko ajan muistiinpanojensa kautta. Muutamat täysihoitolan asukkaat väittävät myös näkevänsä hänet jonkinlaisena henkiolentona. Suurimmalle osalle asukkaista Bird on testamentannut merkityksettömiä koriste-esineitä. Hoitajatar Clock ja herra Studdy saavat jättipotin: he saavat testamentissa täysihoitolan omakseen.

William Birdin testamentin määräyksiä ei selitetä, mutta mahdollisesti hän on katsonut, että hoitajatar Clockissa ja herra Studdyssa on edes ripaus käytännöllisyyttä, jota täysihoitolan ylläpitäminen vaatii. Käy ilmi, että hieman ennen kuolemaansa William Bird näki näyn täysihoitolan tuhosta ja pelkäsi tehneensä kohtalokkaan virheen. Romaanin tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Sitten ne täysihoitolaiset vanhimmasta nuorimpaan:

Majuri Eele, 69, on ollut naimisissa, mutta avioliitto päättyi välittömästi kuherruskuukauden jälkeen. Majurin harrastuksina ovat seksilehdet ja -elokuvat sekä "afrikkalainen baletti", kuten hän nimittää esityksiä striptease-klubilla, johon William Bird on hänet ensimmäisen kerran vienyt huomattuaan majurin pakkomielteisen kiinnostuksen erotiikkaan. Majuri Eele vastaa suurimmasta osasta romaanin koomisista kevennyksistä. Hänellä on taipumus ymmärtää asioita väärin – osittain tahallisesti. Hän myös huomaamattaan loukkaa ihmisiä rasistisilla ja seksistisillä kommenteillaan. 

Herra Scribbin, 55, on ujo mies, joka on lapsesta asti kärsinyt pilkkaa pituudestaan ja laihuudestaan. Huoneensa herra Scribbin on koristellut veturien kuvilla, ja hänen vapaa-aikansa kuluu kuunnellen äänilevyiltä eri asemilta lähtevien junien ääniä. Romaanin aikana Scribbin oppii pitämään puolensa hieman paremmin.

Herra Studdy, 53, on tyypiltään Trevorin kirjoissa usein toistuva moraaliton pikkurikollinen. Hän etsii ihmisistä heikkoja kohtia, joita voisi käyttää rahan kiristämiseen. Tätä tarkoitusta varten hän saattaa esimerkiksi käyttää kokonaisen päivän seurailemalla kadulla näkemäänsä mielestään epäilyttävästi käyttäytyvää ihmistä. Studdy vaikuttaa olevan hyvin lähellä absoluuttista pahuutta – tai psykopatiaa – mutta sen sanominen tuntuu liioittelulta, kun Studdyn moraalittomuus suurelta osin ilmenee hyvin vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi pitkiksi venyvinä yrityksinä huijata baarimikolta muutaman pennin alennus viskilasillisesta. 

Rose Cave, 52, on tavallisuuden tuulahdus täysihoitolan hyvin omalaatuisten asukkaiden joukossa. Rose on varttunut aviottoman yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Lapsuuden kiusaamiskokemukset ovat tehneet Rosesta varautuneen. Hän on kuitenkin ihminen, jonka moraalista eheyttä romaanissa korostetaan useaan otteeseen. Rose Cavelta riittää myötätuntoa myös täysihoitolan toisille asukkaille. Hän ymmärtää, kuinka vaikeaa heidän olisi muuttaa pois ja aloittaa elämä ympäristössä, jossa heidän erikoisuuksiinsa ei ole totuttu.

Hoitajatar Clock, 50, tekee työtä vanhusten parissa. Hän on useimmiten määrätietoinen nainen, joka on ilmeisesti menneisyydessä joutunut jonkinlaisen rakkaushuijauksen kohteeksi. William Bird on muistiinpanoissaan todennut, että Clockissa on piilossa jotain pelottavaa. Perittyään täysihoitolan yhdessä herra Studdyn kanssa hoitaja Clock alkaa toteuttaa suunnitelmaansa asukkaiden häätämiseksi ja asuntolan muuttamiseksi yksityiseksi vanhainkodiksi – vastoin William Birdin testamentin määräystä, jossa kaikille asukkaille taattiin oikeus asua täysihoitolassa niin pitkään kuin itse haluavat.

Herra Venables, 49, on työssään jatkuvan kiusaamisen kohteena. Hänet on tehnyt ihmisaraksi myös traumaattinen kokemus. Hän on aiemmin asunut alivuokralaisena Flatrupien perheessä ja saattanut raskaaksi isäntäperheensä tyttären. Abortti on tehnyt tyttärestä hedelmättömän, eivätkä Flatrupit ole antaneet sitä anteeksi. Venables pelkää koko ajan Flatrupien löytävän hänet. 

Tome Obd, 44, on tullut Englantiin Nigeriasta tarkoituksenaan opiskella asianajajaksi. Opinnoissa epäonnistuminen on saanut Obdin katkaisemaan häpeissään välit entiseen kotimaahansa. Mustan miehen kokemukset Lontoossa ovat usein nöyryyttäviä. Hän on neljätoista vuotta ollut pakkomielteisesti rakastunut neiti Annabel Tonksiin ja pommittanut tätä päivittäisillä kukka- ja kirjelähetyksillä neiti Tonksin vastustelusta huolimatta. Lopulta Tome Obdille valkenee, että neiti Tonks on menossa naimisiin toisen miehen kanssa eikä ole koskaan lukenut ainoatakaan Tomen kirjettä, koska ei ole saanut selvää käsialasta. Tome Obdin mielenterveys järkkyy vakavasti. Hän alkaa jatkuvasti nähdä kuolleen herra Birdin, jota syyttää ongelmistaan.

Neiti Clerricot, 39, pitää kasvojansa vastenmielisen näköisinä; muut ihmiset pitävät häntä yleensä suloisena tai korkeintaan tavallisen näköisenä. Hän pelkää, ettei kukaan koskaan tule lähentelemään häntä sopimattomasti. Vain voidakseen kieltäytyä hän antautuu seikkailuksi luulemaansa suhteeseen esimiehensä kanssa. Nöyryytys on lopullinen, kun paljastuu, että esimies haluaa vain kuulijan jutuilleen vakuutuksista ja liiketoiminnasta.

Eläessään William Bird oli kertonut Tome Obdille, että yksinäisyys tekee katkeraksi ja katkeruus ruokkii julmuutta. Tome Obdin katkeruus tuhoaa lopulta koko täysihoitolan, Tomen itsensä sekä William Wagner Birdin muistiinpanot.

William Trevor tasapainoilee tässäkin romaanissa taitavasti kylmyyden ja myötätunnon rajalla. Tässä romaanissa myötätunto pääsee lopulta voitolle.

William Trevor, The Boarding-House. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: James Marsh. 254 s.

Laurent Gaudé: Kirottu suku

Tähän melko suppeaan romaaniin on mahdutettu hieman yli sadan vuoden jakso italialaisen poikkeussuvun tarinaa. Tuossa ajassa ehditään tutustua viiteen sukupolveen ja suvun asuinpaikan, Montepuccion, muutokseen köyhästä, takapajuisesta, taikauskoisesta maaseutukylästä vireäksi turistikaupungiksi. 

Romaanin alku luo nopeasti puitteet tulevalle. Scortan suku saa alkunsa raiskauksesta: elokuussa vuonna 1875 vankilasta juuri vapautunut Luciano Mascalzone saapuu kotikyläänsä ottamaan pahalla sen, mitä ei saanut hyvällä viisitoista vuotta aiemmin. Hän tietää menettävänsä henkensä tekonsa takia. Jo samana päivänä kyläläiset kivittävät hänet kuoliaaksi. Siitä huolimatta Luciano olisi kuollut onnellisena, ellei hänelle olisi ehditty kertoa, että hän oli raiskannut väärän naisen.

Myös raiskauksesta syntyvän lapsen, Roccon, kyläläiset olisivat surmanneet, ellei don Giorgio, kirkkoherra, olisi pelastanut vauvaa kasvattilapseksi naapurikylän Scorta-sukuun. Tämän uuden sukunimen Rocco jättää perinnöksi myös kolmelle lapselleen. Muuta hän ei heille ryöväämällä hankkimastaan suuresta omaisuudesta jätäkään. Kaikki menee kirkolle.

Kirjan nimi, Kirottu suku, näyttäisi siis alkutilanteeseen nähden hyvinkin osuvalta. Tosiasiassa perinnöttä jääminen kuitenkin tekee jäljelle jääneistä kolmesta Scortasta – Domenicosta, Giuseppesta ja Carmelasta – rohkeita ja yritteliäitä. He myös oppivat turvaamaan kaikessa toisiinsa, koska muilta ei apua ole odotettavissa. Myös heidän ainoa ystävänsä, Raffaele, tulee osaksi Scortan uutteraa klaania.

Kustantamossa kirjan nimeä on harkittu ilmeisesti uudelleen, koska toinen suomenkielinen painos ilmestyi nimellä Montepuccion aurinko. Polttava aurinko, joka tekee raatamisesta raskasta, pitää samalla yllä elämää. Näin Domenico Scorta Mascalzone kuvaa suvun suhdetta aurinkoon sisarenpojalleen Elialle

Me olemme syntyneet auringosta, Elia. Meillä on sen lämpö sisällämme. Se on ollut olemassa niin kauan kuin ruumiimme muistaa, se on lämmittänyt meitä jo imeväisinä. Emmekä me lakkaa syömästä sitä, ahmimasta sitä suihimme. Se on hedelmissä, joita syömme. Persikoissa. Oliiveissa. Appelsiineissa. Niissä on auringon tuoksu. Öljyn mukana se valuu alas kurkustamme. Se on meissä. Me olemme auringon syöjiä.

Aurinko myös rankaisee väärintekijöitä kuten kelvotonta uutta pappia, don Carloa, joka rikkoo Roccon ja don Giorgion tekemän sopimuksen. 

Romaanin kaikkitietävän kertojan jylhä ja kohtalonomainen tyyli tuo mieleen antiikin tragediat. Pateettisuus voisi helposti muuttua naurettavaksi, mutta jotenkin Laurent Gaudé sen välttää. Ripaus realismia ja hyppysellinen huumoria pitävät tarinan uskottavana ja samastuttavana ajoittaisesta liioittelusta huolimatta.

Kaikkitietävän kerronnan väliin on sijoitettu kursivoituja jaksoja, joissa vanha Carmela kertoo kylän uusimmalle kirkkoherralle, kunnon don Salvatorelle, elämänsä vaiheista. Carmela tuntee muistinsa olevan katoamassa ja haluaa kertoa tarinansa vielä, kun muistaa sen.

Suvun menestyksekkäät liiketoimet ovat olleet suurelta osin Carmelan ansiota. Hänen oivalluksestaan perustettiin tupakkakauppa, josta tuli suvun uuden varallisuuden perusta. Carmelan näkemys kannattelee koko sukua. Jokainen suvun jäsen löysi sittemmin omalle temperamentilleen sopivaa liiketointa. Seikkailuun suuntautuvat harjoittivat salakuljetusta, rauhallisemmat kalastivat ja kasvattivat oliiveja. Suvun menestystä auttaa myös tietoinen suunnitelma: jokainen setä tai täti kertoo sisarustensa lapsille sen, mitä on elämästä oppinut.

Kirjassa toistuu usein kysymys: Milloin olimme onnellisia? Ja vastaus on yleensä: työssä, perheenjäsenten seurassa. Onni on ollut raatamisessa, ei saavuttamisessa.

Sydäntäsärkevissä loppuluvuissa Carmelan muisti on kadonnut. Hän viettää päivänsä istumalla tupakkakaupan seinustalla. Välillä hän hätääntyneenä etsiskelee jo edesmenneitä veljiään. Lopulta luonnonvoimat puuttuvat peliin: maanjäristyksessä auennut kuilu nielee syvyyksiin veljiään hautausmaalta etsivän Carmelan. Näin painuu mailleen tämä varsinainen Scorta-suvun aurinko.

Carmelan pojantytär Anna on ensimmäinen Scorta, joka jättää kylän. Hän opiskelee Bolognassa lääketiedettä. Ennen lähtöään hän saa don Salvatorelta kuulla isoäitinsä kertomat suvun salaisuudet. Esimerkiksi totuuden Carmelan ja hänen veljiensä New Yorkin matkasta. Siinäkin toistui Scortien kirous, joka oli oikeasti siunaus: matka on tärkeämpi kuin perille pääsy.

Romaani sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.

Kirjasta on kerrottu myös ainakin blogeissa Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrä.

Laurent Gaudé, Kirottu suku. Bazar 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le soleil des Scorta (2004) suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 s.

Göran Schildt: Toivematka

Vanhan matkakirjan lukeminen ei vie lukijaa vain uuteen maailmankolkkaan. Se on myös matka kadonneeseen aikaan. Tutustumista ihmisiin ja elämäntapaan, jotka ovat olemassa enää muistoissa ja vanhan kirjan sivuilla. Laurence Sternen romaanisankari Tristram Shandy totesi osuvasti: kirkot eivät katoa mihinkään, mutta majatalon tytön kauneus voi kadota jo vuodessa. Göran Schildt (1917–2009) oli taidehistorioitsija ja innokas kirkkojen koluaja. Yksi "toivematkan" tarkoituksista oli kerätä materiaalia Ranskan romaanisten ja goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista ja taideaarteista. Siitä huolimatta kirkot jäävät hänen Toivematka-teoksessaan melko vähälle huomiolle ja suurimman sijan saavat kohtaamiset ihmisten kanssa – myös niiden kauniiden tyttöjen.

Äidinäidiltä saatu perintö mahdollisti Göran Schildtille häntä jo lapsuudesta poltelleen unelman toteuttamisen. Hän osti itselleen purjealus Daphnen, 10,7 metriä pitkän ja 2,75 metriä leveän kaksikajuuttaisen kitsin, joka kahden maston ja purjeiden lisäksi sai kulkuvoimansa myös 16–24-hevosvoimaisesta suomalaisesta Olympia-moottorista.

Toukokuun 17. päivänä vuonna 1948 Daphne lähti matkaan Tukholmasta. Määränpäänä oli Välimeri ja Rapallon satama Italiassa. Göran Schildtin lisäksi miehistöön kuuluivat puoliso Mona Morales-Schildt ja Clas Brunius, jonka oli määrä tulla mukaan Pariisiin asti. Miehistön välit säilyivät hyvinä kiperissäkin paikoissa. Kerronnan sävy on kauttaaltaan valoisa ja optimistinen. Suurimmat riidat Göran ja Clas saivat aikaan eksistentialismin tulkinnasta sekä Franz Kafkan kirjailijanlaadusta – ihan tämmöisiä perusjuttuja purjehtijoille siis.

Jo alkumatka Göötan kanavan kautta Pohjanmerelle ja purjehdus Tanskan rannikolta Englantiin tarjoavat useita mainioita kohtaamisia. Aalborgin satamassa Görania tulee jututtamaan herrasmiessalakuljettaja Agi Niska. Maanmiehet ovat tapaamisesta niin ilahtuneita, että puhuvat keskenään suomea pitkän aikaa ennen kuin huomaavat vaihtaa ruotsiin, joka oli molempien äidinkieli. Tanskan rannikolla taas ankkuroidaan idyllisen saaren edustalle ja antaudutaan juttusille hauskan onkijan kanssa, joka kertoo olevansa murhamies. Tälle leikinlaskulle nauretaan makeasti, ja vasta myöhemmin purjehtijoille selviää, että he olivat ankkuroituneet vankimielisairaalan rantaan.

Englantiin ei ollut alun perin tarkoitus pistäytyä ollenkaan, mutta kun reittiä heille suositeltiin, suunnitelma muuttui hetkessä. Eikä Englannissa tietenkään kannattanut käydä tutustumatta Lontooseen ja sen upeisiin museoihin. Englannin puntia matkalaisilla ei tosin ollut lainkaan eikä rahan vaihtaminen käynyt yhtä helposti kuin nykyään. Vaati kekseliäisyyttä ja melkoisia sosiaalisia taitoja päästä Ramsgatesta Lontooseen ilman pennin hyrrää. Lontoossa onneksi asui ystäviä, joiden nurkissa sai asua kolmen päivän visiitin ajan.

Kirjan antoisin ja kulttuurin kuvauksena opettavaisin osuus on matka Le Havresta Välimerelle Ranskan jokien ja kanavien kautta. Joella ja kanavilla kulkijat muodostavat kuin suuren perheen, jonka jäsenet auliisti auttavat toisiaan. Usein Daphne pystyi säästämään polttoainetta, kun suurempi alus otti sen hinaukseen. Vastaavan palveluksen Daphne teki pikkuiselle Phel-purrelle, jonka pariisilainen Philippe oli rakentanut asuntorakennuksensa kellarissa ja jossa hän nyt oli tyttöystävänsä Hélènen kanssa matkalla Rivieran aurinkoon. 

Riidat kanavilla olivat harvinaisia. Niissäkin Göran oppi pärjäämään, kun hoksasi ottaa käyttöön Rabelais'lta oppimansa värikkäät kiroukset. Vastapuolen ensireaktio oli hölmistys, mutta selvästi näiden 1500-luvun herjojen tarkoitus kuitenkin meni perille.

Rouenissa Göran ja Mona viettivät neljä tuntia merimieskapakassa, jonka henkilökuntaan, ilotyttöihin ja asiakkaisiin he loivat lämpimät välit. Mona pääsi tanssimaankin tyttöjen kanssa. Paikalla kävi myös rahansa ryypännyt suomalainen merimies, joka vaihtoi kenkänsä vielä yhteen ryyppyyn. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi riisua housujaan, hänet heitettiin pihalle.

Pariisissa Göran vieraili Nobel-kirjailija André Giden luona. Gide olisi halunnut vierailla Daphnella, mutta Daphnen vieressä samassa laiturissa asusti kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn leski Le Petit Prince -asuntolaivassaan. Gide inhosi naista eikä halunnut tavata tätä. Niinpä vierailu sovittiin niin varhaiseksi aamuksi, että naapurin rouva ei olisi vielä ehtinyt herätä. Pahaksi onneksi tieto vierailusta pääsi karkaamaan lehtiin: aamulla ranta oli täynnä lehtimiehiä ja Le Petit Princen kannellakin oli elokuvausryhmä valmiina. Schildt teki pikapyrähdyksen lähimpään puhelimeen ja varoitti Gidea. Vierailu peruttiin.

Pariisista Clas Brunius lähti kohti kotia, mutta hänen tilalleen osaksi kanavamatkaa saapui Göranin nuoruuden matkojen kumppani Georg Henrik von Wright. Naapurialusten miehistöt pitivät Görania kaltaisenaan palkattuna merimiehenä ja Monaa hänen satunnaisena naisystävänään. Totuutta ei hennottu kertoa miehille, joiden kanssa oli ehditty ystävystyä, joten Georg Henrik sai näytellä Daphne-laivan omistajaa, kreivi Hostinatoa. Pariisin halvimmissa hotelleissa ystäviään odotellut "kreivi" määräsi ylhäisesti Göranin maksamaan korvauksen laivaa omien sanojensa mukaan "vartioineelle" satamapummille – laivan kassasta tietenkin.

Tarkoitukseni olisi tietenkin suositella, että itse lukisit tämän kirjan, mutta niin kuin näkyy, kirjan anekdootit suorastaan vaativat tulla uudelleen kerrotuiksi. Nyt lopetan lainaukset tähän ja kerron matkasta hieman yleisemmällä tasolla. Samanlaisia hauskoja juttuja riittää kyllä yli kolmensadan sivun kirjassa jokaisen lukijan löydettäväksi.

Kun "kreivi Hostinato" oman matkaosuutensa jälkeen lähti junalla kohti Amsterdamia ja sieltä edelleen Cambridgeen hoitamaan uutta professuuriaan, Göran tunsi suurta tyhjyyttä. Hän pohti vakavasti sitä mahdollisuutta, että läheisen ystävyyden aika oli ohi. Näiden kahden miehen suhteesta tuskin voi käyttää muuta sanaa kuin rakkaus – silläkin uhalla, että joku sen ymmärtää väärin. Tässä kirjassa Mona on kumppani ja Georg Henrik rakastettu.

Työnjako laivalla oli ajalle tyypillinen. Miehet hoitivat purjehtimisen ja kanavasuluissa kulkemisen sekä moottorin korjaukset. Mona valmisti upeita aterioita tuoreista maan ja meren antimista. Se, että työnjako ei aina ollut Monan mieleen, käy ilmi siitä, että Fontainebleaussa Mona vaati päästä yhdeksi yöksi hotelliin tullakseen vuorostaan passatuksi.

Anekdoottien lisäksi kirja tarjoaa myös kulttuurihistoriallista pohdintaa. Matkan varren ritarilinnoista Schildt johtuu ajattelemaan keskiajan ihmisten käsityksiä. Näköalan käsitettä ei ollut olemassa keskiajan ihmiselle. Suuret avoimet maisemat olivat kauhistus. Linnojen tornit olivat puhtaasti vartiointia ja sodankäyntiä varten. Talot rakennettiin niin, että avoin maasto piilotettiin yhtenäisen muurin taakse ja ikkunat katsoivat kadulle tai sisäpihalle.

Joki- ja kanavamatkailu ei 1940-luvun lopulla ollut helppoa. Ei ollut navigaattoreita tai nettiä, josta hetkessä löytyy kartta kuin kartta. Paperikarttojakaan ei aina ollut saatavilla. Saône-joen kartta Pariisista löytyi, mutta tämä ainoa pitkälle paperikäärölle painettu kartta ei ollut myytävänä. Mikä siis neuvoksi? Mona piirsi kopion kartasta wc-paperirullalle. Se hoiti tehtävänsä mainiosti.

Rhône-joen kartan monisivuisen paperikopion Schildtit olivat onnistuneet hankkimaan ja pohtivat kovasti, uskaltaisivatko sen varassa lähteä vuolasta virtaa alaspäin. Lyonissa rantalaiturilla Daphnen rantautumisköyden ottaa vastaan mies, joka suosittelee ottamaan matkalle luotsin. Kun käy ilmi, että mies on sama, joka on laatinut heidän karttansa, neuvoon päätetään suostua. Se yhteensattumista: Lyonissa oli lähes miljoona asukasta ja heidän köyteensä tarttuu juuri kyseinen kartantekijä!

Lyonista Arlesiin Daphnessa matkustaa myös luotsi Olivier ja tämän 8-vuotias poika. Göran seuraa tarkasti isän ja pojan rakkauden täyttämää juttelua. Ja sitten näennäisesti ilman perusteita seuraa yllättävä lause: "Noissa kahdessa oli jotakin liikuttavaa ja samalla epämääräisen murheellista, järkyttävää aivan; tunsi vaistomaisesti että tuo rakkaus oli liian voimakasta ja harrasta voidakseen olla koitumatta kärsimysten lähteeksi sellaisessa maailmassa missä ainoastaan kohtaloonsa alistuminen ja kylmyys voi suojella tuskallisilta pettymyksiltä." Tuskinpa Göran Schildt tässä enää puhuu ranskalaisesta luotsista ja hänen pojastaan. Hän kertoo itsestään ja isästään – kirjailija Runar Schildtistä – joka teki itsemurhan, kun Göran oli 8-vuotias.

Tasan kolmen kuukauden matkanteon jälkeen Daphne pääsi Välimerelle. Ranskan Rivieran jälkeen kokka suunnattiin kohti Italiaa. Göran katsoo, että samalla ylitettiin pohjoisen ja eteläisen elämäntunteen raja. Italian välitön aitous ja itsetarkkailun puute on ihanne, jota pohjoinen ihminen vain harvoin saavuttaa.

Matkalla sattui useita kommelluksia ja vaaratilanteita. Viimeinen – pyörremyrsky – koettiin vielä Italiassa. Daphnen vauriot olivat tällä kertaa sen verran isot, että vakuutusyhtiö Lloyds pääsi maksumieheksi. 

Mona lähtee junalla kohti työtään Tukholmassa. Göran jää vielä kahdeksi viikoksi kokoilemaan muistiinpanojaan kirjaksi. Hän pohtii myös matkailun luonnetta ja oikeutusta: onko matkailija vain elämän katselija vai voiko matkailussa yhdistyä "yhdyselämä aatteiden, ajatusten kanssa, se että auliisti sallimme niiden  muuttua meissä itsessämme lihaksi ja vereksi". Daphne-laivan miehistössä aatteet ja havainnointi sekä elämä ainakin näin sivusta katsoen vaikuttivat yhdistyneen hienosti.

Daphne jää Italiaan telakalle, kun Göran matkustaa kohti Pariisia ja työtä. Tuossa vaiheessa kirjailija tuskin arvasi, että Toivematka ja sitä seuranneet lukuisat matkakirjat tulisivat turvaamaan hänen toimeentulonsa koko loppuelämän ajaksi.

Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa, mutta sehän antaa lukemiseen vain pikantin lisämausteen. Sen sijaan teoksen kääntäjän usein toistuvat kummalliset passiivirakenteet jo hieman häiritsivät (esimerkiksi "Fredrikshavenista lähdettiin sitten eilen iltapäivällä viivyttyä satamassa puolitoista vuorokautta"). 

Kirjassa on 16 lehdellä mustavalkoisia valokuvia matkan eri vaiheista. Kirjan lopussa on myös kartta Daphnen reitistä.

Göran Schildt, Toivematka. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Önskeresan (1949) suomentanut Lauri Hirvensalo. 311 s.

James Joyce: Dubliners (Dublinilaisia)

Kun poistuimme Helsingin kirjamessuilta ensimmäisen messupäivän lopulla nyssäkät täynnä kirjoja lastenlapsille, hoksasin, ettei minulla ollut ainoatakaan fyysistä kirjaa itselleni hotellilukemiseksi. Kultainen puolisoni pysähtyi heti Rosebudin myyntipisteelle ja osti minulle tämän James Joycen (1882–1941) novellikokoelman. Yle Teeman dokumentti James Joyce ja Odysseus tuoreessa muistissa ja kevääksi suunniteltu Dublinin-matka mielessä olin tullut puolisolleni maininneeksi, että haluaisin lukea uudelleen novellikokoelman Dublinilaisia ja romaanin Ulysses. 

Dublinilaisia-kokoelman luin ensimmäisen kerran Pentti Saarikosken käännöksenä lähes viisikymmentä vuotta sitten. Jotkin kirjat, joiden sisällöstä en muista oikeastaan mitään, jäävät mieleeni väreinä. Dublinilaisia on ehdottomasti ruskeanharmaa. Hieman paremmin muistan kokoelman viimeiseen, Kuolleet-novelliin pohjautuvan elokuvan vuodelta 1987. Se jäi mestariohjaaja John Hustonin viimeiseksi.

Dubliners-pokkarini on ilmestynyt Wordsworth-kustantamon klassikkosarjassa. Sarjan yleisesipuheessa kehotetaan lukemaan ensin teos ja vasta sitten asiantuntijan laatima esipuhe. Menettelin ohjeen mukaan. Laurence Daviesin esipuhe on kyllä ehdottomasti syytä lukea sekin. Se avasi novelleista sellaisia kohtia, jotka vajavaisen Irlannin ja Dublinin historian tuntemuksen takia olisivat jääneet minulta huomaamatta. Daviesin alaviitteet olivat aivan välttämättömiä; niin paljon Joyce käytti novelleissa Dublinin paikallismurteen ilmauksia.

En usko, että pystyn sanomaan näistä novelleista mitään sellaista, jota ei olisi sanottu jo aiemmin ja paremmin. En siis aio käydä tarkasti läpi kaikkia kokoelman viittätoista novellia. Tyydyn hajamietteisiin.

Novelleissa keskiössä ovat tavalliset dublinilaiset iloineen ja suruineen. Novellit eivät ole kovin dramaattisia, mutta kaikkiin niihin sisältyy jonkinlainen valaistuminen. Ihmiset oppivat jotain itsestään tai lähimmäisistään. 

Minua hämmästytti se, miten nuorena Joyce kirjoitti näin valmista, eri ikäkausia ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävää kirjallisuutta. Kokoelma julkaistiin vuonna 1914, mutta se oli valmistunut jo seitsemän vuotta aiemmin Joycen ollessa vasta 25-vuotias. A Painful Case (Surullinen tapaus) - novellin Joyce on ilmeisesti kirjoittanut ja alle kahdenkymmenen iässä.

Tuo A Painful Case on yksi kokoelman suosikeistani. Sen päähenkilö, James Duffy, on kylmä ja kova, itsekäs ihminen, pankin toimihenkilö. "He had neither companions nor friends, church nor creed." Eräänä iltana konsertissa hän tutustuu rouva Sinicoon, kauppalaivan kapteenin puolisoon. Viattomista tapaamisista tulee molemmille tärkeitä. Kun rouva Sinico pienellä eleellä ilmaisee olevansa valmis läheisempäänkin ystävyyteen, James Duffy vetäytyy kuoreensa ja lopettaa tapaamiset. Neljän vuoden päästä hän lukee sanomalehdestä pikku-uutisen rouva Sinicon kuolemasta. Rouva oli jäänyt junan alle. Duffyn ensireaktio on vihan sekainen kauhistus: tuollaiselle ihmiselle hän oli uskonut syvimmät salaisuutensa. James Duffyn vähittäinen mielenmuutos ja oman elämänpettymyksensä ymmärtäminen on novellin parilla viimeisellä sivulla kuvattu liikuttavalla tavalla. 

Kiinnitin huomiota myös siihen, miten Joyce tuntuu helposti pääsevän sisälle myös huonosti kohdeltujen naisten ajatuksiin. Novellissa A Mother (Äiti) rouva Kearney taistelee pianistityttärensä oikeuksien ja tälle luvatun palkkion puolesta tylyjen miesten ylimielisiä ja naisvihamielisiä asenteita vastaan. En voi kuvitella, että yksikään lukija voisi tässä taistelussa asettua miesten puolelle. 

James Joycen ymmärrys ihmisarvosta on novelleissa selvästi näkyvissä. Tämä ymmärrys puuttuu niiltä, jotka ovat valmiit käyttämään toisia ihmisiä omien tarkoitustensa toteuttamiseen. 

James Joyce eli suurimman osan elämästään vapaaehtoisena maanpakolaisena manner-Euroopassa. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että ulkomailla kirjoitetut kirjat kuvasivat Dublinia pilkuntarkasti. Usein hän kirjeissä pyysi veljeään käymään tarkistamassa, miltä jokin tietty paikka tai näyteikkuna näytti. Joyce ymmärsi ja ilmaisi selvästi, että universaali koetaan paikallisen kautta. Kuvatessaan Dublinia hän kuvasi kaikkia suurkaupunkeja.

Novellikokoelman esipuheessa tulee esiin paljon samoja asioita kuin aiemmin mainitsemassani James Joyce ja Odysseus -dokumentissa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 28.2.2025 saakka.

Nykyisin James Joyce nähdään antinationalistisena, antirasistisena ja antikolonialistisena kirjailijana. Jo esimerkiksi The Dead (Kuolleet) -novellissa on lempeää parodiaa irlantilaisesta naispuolisesta etnonationalistista. Ulysses-romaanin Kyklooppi-jaksossa parodia on purevampaa. Se, että Joyce valitsi Ulysses-romaanin päähenkilöksi irlanninjuutalaisen Leopold Bloomin, oli jo selvä osoitus hänen pyrkimyksestään osoittaa suuntaa kohti avoimempaa, moniarvoisempaa eurooppalaista Irlantia. Tuossa edellä mainitussa dokumentissa todetaan, että Irlannin nykyinen yhteiskunta olisi luultavasti ilahduttanut James Joycea.

Erik Orsenna: La grammaire est une chanson douce

Erik Orsennan saturomaani La grammaire est une chanson douce (Kielioppi on suloinen laulu / tuutulaulu) sai minut toivomaan, että joku kirjoittaisi satukirjan myös suomen kielen sanoista ja kieliopista. Ranskassa tämä monen mielestä rutikuivasta aiheesta kirjoitettu romaani oli jo vuonna 2013 – oman pokkarikappaleeni painovuonna – yltänyt 21. painokseen.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on 10-vuotias Jeanne. Esitellessään itsensä lukijalle hän kertoo, että ei kannata antaa hänen pienen kokonsa ja lempeän, ujon ja unelmoivan olemuksensa hämätä. Hän osaa kyllä puolustaa itseään. Myöhemmin tarinassa Jeannen rohkeus tulee hyvin esille.

Jeannen opettaja, mademoiselle Laurencin, rakastaa ranskan kieltä ja kirjallisuutta, erityisesti La Fontainen eläinrunoja. Innostunut opettaja saa myös lapset innostumaan ja ymmärtämään kirjailijan sanavalintoja ja niitä keinoja, joilla runoissa saadaan aikaan haluttu tunnevaikutus lukijassa.

Juuri pääsiäisloman alla luokkaan ilmaantuu luurankoa muistuttava tarkastaja Jargonos, joka aikansa opettajattaren opetusta kuunneltuaan tuskastuu siihen, että kielioppia ei opeteta totutuilla menetelmillä – siis kuivasti – ja lähettää neiti Laurencinin saman tien kertauskurssille. Jeanne ja hänen luokkatoverinsa jäävät pääsiäislomalle apeissa tunnelmissa.

Jeannen ja hänen 14-vuotiaan veljensä Thomasin vanhemmat ovat eronneet ja asuvat Atlantin valtameren kahta puolta. Lapset ovat tottuneet sukkuloimaan mantereiden väliä laivalla. Pääsiäisloman ensimmäisenä päivänä he taas kerran lähtevät merelle. Tällä kertaa laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Jeanne ja Thomas pelastuvat kauniille, trooppiselle saarelle, jossa he pian saavat oppaikseen monsieur Henrin ja tämän vihreäsilmäisen veljenpojan, jotka ovat molemmat muusikkoja.

Nuorille seikkailijoille paljastuu, että he ovat tulleet sanojen saarelle, jossa sanat elävät kuin elolliset olennot konsanaan omassa kaupungissaan. Ikävä kyllä myrsky on ravistanut irti Jeannen ja Thomasin omat sanat siten, että heistä on tullut mykkiä.  

Jeanne seurailee uteliaana sanojen elämää ja oppii näin eri sanaluokkien tehtävät. Monsieur Henri auttaa häntä tässä ja saa Jeannen rakastumaan kielioppiin. Samaan aikaan Thomas omistautuu kitaransoiton opiskelulle Henrin vihreäsilmäisen veljenpojan ohjauksessa.

Jeanne pääsee tutustumaan myös sanojen sairaalaan, jossa hoidetaan huonosti kohdeltuja sanoja, esimerkiki sanoja joita on käytetty valheisiin. Pienet sanat je t'aime ovat tällä kertaa tulleet sairaalaan lepäämään työskenneltyään liikaa.

Monsieur Henri laulaa rakkauden sanoille tuutulauluksi Henri Salvadoren säveltämän ja Maurice Ponin sanoittaman laulun, joka tunnetaan nimillä Une chanson douce ja Le Loup, la Biche et le Chevalier (Susi, kauris ja ritari). 

Thomas on hurmioitunut soiton opettelusta eikä hänellä ole enää aikaa pikkusiskolleen. Hieman mustasukkaisena Jeanne lähtee yksinäiselle rantakävelylle ja joutuu siepatuksi. Hänet kuljetetaan koulutuskeskukseen, jolle Jeanne antaa nimen Kuivattamo ja jossa hän tapaa uudelleen luurangon näköisen tarkastajan, madame Jargonosin. Kuivattamossa opettajaparat opiskelevat ranskan kielioppia sääntöjen mukaisesti. Tuntien sisältö on suoraan lainattu todellisista opetussuunnitelmista. Jeanne toteaa, ettei ymmärrä oman luokkatasonsa ohjeistuksesta yhtään mitään.

Parin viikon kuivatuksen jälkeen Jeanne onnistuu pakenemaan ystäviensä luokse monsieur Henrin avulla.

Seuraavaksi Jeanne pääsee tutustumaan sanojen tehtaaseen. Tätä jaksoa lukiessani hoksasin taas kerran, että eri kielet jakavat kielen todellisuutta kieliopillisiin kategorioihin hieman eri tavalla. Ranskan konditionaali on aikamuoto, meille suomen kielen puhujille se on tapaluokka. Sanojen tehtaassa Jeanne oppii lihottamaan lauseitaan – alkuinnostuksessa hieman liikaakin – ja kirjoittamaan polveilevia tekstejä. Vähitellen Jeanne saa myös puhetaitonsa takaisin. Samaan aikaan hänen veljensä Thomas oppii puhetaidon uudelleen musiikin avulla. Kielioppi ja musiikki voivat siis molemmat saattaa järjestykseen järkytetyt aivot.

Tehtaassa on yksi ovi, jota ei saa avata. Ja koska olemme sadussa, jonka sankari on rohkea ja aloitekykyinen, Jeanne ei voi olla tutkimatta, mitä sen takana on. Siellä tekevät työtään kolme kirjailijaa, joista kukin selittää Jeannelle oman kielensä saloja. Voit itse yrittää arvata, keitä he ovat. Liitän tähän heidän kuvansa:

Tehtaan johtaja selittää Jeannelle, että kuoleman lähestyessä suuren kirjailijan ystävät – sanat – tuovat kirjailijan sanojen saarelle, jotta hän voi jatkaa työtään. Kuolema ei näin heitä löydä – "se ei ole hyvä maantiedossa".

Romaanin kauniin kuvituksen on tehnyt Bigre! Tuo huutomerkki tuossa ei johdu siitä, että olisin hämmästynyt tai tohkeissani; se kuuluu kuvittajan taiteilijanimimerkkiin.

Romaani päättyy odottaviin tunnelmiin. Jeannen ja Thomasin vanhemmat ovat tulossa noutamaan lapsiaan, kumpikin vesitasolla omalta mantereeltaan. Jeannea askarruttaa, voivatko sanat tai musiikki herättää henkiin sammuneen rakkauden. Monsieur Henri toteaa valitellen, että nekään eivät aina pysty siihen. Sanat ovat kuitenkin tunteellisia. Ne eivät halua, että kaksi ihmistä lakkaa rakastamasta toisiaan. Pettymys rakkaudessa on maan päälle asettuvaa hiljaisuutta. Ja sanat vihaavat hiljaisuutta.

Erik Orsenna on jatkanut Jeannen seikkailuja useissa myöhemmissä teoksissa. Ehdottomasti jatkoon!

Erik Orsenna, La grammaire est une chanson douce. Éditions Stock 2013. Teoksen ensipainos ilmestyi vuonna 2001. Kuvitus: Bigre! 151 s.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

David Lurie, tämän romaanin 52-vuotias päähenkilö, antaa hieman kolean ensivaikutelman itsestään. "Hän elää tarkasti tulojensa, temperamenttinsa, tunnevarojensa puitteissa." Kahden kariutuneen avioliiton jälkeen hän asuu yksin. Kolmannessa persoonassa ja preesensissä kerrottu romaani pitäytyy tiukasti Davidin näkökulmaan ja ajatuksiin. Tapahtumapaikkana on apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka.

Davidin aiemmin hoitama nykykielten professuuri on rationalisoitu pois, ja hänestä on tehty viestinnän apulaisprofessori. "Moraalin ylläpitämiseksi" hän saa kuitenkin opettaa yhden kurssin vuodessa haluamastaan aiheesta. Nyt ovat vuorossa Englannin romanttiset runoilijat. 

Olen aiemminkin kirjoittanut J. M. Coetzeen mieltymyksestä ironiaan. Tässä romaanissa yliopiston viestinnän opettaja ei usko kommunikaatioon. Davidin mielestä kieli on syntynyt laulusta; laulu puolestaan tarpeesta "täyttää äänellä kohtuuttoman laaja ja tyhjähkö ihmissielu". Ironialta vaikuttaa myös se, että romanttisesta runoudesta luennoi mies, jonka viikkorutiineihin kuuluu piipahdus prostituoidun luona.

Davidin elämään tulee iso muutos hänen jäätyään kiinni seksisuhteesta parikymppiseen opiskelijatyttöön, Melanie Isaacsiin. Asian tultua tytön vanhempien tietoon Melanie ja tämän poikaystävä syyttävät David Lurieta ahdistelusta. 

Vaikka Melaniekaan ei ole täysin viaton, on aivan selvää, että David on käyttänyt hyväkseen auktoriteettiasemaansa päästäkseen suhteeseen tytön kanssa. Hän on myös väärentänyt läsnäolotilastoja ja suoritusmerkintöjä Melanien eduksi.

Yliopiston tutkintalautakunnan kuulemisessa David käyttäytyy yllättävästi. Hän myöntää heti oikeiksi kaikki syytökset. Kun häneltä vaaditaan katumusta, hän ilmoittaa katuvansa. Tämän jälkeen häneltä vaaditaan vilpittömyyttä. Tähän David vetää rajan. Miehelle, joka ei usko kommunikaation mahdollisuuteen, tilanne onkin absurdi: hänen sanoistaan olisi voitava päätellä hänen ajatustensa vilpittömyys. David toteaa, että katumus on asia, joka ei ole minkään maallisen tribunaalin ratkaistavissa.

Davidin asenne tulkitaan ylimielisyydeksi ja uppiniskaisuudeksi. Yliopistolla ja lehdistössä tapauksesta saadaan aikaan näyttävä kohu. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan julkisuuden paine tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. David saa potkut virastaan.

David selviää kohusta yllättävän hyvin. Hän lähtee aikuisen tyttärensä Lucyn luo tämän syrjäiselle maatilalle. Siellä elämä täyttyy arkiaskareista, maatilan tuotteiden myymisestä markkinoilla ja avustamisesta eläinsairaalassa. Akateemisena harrastuksena hän kirjoittaa tutkielmaa lordi Byronin runoudesta. Byronin runosäkeitä voi bongata siellä täällä romaanin proosaan piilotettuina. Byronin ajatukset "himon oikeutuksesta" ovat ymmärrettävästi myös seksuaalisten rajojen ylittämisestä syytetyn ex-professorin mielessä.

Myöhemmin Byron-tutkimus alkaa muuttua koomiseksi oopperaksi Byronin elämänvaiheista. Sen lauluihin David etsii säveliä banjolla.

Nyt ei kannata luulla, että Coetzee on yksioikoinen kirjailija, joka jollain tapaa kirjoittaa puolustuspuhetta ahdistelusta syytetylle miehelle eikä näe ongelman kaikkia puolia. J. M. Coetzee tuntuu jokaisessa kirjassaan tunkeutuvan niin syvälle, että joskus hirvittää seurata perässä. Romaanissa on  lisäksi useita tärkeitä teemoja – esimerkiksi eläinten oikeudet – jotka jätän nyt suosiolla pois, jotta blogikirjoitukseni ei venyisi aivan liian pitkäksi.

"Himon oikeutus" saa aivan uuden sävyn, kun Lucyn maatilalle murtautuu kolmen tummaihoisen eteläafrikkalaisen kopla. Miehet pahoinpitelevät Davidin, raiskaavat Lucyn ja varastavat auton ja irtainta tavaraa.

Lucy on haluton kertomaan poliisille raiskauksesta. Hän ei myöskään halua muuttaa turvallisemmalle seudulle ja luopua maatilastaan. Pois lähteminen olisi Lucyn mielestä tappion myöntämistä. Hän myös jollain tapaa ymmärtää raiskaajiaan. Raiskaus näyttäytyy reaktiona Etelä-Afrikan historiaan. Se on kosto julmasti hallinneelle valkoiselle väestölle. 

Isän ja tyttären tavoissa käsitellä elämänsä mullistavimpia tapahtumia näyttää olevan paljon yhteistä. Kumpikin pitää häpeäänsä yksityisasianaan. 

Myöhemmin käy ilmi, että Lucy odottaa lasta raiskaajalle. Hän päättää pitää vihan vallassa siitetyn lapsen ja rakastaa sitä, olla hyvä äiti. Hän myös aikoo suostua naapurinsa, mustan miehen, kosintaan, siitä huolimatta, että Petruksella on jo ennestään kaksi vaimoa ja Lucy tietää Petruksen tavoittelevan vain hänen maitaan. 

Lucyn ratkaisussa ja hänen syntymättömässä lapsessaan, jota Lucy on päättänyt kaikesta huolimatta rakastaa, on helppo nähdä tie uuteen Etelä-Afrikkaan, jota viha ei enää hallitse.

Häpeäpaalu voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Siitä on kirjoitettu useissa kirjablogeissa, näissä muiden muassa:

* Kirja vieköön!

* Sivumerkkejä

* Donna Mobilen kirjat

* Marjatan kirjat ja mietteet

J. M. Coetzee, Häpeäpaalu. Otava 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Disgrace (1999) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Fennopress. 251 s.

Richard Hughes: Rajumyrsky Jamaikassa

Luin tämän Rajumyrsky Jamaikassa -romaanin nyt jo kolmannen kerran. Se ei ole suuri klassikko eikä edes erinomainen romaani, mutta minua tämä mustan huumorin sävyttämä komedia viehättää. Se myös kuuluu William Goldingin Kärpästen herran ohella niihin kirjoihin, joiden lapsikuvaus poikkeaa herttaisuutta korostavasta valtavirrasta. 

Romaani alkaa kuvauksella Jamaikan oloista vähän orjien vapauttamisen jälkeen. Luonto on vallannut ihmisen rakennelmat. Sivistys vaikuttaa karisseen pois myös saaren asukkaista. Saniaislaakson rappeutuneella ja heikosti menestyvällä tilalla asuu Bas-Thorntonin pariskunta viiden lapsensa kanssa. Nämä lapset – John, Emily, Rachel, Edward ja Laura – ovat tämän romaanin varsinaiset päähenkilöt. Vanhin, John, on kahdentoista ja nuorin, Laura, kolmevuotias. Eniten kertojan huomiota saa osakseen Emily, joka täyttää romaanin alussa kymmenen vuotta. Myöhemmin Bas-Thorntonin lasten seuraan liittyvät Fernandezin lapset: 13-vuotias Margaret ja hänen pikkuveljensä Harry. 

Jamaikan villissä luonnossa lapset elävät vapaina ja ilman rajoitteita. Sivistys näyttäytyy heille vaarana. Emilyä oli vaadittu käyttämään uimapukua, kun hän oli tullut kahdeksan vuoden ikään, mutta vettynyt kangas lähes hukutti tytön. Sen jälkeen lapset saivat uida alasti niin kuin he olivat ennenkin tehneet.

Romaanin kertojaratkaisu on hieman erikoinen. Tarinaa kertoo minäkertoja, joka romaanin alussa antaa ymmärtää olleensa paikalla ja muistavansa tapahtumia Jamaikan orjien vapauttamisen ajalta. Vähitellen tämä minäkertoja puolihuomaamatta häipyy näkyvistä tai oikeastaan vaihtuu kaikkitietävään kertojaan, joka pääsee romaanihenkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin ja tuntee heidän aikaisemmat elämänvaiheensa. Aivan romaanin lopussa minäkertoja palaa ääneen ja lausuu romaanin näennäisen viattomat mutta aiempien tapahtumien valossa ihon kananlihalle nostavat loppusanat. Romaanin kertojalla on myös pidäkkeetön mieltymys puolipisteeseen. Tähän tapaan:

Puro, josta uimalammikko sai vetensä, virtasi rotkossa pensaikon sisällä, joka oli aivan omansa houkuttelemaan tutkimusretkille; mutta syystä tai toisesta lapset eivät kulkeneet kovin pitkälle puron vartta. Jokainen kivi oli käännettävä, koska sen alta saattoi löytää rapuja, tai sitten John otti mukaansa urheilukiväärin, jonka hän latasi muutamalla lusikallisella vettä ampuakseen kolibreja lennosta; noita pieniä, hauraita lintuja ei voinut ampua kovemmalla panoksella. Sillä vain muutaman yardin päässä puron varrella oli punajasmiinipuu: valtava hehkuvien kukkien pilvi ilman ainuttakaan lehteä; se melkein peittyi kolibreihin, joiden väriloisto voitti kukatkin. Kirjailijat ovat usein joutuneet harhateille yrittäessään kuvata, miten jalokivenhohtoinen kolibri itse asiassa on; se on mahdoton tehtävä.

Tässä edellä olevassa kappaleessa on jo viittaus romaanin myöhempiin moraalipohdiskeluihin. Miksi ihmeessä jotain niin kaunista kuin kolibri pitäisi ampua? Lapselle syyksi riittää, että hän voi sen tehdä. Moraalilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Jamaikalla lapset kokevat ensin pienen maanjäristyksen ja heti sen perään pyörremyrskyn, joka tuhoaa heidän kotinsa lähes täysin. Tässä vaiheessa heidän vanhempana päättävät lähettää lapset turvaan Englantiin.

Emilylle maanjäristys on kirjaimellisesti järisyttävä kokemus. Ei niinkään siksi, että se olisi ollut edes kovin voimakas, vaan siksi, että itse sanaan maanjäristys liittyy hänellä jännittäviä mielikuvia. Paljon vaarallisempi pyörremyrsky ei enää tee häneen suurtakaan vaikutusta. Paljon koomisia tilanteita syntyy siitä, että lapset vasta opettelevat asianmukaista reagointia asioihin. Tässä harjoitteluvaiheessa he reagoivat sanoihin, eivät todellisuuden tapahtumiin. 

Kun Emilyn äiti myöhemmin lasten ollessa jo laivassa lähdössä Englantiin kertoo tälle, että matka Englantiin on kuin seikkailu, Emily reagoi yllättävästi: "En minä välitä enää seikkailuista!" Emily nyyhkytti. "Minullahan on maanjäristys!" 

Tässä romaanissa aikuiset ja lapset eivät ymmärrä toisiaan kuin satunnaisesti. Myöhemmin kotona rouva Bas-Thornton kertoo miehelleen:

"Hupsu pieni Emily! Panitko merkille, mitä hän sanoi viimeiseksi? Hän sanoi: 'Minullahan on jo maanjäristys.' Hänen on jollakin tavoin täytynyt sotkea se mahankivistykseen."

     Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän huomautti vielä:

     "John on kyllä heistä herkin; hänhän oli niin liikuttunut, ettei saanut sanaa suustaan."

Tosiasiassa eläinten rääkkääjä ja kolibrintappaja John oli niin hurmioitunut laivan köysistöstä, johon halusi jo päästä kiipeilemään, ettei vanhempien lähtö enää kiinnostanut häntä vähääkään.

Lasten merimatka saa todellisen seikkailun luonteen, kun heidät kaapataan merirosvolaivaan. Tässä vaiheessa kertomuksen komiikka saa aimo annoksen lisäpotkua. Lasten täysin ulkoa opittu uskonnollisuus törmää merirosvojen vinksahtaneisiin moraalikäsityksiin. Useimmiten lasten kanssa joutuvat pulaan kapteeni Jonsen ja perämies Otto. Lapset antavat täyden vastuksen hämmentyneille rosvoille.

Koska lapset kiintyvät merirosvoihin, he eivät halua myöntää itselleen, että nämä todella ovat rosvoja. Ristiriita ei mahdu heidän moraaliseen maailmankuvaansa. Kun he omin silmin näkevät merirosvot työssään, heidän on lopulta pakko mukautua ajatukseen. Pikkuinen Rachel aloittaa tässä vaiheessa tehokkaan merirosvojen käännytyksen. Melkoista ironiaa sisältyy kapteeni Jonsenin suuttumukseen. "En ole mikään uskovainen", kapteeni sanoi, "mutta uskontoa ei minun laivallani pilkata!"

Merirosvojen kuubalaisessa kotisatamassa Santa Luciassa myös aikuisten uskonnolliset pyrkimykset näyttäytyvät naurettavassa valossa. Bas-Thorntonien vanhin poika John kuolee kesken kaupungin papin järjestämän groteskin seimikuvaelman. John putoaa talon yläkerroksen luukusta, josta kuvaelmaan yritetään nostaa vinssillä oikeaa lehmää. 

Lasten reaktio Johnin kuolemaan on tyypillinen: he eivät enää koskaan mainitse Johnin nimeä. Ikävät asiat poistuvat, kun niistä ei puhuta. Koska näkökulma on vahvasti Emilyssä ja pienemmissä lapsissa, jää myös vähälle huomiolle, että Margaret muuttaa perämiehen hyttiin eikä häntä enää tavata kannella eikä lasten nukkumisruumassa. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Romaanin kertoja pohtii melko suoraan sitä mahdollisuutta, että lapset eivät itse asiassa ole ihmisiä. Vauvat ainakaan eivät ole.

     Alitajunnassaan jokainen kuitenkin myöntää niiden olevan eläimiä – miksi muuten aina nauretaan, jos vauva tekee jotakin joka muistuttaa ihmisen toimintaa, kuten nauretaan rukoilijasirkalle? Jos vauva olisi heikosti kehittynyt ihminen, ei sen toiminnoissa olisi mitään naurettavaa.

     Voitaisiin tietysti myös kysyä, ovatko lapsetkaan ihmisiä, mutta sitä en hyväksy. On pakko myöntää, ettei heidän ymmärryksensä ole meidän omaamme paljonkaan heikompi eikä tyhmempi, vaan että ero on ajattelutavassa (he ovat itse asiassa hulluja), ja tahtoaan ja mielikuvitustaan ponnistaen aikaihminen voikin ajatella lapsen tavoin, ainakin jossakin määrin – ja vaikka ei onnistuisi kuin hivenen, sekin jo riittäisi tekemään kyseenalaisuuden perusteettomaksi. Sillä yhtä mahdotonta kuin on ajatella mehiläisen tavoin, on ajatella sylilapsen tavoin.

Seuraavassa kappaleessa on iso juonipaljastus, joten lopeta lukeminen, jos haluat säilyttää yllätyksen.

Romaanin huumori saa todella mustia sävyjä, kun Emily tulee tappaneeksi kaapatun laivan hollantilaisen kapteenin. Syy tästä tosin merirosvolaivalla menee Margaretin tiliin, ja myöhemmin maallisessa oikeudessa kapteeni Jonsen ja perämies Otto tuomitaan kuolemaan tästä rikoksesta, jota eivät ole tehneet. 

Romaani on jo aiemmin tehnyt selväksi, että moraalilla on hyvin vähän tekemistä uskonnon kanssa. Uskonto esiintyy tässä kirjassa tapoina, muotoina ja tyhjinä sanoina. Romaanin loppuratkaisussa myös oikeuskäytäntö ja moraali leikataan irti toisistaan.

Romaanin loppu toi mieleeni Uhrilampaat-elokuvan lopun, jossa sarjamurhaaja Hannibal Lecter katoaa väkijoukkoon. Emilyllä tosin on kontollaan vain yksi murha. Lukijalle on jo käynyt selväksi, ettei lasten tekoja punnita – niitä ei saa punnita – samoilla punnuksilla kuin aikuisten.

Toisessa huoneessa Emily oli muiden vastatulleiden kanssa hieromassa ystävyyttä vanhempien oppilaiden kanssa. Katsellessaan noiden kirkkaiden, viattomien kasvojen ja pehmeiden, sirojen jäsenten onnellista vilinää ja kuunnellessaan loputonta, välitöntä lörpöttelyä Jumala kenties olisi voinut löytää Emilyn heidän joukostaan, minä en olisi voinut.

Rajumyrsky Jamaikassa -romaani on esitelty myös Keltainen kirjasto -kirjablogissa.

Muun muassa Viskiä! Viskiä! -menestyselokuvan ohjannut Alexander Mackendrick ohjasi myös tähän Richard Hughesin romaaniin perustuvan elokuvan A High Wind in Jamaica vuonna 1964. En tiedä, onko sitä esitetty Suomessa ja onko sillä suomenkielistä nimeä. Oman DVD-kappaleeni ostin Englannista. Elokuvassa kirjan tarinaa on muutettu ja vesitetty aika tavalla ja siitä on poistettu kohtia, jotka olisivat voineet närkästyttää "moraalista enemmistöä". Kuitenkin näin muunneltunakin elokuva on oikein onnistunut vinksahtanut komedia.

Tänä vuonna edesmennyt kirjailija Martin Amis (1949–2023) esiintyi kyseisessä elokuvassa 15-vuotiaana. Hän näytteli Thorntonien 12-vuotiasta Johnia, joka elokuvassa – kuten kirjassakin – saa surmansa jo varhaisessa vaiheessa. Martin Amis oli lapsena – kuten aikuisenakin – pienikokoinen, joten hän meni täydestä kolme vuotta nuoremman Johnin roolissa.

Richard Hughes, Rajumyrsky Jamaikassa. Tammi 1956. Englanninkielisestä alkuteoksesta A High Wind in Jamaica (1929) suomentanut Tauno Tainio.

William Trevor: The Old Boys

Susan Hillin kirja oman kirjahyllynsä aarteista palautti mieleeni kirjailija William Trevorin (1928–2016), jonka useita romaaneja ja novellikokoelmia luin parikymmentä vuotta sitten ja pidin jokaisesta. Hyllyssä näytti olevan vielä joitakin odottamassa lukuvuoroaan. Niistä valitsin tämän hänen varhaisteoksensa The Old Boys vuodelta 1964. 

Trevor piti tätä romaania uransa varsinaisena aloituksena, vaikka hän oli kyllä jo kuusi vuotta aiemmin julkaissut yhden heikosti menestyneen romaanin. Tuosta A Standard of Behaviour -esikoisesta Trevor sanoutui irti eikä olisi halunnut, että sitä enää julkaistaisiin uudelleen. Kustantaja ei toivomusta noudattanut: Trevorin suosio nousi 1970- ja 1980-luvuilla useiden kirjallisuuspalkintojen myötä sellaiseen lentoon, että hänen pesulakuittinsa ja kauppalistansakin olisi voitu julkaista tappioitta. Suomeksi William Trevorin kirjoja ei jostain syystä kuitenkaan ole käännetty, vaikka hänen nimensä toistui usein Nobel-veikkauksissakin 2000-luvulla. Ruotsiksi käännöksiä on puolenkymmentä.

The Old Boys -romaanin päähenkilöt ovat noin seitsemänkymmenen ikäisiä. Monet heistä osallistuvat lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksen entisten oppilaiden yhdistyksen toimintaan. Sisäoppilaitos on muovannut heitä jokaista: osa muistaa ahdistavan epäoikeudenmukaisuuden, toiset muistelevat kouluvuosia elämänsä huippuaikana. 

Romaanin juonessa on kyse kilpailusta yhdistyksen uuden puheenjohtajan paikasta. Keinoja kaihtamattomaan kamppailuun tuo lisälämpöä alkusyksyn poikkeuksellinen helleaalto. Varteenotettavin ehdokas on herra Jaraby. Sisäoppilaitostyyliin etunimet eivät ole tässä romaanissa erityisen tärkeitä.

Jaraby on ollut kouluaikanaan pahimmanlaatuinen simputtaja. Tähän häntä on kannustanut erityisesti yksi opettaja, nimeltään Dowse, jonka mielestä ihmisen nöyryyttäminen ja nujertaminen hyvässä tarkoituksessa koituu kaikkien onneksi. Dowsen suosikkina ja käskyjen toimeenpanijana Jaraby on saanut kokea humalluttavan vallan tunteen. Vanhuuteen asti hän on ollut uskollinen opettajansa opeille. Jarabylle Dowse on ollut lähes pyhimys, joten hänelle on suuri järkytys, kun kenraaliksi kohonnut entinen oppilastoveri vanhojen oppilaiden tapaamisessa täräyttää opettajasta kiusallisia totuuksia. 

Jaraby on ankarilla asenteillaan ja irrationaalisilla mielipiteillään pilannut perhe-elämänsä. Hän käy vaimonsa kanssa jatkuvaa koomisen muodollista sanasotaa, jossa toisen sanat ymmärretään väärin aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Jaraby myös yrittää löytää lääkärin, joka toteaisi hänen vaimonsa mielisairaaksi. Lääkärit kuitenkin vain raivostuttavasti kiinnittävät huomionsa Jarabyn omaan kummalliseen käytökseen. 

Jaraby on aikanaan pakottanut oman poikansa oppilaaksi vanhaan oppilaitokseensa, vaikka pojan henkinen rakenne ei ole ollenkaan sopinut sisäoppilaitoselämään. Hänen auktoriteettikapinansa on ilmennyt muun muassa puuron piilottamisena lämpöpatterien taakse. Aikuistuneen pojan elämään liittyy ongelmia poliisin kanssa. Enimmän osan ansioistaan hän saa undulaattien kasvatuksesta. Isän irrationaalinen kammo kaikkea australialaista kohtaan saa näpäytyksen, kun poika täyttää vanhempiensa talon näillä alun perin Australiasta peräisin olevilla siivekkäillä.

Eniten Jarabyn nousua vanhojen oppilaiden yhdistyksen johtoon vastustaa Nox, joka on koko kouluaikansa saanut kärsiä Jarabyn simputuksesta. Nox jopa palkkaa yksityisetsivän etsimään jotain raskauttavaa tietoa Jarabysta. Jarabyn pojan laittomuudet tarjoavat lopulta Noxille keinon Jarabyn syrjäyttämiseen. Noxin palkkaama yksityisetsivä Swingler kuuluu ihmistyyppeihin, joita Trevor kuvaa mainiosti useissa teoksissaan: hän on ihminen, jolta tuntuu puuttuvan moraalinen aisti kokonaan. Ilman pienintäkään kitkaa hän liukuu etsivästä kiristäjäksi.

Koomisissa sivurooleissa ovat "vanhat pojat" Sole ja Cridley. He asuvat täysihoitolassa ja saavat sisältöä elämäänsä tilaamalla sinne erilaisia tuotteita kokeilukäyttöön tai kutsumalla paikalle tuotteiden esittelijöitä. Pensionaatin johtajatar, neiti Burdock, joutuu sitten häätämään pois esimerkiksi keskuslämmitysjärjestelmän kauppiaan, jonka vanhat miehet ovat uteliaisuuttaan taloon kutsuneet. 

Komiikkaa syntyy tässä romaanissa muun muassa siitä, että vanhat miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan vailla kosketusta nykyhetkeen. Myös ihmisten muodollinen puheenparsi ja irrelevantit yksityiskohdat heidän tarinoissaan kutkuttivat nauruhermojani.

Solen ja Cridleyn puuhat saavat synkempiä sävyjä, kun he hämmentävät ystävänsä Turtlen uskottelemalla tämän kosineen neiti Burdockia. Turtlen emotionaalinen stressi muodostuu kohtalokkaaksi vanhojen oppilaiden tapaamisjuhlassa.

Romaani säännöstelee tunteita taitavasti. Välillä kaikkitietävä kertoja menee aivan henkilöiden sisäisen maailman ytimeen niin, että lukija liikuttuu. Toisinaan taas kerronta – varsinkin ihmisten pimeää puolta kuvatessaan – on täysin tunteetonta, ulkopuolisen kylmää. Tältä osin mieleeni tuli Evelyn Waugh, jonka muistelen yhdessä romaanissaan (Decline and Fall) kertoneen keskeisen henkilön kuolemasta sivulauseessa.

Romaanin lopussa hellejakso päättyy sateeseen. Rouva Jaraby katselee televisiota ilman ääntä, kuten hänen tapansa on. Ilmeisesti avioliitto, jossa puhe ei tarkoita mitään, on opettanut hänet tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä, joilla on vaikeampi valehdella. Aviomiehen, herra Jarabyn, haave on romahtanut. Miehen kissa on tapettu, poika on pidätetty ja hänen undulaattinsa ovat kuolemassa. Talossa ovat jäljellä enää he kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan.

Romaani päättyy rouva Jarabyn kysymykseen miehelleen: "Kuinka todistamme, että emme ole kuolleet?"

William Trevor, The Old Boys. Penguin Books 1980. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1964. Kannen kuva: James Marsh. 189 s.

David Foenkinos: Charlotte

Kerron alkuun tämän romaanin päähenkilön, kuvataiteilija Charlotte Salomonin, keskeiset elämänvaiheet. Samalla tulen tietenkin paljastaneeksi tämän elämäkerrallisen romaanin "juonen", sillä kirja on uskollinen todellisen elämän tapahtumille. En usko, että juonipaljastukset haittaavat tässä tapauksessa kovinkaan paljon. Vaikka tietäisit etukäteen kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, luet tätä romaania henkeäsi pidätellen ja toivoen ilman toivoa – niin minäkin tein. 

Charlotte Salomon syntyi Berliinissä juutalaisten vanhempiensa ainoaksi lapseksi vuonna 1917. Isä Albert oli tutkimukseen suuntautunut lääkäri ja myöhemmin lääketieteen professori. Äiti Franzisca kuului Grünwaldien sukuun. Kahdeksanvuotiaana Charlotte menetti äitinsä. Charlottelle kerrottiin, että äiti oli menehtynyt influenssaan. Isä meni melko pian uusiin naimisiin. Charlotten äitipuoli Paula oli oopperalaulaja. Paulasta ja musiikista tuli Charlottelle hyvin tärkeitä. 

Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Berliinin juutalaisten elämään tuli paljon rajoituksia. Monet Salomonien tuttavista lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon. Charlotten äidin vanhemmat muuttivat Etelä-Ranskaan. Albert Salomon ei halunnut lähteä ja uskoi, että poliittinen tilanne pian rauhoittuisi. ("Pessimistit päätyivät Hollywoodiin, optimistit Auschwitziin", on todennut Yhdysvaltoihin paennut elokuvaohjaaja Billy Wilder.)

Charlotte onnistui pääsemään taidekouluun, vaikka juutalaisten kiintiötä oli pienennetty. Näihin aikoihin Charlottella oli intohimoinen rakkaussuhde äitipuolensa laulunopettajaan, Alfred Wolfsohniin. Wolfsohn oli ensimmäisen maailmansodan kokemustensa henkisesti vammauttama ja hänelle sitoutuminen tavanomaiseen seurusteluun oli vaikeaa. Hän kuitenkin kannusti Charlottea maalaamaan ja uskoi tämän lahjoihin.

Kaksi vuotta myöhemmin juutalaisten opiskelu kävi niin vaikeaksi, että Charlotten oli pakko lopettaa. Lahjakkuutta häneltä ei puuttunut. Hänelle oli vastentahtoisesti jouduttu jopa antamaan palkinto töistään, kun arvosteluraati oli anonyymeistä töistä valinnut hänen teoksensa parhaiksi.

Jouduttuaan Kristalliyön jälkeen pidätetyksi Charlotten isä päätti lähettää Charlotten isovanhempien luokse Villefranche-sur-Merin pikkukaupunkiin Etelä-Ranskaan. Siellä Charlotte sai suojelijan ja tukijan amerikkalaisesta Ottilie Mooresta. 

Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Charlotte muutti isovanhempiensa kanssa Nizzaan. Siellä hänen isoäitinsä yritti itsemurhaa. Tässä vaiheessa isoisä kertoi Charlottelle totuuden äidin kuolemasta: äiti oli surmannut itsensä hyppäämällä makuuhuoneensa ikkunasta. Samalla isoisä paljasti, että myös useat muut Charlotten äidin sukulaiset olivat päättäneet itse elämänsä. Vähän tämän paljastuksen jälkeen myös Charlotten isoäiti vartioinnista huolimatta onnistui riistämään hengen itseltään hyppäämällä ikkunasta asuinkerrostalonsa sisäpihalle.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isoisän käytös muuttui. Hän vaati Charlottea keskittymään hänen hoitamiseensa eikä taiteeseen, jossa isoisä ei nähnyt mitään arvokasta. Kaiken lisäksi Charlotte ja hänen isoisänsä joutuivat myös joksikin aikaa internoiduiksi Gursin vankileirille. Vasta seitsemänkymmentä vuotta Charlotten kuoleman jälkeen tuli julkisuuteen hänen pitkä kirjeensä, jossa hän vihjasi isoisän yrittäneen käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja paljasti aiheuttaneensa isoisän kuoleman lääkkeillä, jotka oli sekoittanut tämän ruokaan.

Ottilie Mooren avulla Charlotte tutustui tohtori George Moridisiin, Villefranchessa toimineeseen lääkäriin, joka kannusti Charlottea käsittelemään kuvataiteen keinoin traumaattisia kokemuksiaan. Charlotte sai myös uuden suojelijan Saint-Jean-Cap-Ferratissa sijaitsevan pensionaatti La Belle Auroren omistajattaresta, joka antoi yhden pensionaatin huoneista maksutta Charlotten käyttöön. Siellä Charlotte maalasi ja kirjoitti suurimman osan kuvista ja teksteistä Leben? oder Theater?: Ein Singspiel -teokseensa. Lopullisessa muodossaan teoksessa on 769 kuvitettua sivua ja se kertoo Charlotte Salomonin ja hänen sukunsa tarinan. Kuvissa näkyy vahvasti muiden muassa Vincent van Goghin ja Marc Chagallin vaikutus.

Natsien juutalaisvainojen ulottuessa Etelä-Ranskaan asti Charlotte oli muuttanut takaisin Villefranche-sur-Meriin. Hän antoi taideteoksensa tohtori Moridisille säilytettäviksi. "Ne ovat minun koko elämäni", hän sanoi. Villefranchessa Charlotte oli tavannut myös itävaltalaisen pakolaisen, Alexander Nagelin. He rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. 

Syksyllä 1943 jonkun paikallisen asukkaan ilmianto johti pariskunnan pidätykseen. Heidät kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa Charlotte kaasutettiin kuoliaaksi saapumispäivänään. Alexander Nagel kuoli leirillä muutamaa kuukautta myöhemmin.

Charlotte Salomon oli kuollessaan 26-vuotias ja kuudennella kuukaudella raskaana.

Charlotten isä ja äitipuoli selvisivät vainoista paettuaan Hollantiin. He saivat sodan jälkeen haltuunsa Charlotten elämäntyön. Tätä suurteosta säilytetään nykyisin Amsterdamin juutalaishistoriallisessa museossa.

Kaikki tämä edellä mainittu tulee ilmi David Foenkinosin romaanissa. Kyseessä on kuitenkin fiktio. Se tehdään selväksi yksinkertaisella tavalla: romaani on kirjoitettu säemuotoon. Jokainen virke on omalla rivillään. Tämä näennäisen yksinkertainen ratkaisu riittää kohottamaan kerronnan yleispätevälle tasolle. Tunsin lukevani eeposta ihmisen pahuudesta ja järjettömyydestä ja taiteen kapinallisesta ja sovittavasta voimasta.

Romaanin kieli on selkeää ja asenne kerrottuun on suora. Kerronta etenee preesensissä. Välillä kirjailija kertoo siitä, miten löysi aiheensa ja miten hänen tutkimuksensa etenivät. Joskus vakavassa tarinassa pilkahtelee myös huumori. Säerakenne antaa tyylille kuitenkin kohtalonomaisuuden tuntua. Sama vaikutus on retorisilla kysymyksillä. Mitä Charlotte nyt ajattelee? Mitä hän tuntee? Joskus yhteen ainoaan lauseeseen kiteytyy järkyttävän paljon tunnetta. Tässä puhuvat muusat ja historian ääni.

Tämä romaani on yksi voimakkaimmin minuun tänä vuonna vaikuttaneista kirjoista. Puhuin tästä kirjasta melkein pakkomielteisesti puolisolleni sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Charlotte Salomonin tarina sai hänetkin internetiin etsimään tietoja taiteilijasta ja jakamaan löytönsä kanssani. 

Charlotte-romaani voitti Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Samana vuonna Ranskan toisen asteen opiskelijat valitsivat sen myös Prix Goncourt des lycéens -palkinnon saajaksi.

David Foenkinos, Charlotte. Gallimard 2016. Collection Folio n° 6135. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2014. Kansikuvassa yksityiskohta Charlotte Salomonin omakuvasta vuodelta 1940. 254 s.