Kengännauhasta asiaa - Nicholson Baker: Mezzanine

Nicholson Baker, Mezzanine. Granta Books 1990. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1988.

Kirja ei ole pituudella pilattu: 135 melko tiheään painettua sivua (joista useilla tosin vielä tiheämmin painettuja alaviitteitä). Juoni lyhyesti: kertojan vasen kengännauha katkeaa juuri ennen ruokatuntia ja romaani kertoo uuden kengännauhan hankinnasta ja muista ruokatunnin tapahtumista. Ei siis edes yhden päivän romaani vaan yhden ruokatunnin romaani. Riennätkö jo innosta väristen kohti kirjastoa? Etkö?

Toisinaan törmää kirjaan, jossa kerronnan imu ei lainkaan perustu sen kertomaan tarinaan. Tämä on yksi niistä. Luin kirjan ahmien lähes yhdellä istumalla. Kerronta hyppelehtii riemastuttavien assosiaatioiden varassa asiasta toiseen. Käsitellyiksi tulevat muiden muassa erilaiset juomapillit ja niiden ominaisuudet (pian paperista valmistetut muuten ilmeisesti korvaavat purkista kaasukuplien varassa ylös nousevat muoviset), nitojat, solmiot, muutokset kirjojen lainaustavoissa, maidon kotiinkuljetus ja erilaiset maitoastiat (meillä Suomessa kotiinkuljetusta ei ole harrastettu, mutta maitopussit - ja niistä väsätyt matot - kuuluvat kaikkien omanikäisteni sukupolvikokemukseen), jääkuutioiden valmistus, työpaikan wc-etiketti, käsien kuivaaminen wc:ssä, popcorn, korvatulpat, Penguin classics -kirjasarja. Listani ei ole kattava.

Romaanin kertoja, josta työtoverit käyttävät nimeä Howie ja jonka tulkitsen Nicholson Bakerin omakuvaksi, käy myös läpi elämänsä kahdeksan edistysaskelta, joista yksi oli sen oivaltaminen, kuinka deodoranttia voi lisätä paidan pukemisen jälkeen. Se oli oivallus, joka kertojan mukaan teki hänestä aikuisen.

Jotain beckettmäisen koomisen pakkomielteistä on myös luettelossa, jonka kertoja laatii vuoden aikana ajattelemiensa ajatusten esiintymistiheydestä. Kärkipaikkaa pitää tyttöystävä L (580 kertaa vuodessa). Keskivaiheilla ovat muun muassa syntymässä erotetut identtiset kaksoset (14 kertaa) ja hännänhuippuna Immanuel Kant (0,5 kertaa).

Suomalaisista kirjailijoista lähimpänä Bakerin laatua on kansakoulutoverini Markus Kajo, jonka kanssa Baker jakaa syntymävuoden lisäksi kiinnostuksen lapsuusmuistoihin, omituisiin yksityiskohtiin, musiikkiin ja erilaisten vempainten toimintamekanismeihin.

Kerran yli viisikymmentä vuotta sitten isäni tuli naurua pidätellen ilmoittamaan, että ovella minua kysyy luokkatoverini, joka on ilmeisesti ajanut koko Joensuun halki polkupyörällä kaasunaamari päässä. Se oli Markus. Tätä tapahtumaa isäni muisteli suurella hellyydellä elämänsä loppuun asti. Markus Kajon kirjat olivat aina toivottu isänpäivä- tai joululahja. Sota- tai urheilukirjoja isäni ei kaivannut. Hän olisi varmasti nauttinut myös Nicholson Bakerin romaanitaiteesta.

Neuvostonostalgiaa - Michael Frayn: The Russian Interpreter

Michael Frayn, The Russian Interpreter. Flamingo 1985. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä on sanottu, että siinä ei tapahdu mitään - kaksi kertaa. Puolenkymmentä vuotta sitten Suomen teattereissa - myös täällä Oulussa - esitettiin Michael Fraynin farssia Saranat ja sardiinit (alun perin Noises off). Siinä tapahtuu kaikki mahdollinen - kolme kertaa. Hieman omituisesta suomenkielisestä nimestään huolimatta se on farssien parhaimmistoa. Kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain esitetään.

Olen tätä ennen lukenut muutamia Michael Fraynin romaaneja. Nopeasti muistellen mieleen tulevat Sweet Dreams, Vakoojat ja Skios. Noises off -näytelmän kaltaisia naurupommeja ne eivät ole olleet mutta hauskoja ja viihdyttäviä kumminkin. Niin oli tämäkin The Russian Interpreter, joka kuuluu Fraynin varhaiseen tuotantoon.

Paul Manning on neuvostoajan Moskovassa opinnäytetyötään valmisteleva englantilainen yliopistomies. Kirjan alussa hän on väsynyt byrokratiaan ja masentavaan ilmapiiriin ja kaipaa lomalle vapaaseen länteen - eli Suomeen. Suomen matka kuitenkin unohtuu, kun Manning tutustuu ja ihastuu viehättävään ja epäsovinnaisesti käyttäytyvään Rayaan.

Asia mutkistuu kuitenkin, kun Paul tapaa Moskovassa englantilaisen Gordon Proctor-Gouldin, joka väittää olevansa Paulin vanha yliopistotuttava. Paul ei häntä kylläkään muista. Proctor-Gould harjoittaa Neuvostoliitossa epämääräisiä liiketoimia, joihin liittyy jonkinlaista salakuljetusta, ehkä ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa kuin venäläiskirjailijoiden läntisten tekijänoikeuspalkkioiden toimittamista perille. Proctor-Gould palkkaa Manningin tulkikseen. Manningin ja Rayan lupaavasti alkanut suhde karahtaa kiville, kun myös Proctor-Gould alkaa liehitellä Rayaa ja vaatii, että mustasukkaisuudesta kihisevä Manning toimii viettely-yrityksen tulkkina. Manningin tyrmistykseksi Raya viivyttelemättä muuttaa asumaan Proctor-Gouldin hotellihuoneeseen.

Näistä asetelmista kehkeytyy mainio romaani, jonka keskeisenä teemana on ihmisten välinen luottamus. Mihin perustuu se, että luotamme toisiin ihmisiin ja toisiin taas emme? Mikä saa ihmisen vaikuttamaan rehelliseltä? Keneen oikeastaan voi luottaa? Tämän tarinan perusteella ei juuri keneenkään. Kaikki teoksen henkilöt ovat epäluotettavia tai ainakin epäilyksen alaisia. Myös umpirehellinen ja hieman naiivi Paul Manning oppii teoksen mittaan muuntelemaan totuutta tarpeen vaatiessa.

Jo Manningin ja Rayan ensitapaamisella luottamuksen teema nousee hauskasti esiin. Raya vaikuttaa raikkaan avoimelta - hän herättää heti Paul Manningin luottamuksen, kun kertoo vaaleiden hiustensa olevan värjäyksen tulosta. Myöhemmin käy ilmi, että muille Raya kertoo vaaleutensa johtuvan suomalaisista sukujuurista. Mikä on totuus? Raya myös kertoo opettavansa työkseen dimaa, dialektista materialismia. Entäpä jos Raya onkin vakooja, jonka tehtävänä on houkutella länsimainen vierailija ansaan?

He kävelivät vakavina metsän läpi käsi kädessä.
'Joka tapauksessa', sanoi Manning. 'Minä en tiedä, enhän?'
'Et.'
'Oletko?'
'Mitäpä minun kannattaa vastata? Se olisi merkityksetöntä.'
'Siitä huolimatta.'
'Sinä haluat merkityksettömän vastauksen?'
'Se on parempi kuin ei mitään.'
'Hyvä on sitten. Minä olen johdattamassa sinua ansaan.'
'Älä laske leikkiä, Raya.'
'Huomaatko?'
'Tiedän aivan hyvin, että et ole.'
'Hyvä on - en ole.' He kävelivät hiljaisina katsellen maahan.

Fraynin romaani osoittaa, että ihmisten motiivit ovat monimutkaisia. Vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden erottaminen toisistaan voi olla mahdotonta. Joskus avoimesti korruptoituneet ihmiset voivat olla hyvän asialla; vilpittömät puolestaan voivat saada aikaan pahaa.

Romaanin kuvaus neuvostoajan byrokratiasta, hyödykepulasta, keinottelusta, kaksoisstandardeista, tekopyhyydestä ja epäluuloisuudesta tuntuu jo melkein nostalgiselta. Samantyyppistä satiiria kirjoittivat myös ainakin Malcolm Bradbury (Vaihtokurssit) ja Anthony Burgess (Honey for the Bears). Poliittinen satiiri joutuu nykyään etsimään kohteensa muualta, kun tätä ilmiselvää maalitaulua ei enää tässä muodossa ole olemassa. Satiirin kohteet eivät maailmasta tietenkään lopu - ikävä kyllä.

Tähän päättyy romaania koskeva osuus blogikirjoituksessani. Jatka eteenpäin, jos haluat lukea Englannin kirjallisista aviopareista ja yhden juorun.

Englannissa näyttää olleen ja olevan edelleen useita aviopareja, joista toinen kirjoittaa romaaneja tai näytelmiä ja toinen elämäkertoja. En osaa sanoa, mitkä ovat tämmöisen liiton houkutukset, mutta ehkä siinä on kyse siitä, että puolisoiden työt ovat niin lähellä toisiaan, että ammatillisetkin keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eivät niin lähellä, että syntyisi kilpailuasetelmaa.Tällainen pariskunta oli Harold Pinter ja Antonia Fraser. Tällä hetkellä kirjoittavia pareja ovat Margaret Drabble ja Michael Holroyd sekä Rose Tremain ja Richard Holmes.

Tämä johtui mieleeni siitä, että Michael Fraynin puoliso on elämäkertakirjailija Claire Tomalin, jonka teokseen The Invisible Woman perustuva tv-elokuva on nähty Suomenkin televisiossa. Se kertoo Ellen Ternanista, joka oli Charles Dickensin salainen rakastettu tämän elämän loppuvuosina. Claire Tomalin on kirjoittanut elämäkertoja myös Samuel Pepysistä, Katherine Mansfieldistä, Percy Bysshe Shelleystä, Mary Wollstonecraftista, Jane Austenista ja Thomas Hardysta. Viimeksi mainitun olen lukenut. Hardy-elämäkertaansa The Time-Torn Man Tomalin oli tuonut mielenkiintoisen näkökulman Hardyn musikaaliseen taustaan. Thomas Hardy oli viuluniekan poika, jolla oli musiikki luissaan ja ytimissään.

Viime vuonna Claire Tomalin julkaisi viimein omaelämäkerran The Life of My Own. The New York Review of Books sisälsi muutama viikko sitten tästä kirjasta laajan kiittävän arvion, jossa todetaan, että omaelämäkerraksi siinä on harvinaisen vähän kalavelkojen maksamista tai itsekorostusta. Ja se lupaamani juoru: kun Claire Tomalin oli 40-vuotias, hänellä oli suhde 25-vuotiaan Martin Amisin kanssa. Suhde päättyi onnettomasti. Omaelämäkerrassaan Tomalin myös paljastaa, mikä on se toistuva vitsi Saranat ja sardiinit -näytelmässä, johon Frayn sai idean Claire Tomalinista. Voi hitsi! Minun on varmaan hankittava kirja saadakseni sen selville. Lehtijutussa sitä ei kerrota.

Lupaava esikoinen - Virginia Woolf: Menomatka

Virginia Woolf, Menomatka. Savukeidas 2012. Englanninkielinen alkuteos The Voyage Out ilmestyi vuonna 1915. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen.

Toisinaan hän ajatteli, että miltei kaikki asiat riippuvat lopulta koulutuksesta.

Romaanin esipuheessa mainitaan, että tämä Virginia Woolfin esikoisteos herätti "pienoista kohua ajan kulttuuripiireissä, ei vähiten sen vuoksi, että nainen tohti kirjoittaa yleensä miehille kuuluvista aiheista, kuten politiikka ja yhteiskunta". Sen tarkemmin teoksen vastaanottoon perehtymättä arvelen, että maailmansodan melskeissä tämän romaanin tärkein yhteiskunnallinen sanoma - naisten koulutuksen parantamisvaatimus - on saattanut jäädä vähälle huomiolle. Luulen myös, että kriitikot ovat huomanneet henkilöasetelman ja juonen yhteydet puolenkymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneisiin E.M Forsterin romaaneihin Talo jalavan varjossa ja Hotelli Firenzessä. Tuskin kuitenkaan yhdeltäkään lukijalta on jäänyt huomaamatta kirjailijan selvät kertojanlahjat. Enpä ihmettelisi, jos on käytetty kriitikkojen kuluneinta ilmausta: lupaava esikoinen.

Romaanin päähenkilö on 24-vuotias Rachel Vinrace. Varakkaan leski-isän järjestämä kasvatus on pitänyt tyttären tietämättömänä naisten ja miesten välisistä suhteista. Merimatkasta Etelä-Amerikkaan laivanvarustajaisän laivalla ja oleskelusta Santa Marinan kaupungissa Helen-tädin ja tämän tutkijamiehen vieraana tulee Rachelille opintomatka maailmaan ja ihmissuhteisiin.

Jo laivamatkalla saadaan esimakua tulevasta, kun Rachelia huomattavasti vanhempi parlamenttiedustaja Richard Dalloway (kyllä, Rouva Dalloway -romaanin Clarissa Dallowayn aviomies) kiinnostuu nuoresta naisesta ja pitkän yhteiskunnallisen keskustelun päätteeksi yllättäen suutelee Rachelia. Vanhempi herra säikähtää itsekin omaa käytöstään ja syyttää tietämätöntä ja täysin hämmentynyttä Rachelia "viekoittelusta". Seuraavana yönä Rachelin alitajunta työstää seksuaalista kokemusta tavalla, joka kertoo kirjailijan todennäköisesti perehtyneen Freudin tutkimuksiin - tai omaan alitajuntaansa:

Hän uneksi kävelevänsä pitkin pitkää tunnelia, joka muuttui vähitellen niin kapeaksi, että hän pystyi koskettamaan kosteita tiiliä kummallakin puolen. Viimein tunneli avartui ja muuttui holviksi. Hän huomasi olevansa jumissa, sillä kaikkialla mihin hän kääntyi, oli vain lisää tiiliä. Lisäksi holvissa oli pieni muotopuoli mies, joka kyykki lattialla pälpättäen. Miehellä oli pitkät kynnet. Hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja muistuttivat pikemminkin eläimen kasvoja.

Perillä Santa Marinassa Rachelin täti Helen Ambrose, sympaattisesti kuvattu vapaa henki, ottaa tehtäväkseen sisarentyttärensä perehdyttämisen nykyaikaisen naisen elämään. Naiset tekevät yhdessä tuttavuutta paikallisen hotellin värikkäisiin englantilaisvieraisiin. Näistä Rachelin erityinen kiinnostus kohdistuu Terence Hewetiin, nuoreen romaanikirjailijaan, joka hotellivieraiden järjestämällä retkellä pian hakeutuukin Rachelin seuraan.

Hänen katseensa sattui Racheliin. Tyttö makasi jonkin verran muiden takana kyynärpäähänsä nojaten. Hän olisi saattanut siinä tilanteessa ajatella tismalleen samoja asioita kuin Hewet itsekin. Hewet kompuroi Rachelin luo polvillaan leipäpala kädessään. "Mitä katselette?" hän kysyi. Tyttö oli ensin hieman hämmentynyt, mutta vastasi heti: "Ihmisolentoja."

Näin pitkälle piti lukea, lähes 150 sivua, ennen kuin "penni putosi", niin kuin britit sanovat. Leski-isän eristyksissä kasvattama tytär, joka lopulta törmää uuden uljaan maailman ihmisolentoihin - haa! Virginia Woolf on käyttänyt romaaninsa taustatekstinä Shakespearen Myrsky-näytelmää: tässä kohtauksessa Rachel-Miranda kohtaa Terence-Ferdinandinsa. Nyt myös Rachelin unessa esiintyvä muotopuoli on helppo tunnistaa himokkaaksi Calibaniksi - kirjailijan mainio oivallus on pistää herrasmiesparlamentaarikko unessa näyttäytymään Shakespearen "myrkyllisenä rupikonnana". Helen-tädin tunnistaminen ilmanhenki Arieliksi saattaa olla ihan oman mielikuvitukseni tuotetta.

Hotellivieraiden joukossa on useita kiinnostavia henkilöitä, jotka luonnollisesti herättävät umpiossa kasvaneen Rachelin uteliaisuuden. Näistä merkittävin ja mielestäni paljon päähenkilöitä kiinnostavampi on St. John Hirst, radikaali yliopistomies ja kirjailija, jota Helen-täti jopa suunnitelmissaan pitää varteenotettavampana Rachelin "kouluttajana" kuin Terence Hewitia.  Myös kirjailija Woolfia Hirstin hahmo tuntuu kiinnostavan niin paljon, että tämä uhkaa viedä huomion Rachelin ja Hewetin rakkaustarinalta. Hirstin hahmon kautta tuodaan esille, että sukupuoliasiat saattoivat viime vuosisadan alun Englannissa olla yhtä vaikeita nuorille miehille kuin nuorille naisillekin. Hirstin uskoutuminen Helenille sukupuolisista ongelmistaan päättyy seuraavaan huvittavaan sananvaihtoon:

Hirst nousi huudahtaen: "Joten koko tälle mysteerille ei ole mitään todellista syytä!"  "Ei mitään, paitsi että me olemme englantilaisia", Helen vastasi.

Ajatus "No sex, please, we're British" ei siis esiintynyt ensimmäistä kertaa 1970-luvun West End -farssissa ja siitä tehdyssä elokuvassa!

Hirstiä vaivaa ajattelevan ja tietoisen ihmisen kirous, jota hän pitää onnensa esteenä:

Kaikkein arvokkain lahja olisi se, että voisi olla yksinkertainen ja sanoa yksinkertaisesti mitä tuntee ilman kammottavan ja vainoavan itsetietoisuuden painoa, joka näytti St. Johnille aina hänen omat kasvonsa ja sanansa ikään kuin peilistä.

Hirstin ja Helenin keskusteluissa käsitellään perusteellisimmin tämän romaanin keskeisintä yhteiskunnallista vaatimusta, naisten koulutuksen parantamista. Hämmentävää nykylukijan - tai ainakin tämän lukijan - kannalta tässä romaanissa on sen peittelemättömän elitistinen ajattelu. Koulutusvaatimus näyttää nimittäin koskevan vain yläluokan ja sivistyneistön tyttöjä. Palvelusväki - nämä Mariat ja rouva Chaileyt, jopa sairaanhoitajatar McInnis - silloin kun heitä edes vaivaudutaan nimeämään, saavat jäädä tietämättömyyteensä ja taikauskoihinsa.

Rachelin ja Terencen seurustelu etenee onnahdellen aina siihen saakka, kunnes kuuden päivän jokiretkellä sisämaahan "luonnollisten alkuasukkaiden" pariin Terence rohkaistuu kömpelöön kosintaan.

Kihlaparin tulevaisuudensuunnitelmissa on aimo annos parodiaa, mikä kertoo siitä, että Woolf ei yhteiskunnallisesta ajattelustaan huolimatta halunnut leimautua yhden asian saarnaajaksi:

"Meidän on kuitenkin hankittava poika ja tytär", sanoi Terence laskien kirjeet pöydälle, "pelkästään sen mittaamattoman edun vuoksi, että he olisivat meidän lapsiamme ja saisivat erittäin hyvän kasvatuksen." Sitten he hahmottelivat yhdessä ihanteellisen koulutuksen päälinjoja ja keskustelivat siitä, kuinka heidän tyttärensä olisi hyvä jo vauvaiästä saakka katsella silloin tällöin siniseksi maalattua levyä, jotta  hänessä heräisi äärettömiä ajatuksia, sillä naisista kasvatettiin tavallisesti liian käytännöllisiä. Ja heidän poikansa pitäisi oppia nauramaan kaikille suurmiehille, toisin sanoen arvostetuille ja menestyneille maan mahtaville, jotka pukeutuivat koristenauhoihin ja nousivat aina huipulle.

Teoksen lopussa rakkaustarina saa synkän käänteen. Teos osoittautuu Shakespearen hengessä kirjoitetuksi tragikomediaksi tai ehkä pikemminkin komediaksi, joka vinksahtaa tragediaksi Romeon ja Julian tapaan. Aivan lopussa palataan vielä hetkeksi Santa Marinan hotellivieraiden pariin: heidän maailmansa järkähtää hieman mutta elämä jatkuu.

Virginia Woolf osoittautuu jo tässä teoksessa moneen tyylilajiin kykeneväksi kirjailijaksi. Herkkä havainnoija tulee hienosti esiin vaikkapa kohtauksessa, jossa Rachel, Helen, Hewet ja Hirst tekevät öisen kävelyn hotellilta Ambrosien huvilalle. Auringon noustessa Hewett ja Hirst ovat kahden; kaikki sanottava alkaa olla sanottu ja aistit avautuvat ympäröivälle kauneudelle. Paikoin Woolf on myös mainettaan hauskempi - tai enpä tiedä, millainen maine hänellä on, käsitykseni taitaa perustua hänestä näkemiini valokuviin, joissa hänellä aina on jollain tapaa alakuloinen ilme.

Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on minusta aina kunniaksi käännökselle.