maanantai 20. toukokuuta 2019

L. P. Hartley: Sananviejä

L. P. Hartley, Sananviejä. Tammi 1955. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Go-Between (1953) suomentanut J. A. Hollo.

Onkohan briteillä - syntyperäisillä tai muualta tulleilla - aivan erityinen nostalgia-aisti? Ehkä se ainakin on herkistynyt, koska Britannialla on menneisyys, joka varmasti monista tuntuu hohdokkaammalta kuin nykyisyys. Mennyt maailma, Pitkän päivän ilta, Englantilainen potilas... Kirjallisuudessa nostalgia tuottaa toisinaan näiden teosten kaltaisia helmiä; politiikan käyttövoimana pidän sitä kauhistuttavana. Tässä nyt on kuitenkin käsiteltävänä erinomainen romaani, joka suorastaan tihkuu nostalgiaa. Sen aloitus on englantilaisella kielialueella saanut jo sananparren aseman.
Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin. 
Romaanin kehyskertomuksessa 65-vuotias bibliografi Leo Colston löytää päiväkirjan, jota hän oli pitänyt 12-vuotiaana. Päiväkirja herättää hänessä epämääräistä pelkoa, mutta hän päättää viimeinkin tehdä tiliä menneisyytensä kanssa ja selvittää, mitä hänelle oikeastaan tapahtui kuumana kesänä vuonna 1900. Päiväkirja vie hänet takaisin tapahtumiin, jotka hän on yrittänyt unohtaa mutta jotka siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ovat vaikuttaneet ratkaisevasti koko hänen elämäänsä.

Aikuisen Leon rauhallinen, kätketyn tuskan täyttämä kertojanääni kuljettaa meitä matkalla menneisyyteen, jossa Leo-poika saa kutsun saapua kesälomallaan pitkälle vierailulle koulutoverinsa Marcuksen kotiin Brandhamin kartanoon Maudsleyn perheen vieraaksi.

Brandhamin asukkaat kuuluvat selvästi ylempään sosiaaliluokkaan kuin Leo. Jo Leon vaatetuskin on aivan sopimaton. Marcuksen vanhempi sisar Marian vie Leon vaateostoksille ja hankkii tälle vihreän kesäpuvun. Haaveunissaan Leo on vihreäpukuinen Robin Hood ja koulutoverin kaunis sisar saa Marian-neidon roolin.

Marianin on helppo houkutella ihastunut koulupoika sananviejäksi Marianin ja tämän salaisen rakastetun, Ted Burgessin, välillä. Ted on lähiseudun maanviljelijä ja tietysti tämän takia aivan sopimaton seurustelukumppani yläluokan tytölle. Varsinkin kun samaan aikaan Mariania kosiskelee perheen mielestä soveliaampi kosija, lordi Trimmingham. Trimmingham toisi perheelle pykälän verran korkeamman aseman, ja Maudsleyn perheen rahat puolestaan olisivat tervetulleita köyhtyneelle lordille. Pian Leo kuljettaa viestejä myös Trimminghamilta Marianille. Leo on sukupuoliasioissa vielä aivan viaton. Kestää kauan ennen kuin hän alkaa ymmärtää, mistä Tedin ja Marianin "lempeilyssä" on kyse.

Suomennoksen kieli on muuten tältä osin valitettavalla tavalla vanhahtavaa. Tarkoitan sitä, että yleensä hieman vanhempaa suomennosta lukiessa on valmistautunut hyväksymään kielen vanhahtavia piirteitä. Tässäkin romaanissa esimerkiksi Leon ja Marcuksen koulupoikanaljailu on viehättävästi vanhentunutta. Vaikeampaa on hyväksyä sellaista kieltä, joka tuskin koskaan on ollut käytössä. Lempeily oli sana, joka töksähti pahemman kerran; lemmiskelyn olisin hyväksynyt. Alkutekstin termi on spooning.

Sananviejän, välittäjän, rajalla olemisen teema on romaanissa esillä monella tavalla: eletään vuotta 1900, ollaan siis kahden vuosisadan rajalla. Päiväkirja puolestaan kuljettaa viestin menneisyydestä. Viestit kulkevat myös sosiaaliluokkien välillä: Tedin "mustan farmin" ja Marianin herraskartanon; Leo on keskiluokkaisen kotinsa vuoksi näiden välimaastossa. Leo on myös siirtymässä lapsuudesta teini-ikään: kirjan ratkaisevat tapahtumat sattuvat hänen syntymäpäivänään.

Iälleen luonteenomaisesti Leo elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa. Eräiden koulussa tapahtuneiden asioiden takia hän uskoo omaavansa hieman noidan kykyjä ja pystyvänsä langettamaan kirouksia. Eläinradan merkkejä ja antiikin jumaluuksia Leo näkee ympärillään olevissa ihmisissä. Marian on luonnollisesti Leon mielestä neitsyt - mikä on tietysti aika huvittavaa.

Ted Burgessin Leo tapaa ensimmäisen kerran kun tämä on ollut juuri uimassa ja näin Ted yhdistyy hänen mielessään eläinradan vesimieheen. Leon suhtautuminen Tediin on kaksijakoista: Tedin fyysisyys kiehtoo häntä, mutta samalla hän pitää tätä uhkana vallitsevalle järjestykselle: "Millainen paratiisi Brandham Hall olisikaan ollut ennen kuin tuo käärme oli sinne luikertanut!"

Lordi Trimmingham on entisenä sotilaana jousimies. Toisaalta Hugh Trimminghamin buurisodassa kasvoihinsa saama haava saa Leon ajattelemaan myös Janus-jumalaa. Leo pitää Trimminghamista, varsinkin kun tämä tulee verranneeksi Leoa antiikin Merkurius-jumalaan. Leon tapa ääntää Hugh'n nimi ilman "vihellystä" johtaa moniin hauskoihin väärinkäsityksiin, kun Marian aina kuulee sen muodossa "you".

Leo ymmärtää toimivansa väärin avustaessaan Mariania ja Tediä näiden luvattomassa suhteessa. Samalla hän kiihkeästi janoaa Marianin ja myös Tedin hyväksyntää. Leo-paralla ei ole voimia vastustaa häntä imartelullaan, lahjoillaan ja uhkailuillaan korruptoivia aikuisia.

Leo haluaa paeta hankalaa tilannettaan ja lähteä Brandhamista, mutta kun se ei onnistu, hän päättää yrittää noitakeinoin saada Tedin luopumaan Marianista. Romaanin alkupuolelta lähtien esiintynyt myrkkykoiso, lemmonmarja, belladonna atropa, toimii hänen taikansa välineenä. Se kasvaa rakastavaisten salaisessa kohtaamispaikassa. Tämän luvattoman, hallitsemattoman, myrkyllisen rakkauden symbolin Leo eräänä yönä tuhoaa.

Leo joutuu lopulta tahtomattaan paljastamaan luvattoman suhteen myös Marianin äidille. Seuraa katastrofi: Ted menettää henkensä; Leo sairastuu ja menettää muistinsa tai sulkee tapahtumat muististaan.

Romaani päättyy epilogiin, jossa vanha Leo vielä kerran kohtaa vanhan Marianin ja saa viimeisen kerran tältä viestin kuljetettavakseen.  Kertoja Leo ei missään vaiheessa syytä Mariania, mutta lukijan mielessä tämä kantaa suuren vastuun ja saa myös romaanissa rangaistuksekseen yksinäisen vanhuuden.

Olen sen verran selaillut L. P. Hartleyn elämäkertaa (Adrian Wright, Foreign Country: The Life of L. P. Hartley), että tiedän kirjailijan pyrkineen yksiselitteisesti tuomitsemaan Marianin ja Tedin menettelyn. Hartleylle oli järkytys huomata, että lukijoiden myötätunto olikin luvattomien rakastavaisten puolella.

Rehellisyys tai mikä lie oli kuitenkin pistänyt L.P. Hartleyn kirjoittamaan romaaniinsa seuraavan lapsi-Leon ja Marianin keskustelun:
"Miksi et mene naimisiin Tedin kanssa, Marian?"
Kului vain lyhyt tuokio, mutta sen kestäessä hänen kasvoihinsa kuvastui syvä kärsimys: sydämen tarina yhdessä ainoassa katseessa. "En ole voinut, en ole saanut!" hän valitti. "Etkö ymmärrä miksi en?"
Luulin ymmärtäväni, ja koska väliltämme oli kaatunut monta raja-aitaa, lisäsin - mielestäni aivan johdonmukaisesti:
"Mutta miksi menet naimisiin Hugh'n kanssa, jos et halua?"
"Siksi, että minun täytyy", hän vastasi. "Et sitä ymmärrä. Minun täytyy. On pakko!" Hänen huulensa värisivät , ja hän alkoi itkeä.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tosi on D.H. Lawrencen lause: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen."

Kirjan juonesta paljastin jo varmaan liikaakin. Siinä on kuitenkin vielä jäljellä paljon hienouksia. Tämä romaani kestää kyllä useita lukukertoja.

Koko kirjan luettuani ymmärsin, että sen surullisimmat lauseet olivat jo sivulla 6. Pystyyn kuivunut kirjamies siinä availee irtokauluslaatikkoa, josta kohtalokas päiväkirja löytyi:
Siinä minulla oli lajittelutehtävä, jonka olin päättänyt suorittaa talvi-iltoina ja johon punainen kauluslaatikko oli kuulunut melkein kaikkein ensimmäisenä osana; ja minä ajattelin, tuntien katkeraa itsesäälin ja itsesyytösten sekoitusta, että jos tuota päiväkirjaa tai sitä, mitä tuo päiväkirja merkitsi, ei olisi ollut, kaikki olisi toisin. En istuisi tässä kolkossa kukattomassa huoneessa, jonka ikkunaverhoja ei edes ollut suljettu peittämään näkyvistä ruutuihin takovaa kylmää sadetta, en mietiskelisi näitä monia menneisyyden muistoja enkä sitä selonteon vaatimusta, jonka ne minulle asettivat. Istuisin jossakin toisessa huoneessa, sateenkaaren värisessä, enkä katselisi menneisyyteen vaan tulevaisuuteen - enkä istuisi yksin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!