Michael Frayn, The Russian Interpreter. Flamingo 1985. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.
Samuel Beckettin
Huomenna hän tulee -näytelmästä on sanottu, että siinä ei tapahdu mitään - kaksi kertaa. Puolenkymmentä vuotta sitten Suomen teattereissa - myös täällä Oulussa - esitettiin Michael Fraynin farssia
Saranat ja sardiinit (alun perin
Noises off). Siinä tapahtuu kaikki mahdollinen - kolme kertaa. Hieman omituisesta suomenkielisestä nimestään huolimatta se on farssien parhaimmistoa. Kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain esitetään.
Olen tätä ennen lukenut muutamia Michael Fraynin romaaneja. Nopeasti muistellen mieleen tulevat
Sweet Dreams,
Vakoojat ja
Skios. Noises off -näytelmän kaltaisia naurupommeja ne eivät ole olleet mutta hauskoja ja viihdyttäviä kumminkin. Niin oli tämäkin
The Russian Interpreter, joka kuuluu Fraynin varhaiseen tuotantoon.
Paul Manning on neuvostoajan Moskovassa opinnäytetyötään valmisteleva englantilainen yliopistomies. Kirjan alussa hän on väsynyt byrokratiaan ja masentavaan ilmapiiriin ja kaipaa lomalle vapaaseen länteen - eli Suomeen. Suomen matka kuitenkin unohtuu, kun Manning tutustuu ja ihastuu viehättävään ja epäsovinnaisesti käyttäytyvään Rayaan.
Asia mutkistuu kuitenkin, kun Paul tapaa Moskovassa englantilaisen Gordon Proctor-Gouldin, joka väittää olevansa Paulin vanha yliopistotuttava. Paul ei häntä kylläkään muista. Proctor-Gould harjoittaa Neuvostoliitossa epämääräisiä liiketoimia, joihin liittyy jonkinlaista salakuljetusta, ehkä ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa kuin venäläiskirjailijoiden läntisten tekijänoikeuspalkkioiden toimittamista perille. Proctor-Gould palkkaa Manningin tulkikseen. Manningin ja Rayan lupaavasti alkanut suhde karahtaa kiville, kun myös Proctor-Gould alkaa liehitellä Rayaa ja vaatii, että mustasukkaisuudesta kihisevä Manning toimii viettely-yrityksen tulkkina. Manningin tyrmistykseksi Raya viivyttelemättä muuttaa asumaan Proctor-Gouldin hotellihuoneeseen.
Näistä asetelmista kehkeytyy mainio romaani, jonka keskeisenä teemana on ihmisten välinen luottamus. Mihin perustuu se, että luotamme toisiin ihmisiin ja toisiin taas emme? Mikä saa ihmisen vaikuttamaan rehelliseltä? Keneen oikeastaan voi luottaa? Tämän tarinan perusteella ei juuri keneenkään. Kaikki teoksen henkilöt ovat epäluotettavia tai ainakin epäilyksen alaisia. Myös umpirehellinen ja hieman naiivi Paul Manning oppii teoksen mittaan muuntelemaan totuutta tarpeen vaatiessa.
Jo Manningin ja Rayan ensitapaamisella luottamuksen teema nousee hauskasti esiin. Raya vaikuttaa raikkaan avoimelta - hän herättää heti Paul Manningin luottamuksen, kun kertoo vaaleiden hiustensa olevan värjäyksen tulosta. Myöhemmin käy ilmi, että muille Raya kertoo vaaleutensa johtuvan suomalaisista sukujuurista. Mikä on totuus? Raya myös kertoo opettavansa työkseen
dimaa, dialektista materialismia. Entäpä jos Raya onkin vakooja, jonka tehtävänä on houkutella länsimainen vierailija ansaan?
He kävelivät vakavina metsän läpi käsi kädessä.
'Joka tapauksessa', sanoi Manning. 'Minä en tiedä, enhän?'
'Et.'
'Oletko?'
'Mitäpä minun kannattaa vastata? Se olisi merkityksetöntä.'
'Siitä huolimatta.'
'Sinä haluat merkityksettömän vastauksen?'
'Se on parempi kuin ei mitään.'
'Hyvä on sitten. Minä olen johdattamassa sinua ansaan.'
'Älä laske leikkiä, Raya.'
'Huomaatko?'
'Tiedän aivan hyvin, että et ole.'
'Hyvä on - en ole.' He kävelivät hiljaisina katsellen maahan.
Fraynin romaani osoittaa, että ihmisten motiivit ovat monimutkaisia. Vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden erottaminen toisistaan voi olla mahdotonta. Joskus avoimesti korruptoituneet ihmiset voivat olla hyvän asialla; vilpittömät puolestaan voivat saada aikaan pahaa.
Romaanin kuvaus neuvostoajan byrokratiasta, hyödykepulasta, keinottelusta, kaksoisstandardeista, tekopyhyydestä ja epäluuloisuudesta tuntuu jo melkein nostalgiselta. Samantyyppistä satiiria kirjoittivat myös ainakin Malcolm Bradbury (
Vaihtokurssit) ja Anthony Burgess (
Honey for the Bears). Poliittinen satiiri joutuu nykyään etsimään kohteensa muualta, kun tätä ilmiselvää maalitaulua ei enää tässä muodossa ole olemassa. Satiirin kohteet eivät maailmasta tietenkään lopu - ikävä kyllä.
Tähän päättyy romaania koskeva osuus blogikirjoituksessani. Jatka eteenpäin, jos haluat lukea Englannin kirjallisista aviopareista ja yhden juorun.
Englannissa näyttää olleen ja olevan edelleen useita aviopareja, joista toinen kirjoittaa romaaneja tai näytelmiä ja toinen elämäkertoja. En osaa sanoa, mitkä ovat tämmöisen liiton houkutukset, mutta ehkä siinä on kyse siitä, että puolisoiden työt ovat niin lähellä toisiaan, että ammatillisetkin keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eivät niin lähellä, että syntyisi kilpailuasetelmaa.Tällainen pariskunta oli
Harold Pinter ja
Antonia Fraser. Tällä hetkellä kirjoittavia pareja ovat
Margaret Drabble ja
Michael Holroyd sekä
Rose Tremain ja
Richard Holmes.
Tämä johtui mieleeni siitä, että Michael Fraynin puoliso on elämäkertakirjailija
Claire Tomalin, jonka teokseen
The Invisible Woman perustuva tv-elokuva on nähty Suomenkin televisiossa. Se kertoo
Ellen Ternanista, joka oli
Charles Dickensin salainen rakastettu tämän elämän loppuvuosina. Claire Tomalin on kirjoittanut elämäkertoja myös
Samuel Pepysistä,
Katherine Mansfieldistä,
Percy Bysshe Shelleystä,
Mary Wollstonecraftista,
Jane Austenista ja
Thomas Hardysta. Viimeksi mainitun olen lukenut. Hardy-elämäkertaansa
The Time-Torn Man Tomalin oli tuonut mielenkiintoisen näkökulman Hardyn musikaaliseen taustaan. Thomas Hardy oli viuluniekan poika, jolla oli musiikki luissaan ja ytimissään.
Viime vuonna Claire Tomalin julkaisi viimein omaelämäkerran
The Life of My Own. The New York Review of Books sisälsi muutama viikko sitten tästä kirjasta laajan kiittävän arvion, jossa todetaan, että omaelämäkerraksi siinä on harvinaisen vähän kalavelkojen maksamista tai itsekorostusta. Ja se lupaamani juoru: kun Claire Tomalin oli 40-vuotias, hänellä oli suhde 25-vuotiaan
Martin Amisin kanssa. Suhde päättyi onnettomasti. Omaelämäkerrassaan Tomalin myös paljastaa, mikä on se toistuva vitsi
Saranat ja sardiinit -näytelmässä, johon Frayn sai idean Claire Tomalinista. Voi hitsi! Minun on varmaan hankittava kirja saadakseni sen selville. Lehtijutussa sitä ei kerrota.