keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Beryl Bainbridge: The Birthday Boys

Elämäkertaromaanit, joita nimitetään myös biofiktioksi, ovat Ylen tuoreen artikkelin mukaan nyt suosittuja. Tämä on ilahduttavaa, sillä olen aina pitänyt romaaneista, joista saan tietoa myös todella eläneistä henkilöistä. Pientä opettavaisuutta en ole pannut pahakseni. Tällaisia romaaneja on aikojen saatossa kirjoitettu runsain mitoin. Suurta arvostusta ne eivät kyllä aina ole saaneet osakseen. 

On suuria eroja siinä, miten uskollisesti elämäkerralliset romaanit seuraavat todennettavia lähteitä. Beryl Bainbridgellä on The Birthday Boys -romaania kirjoittaessaan ollut käytettävissään mitä inspiroivin lähde: Robert Falcon Scottin etelänaparetken päiväkirjat. Minullakin on nuo päiväkirjat Oxford World´s Classics -sarjassa julkaistuna pokkarina, joten oli mielenkiintoista seurata, miten Bainbridge jostakin Scottin sivulauseesta kehitti kokonaisen uskottavan dramaattisen kohtauksen, joka valaisi kirjailijan tulkintaa romaanihenkilöiden luonteesta. Bainbridge on todennäköisesti lukenut myös Edward Wilsonin päiväkirjat sekä Apsley Cherry-Garrardin omakohtaisen teoksen koko naparetkiyrityksestä. Kertaakaan romaania lukiessa ei kuitenkaan tullut mieleen, että Bainbridge yrittäisi naamioida historiankirjoitusta fiktioksi tai että hän toisaalta pistäisi täysin omiaan. Tasapaino asiatiedon ja romaanimuodon välillä on siis tavoitettu erinomaisesti. 

The Birthday Boys kertoo englantilaisen Robert Falcon Scottin retkikunnan surullisesti päättyneestä matkasta etelänavalle vuonna 1912. Viimeiselle raskaalle etapille lähtenyt viiden hengen retkikunta sai perille päästyään todeta, että Roald Amundsenin norjalainen ryhmä oli ehtinyt paikalle kuukautta aikaisemmin. Amundsenin retkikunnan päätös käyttää apuna rekikoiria oli osoittautunut paremmaksi kuin Scottin katastrofaalinen yritys päästä Etelänavalle ponien avulla. Paluumatkalla koko Scottin viiden hengen ryhmä menehtyi.

En tee tässä nyt suurta juonipaljastusta, sillä Scottin retkikunnan onneton loppu on yleisesti tiedossa. Beryl Bainbridge päättää romaaninsa siihen kohtaan, jossa Taff Evans, loppuryhmän ainoa alempaan miehistöön kuulunut jäsen, on kuollut, ja romaanin viimeinen kertoja, kapteeni Titus Oates, poistuu teltasta yksin lumimyrskyyn, jottei loukkaantuneen jalkansa takia viivyttäisi jäljelle jääviä. Kolme miestä on siis elossa vielä romaanin lopussa, mutta Beryl Bainbridge on heti romaanin alussa tehnyt selväksi myös heidän kohtalonsa. Romaani nimittäin alkaa Doreen Murphy -nimisen koululaisen vuonna 1915 piirtämällä naparetkeä kuvaavalla kartalla, johon on merkitty jokaisen retkeläisen nimi ja kuolinpaikka. Kartan vasempaan yläreunaan Doreen on hellyttävästi piirtänyt kuvan yhdestä retkikunnan ponista.

Bainbridgen romaanin kertojina toimivat nuo viisi naparetkeläistä, kukin vuorollaan. He ovat

Pursimies Edgar (Taff) Evans

Tohtori Edward (Uncle Bill) Wilson

"Omistaja": kapteeni Robert Falcon (Con) Scott

Luutnantti Henry Robertson (Birdie) Bowers

Kapteeni Lawrence Edward (Titus) Oates

Jokainen kertoo omalla toisista erottuvalla tyylillään. Heidän puheenvuoronsa ovat rehellisiä ja intiimejä, aivan kuin he puhuisivat parhaalle ystävälleen. Miesten tulkinnat tilanteista ja toisten henkilöiden käytöksestä eroavat jonkin verran toisistaan, sillä jokaisella on omat sokeat pisteensä, jotka tulevat romaanissa selvästi esiin. 

Miesten säätyerot aiheuttavat jännitteitä: porvaristaustaisen Scottin ja yläluokkaisen Oatesin välillä on alusta lähtien erimielisyyksiä. Oates on ainoa, joka toisten kuullen arvostelee Scottin päätöksiä. Tämä ärsyttää Scottia, ei kuitenkaan siksi, että hänellä olisi jääräpäinen tarve olla oikeassa, vaan siksi, että hän on itsekin epävarma, mutta tietää, että elämää uhkaavissa oloissa jonkun on pakko tehdä päätökset ja ottaa vastuu, vaikka päätökset sitten osoittautuisivatkin vääriksi. Ryhmää ei voi päästää hajoamaan sisältä päin. Alfaurosten jännite laukeaa vasta aivan romaanin lopussa, kun Oates sanoo:

I still thought he was a poor leader of men in the military sense, meaning he hadn't given enough attention to strengths, capacity, terrain, superiority of the enemy, but I had none the less come to recognise his other, more important qualities, not least his ability to put himself in another's shoes. One could see in his eyes, even when he wasn't blubbing, that his heart was too big for his boots. God knows how, but he's managed to surmount his naval training and retain his essential humanity.

Oates toteaa, että hän itse ei ole pystynyt säilyttämään inhimillisyyttään tai on haudannut sen jonnekin. Sen ovat korvanneet säännöt ja käytöstavat.

Miehet kertovat myös perheistään, muistoistaan ja toiveistaan. Kolme miehistä oli naimisissa, joten huoli puolison ja lasten tulevaisuudesta on usein heidän mielessään. Sydäntäsärkeviä tunnustuksia tekevät joukon kaksi poikamiestä, kapteeni Titus Oates, joka toteaa, että äiti on ollut ainoa nainen, jota hän on rakastanut, ja luutnantti Birdie Bowers, joka puolestaan kertoo, että äiti on ollut ainoa nainen, joka on rakastanut häntä. 

Saattaisi kuvitella, että ankarissa oloissa ponnistelevien miesten vuodatukset olisivat yksinomaan vakavia. Ei sinnepäinkään! Varsinkin Taff Evansin kertomukset omista toilailuistaan ovat riemukkaita. Lisähauskuutta tuo se, että muiden kertomukset samoista tilanteista ovat kovin erilaisia. Käy ilmi, että Taff on matkan alkuvaiheissa ollut välillä niin vahvasti juovuksissa, ettei tarkkaan edes tiedä, mitä on tehnyt. Muita miehiä Taff Evansin ottaminen mukaan loppuretkelle ihmetyttää, kunnes Scott paljastaa, että hän on Taffissa nähnyt oman isänsä, jolla myös oli alkoholiongelma, ja häntä on lohduttanut nähdä, että mies ongelmastaan huolimatta voi hoitaa velvollisuutensa. Taff ikään kuin korjasi hänen isänsä puutteet.

"Con" Scottin omaan kertomukseen huumoria tuovat ennen kaikkea muistelut ilkikurisesta puolisosta, Kathleenista, joka muun muassa alttarilla, kun Scott valmistautui pujottamaan sormuksen hänen sormeensa, totesi, että best man on niin hyvännäköinen, että hän taitaakin naida tämän. Scott myös muistelee Kathleenin eksentristä ystäväpiiriä ja sukua. Scottin lanko muun muassa ajoi kerran kotikylänsä halki moottoripyörällä mursu sivuvaunussa.

Romaanin nimi viittaa siihen, että sen aikana vietetään usean miehistön jäsenen syntymäpäiviä. Niillä oli merkitystä mielialan kohottajina. Nimi on myös ironinen: enimmäkseen hyväosaiset "syntymäpäiväpojat" järjestivät itsensä tilanteeseen, jossa ei enää ollut kyse leikistä eikä urheilusta. Minun on vaikea päättää, oliko Scottin ja Amundsenin kilpajuoksu Etelänavalle sankarillista vai yksinomaan typerää. Tämän romaanin perusteella ei sitä päätöstä tarvitse tehdäkään. Tutustumme siinä kuitenkin miehiin, jotka pystyivät kaikista inhimillisistä puutteistaan huolimatta pistämään toisen hyvinvoinnin omansa edelle ja joille toverin hylkääminen ja pettäminen olisi ollut mahdotonta. Jotain sankarillista siinäkin jo on.

Korona-aikana kirjoja lukee väistämättä nykytilanteen läpi. Rokotevastaisuudesta viime vuosisadan alussa kertoo Taff Evans seuraavasti. Kapteeni Oates on juuri kertonut, ettei hän ennen retkeä ole käynyt hammaslääkärissä, vaikka "omistaja" on käskenyt kaikkien tehdä niin.

"I'm against medical precautions," he said. "There's an awful lot of rot talked about germs. In India one was almost forced at gunpoint to be vaccinated against smallpox. I refused." "You were lucky to get away with it then sir," I said. "I didn't," he replied. I went down with it in Bombay and damn near died."

Pieni kiinnostava yksityiskohta oli, että retkikunnan erinomaisiksi osoittautuneet kengät, joista Bainbridge käyttää nimitystä finneskö (Scottin päiväkirjassa finnesko) olivat saamelaisten valmistamat. Suomessa näiden poronnahkajalkineiden nimitys on nutukkaat.

Beryl Bainbridge, The Birthday Boys. Penguin Books 1993. Teos on alun perin julkaistu vuonna 1991. Kansikuva Michael Bennett. 189 s.

-----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 9: Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

maanantai 27. syyskuuta 2021

Laurence Sterne: Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet

Asia ei tule sen huonommin
selostetuksi, jos aloitan, kuten minulla on tapana, jonkin matkan päästä itse asiasta.
 
-Tristram Shandy-

Aloitetaan savolaisesta huumorista. Muutama esimerkki; ensimmäinen on tuttu savolaiskasku, kolme seuraavaa on lainattu maailman ehkä savolaisimmalta kirjailijalta, Simo Puupposelta eli pakinoitsija Aapelilta:

– Anteeksi, konduktööri, onko junan takana tilaa?

– Kyllähän siellä tilloo on. Vuan siellä ei oo vaunuja.

– No missä tässä junassa sitten on tilaa?

– Ka, etupiässä takapiässä.

            -------

Kyllä niitä on paljon ihmisiä, joille olen velkaa. Mutta on niitä paljon niitäkin, joille minä en ole velkaa. No, sopikoot keskenään.

            ------- 

Eikö teidänkin mielestänne ole naurettavaa kirjoittaa omista kakaroistaan? Etenkin kun ne ovat ihan tavallisia eivätkä aina sitäkään.

            ------- 

Periaatteessa vastustan alkoholia. Käytäntö on tietenkin toinen juttu.  

            ------ 

Savolaisessa huumorissa kaikki on pohjimmiltaan kieltä. Savolainen huvittuu, kun hän tapaa ihmisen, joka luulee, että kielen takana on jotain – esimerkiksi junanvaunu – tai että siellä edes pitäisi olla jotain muuta kuin kielellistä iloittelua.

Jos et pidä savolaisesta huumorista, et pidä Tristram Shandystäkään, maailman savolaisimmasta Savon ulkopuolella kirjoitetusta romaanista. 

Romaanin juonen kuvaaminen on toivoton yritys: se hyppelehtii eteenpäin ja taaksepäin vapaan assosiaation mukana. Välillä se poikkeaa pitkäksi aikaa asiasta, sitten tulee poikkeaman poikkeama, josta taas poiketaan johonkin, kunnes romaani itselleenkin yllätykseksi löytää jälleen paikan, josta lähti harharetkilleen. Romaanin typografiakin on erikoinen; kirjassa on muiden muassa musta sivu, marmoroituja sivuja sekä tyhjiä sivuja, joissa on vain lukujen numerot. Myöhemmin kertoja tosin tulee toisiin ajatuksiin ja lisää uuteen paikkaan pois jättämänsä luvut. Uskallettujen kohtien paikalle on häveliäästi laitettu pitkät rimpsut tähtiä. Hämmästyttävää kyllä lukija pystyy aika hyvin päättelemään pois jätetyt asiat. 1700-luku oli melko vapautunutta aikaa englantilaisessa kirjallisuudessa; viktoriaanisen ajan ylikorostunut häveliäisyys oli kaukana edessäpäin. Ihan kilteimmästä päästä eivät ole myöskään romaanin usein esiin tuodut esikuvat: Don Quijote sekä Rabelais'n teokset.

Romaanin kertojana toimii Tristram Shandy, mutta hän luovuttaa kertojan roolin usein muille henkilöille, joista tärkeimmät ovat hänen isänsä Walter, setänsä Toby, tämän miespalvelija Trim sekä pastori Yorick. Romaani alkaa Tristramin siittämishetkestä, mutta se ehtii tehdä monta mutkaa, ennen kuin hän syntyy kotitalonsa yläkerrassa. Itse synnytyksen aikana alakerrassa ehditään käydä keskusteluja muun muassa filosofiasta, teologiasta, lääketieteestä, sotataidosta ja kasvatuksesta. Kaikki aiheensa romaani jauhaa nokkeliksi ja hullunkurisiksi kielipilkkeiksi. Etsin jatkuvasti täydellistä koomista romaania, jonka ehdoton edellytys on, että se saa minut nauramaan ääneen. Tämä romaani onnistui tässä tavoitteessa aika monta kertaa. Tristram Shandy on hilpeä tarina, ja kuten Toby-setä toteaa, sellaiseen kuulijan tulee aina tuoda puolet huvista.

Romaanin etenemistavan vuoksi se ei koskaan voi tulla valmiiksi.

Olen tässä kuussa kokonaisen vuoden vanhempi kuin aikaan kaksitoista kuunkiertoa sitten; ja olen päässyt, kuten havaitsette, lähes puoliväliin neljättä osaa – mutta en elämäni ensimmäistä päivää pidemmälle – mistä seuraa, että minulla on tänään kolmesataakuusikymmentäneljä elämän päivää enemmän kirjattavana kuin aloittaessani; toisin sanoen sen sijaan, että vaiva, jota olen työssäni nähnyt, olisi vienyt minua eteenpäin kuten keskivertokirjailijaa, olen taantunut yhtä monta kirjan osaa [- -].

Koska romaani ei mitenkään voi saada päätökseen kaikkia tarinaketjujaan, se loppuu paikkaan, joka on yhtä hyvä kuin jokin muukin. Koskaan emme saa tietää Toby-sedän kosioretken lopputulosta. Tristram Shandyn tarkoitus on jatkaa elämäntarinansa kertomista niin kauan kuin elää, ja sama aikomus oli kirjailija Laurence Sternelläkin. Hän kuoli keuhkotautiin vuosi sen jälkeen, kun romaanin viimeiseksi jäänyt osa julkaistiin.

Myös Tristram Shandy tuntee kuoleman olevan kintereillään. Hän on alkanut yskiä paljon ja muuttunut kalpeaksi. Kuolemaa paetakseen hän lähtee ulkomaanmatkalle. Ranskaan sijoittuva matkakirjaosuus on mainio. Ulkopuolinen näkee tarkasti vieraan kulttuurin koomiset piirteet. Tristram kertoo mielellään myös aivan tavallisista ranskalaisista. Hän toteaa, että kirkot voi lukija itse käydä katsomassa paikan päällä, koska ne eivät häviä mihinkään. Majatalon kauniin tytön kauneus sen sijaan voi kadota jo vuodessa.

Entisen kasvatusalan ammattini vuoksi nautin myös romaanin kasvatusta käsittelevistä osista. Vanhempi herra Shandy, Toby-setä ja pastori Yorick pohtivat muun muassa hyvän opettajan ominaisuuksia. Luettelo on sivun mittainen. Tässä on sen lopputiivistelmä: 

Hänen on oltava, jatkoi isäni, iloinen, hyväntuulinen, lupsakka; ja samalla huolellinen ja tarkka työssään, valpas, terävä, nokkela, kekseliäs, nopea ratkomaan epäilyksiä ja spekulatiivisia kysymyksiä; – hänen on oltava viisas, arvostelukykyinen ja oppinut. – Ja miksi ei myös nöyrä, kohtuullinen, lempeä ja hyvä? sanoi Yorick. – Ja miksi ei, huudahti Toby-setäni, jalo, armelias, antelias ja uljas? – Nimenomaan, veljeni Toby, vastasi isäni nousten ylös ja tarttuen häntä kädestä.

Kukapa ei tällaista opettajaa haluaisi omalle lapselleen? Ja kuka voi sanoa, ettei lapsella olisi tähän oikeus? 

Jos kaikki ainakin näyttää olevan pelkkää kieltä, onko mitään, mihin ihminen voi kaatumatta nojata? Järki ja tunne ovat hyvät tukipuut, mutta suurin on kuitenkin tunne: 

JÄRJESTÄ puolet on TUNNETTA; ja itse taivas on vain tämänhetkisten halujemme ja keksintöjemme summa. 
Veljensä kuolemaa – johon romaani ei vielä ehdi – ennakoidessaan vanha herra Shandy tulee siihen tulokseen, että suru tekee tyhjäksi kaikki filosofiset oppirakennelmat.

Ostin Tristram Shandyn englanninkielisen painoksen vuonna 1977 ja olen sitä vuosien mittaan lueskellut, juuri kuten kääntäjä Kersti Juva esipuheessaan kehottaa, sivun sieltä, toisen täältä. Nyt kun suomennoskin on jo pitkään ollut saatavilla, päätin lukea kirjan kannesta kanteen. Mukava viikonloppu kirjan parissa sai aikaan pumpulinpehmeän sanahumalan, josta vasta pikkuhiljaa alan toipua.

Kersti Juvan käännöstä ei turhaan ole ylistetty. On myös erinomainen asia, että kääntäjäveteraanimme on viime vuosina jakanut pitkän uran aikana kertyneitä kokemuksiaan ja havaintojaan tuleville kääntäjille ja suurelle yleisölle. Luin pari vuotta sitten tuoreeltaan hänen teoksensa Löytöretki suomeen (SKS 2019), jossa hän valtavan esimerkkiaineiston avulla osoitti, missä suhteissa suomen kieli on ainutlaatuinen. Suora, sanatarkka käännös voi olla kelvollinen, mutta hyvää suomea se ei ole.

Laurence Sterne, Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet. WSOY 1998. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759–1767) suomentanut Kersti Juva. Päällys Kristina Segercrantz. 562 s.

----------------------------

Tämä romaani sopii erinomaisesti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38: Kirja on käännetty hyvin.

torstai 23. syyskuuta 2021

Philippe Delerm: Autumn

Philippe Delermin ranskankielinen romaani Autumn käsittelee kiinnostavaa historiallista ja elämäkerrallista aihetta vahvasti kaunokirjallisella tyylillä. Tämän siis olisi oikeastaan pitänyt olla kirja juuri minun makuuni. Ansioistaan huolimatta kirja jätti kuitenkin vaikutelman, että sen antamat lupaukset eivät täyttyneet. Yritän tässä tutkailla hämmennystäni ja ymmärtää romaania ja itseäni.

Autumn kertoo tunnettujen kuvataiteilijoiden ja runoilijoiden elämästä Englannissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kuvaus keskittyy Englannin prerafaeliittien koulukuntaan ja sen lähellä vaikuttaneisiin ihmisiin. Prerafaeliittien taidekäsitys pohjautui keskiaikaan ja varhaisrenessanssiin - siis taidemaalari Rafaelia edeltävän ajan taiteeseen. He halusivat palauttaa taiteeseen voimakkaat värit ja runsaat vertauskuvalliset yksityiskohdat ja vaativat taiteelta myös vakavuutta ja koskettavuutta. Luontoa piti luonnollisesti myös tutkia, jotta sitä voi aidosti kuvata. 

Romaanin henkilögalleria on laaja. Kerronta etenee henkilöstä toiseen vapaana epäsuorana esityksenä, joten pääsemme sisälle useiden taiteilijoiden ajatuksiiin. Muita enemmän tilaa saavat kuitenkin taidemaalari-runoilija Dante Gabriel Rossetti ja hänen mallinsa ja myöhemmin myös puolisonsa Elizabeth Siddal, joka niin ikään sekä kirjoitti runoja että maalasi.

Ennakkotietoni prerafaeliiteista olivat epämääräisiä, joten yritin aluksi lukea tätä historiallista romaania historiankirjoituksena. Autumn kuitenkin hangoitteli vastaan eikä taipunut tähän lukutapaan. Siinä ei ole yhtenäistä kronologista juonta, vaan se etenee näennäisesti irrallisina episodeina. Romaani ei myöskään tyylillisesti muistuttanut tietotekstiä. Se on sävyltään usein lyyrinen ja keskittyy tunnelmiin ja aistimuksiin. Maalaileva tyyli sopi luonnollisesti taideaiheeseen: en muista ainoatakaan romaania, jossa värit ovat yhtä runsaasti esillä kuin tässä kirjassa. 

Tässä vaiheessa tein omasta mielestäni nokkelan teon: keskeytin romaanin lukemisen ja etsiskelin kirjahyllystäni ja Wikipediasta asiatietoja romaanin henkilöistä. Ajattelin, että kun olen hankkinut tarvittavat taustatiedot, voin keskittyä rauhassa romaanin kaunokirjallisiin ansioihin. Niinpä siis luin keskeiset tiedot Rossettin perheestä, Elizabeth Siddalista, John Millais'sta, Walter Deverellista, John Ruskinista ja hänen puolisostaan Effiestä, Fanny Cornforthista, William Morrisista ja monista monista muista.

Kun palasin romaanin pariin, totesin, että lukutaktiikkani ei tuottanut toivottua tulosta. Sen sijaan että olisin voinut lukea teosta vain kaunokirjallisuutena, aloin huomata, kuinka siinä kiusallisen tarkasti yritetään antaa kaikki se sama tieto, joka löytyi Wikipediastakin. Tämä saa aikaan sen, että henkilöiden sisäinen puhe täyttyy asiatietojen luetteloilla ja epäluontevat faktatiedot raskauttavat romaanin keskusteluja. 

Pieni esimerkki: kun Charles Dodgson tulee vierailulle Rossettin kotiin valokuvauskone mukanaan, paikalla ollut John Ruskin sanoo: "Rakas Dodgson, tuon teille terveiset rouva Liddelliltä. Hän valittelee, että olette harventanut vierailujanne hänen luonaan. Hänen pieni tyttärensä Alice on myös puhunut teistä, veneretkistänne hänen sisartensa Edithin ja Lorinan kanssa ja ennen kaikkea tarinoista, joita sitten kerroitte heille. Alice on ihastuttava lapsi, ja olen huomannut hänessä aitoa lahjakkuutta akvarellien maalaamiseen." Hieman myöhemmin yksi Dodgsonin saman keskustelun lomassa lausuma repliikki kuuluu näin: "Olen kerännyt lapsille kertomani tarinat käsikirjoitukseksi, joka on nimeltään Liisan seikkailut ihmemaassa. John Tenniel on luvannut kuvittaa sen ja Macmillan kustantaa. Käytän siinä nimimerkkiä Lewis Carroll, jota olen jo käyttänyt pienissä runoissani, joita on julkaistu Comic Times -lehdessä."

Romaanista kyllä on jo aiemmin käynyt ilmi, että sekä Ruskin että Dodgson olivat poikkeuksellisen kiinnostuneita pienistä tytöistä, ja sitähän nämäkin vuorosanat todistavat, mutta huomaat varmaan haitan, joka tällaisessa vuoropuhelussa on. Se on täysin epäaitoa. Ongelma, joka näytti lukijan ongelmalta - siis suhtautuako tähän tietokirjallisuutena vai kaunokirjallisuutena - on ollut myös kirjailijan ongelmana, eikä hän ole sitä onnistunut tyydyttävästi ratkaisemaan.

Romaanin henkilöiden elämänvaiheet ovat niin outoja, erikoisia ja koskettavia, että jo ihan niiden takia tämä romaani kyllä kannatti lukea. Varsinkin Elizabeth Siddalin elämäntarina ompelijattaresta taiteilijan malliksi ja muusaksi, tuberkuloosiin sairastumiseen sekä varhaiseen itsemurhaan, oli liikuttava. Mielessäni Lizzie on romaanin ehdoton päähenkilö. 

Henkilögallerian laajuus ja episodista toiseen hyppelehtivä kerrontatapa sai aikaan sen, että useimmat sinänsä kiinnostavat henkilöt jäivät loppujen lopuksi minulle yhdentekeviksi. En päässyt heihin sisälle sillä tavalla kuin haluaisin elämäkerrallista romaania lukiessani. Haluaisin tuntea ja ymmärtää henkilöiden kanssa, en vain seurata sivusta. Olen siis tällä tavalla rajoittunut lukija, mutta tiedän, että kaunokirjallisuus parhaimmillaan pystyy intiimiyteen ja sisäisyyteen, johon muut taidemuodot eivät pääse. Kuten olen jo aiemmin sanonut: kirjat puhuvat minulle usein minun omalla äänelläni.

Autumn alkaa syyspäivästä seitsemän vuotta Elizabeth Siddalin kuoleman jälkeen. Käy ilmi, että Dante Gabriel Rossetti yhä ajattelee kuollutta vaimoaan lähes pakkomielteisesti. Puutarhan lehtien värit ja kuollut puoliso ovat yhtä taiteilijan ajatuksissa. Syksyn värit ovat myös Lizzien värit, joille Dante Gabriel Rossetti antoi taiteessaan suorastaan uskonnollista merkitystä. Kirjeessään Lizzielle hän oli aiemmin todennut: "Syksy on ainoa vuodenaika." Samaan päivään, josta kirja alkaa, se myös päättyy. Romaanin ensimmäinen ja viimeinen kappale ovat sanasta sanaan samat. 

Dante Gabriel Rossetti maalasi Elizabeth Siddalista useita tauluja, joista varsinkin Beata Beatrix on yksi tämän romaanin avainteoksia. Se olisi myös sopinut romaanin kansikuvaksi paremmin kuin La Donna della Fiama, jossa mallina on ollut Jane Morris. Janen osuus romaanissa on pieni. Vaikka Dante Gabriel Rossettille syksy oli ainoa vuodenaika, hän haki sen sävyjä myös muista naisista kuin Elizabeth Siddalista. Hänen erikoisuuksiinsa kuului, että hänen oli vaikea yhdistää seksuaalista ja henkistä yhteyttä samaan naiseen. Seksuaalisesta puolesta vastasi useimmiten hänen rakastajattarensa Fanny Cornforth. Elizabeth Siddalia hän pystyi kosimaan vasta, kun Jane Morris oli korvannut Elizabethin maalarin henkisen rakkauden kohteena. 

Elizabeth Siddal oli mallina myös John Millais'n tunnetussa Ofelia-maalauksessa. Tässä romaanissa Dante Gabriel Rossetti syyttää Millais'ta Lizzien keuhkotaudista, koska taulua maalattaessa Lizzie joutui makaamaan tuntikausia kylpyammeen viilenevässä vedessä. Romaanissa vanhat prerafaeliittatoverit tekevät sovinnon vasta Lizzien kuoleman jälkeen.

William Morrisin ympärille muodostunut Arts and crafts -liike saa myös melko paljon tilaa romaanissa. Tämä suuntaus vaikutti aikanaan myös Suomen kansallisromanttiseen taide-, arkkitehtuuri- ja käsityösuuntaukseen.

Philippe Delerm, Autumn. Gallimard 2001. Collection Folio n° 3166. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1990. 311 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Alejo Carpentier: Valaistujen vuosisata

Romaanissa eletään 1700-luvun loppuvuosia. Valistuksen vuosisata on päättymässä. Havannalainen leskimies, varakas kauppias, kuolee ja jättää jälkeensä menestyvän yrityksen ja kolme nuorta orpoa, omat lapsensa Carlosin ja Sofían sekä jo aiemmin orvoksi jääneen veljenpoikansa, sairaalloisen Estebanin. Nuoret sulkevat surutalon ulkopuolisilta ja lakkaavat käymästä ulkona. Koska Estebanin hengenahdistuskohtaukset ovat pahimpia aamuyöllä kesken unien, he kääntävät vuorokausirytminsä ympäri: nukkuvat päivisin ja valvovat öisin. He järjestävät keskenään ylenpalttisia aterioita ja tilaavat arkkukaupalla tavaraa: posliiniastioita, huonekaluja, kirjoja, soittimia, fysiikan ja matematiikan havaintovälineitä - mitä vain mieleen juolahtaa. Testamentin toimeenpanija toimii kauppaliikkeen hoitajana ja pitää huolen, että rahaa virtaa nuorten kaikkiin oikkuihin.

Tähän kaoottiseen talouteen saapuu eräänä iltana erikoinen vieras Haitista. Kauppamies nimeltä Victor Hugues on tietämätön vanhan kauppiaan kuolemasta ja tunkeutuu kauppa-aikeissa lähes väkisin tämän taloon. Huguesin energinen ja koko ajan ikään kuin muuntuva, vaikeasti määriteltävä persoona kiehtoo nuoria.

Mies oli iättömän näköinen - ehkä kolmissa- ehkä nelissäkymmenissä tai sitten paljon nuorempi. Hänen kasvoillaan oli sellainen liikkumaton vakioilme, jonka ennenaikaisesti ilmestyneet otsa- ja poskirypyt saavat aikaan ilmentäen mielialojen liikkuvuutta ja kykyä - joka ilmeni muukalaisen ensi sanoista - siirtyä hetkessä äärimmäisestä jännittyneisyydestä passiiviseen ironiaan; hillittömistä naurunremahduksista hallitun kireään ilmaisutyyliin, joka kertoi silmiinpistävästä halusta saada toiset vakuuttuneiksi puhujan mielipiteistä ja vakaumuksesta.

Victorista tulee ensin jokapäiväinen vieras ja pian hän muuttaa asumaan nuorten kanssa. Yhteinen aika kuluu kiihottavissa keskusteluissa, tieteellisissä kokeissa ja naamiaisleikeissä. Romaanin myöhempiä tapahtumia ennakoiden he muun muassa järjestävät "suuren verilöylyn", jossa teloittavat vaatteista ja tapettipaperista kyhättyjä prelaatteja, upseereita, hovineitoja ja paimenia. Asemansa nuorten idolina Victor Hugues sinetöi tuomalla taloon haitilaisen mustan lääkärin, joka parantaa Estebanin astman poistamalla hänen ikkunansa alta kohtauksia aiheuttavat kasvit. Selvän raiskausyrityksen jälkeen Sofía kiitollisena osakseen tulleesta huomiosta alkaa myös nähdä Victorin mahdollisena rakastettunaan. 

Havannassa alkaa vapaamuurarien vainoaminen, ja Victor, joka kuuluu tähän salaseuraan, joutuu pakenemaan Ranskaan. Mukanaan hän vie Estebanin. Ranskassa eletään suuren vallankumouksen jälkeisiä aikoja. Opportunismillaan Victor avaa itselleen pian tien terrorihallinnon johtotehtäviin. Esteban saa auttaa vallankumousta kääntämällä sen keskeisiä tekstejä espanjaksi.

Takaisin Karibialle Victor ja Esteban palaavat, kun Victor nimitetään Guadelupen käskynhaltijaksi. Victor vie saarelle orjien vapautusmääräyksen ja giljotiinin. Ankaralla hallinnolla ja antamalla guadelupelaisille aluksille kaapparioikeudet, Victor Hugues tekee Guadelupesta Karibian varakkaimman saaren. Orjien vapautuksen hän pian pyörtää pakolliseksi työvelvoitteeksi.

Victor Hugues joutuu myöhemmin oikeuden eteen Pariisissa, mutta onnistuu jälleen putoamaan jaloilleen. Hän päätyy Ranskan direktorion asiamiehenä Guayanaan. Sinne matkustaa myös Sofía elääkseen Victorin vihkimättömänä vaimona.

Edellä oleva juoniselostus on hyvin ylimalkainen; romaanin tapahtumarikkaudesta on vaikea punoa yhtenäistä juonilankaa. Lisäksi selostukseni perusteella näyttää siltä, että Victor Hugues olisi romaanin päähenkilö. Ehkä tämä ei pidä kuitenkaan paikkaansa. Victor Hugues on koko romaanin ajan nähty ulkopuolelta: lukija ei pääse sisälle hänen ajatuksiinsa. Hänen omiin puheisiinsa ajatuksistaan ei myöskään voi luottaa, sillä hänen mielipiteensä ovat jatkuvassa liikkeessä ja muuttuvat salamannopeasti sen mukaan, mikä on hänelle itselleen edullisinta. Kuvaavaa on, että hänen työpöytänsä päällä oleva Robespierren kuva vaihtuu Napoleonin kuvaksi ilman kommentteja.

Romaanissa on kyllä viitteitä myös Huguesin kyvystä jonkinasteiseen itsetutkisteluun. Romaanin loppupuolella sairastuttuaan vakavasti ja uskoessaan kuolevansa Hugues haluaa, että hänelle puetaan Robespierrelta saatu virkapuku. Sofíalle hän kertoo:

"Sain sen ainoalta mieheltä jonka olen koskaan asettanut itseni yläpuolelle. Kun hänet kukistettiin, lakkasin ymmärtämästä itseäni. Siitä lähtien en ole yrittänytkään saada asioista selkoa. Olen samanlainen kuin automaatit jotka pelaavat šakkia, kävelevät, soittavat huilua ja hakkaavat rumpua kun niiden vieterin vetää. Yhtä osaa en ole vielä saanut esittää: sokeaa. Nyt olen saanut senkin roolin." Ja hän lisäsi puoliääneen laskien sormillaan: "Leipuri, kauppias, vapaamuurari, vapaamuurarien vainooja, jakobiini, sotasankari, kapinallinen, rangaistusvanki, niiden vapauttama jotka murhasivat nimittäjäni, Direktorion asiamies, Konsulin asiamies..." Luettelo, jonka jatkamiseen sormet eivät pian riittäneet, muuttui lopulta käsittämättömäksi muminaksi.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että - hämmästyttävää kyllä - Victor Hugues on todella elänyt historiallinen henkilö.

Suurin osa romaanista kerrotaan Estebanin kautta, joka on silminnäkijänä tapahtumille sekä Ranskassa että Karibialla. Hänen mukanaan pääsemme myös jännittävälle retkelle kaapparilaivaston mukana. Romaani kuljettaa hänet välillä myös Kuubaan, joten hänen kauttaan saamme tietoa myös Sofian ja Carlosin vaiheista Kuubassa. Esteban säilyttää uskollisuutensa vallankumouksen ihanteille paremmin kuin Victor Hugues, muutenkin hänen persoonansa säilyy melko muuttumattomana romaanin ajan. Pientä muutosta tapahtuu lähinnä hänen suhtautumisessaan naiseen ja seksuaalisuuteen. Nuorena miehenä parannuttuaan astmastaan hän aloittaa estottoman hurjastelun Havannan huorakortteleissa, mutta samaan aikaan hän pitää Sofían eroottisia toiveita "tunkkaisina". Myöhemminkin Estebanin omat naissuhteet vaikuttavat lähinnä hyväksikäytöltä, mutta Sofían seksuaaliset valinnat hän sentään oppii hyväksymään. Hän näkee, että Sofían Havannassa solmima avioliitto ei ole ollut seksuaalisesti tyydyttävä ja jopa edistää Sofían pääsyä Victor Huguesin luo sen jälkeen, kun Sofían aviomies on kuollut.

Romaanin kerronnassa on runsaasti erotisoituja kuvia. Usein ne kuvastavat kerronnan kohteena olevan henkilön toiveita, mutta niitä on ripoteltu myös kohtiin, joita ei ole nähty kenenkään tietyn henkilön kautta. Toisinaan ne vaikuttavat hieman koomisilta. Huvittuneena luin esimerkiksi aistillisesti latautuneita kuvauksia puusta, jonka oksanhaarassa on sammaleinen mätäs, sekä sataman suuaukosta, joka avautuu kuin naisen reidet purjelaivalle, joka lipuu sisään mastot törröttäen.

Romaanin kerrontaa kuvastaa muutenkin parhaiten sana aistillinen. Varsinkin Karibian yltäkylläinen luonto ja meren valoilmiöt on kuvattu niin, että lukija pystyy ne lähes kokemaan. Myös Ranskan karumpi ja sateisempi maisema on kuvattu herkällä ja samastuttavalla tavalla. Aistimusten hurmiota romaanissa lisäävät runsaat kuvaukset musiikista ja ruoasta. Merirosvopaisti villisiasta, joka täytettiin viiriäisillä ja kyyhkysillä, sai veden kielelle jopa tämmöiselle jo lähes vegaanille lukijalle.

Myös Sofían kokemuksille romaani antaa melko paljon tilaa. Syntyy kuva intohimoisesta naisesta, joka hakee intohimolleen riittävän arvokasta kohdetta. Nuoruuden haaveet uskonnolle omistautumisesta ja nunnaksi ryhtymisestä korvautuvat pian ajatuksilla miehen kumppanina ja rakastettuna vaikuttamisesta. Teoksen lopussa Sofían intohimo suuntautuu toveruuteen ja vallankumouksen edistämiseen. Sofía ja Esteban katoavat näkyvistämme Espanjan väkivaltaisiin levottomuuksiin. Carlos-veljen vastuunkantajan näkökulma aukeaa lukijalle vain pieneksi hetkeksi romaanin alussa ja aivan sen lopussa, kun hän kokoaa yhteen ne tiedot, jotka onnistuu saamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kasvinkumppaneista. Rationaalinen puurtaja jää jäljelle, kun hurmio tuhoaa siihen antautuneet - sitäkö romaani väittää? Ehkä. Tämän piiloviestin ainakin minä olin löytävinäni. Luultavasti siksi, että itse olen pikemmin niitä puurtajia kuin hurmioitujia.

Romaanin kokonaiskuva vallankumouksesta on melko pessimistinen: kuningasvallasta vallankumouksen kautta orjien vapautukseen, orjuuden palautuksesta keisarivaltaan. Siinä välissä tuhannet ihmiset menettivät henkensä. Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että kirjailija Alejo Carpentier tuki vahvasti Kuuban sosialistista vallankumousta. Hän julkaisi Valaistujen vuosisata -romaanin vain pari vuotta sen jälkeen, kun Kuuba oli siirtynyt sosialismiin Castron johdolla. Ehkä tässä romaanissa voidaan nähdä jännittävään seikkailutarinaan verhottu muistutus ja varoitus vallankumouksen vaaroista.

Alejo Carpentieria pidetään yhtenä eteläamerikkalaisen maagisen realismin isähahmoista. Tässä romaanissa Carpentier on kuitenkin vielä hyvin perinteisen realismin linjalla. Jonkinlaista ajautumista uuteen suuntaan edustaa kuitenkin romaanin aistillinen ja värikylläinen kerrontatapa.

Alejo Carpentier, Valaistujen vuosisata. Otava 1986. Espanjankielisestä alkuteoksesta El Siglo de las luces (1962) suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. 399 s.

--------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

tiistai 21. syyskuuta 2021

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Afrikan ranskankielisen kirjallisuuden suomenkielisiä käännöksiä ilmestyy todella harvakseltaan. Sellaiset suositut kirjailijat kuin Leïla Slimani, Katherine Pancol ja Muriel Barbery ovat kyllä syntyneet Marokossa, mutta aihepiirinsä he ovat pääosin valinneet muualta. Keskisen Afrikan suomennettuja kirjailijoita ovat Alain Mabanckoun lisäksi Burundissa syntynyt Gaël Faye ja - niin, siinäpä he taisivat ollakin. Alain Mabanckoulta on näemmä tämän Pikku Pippurin lisäksi ilmestynyt romaani Kuppinurin (2020) Aviador-kustantamon julkaisemana. Vähäisen julkisuuden takia suomennoksiin törmää vain sattumalta. Pikku Pippuri tuli vastaan kirjakaupan poistokorista. Se on riemukas tarina orpopojan kasvusta aikuiseksi ja keski-ikään asti Kongon tasavallassa. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat sosialistisen vallankaappauksen aikaan vuonna 1968 ja sitä seuranneisiin vuosiin.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko ('Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille'). Pitkän lingalankielisen nimen hänelle antoi zairelainen pappi Papa Mupelo, jonka tanssipainotteiset pyhäkoulut olivat päähenkilön varhaislapsuuden kohokohtia. Pienen Mooseksen elämässä ilkeää faaraota edusti orpokodin johtaja Dieudonné Ngulmumako. Johtajan hahmossa Mabanckou maalailee hauskan kuvan poliittisesta opportunistista, joka värvää koulun henkilökunnaksi omat sukulaisensa ja korottaa palkkaansa puolella parin vuoden välein.

Papa Mupelon vierailut loppuvat äkillisesti, kun Kongon tasavallassa valta siirtyy sosialisteille. Orpokodin lapsille jaetaan punaiset huivit ja entisen pyhäkoulurakennuksen seinään naulataan kyltti Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitila. Kouluopiskelu muuttuu käsittämättömien  vallankumouksellisten tekstien ulkoa pänttäämiseksi.

Jokaisessa lauseessa toistui nykyään "dialektiikka" tai "dialektinen". - Ongelmaan pitää saada dialektinen näkökulma, sanoi Bissulu Ngulmumako. - Dialektisesti nähtynä koko historiamme on imperialismin ja sen kätyreiden kirjoittamaa. Meidän on saatava aikaan muutos, sillä ylärakenne ei voi määritellä perustaa, jatkoi Dongo-Dongo.

Jostain syystä tämä nosti pintaan muistoja muutamilta filosofian luennoilta Tampereen "punaisessa" yliopistossa 1970-luvulla. Kun olimme kuulleet pitkän luennon marxilaisen ajattelun ylivertaisuudesta positivistiseen ajatteluun verrattuna, yksi luennolla istuneista opiskelijoista uskaltautui viattomasti kysymään luennoitsijalta, mitähän sitten vallan mahtaisikaan olla negativistinen ajattelu. Ellen väärin muista, kysyjä oli Tapio Liinoja, joka sittemmin on jatkanut filosofin uraansa muun muassa Lapinlahden lintujen riveissä.

Takaisin kirjan pariin. Mooses sai Pikku Pippuri -nimen orpokotitovereiltaan sen jälkeen, kun hän oli uskaltanut uhmata orpokodin koviskaksosia Songi-Songia ja Tala-Talaa ja kostaa näille pahoinpidellyn kaverinsa puolesta kaatamalla chilijauhetta kaksosten ruokakätköön. Yllättävää kyllä hän tällä uhkarohkealla tempauksellaan sai liikanimen lisäksi osakseen myös kaksosten kunnioituksen.

Kun kaksoset hieman vartuttuaan ovat valmiit ottamaan hatkat orpokodista, he pyytävät Pikku Pippurin mukaansa. Kirjan takakannen viittaus Oliver Twist -romaaniin on osuva. Myös Pikku Pippurin itsenäinen elämä orpokodin jälkeen alkaa katupoikien rikollisjengissä. Välillä syödään rannalla nuotiossa paistettuja kissoja hengenpitimiksi, mikä ei ole aivan niin outoa kuin kuulostaa, sillä kongolaisessa heimokulttuurissa eräät heimot syövät kissoja, toiset koiria, kolmannet krokotiileja, jotka taas neljänsille ovat pyhiä eläimiä.

Afrikkalainen suku- ja heimokulttuurien maailma on meille eurooppalaisille ja suomalaisille vaikeasti ymmärrettävää. Onhan meilläkin ruokavalioerikoisuudet kalakukkoineen ja rössypottuineen, mutta synnyinpaikka ei meillä vaikuta virkanimityksiin. Myös nepotismia meillä paheksutaan voimakkaasti, jos sellaista paljastuu. Ne, jotka tekevät esimerkiksi kehitysaputyötä Afrikassa, eivät voi kuitenkaan jättää tätä osaa afrikkalaisesta todellisuudesta huomiotta.

Toinen romaanin eksoottiselta tuntuva piirre on se, kuinka  taikausko läpäisee koko kongolaisen yhteiskunnan. Tieteellinen sosialismi ja taikausko pystyivät afrikkalaisessa valtiossa elämään sopuisasti rinta rinnan. 

Teini-ikäiseksi varttunut Pikku Pippuri saa viimein itselleen "perheen". Sen zairelaisesta äidistä käytetään nimeä Mama Fiat 500 ja muina lapsina ovat ilotalon kymmenen tyttöä. Papa Mupelon opettamat zairelaistanssit ovat Pikku Pippurille tie Mama Fiat 500:n sydämeen. Ilotalon madame ottaa nokkelan pojan uskotukseen ja kertoo muun muassa, kuinka tuli päätyneeksi harjoittamaansa ammattiin.

Muut kylän tytöt leikkivät vielä nukeilla, kun äitini kertoi minulle, miten miehestä pidetään kiinni: ruoalla ja seksillä, muu on vain kuvitelmaa, myös kauneus. Kaunis nainen, jonka ruoka on pahaa ja joka haukottelee sängyssä, korvataan nopeasti rumalla, joka osaa laittaa saka-sakaa ja joka vie rakkaansa seitsemänteen taivaaseen.

Näiltä opetuksilta vie hieman pohjaa se, että edes Mama Fiat 500:n äiti ei saanut miestään pysymään kodin lämmössä, vaan tämä hylkäsi vaimonsa ja kahdeksan lastaan. 

Pikku Pippuri on hyvä kuuntelija, ja romaani on täynnä pieniä elämäkertoja, joita ihmiset Pikku Pippurille tarinoivat. Romaani etenee kuvauksina pienistä koomisista sattumuksista, joita nämä ihmisten elämäntarinat rytmittävät. Tällainen kerrontatapa houkuttelee mukaansa ja on sujuvaa luettavaa.

Rannan rikollisjengin hajottaminen ja ilotalojen sulkeminen on Pikku Pippurille valtava järkytys. Hän saa muistinmenetyksen, jota yrittävät parantaa niin Ranskassa koulutettu psykoanalyytikko kuin afrikkalainen poppamieskin. Mainio parodinen jakso, jossa länsimaisen ja afrikkalaisen lääkinnän keinot osoittautuvat yllättävän yhteneväisiksi. Muistinmenetys ei täysin parane, mutta Pikku Pippuri onnistuu perin pohjin suututtamaan molemmat parantajat.

Lopulta Pikku Pippuri - musta Mooses - jo keski-ikään ehtineenä ymmärtää, että pahojen henkien karkottamiseksi hänen on kaimansa lailla vapautettava kansansa, tässä tapauksessa siitä poliitikosta, joka oli katujengin hajottamisen ja ilotalojen sulkemisen takana. Robin Hoodiksi pukeutuneena ja pitkä veitsi kädessään hän lähtee toteuttamaan kohtaloaan.

Tähän on hyvä lopettaa tämä juonipaljastus. Taisin jo kertoa liikaakin.

Alain Mabanckou, Pikku Pippuri. Fabriikki Kustannus 2016. Ranskankielisestä alkuteoksesta Petit Piment (2015) suomentanut Saana Rusi. Ulkoasu Outi Vihlman. 191 s.

------------------------------- 

Kongolaisen kaupungin katujengi tai ilotalon tytöt eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen, kun ajattelemme kaveriporukkaa. Kaveruuttakin on kuitenkin monenlaista. Siksi tämä romaani menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7: Kirjassa on kaveriporukka.

maanantai 20. syyskuuta 2021

Manuel Puig: Hämähäkkinaisen suudelma

Hämähäkkinaisen suudelma -romaaniin pohjautuva elokuva vuodelta 1985 on luultavasti tunnetumpi kuin itse romaani. Erinomainen elokuva se onkin, yksi suosikeistani, ehdottomasti mukana Kymmenen kärjessä - listallani, jos sellaisen tekisin. William Hurt ja Raúl Juliá loistivat pääosissa, Hurt miespääosa-Oscarin arvoisesti. Elokuva on kuitenkin aina karsimisen taidetta. Romaanin luettuani totesin, että elokuvassa oli vain rakennustelineet ja kulissit siellä missä romaanissa oli seinät ja sisustus. 

Kirjassa eletään poliittisesti tulenarkoja 1970-luvun vuosia Argentiinassa. 37-vuotias Luis Alberto Molina ja  26-vuotias Valentín Arregui Paz jakavat sellin numero 7 Buenos Airesin lähellä sijaitsevassa vankilassa. Molina on tuomittu kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen alaikäiseen poikaan kohdistuvasta haureudesta. Valentín on pidätetty  poliittisen aktivismin takia ja on jo kolmisen vuotta odottanut tuomiotaan. Molina on siviilielämässä työskennellyt somistajana. Valentínilla on takanaan ainakin arkkitehtiopintoja ennen kuin vasemmistovallankumous muuttui hänen elämänurakseen.

Romaani koostuu lähes kokonaan Molinan ja Valentínin sellissä käymistä keskusteluista. Näiden lisäksi romaanissa on kuulustelupöytäkirjoja, päähenkilöiden sisäistä puhetta ja kuumehoureita, tieteellisiä tutkimuksia referoivia alaviitteitä sekä vartiointipalvelun raportti. Romaanin tekee poikkeukselliseksi se, ettei siinä ole lainkaan varsinaista kertojaa. 

Alaviitteet eivät suoraan kommentoi päähenkilöiden dialogia vaan erittelevät erilaisia teorioita homoseksuaalisuuden synnystä. Tällä tavalla ne tuovat syvyyttä Molinan persoonaan. Valentín käyttää suuren osan selliajastaan opiskeluun, joten on helppo kuvitella, että alaviitteet ovat osa hänen opintojaan ja näin selittävät osaksi myös niitä muutoksia, jotka tapahtuvat hänen suhtautumisessaan homoseksuaalisuuteen. Romaanin suomentajan Tarja Härkösen jälkisanoista käy ilmi, että yksi alaviitteissä mainituista tutkijoista, tanskalainen Anneli Taube, on keksitty henkilö ja edustaa mahdollisesti Manuel Puigin omia ajatuksia.

Tiedän, että asiantuntemukseni on hataralla pohjalla, mutta arvelen, että Molina ei oikeastaan ole homoseksuaali. Hän on transsukupuolinen. Hän pitää itseään naisena, joka on seksuaalisesti kiinnostunut vain miehistä. Hänen voimakkaimmat rakastumisensa ovat kohdistuneet miehiin, joilla ei ole homoseksuaalisia taipumuksia. Hän on kyennyt ylläpitämään läheistä ystävyyttä, vaikka seksuaalinen lähestyminen ei ole ollut mahdollista.

Mistä kaksi täysin erilaisen ajatusmaailman ihmistä sitten keskustelee, kun heidät on pakotettu yhteen? No elokuvistapa tietenkin. Niiden avulla on hetkeksi mahdollisuus paeta mielikuvituksessa sellin karua todellisuutta. Kun sellin valot on sammutettu, Molina kertoo yksityiskohtaisesti suosikkifilmeistään, jotka ovat yleensä yliluonnollisia piirteitä sisältäviä melodraamoja. Molina ikään kuin esittää elokuvat mielen näyttämöllä. Sosiaaliseen todellisuuteen kiihkeästi suuntautuva Valentín oppii alun vastahakoisuuden jälkeen hyväksymään tämänkaltaisen eskapismin ja jopa kaipaamaan yhteisiä tuokioita. Keskusteluissaan vankitoverit tulevat paljastaneeksi myös elämänsä suuret toiveet ja pettymykset.

Lukija alkaa pian etsiä ja löytää yhteyksiä Molinan elokuvavalintojen ja päähenkilöiden elämäntilanteen välillä. Yhteys käy ilmi esimerkiksi silloin, kun Molina alkaa kertoa elokuvaa omaa tahtoa vailla olevista zombeista, joista yksi joutuu surmaamaan aviomiehensä noidan käskystä. Samaan aikaan vankilanjohtaja näet kiristää Molinaa urkkimaan Valentínilta raskauttavia tietoja tämän aktivistitovereista. Palkintona Molinalle olisi pääsy vapauteen hoitamaan sairaalaan joutunutta äitiään. Molinan kertoma natsien propagandafilmi saa puolestaan lukijan miettimään yhteyksiä Argentiinan oikeistodiktatuuriin. Todellisuus murtautuu väistämättä fantasiaan.

Valentínin tahtoa heikennetään syöttämällä tälle ruokaa, joka aiheuttaa voimakkaan ripulin ja suolistokouristuksia. Molina yrittää saada Valentínin ilmoittautumaan sairaaksi. Tällöin Valentínille todennäköisesti annettaisiin sairaalassa valheenpaljastuslääkettä eikä Molinan tarvitsisi pettää toveriaan. Valentín kuitenkin kieltäytyy sairaanhoidosta. Loppujen lopuksi Molina hoivaa sairasta hellästi kuin äiti lastaan tai kuin rakastaja kumppaniaan. Hän huolehtii Valentínille myrkyttämätöntä ruokaa ja pesee tämän ulosteen tahrimat lakanat.

Tämä on toinen tänä vuonna lukemani romaani, jossa toisen ihmisen ulosteiden peseminen on suuri läheisyyden osoitus ja merkki itsensä unohtavasta rakkaudesta. Se toinen oli Husaari katolla. En voinut olla ajattelematta, että on jotain perustavanlaatuisesti väärin, kun ne ihmiset, jotka tekevät tätä puuhaa ammatikseen päivittäin, syyllistämättä ja hellyydellä, ovat yhteiskunnassamme heikoimmin palkattujen joukossa.

Romaanissa päähenkilöiden tunteiden ja ajatusmaailman liikahdukset on tuotu esiin kauniisti ja uskottavasti. Valentínin suhtautuminen seksuaalisuuteen muuttuu; hän toteaa: "Olen aina vain vakuuttuneempi siitä että seksi on itse viattomuus." Molina tuntee viimeinkin tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Tästä hän on niin kiitollinen, että hän ehkä hieman paradoksaalisesti häivyttää oman persoonallisuutensa rajat ja tuntee muuttuvansa osaksi Valentínia. 

Vallankumouksellinen aktivisti oppii tunnistamaan rakkauden ja mielikuvituksen voiman. Estetiikkaan keskittynyt sivullinen löytää myös oikeudenmukaisuuden velvoitteet.

Olisi kyllä kiva nähdä se elokuvakin vielä uudelleen!

Manuel Puig, Hämähäkkinaisen suudelma. Teos 2009. Espanjankielisestä alkuteoksesta  El beso de la mujer araña (1976) suomentanut Tarja Härkönen. Ulkoasu ja kansi Iira Oivo. 328 s.

-------------------------------

Tämä sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5: Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

torstai 9. syyskuuta 2021

Per Olov Enquist: Ihmeparantajan viides talvi

"Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Varastin tuon virkkeen Ezra Poundin teoksesta Lukemisen aakkoset. Poundkin laittoi virkkeen lainausmerkkeihin, joten luultavasti hänkin varasti sen jostain. Löytäjä saa pitää.

Virke sopii mainiosti käsillä olevaan Per Olov Enquistin romaaniin. Vaikka Ihmeparantajan viides talvi on julkaistu viisikymmentäseitsemän vuotta sitten, se puhuu kuin suoraan omalle ajallemme. Miksi yksisarvishoito houkuttelee? Miksi se epäilemättä toisinaan toimii? Miksi ihmeessä on helpompi uskoa tuulesta temmattuihin salaliittoteorioihin kuin tutkittuun tietoon? 

Enquistin romaanin keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1793 - 1794. Vuosiluvut eivät ole sattumanvaraiset. Järjen vuosisata oli päättynyt Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789. Vuonna 1793 alkoi vallankumouksen viides talvi ja vuoden kestänyt terrorin aika, jolloin tuhannet ihmiset menettivät päänsä giljotiinissa mielipiteidensä vuoksi. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Kärpäsen surinaa korvissamme.

Romaani alkaa kuin jännityskertomus siitä, että ihmeparantaja, magnetisööri Friedrich Mesner, pakenee takaa-ajajiaan. Hänen ihmetyönsä, sateen teko ja eläinten ja ihmisten parantaminen, ovat paljastuneet ainakin osittain huijauksiksi. Pahinta kuitenkin on, että Mesner on syyllistynyt yhden potilaansa raiskaamiseen. Käy ilmi, että Mesner ei ole vastaavalla pakomatkalla ensimmäistä kertaa. Aiemmin hän on myös jäänyt kiinni, häntä on piesty ja hänen suuhunsa on virtsattu.

Mesner onnistuu pakenemaan tällä kertaa sekä takaa-ajajiaan että paikkakunnalla riehuvaa ruttoa. Hän päätyy Seefondin kaupunkiin, jossa aloittaa jälleen ammattinsa harjoittamisen. Seefondissa tutustumme muihin romaanin keskeisiin henkilöihin. Claus Selinger on lääkäri, jonka tytär on sokeutunut jouduttuaan raiskatuksi. Mesner onnistuu palauttamaan tytön näön, jolloin Selinger epäilyksistään huolimatta liittyy Mesnerin kannattajiin ja toimii tämän pyynnöstä hänen myöhempien hoitotoimiensa todistajana. Toisenlaista suhtautumista Mesneriin edustaa nuori lääkäri Steiner, joka on varma siitä, että Mesner huiputtaa hyväuskoisia potilaitaan. Steiner joutuu epäsuosioon ja ymmärtää, ettei hänen rationaalisuudessaan ole vastusta Mesnerille. Selingerille hän toteaa:

Minä olen valinnut lääkärin ammatin, koska en usko, että eläimellisyydelle ja pimeydelle saa antaa valtaa. Vaikka se antaisikin meille onnen. Petos on upeaa taidetta, mutta vain pieninä annoksina nautittuna.

Kun Selinger lopulta törmää vastaansanomattomiin todisteisiin siitä, että Mesnerin toiminta ei kaikin osin ole rehellistä, hän joutuu vaikeaan tilanteeseen. Pitäisikö hänen paljastaa huijariksi mies, joka kiistattomasti on auttanut hänen tytärtään? 

Kuume on tarttunut tänä talvena kaupunkiin, sen yli käy myrsky, innostuksen ja haltioitumisen tulva-aalto, herätys.

Minä seison pienellä kalliolla ja tiedän voivani pysäyttää hyökyaallon. En vain tiedä onko minulla oikeutta tehdä niin. Minä tuhoaisin siten monen onnettoman ainoan toivon ja ainoan antaumuksen. 

Jännittävän teoksen jännityksen säilyttämiseksi en kerro enempää juonesta.

Ihailtavalla tavalla romaani ohjailee lukijan sympatioita. Alussa näemme tapahtumat Mesnerin havaintojen, tunteiden ja pohdintojen kautta. Lukija houkutellaan kuin huomaamatta tämän takaa-ajetun, sorretun ja solvatun miespoloisen puolelle. Hänen moraaliton toimintansa näyttäytyy selviytymistaisteluna.

Siinä vaiheessa, kun Mesnerin nousu menestykseen ja valtaan alkaa, näkökulma vaihtuu. Seuraamme häntä nyt Claus Selingerin päiväkirjamerkintöjen kautta. Selingerillä on omat syynsä ihailla Mesneriä ja vasta vähitellen, todistusaineiston karttuessa, Selinger ja lukija varmistuvat Mesnerin toiminnan moraalittomista puolista.

Lääkäri Steiner, joka romaanissa edustaa järkiperäisyyttä ja kohtuutta, ei pääse itse ääneen kuin repliikeissään. Hänet näemme koko ajan ulkopuolelta. 

Romaanin perusväite on siis kirjoitettu myös sen kerrontaratkaisuihin: ihmiset uskovat mihin haluavat uskoa.

Yksi romaanin kiinnostava ongelma on se, tietääkö magnetisööri itse olevansa huijari. Tietää ja ei tiedä. Hän näkee, että potilaiden usko on loppujen lopuksi se, mikä heidät parantaa.

Minä annoin heille ihmeen. Aloitin pienellä sormien naksauksella. Sitten oli kuin heidän kasvojensa eteen olisi vetäytynyt seitti, huntu, verho. He eivät pystyneet näkemään ympäröivää todellisuutta, he näkivät oman uskonsa.

Mesner halveksii "järkiakrobaatteja", "näpertelijöitä vailla näkemystä". Omasta mielestään hän vain käyttää hyväkseen todellisuuden syvintä luonnetta: "Luulevat voivansa rakentaa maailman järjen varaan, hän silloin ajatteli. Vaikka kaiken sisin olemus on järjenvastaisuus." Jos totuus ei toimi, on käytettävä valhetta. Tarkoitus pyhittää keinot. Jos saa aikaan hyvää, ei voi olla väärin, että itse rikastuu siinä sivussa. Eihän?

Romaanin kertoja - kirjailijan edustaja romaanissa - astuu esiin jälkipuheessa, jossa kertoo käyttäneensä vapaasti historiallisen henkilön, Franz Anton Mesmerin, elämäkertatietoja luodessaan Friedrich Mesnerin hahmoa. Kertoja pilkahtaa hetkiseksi silmiinpistävästi esiin myös romaanin alkupuolella: 

Selontekoa seuraavan talven tapahtumista ei tietenkään olisi pakko aloittaa juuri tästä; tarina on kuin yhä uudelleen muotoonsa palautuva aalto, ikitoistuva ja ennaltamäärätty.

Tästä aallonpohjasta siis alkaa nousu, myöhäiskesällä 1793. Se olisi voinut tapahtua 1932.

Vuonna 1932 natsipuolueesta tuli Saksan valtiopäivien suurin puolue. 

Aalto olisi voinut lähteä vyörymään myös vuonna 2016 - tai vuonna 2021. "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Per Olov Enquist, Ihmeparantajan viides talvi. WSOY 1972. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Magnetisörens femte vinter (1964) suomentanut Elvi Sinervo. 

 ------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

maanantai 6. syyskuuta 2021

John McGahern: Memoir

John McGahernin (1934 - 2006) kuoleman jälkeen sanomalehti Guardian nosti hänet merkittävimmäksi 1900-luvun irlantilaiseksi kirjailijaksi Samuel Beckettin jälkeen. McGahernin koko romaani- ja novellituotanto nojaa vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa, mutta juuri ennen kuolemaansa hän julkaisi pienen muistelmateoksen, jossa hän suoraan ilman fiktion verhoa kuvaa omaa elämäänsä keskittyen ennen kaikkea lapsuuteen ja nuoruuteen Irlannin maaseudulla. McGahernin elämään nuorena kirjailijana liittyy myös yhteys Suomeen. Kerron siitä lisää vähän tuonnempana.

Kun joku kertoo koristelematta ja vilpittömästi omasta elämästään, kuten John McGahern muisteluissaan, sitä seuraa herpaantumattomalla mielenkiinnolla. Tavallisten ihmisten tavallinen elämä on jännittävää, mielikuvituksellista ja omituista. Se mikä siinä on tavallista, on vain pintaa. Kun pääsemme pinnan alle, mikään ei ole kiinnostavampaa kuin toinen ihminen.

John McGahernin äiti oli kyläkoulun opettaja, ja isä oli Gardan kersantti, siis eräänlainen poliisipäällikkö. Isä asui Gardan varuskunnassa ja vieraili perheensä luona hyvin satunnaisesti. Kesälomat perhe kuitenkin yleensä vietti isän luona Gardan "parakeissa". Äiti kuoli rintasyöpään, kun John, esikoinen, oli vasta kymmenvuotias. Siinä vaiheessa Johnilla oli jo viisi nuorempaa sisarta ja yksi pikkuveli. Äidin kuoleman jälkeen lapset muuttivat pysyvästi isän luokse asumaan. 

John McGahernin muistelmien päähenkilöt ovat isä ja äiti. Äiti oli syvästi uskonnollinen, lempeä ja pidetty. Opettajana hän ei halunnut käyttää ruumiillista kuritusta, joka vielä 1930-luvulla oli Irlannin kouluissa jokapäiväistä. Perheen palvelija kertoi aikuiselle John McGahernille, ettei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka ajatteli vähemmän itseään. Isä puolestaan oli itsekeskeinen ja väkivaltainen. Väkivaltaisuus yltyi kohtuuttomaksi nopeasti ja yllättäen. Hän pahoinpiteli lapsiaan siihen asti, kunnes nämä kasvoivat niin suuriksi, että pystyivät puolustamaan itseään. 

Kun äidin sairaus saavutti viimeisen vaiheensa, isä ei vieraillut hänen luonaan yli kuukauteen. Puolisot eivät siis enää nähneet toisiaan elossa. Isä kyllä kirjoitti puolisolleen kirjeitä, joissa ilmoitti aloittaneensa paastot ja rukoukset tämän paranemisen puolesta. McGahern pohtii kovasti vanhempiensa toiminnan motiiveja, mutta hän ei yritä analysoida heitä psykologisin termein. Lukijalle on kuitenkin selvää, että perheen isä kärsi jonkinlaisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. McGahern kuvaa toistuvasti sitä, miten isä sekä ruokaili että rukoili peilin edessä. McGahern vihjaa, että isän väkivaltaisuudessa luultavasti oli kyse myös seksuaalisten turhautumien purkamisesta.

Uskonnolla oli perheen elämässä, kuten katolisessa Irlannissa yleensäkin, merkittävä osa. Joka ilta perhe kokoontui polvirukoukseen - pitkään ruusukkorukoukseen - ennen nukkumaan menoa. Messussa käyminen kuului itsestäänselvästi jokaiseen sunnuntaihin. Äidin uskonnollisuus oli sisäistettyä ja armeliasta, isä keskittyi ulkoisiin muotoihin ja sääntöihin. Isälle oli tärkeää se, miltä asiat näyttivät muiden silmissä. Myöhemmin useat tuttavat kertoivat Johnille, että hänen isänsä oli aina "näyttelijä", mutta eivät suostuneet tarkemmin selittämään, mitä tällä tarkoittivat.

Tämän kirjan myötä oivalsin, miksi katolisella kirkolla on ollut näihin päiviin asti valtava vaikutus Irlannissa. Kun Irlannin vapaavaltio syntyi vuonna 1921, pääasiassa englantilaisten hallussa ollut hallinto siirtyi irlantilaisille. Katolisella kirkolla oli tuossa vaiheessa jo valmis, irlantilaista syntyperää olevista kirkonmiehistä koostuva organisaatio, joka vaivatta otti hoidettavakseen monet alat, jotka muualla Euroopassa yleensä kuuluvat maallisen hallinnon piiriin. Kasvatus ja koulutus, terveydenhoito ja jopa kirjastolaitos toimivat joko suoraan tai välillisesti - pappien johtamien johtokuntien kautta - katolisen kirkon alaisuudessa.

Kuvaavaa on, että kun Johnin äiti sai viimeisen opettajan pestinsä Aughawillanin kyläkoulusta, hänen täytyi käydä antamassa viiden punnan lahja kylän papille. McGahern toteaa, että tällainen maksu ei ollut virallinen, mutta ei sen vuoksi vähemmän pakollinen. Vertailukohdaksi sopii, että saman summan maksoi äidin syöpäleikkaus dublinilaisessa sairaalassa.

Kirjan kuvaus varhaisista vuosista äidin kanssa on onnentäyteinen. Koulumatka äidin käsipuolessa oli opettavainen seikkailu: äiti tunsi nimeltä kaikki kasvit ja opetti nimet Johnille kuin huomaamatta. Koulupäivä katkaisi hetkeksi työnteon pienessä Aughawillanin taloudessa, jossa innolla ja valittamatta tehtiin raskastakin työtä puutarhassa ja pelloilla. Pienellä aasintammallaan ja sen rattailla John kuljetti itse nostamaansa polttoturvetta ja kävi välillä vierailuilla sukulaisten luona. 

Äidin toive pojan pappisurasta otti tulta. John pyrki itse kohti tätä tavoitetta, ja sukulaisten ja tuttavien mielestä oli selvää, että Johnista tulisi pappi. Kirjan lopussa John McGahern toteaa, että äidin haave antoi hänelle voimia vastustaa isää, kun tämä leskeksi jäätyään halusi ottaa Johnin pois koulusta ja pistää tämän työelämään. John McGahernin pappiskutsumus korvautui sittemmin toisella vahvalla kutsumusammatilla, kirjailijan työllä.

John McGahern toteaa, että Irlannissa uskonto vaikuttaa myös maalliseen kielenkäyttöön. Tämä on huomattavissa myös näissä muistelmissa. Muutamat lauseet ja kuvaukset toistuvat läpi koko kirjan sanatarkasti samanlaisina. Minulle ne toivat mieleen rukoukset tai messun kaavat. Sanatarkasti samalla tavoin toistuu esimerkiksi kuvaus koulumatkan vaiheista, ja kotitalon kukkapenkistä muistetaan aina mainita, että se oli "kuin linnoitus erämaan keskellä". 

Kirjan kieli pyrkii muutenkin usein kohti hengellistä ilmaisua. Näin kauniisti ja uskottavasti kirja kuvaa lapsen kokemusmaailmaa.

We come from darkness into light and grow in the light until at death we return to that original darkness. Those early years of the light are also a partial darkness because we have no power or understanding and are helpless in the face of the world. This is one of the great miseries of childhood. Mercifully, it is quickly absorbed by the boundless faith and energy and the length of the endlessly changing day of the child. Not even the greatest catastrophe can last the whole length of that long day.

Vuodet isän kanssa varuskunnassa olivat enimmäkseen kauheita, vaikka isä osasi hetkittäin olla miellyttäväkin, varsinkin silloin, kun halusi lastensa tekevän jotain hänen hyväkseen. Jatkuvassa ahdistavassa kurissa ja lyöntien pelossa John löysi henkireiän luonnosta, kalastusretkistä läheisellä joella.

Toinen pelastus olivat kirjat. Käydessään ostamassa omenoita läheiseltä protestanttien omistamalta maatilalta John tuli sattumalta puhuneeksi kirjoista talon isännän kanssa ja sai luvan käyttää talon kirjastoa. Joka viikko vuosien ajan, pelkkä lukemisen mielihyvä mielessään, John haki viisi tai kuusi kirjaa luettavakseen samalla kun palautti edellisellä viikolla lainaamansa. John uppoutui lukemiseen niin innokkaasti, että kerran havahtuessaan lukemisestaan hän huomasi, että siskot olivat vieneet toisen kengän hänen jalastaan ja panneet olkihatun hänen päähänsä. John McGahern toteaa, että myöhemmin kirjoittaminen sai hänet samalla tavalla unohtamaan ajan ja paikan.

Vapautusta kodin ilmapiiristä tarjosivat myös koulu ja kirkko. John oli opinhaluinen ja menestyi koulussa hyvin. Kirkossa hän avusti kuoripoikana messussa.

My father's world went inwards to darkness and violence, lies and suppression: the school, the library, the river, the Church, all went outwards, to light and understanding, freedom and joy.

Aikuistuttuaan lapset vapautuivat isän vaikutuspiiristä, vaikka tämä yrittikin itsepintaisesti hallita lastensa elämää myöhemminkin. John opiskeli opettajaksi ja työskenteli alakoulussa 8-vuotiaiden opettajana Dublinin lähellä. Samalla hän kirjoitti esikoisromaaninsa The Barracks, joka sai hyvän vastaanoton. Hän voitti sillä myös stipendin, joka oli tarkoitettu vuoden työskentelyyn ulkomailla.

Nyt tulee lupaamani Suomi-yhteys. Pariisissa kesällä 1964 John tapasi suomalaisen teatterinohjaajan Annikki Laaksin. Lokakuussa saatuaan vuoden virkavapaan koulustaan John matkusti Helsinkiin ja myöhemmin samana vuonna heidät vihittiin.

Toukokuussa 1965 julkaistiin John McGahernin toinen romaani The Dark. Irlannin sensuurilautakunta kielsi romaanin levittämisen.  Kun John yritti palata opettajanvirkaansa, hän sai kuulla, että hänet on erotettu. Koska kielletyn kirjan kirjoittaminen ei ollut lainvastaista, McGahern yritti saada erottamisen peruutetuksi. Opettajien asioita käsittelevän lautakunnan kokouksessa hänelle kerrottiin, että kielletyn kirjan kirjoittaminen olisi vielä voitu katsoa sormien lävitse, mutta avioituminen maistraatissa ulkomaalaisen naisen kanssa oli liikaa. McGahern joutui jättämään virkansa Irlannissa. Lontoosta hän sai kuitenkin pian tilapäisiä opettajantöitä.

Seuraavat vuodet John ja Annikki asuivat välillä Irlannissa, välillä Englannissa, välillä Suomessa. Annikki ei ollut halukas luopumaan kokonaan radio- ja tv-työstään Suomessa. John puolestaan ei halunnut asettua pysyvästi Suomeen. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1969. Sitä ennen Annikki ja John olivat yhdessä kääntäneet Veijo Meren Manillaköyden englanniksi.

John avioitui uudelleen melko pian. Puolisonsa Madeline Greenin kanssa hän asettui lopulta asumaan Leitrimiin, Irlantiin, lapsuutensa kotimaisemiin.

Muistelmiensa lopuksi John McGahern palaa vielä äitinsä vaikutukseen. Hän kuvittelee äitinsä henkiin ja kertoo, kuinka hän nyt vuorostaan kuljettaisi äitiä luonnossa ja kertoisi tälle kukista ja eläimistä.

I would want no shadow to fall on her joy and deep trust in God. She would face no false reproaches. As we retracted our steps, I would pick for her the wild orchid and the windflower.

John McGahern kuoli vuosi näiden muistelmien ilmestymisen jälkeen. Hänet on haudattu Aughawillanin kirkkomaalle samaan hautaan äitinsä kanssa.

John McGahern, Memoir. Faber and Faber 2006. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2005. 272 s.

--------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja.