William Trevor: Angels at the Ritz and Other Stories

Vuonna 1975 ilmestyneessä yhdentoista kertomuksen novellikokoelmassa Angels at the Ritz and Other Stories kirjailijan ote on entisestään varmistunut. William Trevor (1928–2016) on viimeistään tässä kokoelmassa luopunut itsetarkoituksellisista koomisista efekteistä ja eksentrisistä tyypeistä. Hän kuvaa suurella myötätunnolla ja psykologisella tarkkuudella yksinäisiä ja jollain tavoin elämästä sivussa olevia ihmisiä. Kertomuksista useimmat sijoittuvat kirjoitusajankohdan Lontooseen ja sen esikaupunkeihin, mutta totuttuun tapaan mukana on myös muutamia Irlantiin sijoittuvia kertomuksia. Pari kertomusta sijoittuu Englannin maaseudulle ja yksi Iraniin. Myös tässä eksoottisemmassa miljöössä novellin päähenkilöt ovat brittejä.

Kertomukset on pakattu täyteen yksityiskohtia, mutta ne eivät tunnu luetteloilta vaan paljastavat aina jotakin henkilöistä. Novellien yksityiskohtien runsaus synnyttää usein romaanimaisen vaikutelman.

Tähän voisin oikeastaan lopettaa tämän blogitekstin, mutta omiin tarpeisiini kerron vielä hieman jokaisesta kokoelman novellista. Joskus jokin novelli muistuu mieleeni pitkänkin ajan päästä ja haluan lukea sen uudelleen. Löydän sen helpommin, kun voin tarkistaa täältä, mistä kukin novelli kertoi. 

In Isfahan

Novelli alkaa turistien minibussikierroksella Isfahanin kaupungissa Iranissa. Kierroksen opas Hafiz on työssä ensimmäistä päivää. Hän puhuu pidgin-englantia ja lukee kohteiden esittelyt suoraan esitteistä. Varsinkin kierrokselle osallistuvat ranskalaiset ovat suorasanaisen närkästyneitä oppaan epäpätevyydestä.

Kierroksella on mukana kaksi brittiä, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Normanton on keski-ikäinen, harmaantuva, pellavapukuinen "tyypillinen britti", kuten ajattelee Iris Smith, kolmissakymmenissä oleva nainen, joka näyttää hieman intialaiselta mutta jonka puheessa on selvä cockney-korostus. Novelli on kerrottu suurimmaksi osaksi Normantonin näkökulmasta. Kierroksen aikana mies ja nainen tutustuvat. He tapaavat uudelleen, osittain sattumalta, iltapäivällä kaupungilla.

Normanton on utelias naisen suhteen ja kutsuu tämän hotelliinsa aterialle. Käy ilmi, että Iris Smithin sukunimi on oikeastaan Azann. Hän on naimisissa intialaisen miehen kanssa. Hän on viettänyt vuoden äitinsä luona Englannissa ja on nyt palaamassa Bombayhin miehensä luo. Hänen lentonsa lähtee varhain seuraavana aamuna. Normanton antaa keskusteluissa itsestään vain vähän: hän myötäilee naisen hänen avioliitostaan ja ammatistaan esittämiä, ilmeisen vääriä, tulkintoja.

Useiden drinkkien rohkaisemana nainen kertoo Normantonille intiimeimmätkin salaisuutensa. Normanton näyttää hänelle hotellihuoneensakin, mutta ei yritä lähennellä vaan käyttäytyy koko ajan herrasmiesmäisesti. Hän saattaa naisen yöllä hotelliinsa.

Herätessään aamulla omassa huoneessaan Normanton käy mielessään läpi edellisen päivän tapahtumat. Miksei hän voisi heräillä yhdessä tapaamansa kiehtovan naisen kanssa? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi paljastanut totuuden itsestään ja kahdesta kariutuneesta avioliitostaan? Siitä, että hän oli yllättänyt molemmat vaimonsa vuoteesta toisen miehen kanssa. Nainen veisi mukanaan muistot sympaattisesta miehestä; ne olivat kuitenkin fantasiaa. "Naisessa oli laatua, hänessä ei yhtään."

The Distant Past

Irlannin maaseudulle sijoittuva novelli alkaa kevyesti, mutta sen sävy vakavoituu loppua kohti. Pintaan noussut menneisyys tuhoaa nykyhetken ja tulevaisuuden. 

Middletonin iäkkäät sisarukset asuvat kahdestaan Carraveaghin tilalla. Suuri kartano on menettänyt suurimman osan maistaan. Jäljellä on neljä lehmää ja kanoja. Kahdesti viikossa sisarukset ajavat Ford Angliallaan lähikaupunkiin: perjantaina he vievät kananmunia myytäväksi rouva Keoghin kauppaan, sunnuntaisin he käyvät kirkossa. Kaupunkimatkoihin kuuluu aina käynti drinkeillä; ne ovat heille nautinto ja keino pitää yllä ihmissuhteita. Carraveaghin tila jatkaa edelleen rappeutumistaan. Puolivälissä seitsemättäkymmentä olevat sisarukset laittavat astioita katon vuotokohtien alle.

Middletonit ovat angloirlantilaisia, protestantteja katolisessa yhteisössä. He eivät vieläkään oikein hyväksy Irlannin itsenäistymistä ja irtaantumista vanhasta emämaasta. Itsenäistymistaisteluiden aikaan perhe oli jopa hetken ollut tasavaltalaisten panttivankina. 

Toisen maailmansodan jälkeen lähikaupungin turistibisnes on saanut vauhtia. Kaunis jokilaakso on houkutellut vieraita Englannista ja Yhdysvalloista. Paikkakunnan hotelli on vaihtanut nimeä ja laajentunut. Paikalliset nuoret ovat saaneet töitä tarjoilijoina ja golfkenttien caddyinä. Vierailijat saavat kuulla Middletoneista ja ihailla sitä, miten nopeasti vanhat haavat ovat umpeutuneet. Vaikka mielipiteet eroavat, kaupungissa arvostetaan Middletoneja.

Pohjois-Irlannin levottomuudet muuttavat tilanteen. Aluksi kaupunkilaiset ja Middletonit päivittelevät yhdessä Belfastin väkivaltaisuuksia. Turismi alkaa kuitenkin kärsiä: ulkomaalaisille on turha selittää, että levottomuudet koskevat vain Pohjois-Irlantia ja rajalle on matkaa yli kuusikymmentä mailia.

Vaivihkaa myös kaupungin asenne Middletoneihin muuttuu. Heidät on ollut helpompi hyväksyä silloin, kun kaupungilla meni hyvin ja Middletoneilla huonosti. Vanhat kaunat nousevat pintaan. Middletoneja ei enää pidetä harmittomina ja pittoreskeina jäänteinä.

Middletonit eristäytyvät farmilleen. “Kaukaisen menneisyyden tähden he kuolisivat ilman ystäviä. Se oli pahempaa kuin tulla murhatuiksi vuoteisiinsa.”

Angels at the Ritz

Kokoelman niminovelli on saanut nimensä yhdestä säkeestä kappaleessa A Nightingale Sang in Berkeley Square. Lontoon esikaupungin hyvin toimeentulevat keski-ikäiset pariskunnat ovat kehittäneet parinvaihtopelin lauantaikyläilyjen mausteeksi. Ne, jotka haluavat osallistua, tietävät viipyä keskiyön yli. Yhden jälkeen yöllä, kun alkoholia on nautittu riittävästi, miehet heittävät autojensa avaimet matolle. Naiset silmät sidottuina poimivat itselleen kumppanin yöksi.

Polly, 36, ja Gavin, 38, Dillard ovat aina kuuluneet niihin, jotka ovat lähteneet kotiin ennen pelin alkua. He yllättyvät, kun kuulevat että Malcolm ja Sue Ryder, heidän pitkäaikaisin ja paras ystäväpariskuntansa, jotka ovat tällä kertaa juhlien järjestämisvuorossa, aikovat itsekin osallistua peliin. Myöhemmin käy ilmi, että Ryderit näin yrittävät pelastaa hajoavan avioliittonsa. Juhlissa, joissa humaltuvat ihmiset menettävät estonsa, Sue lähentelee Gavinia, Malcolm Pollya. Polly huomaa, että Gavin on lankeamassa; hän itse säilyttää etäisyyden Malcolmiin.

Pollyn mieleen muistuu hänen 22-vuotissyntymäpäivänsä. Ystäväpariskunnat olivat menneet juhlimaan Ritziin – ravintolaan, johon heillä ei ollut varaa. Muisto on ihana, heillä oli elämä edessään. Heidän käytöksensä oli absurdia, mutta he olivat moraalisesti ehjiä. Nyt he ovat vajonneet, ainakin muut kuin Polly – luultavasti hänkin, Polly arvelee. Hän uskoo, että Gavin aikoo ryhtyä suhteeseen Suen kanssa.

Novellin lopussa Polly on yksin kotona. Gavin on lähtenyt viemään lastenvahdin kotiin. Sen jälkeen hän on palaamassa vielä "hetkeksi" Rydereiden juhliin. Polly toteaa hyväksyvänsä valheet turvallisen elämän vuoksi; siinä on hänen lankeamisensa.

Mrs Silly

Tähän kertomukseen on pakattu valtava määrä yksityiskohtia. Se kuvittaa tuttua tilannetta: lapsen häpeää vanhemmistaan. Kahdeksanvuotias Michael aloittaa ensimmäisen vuotensa isänsä vanhassa sisäoppilaitoksessa. Michaelin vanhemmat ovat eronneet. Lomilla Michael asuu viikot äitinsä kanssa ja viettää viikonloput varakkaan isänsä uudessa perheessä.

Isän uusi vaimo Gillian on tyylikäs. Michaelin äiti työskentelee toimistotarvikkeita myyvässä liikkeessä. Hän tietää puhuvansa liikaa ja itkevänsä herkästi – hän kutsuu itseään rouva Höpsöksi (Mrs Silly). Tästä huolimatta äiti on aidosti lämmin ja läheinen. Michael rakastaa äitiään.

Sisäoppilaitos muuttaa Michaelin suhtautumisen äitiinsä. Hän häpeää äitiään, kun tämä käy vierailuilla. Isän kanssa syödään tyylikkäässä ravintolassa, ja mukaan saa ottaa kavereita. Äiti asuu vierailuillaan halvassa majatalossa, ja ateriana on kaupasta ostettu piknik.

Vuodet kuluvat. Michaelin konfirmaatiopäivänä äiti taas puhuu liikaa ja kaiken huipuksi kaatuu teetarjoilun aikana. Michael ei käy hyvästelemässä äitiään. Isälleen hän kertoo tehneensä sen jo aiemmin. Koulutovereilleen Michael kertoo, että nainen oli hänen etäinen tätinsä. “In the dark, he whispered to her in his mind. He said he was sorry, he said he loved her better than anyone.”

A Complicated Nature

Attridge on viisissäkymmenissä, siisti ja huolitellusti pukeutuva mies. Hän elää mukavasti edesmenneiden vanhempiensa hankkimien osakkeiden osinkotuloilla. Hän harrastaa taidetta, erityisesti Wagnerin oopperoita ja Velasquezin kuvataidetta. Hänen asunnossaan on arvokkaita mattoja, kuuluisien taiteilijoiden grafiikkaa ja tyylihuonekaluja. Hän on ollut naimisissa hyvin lyhyen aikaa. Suhde on kariutunut Attridgen ongelmiin vuoteessa; hän syyttää niistä juutalaisen puolisonsa kärsimättömyyttä. Nainen on moittinut häntä sisäisesti kuivaksi ja kuolleeksi.

Eräänä päivänä yläkerran rouva Matara, jonka Attridge on tavannut vain joskus hississä, soittaa hänelle järkyttyneenä ja saapuu heti perään Attridgen luo. Naisella on yläkerrassa vuoteessaan alaston kuollut mies. He ovat tavanneet kuuden vuoden ajan kerran viikossa puolisoidensa tietämättä. Mies on nyt saanut sydänkohtauksen. Voiko Attridge auttaa pukemaan miehen ja tuoda hänet omaan asuntoonsa? Ei ole syytä aiheuttaa tarpeetonta tuskaa viattomille ihmisille, rouva Mataran aviomiehelle ja kuolleen miehen vaimolle.

Attridge kieltäytyy aluksi ehdottomasti, mutta muuttaa mieltään, kun tulee ajatelleeksi, kuinka hyvässä valossa hän näyttäytyisi kertoessaan tapahtumasta ystävilleen. Tapaus saattaisi tulla myös hänen entisen vaimonsa korviin ja tämä joutuisi muuttamaan käsitystään Attridgen itsekkyydestä ja tunteettomuudesta.

Yläkerrassa odottaa yllätys.

Teresa’s Wedding 

Teresan häävastaanotolla Irlannissa lukija seuraa useita keskusteluita. Lukija pääsee myös useiden läsnäolijoiden ajatuksiin. Avioliitot eivät niissä näyttäydy hyvässä valossa.

 

Teresan ja Artien on suostutellut avioliittoon isä Hogan, jolle Teresa äitinsä kanssa on käynyt puhumassa siitä ongelmasta, että Teresa on raskaana. Teresa ei rakasta Artieta – eikä tunne häneen edes vähäistä kiintymystä – mutta isä Hoganin mukaan "näissä olosuhteissa" sillä asialla ei ole merkitystä.

Eräs Artien kaveri kylvää sulhasen mieleen epäilyksen tulevan lapsen isyydestä. Häämatka bussilla Corkiin ei enää tunnukaan houkuttelevalta. Teresan viimeinen ajatus ennen poistumista häävastaanotolta on se, että hän ja Artie saavat ehkä aikaan jonkinlaisen avioliiton, ainakaan heillä ei ole mitään mikä voisi tuhoutua, ja he voivat olla täysin rehellisiä toisilleen.

Office Romances

Angela, 26, aloittaa konekirjoittajan työt lontoolaisessa yrityksessä. Hänellä on niukasti romanttisia kokemuksia; syynä ovat ulkonäköön liittyvät itsetunto-ongelmat. Komeanpuoleinen Gordon Spelle, 38, kuitenkin kiinnittää häneen huomionsa heti ensimmäisenä päivänä ja kutsuu hänet pubiin, jossa toimiston väellä on tapana tavata töiden jälkeen.

Kuten arvata saattaa, Spelle osoittautuu ukkomieheksi, mutta Angela on jo koukussa. Loppupohdinnoissa Angelan esihenkilö, nainen joka on elänyt pitkän aikaa kaksoiselämää naimisissa olevan miehen kanssa, toteaa, että Gordon Spelle valitsee aina uhreikseen epäviehättävät tulokkaat ja tekee naisille eräänlaisen palveluksen: heidän itsetuntonsa paranee.

Mr McNamara

Kokoelman ainoa minämuodossa kerrottu novelli vaikutti aluksi omaelämäkerralliselta, mutta vaikutelma syntyi ehkä kerronnan autenttisilta vaikuttavista yksityiskohdista. Novellin teema oli loppujen lopuksi melko tuttu kirjallisuudesta – nuoren ihmisen illuusioiden romahtaminen. Novelli sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä nousevat usein esiin eri henkilöiden pohdinnat siitä, pitäisikö Irlannin liittyä sotaan.

Kertomus alkaa kertojan 13:nnen syntymäpäivän aamusta ja päättyy pari vuotta myöhemmin jouluaamuun. Kahden juhlapäivän välillä pojan käsitys isästään on muuttunut. 

Kertojan perhe edustaa Irlannin protestanttista vähemmistöä. Katoliset lapset huutelevat perheen lapsille pilkkaloruja, joihin lapset vastaavat samalla mitalla – joskin vaisummalla äänellä.

Syntymäpäivän edellisenä iltana isä on saapunut jokakuukautiselta Dublinin matkaltaan. Hän johtaa viljavarastoa ja myllyä Irlannin maaseudulla ja käy Dublinissa liikeasioissa. Isän rutiineihin kuuluu vierailu Flemingin hotellin baarissa tapaamassa ystäväänsä McNamaraa. McNamara ja hänen kotitalonsa muut asukkaat ovat tulleet kertojan perheessä tutuiksi isän välittämien hauskojen anekdooottien kautta. McNamara on tällä kertaa lähettänyt pojalle syntymäpäivälahjaksi pienen messinkilohikäärmeen. Pojan mielestä se on paras hänen saamistaan lahjoista. 

Poika lupaa kirjoittaa kiitoskirjeen McNamaralle seuraavana päivänä. Se jää tekemättä, sillä isä kuolee yöllä. Poika lähetetään sisäoppilaitokseen isän toiveiden mukaan. Eräänä päivänä hän saa pienen valheen ansiosta vapaapäivän koulusta ja ajaa polkupyörällä Dubliniin Flemingin hotellin baariin. Siellä hän tilaa ja saa olutta, vaikka on vielä alaikäinen. Baarissa hänelle paljastuu – niin hän ainakin uskoo – totuus isästä ja McNamarasta. Hän heittää messinkilohikäärmeen koulun lähellä olevaan järveen.

Seuraavalla vierailulla kotona, jouluaamuna, hän toteaa itsekseen vihaavansa isäänsä – ja itseänsä, koska hänen on täytynyt ottaa kannettavakseen isän valhe.

Afternoon Dancing

Novelli sijoittuu Lontooseen. Alice ja Poppy ovat olleet ystäviä lapsesta saakka, samoin heidän aviomiehensä. Nyt he ovat puolivälissä kuudettakymmentä. Lapset ovat perustaneet omat perheensä ja heillä on lapsia. Poppy on aina ollut heistä kahdesta räväkämpi. Sodan aikana Poppylla oli ollut suhde toisen miehen kanssa. Alice on tiennyt sen, samoin koko Paper Street, katu jolla he molemmat asuvat. Vain aviomiehet eivät koskaan ole saaneet tietää suhteesta.

Poppyn ehdotuksesta naiset alkavat tiistai-iltapäivisin käydä tanssimassa salaa miehiltään. Tanssipaikassa he tutustuvat Grantly Palmeriin, heitä toistakymmentä vuotta nuorempaan jamaikalaissyntyiseen mieheen. Aluksi miehen tumma ihonväri on pelästyttänyt heitä, mutta vähitellen heistä on tullut hyvät ystävät. Poppy on sitä mieltä, että Grantly on ihastunut Aliceen ja Alice voisi kerrankin luopua vähän estoistaan.

Yllättäen Poppy kuolee. Alice tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän tunnustaa itselleen, että olisi kestänyt paremmin miehensä kuoleman. Poppyn kanssa hän on voinut jakaa kaikki salaisuutensa. Iltapäivätanssit ovat luonnollisesti jääneet, mutta vuoden kuluttua Alicesta tuntuu, että hänen täytyy käydä tanssipaikalla vielä kerran, kertomassa Poppyn kuolemasta Grantly Palmerille.

Tapaamisen aikana Grantly lähentelee ja pakit saatuaan vaipuu synkkyyteen. Hän tunnustaa Alicelle mieltymyksensä vanhempiin naisiin. Alice ymmärtää, että "ihmisissä oli aina jotain vialla, jotain mistä et erityisemmin pitänyt tai joka inhotti". Hän ei kuitenkaan saa muotoiltua ajatuksestaan sen kummempaa johtopäätöstä. 

Last Wishes

Kartanossaan eristäytynyttä elämää elänyt rouva Abercrombie kuolee äkillisesti, juuri ennen kuin hän on ehtinyt vahvistaa uuden testamenttinsa, jossa hänen tahtonsa olisi ollut, että palvelijat jatkaisivat työtään kartanon ylläpidossa eläkeikäänsä saakka. 

Työssään onnellinen palveluskunta joutuu vaikeaan tilanteeseen. Olisiko rouvan kuolema mahdollista salata? Tohtori Ripley ei kuitenkaan alistu hovimestari Plunkettin kiristysyritykseen. Hovimestarissa on hieman Trevorin varhaistuotannon kertomuksista tuttua manipuloijaa.

Pelko tulevaisuudesta saa palvelijat tilanteeseen, jossa he paljastavat itsestään sellaisia puolia, että tulevat tuhonneeksi mahdollisuuden työskennellä yhdessä. 

Mrs Acland’s Ghosts

Iäkäs räätäli Mockler saa yllättävän kirjeen. Nainen, rouva Acland, joka kertoo löytäneensä Mocklerin nimen ja osoitteen puhelinluettelosta, kirjoittaa hänelle pitkän kirjeen. Nainen kertoo, että hänet on suljettu eliniäkseen laitokseen, koska hänen miehensä ei ole uskonut aaveisiin, jotka rouva Acland on nähnyt suuressa kotitalossaan ja joiden takia palvelijapariskuntakin on eronnut. Aviomies on menestynyt keksijä ja liikemies. Palattuaan pitkältä liikematkalta hän oli löytänyt talon täynnä avattuja keksipaketteja. Seiniin oli kirjoitettu tekstejä vaimon käsialalla.

Rouva Ackland kertoo kirjeessään onnellisesta lapsuudestaan, kolmesta sisaruksestaan, perheen yhteisestä ajanvietosta ja juhlista. Hänen sisaruksensa olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. He palasivat aaveina, mutta saatuaan palvelijat pois tolaltaan he ovat poistuneet lopullisesti. Rouva Ackland on yrittänyt houkutella heidät takaisin kekseillä. Rouva Acland ei pelkää heitä. 

Kirje jää vaivaamaan räätäli Mockleria. Hän näyttää sen parhaille ystävilleen. Lopulta hän päättää vierailla naisen luona hoitolaitoksessa. Siellä hän tapaa rva Acklandin. Hän saa myös kuulla naisen todellisen tarinan tohtori Friendmanilta. Friendman ei usko aaveisiin. Mockler kuitenkin lähtee pois vakuuttuneena siitä, että ihminen voi itse luoda omat aaveensa.

William Trevor, Angels at the Ritz and Other Stories. Teoksessa The Stories of William Trevor s. 327–472. Penguin Books 1983. Novellikokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1975. 145 s.

Matti Hälli: Valkea kaupunki

Euroopan kulttuuripääkaupunki -tapahtumat asuinkaupungissani Oulussa ovat jääneet minulta vähälle huomiolle. Täältä Maikkulan perukoilta tulee vain harvoin lähdetyksi keskikaupungin "urbaanin metropolin juveniiliin atmosfääriin". Sen verran päätin kuitenkin hankkeeseen osallistua, että luin 1950-luvun Ouluun sijoittuvan romaanin. Valkea kaupunki aloitti kirjailija Matti Hällin (1913–1988) Oulu-trilogian.

Kirjassa on vanhahtava sävy, joka tulee esiin varsinkin kohdissa, joissa nostalgia voittaa realismin ja kirjan päähenkilön lapsuudessaan todistama kurjuuskin muuttuu yleväksi. Vaivaannuttavat kohdat oli kuitenkin helppo jättää omaan arvoonsa, sillä romaanin kerronta etenee sujuvasti, kuvauksen yksityiskohdat synnyttävät aitouden vaikutelman ja ihmiskuvaus on psykologisesti uskottavaa. Luonnon ja sään kuvaus on niin täsmällistä ja herkkää, että jo pelkästään pohjoisen kevään ja kesän kuvauksena romaani kannattaa lukea.

Romaanin alussa sen päähenkilö, maisteri Eliel Sahra, saapuu huhtikuussa junalla Helsingistä Ouluun, syntymäkaupunkiinsa, lähes kolmenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Sahra on 47-vuotias suuryrityksen virkailija, joka on lähtenyt Oulusta Helsinkiin opiskelemaan ja työhön heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Sahran äiti Matilda on kuollut, kun Eliel on ollut vasta kahden vuoden ikäinen. Isä – niin ikään Eliel – ja poika ovat asuneet yhteistaloudessa isän sisaren kanssa. Isäkin on kuollut jo ennen kuin poika lähti Oulusta.

Koko romaani on kerrottu hän-muodossa Eliel Sahran näkökulmasta. Muiden ajatuksiin pääsemme ainoastaan Sahran tulkintojen kautta. Eliel Sahra on säntillinen "tilastomies" mutta jollain tavoin tahdoton ihminen – “vanheneva, päämääristä ja pyrkimyksistä luopunut mies, joka olkapäitään kohauttaen otti vastaan sen mitä hänelle annettiin”. Hänellä on takanaan sota-aikana solmittu lapseton avioliitto, joka on päättynyt eroon, kun Sahra on huomannut, miten paljon onnellisempi hänen vaimonsa on ilman häntä. He ovat kuitenkin säilyneet ystävinä.

Syitä Ouluun paluuseen on useita. Päällimmäisenä se, että työnantaja on lähettänyt tilastomiehen tekemään arviota yhtiön laajenemisedellytyksistä Oulussa. Pesti kestää kolme kuukautta ja sen jälkeen on puolentoista kuukauden kesäloma, jonka Sahra voisi halutessaan viettää Oulussa. Romaanin kuluessa vihjataan, että Sahra voisi jäädä yhtiön Oulun toimintojen johtoon pysyvästikin siitä huolimatta, että "hän vieroksui määrääjiä ja oli aina kavahtanut toimeenpanijoita”. Hänellä on kuitenkin asunto-osake myös Helsingissä.

Toinen syy paluuseen on se, että seurakunta on ilmoittanut ottavansa haltuunsa Sahran vanhempien hautapaikan vuokrasopimuksen päätyttyä. Sahra on tullut lunastamaan hautapaikan pysyvästi. Vähäisempi syy on se, että Sahran entinen vaimo on kehottanut miestä tutustumaan lapsuutensa maisemiin. Sahra haluaisi myös selvittää vieläkö potnapekat ilmaantuvat Merikosken siltojen kaiteille huhtikuussa. (Potnapekat ovat koskikorentojen lahkoon kuuluvia hyönteisiä. Hankikorri on lajin virallinen nimi.)

Potnapekat ovat tutulla paikallaan, ja oululaiset vaikuttavat tutulla tavalla töykeiltä ja sisäänlämpiäviltä; kirkon, kirkkopuiston, ja lyseon seutu sekä Merikosken sillat herättävät Sahrassa muistoja kouluajoilta, mutta muuten kaupunki on lähes kolmenkymmenen vuoden aikana muuttunut merkittävästi. Suurin muutos on tapahtunut Oulujoen voimalapatojen myötä. Lapsuuskodin paikka Lassinkalliolla on kadonnut kokonaan. Kosken kohina on kadonnut äänimaisemasta, niin että vanhat oululaiset eivät tahdo saada unta öisin. Enää ei nouse lohi Oulujokeen kuten ennen vanhaan; silloin rengit vaativat työsopimukseensa pykälän, joka takasi, ettei heille syötetä ruoaksi lohta.

Tutut paikat herättävät Sahran muistot köyhästä lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikeuksista opiskelussa, myös seksuaalisuuden heräämisestä. Lapsuudenkodin lähellä on ollut vammaisten koulu, ja Sahra ymmärtää luontevan suhtautumisensa ihmisten ruumiillisiin vajavaisuuksiin olevan peräisin lapsuuden leikkitovereilta. Romaanin yleishumanismi asettuu köyhien ja vähäosaisten puolelle. Luokkataistelua ei kuitenkaan korosteta; Sahran nuoruuden paras ystävä on tullut porvariskodista. Tämän nykyisin lääkärinä toimivan ystävänsä kanssa Sahra ystävystyy uudelleen – tosin vasta kun on pienessä maistissa muutaman väärinkäsityksen takia pikkuisen tapeltu.

Romaanissa on useita tuokiokuvia kohtaamisista ihmisten kanssa. Jokaisesta Sahra oppii jotain itsestään. Mukana on myös anekdootteja entisen Oulun ihmisistä, jopa tällaiselle "tullista tulleelle" tutuista oululaisnimistä, esimerkiksi Samuli Paulaharjusta ja Hanna Åströmistä. Pientalon Katrista, nuoresta naisesta joka oli nähnyt Kristuksen, tulee Sahralle esikuva hyvyydessä. Katrissa on hyvän ihmisen läpinäkyvyyttä ja "minättömyyttä"; Sahran on helppo uskoa hänelle kaikki omat tarkoituksettomuuden tuntonsa. Sahra ymmärtää hyvin, miksei kukaan sano, että Katri on sanonut nähneensä Kristuksen.

Saatuaan satavuotiaalta Korhoskalta kuulla äitinsä kuuluneen hailuotolaiseen sukuun Sahra tekee laivamatkan Hailuotoon, tutustuu sukutilalla elävään serkkuunsa ja saa eräänlaisen haudantakaisen viestin tuntemattomaksi jääneeltä äidiltään. Lauttayhteyttä eksoottiseen Hailuotoon ei vielä 1950-luvulla ollut, saati siltaa, joka avattiin liikenteelle vasta viime kesänä.

Sahra asettuu alivuokralaiseksi Oulujoen pohjoisrannalla asuvaan Hakolan perheeseen. Tämä perhe on romaanin keskiössä, sen avulla Sahra löytää yhteyden lapsuuteensa ja voittaa vähitellen eristyneisyytensä. Romaanin teema avataan selväsanaisesti:

Ja siinä samassa, juuri ennen uneen vaipumistaan, Sahra oli käsittävinään, miten ihminen saattoi murtaa pistemäisen yksinäisyytensä; avartua käsittämään toisen ihmisen, kokonaisen perheen, talon, ympäristön ja sen ihmiset, sitten koko kaupungin, sen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Sahralla oli aina ollut herkkä kosketus luontoon; parhaina hetkinään hän koki sulautuvansa siihen, muuttuvansa sen osaksi. Nyt hänen mielessään väikkyi ajatus, että tämä oli mahdollista myöskin ihmisten ja asioiden, elämän ja kuoleman kohdalla; niinkuin ihminen saattoi muuttua luonnon osaksi, niin hän saattoi ehkä muuttua osaksi toisesta ihmisestä, talosta, kaupungista, elämästä ja kuolemasta.

Hakolan isäntä on ollut Sahran isän ystäviä. Vanhan kansan jämpti mies, jonka jäyhässä olemuksessa on silloin tällöin leikkisyyden pilkahduksia. Vanhan Hakolan terveyden heikkeneminen on yksi romaanin juonen jännitteistä. Perheen äidistä Sahra alkaa mielessään käyttää nimitystä "äititäti", jota myös naapurin pikkupoika rouvasta käyttää. Kun Sahra myöhemmin vahingossa tulee käyttäneeksi nimitystä ääneen, talon emäntä on siitä mielissään.

Perheen neljä lasta asuvat vielä kotona. Vanhin, Arvi, tosin jo haluaisi muuttaa omilleen, mutta perhe tarvitsee myös hänen tienestinsä elämiseen. Arvi suhtautuu Sahraan epäillen ja töykeästi, mutta Arvin herraviha lientyy hieman, kun Sahra kertoo omasta köyhästä lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sahralta Arvi myös juovuspäissään hakee vanhemman miehen neuvoa, kun seurustelu tyttöystävän kanssa on lipsahtanut lihalliseksi. "Eihän se nyt kerrasta aina lähde", lapseton Sahra lohduttaa.

Hannu on saanut juuri loppuun ensimmäisen vuotensa lukiossa. Heiveröisestä pojasta ei ole oikein ruumiillisiin töihin, ja koska pojalla on lukuhaluja ja lahjakkuutta varsinkin vieraisiin kieliin, perhe on suurin taloudellisin uhrauksin päättänyt kouluttaa pojan ylioppilaaksi. Matematiikasta on kuitenkin tullut ehdot. Sahra lupautuu auttamaan. Pojan ujouden voittamiseksi Sahra kesän aluksi vie Hannun lyhyelle matkalle Helsinkiin – peräti lentokoneella ja ilmeisesti Sahran työnantajan laskuun.

Valtteri on pian siirtymässä ammatillisiin opintoihin. Hän haaveilee omasta suutarinverstaasta. Valtteri on lapsuuden tapaturmassa saanut vamman selkärankaansa: hänellä on kyttyräselkä eikä hän pysty kävelemään. Vammastaan huolimatta Valtteri on valloittavan toimelias, iloinen ja avoin.

Anna-Liisa on noin kaksikymmenvuotias. Hän on sairastellut aiemmin paljon ja jäänyt kotiin auttamaan äitiään. Hänellä olisi kuitenkin jo kova halu itsenäiseen elämään. Romaanissa lähes viisikymmenvuotiaan Sahran ja Anna-Liisan välit lämpenevät yllättäväksi rakkaustarinaksi, jossa aloitteet ovat vahvasti Anna-Liisan käsissä. En paljasta, miten heidän suhteensa etenee, jotta jotain jäisi vielä mahdollisen lukijan itsensäkin löydettäväksi.

Romaanin Eliel Sahralla ja kirjailija Matti Hällillä on paljon yhteistä. Molempien vanhemmat ovat olleet töissä Åströmin nahkatehtaalla. Molempien äidin nimi on Matilda. Molemmat ovat jääneet varhain puoliorvoiksi ja asuneet samassa taloudessa isän sisaren kanssa. Lapsuudenkoti on sijainnut Lassinkalliolla. Eliel Sahran isäkin oli Eliel; Matti Hällin isä oli Matti Häll. Niin Sahran kuin Hällinkin opinnot viivästyivät ansiotöiden takia. Molemmat menivät sota-aikana naimisiin.

Matti Hälli ei kuitenkaan eronnut vaimostaan kuten Eliel Sahra. Ei ehkä pitäisi ajatella tämmöisiä, romaani on romaani (mutta minkäs ihminen itselleen mahtaa): joka tapauksessa mietin, miltä Matti Hällin puolisosta on tuntunut, kun kirjailija-aviomies näin vahvasti omaelämäkerrallisessa romaanissa on pistänyt päähenkilönsä eroamaan vaimostaan ja aloittamaan suhteen kolmekymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa. Luultavasti ei kovin kivalta. Näiden ulkokirjallisten pohdintojen takia siihen kiltin miehen kuvaan, joka minulle oli Matti Hällistä syntynyt, tuli hieman tahraa.

Matti Hälli, Valkea kaupunki. 3. painos. Otava 1958. Romaanin ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Päällys: Erkki Tanttu. 326 s.

Paul Claudel: Le soulier de satin

 

"L'ordre est le plaisir de la raison : mais le désordre est le délice de l'imagination."

Järjestys on järjen nautinto, mutta epäjärjestys on mielikuvituksen ilo.

Näin kiteyttää Paul Claudel (1868–1955) ensimmäiset näyttämöohjeensa näytelmään Le soulier de satin ('Satiinitossu'). Pidin ohjeen mielessä aina, kun lukiessani putosin kärryiltä juonen kiemuroissa ja henkilöiden suhteissa. Porskutin vain eteenpäin ja nautin ilmaisun eleganssista, mietelauseen kaltaisista kiteytyksistä ja absurdin koomisista kohtauksista.

Juonen punaisen langan katoaminen on varmaan anteeksiannettavissa, koska näytelmäteksti on pituudeltaan noin viisisataa pienellä fontilla painettua sivua, tapahtumapaikkoja on eri puolilla maailmaa ja henkilöitä useita kymmeniä. Koko näytelmän esittäminen kestäisi toistakymmentä tuntia, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ilmeisesti koskaan ole esitetty lyhentämättömänä. Elokuvasovitus vuodelta 1985 kestää lähes seitsemän tuntia.

Näytelmä sijoittuu Claudelin näyttämöohjeiden mukaan "maailmaan, erityisesti Espanjaan". Välillä siinä ollaan kuitenkin myös Pohjois-Afrikassa, Amerikassa ja laivassa Atlantin valtamerellä. Koko neljäs ja viimeinen näytös tapahtuu Välimerellä Baleaarien lähistöllä. Osassa kohtauksista henkilöt ovat meressä uimasillaan. (Claudel sai näytelmänsä valmiiksi jo vuonna 1929, mutta osa hänen näyttämöratkaisuistaan tuntuu viittovan jo kohti absurdia teatteria, joka nousi kukoistukseensa vasta toisen maailmansodan jälkeen.)

Kirjoitan tässä näytelmän näytöksistä, vaikka tarkkaan ottaen näytelmässä ei ole näytöksiä, vaan se koostuu neljästä päivästä. Päivien välillä on kulunut useita vuosia.

Tapahtumat ajoittuvat 1500-luvulle ja 1600-luvun alkuun. Näyttämöohjeissaan Claudel kertoo tiivistäneensä historian paikkoja ja aikoja niin kuin kaukaa katsottuna "useat erilliset vuorijonot näyttävät yhdeltä horisontilta".

Keskeiset henkilöt ovat espanjalaisia ylimyksiä, mutta mukaan mahtuu myös tavallista kansaa: sotilaita, laivojen miehistöä, kalastajia, siirtomaiden asukkaita ja oppineita. Henkilöiden joukossa on myös joitain melko yllättäviä, kuten Espanjan kuningas, Saint Jacques (Pyhä Jaakob) ja muutama muu pyhimys, Kuu ja Suojelusenkeli. Realismiin näytelmä ei siis pyri. Sen repliikeissäkin on suoria viitteitä esitystilanteeseen. Näyttämöohjeissaan Claudel toteaa: "Kaiken täytyy näyttää väliaikaiselta, liikkeessä olevalta, huolimattomalta, epäjohdonmukaiselta, innokkaasti improvisoidulta!"

Teoksen juonen muodostavat useat rinnakkaiset rakkaustarinat. Niistä keskeisin on Don Rodriguen ja Doña Prouhèzen välinen. Heidän rakkautensa törmää useisiin esteisiin ja jää vaille täyttymystään. Ei kuitenkaan aivan täysin, sillä Doña Prouhèze synnyttää tyttären, Marie des Sept-Épées'n, joka ainakin itse uskoo olevansa Don Rodriguen lapsi.

Näytelmän alussa Doña Prouhèze on naimisissa vanhan Don Pélagen kanssa, joka lähettää vaimonsa syrjäiseen paikkaan pois Don Rodriguen ulottuvilta. Ennen lähtöään kodistaan Doña Prouhèze antaa toisen satiinitossunsa Madonnapatsaalle. Hän toteaa lähtevänsä "rampana" pahaa vastaan. Espanjan kuningas puolestaan määrää Don Rodriguen Amerikan sijaishallitsijaksi. Valtamerikään ei pysty täysin erottamaan rakastavaisia: haaveissaan he ovat kiinni toisissaan. Myöhemmin Doña Prouhèze päätyy Pohjois-Afrikkaan ja Don Pélagen kuoltua afrikkalaisen Don Camillen aviopuolisoksi. Kolmannen näytöksen lopussa Doña Prouhèze ja Don Rodrigue tapaavat viimeisen kerran, ja Don Rodriguen tässä yhteydessä tekemän ratkaisun tähden Doña Prouhèze kuolee.

Viiimeisessä näytöksessä Don Rodrigue tekee jonkinlaista sovitustyötä. Hän on ollut sotimassa Japanissa ja menettänyt toisen jalkansa taistelussa. Hänellä on nyt puujalka. Myös hän, kuten Doña Prouhèze ensimmäisessä näytöksessä, käy rampana pahaa vastaan. Tästä entisestä Amerikan varakuninkaasta ja Panaman kanavan suunnittelijasta on tullut taiteilija, joka myy piirtämiään pyhäinkuvia kalastajille. Hänen ja Doña Prouhèzen tytär Marie des Sept-Épées houkuttelee isäänsä sotaan Algerian "vapauttamiseksi". Marien aikomuksena on kuolla sodassa ja päästä näin ikävöimänsä äidin luo taivaaseen.

Espanjan kuningas puolestaan yrittää houkutella Don Rodriguen Englannin sijaishallitsijaksi – siis kunhan Englanti on vallattu. Tätä tarkoitusta varten muuan näyttelijätär pestataan esittämään Maria Stuartia, joka käy vetoamassa Don Rodrigueen, jotta tämä suostuisi kuninkaan pyyntöön. Suunnitelma menee pieleen ja Don Rodrigue päätyy sotilaiden vangiksi. Heidän on määrä myydä mies orjaksi. Loppujen lopuksi he antavat vanhan raajarikon ilmaiseksi eräälle nunnalle, joka vaatii vielä kattilan kaupanpäällisiksi. Ratkaisu tuntuu miellyttävän Don Rodrigueta.

Myös Marie des Sept-Épees vaikuttaa saavan tahtonsa läpi: hän pääsee uimalla Jean d' Autrichen luo. Jean d'Autriche on hyökkäämässä Algeriaan. Jean on näytelmässä keskeisen Doña Musiquen poika. Myös Doña Musiquen vaiheita on näytelmässä seurattu melko tarkasti. Hänen ja Doña Prouhèzen elämäntarinat ovat usein sivunneet toisiaan.

Satoja sivuja rakkauden olemuksen analysointia eri kulmista oli vähän liikaa. Tekstin viehkeydestä huolimatta lukemiseen tuli suorituksen maku. Yleensä jätän kirjan tässä vaiheessa odottamaan parempaa aikaa, mutta näytelmän kuriositeettiluonne sai tällä kertaa minut lukemaan loppuun asti. Kirjassa oli myös uskonnollista pohdiskelua, joka ei oikein sytyttänyt, vaikka siinä olikin mukana näkökulmia, joita harvemmin tapaa. Voiko ihminen aiheuttaa kärsimystä Jumalalle? Onko ihmisen vallassa olla tulematta Jumalan kuvaksi? Varsinkin Don Camillen, maurin, näkökulmat olivat yllättäviä. Hän kysyy esimerkiksi, miksi (kristittyjen) Jumalalla on meistä niin alhainen käsitys, miksi Hän uskoo voivansa voittaa meidät puolelleen vain lahjoilla.

Olen aiemmin lukenut Paul Claudelin näytelmän Annonce faite à Marie (1912), josta muistan pitäneeni. Se oli huomattavasti tätä myöhempää näytelmää tavanomaisempi muodoltaan.

Soulier de satin on päässyt Le Monde -lehden listalle 1900-luvun parhaiten mieleen jääneistä kirjoista.

Paul Claudel, Le soulier de satin. Gallimard 1990. Näytelmän ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1929. Kansikuva: Olivier Etcheverry. 503 s.

Meg Rosoff: What I Was

Taas kerran valikoitui luettavakseni nuorille suunnattu romaani. What I Was on yhdysvaltalais-englantilaisen Meg Rosoffin (s. 1956) kolmas romaani. Tälle kirjalle tosin on ihan turha asettaa ikäsuosituksia. Uskon, että monet aikuisetkin lukevat tämän nautinnolla. Ehkä romaanin teema – itsensä etsiminen toisen ihmisen kautta – on erityisen läheinen nuorille, mutta ikävuodet ovat minulle opettaneet, että oman tien etsiminen ei lopu koskaan. Ja usein tienviittoina ovat toiset ihmiset.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat pääosin vuoteen 1962 ja sijoittuvat Pohjanmeren rannikolle East Angliaan. Kirjan kertoja oli tuohon aikaan kuusitoistavuotias. Hän oli saanut potkut jo kahdesta sisäoppilaitoksesta. Ei huonon käytöksen vaan lähinnä motivaation puutteen vuoksi. Hän on ollut kuin sivustakatsoja omassa elämässään. Vieras myös omassa perheessään. Viimeisenä yrityksenä vanhemmat ovat lähettäneet pojan St Oswaldin poikakouluun – vaatimattoman akateemisen kunnianhimon, kehnon ruoan ja lukemattomien perustelemattomien sääntöjen tyyssijaan.

Sääntöjä kertoja laatii myös itse romaanin mittaan. Niitä on kaikkiaan kymmenen. Ensimmäinen niistä määrää: Älä luota keneenkään. Viimeinen vakuuttaa: Ei ole olemassa sellaista kuin totuus.

Lukijaa on siis varoitettu. Kertoja huiputtaa. Vasta kirjan puolessa välissä hoksasin miten. Yritän olla paljastamatta liikaa. En halua viedä petetyksi tulemisen nautintoa tulevilta lukijoilta. Kertojan nimi mainitaan kirjan lopulla, mutta en paljasta sitäkään, koska siihenkin liittyy yksi juonen käänteistä.

Kertoja ei saa ystäviä koulutovereistaan St Oswaldissa. Vinoilun ja kiusanteon kulttuuri ei suosi läheisiä ystävyyssuhteita. 

Aamun karaisevalla juoksulenkillä kertoja jättäytyy jälkeen koulutovereistaan ja ystävystyy yllättäen koulun lähellä asuvan suunnilleen itsensä ikäisen Finnin kanssa. Finn elää yksin vaatimattomassa merenrantamökissä niemellä, jonka nousuvesi muuttaa aina saareksi. Töissä Finn käy torilla, lähinnä nostelemassa raskaita laatikoita. Lisätienestejä hän saa myymällä pyydystämiään meren antimia ravintoloihin. 

Finn paljastaa asuneensa aiemmin yhdessä isoäitinsä kanssa. Isoäidin kuoltua hän on selvinnyt yksin. Hänen syntymäänsä ei ole koskaan rekisteröity. Virallisesti häntä ei ole olemassa! Hän ei ole käynyt päivääkään koulua mutta on omin päin lukenut paljon. Hän pyörittelee päätään kertojan tietämättömyydelle. Mitä ihmettä kouluissa oikein opetetaan?

Finnistä tulee kertojalle pakkomielle. Finnin ylivertainen fyysisyys ja vaitelias älykkyys ja sivistyneisyys ovat malli, jota hän yrittää jäljitellä. Sana jolla hän kuvaa uutta ystäväänsä on graceful – 'sorea, viehättävä', miten tämän nyt kääntäisi. Kertojaa ei pelota nimetä tunnettaan rakkaudeksi. Hän ei kuitenkaan aktiivisesti pyri fyysiseen läheisyyteen. Hän vaikuttaa odottavan Finnin aloitetta. Finnille näyttää kuitenkin hyvin riittävän etäisempi suhde. Hän on jollain tavoin itseriittoinen.

Kertoja lyöttäytyy Finnin seuraan aina, kun se vain on mahdollista. Usein hän joutuu rikkomaan koulun sääntöjä tai valehtelemaan menoistaan. Myös hänellä itsellään on koulussa ihailija: Reese-niminen poika hakeutuu hänen lähelleen ja on selvästi mustasukkainen Finnille. Poikakoulun maailmassa homoseksuaalisuus on yhtä aikaa houkutus ja pilkan kohde. Kertojalta kestää melko kauan, ennen kuin hän ymmärtää, että Reese suhtautuu häneen samoin kuin hän itse Finniin. Tämän myötä hänen Reeseen kohdistamansa halveksunta hieman vähenee. Romaani analysoi ansiokkaasti ihastumista ja ihailua, halua olla lähellä ja samalla pelkoa siitä, että on vaivaksi.

Finnin kanssa kertoja tutustuu myös seudun historiaan. Lähellä on muinainen mereen uponnut kaupunki, jonka jäänteitä he käyvät yhdessä etsimässä. East Anglian merellinen luonto tulee niin ikään tutuksi kalastusretkien kautta. Suolan maku tuntui suussa lukemisen aikana. Voimakas vuorovesi ja ajoittaiset myrskyt aiheuttavat esteitä päähenkilöiden tapaamisille. 

Koululla alkanut mononukleoosiepidemia aiheuttaa kriisin. Kertoja ilmeisesti kuljettaa taudin myös Finnille. Tilannetta pahentaa poikkeuksellisen raju myrsky. Kertoja varastaa sairaalle ystävälleen ruokaa ja lääkkeitä, mutta lopulta, löydettyään Finnin mökistään erittäin huonossa kunnossa ulosteiden ja veren tahrimana, hän soittaa hätänumeroon.

Sama teko voi olla laupeudentyö ja petos, jopa tekijän itsensäkin mielestä. Reese-poloiselle käy huonosti sen jälkeen, kun tämä on pettänyt kertojan kuten kertoja petti Finnin. Kertojan teon takia Finnin elämä yhteiskunnan ulkopuolella on tullut päätökseensä.

Myös kertojan elämä muuttuu. Romaanin ratkaisuhetkiin liittyy tapahtumia, joiden vuoksi häntä epäillään vakavista rikoksista. Vasta parin vuoden päästä hänet vapautetaan syytteistä. Sitä ennen hän on joutunut lähtemään koulusta ja siirtynyt vanhempiensa suostumuksella työelämään, Finnin entisiin hanttihommiin. Hän on myös muuttanut asumaan Finniltä jääneeseen mökkiin. Hän on saanut sen mitä on halunnut, tullut Finnin kaltaiseksi, saanut hänen elämänsä.

Lopulta vedenpinnan kohoaminen ajaa hänet pois rantamökistä. Käy ilmi, että kertoja kirjoittaa tapahtumista hyvin vanhana miehenä. Siitä siis selittyy romaanin sävy, sekoitus nostalgiaa ja ymmärtäväistä hyväksyntää. Hän on päätynyt itseoppineeksi luonnontutkijaksi ja kirjailijaksi. Myös St Oswaldin koulu on jäänyt veden alle. Maailman isot muutokset ovat romaanissa läsnä, mutta ne jäävät päähenkilön sisäisten muutosten varjoon, niin kuin niillä on tapana jäädä.

Meg Rosoffin kirjoista on suomennettu ainoastaan ensimmäinen, Poikkeustila (How I Live Now). Myös tämä What I Was ansaitsisi tulla suomennetuksi. Niin oudolta kuin tämä kuulostaakin, se voisi olla suomennoksena jopa parempi kuin alkukielellä. Ymmärrät kyllä mitä tarkoitan, jos luet kirjan.

Meg Rosoff palkittiin tuotannostaan Alma-palkinnolla vuonna 2016. Alma eli Astrid Lindgren Memorial Award on rahalliselta arvoltaan (viisi miljoonaa Ruotsin kruunua) suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto maailmassa.

Meg Rosoff, What I Was. Penguin Books 2008. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2007. 199 s.

Marie-Aude Murail: D'amour et de sang

Magdalan Maria – tai Maria Magdaleena, kuten opin nimen tuntemaan kansakoulussa – siirtyi eräiden uskomusten mukaan Ranskan Provenceen Jeesuksen kuoleman jälkeen. Siellä hän myös kuoli. Muuan munkki lähetettiin 800-luvulla hakemaan hänen pyhäinjäännöksensä Burgundiin Vézelayn luostariin. 

Marie-Aude Murailin nuorille suunnatussa novellisarjassa pyhäinjäännösten joukossa oli pieni pullollinen öljyä, jolla Maria oli aikonut voidella Jeesuksen jalat, mutta Jeesus oli kehottanut häntä säästämään sen hänen ruumiinsa voiteluun. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen pullo jäi Marialle ja kulkeutui hänen mukanaan Ranskaan. Sen sisältämällä öljyllä oli ihmeitä tekevä vaikutus. Pisara tai kaksi riitti parantamaan minkä tahansa vamman tai sairauden. Sitä saattoi käyttää myös lemmenrohtona. Hyvässä tarkoituksessa pullon avaavalle öljy tuoksui ihanalta parfyymilta, muille sen haju oli vastenmielinen.

D'amour et de sang ('Rakkaudesta ja verestä') kertoo pullon kulkeutumisesta halki vuosisatojen ja sen siirtymisestä omistajalta toiselle. Pitkät ajat ihmeitä tekevä öljy on teillä tietymättömillä. Sitten se taas tupsahtaa esiin. Näihin kohtiin sijoittuvat kirjan kertomukset. Usein pullon ilmaantuminen liittyy johonkin dramaattiseen maailmanhistorian tapahtumaan. Rakkaus on mukana tavalla tai toisella jokaisessa kuudessa kertomuksessa. Tarinoita sitovat toisiinsa myös sudet. Ne ovat mukana kaikissa kertomuksissa. Joskus elävinä eläiminä; aina päähenkilöiden nimissä.

Le temps des esclaves ('Orjien aika') - 67 jKr.

Arelaten (nykyisen Arlesin) orjamarkkinoilta rikas roomalaisylimys Terentius Priscus ostaa hyvin nuoren ja kauniin orjatytön. Orjakauppias kertoo, että tyttö – Alba – on kuulunut itämaiseen lahkoon, joka palvoo Christos-nimistä aasinpäistä jumalaa. Tämän jumalan palvelusmenoihin kuului lasten kiduttaminen ja heidän verensä juominen. 

Tosiasiassa Alba on palvonut roomalaisten jumalia. Hänet on adoptoinut kristitty mies, ja Alba on vain liittänyt hänen jumalansa omiensa joukkoon.

Terentiuksella on nuori gallialainen orja, Lupus, itsekeskeinen veikko, jonka sydämessä kuitenkin herää lämpimiä tunteita Albaa kohtaan. Hän suojelee tyttöä liioittelemalla kristittyjen noitavoimia, jotta kukaan ei uskaltaisi koskea Albaan. 

Terävän kielensä takia – pilkka kohdistuu isäntään – Lupus joutuu ruoskituksi. Alba lupaa parantaa ruoskan haavat, jos Lupus noutaa ihmeitä tekevän öljyn sen salaisesta kätköpaikasta. 

Lupuksen ollessa poissa Terentius sairastuu vakavasti. Uskotaan että Lupus on myrkyttänyt hänet ja karannut. Kun Lupus palaa öljypullo mukanaan, Alba parantaa sekä Terentiuksen vatsakivut että Lupuksen haavat. Kiitollinen isäntä kysyy, mitä nuoret haluavat palkaksi. Lupus pyytää, että hän ja Alba saisivat toisensa. Tämän isäntä lupaa, ja lisäksi hän vielä vapauttaa heidät. 

Myöhemmin Alba luovuttaa öljypullon Lugdunumin (nykyisen Lyonin) kristityille.

Le temps des Barbares ('Barbaarien aika') – 451 jKr.

Öljypullo on Mettisin (nykyisen Metzin) kaupungin lähellä olevassa luostarissa. Luostariveli Clément uskoutuu luostarissa kasvaneelle mutta ei vielä munkinlupaustaan antaneelle Wulfilalle, että öljy on muuttunut kiinteäksi. Se on aina merkki lähellä olevasta vitsauksesta. Barbaarien hyökkäystä pelätään. Wulfilan tulee viedä pullo turvaan Marcus Cassianukselle kahden päivämatkan päähän. Puolustautumista varten veli Clément antaa Wulfilalle lyhyen miekan.

Aiemmin on jo käynyt ilmi, että Wulfila on viaton sankarihaaveissa elävä nuori. Hän ei esimerkiksi ole ymmärtänyt lainkaan, mikä on tehnyt Magdalan Mariasta syntisen naisen, eikä veli Clémentin kiusaantunut selitys tee häntä hullua hurskaammaksi. Hän on myös nähnyt veli Clémentin lohduttamassa nuorta naista. Nuorten katseet ovat kohdanneet, ja Wulfila on tuntenut ennen kokemattomia tunteita.

Matkalla metsän halki Wulfila huomaa, että öljy on taas muuttunut juoksevaksi, aivan kuin vaara olisi jäänyt hänen taakseen Mettisin kaupunkiin. Kaksi rosvoa kuitenkin hyökkää hänen kimppuunsa. Toisen Wulfila surmaa miekallaan, toinen pakenee.

Marcus Cassianuksen talossa öljypulloon suhtaudutaan pilkallisesti, joten Wulfila päättää viedä sen takaisin veli Clémentille.

Attilan johtamat hunnit ovat sillä välin hyökänneet Mettisiin. Muutamat eloon jääneet ovat linnoittautuneet kirkkoon, heidän joukossaan veli Clément ja Maria, nuori nainen, jonka Wulfila oli kerran nähnyt luostarissa. Maria on prostituoitu.

Wulfila, jonka sotilaan vaistot ovat heränneet, onnistuu pelastamaan kirkkoon linnoittautuneet. Samalla hän saa kuolettavan haavan, jonka veli Clément parantaa ihmeellisen öljyn avulla. Novellin lopussa mainitaan, että veli Clément kastoi myöhemmin samassa kirkossa Wulfilan ja Marian useat lapset. 

Öljypullon vei varas, joka kuitenkin piti öljyn tuoksua niin kuvottavana, että antoi pullon kerjäläiselle.

Le temps des merveilles ('Ihmeiden aika') – 1092 jKr.

Kymmenvuotias Loup lähetetään ritarinoppiin paroni Enguerrandin linnaan. Vaaleakutrinen poika ei vaikuta ritariainekselta, joten hänet määrätään linnan naisten paašipojaksi. Sinne hän jää viideksi vuodeksi.

Paroni Enguerrand ei ole saanut kaipaamaansa miespuolista perillistä, joten hän haluaa ottaa uuden vaimon puolisonsa Quiterien tilalle. Kaksi synnytettyä tytärtä eivät paina mitään vaakakupissa. Päästäkseen eroon vaimostaan paroni syyttää puolisoaan haureudesta paašipojan kanssa.

Salaperäinen kiertelevä kauppias kertoo Quiterielle pullosta, jonka sisältämä öljy saisi paronin rakastumaan vaimoonsa ikuisiksi ajoiksi. Ongelmana on, että pullon pystyy avaamaan ainoastaan "puhdas sydän". Koko linnasta ja läheisestä luostarista löytyy vain yksi riittävän puhdas – paašipoika Loup.

Linnanrouva joutuu tulikokeeseen todistamaan viattomuuttaan. Hän selviää siitä Loupin ja palovammatkin parantavan ihmeöljyn avulla.

Tarinan juoni on kekseliäs ja mutkikas, joten en kerro siitä kovin paljon tämän enempää. Kaikissa kirjan kertomuksissa on mukana fantasiaa ihmeitä tekevän öljyn muodossa. Tässä tarinassa on lisäksi mukana haltioita ja satuaineksia. 

Kauppamies, joka saa Loupin mukaansa ja aikoo käyttää tätä "pullonavaajana" omiin tarkoituksiinsa, joutuu pettymään, kun Armance-joen haltia joen rannalla vietetyn lepotauon aikana vie Loupilta poikuuden ja samalla kyvyn avata pullon.

Rouva Quiterie pakenee ilkeän puolisonsa luota veljensä hoviin. Paha paroni kuolee sodassa. Paljon myöhemmin Loup ilmaantuu ilveilijänä paronittaren eteen. Hän menee naimisiin paronittaren vanhimman tyttären kanssa.

Salaperäinen kauppamies paljastuu velho Merliniksi. Hän jättää pullon eräälle kylähullulle, koska ei itse pysty käyttämään sitä. Kylähullussa väitetään olevan noidan vikaa.

Les temps des sorcières ('Noitien aika') – 1521 jKr.

Tarina sijoittuu syrjittyyn cagottiyhteisöön. Cagotteja pidettiin perusteettomasti spitaalinkantajina, ja he joutuivat elämään kaupunkien ulkopuolella omissa yhteisöissään. 

Loup Mailhoc on 15-vuotias cagottinuorukainen. Hän työskentelee rakennustöissä yhdessä isänsä kanssa. Isän rakentamat sillat ja muut rakennukset ovat kyllä kelvanneet valtaväestölle.

Loup tutustuu metsässä noidaksi väitettyyn tyttöön, Margotiin. Aluksi he suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti, mutta vähitellen heidän välinsä lämpenevät.

Loupin äidillä on ihottumaa, jota lähikylän asukkaat väittävät spitaaliksi. Hänet viedään väkipakolla Bordeaux'hon spitaalisten parantolaan. Samaan aikaan kyläläiset alkavat vainota ja etsiä metsään piiloutunutta Margotia, jota syytetään noituudesta.

Lääkäri Vital yrittää turhaan taistella ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan, lopulta oman henkensä uhalla. Hän menettää henkensä pelastaessaan Margotin.

Margotilta Loup saa öljypullon, jonka öljy parantaa Loupin äidin ihottuman. Hänet todetaan terveeksi ja hän pääsee palaamaan kotiin. Loup ei ehdi tuoda öljyä takaisin riittävän aikaisin, jotta olisi voinut pelastaa myös Vitalin.

Loupista tulee myöhemmin arkkitehti. Hän menee naimisiin Margotin kanssa. Heidän esikoispoikansa saa nimekseen Vital.

Öljypullon Margot lahjoittaa leprasairaalaan. 

Les temps des rebelles ('Kapinallisten aika') – 1848 jKr.

Pullo on kulkeutunut vanhan opettajan, Philistine Le Lyonnais'n, omistukseen. Eräänä iltana nuori dandy Camille de Saint-Gérand saapuu tuomaan ystävältään kirjettä Philistinen tyttärelle Loulle. Camillen ystävä on lyönyt vetoa, että saa Loun vietellyksi. Kyyninen ja ylimielinen Camille auttaa mielellään ystäväänsä tässä puuhassa.

Lou Le Lyonnais on radikaali nuori nainen. Camille ja Lou inhoavat toisiaan ensi hetkestä lähtien. Yksi öljypullosta nouseva tuoksutuulahdus saa heidät kuitenkin rakastumaan toisiinsa tulisesti.

He lähtevät yhdessä kaupungin kaduille ja ajautuvat vallankumouksen pyörteisiin barrikadeille. On 22. helmikuuta vuonna 1848. 

Sotilaan ampuma luoti pysähtyy ihmeöljyn kostuttamaan imupaperin palaan, joka on Camillen taskussa. Vetoavalla puheella Camille ja Lou saavat sotilaat laskemaan aseensa. 

Yön tapahtumiin osallistuu myös pieni vallankumouksellinen Gavroche-poika. Muuan yön kulkija törmää Gavrocheen useamman kerran. Ilmeisesti kyseessä on kirjailija Victor Hugo, vaikka häntä ei suoraan nimetäkään.

Les temps nouveaux ('Uudet ajat') – 1. tammikuuta 2000

Saksalainen susitutkija Wolf, 27, on Ranskassa seuraamassa pannoittamaansa sutta, joka on yksin mutta etsii uutta laumaa. 

Sudet oli Ranskassa jo metsästetty sukupuuttoon, mutta 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä niitä alettiin palauttaa Italiasta vaeltavien susien avulla.

Suden pelko ja vastustus on Ranskassa yhtä vankkaa kuin Suomessakin. Eikä ihme, ajatellaanpa satuja, joita ranskalaiset lapset kuulevat kehdosta alkaen. Ensimmäisenä tietenkin Punahilkka.

Varakas herra de Saint-Gérand on innokas metsästäjä eikä ymmärrä ollenkaan Wolfin kaltaisia luonnonsuojeluhörhöjä. Hänen 17-vuotias tyttärensä Lou ei myöskään ole erityisen kiinnostunut luonnosta – enemmänkin kännykästään. Lou de Saint-Gérand kuitenkin viehättyy karusta Wolfista. Ihastus näkyy ensin pilailuna Wolfin vahvan saksalaisaksentin kustannuksella.

Uudenvuoden aattona Lou hetken mielijohteesta jättää perheen milleniumjuhlan väliin ja lähtee Wolfin kanssa metsään etsimään susilaumaa. Yöstä tule unohtumaton. Wolf ulvoo ja sudet vastaavat. Nuoret rakastuvat.

Suvussaan kulkeneen ihmeöljypullon avulla Lou pelastaa myrkkysyötin syöneen suden hengen. Pullo tyhjenee ja unohtuu metsään.

Epilogi kertoo, että pullo on jälleen täysi ja odottaa löytäjäänsä. Seuraavaa kahta tuhatta rakkauden vuotta.

Pidin kirjasta kovasti. Sen kaikki tarinat ovat jännittäviä ja päähenkilöt riittävän uskottavia. Marie-Aude Murail on kertonut kokeilleensa tässä kirjassa ensimmäistä kertaa kaikkitietävää kertojaa. Aiemmin hän oli kirjoittanut aina minämuodossa. Ratkaisu toimii hyvin tällaisissa sadunomaisia piirteitä sisältävissä tarinoissa. Kertojaratkaisu mahdollistaa myös monimutkaisemmat juonet, kun kerronta ei ole sidottu yhteen tarkastelupisteeseen.

Nuorille tarkoitetussa kirjassa fantasiaelementit ja rakkausaihe lisäävät varmasti kohderyhmän kiinnostusta teokseen. Ranskalaiseen tapaan kertomuksissa ei kavahdeta myöskään rakkauden fyysistä puolta, vaikka kovin suorasukaisesti tekoja ei kuvatakaan.

Esine, joka vaeltaa käyttäjältä toiselle, on hyvä keino sitoa kertomuskokoelma yhteen. Pirkko Saision Passio on tässä lajissa ylittämätön. Muistelen myös joskus kauan sitten nähneeni Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaisiin perustuvan tv-sarjan. Niin, ja onhan tietysti vielä Veikko Huovisen Lentsu, jossa ikävä pöpö siirtyy kantajalta toiselle.

Marie-Aude Murail, D'amour et de sang. Bayard Jeunesse 2002. Kansikuva: Thomas Ehretsmann. 233 s.

Stanley Elkin: The Living End

Stanley Elkin (1930–1995) vaikuttaa kirjailijalta, joka oli erityisen suosittu kollegoidensa parissa. Omistamani The Living End -romaanipainoksen alkusivuilla on ylistäviä mainoslauseita muiden muassa Paul Austerilta, Cynthia Ozickilta, Richard Fordilta, Tim O'Brienilta ja John Irvingiltä. Erityisesti Stanley Elkinin kielellinen virtuositeetti on herättänyt kirjailijoissa ihailua. 

On oikeastaan makuasia, käyttääkö tästä kirjasta nimitystä romaani. Yhtä hyvin siinä voi nähdä kolme pitkää novellia, joissa esiintyy samoja henkilöitä. Niitä yhdistää myös kirjoissa jokseenkin harvinainen miljöö: tuonpuoleinen – siis taivas ja helvetti.

Kerron jonkin verran kertomusten juonesta, ensimmäisestä hieman tarkemmin kuin muista, mutta jos juonikuvaus kuulostaa omituiselta, se johtuu siitä, että kertomusten logiikka on ihan omanlaisensa – minä ainakin putosin vähän väliä kärryiltä. Juonen kehittely ei varmaan ole ollut kovin korkealla kirjailijan  tavoitteissa. Satiirinen henkilökuvaus ja kielellä leikittely ovat pääosassa. Tämän voisi nähdä myös jonkinlaisena sapekkaan tragikoomisena kosmogoniana, eräänlaisena modernina Jumalaisena näytelmänä. Mikäli Raamatun henkilöistä tai opetuksista ei mielestäsi sovi laskea leikkiä, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. 

Ensimmäinen osa, jonka otsikkona on The Conventional Wisdom, kertoo Ellerbeestä, Minneapolisissa asuvasta miehestä, jota kohtalo kurittaa oikein olan takaa. Hänen kolikkonsa katovat huonekalujen pehmusteiden väliin; hän antaa vahingossa liikaa juomarahaa pimeissä takseissa; ostetut tapahtumaliput jäävät yllättävien esteiden takia käyttämättä. Pikkuharmien lisäksi on isompiakin. Hänen osakekauppansa ovat olleet epäonnisia. Hänen alivakuutettu talonsa paloi. Hänen aiemmin menestyneeseen viinakauppaansa on tehty ryöstöjä, ja hän joutuu harkitsemaan sen myymistä. Kahta hänen työntekijäänsä on ryöstöjen yhteydessä ammuttu – toinen kuoli, toinen jäi henkiin vammautuneena. Komiikka kääntyy nopeasti traagiseksi Elkinin käsittelyssä.

Ellerbee yrittää olla kunnon mies. Hänen yhteytensä Raamatun Jobiin käy lukijalle selväksi. Vaimonsa vastustuksesta huolimatta Ellerbee maksaa edelleen työntekijöiden palkat näiden puolisoille.

Uuden liikkeen myötä Ellerbeen asiat näyttävät korjautuvan, mutta ilo on lyhytaikainen: hänet ammutaan kuoliaaksi uuden ryöstön yhteydessä.

Ellerbee päätyy Taivaan helmiportille. Kaikki on aivan niin kuin on kerrottu: kadut ovat kultaa, kuorolaulut kaikuvat, ilmassa tuntuu ambrosian tuoksua, kuuluu naurua, Jumala istuu valtaistuimellaan Kristus oikealla puolellaan. Tuonpuoleisessa havainnot terävöityvät ja tämän takia kirjan kerronta muuttuu vivahteikkaammaksi. Myös Ellerbeen käyttämä kieli muuttuu mutkikkaammaksi. 

Valkopartainen Pietari odottaa portilla avain vyötärönauhassa. Ellerbeen mielestä Taivas näyttää aivan teemapuistolta. Hän sanoo Pietarille uskovansa, että viihtyy siellä hyvin.

– Mene Helvettiin, Pyhä Pietari sanoi autuaasti.

Myös Helvetti on juuri sellainen kuin on luvattu, ellei vielä pahempi. Kärsittyään ensin 62 vuotta jatkuvaa kidutusta ja ulosteissa kahlaamista Ellerby rukoilee Jumalaa ja pyytää tätä vastaamaan. Hän vaatii selitystä.

Jumala vastaa samalla tyylillä kuin Jobille: "Minä tein taivaan ja maan. Olitko sinä paikalla, kun laskin taivaankannen perustukset?" Vastaus ei tyydytä Ellerbeetä:

"An explanation," he cried out, "an explanation! None of this what-was-I-doing-when-You-pissed-the-oceans stuff, where I was when You colored the nigger and ignited Hell. I wasn't around when You elected the affinities. I wasn't there when You shaped shit and fashioned cancer. Were You there when I loved my neighbor as myself? When I never stole or bore false witness? I don't say when I never killed but when I never even raised a hand or pointed a finger in anger?"

No selityshän löytyy. Ei voi olla näkemättä kirjailijan ärtymystä siitä, miten mitättömin syin taivaspaikat evätään. Jumala selittää, että Ellerbee on Helvetissä, koska hän oli pitänyt liikkeensä auki sapattina, käyttänyt sanaa g-ddamn, himoinnut naapurin vaimoa (vaikka olikin pysynyt uskollisena omalleen), eikä ollut kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä (joita ei ollut koskaan tuntenut, koska oli adoptoitu vauvana). Lisäksi Ellerbee oli käynyt tanssimassa, käyttänyt vetoketjuja housuissaan, ajanut autoa, polttanut savukkeita, myynyt vihtahousun viinaa ja ajatellut, että Taivas näyttää teemapuistolta. Jos ei näillä ikuinen itku ja hammastenkiristys irtoa, niin millä sitten?

Ellerbee ymmärtää, ettei voi voittaa tätä perustelukilpailua. Hän rukoilee – ja kaikki kadotetut yhtyvät hänen rukoukseensa – että Jumala tappaa heidät kaikki, "sulkee leirin". Jumala kieltäytyy jyrkästi. Ellerbee saa ylpeydensekaista lohtua siitä, että on tullut Jumalan kiroamaksi. "Ellerbee ei olisi halunnut asian olevan toisin."

Teoksen toisen osan otsikko on The Bottom Line. Siinä edellisen kertomuksen Ellerbee on Helvetissä ystävystynyt Jay Ladlehousen kanssa. Ladlehouse oli yksi Ellerbeen viinakauppaan tehdyn kohtalokkaan ryöstön rikollisista. Ladlehouse on ennen Helvettiin joutumistaan elänyt pitkän elämän. Hän ei ole koskaan saanut edes merkintää rikosrekisteriin. Paha vaikuttaa saavan palkkansa aika sattumanvaraisesti. Helvettiin hänkin kuitenkin on päätynyt.

Tarinan pääosassa on nyt Ladlehouse. Hänelle käy nimittäin niin, että Jumalan erehdyksen takia hän kuolee Helvetissä ja päätyy hautaansa. Hän on ainoa yksinomaan kuollut – kaikki muut ovat joko Taivaassa tai Helvetissä. Kuolema osoittautuu tylsäksi ja yksinäiseksi tilaksi. Ladlehouse huutelee haudasta ja yrittää kiinnittää jonkun ohikulkijan huomion itseensä. Hän ei tiedä, että koko hautausmaa on kadonnut. Sen paikalla on koulun urheilukenttä. Ainoastaan hänen hautansa on jäänyt kentän alueelle muistomerkiksi.

Koulun kentänhoitaja, yksinkertaiselta vaikuttava talonmies Quiz, kuulee Ladlehousen huudot, mutta on ikään kuin ei kuulisi. Häntä loukkaa se, että joku kuollut yrittää "huiputtaa" häntä, ikään kuin kuolleet muka voisivat puhua. Quizin varoituksista huolimatta muutamat oppilaat käyvät Ladlehousen haudalla juttelemassa tälle.

Tarinaan tulee käänne, kun käy ilmi, että Ladlehouse on sairaalassa koomassa. Hän on eläessään kerännyt miljoonaomaisuuden, ja perijät haluaisivat sulkea elämää ylläpitävät laitteet. Tämä sopisi lääkärille – Quizille – mutta yksi hoitajista vastustaa, koska on saanut mittalaitteista ristiriitaisia signaaleja. Ladlehouse kuolee – taas kerran – ja päätyy hautaansa juhlakentälle, jossa koulun orkesteri harjoittelee. Talonmies Quiz menettää järkensä. Jumala, joka on aiemman virheensä takia palveluksen velkaa Ladlehouselle, surmaa Quizin.

Teoksen kolmannessa novellissa The State of the Art Quiz on helvetissä. Hän keskustelee siellä George Lesefarion, Ellerbeen liikkeen ryöstössä kuolleen työntekijän kanssa. Quiz ei varsinaisesti syytä Jumalaa, mutta on luonnollisesti tyytymätön kohtaloonsa.

Jumala kuulee Quizin valitukset ja hämmästyy ensinnäkin sitä, että on tullut pikaistuksissaan surmanneeksi jonkun niin vähäpätöisen, ja toiseksi sitä, että ylipäätään hämmästyy – tunne on outo sille joka tietää kaiken ennalta. Loppujen lopuksi Quiz pääsee kuin pääseekin Taivaaseen.

Suurin osa viimeisestä novellista käsittelee kuitenkin koomiseen sävyyn taivaallisen perheen jäseniä ja heidän välisiään jännitteitä: Jumalaa, Jeesusta, Mariaa ja Joosefia. Neitsyt Maria pohdiskelee omaa erityislaatuaan – naiseuttaan – ja sitä, miksi juuri hänet oli valittu.

She would never get used to it, over it, the humiliation as stinging after two thousand years as the first time she'd heard it and realized it was she they meant. "Hail Mary," she heard, "full of grace, blessed art thou  among women, and blessed is the fruit of thy womb, Jesus." Nice, she thought. A fine way to talk, excuse me, pray. Her most intimate parts called out as familiarly as her name, associating her with a femaleness she not only did not understand but actually repudiated, freezing her forever not just in fecundity but in a kind of sluttishness.

Joosef ei usko, että Jeesus on Messias, ja kärttää poikaansa tunnustamaan tämän. Jeesus on naulojen rampauttama marttyyri, jonka käytös ärsyttää hänen molempia isiään. Maria uskoo olevansa jälleen raskaana. Hän toivoo, että tällä kertaa se on tyttö.

Lopulta Jumala selittää koko oman toimintansa taustan. Sen miksi hän ei tehnyt kaikkea kunnolla kerralla ja jättänyt Helvettiä tyhjäksi. Syynä ei ollut vapaan tahdon antaminen ihmisille – mitäpä hän siitä välittäisi. Ei myöskään hänen salattu hyvyytensä – hänen hyvyytensä; synnyittekö te eilen?

 Kaikki oli taidetta taiteen vuoksi. Koska siitä tulee parempi kertomus.

Teos päättyy kuolleiden ylösnousemukseen. Haudat luovuttavat vainajansa. Ja sitten väärin ymmärretty taiteilija tuhoaa kaiken. "Koska en koskaan löytänyt Minun yleisöäni."

Viihdyin Stanley Elkinin verbaalikarusellissa, mutta en oikein uskalla suositella tätä kirjaa kenellekään. Varsin marginaaliseksi taitaa jäädä hänen lukijakuntansa jatkossakin – mainoslauseiden tunnetuista suosittelijoista huolimatta.

Stanley Elkin, The Living End. Dalkey Archive Press 2004. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kannen suunnittelu: Samuel Berkes. 144 s.