Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Tämä nuorille lukijoille suunnattu Terry Pratchettin romaani löytyi kesämökin lähikirjaston poistohyllystä. Harvinainen onnenpotku! Useimpien Pratchettin romaanien suomenkieliset painokset ovat kiven alla. Antikvariaateissa niiden hinta on ylittänyt muiden kuin intohimoisten Pratchett-harrastajien kipurajan. Olen ihmetellyt jo aiemmin täällä blogissa, miksei niistä oteta uusia painoksia. Kysyntää näyttäisi olevan.

Se, että Vapaat pikkumiehet on suunnattu nuorille, ei millään tavalla haitannut lukemista. Nuortenromaaniksi sen mieltääkin lähinnä sen päähenkilön, Tiffany Särkyisen, iän takia. Tiffany on tässä romaanissa 9-vuotias. Pratchett jatkoi Tiffanyn kasvutarinaa vielä neljässä myöhemmässä romaanissa. Poikani aloitti romaanisarjan muistaakseni juuri 9-vuotiaana. Hän on kertonut, että oli hauskaa kasvaa samaa tahtia päähenkilön kanssa. Tyttärilleni saman elämyksen tarjosivat Harry Potter -romaanit. 

Pratchettin romaanit sijoittuvat Kiekkomaailmaan, joka on sopivasti samanlainen kuin oma maailmamme ja kuitenkin jännittävällä tai hullunkurisella tavalla erilainen. Miljöö tekee kirjoista ajattomia. Voisin siis lämpimästi suositella romaanisarjaa Tiffany Särkyisestä myös nykylapsille. Ne olisivat myös hyviä lahjakirjoja. Jos siis niitä jostain voisi ostaa!

Jotkut lastenkirjailijat ja kirjastonhoitajat tuskastuvat kaltaisiini muumioihin, jotka suosittelevat vanhoja kirjoja, kun niin paljon hyviä uusiakin on tarjolla. Ymmärrän kritiikin. Tästä blogista on kuitenkin turha etsiä tukea käsitykselle, että kirjan ikä lasketaan kuukausissa ja että lapsetkin on kasvatettava heti pienestä markkinaehtoisiksi kirjan kuluttajiksi.

Vapaat pikkumiehet ei tyyliltään poikkea Pratchettin muusta tuotannosta. Siinä on vallalla sama lempeä huumori ja maailmaa syleilevä humanismi, jota kaikki Pratchettin kirjat pursuilevat. Pratchettin kirjat antavat uskoa siihen, että hyvyyttä on olemassa ja että tieto voittaa luulon. Elämä on kaikin puolin mukavampaa, jos ihmiset ovat kilttejä eivätkä ilkeitä. Kuten Pratchettin "aikuisten kirjoissakin" Vapaissa pikkumiehissä on mukana myös pikkutuhmaa huumoria. Tiffany on perhetaustansa takia perillä lampaiden lisääntymisestä, joten hän ymmärtää myös ihmisten ja "vapaiden pikkumiesten" parinmuodostusrituaaleja. 

Tiffanyn perhe elää maaseudulla lampaanhoidon ja juustonvalmistuksen antamilla tuloilla. Vanhempien ja Tiffanyn lisäksi perheeseen kuuluu pikkuveli Wentworth, josta Tiffany joutuu usein vastentahtoisesti huolehtimaan. Wentworth on karkeille perso narisija, joka alkaa itkeä, jos ei saa tahtoaan läpi. 

Tiffanylla on ollut myös isoäiti, piippua poltteleva vähäpuheinen muori. Romaani jättää lukijan tulkittavaksi, onko isoäiti ollut noita vai ainoastaan hyvät hoksottimet omaava luonnon ja ihmisten tarkkailija. Syystä tai toisesta ihmiset edelleen vievät piipputupakkaa isoäidin haudalle. Isoäidin paimenkoirat ovat olleet taidoiltaan normaalin koiran yläpuolella. Koirat ovat salaperäisesti kadonneet isoäidin kuoltua.

Tiffanyn melko tavanomaiseen elämään tulee muutos, kun olentoja toisesta todellisuudesta alkaa putkahdella hänen maailmaansa. Lähijoelle ilmaantuu näkki, jonka kynsistä Tiffany töin tuskin saa veljensä pelastetuksi. (No, oikeastaan hän kyllä käyttää veljeään näkin syöttinä.) Valurautainen paistinpannu osoittautuu hyväksi aseeksi keijumaailmasta tunkeutuneita otuksia vastaan. 

Keijujen kuningatar onnistuu kuitenkin karamelleillä houkuttelemaan Wenthworth-veljen omaan maailmaansa. Keijujen maailmassa vallitsee ikuinen talvi. Yhteydet Narniaan ovat ilmeiset. Pratchett harrastaa mielellään intertekstuaalisia lainauksia. Aikuisten kirjoissa lainoja on eniten Shakespearelta. On sopivaa, että nuortenkirjassa lainataan teoksista, jotka nuori lukija voi tuntea. Mukana on myös satiirisia viittauksia tuttuihin satuihin.

Ärsyttäväkin veli on joka tapauksessa veli, joten Tiffany yrittää tietenkin pelastaa Wentworthin. Avukseen hän saa ystävälliseltä noita Puutiaiselta rupikonnan. Rupikonnan alkuperäisestä ammatista – siis ajalta jolloin hän vielä oli ihminen – on yllättävää hyötyä lopullisessa taistossa keijumaailman hirviöitä vastaan. Keijumaailman tekee erityisen vaaralliseksi ja kiehtovaksi se, että siellä unet muuttuvat todeksi.

Tärkeimmät apulaiset Tiffanylle ovat kuitenkin kirjan nimessä mainitut vapaat pikkumiehet. Kyseessä on pikkuruisten sinisten miesten klaani – Nac Mac Feeglet, joitten elämän sisältönä on varastelu ja tappeleminen. Vastustajan puutteessa he tappelevat vaikka keskenään. He ovat olleet keijujen kuningattaren palveluksessa, mutta sanoutuneet irti vapauden kaipuunsa ja kuningattaren ilkeyden ja ahneuden tähden. Heistä ei ole ollut oikein varastaa jonkun mummelin viimeistä sikaa.

Seikkailun tiimellyksessä perehdytään tarkemmin myös Feeglen klaanin tapoihin. Vapaat pikkumiehet uskovat ensinnäkin olevansa kuolleita. Kun he sitten kuolevat tai oikeammin "saavat kutsun Viimeiseen maailmaan", he itse asiassa uskovat siirtyvänsä eläviksi. Mielenkiintoinen ja varmasti Feeglejen rohkeutta taisteluissa lisäävä ajatusmalli.

Klaania johtaa naispuolinen kelda. Lähes kaikki klaanin miehet ovat hänen poikiaan. Heidän lisäkseen klaaniin kuuluu myös yksi keldan veli, gonnagle William, hiiripillin soittaja. Tyttölapset, jotka ovat harvinaisia, lähtevät aikuisiksi vartuttuaan keldoiksi toisiin klaaneihin.

Feeglejen kelda kuolee romaanin aikana ja nimeää Tiffanyn seuraajakseen. Tiffany joutuu valitsemaan itselleen aviomiehen klaanin miesten joukosta, minkä hän epäröinnin jälkeen tekeekin, koska tarvitsee klaanin apua kipeästi. Valitulle, Rosmo Kukavaan Feeglelle, on helpotus, kun Tiffany ilmoittaa, että häillä ei sitten ole kiirettä. Ne voidaan pitää suunnilleen iäisyyden päästä. Jää aikaa lähetellä kutsuja ja niin edelleen.

Kääntäjälle on sattunut lapsus muutamaan kertaan, kun Rosmosta käytetään nimeä Rob. Englanninkielinen nimi Rob Anybody on siis vahingossa jäänyt kääntämättä. Muutenhan käännös on erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että Pratchettin huumori perustuu usein sanaleikkeihin.

Pratchettin tapa vääntää vitsi kuiviin – ja sen jälkeenkin vielä pari kierrosta – on mukana tässäkin romaanissa. Tässä esimerkki:

"Mikä sinun nimesi on, pikkumies?" Tiffany kysyi.

"Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti. Meillä Feegleillä ei ole kovinkaan monta eri nimeä, niin että meitin on pidettävä niitä yhteisinä."

"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Pikku-Jock -" Tiffany aloitti

"Siinä pitäis olla Keskikoinen-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi.

"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock, minä voin -"

"Sen pitäis mennä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock huomautti. "Sulta jäi yksi Jock sanomatta", hän lisäsi avuliaasti.

"Etkö olisi onnellisempi, jos nimesi olisi vaikkapa Henry?" Tiffany kysyi uupuneesti.

"Hoo, ei ikinä, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi ja kurtisti kasvojaan. "Kyllähän sä kennaat, ettei sillä nimellä oo minkäänlaista historiaa. Sen sijaan on ollut vaikka miten monta urhoollista soturia, joitten nimenä on ollut Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Hoo, sehän on melkein yhtä kuulu nimi kuin itse Pikku-Jock! Tietty, jos Pikku-Jock itse saisi kutsun Viimeiseen maailmaan, niin silloin musta tulisi Pikku-Jock, vaikka en voi väittääkään etten pitäisi nimestä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jockin seikkailuista kerrotaan monta uljasta tarinaa", pikkumies lisäsi ja näytti niin hartaalta, ettei Tiffanylla ollut sydäntä huomauttaa, että ne tarinat olivat varmaankin pitkänpuoleisia.

Tiffany oppii paljon matkallaan keijujen maassa. Hän oppii muun muassa, että itsekkyyskin voi olla hyväksi. Jos ottaa kaikkien hyvinvoinnin omaksi asiakseen, tämän asian itsekäs edistäminen saa aikaan hyvää.

Romaanin loppu on onnellinen, kuten nuorten romaaniin kuuluukin.

Jälkisanoissaan Terry Pratchett kertoo, että romaanissa ohimennen esiintyvä taulu on todella olemassa. Se on esillä Lontoon Tate-galleriassa. Kyseessä on  Richard Daddin maalaus The Fairy Fellers' Master-Stroke. Googlasin taulun – ja siellähän ovat lähes kaikki tämän romaanin henkilöt!

Vapaat pikkumiehet -romaania on luettu myös ainakin blogeissa Ankin kirjablogi, Kirjahilla ja Kirjojen rakastaja.

Terry Pratchett, Vapaat pikkumiehet. Karisto 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Wee Free Men (2003) suomentanut Mika Kivimäki. Kansikuva: Paul Kidby. 363 s.

Terry Pratchett: The City Watch Trilogy

Siinä vaiheessa kun Terry Pratchettin kustantaja Victor Collancz Ltd vuonna 1999 julkaisi tämän "trilogian", oli jo tiedossa, että Ankh-Morporkin kaupunkivaltion poliiseista kertova romaanisarja ei jäisi kolmeen osaan. Loppujen lopuksi sarja kasvoi kahdeksan osan mittaiseksi. City Watch -poliisit – tai Vartiosto, kuten heitä suomennoksissa nimitetään – esiintyivät pienemmässä osassa myös useissa muissa Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuvissa fantasiaromaaneissa.

Romaanien Ankh-Morporkin keskiaikaisessa feodaalivaltiossa asukkaat törmäävät hyvin nykyaikaisilta vaikuttaviin ajatuksiin ja ongelmiin. Erityisesti erilaisuuden kohtaaminen sekä sukupuoliroolit ovat Pratchettin syynissä näissä romaaneissa. Lempeä satiiri kohdistuu ennakkoluuloihin. Kirjat henkivät suvaitsevaisuutta, josta on vaikea löytää rotu-, sukupuoli- tai lajisortoa – toisin kuin suurimmasta osasta saman ajan fantasiakirjallisuutta.

Teoksen ensimmäinen romaani Guards! Guards! tutustuttaa lukijan sarjan keskeisiin henkilöihin ja Ankh-Morporkin kaupunkiin. Ankh-Morporkin hallitsijan – patriisi Vetinarin – käsitys on, että rikollisuutta on joka tapauksessa kaikkialla, joten on parasta, että se on järjestäytynyttä rikollisuutta. Tästä syystä hän on laillistanut rikokset erityisten kiltojen haltuun. Kaupungissa toimivat muiden muassa varkaiden ja salamurhaajien killat. Nämä lailliset ammattikunnat saavat suurimman osan tuloistaan perimistään suojelurahoista. Näin ollen ammattimainen rikollisuus itse asiassa paradoksaalisesti vähentää rikollisuutta. Poliiseille rikoksiin puuttuminen on järjestelyn takia ymmärrettävästi vaikeaa.

Rikosten laillisuuden takia kaupungin poliisivoimat ovat ensimmäisen romaanin tapahtumien aikaan uneliaassa ja korruptoituneessa tilassa. Poliisit yrittävät ennen kaikkea välttää rikoksiin puuttumista. Yövartioston kapteenille Samuel Vimesille, jonka omalletunnolle järjestely ei sovi, tällainen passiivinen asenne työhön on aiheuttanut vakavan alkoholiongelman ja ilmeisesti vähintään keskivaikean masennuksen.

Poliisiaseman muut työntekijät ovat eläkeikää lähestyvä kersantti Colon, jolle rikollisten välttely sopii hyvin hieman pelkurimaisen luonteen takia, sekä korpraali Nobby, jolle poliisin univormu on lähinnä peiteasu omille pikkurikoksille. Asemalle pestautuu töihin myös kääpiöiden adoptoima ja syrjäisessä kaivosyhteisössä kasvanut poliisikokelas Carrot. Carrot on tässä sarjan ensimmäisessä osassa yksinkertainen ja viaton hahmo, jonka yritykset toimia ulkoa opettelemiensa poliisin käsikirjan sääntöjen mukaan johtavat koomisiin tilanteisiin läpikotaisin korruptoituneessa kaupungissa. 

Guards! Guards! -romaanin juoni käsittelee vallananastusyritystä, jossa apuna käytetään taikakeinoin esiin manattua valtavaa lohikäärmettä. Tällaiset suuret lohikäärmeet ovat Ankh-Morporkissa jo historiaa ja tarujen ainesta, mutta pieniä suolohikäärmeitä lähiseudulla edelleen tavataan. Tutkimustensa takia Sam Vimes tutustuu pienten lohikäärmeiden kasvattajaan, upporikkaaseen leidi Ramkiniin. Juoneen saadaan tätä kautta myös pieni romanttinen haara.

Romaanisarjan ensimmäisessä osassa henkilöt ovat vielä luonnosmaisia. Jokaisella on yksi tai kaksi hallitsevaa piirrettä, joiden koomiset mahdollisuudet kyllä käytetään tehokkaasti. Vasta sarjan toisessa osassa, romaanissa Men at Arms, Terry Pratchett tuntuu oivaltaneen, mitä kaikkea muuta henkilöistä on saatavissa irti. Tämän kokoomateoksen kolmesta romaanista Men at Arms on suosikkini. Sen juoni, jota en aio tässä tarkemmin selostaa, ottaa tehokkaasti hallintaansa rikosromaanin keinot. Romaani on parodisista elementeistään huolimatta oikea jännittävä dekkari.

Pratchettin kerronnalle on ominaista eräänlainen pragmaattisuus: jos jännite vaatii, tarina kerrotaan näkökulmahenkilön havaintojen kautta mutta yhteen näkökulmaan ei sitouduta. Näkökulma vaihtuu useaan kertaan. Välillä kertoja ottaa kaikkitietävän kertojan roolin ja kommentoi henkilöitä ja tapahtumia ulko- ja yläpuolelta. Tässä romaanissa tarinassa hypähdellään useiden eri henkilöiden ja poliisin työparien välillä. Nopeat leikkaukset synnyttävät elokuvallisen vaikutelman.

Poliisilaitos ja henkilögalleria laajenee tässä osassa, kun poliisin palvelukseen hyväksytään muutkin kuin ihmiset: kääpiöt, peikot ja ihmissudet. Lopulta myös kuolemattomat: zombit ja vampyyrit. Kolmannessa osassa poliisivoimiin liittyy vielä ensimmäinen golemkin.

Men at Arms sijoittuu pääosin päivään, jolloin kapteeni Sam Vimesin on määrä astua avioon leidi Ramkinin kanssa. Tämän jälkeen hänen on tarkoitus erota poliisivoimista ja jäädä elelemään varakkaan herrasmiehen elämää puolisonsa omaisuuden turvin. Sam Vimesin luonnekuva kasvaa syvemmäksi, kun saamme tietoa myös hänen lapsuudestaan. Lukijalle käy vähitellen selväksi, että Sam Vimesin luonteelle joutilas elämä ei tule sopimaan: hänen depressiivinen luonteensa kaipaa voimakkaampia ärsykkeitä. Kuten hän itse toteaa, hän tuntee todella elävänsä vain silloin, kun joku yrittää tappaa hänet.

Ensimmäisessä osassa Sam Vimes menetti poliisin rintamerkkinsä rangaistukseksi vähäksi aikaa. Kun hänelle nyt on käydä samalla tavalla, se ottaa yllättävän koville. Ehkä Pratchett on unohtanut, miten helposti merkistä luopuminen Vimesille kävi ensimmäisessä osassa. Tai sitten hän on halunnut osoittaa, miten Vimesin moraali on muuttunut. Asenne ei enää ole "anna olla" vaan "ota selvää".

Tässä sarjan toisessa osassa Pratchett on myös oivaltanut kokelas Carrotin mahdollisuudet. Enää hän ei ole sama tietämätön tomppeli kuin ensimmäisessä osassa. Tiedonhaluinen nuorukainen parantaa osaamistaan kaikilla elämänalueilla.

Carrot read books in his spare time. Not well. He'd have real difficulty if you cut his index finger off. But continuously. And he wandered around Ankh-Morpork on his day off.

Carrot on edelleen monella tavalla viaton, mutta enää hänen moraalinen eheytensä ei ole pelkästään komiikan lähteenä. Hänen kauttaan romaani osoittaa, kuinka suuren vaikutuksen yhteisön työmoraaliin voi yksikin työntekijä saada aikaan. Carrot muuttuu tässä osassa naureskelun kohteesta ihailluksi poliisimieheksi. Hän saavuttaa niin kaupunkilaisten kuin kollegoidensakin varauksettoman arvostuksen. Tämän osan lopussa Carrot ylennetään poliisikapteeniksi.

Rikos, joka liittyy tehokkaaseen tuliaseeseen vaarallisissa käsissä, saadaan ratkaistuksi. Sam Vimes myös pääsee naimisiin. Myös Carrotin tarinaan saadaan monta romanttista juonnetta: hänen syntyperänsä salaisuus alkaa hieman selvitä ja hän myös rakastuu yhteen uusista työtovereistaan.

Hetken vaikutti siltä, että Pratchett sortuu viihdekirjallisuuden kaavaan, jossa seksin palkka on kuolema. Siis tarkoitan kaavaa, jossa toinen päähenkilöistä kuolee pian sen jälkeen, kun suhde on muuttunut niin sanotusti vakavammaksi. Pratchett välttää tämän ansan kekseliäällä tavalla.

Sarjan kolmas osa, Feet of Clay, ratkoo rikosta, jossa kaksi harmittomalta vaikuttavaa vanhusta on murhattu. Rikoksia yhdistää tapahtumapaikoilta löytynyt savi, joka johtaa tutkijat savesta tehtyjen ihmishahmojen, golemien, pariin. 

Viihteellisellä ja hauskalla kerronnalla Pratchett nostaa jälleen kerran pinnalle vakavia kysymyksiä toiseudesta, erilaisuudesta sekä hyväksikäytöstä ja itsemääräämisoikeudesta.

Poliisien rikostutkinta kehittyy nykyaikaiseen suuntaan, kun tässä osassa poliisivoimiin liittyy alkemistikääpiö Cheery – tai Cherry – Littlebottom. Cherryn forensiset tutkimukset ovat tärkeässä osassa rikosten ratkaisemisessa.

Yksi Pratchettin komiikan lähteistä on leikittely kerronnan konventioilla ja niiden tekeminen näkyviksi. Romaanisarjan ensimmäisessä osassa hän esimerkiksi leikkii sillä seikkailutarinan konventiolla, jossa onnistumisen todennäköisyyden väheneminen itse asiassa lisää onnistumisen mahdollisuutta. Sankarihan yleensä selviää lähes mahdottomasta tilanteesta. Niinpä tämän tarinan ratkaisuhetkillä osalliset säikähtävät, kun heidän mahdollisuutensa paranevat: tarinan kieron logiikan mukaan se merkitsee suurempaa mahdollisuutta epäonnistumiseen.

Konventioilla leikittely koskee myös kieltä, esimerkiksi tähän tapaan romaanissa Feet of Clay:

'D*mn!' said Carrot, a difficult linguistic feat.

Terry Pratchett, The City Watch Trilogy. Victor Collancz Ltd 1999. Kirja sisältää romaanit Guards! Guards! (Vartijat hoi!), Men at Arms (Vartiosto valmiina palvelukseen) ja Feet of Clay (Savijaloilla). Ne ovat ilmestyneet myös suomeksi suluissa mainituilla nimillä Marja Sinkkosen ja Mika Kivimäen suomentamina. Kansikuva: Josh Kirby. 759 s.

Terry Pratchett: Hogfather (Valkoparta Karjupukki)

Aloitin hivuttautumisen kohti joulutunnelmaa lukemalla Terry Pratchettin 20:nnen Kiekkomaailmaan sijoittuvan fantasiaromaanin. Pratchettin Kiekkomaailmassa ei tosin vietetä joulua eikä siellä siis ole Joulupukkiakaan. Jokaiselle Kiekkomaailma-romaanien lukijalle on kuitenkin selvää, että Pratchett kirjoittaa meidän omasta maailmastamme, jota hän fantasian keinoin on hieman käsitellyt niin, että pääsemme katsomaan tuttuja ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Kyseessä on siis kirjallisuuden keino, jota nimitetään vieraannuttamiseksi tai oudontamiseksi. Tässä oudonnetussa maailmassa vietetään juhlaa nimeltä Hogswatch ja kodeissa vierailee lahjoja jakamassa punanuttuinen Karjupukki. Paikasta toiseen Karjupukki siirtyy lentävällä reellä, jota vetää neljä jättikokoista sikaa.

Romaanin nykyhetkessä juhlan aatto on käsillä mutta Karjupukki on kateissa. Tästä alkuasetelmasta, joka tuo mieleen koulun joulunäytelmän, Pratchett kehittelee vauhdikkaan ja hauskan tarinan. Mielleyhtymät koulun esityksiin karsiutuvat nopeasti, kun käy ilmi, että kadonneen Karjupukin tehtävät on ottanut hoitaakseen itse Kuolema. 

Viikatemies on ymmärtänyt, että Karjupukki on tuorein edustaja ikiaikaisten myyttisten olentojen sarjassa, jonka tehtävänä on varmistaa, että aurinko vuoden pimeimmän päivän jälkeen taas nousee ja elämä jatkuu. Jonkun on siis huolehdittava, että lapset saavat lahjansa ja heidän uskonsa säilyy. Elämän puolustajaksi Kuolema on ryhtynyt, koska ihailee kovasti ihmisiä, vaikka ei heitä oikein ymmärräkään. Ihmisten nerokkuus paljastuu Kuoleman mielestä esimerkiksi siinä, että he ovat keksineet tylsyyden – siihen ei mikään muu olento olisi pystynyt.

Karjupukin katoaminen on myös aiheuttanut häiriön Kiekkomaailman myyttisten olentojen tasapainossa. Kun yksi merkittävä hahmo on poistunut, tilalle alkaa putkahdella uusia jumalolentoja, jotka ikään kuin täyttävät vapautuneen tilan. Näin pääsemme tutustumaan erilaisiin keijuihin sekä muun muassa Krapulan jumalaan – "voi luojaan" (oh god).

Romaanin henkilökaarti on runsas, kuten yleensäkin Pratchettin romaaneissa, ja näin joulu – tai siis tämä sikajuhla – tulee käsitellyksi monesta eri näkökulmasta. Osa romaanista tapahtuu yliopiston henkilökunnan juhlissa, osaksi ollaan palkkamurhaajan ja varaskoplan matkassa. Tärkeä henkilö on myös Susan Sto-Helit, joka yrittää parhaansa mukaan tulla normaaliksi ihmiseksi ja ihan tavalliseksi kotiopettajattareksi, mutta se osoittautuu vaikeaksi sukurasitteiden takia. Hänen isoisänsä nimittäin on Kuolema. 

Yhdessä vaarinsa kanssa Susan lopulta onnistuu myös Karjupukin löytämisessä. Aurinko nousee sikajuhlan aamuna. Tasapaino palautuu.

Romaanin sikajuhla on lempeä parodia nimenomaan englantilaisesta joulunvietosta. Pukki kulkee savupiipun kautta ja jättää lahjat takanreunalle ripustettuihin sukkiin. Koristeina ovat piikkipaatsama ja misteli. Kiekkomaailmassa joulupuuksi koristellaan kuitenkin tammi.

Kiekkomaailman yliopistomiesten saivartelu siitä, mitä misteli symboloi, oli jälleen osoitus Pratchettin taidosta väännellä logiikkaa nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Loppupäätelmänä on, että misteli symboloi misteliä. Päätelmä on "niin syvällinen, että sen jokaisen osasen ymmärtäminen vaatisi koko elämän, tai sitten se on täyttä potaskaa". Tai ehkä se on molempia.

Romaanissa on myös lukuisia sellaisenaan aforismeina toimivia lauseita. Viime aikoina esillä olleet suunnitelmat jonkinlaisen älysirun sijoittamisesta ihmisaivoihin saivat minut kirjoittamaan muistiin romaanin lauseen: "Real stupidity beats artificial intelligence every day."

Loppujen lopuksi romaanista syntyi kaiken oudontamisen ja kulttuurierojen jälkeen sittenkin melko jouluinen tunnelma. Kuoleman suuhun oli teoksen lopussa pistetty kaunis ajatus mielikuvituksen tärkeydestä. Siinä on joulusaarnan ainekset. Ihmiset eivät tarvitse fantasioita tehdäkseen elämästä siedettävämmän vaan ollakseen ihmisiä – ollakseen se "paikka jossa lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan". Täytyy opetella uskomaan pieniin valheisiin, jotta voi uskoa suuriin: oikeudenmukaisuuteen, armoon, velvollisuuteen.

Terry Pratchett, Hogfather. Victor Gollancz 1996. Kannen kuva: Josh Kirby. 285 s.

Romaani on julkaistu myös suomeksi Marja Sinkkosen suomentamana nimellä Valkoparta Karjupukki (Karisto 1998).

Armeijan salaisuus – Terry Pratchett: Monstrous Regiment (Hirmurykmentti)

Terry Pratchett, Monstrous Regiment. Corgi Books 2004. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2003. Se on julkaistu myös suomeksi vuonna 2011 nimellä Hirmurykmentti.

Onkohan Terry Pratchett saanut idean fantasiaromaaniinsa Disneyn Mulan-elokuvasta (1998), jossa pojaksi naamioitunut tyttö ottaa isänsä paikan sodassa? Se, että nainen esiintyy miehenä, on kyllä tuttua kirjallisuudesta jo hyvinkin varhain. Nopeasti tulee mieleen ainakin kolme tapausta Shakespearelta (Loppiaisaaton Viola, Venetsian kauppiaan Portia ja Kuten haluatte -näytelmän Rosalind) sekä Isaac Bashevis Singerin novelli 'Yentl the Yeshiva Boy', jonka pohjalta Barbra Streisand ohjasi elokuvan Yentl, jossa itse näytteli myös pääosan. Virginia Woolfin Orlando ei ihan sovi tähän joukkoon, sillä Orlando todellakin muuttuu naiseksi.

Yksi komiikan keino on se, että otetaan jokin jossain määrin yllättävä ilmiö (esimerkiksi se, että nainen tekeytyy mieheksi) ja sitten revitään siitä kaikki irti, toisin sanoen toistetaan ilmiötä uudelleen ja uudelleen, niin että lukija tai katsoja jo huokailee: Voi ei, joko taas! Koomisuus ei siis enää synny alkuperäisen idean hauskuudesta vaan nimenomaan siitä, että se puristetaan aivan kuiviin. Tätä komiikan keinoa Pratchett käyttää tässä romaanissa perinpohjaisemmin kuin koskaan olen aiemmin tavannut. No, ehkä sentään Beckett on tässä lajissa vielä perusteellisempi.

Borogravia käy epätoivoista sotaa naapurivaltioitaan Zlobeniaa ja Ankh Morporkia vastaan. Polly on borogravialainen majatalonpitäjän tytär, joka värväytyy sotaväkeen etsiäkseen kadonnutta veljeään. Armeija on imenyt maaseudun kuiviin nuorista miehistä, joten värvättyjä ei enää kovin tarkasti syynätä. Polly menee täydestä Oliverina. Samaan rykmenttiin kelpaavat myös Maladict, joka on vampyyri, sekä Carborundum (peikko) ja Igor (eräänlainen Frankensteinin hirviö, joka on näppärä ompelemaan kokoon ihmisiä hyvinkin pienistä osista). Tässä armeijassa kaikilla tuntuu olevan jokin salaisuus, ja hämmästyttävän monilla se salaisuus on yhteinen.

Sekalainen rykmentti lähtee toivottomalta vaikuttavalle vapautusretkelle kohti linnaketta ja solaa, jossa suurin osa Borogravian armeijasta on motitettuna. Juonellisesti tämä on ehjin niistä muutamista Pratchettin romaaneista, jotka olen lukenut. Matkanteko vaarojen halki kohti loppuhuipennusta pitää tarinan hienosti kasassa.

Pratchett pilkkaa omalla lempeällä tavallaan yltiöisänmaallisuutta, ahdasmielistä uskonnollisuutta, naisten sortoa ja lukkiutuneita sukupuolirooleja. Fantasiagenre mahdollistaa ilmiöiden liioittelun. Ehkä se myös vie terävimmän kärjen satiirilta. On vaikea kuvitella, että kukaan loukkaantuisi Pratchettin Kiekkomaailmaan kohdistuvasta kulttuurikritiikistä.

Pratchett sanailee totutun nokkelasti. Sarkastinen sivulause tai lauseenvastike on yksi hänen vahvuuksistaan. Esimerkiksi näin:

'Are you trying to be smart, Private Manickle?' Strappi demanded, naming the biggest sin in his personal list.

Jotkut Pratchettin lauseet voisi irrottaa vaikkapa mietelausekokoelmaan:

The presence of those seeking the truth is infinitely to be preferred to those who think they've found it.

That's the trouble about the good guys and the bad guys. They're all guys!

Teoksen pasifistinen loppuratkaisu miellytti minua kovasti. Sen verran minussa on vielä haihattelijaa ja uneksijaa jäljellä!

Totuttuun tapaan tämä lukemani romaani oli lainassa poikani hyvin varustetusta Terry Pratchett -kokoelmasta. Uteliaisuuttani vilkaisin myös, löytyisikö Pratchettin kirjoja suomeksi Antikvaari.fi -palvelusta. Kyllähän niitä löytyi, mutta melko kovaan hintaan. Vaikuttaa siis siltä, että Pratchettin suomenkielisillä kirjoilla on hyvin kysyntää. Viime joulun alla yritin löytää niitä kummipojalle lahjaksi, huonolla menestyksellä. Olisikohan jo uusintapainosten aika, Karisto?

Noitien myöhemmät vaiheet – Terry Pratchett: Lords and Ladies (Herraskaista väkeä)

Terry Pratchett, Lords and Ladies. Corgi Books 1993. (Teos ilmestyi vuonna 1992, suomennos Herraskaista väkeä julkaistiin vuonna 2004.)

Pari kuukautta sitten luin Terry Pratchettin Wyrd Sisters -romaanin ja kirjoitinkin siitä tänne. Poikani, joka tuntee ja jossain määrin myös jakaa Shakespeare-fanitukseni, kehotti heti minua lukemaan myös samoista noidista kertovan myöhemmän romaanin Lords and Ladies, joka edeltäjänsä tapaan lainailee Shakespearelta. Kesti jonkin aikaa ennen kuin poikani löysi kirjan hyllyistään (pinoistaan, laatikoistaan, missä niitä säilyttäneekään), mutta joululomalla käydessään hän toi viimein kirjan luettavakseni.

Kiekkomaailman kolmen mainion noidan - Granny Weatherwaxin, Nanny Oggin ja Magrat Garlickin - varaan rakentuva romaani sijoittuu juhannuksen aikaan. Rakkautta on ilmassa. Magrat on menossa naimisiin kuningas Verence II:n kanssa, ja häävieraaksi saapuu myös Granny Weatherwaxin nuoruudenrakkaus, joka haikailee hukattujen mahdollisuuksien perään. Nanny Oggilla on kovasti sutinaa maailman toiseksi parhaan rakastajan, kääpiö Casanundan, kanssa.

Häävalmisteluja haittaavat Magratin ailahtelevien mielialojen lisäksi rinnakkaisten todellisuuksien purskahteleminen kiekkomaailmaan. Maailmankaikkeuksien ohentumakohdista esiin tunkee keijujen maailma. Eivätkä keijut ole mitään sukkahousuissa liihottavia siipiniekkoja vaan yksiä sadistisia perhanoita.

Jännitystä ja komiikkaa riittää melkein neljänsadan sivun verran ennen kuin keijut saadaan häädetyksi sinne, mistä tulivatkin ja Magrat ja Verence elämään onnellisesti elämänsä loppuun asti. Shakespearen näytelmistä varsinkin Kesäyön unelmaa ryöstöviljellään tässä estoitta, mutta mukana on myös Kuinka äkäpussi kesytetään. Jälkimmäisen näytelmän haukankesytyssymboliikkakin on mukana, mutta tässä romaanissa naista ja haukkaa ei saada ruotuun samoilla keinoilla, eikä oikeastaan ollenkaan. Haukankesyttäjä on onneton tumpelo, ja Magrat taas on noita.

Kekseliään keitoksen Terry Pratchett tähänkin romaaniin keitti. Mukana on ripaus popularisoitua tiedettä, nokkelia juonikuvioita ja herkullisia henkilöhahmoja. Viihdyin oikein hyvin.

Terry Pratchett: Wyrd Sisters (Noitasiskokset)

Terry Pratchett, Wyrd Sisters. Corgi Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1988. Julkaistu suomeksi nimellä Noitasiskokset vuonna 1993.)

Komiikka on rohkeiden kirjoittajien laji: jos teksti ei naurata tai edes hymyilytä, on turha  yrittää vedota tuotoksensa muihin ansioihin. Lisäksi tuntuu siltä, että komiikka ei kestä aikaa erityisen hyvin. Antiikin tragediat koskettavat yhä, mutta antiikin komedioissa on enää lähinnä bibliofiilistä mielenkiintoa. Vielä renessanssiajankin komiikassa hauskuuden huipentumana on liian usein palvelijan tai luontokappaleen piekseminen. Poikkeuksena tietysti Shakespeare parhaimmillaan.

Terry Pratchettille Shakespeare oli selvästi läheinen. Wyrd Sisters parodioi lempeästi tämän henkilöitä ja juonikuvioita. Romaanin päähenkilöt - kolme noitaa - on lainattu suoraan Macbethista, samoin juonikuvio kuninkaan murhineen. Pratchettin versiossa tosin vallananastajan vaimo ei tunne minkäänlaisia tunnontuskia, mutta uusi kuningas sen sijaan puhdistaa käsiään sitäkin ahkerammin - lopulta raastinraudalla. Tarinan juoni on kyllä hauska ja loppuratkaisuun sisältyy yllätys, mutta pohjimmiltaan juoni taitaa olla vain kehikko, johon vitsit on ripustettu.

Pratchett käyttää koeteltuja komiikan keinoja: parodiaa historian ja kirjallisuuden hahmoista ja tapahtumista, sanaleikkejä ja kaksoismerkityksiä, väärinkäsityksiä ja odotusten kääntämistä ylösalaisin. Ja kaikkea tätä ilotulituksen tapaan tiuhaan rytmitettynä. Lukijan täytyy olla pinttynyt tosikko tai kielteisesti asennoitunut, jos yksikään kompa ei uppoa.

Satiiriakin on mukana, mutta ikään kuin tarjolla sivupöydässä kaiken muun ohella. Terry Pratchett ei ole asialla korjatakseen suuria vääryyksiä; hänen satiirinsa pohjautuu lämpimään yleishumanismiin ja suvaitsevaisuuteen.

Kirjan ytimessä on näytelmän kirjoittaminen ja sen esittäminen. Pratchett kumartaa tässä jälleen Shakespearelle. Kirjoitettavan näytelmän hylätyissä alkuversioissa on tosin mukana ilmiselvää Beckettiäkin. Näytelmä on vallananastajakuninkaan tilaama ja sen tarkoituksena on muuttaa ihmisten käsitys tapahtuneesta murhasta. Mikään ei tietenkään suju lainkaan niin kuin on tarkoitettu.

Pratchettin kirja on ennen kaikkea ylistys sanojen mahdille, sille miten sanat muuttavat todellisuutta. Se joka hallitsee sanoja, hallitsee myös ihmisten mieliä.

Wyrd Sisters on osa Terry Pratchettin Discworld-teossarjaa. Meillä on kotona ollut Terry Pratchettin tuotantoa melko runsaasti siitä lähtien, kun poikani toistakymmentä vuotta sitten alkoi sitä lukea. Pratchettin sairastumista Alzheimerin tautiin ja sittemmin ilmeisesti itse valittua lähtöä tästä elämästä seurattiin meillä surulla. Minulle tämä romaani oli kuitenkin vasta ensimmäinen lukemani hänen tuotannostaan. Luultavasti ei kuitenkaan viimeinen.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Terry Pratchettin komiikka kestää aikaa. Luulisin kuitenkin, että Pratchettia ja hänen hengenheimolaistaan Douglas Adamsia luetaan ainakin yhtä kauan kuin on luettu P.G. Wodehousen Jeevesin ja Bertie Woosterin toilailuja - ja se on jo poikkeuksellinen saavutus.