torstai 13. toukokuuta 2021

Jean Giono: Husaari katolla

Piemontelainen 25-vuotias eversti Angelo Pardi on joutunut lähtemään maanpakoon Ranskan Provenceen surmattuaan kaksintaistelussa itävaltalaisen kätyrin, joka on paljastanut poliisille italialaisia vapaustaistelijoita, Carbonari-salaseuran jäseniä, joihin Angelokin kuuluu.

Poliittisesta lähtötilanteestaan huolimatta romaanin teemat eivät ole erityisen poliittisia. Angelon taistelu on yksilön kamppailua maailmaa vastaan sekä sisäistä painia ankarien ihanteiden puristuksessa. Angelo on herttuatar Ezzia Pradin 16-vuotiaana synnyttämä avioton poika, jolle äiti on ostanut everstinarvon. Kyseenalaisesta syntyperästään huolimatta Angelo kokee aatelismiehen kunniakäsityksen velvoittavan itseään. Angelo tutkii kaiken aikaa motiivejaan ja käy keskusteluja itsensä kanssa.

Johtuuko toimintani taistelun oikeutuksesta vai siitä arvonannosta, jota voin suoda itselleni tietäessäni, että käyn taisteluun oikeuden puolesta. On kiistämätöntä, että jos astun oikean asian palvelukseen, se palvelee minun ylpeyttäni. Minä tosin palvelen myös muita, mutta se on pelkkää ylijäämää. Niin kuin jo hyvin näet, sanan 'kansa' voi vahingotta jättää keskustelun ulkopuolelle. Sen tilalle voisin panna aivan mitä tahansa, samoin kuin sanan 'vapaus' tilalle, tosin sillä ehdolla, että sen tilalle tulee joku samaa tarkoittava sana. Tarkoitan, että sillä pitää olla yhtä ylevä ja yhtä epämääräinen merkitys. Entä 'taistelu'? Se sana saa jäädä paikalleen. Taistelu, toisin sanoen voimainkoetus, jossa toivon olevani vahvempi. Loppujen lopuksi ei jää muuta jäljelle kuin "Eläköön minä itse!"

Provence 1830-luvulla ei ollut kovinkaan turvallinen pakopaikka, sillä siellä raivosi ärhäkkä koleraepidemia. Sairastuneet ripuloivat ja oksensivat riisimaitoa, heidän ihonsa muuttui sinipunaiseksi jaloista alkaen ja lopuksi ihminen kuoli tuskallisesti kuivumisen aiheuttama karmea irvistys kasvoillaan. Taudin syitä ei tarkasti tunnettu, epäiltiin hyönteisten levittävän jonkinlaisia tauti-itiöitä, miasmia. Tauti paheni aina loppukesästä. 

Romaanissa eletään juuri loppukesää ja syksyä. Ihmiset pakenevat kaupungeista maaseudulle ja edelleen kauemmas kohti alueita, joilla huhujen mukaan koleraa ei tavattu. Angelo kulkee ikään kuin vastavirtaan etsiessään kasvinveljeään Giuseppea, carbonarisissiä, jolla on Angelolle kirje ja rahaa Angelon äidiltä. 

Pitkällä vaelluksellaan Angelo tapaa pienen ranskalaisen lääkärin, joka etsii viimeisiä eloonjääneitä maaseudun autioituneista taloista ja yrittää pitää näitä hengissä hieromalla heidän kylmeneviä jäseniään, ilmeisesti onnistumatta kertaakaan parantamaan ketään. Lääkäri värvää Angelon apurikseen. Kun lääkäri itse kuolee koleraan, Angelo katsoo velvollisuudekseen jatkaa tämän työtä. Lääkärin pyyteetön toiminta askarruttaa Angeloa. Voiko ihminen todella unohtaa itsensä?

Ja jos hän olisi onnistunut pelastamaan yhden kuolevista, olisiko hänen tyytyväisyytensä aiheutunut siitä, että elämä alkoi uudelleen, vai siitä, että hän itse pystyi herättämään uutta eloa. Eikö hänkin ollut vain yksinkertaisesti rekisteröimässä aateluuskirjaansa? Niin kaikki äpärät joutuvat tekemään. Enkö juuri siitä syystä häntä ihaillut, toisin sanoen kadehtinut? Enkö jäänytkin hänen seuraansa saadakseni papereihini samanlaiset leimat kuin hänkin? Kaikki merkittävät ihmiset istuvat aina kahdella tuolilla. Kykenisiköhän kukaan uhrautumaan toisten hyväksi, ellei hän siitä samalla itse nauttisi?

Angelon itseriittoisuus, uhmakkuus ja ehdottomuus alkaa osoittautua syvällä sielussa muhivan  epävarmuuden peittelyksi. Romaanin kertoja kommentoi: "Hänessä oli niin paljon heikkoutta, että hän haki puolustusta." 

Angelo hakeutuu Manosquen kaupunkiin, jossa Giuseppen pitäisi toimia suutarina, mutta myöhemmin käy ilmi, että Giuseppe on paennut koleraa maaseudulle. Heti ensimmäiseksi Manosquessa Angeloa epäillään kaivojen myrkyttämisestä ja hän välttyy vain nipin napin joutumasta hirsipuuhun. Angelo pelastautuu kaupungin katoille, joilla hän nukkuu päivät ja tekee yksinäisiä tutkimusretkiään öisin. Tästä jaksosta romaani on saanut jännittävän nimensä. Nimi on myös vertauskuvallinen: ihanteiden riivaama Angelo tuntee olevansa muiden yläpuolella myös henkisesti. "Erehdynköhän luullessani olevani suurempi silloin kun toimin yksin?"

Yhdellä yöllisellä ruoanhankintaretkellään Angelo tunkeutuu ullakon kautta tyhjältä vaikuttavaan taloon. Talosta hän löytää aistikkaita vaatteita, jotka hetkeksi herättävät hänessä hellyydenkaipuun. Hellyys saa kuitenkin luvan kohdistua vain kissaan, joka seurailee Angeloa. Myöhemmin samassa talossa hän törmää yksin jääneeseen 23-vuotiaaseen itsevarmaan naiseen, joka pelottomasti tarjoaa yllättävälle yövieraalle teetä. Naisen keihäänkärjen muotoiset kasvot jäävät pysyvästi Angelon mieleen, mutta seuraavan kerran he tapaavat vasta reilun sadan sivun päästä.

Angelo hakeutuu pois katoilta, jälleen myös vertauskuvallisesti osaksi ihmiskuntaa. Koska kolera näyttää karttavan Angeloa, hän lyöttäytyy yksiin vanhan nunnan kanssa, joka öisin kerää kaduilta ruumiita ja pesee niitä viimeisenä palveluksena kuolleiden ihmisarvolle. Ylösnousemuksen hetkellä ihmisen tulee olla puhdas ja säädyllinen. - Jos he nousevat takamukset paskaisina, hän sanoi, niin miltä minä näytän Herran kasvojen edessä?  Elävien tuntema pelko on tehnyt ihmisistä jätettä.

He pesivät heitteille jätetyt ruumiit. He eivät ehtineet pestä kaikkia, jotka he yön aikana löysivät: niitä kun oli kaikissa nurkissa. Toiset istuivat. Heidät oli tahallaan jätetty siihen asentoon, että olisi luultu heidän vain lepäävän. Toiset oli heitetty vaikka minne ja heidän päälleen oli voitu viskata roskia. Muutamia löytyi jopa lantakasoistakin. Jotkut makasivat kippurassa ovensyvennyksissä, toiset olivat vatsallaan tai selällään keskellä katua kädet ristissä. Oli hyödytöntä kolkuttaa ovia, joiden edestä kuolleet löytyivät. Kukaan ei niitä tuntenut. Eri korttelien asukkaat jopa salaa vaihtoivat kuolleitaan.

Työ, jota kukaan ei näe ja joka on vaarallista ja täysin hyödytöntä, ruokkii Angelon käsitystä omasta arvostaan:

Tiedän, että olen enemmän arvoinen kuin kaikki nuo ihmiset, joilla on arvoasema yhteiskunnassa, joita herroiteltiin ja jotka nyt heittävät rakkaimpansa tunkiolle. Tärkeätä ei ole, että toiset tietävät ja tunnustavat, että minä olen arvokkaampi heitä: tärkeätä on, että tiedän sen itse. Mutta olen vaateliaampi kuin muut. Vaadin itseltäni kiistämättömiä todisteita. Tämä ainakin on sellainen. 

Synkästä tilanteesta huolimatta jaksossa on myös komiikkaa, jota tarjoilee suorapuheinen ja käytännönläheinen nunna. Mainio on muun muassa kohtaus, jossa yksi vainajista kesken pesun yllättäen herääkin henkiin. Nunna on vihoissaan siitä, että mies on petkuttanut heitä, ikään kuin mies olisi tekeytynyt kuolleeksi vain, jotta joku toinen olisi pessyt hänen takamuksensa. Omaisetkaan eivät sanottavasti ilahdu miehen kotiinpaluusta.

Jätettyään nunnan ja Manosquen kaupungin Angelo lopulta löytää Giuseppen ja tämän puolison Lavinian metsäleiristä muiden carbonarien joukosta. Giuseppelta Angelo saa paitsi rahaa ja äitinsä kirjeen myös käytännönläheisiä ohjeita vallankumouksellisen elämään. Giuseppelle vapauden aate on kaikki kaikessa. Sen puolesta täytyy joskus käyttäytyä myös kunniattomalla tavalla. Täytyy tehdä vain se, mistä on hyötyä. Giuseppe moittii Angeloa siitä, että tämä oli haastanut kätyrin kaksintaisteluun. Asia olisi pitänyt hoitaa salamurhalla, ja näin Angelo olisi voinut jatkaa sotilasurallaan. 

Sinä vaikutat mielettömältä. Sinä et herätä luottamusta. Ei kansa voi uskoa sellaisiin hyveisiin, joista sillä itsellään ei ole aavistustakaan.

Angelo ja Giuseppe päättävät lähteä takaisin kohti Italiaa, mutta eri teitä. He sopivat kohtaamispaikan vuoristoon. Angelo lähtee matkaan. Eräällä tiesululla Angelo näkee Manasquen talossa tapaamansa nuoren naisen ja tarjoaa apuaan. Angelo ja nainen ohittavat yön turvin ratsuillaan vartijat ja lähtevät matkalle kohti vuoristoa. Angelon tavoitteena on päästä Giuseppen luo kohtaamispaikalle ja nainen puolestaan pyrkii aviomiehensä luo. Romaanissa on paljon seikkailukertomuksen tai pikareskiromaanin piirteitä, mutta jännitys tai hauskuus eivät ole sen ydintä. Minulle tuli usein mieleen, että tämä on jonkinlainen pastoraali: kaksi viatonta suuren luonnon ympäröiminä.

Romaanin loppuosasta muodostuu ihastuttava rakkauskertomus. Nuorten suhde syvenee vähitellen pitkän vaelluksen aikana alun kiusoittelusta kohti vakavampaa ajatusten jakamista. Yhteiset koettelemukset lähentävät heitä. He joutuvat vangiksi "karanteeniin" ja pakenevat, heidät yritetään ryöstää ja heitä petetään. He tekeytyvät välillä aviopuolisoiksi hälventääkseen heihin kohdistuvia epäilyksiä. Vaikka nuoret selvästi tuntevat vetoa toisiinsa, molempien kunniakäsitys estää tunteiden ilmaisemisen ja fyysisen kosketuksen. Toveruus on kuitenkin mahdollista.

En ymmärrä, miksi emme voisi olla toverillisia keskenämme, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Tunnustan, että tänään olen monta kertaa tuntenut itseni noloksi. Esimerkiksi kun tänä aamuna tapasin teidät pistooli kädessä, minun teki mieli taputtaa teitä olalle, niin kuin teen Giuseppelle ja Lavinialle, kun tarve vaatii. En uskaltanut tehdä niin, ja se oli vahinko, sillä joskus kriitillisinä hetkinä se merkitsee enemmän kuin kaikki sanat.

Vasta viikkojen matkan jälkeen nuoret kertovat toisilleen omat nimensä. Tämänkään jälkeen Pauline ja Angelo eivät vielä sinuttele toisiaan, mikä ranskalaisessa romaanissa ei ole aivan tavatonta. Eräänä iltana autiotalossa viinin päihdyttäminä nuoret kertovat asioita, joita eivät ehkä koskaan ole kertoneet muille. Angelo paljastaa osan epävarmuuttaan ja kertoo äidin asettamista vaatimuksista: "Hän pitää alituisesti sormeaan minun nenäni alla, pakottaakseen minut nostamaan päätä ja katselemaan ylös." Pauline kertoo 45 vuotta itseään vanhemmasta aviomiehestään. Rakkaudesta joka ehkä onkin velvollisuutta.

Olemme juoneet liikaa, sanoi nuori nainen. Jos vielä jatkamme, puhumme viiden minuutin kuluttua runosäkein ja kaikkia vastaan. Eikö teidänkin mielestänne pitäisi ajatella nukkumaan menoa? He valitsivat kaksi huonetta, joiden ovet olivat vastakkain.

En halua paljastaa romaanin lopun dramaattisia tapahtumia. Kerrottakoon, että ainoatakaan suudelmaa nämä rakastavaiset eivät vaihda, mutta heidän välilleen syntyy myös poikkeuksellisen intiimi fyysinen läheisyys, täysin kunniallinen ja säädyllinen. He lopulta jopa sinuttelevat toisiaan! Angelo oppii välittämään toisesta ihmisestä enemmän kuin itsestään. Teoksen loppu vihjaa, että tämä tekee hänestä myös paremman - ja onnellisemman - vapaustaistelijan. "Eläköön minä itse" on väistynyt; tilalla on "Eläköön Italia!"

Jean Gionon romaanissa Ranskan maaseudun luonto on läsnä poikkeuksellisen voimakkaasti. Jos tarkka ja herkkä luonnon havainnointi on mieleesi, nautit tästä romaanista. 

Tautiepidemiasta kertovaa romaania on mahdotonta lukea tällä hetkellä ajattelematta samalla koronapandemiaa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjat keräävät itseensä merkityksiä, jotka varmasti eivät ole olleet tekijän mielessä. Epidemioihin suhtautumisessa näyttää olevan myös yleisiä lainalaisuuksia: tutunomaisesti romaanissa pulpahtavat esiin taudin syntyä koskevat salaliittoteoriat. On myös koleradenialisteja, jotka pitävät tautia huijauksena. Kummallisia parannuskeinojakin kehitellään. Tietämättömyys johtaa järkyttäviin seurauksiin.

Erojakin nykyhetkeen on. Kolera ei piiloutunut sairaaloiden teho-osastoille. Se tuli kaduille; se näkyi ja haisi.

Jean Giono, Husaari katolla. WSOY 1955. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le hussard sur le toit (1951) suomentanut Reino Hakamies. 464 s.

---------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Historiallinen romaani.


sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Nicola Barker: Darkmans

Nicola Barkerin Darkmans-romaanin tapahtumat sijoittuvat Ashfordin kaupunkiin Kanaalitunnelin suuaukon tienoille. 

Kiinnostavia henkilöitä romaanissa on paljon. Keskiössä ovat Daniel Beede, sairaalan pesulassa työskentelevä kunniallisuuden perikuva, sekä hänen poikansa Kane, joka puolestaan tienaa sievoisen elantonsa kauppaamalla huumaavia lääkkeitä laittomasti. Isä ja aikuinen poika asuvat yhdessä, mutta ovat vieraantuneet toisistaan. Kanen äiti ja Beede ovat eronneet, ja äiti on kuollut vakavaan sairauteen yritettyään ensin itsemurhaa. Kanen mielestä Beede on osittain vastuussa äidin onnettomasta loppuelämästä. Romaanin yhtenä teemana on lasten ja vanhempien suhde, joka tässä kirjassa on enimmäkseen ongelmallinen. 

Sama teema toistuu myös Doryn, Elenin ja Fleetin perheessä. Dory kärsii paranoidisesta skitsofreniasta. Jostain syystä hän uskottelee olevansa puoliksi saksalainen - jopa siinä määrin, että unohtaa välillä englannin sanat. Elen on jalkahoitaja, johon sekä Kane että Beede ovat ihastuneet - kuten monet muutkin, kuten myöhemmin käy ilmi. Fleet on Doryn ja Elenin autistinen poika, joka rakentaa tulitikuista tarkkaa keskiaikaisen katedraalin pienoismallia - ilmeisesti mistään mallia katsomatta.

Dory epäilee Eleniä uskottomuudesta ja teettää salaa isyystestin Fleetistä. Ja nyt alkavat tämän romaanin oudot jutut. Laitos, joka tekee isyystestin, on aluksi haluton paljastamaan tuloksia. Jokin on testauksessa mennyt ilmeisesti pieleen: näyttää nimittäin siltä, että Dory ei ole Fleetin isä vaan Fleetin kaukainen esi-isä. 

Dory menettää aika ajoin muistinsa ja tällöin hänessä vaikuttaa ottavan vallan John Scogin -niminen 1400-luvulla elänyt sadistinen hovinarri, joka on kerran sytyttänyt tuleen talon ja polttanut kuoliaaksi siellä olleet ihmiset. Melko karmivasti Fleet-poika Doryn amnesiavaiheiden aikana kutsuu isäänsä Johniksi.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat huoleton kurdi Gaffar, joka hoitaa Kanen puolesta huumekuriirin hommia, sekä Kanen entinen tyttöystävä Kelly Broad, johon Gaffar on ihastunut ja joka rivosta suustaan ja karmeista puolirikollisista sukulaisistaan huolimatta on teoksen sympaattisimpia hahmoja. 

Edward IV:n hovinarri John Scogin pyrkii nykyhetkeen kahden muunkin romaanin henkilön kautta, Kanen ja Beeden. Merkkinä tästä on, että henkilöiden puheeseen alkaa ilmaantua arkaaisia ilmauksia, jotka hämmentävät puhujia itseäänkin. Aikatasoissa liikutaan muutenkin sujuvasti: teoksen loppupuolella Beede kokee voimakkaan näyn tulevaisuudestaan, jossa hänen ja Kanen ristiriidat ovat väistyneet. Gaffar puolestaan näkee vastaavanlaisessa näyssä oman menneisyytensä.

Teoksessa on jonkinlainen juonen kaarikin, joka liittyy rakennustiiliin, joiden katoamisesta Beedea on kauan sitten syytetty. Juoni on mielestäni kuitenkin täysin toissijainen eikä siihen kannata kiinnittää huomiota. Se ei tunnu erityisemmin kiinnostavan kirjan henkilöitäkään. Tämä kirja elääkin juuri henkilöidensä ja ennen kaikkea heidän puheensa kautta. Aivan aluksi minulla tosin oli pieniä vaikeuksia kirjan kerronnan suhteen. Se oli paikoin kuin parodiaa amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista: Hän oli pitkä (190 senttiä hyvänä päivänä). Sävy sai kyllä pian selityksen: kuvauksen keskiössä on aluksi Amerikassa kasvanut Kane, jonka amerikkalainen puhetyyli tulee mukaan myös kertojan ääneen.  Vähitellen kertoja pääsi vahvalle alueelleen, mainioiden verbaalisesti lahjakkaiden brittityyppien esittelyyn, jolloin myös romaanin kieli alkoi hengittää luonnollisesti. Gaffar puhuu kurdia, kun englannin sanat eivät tule mieleen. Repliikit on kirjoitettu englanniksi, mutta painettu kursiivilla. Yksinkertaiselta aluksi vaikuttava Gaffar on ilmaisuvoimainen ja hauska omalla kielellään.

Muista teoksen henkilöistä mainitsen vielä taideväärentäjä Petan, koska hänen suuhunsa on sijoitettu romaanin rakennetta ja taidekäsitystä valottava repliikki. Kane yrittää nähdä kaikessa tapahtuneessa merkityksellisen  kuvion; Petan mielestä ihmiset vain kertovat itselleen tarinoita, jotka ammentavat voimansa arkkityypeistä:

`The truth,´ Peta informed him, baldly, `is just a series of disparate ideas which briefly congeal and then slowly fall apart again...´ `No,´ Kane shook his head, `I'm not buying that. What's been going on feels really... really coherent, as if... as if everything's secretly hooking up into this extraordinary... I dunno... this extraordinary jigsaw, like there's a superior, guiding logic of some kind...´ `The truth,´ Peta smiled, `is that there is no truth. Life is just a series of coincidencies, accidents and random urges which we carefully forge - for our own, sick reasons - into a convenient design. Everything is arbitrary. Only art exists to make the arbitrary congeal. Not memory or God or love, even. Only art. The truth is simply an idea, a structure which we employ - in very small doses - to render life bearable. It's just a convenient mechanism, Kane, that's all.´

Ei muisti, ei Jumala eikä edes rakkaus voi pelastaa elämän sattumanvaraisuudelta - kaikkia niitä tässä romaanissa kyllä kokeillaan. 

Jos hyväksyy tämän romaanin sattumanvaraisuuden ja lakkaa etsimästä syvällisiä merkityksiä, on luvassa tuhti annos kielellistä ilotulitusta ja mainioita tarinoita. 

Nicola Barker, Darkmans. Harper Perennial 2008. Teos on alun perin julkaistu vuonna 2007. 838 s.

-------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa.


Eräänlaiset jälkisanat

Guardian-sanomalehti julkaisi vuonna 2019 listan 21. vuosisadan sadasta parhaasta kirjasta. Luultavasti lukijoiden houkuttelemiseksi lista oli nimetty tarkoituksellisen provokatiivisesti. Vuosisadan kirjojen asemesta olisi osuvampaa puhua vajaan kahdenkymmenen vuoden listasta, joka vielä painottui vahvasti alun perin englanniksi julkaistuun kirjallisuuteen. Tältä listalta luettavakseni valikoitui tällä kertaa tämä Nicola Barkerin Darkmans.

Olen erilaisten kirjalistojen ystävä ja suurkuluttaja. Etsin niistä houkuttelevaa lukemista ja ennen kaikkea toisten lukijoiden kokemuksia. Kirjamarkkinointi tapahtuu enimmäkseen kirjojen tuotannon ehdoilla; ääneen pääsevät kirjailijat ja kustantajat. Sama koskee kirjamessuja. Eikä siinä tietysti ole mitään väärää, on kiinnostavaa kuulla, kuinka kirjat ovat syntyneet. Mutta entäpä jos joskus kirjamessuilla puheenvuoron saisivatkin lukijat? Kuinka mukavaa olisi kuunnella, kun lukijat esittelevät suosikkikirjojaan tai kertoisivat omasta lukutavastaan? Miltä kuulostaisi lukijoiden paneelikeskustelu, jossa erilaiset lukijat pohtisivat samaa teosta? 

Tällainen tapahtuma on jo olemassakin. Tarkoitan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä. Siellä ovat äänessä enimmäkseen lukijat. Jokavuotiset Elämäni tietokirjat -esitykset ovat olleet mainioita: on ollut hienoa havaita, kuinka sävykäs henkilökuva ihmisestä syntyy, kun hänen annetaan valita ja esitellä kymmenen  häneen vaikutuksen tehnyttä tietokirjaa. Mieleeni tulevat heti Pekka Haaviston yllättävät valinnat (lentävistä lautasista Love Recordsin kautta kungfutselaisuuteen) ja Stan Saanilan hauskat muistelut ranskalaisen pyövelin, Charles-Henri Sansonin, muistelmien metsästyksestä. Kjell Westön innoittamana löysin Peter Englundin esseet. Mirkka Lappalainen sai minut ajattelemaan, että kaipa se Pultavakin on luettava. 

Tämän vuoden Vanhan kirjallisuuden päiviä ei muuten ole peruttu; juuri viime viikolla tiedotettiin, että niitä siirretään kuukaudella eteenpäin. Saapa nähdä, pääsenkö Sastamalaan 30. - 31.7. Mieli kyllä tekisi.


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika


Minulle - ja luulisin, että useimmille lukijoille - Denis Diderot tuo mieleen 1700-luvun valistusajan ja ranskalaiset ensyklopedistit, joiden kunnianhimoisena yrityksenä oli saattaa kaikki olemassa oleva tieto kirjoihin ja kansiin. Tarkoituksena oli lisätä ensyklopediaan myös kaikki karttuva tieto, mikä johti aina vain uusiin täydennysosiin, joissa viitattiin aiemmin julkaistuihin artikkeleihin. Mammutti, joka yritti ahmia kaiken, luhistui lopulta oman painonsa alle. Olisipa Diderot saanut nähdä tietotekniikan kehityksen! Wikipedia on toteuttanut ensyklopedistien unelmat.

Hieman läheisemmän kosketuksen Diderot'n persoonaan sain lukiessani Malcolm Bradburyn viimeiseksi jääneen romaanin To the Hermitage, jonka 1700-luvulle sijoittuvassa osassa Denis Diderot yrittää istuttaa valistusfilosofiaa Venäjän Katariina Suureen. Filosofi saa käyttää kaiken kaunopuheisuutensa, jottei liikaa suututtaisi jääräpäistä ja äkkipikaista itsevaltiasta. Saman romaanin 1990-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa on muuten erittäin hauska osio, jossa aika paljon Malcolm Bradburya muistuttava kirjailija tekee kirjapromootiomatkan Suomeen. Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa tutustua Suomeen ja suomalaisiin vierasmaalaisen silmin.

Bradburyn romaanin innoittamana luin Jukka Mannerkorven erinomaisen suomennoksen Diderot'n romaanista Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä. Romaani hyppäsi heti suosikkikirjojeni joukkoon. Se on suurimmaksi osaksi dialogimuotoon kirjoitettu hauska ja viisas veijariromaani, joka rönsyää moneen suuntaan ja kommentoi omaa kerrontaansa hämmästyttävän modernilla tavalla.

Kun antikvariaatissa silmiini osui Diderot'n Rameaun veljenpoika, jonka tiesin niin ikään olevan dialogimuotoinen pikareskiromaani, tartuin tilaisuuteen epäröimättä. Vasta myöhemmin huomasin, että Rameaun veljenpojasta on olemassa Kauko Kareen tuoreempi suomennos (1970). Ostamani kappale oli Edwin Hagforsin vuonna 1921 julkaistu käännös, joka valitettavasti ei ole vanhentunut arvokkaasti.

Romaani etenee dialogina, jossa vuoroin ovat äänessä minä, filosofi, sekä hän, kuuluisan säveltäjän Rameaun veljenpoika. Teoksen minä tuskin on Diderot'n omakuva, siihen hän on aivan liian sovinnainen. Eräänlainen tirkistelijä, jota Rameaun veljenpojan lurjusmaisuus kiehtoo kuin kielletty hedelmä.

Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle.

Rameaun veljenpoika haluaa olla taiteilija kuten kuuluisa sukulaisensa, mutta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ole viitsinyt ponnistella niin lujasti kuin menestyminen olisi edellyttänyt. Rahat eivät hänen taskussaan kauan vanhene.

Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista.

Rameaun veljenpojan henkilö on mainio kaunokirjallinen luomus - vaikkakin kauhea ihminen. Hän on häpeämätön opportunisti ja lurjus. Hän suorastaan ylpeilee paheillaan, jotka ovat tehneet hänestä ylhäisön suosikin, jonkinlaisen hovinarrin.

Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.

Rameaun veljenpoika ei ole typerys vaan useimmiten hyvin tietoinen moraalifilosofi: hänen moraalinsa vain sattuu olemaan lähes päinvastainen kuin yhteiskunnassa hyväksytty moraali. Rameaun veljenpoika kuitenkin muistuttaa toistuvasti, että hyväksytty moraali ja vallalla oleva moraali eivät ole sama asia. Moraali koreilee valepuvuissa. 

Rameaun veljenpoika on myös oppinut ja lukenut, mutta hän toteaa, ettei kirjallisuus tee meitä paremmiksi ihmisiksi. Se voi kyllä tehdä meistä parempia teeskentelijöitä.

Niinpä lukiessani Saituria ajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. Tartuffea lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi.

Teoksen alussa Rameaun veljenpoika on surkeassa jamassa. Hänet on heitetty ulos ylhäisöpiireistä, koska hän ei ole pystynyt liehittelemään lahjatonta naisenhupakkoa vaan on tullut kertoneeksi totuuden hänen lahjoistaan. Omaksi yllätyksekseen hän ei pysty pyytämään anteeksi ja matelemaan takaisin piireihin. 

Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä sinä et tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon eroittamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisinpäivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamainen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Ylpeys taitaa olla Rameaun veljenpojan ainoa pahe, jota hän ei pysty käyttämään omaksi edukseen.

Rameaun veljenpojan ja filosofin keskustelussa sivutaan lukuisia aiheita: muun muassa kasvatusta, musiikinopetusta ja laulun teoriaa. Välillä Rameaun veljenpoika puhkeaa lauluihin, joita sitten yhdessä analysoidaan.

Romaanin sinänsä sujuvaa ja viihdyttävää vuoropuhelua raskauttavat erittäin runsaat viittaukset 1700-luvun Ranskan kuuluisuuksiin. Useimmat heistä ovat nykylukijalle tuntemattomia. Dante sijoitti vihamiehensä ja poliittiset vastustajansa Jumalaisen näytelmän helvettiin. Hieman samalla tavalla Rameaun veljenpojan roiseissa juoruissa Diderot saa tilaisuuden pilkata oman aikansa mahtavia, joista osa oli hänen ystäviään. Filosofin rooliminän kautta hän voi olevinaan paheksua Rameaun veljenpojan pilkantekoa. Mieleen tulee pakostakin, että Diderot tässä teoksessa syö ja säästää kakkunsa.

Denis Diderot, Rameaun veljenpoika: filosofinen vuorokeskustelu. Suomentanut Edwin Hagfors. Karisto 1921. 183 s. 

--------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

George Saunders: A Swim in a Pond in the Rain

George Saunders on kahdenkymmenen vuoden ajan opettanut Syracusen yliopiston luovan kirjoittamisen ohjelmassa kurssia, joka käsittelee 1800-luvun venäläisten kirjailijoiden novelleja. Näistä luennoistaan hän on muokannut tämän kokoelman, joka sisältää seitsemän novellia neljältä venäläiseltä mestarilta: Tšehovilta, Turgenevilta, Tolstoilta ja Gogolilta. Jokaisen novellin Saunders analysoi perinpohjaisesti novellin perään liitetyssä esseessä. Yhden novellin (Tšehovin Rattailla) Saunders analysoi sivu sivulta siten, että kommentit on sijoitettu novellin sisään.

Yllätyin hieman George Saundersin mieltymyksestä vanhoihin venäläisiin. Olen nähnyt hänen omassa tuotannossaan pikemminkin vaikutteita tieteiskirjallisuudesta ja kokeilevasta postmodernismista. Nyt tästä käsillä olevasta kokoelmasta jälkiviisastuneena minun on helppo nähdä Gogolin vaikutus vaikkapa romaanissa Lincoln Bardossa, jolla Saunders voitti Booker-palkinnon vuonna 2017. Tajusin myös, että Saundersin novelleissa minua eivät ehkä olekaan kiehtoneet niiden scifi-kokeilut vaan niiden voimakas tunnelataus, paikoin jopa sentimentaalisuus. Oikeastaan onkin vaikeaa kuvitella novelleihin intohimoisesti suhtautuvaa henkilöä - ja sellainen George Saunders on - joka ei ihailisi näitä edellä mainittuja venäläisiä.

Suomalaiselle lukijalle venäläiset novellit ovat mukavalla tavalla kotoisia. Tolstoin Isäntä ja renki -novellissa pyryttää ja pakkanen puraisee kuten vieläkin talvisin täällä Oulun korkeudella. Tšehovin Rattailla-novellissa kärrymatka kevään pehmentämällä hiekkatiellä ojien pulputtaessa vei minut heti lapsuuteni tunnelmiin Pohjois-Karjalassa.

Saundersin esseet ovat välillä hyvin henkilökohtaisia. Hän kertoo omienkin novelliensa taustoja. Pääsemme myös kurkistamaan kirjailijan ajatuksiin ja maailmankatsomukseen. Siinä mielessä kirjan alaotsikko - kirjoittamisen, lukemisen ja elämän oppitunti - on paikallaan. Kirjallisuutta tulkitessamme tulkitsemme aina myös itseämme. Saamme kirjoista takaisin sen, mitä itse niihin viemme. 

George Saundersin tapa tulkita novelleja on kaiken poststrukturalistisen jargonin jälkeen raikkaan vanhanaikaista. On helpottavaa lukea upeita analyyseja tarvitsematta koko ajan pinnistellä ymmärryksen rajoilla. Saundersin lähtökohtana on, että novelli muodostuu virkkeistä. Virkkeen tehtävänä on saada lukija lukemaan seuraava virke. Ja sitten taas seuraava. Niin yksinkertaista se on. Jokainen virke rajaa sitä, mikä jatkossa on mahdollista ja samalla herättää odotuksia tulevasta. Novellien rakentamisessa on kyse siitä, miten novelli saadaan vastaamaan odotuksiin siten, että se täyttäessään odotukset kuitenkin samalla yllättää lukijan.

Samalla tavalla vanhanaikaista on Saundersin tapa kirjoittaa novellien henkilöistä kuin he olisivat todellisia ihmisiä. Lukijana minulle tuli tunne kuin olisin tullut kotiini: näin saa siis edelleen kirjoittaa eikä pelkästään ajatella. Kirjallisuus voi yhä toimia moraalisen arvioinnin välineenä.

Lukijalle Saunders antaa hyviä ja käytännöllisiä työkaluja. Kannattaa esimerkiksi palata irralliselta tuntuneeseen yksityiskohtaan novellissa ja pohtia sen merkitystä kokonaisuuden kannalta. Tällainen yksityiskohta on esimerkiksi Ivanin uintiretki lammessa sateella Tšehovin novellissa Karviaismarjoja. Ivan pitää myöhemmin novellissa pitkän puheen, jossa todistelee, että onnellisuutta ei ole olemassakaan eikä sitä pidä ollakaan. Nautinnollinen pulahdus paljastaa kuitenkin lukijalle henkilöhahmon, jonka ajattelun ja toiminnan välillä on tiedostamaton ristiriita. Tämä uimaretki on antanut nimen Saundersin kirjalle.

Kirjassa on myös joitakin käytännön harjoituksia niille, jotka haluavat itse kokeilla novellien kirjoittamista. Näyttivät mukavilta ja opettavaisilta, mutta tätä asiaa olen väärä arvioimaan. Minulle lukemisessa on kyllin.

Saunders raaputti joitakin piintyneitä ajatuksiani. Minulla on ollut sellainen käsitys, että Tolstoin dogmaattisuus voimistui koko hänen elämänsä ajan ja lopulta teki hänestä ihmisen, jonka lähellä kenelläkään ei ollut hyvä olla. Novellien ja elämäkerrallisten anekdoottien avulla Saunders osoittaa, kuinka Tolstoi taisteli luonteensa dogmaattista puolta vastaan. Taiteilija hänessä jätti novelleissaan tulkinnan mieluummin avoimeksi kuin päätyi ideologiseen kannanottoon, joka olisi vastannut hänen julkisuudessa esittämiään oppeja.

Saunders varoittaa, ettei pidä yliarvioida kirjallisuuden vaikutusta. Se ei ehkä teekään meistä parempia ihmisiä. Itse asiassa monet meistä (ainakin George Saunders ja minä) jatkaisimme lukemista, vaikka meille todistettaisiin, että lukeminen itse asiassa on vahingollista.

Mitä kirjallisuus sitten tekee? Saunders vastaa: se aiheuttaa jonkinlaisen lisän tai muutoksen mielentilaamme. Luottamuksemme kykyymme kuvitella toisten ihmisten kokemuksia vahvistuu. Kielellinen kykymme voimaantuu. Sisäinen puheemme rikastuu. Tulemme tietoisemmiksi maailman ilmiöistä. Kiinnostumme enemmän muista ihmisistä.

That change is finite but real. And that's not nothing. It's not everything, but it's not nothing.

George Saundersin kirja herätti minussa vastustamattoman halun lukea lisää novelleja: venäläisiä ja muita, vanhoja ja uusia. 

George Saunders, A Swim in a Pond in the Rain (in which four Russians give a master class on writing, reading and life). Random House 2021. 416 s.

----------------------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija - Romaani Väinö Linnasta

Miksi romaani Väinö Linnasta? Miksi ei elämäkerta? Näitä mietiskelin lukiessani Karo Hämäläisen viihdyttävää tulkintaa kansalliskirjailijan elämästä. Ja siinähän ne vastaukset tulivatkin: romaanimuoto sallii materiaalin järjestelyn siten, että lukija haluaa koko ajan lukea eteenpäin. Lukija siis viihtyy kirjan parissa. Romaanissa lukija myös pääsee mukaan päähenkilön ajatuksiin ja keskusteluihin, joita ei ehkä juuri kuvatunlaisina koskaan ole tapahtunut mutta jotka mahdollistavat nimenomaan tulkinnan päähenkilön elämästä. Olen aiemmin tässä blogissa puolustanut historiallisen romaanin olemassaolon oikeutusta. Samalla tavalla puolustan fiktiivistä elämäkertaa.

Karo Hämäläinen ei kuitenkaan ole lähtenyt ihan omasta päästään kehittelemään lähes uskomatonta tarinaa Väinö Linnasta, urjalalaisen teurastajan pojasta, työläiskirjailijasta ja akateemikosta. Romaani pohjautuu huolelliseen taustatutkimukseen. Mukana on muun muassa paljon materiaalia Linnan eri lehtiin antamista haastatteluista. Linnan aidon puhenuotin ja syvimpien ajatusten tavoittamisessa ovat olleet apuna Pertti Virtarannan laajat haastattelunauhoitukset. Jotkut dokumenteistakin saattavat tietysti olla tätä romaania varten keksittyjä. On vaikea uskoa, että 60-luvulla olisi dokumenttielokuvaan jätetty niin meheviä tamperelaisuuksia kuin Linnan ja Edvin Laineen saunareissun dokumentissa kerrotaan olevan.

Romaanin kehyskertomuksena on tv-dokumentin valmistelu kansalliskirjailijasta. Romaani koostuu tämän dokumentin käsikirjoituksesta, sen taustatutkimuksesta, kuvaustilanteiden ja -paikkojen esittelystä sekä tuotantoyhtiössä käydyistä keskusteluista. Romaani päättyy tv-dokumentin lopputeksteihin: Käsikirjoitus ja ohjaus Karo Hämäläinen. Tämä nykyajan aikataso tuo mukaan aimo annoksen huumoria. Tuotantoyhtiön päällikkö yrittää saada dokumentista helpommin markkinoitavan; dokumentin tekijä – Karo Hämäläinen – puolestaan haluaisi pitää kiinni historiallisesta totuudesta. Niin vain loppujen lopuksi dokumenttiin päätyy suoranaista tuotesijoitteluakin: Linnan kahvikupposet muuttuvat kupillisiksi Kulta Katriinaa, sitä vahvaa ja pehmeää.

Romaanin tapahtumapaikat on ilmaistu tarkimmalla mahdollisella tavalla, mikä hyvin sopiikin dokumenttiin: tapahtumapaikat on merkitty koordinaatteina. Siis tähän tapaan:

64° 58' 40.7388'' N 

25° 35' 09.6684'' E

Näitä edellä mainittuja koordinaatteja romaanista tosin ei löydy. Ne kertovat paikan, jossa muuan harmaapartainen bloggari näpyttää tietokonettaan kahdella sormella.

Näissä nykyaikajaksoissa Karo Hämäläinen tulee muuten kirjoittaneeksi mahdollisesti ensimmäisen kotimaisen korona-ajan romaanin. Kättelyt on korvattu kädenhuiskutuksilla ja kahviautomaatti käynnistetään kyynärpäällä. Taitaapa koronalla olla osuutensa siihenkin, että loppujen lopuksi tuotantoyhtiö vielä myydään yrityskaupassa ja dokumentin tekijäparka menettää osan palkkiostaan.

Väinö Linnan elämää ohjaavina voimina tässä romaanissa nousevat esiin auktoriteetteja vastaan kapinointi ja tunnontarkka jääräpäisyys. Nämä ovat mukana jo teoksen kuvauksissa Linnan lapsuudesta ja nuoruudesta. Rengin työt saavat jäädä, kun ne eivät miellytä eikä aikaa jää tarpeeksi todelliselle intohimolle, lukemiselle. Tehdastyöläisenäkin Linna järjesti työnsä niin, että suuren osan työajasta saattoi käyttää lukemiseen.

Autodidaktin sudenkuoppana voi olla kaikkitietävyys ja ylimielisyys, eikä Linnakaan tätä ansaa välttänyt. Hankalaksi tilanne muodostuu, jos vastakkain sattuu toinen samanlainen besserwisseri. Siis kaksi ihmistä, jotka eivät osaa olla väärässä. Linnan vastapariksi asettuu Lauri Viita. Viidan alentuva ja vähättelevä suhtautuminen käy niin kovasti Linnan itsetunnolle, että siinä vaiheessa, kun hänen mielenterveytensä murtuu Messias-romaanin ongelmien myötä, Lauri Viidasta tulee bête noir, joka Linnan fantasioissa uhkaa jopa hänen perheensä turvallisuutta.

Messias-romaanin kriisi myös loppujen lopuksi tervehdytti Linnan kirjailijana. Hän löysi oman vahvuutensa. Metafyysisten pohdintojen hylkääminen ja sosiaalisen realismin omaksuminen tekivät hänestä sen tasapainoisen tarkkailijan, jonka historiantulkinta Täällä Pohjantähden alla -romaanissa on meille monille se oikea kansalaissodan tulkinta.

Mielenkiintoista oli lukea myös Mäkelän piirin ja erityisesti Alex Matsonin osuudesta Linnan kirjailijakehityksessä. Tässä romaanissa Matsonia rökitetään kunnolla, luultavasti ansaitusti. Hänen omavaltainen englanninkielinen käännöksensä Tuntemattomasta sotilaasta pilasi luultavasti osittain romaanin mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen. Matsonin suurta vaikutusta voi vain ihmetellä. Muistelen, että Veijo Merikin kertoo jossain esseessään, että hän yritti kirjoittaa ensimmäiset romaaninsa Matsonin estetiikan mukaisesti. Meri myöntää ymmärtäneensä Matsonin reseptin jossain määrin puutteellisesti. Kaikesta päätellen se on ainoa tapa, jolla se ylipäätään voidaan ymmärtää.

Silloin kun Linna oli tarpeeksi lähellä sitä, mistä kertoi, hänen huumorintajunsa ja suhteellisuudentajunsa toimi hyvin. Romaanissa on surullinen kuva siitä, millaiseksi hän muuttui vieraalla maaperällä, tässä tapauksessa matkalla Ranskaan. Linnasta tulee matkalla sietämättömän nurkkakuntainen ja ennakkoluuloinen. Hän latelee kiusallisen itsevarmoja mielipiteitään juutalaisista ja ranskalaisen kirjallisuuden mitättömyydestä.

Nyt on tehtävä henkilökohtainen tunnustus. Minusta tämän romaanin nuori Väinö Linna ei ole erityisen miellyttävä ihminen, vaikka romaanihenkilönä hän onkin erinomainen. Kirjailijanuran alkuvaiheessa hänen omituinen ylimielisyyden ja alentuvuuden yhdistelmänsä toi mieleen Dostojevskin kellarinloukon asukin. Kustantajalle osoitetut nöyristelevät ja uhittelevat kerjuukirjeet ovat karmeaa luettavaa, ja myötähäpeää tuntien luin myös kustantajan närkästyneitä vastauksia.

Vanheneva luovuuden ehtymisen ja sairauksien kanssa kamppaileva kirjailija on jo huomattavasti sympaattisempi. Jääräpäinen jankkaaja hän kyllä silti oli loppuun asti. On hämmästyttävää tajuta, kuinka nuorena Linna sammui kirjailijana. Täällä Pohjantähden alla -romaani valmistui, kun Linna oli 41-vuotias.

Hämäläisen romaanissa Väinö Linna ajautuu vielä vanhoilla päivillään uuteen henkiseen kriisiin. Sen syyt jäivät minulle osittain mysteeriksi. Laukaisiko sydänsairauden paheneminen, toisten armoille joutuminen ja lääkärien auktoriteettiin alistuminen kriisin? Tämä tuntuisi sopivan siihen tulkintaan, jonka romaani antaa Linnan persoonallisuudesta.

Toinenkin vihje romaanissa annetaan. Virtarannan nauhalle Linna uskoutuu siitä, kuinka hänen elämäänsä on aina kuulunut pelko, ahdistus, jonka vain luova työ ja eros ovat voineet hetkellisesti häivyttää. Mikäpä olisi enää suojellut vanhaa miestä, jonka kynistä lyijy oli loppunut?

Karo Hämäläinen, Kansalliskirjailija: Romaani. WSOY 2020. 409 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.