Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'.
Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta.
Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta.
Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin.
Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa.
Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.
Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.
Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.
Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.
Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen.
Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.
Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto?
Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!