Joyce Cary: Olin poliitikon vaimo

Olen joskus hankkinut tämän kirjan kiinnostuksesta Joyce Caryn tuotantoon. Varmasti ostopäätökseen vaikutti myös kirjan kömpelön retro kansikuva. Kansitaiteilija valitettavasti jää tuntemattomaksi, sillä hänen nimeään ei mainita.

Tämän romaanin henkilöasetelmassa on paljon samaa kuin Joyce Caryn varhaisemmassa, romaanitrilogian aloittavassa Näinkin voi käydä-romaanissa. Tässäkin minäkertojana on nainen, joka on suhteessa – tällä kertaa ihan virallisessa avioliitossa – peräkkäin kahden (aiemmassa teoksessa kolmen) miehen kanssa pystymättä tekemään lopullista valintaa näiden välillä. Samoin kuin aiemman teoksen Sally Monday/Wilcher/Jimson myös tämän romaanin Nina Nimmo/Latter on oman mukavuutensa tähden itsepetokseen – ja miestensäkin pettämiseen – valmis hedonisti. Nina kirjoittaa teostaan eräänlaiseksi puolustuspuheeksi itselleen ja ensimmäiselle miehelleen, jonka poliittinen ura tässä vaiheessa on jo ohi.

Olen ryhtynyt kirjoittamaan tätä kirjaa, koska pidän selvänä, että pian aletaan tehdä kaikenlaisia maineelle käypiä "paljastuksia", jotka koskevat minua ja sitä suurta miestä, jonka kanssa kerran olin naimisissa.

Niin paljon tässä oli tuttua aiemmasta romaanitrilogiasta – jopa aivan samankaltaisia kohtauksia – että romaani olisi jäänyt kesken, ellei sen kuva vuosisadan vaihteen Britannian politiikasta olisi herättänyt uteliaisuuttani. Myös kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta kotirintaman näkökulmasta oli silmiä avaava: sodan häviäminen oli varteenotettava vaihtoehto, joka poliitikkojen toisaalta täytyi pitää omana tietonaan ja johon heidän toisaalta oli oman uransa jatkon vuoksi varauduttava. Romaanissa on useita poliittista elämää koskevia huomioita, jotka tuntuivat edelleen nykypolitiikassa paikkansapitäviltä. 

Tulipa esimerkiksi mieleeni muuan kotimaan politiikkamme ministeripoloinen, joka hoidettuaan valtavia etuja kansalaisille kriisiaikoina joutui tilille valkoisesta hätävalheesta mitättömässä asiassa ja sammaltamisesta ministeriaitiossa:

Jokainen ylhäiseen asemaan päässyt ihminen saa välttämättä vihamiehiä, vaikka hän olisi itse pyhimys eikä tekisi muuta kuin rukoilisi. Mutta ministeri, joka hallitsee toisia ihmisiä ja ratkaisee, mitä heidän tulee tehdä tai jättää tekemättä, kerää itselleen vihamiehiä aivan hirveitä määriä, ja kuitenkaan hänelle ei siunaannu ystäviä vastaavassa määrässä, koska ne, jotka saavat häneltä joitakin etuja itselleen, katsovat toisen tehneen vain luonnollisen velvollisuutensa.

Mielenkiintoinen oli myös romaanin kuvaus sodanjälkeisestä "kadotetusta sukupolvesta". Kuvailijana on vanhemman sukupolven edustaja, joten nuorten käyttäytyminen nähdään merkkinä "rappeutumisrutosta". Vähitellen Ninankin suhtautuminen esimerkiksi naisten kasvojen ehostamiseen muuttuu suvaitsevaiseksi. Epäilemättä Nina – ja kirjailija Joyce Cary – ovat vahvasti nuorten puolella.

Ne, jotka ihmettelivät sodan jälkeen tapahtunutta moraalin luhistumista, unohtavat yksinkertaisesti, miltä tuntui siirtyä yhtäkkiä vuoden 1918 kevään epätoivosta syksyllä alkaneeseen voitonhuumaan. Jokainen halusi saada lomapäivänsä tehdäkseen mitä ikinä halusi, – hiljaiset halusivat päästä kotiin miettimään asiaa ja iloiset ja vilkkaat ihmiset halusivat juhlia. Sotilaat olivat niin villeinä halusta päästä väestä pois, että eräät rykmentit kotiuttivat itsensä melkein itsestään. Miehet olivat kyllästyneet kuriin, ja upseereille olisi voinut olla vaarallista koettaa pysyttää heidät järjestyksessä.

Ninan hahmossa paljastuu aiempaa selvemmin myös Caryn naispäähenkilöiden taipumus masokismiin. Romaanin lopussa Nina on onnellisimmillaan, kun kaksi hänen miestään vuoron perään "rankaisevat" häntä. Suurimmaksi osaksi tämä rankaiseminen on sanallista, mutta siihen sisältyy myös jokin eroottinen osuus, jonka Nina – tai 1950-luvun moraalinormien mukaisesti kirjoittava kirjailija – ilmaisee niin verhotusti, että minun mielikuvitukseni ei pystynyt rakastavaisten puuhista muodostamaan järkevää käsitystä.

Myös romaanin miehet toistavat aiemman trilogian kuvioita. Romaanin suomalaisessa nimessä mainittu poliitikko on Chester Nimmo, maaseudun uskonnollisista yhteisöistä kannatuksensa keräävä radikaalipoliitikko. Aidolta vaikuttavasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta hän on pesunkestävä opportunisti. Hän muistuttaa monilta osin aiemman romaanitrilogian Tom Wilcheriä.

Nelivuotiaana orvoksi jääneen Ninan perintörahojen avulla Chester Nimmo nousee parlamenttiin ja sitten sopivasti periaatteitaan muokkaamalla ministeriksi 1910-luvulla. Lähes yhdessä yössä sulaa hänen vastustuksensa Britannian liittymiselle ensimmäiseen maailmansotaan, ja tästä entisestä pasifistista tulee Lloyd Georgen sota-ajan liberaalihallituksen varustelusta vastaava ministeri. 

Mitä ilmeisimmin Chester Nimmo menee naimisiin Ninan kanssa tämän rahojen tähden. Avioparin ikäero on lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Nina odottaa lasta serkulleen Jim Latterille. Missään vaiheessa Chester ei tosin myönnä menneensä naimisiin rahojen takia ja on omien sanojensa mukaan ollut myös tietämätön Ninan raskaudesta. 

Avioliitosta tulee kuitenkin enimmäkseen onnellinen. Kumpikin tuntuu saavan suhteesta sen mitä tavoittelee. Nykylukijan mielestä suhteesssa on epämiellyttävän paljon kyse omistamisesta, valloittamisesta ja vallankäytöstä. Ninan palveluksista makuuhuoneen puolella tulee Chesterille välttämätön huume, jolla hän purkaa sotaministerin paineitaan. Kun Nina ajoittain ottaa välimatkaa mieheensä, Chester tulee lähes hulluksi. Omia tarkoituksiaan ajaakseen Nina aina palaa Chesterin vuoteeseen, vaikka korostaakin tehneensä sen vasten tahtoaan. Eräänäkin aamuna hän muistaa "kuinka 'kiltti' olin ollut hänelle siitä huolimatta, että inhosin häntä niin mahdottomasti". Harvinaisen tarkkanäköisesti Nina tällä kertaa toteaa: "Kaikesta päättäen minä olisin menestynyt katutyttönä oikein hyvin."

Ninan hurjaluonteisesta ja väkivaltaisesta serkusta Jim Latterista tulee Ninan toinen aviomies siinä vaiheessa, kun Chester Nimmo on sodan jälkeen pudonnut parlamentista, sairastunut vakavasti ja kärsinyt vielä toisenkin vaalitappion. Jimin luonteessa on samoja piirteitä kuin varhaisemman trilogian taidemaalari Gulley Jimsonissa. 

Jim luo uran upseerina siirtomaahallinnossa ja käy poliittista taistelua nigerialaisen lugaheimon puolesta. Hän vastustaa tietä, joka toteutuessaan tuhoaisi lugalaisten alkuperäisen elämäntavan. Kaksipiippuinen juttu kääntyy Jimin tappioksi, kun häntä syytetään yrityksistä estää Afrikan kehittymistä.  

Jim Latterhan oli Ninan ensimmäisen lapsen, Tomin, biologinen isä. Myös Ninan toinen lapsi, Sara eli Sally, on Jimin ja Ninan lähentymisen seurausta siinä vaiheessa, kun Chesterillä ja Ninalla on ollut yksi vaikeista kausistaan. Chesterin kunniaksi on kyllä mainittava, että hän suhtautuu lapsiin kuin omiinsa, mikä tosin ei aina ole pelkästään hyvä asia. Chesterin on vaikea hyväksyä lasten omia ratkaisuja. Ninan ja Chesterin ero aiheutuu viime kädessä siitä, että Chester kieltäytyy käyttämästä poliittista vaikutusvaltaansa vaikeuksiin joutuneen Tomin hyväksi.

Kun Chester on 64-vuotias ja Nina 45-vuotias, he siis muuttavat erilleen. Tässä vaiheessa Nina aloittaa lopulta avioliittoon johtavan suhteen Jim Latterin kanssa. Chesterin lakimies yrittää vielä painostaa Ninaa palaamaan kotiinsa, mutta se on jo myöhäistä, sillä "meidän kummankin tyrmistykseksi (olin näet luottanut siihen, että olin jo liian vanha) olin jälleen siinä tilassa, mikä näytti olevan väistämättömänä seurauksena aina, kun Jim ja minä pääsimme yhteen". Ninan kolmas lapsi saa nimen Robert Jimin sympaattisesti kuvatun vanhemman veljen mukaan.

Romaanin sivuhenkilöissä on useita kiinnostavia hahmoja. Tom-pojan seikkailuja Oxfordissa ja kabareeteattereissa seurasin mielelläni. Hän myös ensimmäisenä yritti tuoda Strindbergin näytelmiä Lontoon teattereihin. Sodanjälkeinen ura Berliinin kabareissa päättyy onnettomasti. 

Sota-ajan keinottelulla omaisuutensa hankkiva Ted Goold ja hänen rahaa mauttomuuksiin haaskava Daisy-vaimonsa ovat dickensmäisen reheviä hahmoja. Dickensin nöyristelevät lakeijat tulevat mieleen myös Chesterin sihteeristä, Harry Boothamista, joka lähes näkymättömästä mielistelijästä kehittyy loppujen lopuksi arvokkaaksi politiikan taustahahmoksi, joka vielä kaiken huipuksi menee naimisiin Ninan Sally-tyttären kanssa. Ninan lapsuudenajan "sijaisäiti", Latterin täti, on huvittavasti kuvattu moraalinvartija, jolla on liiallinen mieltymys alkoholiin ja kova halu puuttua ihmisten yksityisasioihin.

Romaanin käännös oli 1950-luvun käännösromaanien tapaan jäykähkö. Joitakin virheitäkin siellä oli. Sadunomaista ja usein joulun aikaan esitettävää näytelmää tarkoittava panto tosin käännetään vielä nykyäänkin miten sattuu. Tässä romaanissa se oli ensin käännetty pantomiimiksi ja sitten myöhemmin, kun kääntäjälle oli selvinnyt, että siinä oli puhettakin, elenäytelmäksi. Uuden testamentin kertomus Gerasan sikalaumasta, johon Jeesus siirsi riivaajat ja jotka sitten juoksivat mereen hukkumaan, ei ollut tullut kääntäjän mieleen. Hän on selvästi tulkinnut, että kyse on erisnimestä kääntäessään: "Gaderene Swinen tapaus uudistuu."

Tyrskylauta oli minusta sitten kyllä puolestaan osuva käännös sanalle surfboard, vaikka lainelauta olisikin ollut korrektimpi. Harvemmin kyseistä vesiurheilua laineissa harrastetaan. Kunnot tyrskyt siinä olla pitää!

Ystäviensä kehotuksesta Joyce Cary jatkoi tässä Olin poliitikon vaimo -romaanissa aloitettua tarinaa vielä kahdessa romaanissa. Tämä uusi trilogia noudatti hänen ensimmäisen trilogiansa kaavaa siten, että seuraavissa osissa pääsevät Ninan aviomiehet kumpikin vuoron perään ääneen minäkertojina.

En erityisemmällä innolla aio näitä trilogian muita osia etsiskellä, mutta jos ne jossain antikvariaatissa putoavat päähäni, katson sen selväksi johdatukseksi. Nyt minua kuitenkin kiinnostaisivat enemmän Joyce Caryn Nigerian kokemuksiin perustuvat romaanit. Joyce Cary ilmeisesti oli hyvissä väleissä afrikkalaisten kanssa eikä teoksia ole ainakaan rasistisiksi moitittu. Varmuuden vuoksi ne on kuitenkin parasta hankkia nyt heti ennen kuin ne mahdollisissa uusissa painoksissa muutetaan kaikilta osin nykyajan asenteita vastaaviksi.

Joyce Cary, Olin poliitikon vaimo. Gummerus 1953. Englanninkielisestä alkuteoksesta Prisoner of Grace (1952) suomentanut Matti Karjalainen. 415 s.

Joyce Cary: The Horse's Mouth (Jimson ja valaskala)

Se mitä ympärillämme tapahtuu, vaikuttaa siihen, miten luemme. Vanha kirja alkaakin yllättäen kertoa omasta ajastamme.

Aloitan lopusta. Toivottavasti et pahastu juonipaljastuksista.

Taidemaalari Gulley Jimsonin entinen rakastettu Sara Monday on kuollut. Gulley kuulee uutisen pubin radiosta. Samalla kerrotaan, että Sara on tullut hetkeksi tajuihinsa ennen kuolemaansa ja kuvaillut päällekarkaajansa. Jimson on työntänyt Saran alas kellarin portaita, joten hän arvelee, että poliisit ovat pian hänen kintereillään. Uutisissa kerrotaan myös Saksan hyökkäyksestä Varsovaan. Taidemaalarin mielikuvituksessa syntyy ajatus maalata Hitlerin kylmät siniset silmät kuvapintaa hallitsevalle valaalle keskeneräiseen taideteokseensa, jättimäiseen seinämaalaukseen nimeltä Luominen. 

Gulleylla, 68-vuotiaalla sairaalla miehellä, on nyt kiire. Hän maalaa kuumehorkassa viimeistä teostaan keinuen maalarin kelkassa taivaan ja maan välillä. Kuvitelmissaan hän käy keskustelua elämänsä suuren rakkauden, Saran, kanssa. Valaan siniset silmät alkavat muistuttaa Saran lempeitä silmiä. Vihan ja kylmyyden asemesta taiteilijan mielikuvitus on valinnut lämmön ja rakkauden. 

Romaanin viimeisillä sivuilla Jimsonin keskeneräinen taideteos tuhoutuu kasaksi tiiliä ja laastipölyä. Samalla romahtaa myös Jimsonin terveys. Romaanin viimeisessä kohtauksessa taiteilija makaa halvauksen saaneena ambulanssissa matkalla sairaalaan. Nunnaa, joka häntä hoivailee, Jimson tyylilleen uskollisesti moittii liiasta vakavuudesta: hän itse kyllä nauraisi nytkin, ellei paita olisi vähän liian tiukka. "Teidän olisi parempi rukoilla", sanoo nunna. "Sama asia", vastaa Jimson. Siihen romaani päättyy.

Joyce Caryn romaanitrilogian viimeinen osa ilmestyi vuonna 1944. Sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1938–1939. Romaanin tapahtumien ja sen julkaisemisen välissä käytiin toinen maailmansota. Kertooko romaani siis sodasta? Ei kerro. Se tosin päättyy päivään, jolloin Englanti liittyi sotaan, mutta tämä on ainoastaan pääteltävissä, sitä ei suoraan kerrota. Tämä romaani ei halua kertoa sodasta, sillä se haluaa kertoa luomisesta, ei tuhoamisesta. 

'It's not fair,' said Nosy. 'They're all against you.'

'There you go,' I said, 'getting up a grievance. Which is about the worst mistake anyone can make, especially if he has one. Get rid of that sense of justice, Nosy, or you'll feel sorry for yourself, and then you'll soon be dead – blind and deaf and rotten. Get a job, get that grocery, get a wife and some kids, and spit on that dirty dog, the world.'

Sodan lähes täydellinen sivuuttaminen on tämän romaanin valinta. Tällä rajauksella se asettuu elämänilon ja naurun puolelle. Se ei vastusta edes niitä, jotka haluavat kieltää ilon. He ovat jo rangaistuksensa saaneet.

The Horse's Mouth -romaanin kertojana on itse Gulley Jimson. Kuulemme tapahtumat straight from the horse's mouth – siis suoraan alkulähteeltä. Itseään säästelemättä Jimson kertoo koomisista yrityksistään hankkia rahaa – pääasiassa huijaamalla. Tämän huijarin ja pummin tekee sympaattiseksi se, että hän käyttää kaiken saamansa rahan taiteen tekemiseen. Hän on väsymättömän ahkera ja kekseliäs. Mikään ei masenna häntä. Kaikkein makeimmat naurut hän saa pettymyksistään. Hän ei erityisen paljon arvosta joutavia mukavuuksia: vaateriekaleista saa lämpimät sanomalehdellä vuoraamalla; yösijaksi kelpaavat ystävien sohvat, patja varaston nurkassa tai yömajan peti; ruokaa ostetaan jos rahaa on, muuten yritetään tulla toimeen pelkällä teellä. 

Toistakymmentä vuotta Jimson on keskittynyt raamatullisiin aiheisiin. Etenkin syntiinlankeemus on ollut hänelle läheinen. Syntiinlankeemus on vapauttanut ihmisen. Vapaan ihmisen on luotava oma maailmansa työllään. Aihe liittyy myös Jimsonin käsitykseen rakkaudesta. Se ei kasva puussa kuin paratiisin hedelmä, vaan sen eteen on nähtävä vaivaa. 

And you must use your imagination to make it, too, just like anything else. It's all work, work. The curse of Adam. But if he doesn't work, he doesn't get anything, even love. He just tumbles about in hell and bashes himself and burns himself and stabs himself. The fallen man – nobody's going to look after him. The poor bastard is free – a free and responsible citizen. The Fall into freedom. Yes, I might call it the Fall into Freedom.

Jonkinlainen hatara juonikuvio romaaniin syntyy Jimsonin pyrkimyksistä saada haltuunsa Sara Mondaylle jääneet kaksi maalausta. Varsinkin toiselle niistä, Saraa juuri kylvystä nousseena esittävälle öljyvärimaalaukselle, olisi kovasti kysyntää taidemesenaattien parissa. Sara kuitenkin haluaa säilyttää taulun muistona onnellisista ajoista ja hätävarana omiin hautajaiskuluihinsa. Jimson onnistuu jo kerran saamaan taulun käsiinsä, mutta Sara huiputtaa sen nokkelasti takaisin itselleen. Jimsonin viimeinen yritys taulun saamiseksi johtaa käsikähmään, joka koituu Saran kuolemaksi. 

Enimmäkseen romaani on kuitenkin valloittavan hyväntuulinen, kuten Gulley Jimsonkin. Gulleylla on sana hallussaan. Kerronta on energistä ja nokkelaa. Ympäristön kuvauskin on kuin sanoiksi muutettua modernia maalaustaidetta. Romaanin koomiset kierrokset yltyvät suoranaiseksi farssiksi esimerkiksi jaksossa, jossa Jimson valtaa ulkomailla vierailevan taidetta suosivan  miljonäärin asunnon ja päättää maalata tämän seinään Lasarusta esittävän seinämaalauksen. Loppujen lopuksi miljonääripariskunta palaa typötyhjään ja tuhottuun asuntoon. Kaikki irtain on kannettu kaniin. Lasarus-maalauksesta ei koskaan valmistu kuin joukko ihmisten jalkoja – jotka ovat kyllä Jimsonin taiteilijaystävien mielestä ensiluokkaisia.

Palaan vielä romaanin loppuun. Kun radiosta tulee uutinen natsien hyökkäyksestä Puolaan, pubin kantapeikot pohtivat sodan perimmäistä syytä. Jimsonilla on tähänkin vastaus: Hitler ei voi sietää modernia taidetta. Moderni taide on kaikkien muidenkin sotien takana. Kuten alussa sanoin, vanha romaani alkaa yllättäen kertoa omasta ajastamme: vanhan vallan kouristuksenomaisesta tarpeesta pitää kiinni jostain sellaisesta, jonka aika on ohi:

'That's the trouble. It's a disturbing influence. Every time a new lot of kids get born, they start some new art. Just to have something of their own. If it isn't a new dance band it's a new religion. And the old lot can't stand it. You couldn't expect it at their age. So they try to stop it, and then there's another bloody war.'

-----------    ------------  ------------ 

Olen aiemmin maininnut, että Joyce Cary oli tärkeä kirjailija Hannu Salamalle tämän uran alkuvaiheessa. Uskon, että nimenomaan Gulley Jimsonin estoton kertojanääni on merkinnyt paljon Salamalle. Kunnianhimossa ja Dostojevskissa marinoitunut nuori kirjailija on varmaan kokenut vapauttavana kertojan, jolle mikään ei ole pyhää ja joka voi tehdä pilaa kaikesta, jopa omista syvimmistä arvoistaan. Vaikka on tosissaan, ei ole pakko olla vakavissaan. Caryn teos opettaa myös sen, että romaani on sika jolle kelpaa kaikki: filosofia, teologia, arkinen puhe, korkea runous, koko elämän karkeus ja kauheus ja ihanuus. 

Salaman Minä, Olli ja Orvokki on jo nimeään myöten Gulley Jimson -romaani. Kohteliaisuus olisi tietenkin vaatinut muotoa Orvokki, Olli ja minä, mutta hyvistä tavoista viis, kielen rytmi vaatii toista järjestystä. Salaman romaanissakin on minäkertojana taiteilija, kirjailija Harri Salminen. Ja mitäs romaanin ensimmäinen vuoropuhelu käsitteleekään? No, peräpukamia! Eläköön Gulley Jimson!

Joyce Cary, The Horse's Mouth. Penguin Books 1971. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1944. 375 s.

Romaani on julkaistu suomeksi nimellä Jimson ja valaskala (Gummerus 1955). Suomennos Kristiina Kivivuori. Runojen suomennos Kirsi Kunnas.

-------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. (Romaanissa etsitään ja löydetään Gulley Jimsonin kateissa olleita maalauksia.)

Joyce Cary: Uuden taivaan alla

Joyce Caryn romaanitrilogian toisen osan englanninkielinen nimi To Be a Pilgrim on lainaus 1600-luvulla eläneen puritaanisaarnaja John Bunyanin runon kertosäkeestä. Runo ilmestyi alun perin Kristityn vaellus -allegoriassa ja sitä on laulettu virtenä ja hengellisenä lauluna useilla eri sävelmillä.

Tässä Caryn romaanissa nimi viittaa sen päähenkilön ja minäkertojan, Tom Wilcherin, uskonnolliseen kilvoitteluun. Nuoren miehen kutsumus lähetyssaarnaajan työhön on saanut väistyä perintötilan hoitamisen, asianajajan uran ja omaisuuden kartuttamisen tieltä. Elämässä hän tuntee jääneensä varovaiseksi sivustakatsojaksi. Hän ihailee niitä, jotka ovat uskaltaneet ottaa riskejä ja elää vakaumustensa mukaan. Luotettavana puurtajana hän on yrittänyt auttaa rohkeampia valintoja tehneitä perheenjäseniään.

Tomin vanhempi veli Edward, joka poliitikon uransa ohella on ollut tuottelias epigrammirunoilija, tarkoittaa seuraavassa runossaan luultavasti juuri Tom-veljeään, vaikkei sitä romaanissa sanotakaan:

Hänen uskonsa on kuin kallio, joka uhmaa myrskyjä.

Vaan niinkuin muutkin kalliot: kuollutta kiveä.

Tässä romaanissa Tom Wilcher yli 70 vuoden iässä ja vakavasti sydänsairaana katsoo elämäänsä taaksepäin ja yrittää sopeutua lähestyvään kuolemaansa. Kotikartanon ulkopuolella maailma kuohuu: toinen maailmansota tekee tuloaan.

Tom käy läpi vanhempiensa ja sisarustensa värikkään elämän; sisarussarjansa kuopus Tom on viimeisenä elossa omasta sukupolvestaan. 

Tom Wilcherin tapa kertoa antaa vaikutelman konservatiivisesta mutta kuitenkin suvaitsevaisesta ja avuliaasta miehestä. Rivien välistä ja hänen siteeraamistaan keskusteluista on kuitenkin luettavissa, että hänessä on ollut myös toinen puoli: kitsas, epäluuloinen ja tuomitseva – "vouhottaja" kuten hänen pitkäaikainen naisystävänsä Julie sanoo.

Lapseton vanhapoika seuraa tiiviisti sisarensa ja veljiensä lasten ja lastenlasten elämää. Suvun henkiset piirteet tulevat esiin myös nuorissa. Jokaisessa sukupolvessa tapaamme huolettomat ja onnelliset sekä myös ne, jotka kantavat huolia. 

Tom yrittää myös puuttua nuorten elämäntapaan ja valintoihin. Suuri perintöomaisuus luonnollisesti houkuttelee jälkipolvia – ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon kuin Tom omassa itaruudessaan kuvittelee. Nuoret ovat myös aidosti huolissaan vanhasta sukulaisestaan, jonka fyysinen ja henkinen terveys horjuu. Pankkien holveissa on lopulta viitisentoista versiota testamentista, jolla Tom yrittää ohjailla sisarustensa lasten valintoja.

Viime vuosina on yleistynyt halventavassa merkityksessä käytetty sana setämies, jolla tarkoitetaan asenteiltaan vanhoillista keski-ikäistä tai sitä vanhempaa miestä, joka yrittää alentuvasti neuvoa nuorempiaan. Tom Wilcher on juuri tällainen setämies. Oli todella huvittavaa havaita, että tässä romaanissa hänestä myös käytetään pariin otteeseen tätä nimitystä juuri tässä merkityksessä. Mahtaako olla ensimmäinen kerta suomenkielisessä tekstissä? Kun Tom paheksuu nuorison huvittelua ja yökerhoja – "ja Berliinissä on kuulemma vielä pahempaa" – Tomin veljenpojan tyttöystävä toteaa nauraen: "Setämies on meistä kauhuissaan." 

Tom Wilcher uskoo tai toivoo, että hänellä on vielä mahdollisuus muuttua. Hän haaveilee avioliitosta Sara Jimsonin kanssa. Trilogian edellisen osan (Näinkin voi käydä) lopuksi Sara joutui vankilaan varkauden takia. Tom odottaa Saran vapautumista kiihkeästi, koska uskoo, että Sara luontaisella hyvyydellään ja elämänilollaan voi pelastaa hänet. 

Romaanin lopussa, kun käy ilmi, ettei avioliitto toteudu, Tom Wilcherin on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on: ihmisenä, joka on imenyt elämänvoimansa ja tarmonsa muista ihmisistä, joka on haaveillut enemmän kuin tehnyt ja joka on pelännyt muutosta. 

Itse en ole koskaan viihtynyt tilapäisissä majapaikoissa. Omat rakkaani täällä kotona ovat olleet liian lähellä sydäntäni. Ja mitä siitä, jos ne olivatkin puita, tuoleja, huonekaluja, kirjoja ja kiviä?

Romaanin lopussa hänen rakas perintökartanonsa, Tolbrook, on muuttumassa nuoren sukupolven käsissä. Entisessä salongissa jyskyttää nyt puimakone.

Romaanissa on jatkuvasti esillä sen henkilöiden toisistaan eroava tapa suhtautua uskontoon. Tämä ei varmaan ole kaikkien lukijoiden mieleen. Minusta tämä romaanin katsantokulma oli mielenkiintoinen, kuten aina pohdiskelut siitä, millaista on hyvä elämä. Tom Wilcher itse on löytänyt hengellisen kodin anglikaanisesta kirkosta, kuten hänen vanhempansakin. Tomin rakkaan Lucy-sisaren liittyminen ankaraan benjamiittien puritaanilahkoon järkyttää Tomin uskonnon perusteita: kuinka joku voi iloita nöyryytyksestä? 

Uuden taivaan alla on myös erinomainen sukuromaani. Tosin kun Joyce Carylta kysyttiin Paris Review -lehden haastattelussa, oliko hän tietoisesti seurannut englantilaisen kirjallisuuden sukusaagan perinnettä, hänen vastauksensa oli kielteinen, mutta perheen ylivoimaisuuden romaanin taustana hän kyllä myönsi:

Tarkoitatteko, että yritinkö seurata Galsworthya ja Walpolea? Voi en, en, en. Perhe-elämää, ei. Perheen elämä vain jatkuu. Vaikein asia maailmassa. Mutta tietenkin se on myös maailma pienoiskoossa. Siinä on kaikkea – syntymä, elämä, kuolema, rakkaus ja mustasukkaisuus, tahtojen taistelu, auktoriteetin ja vapauden ristiriita, vanhan ja uuden. Ja minä valitsen aina teemalleni suurimman mahdollisen näyttämön.

Joyce Cary, Uuden taivaan alla. Gummerus 1954. Englanninkielisestä alkuteoksesta To Be a Pilgrim (1942) suomentanut Kristiina Kivivuori. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. 431 s. 

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 36: Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Joyce Cary: Näinkin voi käydä

Lähettäessään minut vankilaan 
tuomari sanoi, että minä olin käyttäytynyt täysin moraalittoman naisen tavoin.

Näin aloittaa Sally Monday kertomuksen elämästään maailmansotien välisen ajan Englannissa. Romaanin viimeisessä luvussa hän kertoo ne seikat, jotka hänet lopulta veivät telkien taakse. Jo ensimmäinen virke paljastaa, että Sally toimii romaanin minäkertojana. Se paljastaa myös sen, että Sally näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset. Romaani esittää koomisesti sävytetyn moraliteetin puutteellisen itsetuntemuksen seurauksista. 

Jo romaanin toisella sivulla on mainio kohtaus, joka kertoo paljon romaanin teemasta. Alle 20-vuotias keittäjätär Sally on juuri mennyt naimisiin isäntänsä, nelissäkymmenissä olevan aran Matthew Mondayn kanssa. Kuherruskuukauden aikana pariisilaisessa tavaratalossa Sally luulee katsovansa oven läpi mutta näkeekin itse asiassa oman peilikuvansa:

Luulin katsovani ovesta toiseen halliin ja ajattelin: Katsos tuotakin tytönpullukkaa perunanenineen ja kiiltävine poskipäineen; hänhän näyttää aivan hyppäävän nahoistaan siitä hyvästä, että on saanut pariisilaishatun päähänsä. Eikö olisi helppoa lyödä vetoa, että hän oli viime viikolla Dartmouthin markkinoilla? Voipa melkein tuntea omenaviinin maun hänen huulillaan. On häpeällistä paljastaa itsensä – ja kansansa – tuolla tavalla ulkomaalaisille!

Vaikka Sally romaanin viimeisessä lauseessa vakuuttaa tuntevansa "heikon lihansa" paremmin kuin ennen, lukija voi aivan perustellusti olla uskomatta häntä. Kertojan herkullinen epäluotettavuus on yksi niistä syistä, jotka pitävät tämän romaanin edelleen lukemisen arvoisena.

Lähes täydellisestä itsepetoksestaan huolimatta Sally on ihastuttava romaanihenkilö. Nykyinen muotitermi kehollisuus kuvaa mainiosti hänen olemustaan. Hänen optimistisuutensa ja elämänilonsa pulppuaa näkyviin jokaisella sivulla. Hän nauttii ruoasta ja sen valmistamisesta, usein tapaammekin hänet keittiöstä, omimmasta valtakunnastaan. Kun 1930-luvun muoti alkoi suosia väljää vyötäröä, Sally pitää sitä hyvänä asiana "kaikille niille, jotka pitävät maukkaasta ruoasta". Hän iloitsee siitä, ettei naisen "enää tarvitse koettaa tehdä itsestään polkupyöränpumpun näköistä vain muodin vuoksi". 

Ilmiselvästi Sally nauttii myös muista lihan iloista. Jo ensimmäinen avioliitto varakkaan Matthew Mondayn kanssa paljastaa, että englantilaisen yhteiskunnan jyrkät säätyrajat kaatuvat ryskyen Sallyn eroottisen vetovoiman vaikutuksesta. Sallyn suhteet miehiin ovat romaanin keskeistä juoniainesta. Leskeksi jäätyään Sally solmii avioliiton kaltaisen suhteen ensin taidemaalari Gulley Jimsonin ja sitten kartanonomistaja Tom Wilcherin kanssa.  

Energiaa pursuava ja yhteisön normeista piittaamaton taiteilija Gulley Jimson on Sallyn elämän suuri rakkaus, josta hän ei koskaan pääse täysin irti. Syytä olisi, sillä pian suhteen alettua Jimson alkaa pahoinpidellä Sallya. 

Hän oli murskannut nenäni ja lyönyt hampaani melkein irti, ja vaikka en nenästäni suuria välittänytkään, sillä minun ikäiselleni naiselle sellainen olisi ollut turhamaista, pidin aina hyvää huolta hampaistani terveyteni vuoksi.

Tapa, jolla Sally yrittää oikeuttaa Gulley Jimsonin käytöksen, on surullista luettavaa. Se, miten hän vähättelee Jimsonin väkivaltaisuutta, kertoo paljon Sallyn suhtautumisesta muihinkin moraalisesti tuomittaviin tekoihin – myös omiinsa. Hän ummistaa niiltä silmänsä. Huolimatta jatkuvista viittauksista uskontoon ja ahkerasta kirkossakäynnistä Sally ei kuitenkaan ole vähääkään tekopyhä. Hän uskoo tarkoitusperien puhtauteen ja on siksi valmis antamaan hairahdukset anteeksi muille ja itselleen.

Sallyn tekee kiinnostavaksi ja eläväksi myös se, ettei hän ole johdonmukainen itsepetoksessaan. Hänen persoonallisuutensa väistää lopullista luokittelua. Välillä hän on hyvinkin tarkkanäköinen. Puolusteltuaan ensin pitkästi Jimsonin käytöstä hän toteaa:

Kun lyöty nainen palaa uudelleen piestäväksi, ei hän enää milloinkaan tule yhtä onnelliseksi kuin oli ennen sitä eikä hän enää voi pitää henkistä ryhtiään suorana. Hän on tyytymätön itseensä, ja se vaikuttaa hänen koko olemukseensa. Minun arvoni laski, kun palasin Gulleyn luokse.

Näinkin voi käydä on romaanitrilogian ensimmäinen osa. Kaikki osat kertovat samoista henkilöistä ja osittain samoista tapahtumista. Jokaisessa osassa on minäkertoja, toisessa osassa (Uuden taivaan alla) Tom Wilcher ja kolmannessa (Jimson ja valaskala) Gulley Jimson. Tämän ensimmäisen osan perusteella seuraavatkin osat luultavasti täytyy lukea. Sen verran houkutteleva on trilogian avaus. En lainkaan ihmettele, että Hannu Salama uransa alkuvaiheessa piti näitä romaaneja jonkinlaisina esikuvinaan.

Käännös maistui paikoin juuri siltä – käännökseltä – mutta ei kuitenkaan häirinnyt liikaa. Totta puhuen aika moni 40- ja 50-luvun suomalainenkin romaani maistuu nykyään käännökseltä. Sen verran muodollisempaa kirjakieltä tuohon aikaan suosittiin. Veijo Meri ja monet muut 60-lukulaiset tekivät kyllä valtavan palveluksen suomalaiselle kirjallisuudella ammentamalla uutta voimaa puhekielestä.

Joyce Cary, Näinkin voi käydä. Gummerus 1952. Englanninkielisestä alkuteoksesta Herself Surprised (1941) suomentanut Matti Karjalainen. 242 s.

----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.