Jean-Claude Mourlevat: Jefferson / Jefferson fait de son mieux / Jefferson se fâche

Pidin aiemmin lukemastani Jean-Claude Mourlevat'n lastenromaanista L'enfant Océan, joten tartuin uteliaana tähän Jefferson-siilistä kertovaan ranskalaiseen lastendekkarisarjaan, josta tähän mennessä on ilmestynyt kolme osaa. Sympaattinen siili ystävineen tarjosi sopivassa suhteessa jännitystä, huumoria ja yhteiskunnallista sanomaa. 

Antropomorfisilla eläinhahmoilla on pitkä perinne lastenkirjallisuudessa. Luultavasti aikuista ihmistä selvästi pienemmät eläinhahmot ovat tarjonneet lapsille tunnistettavan samastumiskohteen. Sitä helpottaa se, että eläimille sallitaan myös käytös, joka ei ole aikuismaista. Ne toimivat impulsiivisesti ja ilmaisevat tunteitaan välittömämmin kuin harkitsevat aikuiset. Jefferson-siilikin kastelee ensimmäisessä kirjassa housunsa pelästyessään, ja pissavahingon toistuminen jännittää häntä myöhemmissäkin osissa.

Söpöt eläinhahmot saattavat houkutella Jefferson-kirjojen pariin liian pieniä lukijoita. Varhaiskasvatus- ja alkuopetusikäisille en näitä kirjoja suosittelisi. Varsinkin sarjan ensimmäisessä ja kolmannessa osassa on raakuutta, joka ylittää rajat, joihin on lastenkirjallisuudessa totuttu. Tämän genreen liittyvien odotusten rikkomisen pani merkille myös Sataa valoa -blogin Ariel sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamassaan arviossa. 

Yläkouluikäisille nämä olisivat oikein sopivia, mutta tarttuisivatko he kirjaan puhuvista ja kahdella jalalla kävelevistä eläimistä? Lukiolaiset eivät ehkä enää pelkää olevansa lapsellisia, joten heillekin voisin kirjoja suositella. (Jefferson-siili on sentään jo yliopisto-opiskelija ja sarjan toisesta osasta lähtien hänen parhaalla ystävällään Gilbert-possulla on oma yritys.) Romaaneissa on myös viittauksia ilmiöihin ja kulttuurituotteisiin, jotka tuskin ovat tuttuja pienille lapsille. Esimerkiksi ensimmäisessä romaanissa viitattiin ilman selityksiä Elefanttimieheen, Medellinin huumekartelliin ja Bernadetten näkyihin.

Jefferson-kirjat vievät meidät siis ikiaikaiseen eläinsatujen maailmaan, mutta samalla ne ovat tiukasti kiinni omassa ajassamme. Melkein jokaisella on niissä kännykkä. Puhelimien menettäminen eri syistä on tärkeä juonenkuljetuksen keino. (Kommunikaation katkeamisesta näyttää tulleen yksi suurimmista peloistamme.) Eläimet liikkuvat autoilla, jotka ovat samanmerkkisiä kuin ihmistenkin käyttämät. He opiskelevat ja käyvät töissä. 

Eläinten maan naapurissa on ihmisten maa, jossa eläimet käyvät turistimatkoilla. Sarjan kolmannessa osassa Jefferson saa jatko-opiskelupaikan ihmisten maan yliopistosta. Ihmisten maa on myös uhka eläimille. Ihmiset suhtautuvat eläimiin alentuvasti – toisinaan hyväntahtoisella tavalla mutta usein myös vihamielisesti. Kaikissa sarjan kirjoissa rikokset saavat alkunsa ihmisten ahneudesta ja voitontavoittelusta. Ihmisten maan tavassa hyötyä eläimistä on selviä viittauksia kolonialismiin. Siinä mielessä jokaisen sarjan osan aloittavat alkusanat ovat sarkastiset. Ne päättyvät virkkeeseen: "Naapurimaata asuttavat ihmisolennot, jotka ovat eläimistä älykkäimpiä." Lukijan mieleen tulee väistämättä, että joskus älykkyys on yliarvostettua. Kiltteydelläkin pääsisi pitkälle.

Kaikissa sarjan osissa on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Ne tarttuvat johonkin ihmisillekin tuttuun ongelmaan. Ensimmäisessä osassa (Jefferson) kritiikin kohteena on tuotantoeläinten kohtelu. Eläinten ja ihmisten maissa on nimittäin myös "tavallisia" eläimiä, jotka käyttäytyvät kuin eläimet ja joilta puuttuu puhetaito. Ihmisten on vaikea erottaa puhuvia eläimiä tuotantoeläimistä – ne ovat heidän mielestään samannnäköisiä – mikä aiheuttaa eläinten maan asukkaille useita vaaratilanteita. Eläimiin kohdistuneita rikoksia ei pidetä oikeina rikoksina, eikä ihmisten maan poliisi niitä välitä selvittää. Eläinten maan eläimet puolestaan tuntevat ymmärrettävää myötätuntoa kaltoin kohdeltuja läheisiä lajitovereitaan kohtaan.

Sarjan toisessa osassa (Jefferson fait de son mieux) yksi Jeffersonin ystävistä joutuu henkistä hyvinvointia lupaavan kultin uhriksi. Kultin toimintatavat ovat tyypilliset: se värvää yksinäisiä ja masentuneita – eri tavoin haavoittuneita – ja vie vähitellen heidän omaisuutensa. Värvättyjen tahdonvoimaa heikennetään nälkiinnyttämällä, valvottamalla ja työtä teettämällä. Mielenhallintaan pyritään myös palkintojen ja rangaistusten järjestelmällä. Jefferson ystävineen ottaa tehtäväkseen orjuuttajien paljastamisen huijareiksi ja ystävänsä pelastamisen. Tässäkin tapauksessa kulttia pyörittävät ihmisten maan rikolliset.

Kolmannessa osassa (Jefferson se fâche) selviteltävä väkivaltatapaus johtaa Jeffersonin ystävineen peitellyn ympäristörikoksen äärelle. Ihmisten maasta tuodaan vaarallisia jätteitä haudattavaksi eläinten maahan. Toiminnalle ei ole riittäviä lupia. Tarinassa viitataan suoraan siihen, että eräät länsimaat samalla tavalla lähettävät jätteensä kehitysmaihin "käsiteltäviksi".

Vakavista aiheista ja rikosjuonesta huolimatta romaanisarja on myös hauska. Eläinten joukosta nousee esiin mainioita tyyppejä. Gilbert-possun optimismi on valloittavaa. Hänellä on myös harvinainen taito nauraa itselleen. Kirjojen koomiset kohtaukset ja repliikit saivat minut myhäilemään useaan otteeseen, ja muutaman kerran hauskuus ylitti myös naurukynnykseni.

Romaanien arvot ovat ajattomia: ystävyys, avuliaisuus, huomaavaisuus. Niitä ei ole yksinkertaisesti ja opettavaisesti vain liimattu päälle, vaan kirjat osoittavat, että ne ovat valintoja, joista joutuu joskus maksamaan henkilökohtaisella epämukavuudella.

Kaikissa tarinoissa on turvallinen ja onnellinen loppu. Luultavasti se auttaa lasta selviämään kirjojen väkivaltaisista ja pelottavista kohtauksista.

Kerron vielä hieman kirjojen juonesta, joten tähän on sopiva lopettaa, jos aiot lukea romaanit itse. Jeffersoneita on saatavilla alkukielen lisäksi myös ainakin englanniksi, ruotsiksi ja saksaksi.

Jefferson

Jefferson Bouchard de la Poterie, romaanisarjan päähenkilö, on 72 senttimetriä pitkä kahdella jalalla kulkeva siili. Hän on kiltti, varovainen ja kohtelias maantieteen opiskelija, joka saa jännitystä elämäänsä lukemalla seikkailuromaaneja. 

Romaani alkaa siitä, että Jefferson menee vakioparturilleen Edgar-mäyrälle leikkauttamaan otsatukkaansa. Hän on myös kerännyt rohkeutta pyytääkseen treffeille Edgarin sukulaistytön Carolen, joka työskentelee parturinliikkeessä.

Liikkeessä on vain vanha vuohirouva, joka on nukahtanut parturintuoliin – sekä kuollut parturi Edgar, jonka rintaan on isketty sakset. Hädissään Jefferson vetää sakset irti. Siinä vaiheessa vuohi herää, näkee veriset sakset Jeffersonin kädessä ja alkaa huutaa. Jefferson pakenee.

Jefferson piiloutuu majaan, jonka hän on lapsena rakentanut metsään parhaan ystävänsä Gilbert-possun kanssa. Hän saa lähetettyä viestin ystävälleen, ja Gilbert tuo majalle ruokaa ja vaatteita. Jefferson ei voi antautua poliisille, koska vuohi on sepittänyt nähneensä, miten Jefferson murhasi Edgarin. Jeffersonin ja Gilbertin on yritettävä löytää oikea murhaaja.

Tutkimukset vievät Jeffersonin ja Gilbertin turistiryhmän mukana ihmisten maahan, koska käy ilmi, että Edgar-mäyrä on käynyt siellä viikoittain. Jefferson on myös murhapäivän aamuna nähnyt ihmisten ajavan autolla epäilyttävän lujaa murhapaikan lähellä. Apua Jefferson saa myös parturioppilas Carolelta, joka vakaasti uskoo siilin syyttömyyteen.

Johtolangat vievät Jeffersonin eläinaktivistien pariin. Tarinan rikollisilla puolestaan on yhteyksiä teurastamoihin. Rikolliset ovat valmiit mihin tahansa voidakseen jatkaa toimintaansa. Eläinetsiville on teurastamoa tutkiessaan käydä köpelösti.

Seuramatkalaisten kirjava joukko ystävystyy keskenään matkan aikana. Mukana ovat muiden muassa kuuro kissa, useita eläinaviopareja sekä seurustelukumppania etsiskelevä kaniini Simone, joka ihastuu Jeffersoniin. Loppujen lopuksi seuramatkalaiset yhdessä ottavat kiinni oikeat rikolliset.

Kirja päättyy seuramatkalaisten myöhemmin järjestämään tapaamiseen. Jefferson poistuu tapaamisesta yhtä matkaa Carolen kanssa.

Jefferson fait de son mieux (‘Jefferson tekee parhaansa’)

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Jefferson opiskelee edelleen yliopistossa. Gilbertillä on oma lämmitysasennusfirma ja pakettiauto. Carole, johon Jefferson oli ihastunut edellisessä romaanissa, on halunnut pysyä vain ystävänä. Carole on selittänyt olevansa seurustelumielessä kiinnostunut vain tytöistä.

Uusi seikkailu alkaa, kun edellisestä kirjasta tuttu masennukseen taipuvainen kaniini Simone katoaa. Hän on jättänyt Gilbertille pitkän hieman epämääräisen kirjeen ja toiveen, että Gilbert huolehtisi hänen asunnostaan, kun hän on poissa. Simone on lähtenyt ilman kännykkäänsä ja tietokonettaan.

Jefferson ja Gilbert haistavat palaneen käryä (ihan kirjaimellisesti, koska Jefferson pohdintoihin uponneena unohtaa paistoksensa uuniin) ja alkavat tutkia tapausta.

Aluksi näyttää siltä, että Simone on lähtenyt kaniini-auervaaran matkaan. Saamiensa väärien tietojen perusteella Jefferson ja Gilbert uskovat, että komea Rodrigo on pannut Simonen pään pyörälle ja saanut tämän ottamaan henkivakuutuksen, jossa edunsaajana on Rodrigo. Pelastaakseen Simonen välittömästä kuolemanvaarasta siili ja possu tekevät pitkän automatkan vuoriston laskettelukeskukseen vain huomatakseen, että ovat erehtyneet. Rodrigo osoittautuu reiluksi kaveriksi ja hänen tyttöystävällään vain sattuu olemaan sama nimi – Simone – kuin heidän ystävällään. 

Uudet vihjeet vievät kaverukset etelään, lähelle ihmisten maata. Mukaansa he saavat edellisestä seikkailusta tutun mäyräherra Hildin ja villisika Schmittin. Hild oivaltaa, että kaikki – ennen kaikkea Simonen haavoittuva persoonallisuus – viittaa siihen, että Simone on liittynyt alueella toimivaan kulttiin.

Hild on eläkkeelle jäänyt yliopiston kreikan ja latinan lehtori, joka on jäänyt leskeksi kaksi vuotta aiemmin. Villisika Schmitt on rahvaanomainen käytännön mies. Retkikunnan osallistujat ovat siis luonteeltaan sopivan erilaisia. Kaikille on kuitenkin yhteistä hyvä sydän ja oikeudenmukaisuus. 

Herra Hild on ollut edesmenneen vaimonsa kanssa häämatkalla alueella, joten matka on hänelle myös vierailu muistoihin. Herra Hild löytää uuden sydänystävän hotellia ylläpitävästä Musette-mäyrästä. 

Lastenkirjat opettavat vaivihkaa: tämä kirja kertoo paljon asiatietoa kulttilahkojen toimintatavoista ja psykologisista vaikutuskeinoista. Valistaminen ulottuu myös sanastoon: herra Hildin akateemisessa puheessa on useita vaikeita sanoja, joista Jefferson jopa pitää kirjaa (ja tulee näin selittäneeksi ne myös lukijalle). Jefferson ihailee sitä, miten tyylikkäästi voi ilmaista tietojaan. Kun käy ilmi että lahko, johon Simone on liittynyt käyttää itsestään nimitystä Anemos, herra Hild toteaa:

Par ailleurs, et sans vouloir la ramener comme on dit, je vous rappelle qu’”anemos” signifie “vent” en grec ancien. 

Quelle élégance, cet homme ! nota Jefferson au passage, il vous rappelle ce que vous n’avez jamais su.

Muuten, ja tarkoittamatta olla kaikkitietävä, muistutan, että "anemos" tarkoittaa muinaiskreikassa "tuulta".

Mikä eleganssi tässä miehessä! huomasi Jefferson ohimennen, hän muistuttaa asioista, joita emme ole koskaan tienneet.

Jefferson liittyy lahkoon päästäkseen Simonen lähelle. Hän myös tutkii lahkon päämajaa yöllä. Paljastuu, että lahkon johtajat eivät itse noudata sitä, mitä saarnaavat. Heidän opetuksensa ja parannuskeinonsa perustuvat huijaukseen. Kyseessä on selvä “tartufferie”, kuten Jefferson toteaa käyttäen herra Hildiltä oppimaansa sanaa.

Suurta huijareiden paljastusta varten myös Gilbert ja herra Schmitt saapuvat keskukseen. Kaikki ei suju aivan suunnitellusti. Näyttää jopa siltä, että koko pelastusyritys on ollut turha. Jefferson toteaa kuitenkin tehneensä parhaansa, ja Gilbert lohduttaa, että elokuvissa asiat kirkastuvat aina viime hetkellä, kun toivo on menetetty. Ja juuri niin käy nyt.

Romaani päättyy ystävyyden juhlaan.

Jefferson se fâche (‘Jefferson suuttuu’)

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Jefferson odottaa tietoa, pääseekö jatko-opintoihin ihmisten maahan. Eletään joulunalusaikaa. Maa on yöllä peittynyt hohtavaan lumeen. 

Jefferson lähtee aamulla auttamaan Gilbertiä lumen luomisessa autotallin edestä. 

Lumiaura, jota ajaa nutria nimeltä Martial, heittää lisää lunta lapioitavaksi. Jefferson ja Gilbert huomaavat saappaan, joka pistää esiin hangesta. Saappaan sisällä on keltainen sukka. Sukan sisällä jalka. Heidän kuuro ystävänsä, kissa Émile, löytyy hangesta jäätyneenä. Paikalle kutsutut ambulanssilampaat toteavat, että Émile on yhä hengissä, mutta hänen tilansa on kriittinen: hänellä on useita ihonalaisia verenpurkaumia, hän on saanut iskun päähänsä ja kärsii vakavasta hypotermiasta. 

Poliisi on sitä mieltä, että kyse on aurausonnettomuudesta, mutta Jefferson ja Gilbert ovat varmoja, että Émileä on pahoinpidelty. Émile ei tajuihinsa tultuaan ensin itse muista tapahtumasta mitään. Vähän ajan päästä hän kuitenkin muistaa, että oli kuvaamassa lumisadetta yöllä, kun hänen kimppuunsa kävi iso sika ja vei hänen kameransa.

Gilbert-possu kokee syyllisyyttä siitä, että sika on syyllistynyt väkivaltaan. Häntä hävettää niin, että hän välttelee Jeffersoniakin. Jouluaattona he kuitenkin tekevät sovinnon ja päättävät selvittää tapauksen.

Uudessa tutkimuksessa apuna ovat myös Émilen kuurot ystävät. Varsinkin Agathe-oravasta on iso apu. Hän ei ole ollut kuuro syntymästään saakka, joten hän osaa myös puhua ja on taitava huuliltalukija.

Tutkimus lähtee etenemään, kun löytyy turvakameran otos, jossa pahoinpitely näkyy. Paljastuu, että asialla on ollut ihminen, jolla on ollut sikanaamio. Émile on mahdollisesti aiemmalla kuvausretkellään metsässä tietämättään kuvannut jotain, joka ei kestä päivänvaloa – ainakaan hänen kimppuunsa käyneen tyypin mielestä.

Satujen perinteiden mukaisesti seikkailu vie sankarimme metsään. Pahuudella on uudet kasvot. Metsästä ei löydy noidan taloa vaan laittomasti toimiva ongelmajätteenkäsittelylaitos. Eläinetsivät jäävät laitoksen vartijoiden vangeiksi.

Martial – tunteellinen nutria joka ajaa aura-autoa ja joka on varsinainen peto kaikkien moottoriajoneuvojen ratissa – auttaa päähenkilöt vapaaksi lainaamallaan kauhakuormaajalla. Vaara ei kuitenkaan ole ohi. Heti seuraavana yönä Gilbert-possu kaapataan kotoaan. Jeffersonin pelko muuttuu vihaksi. Émile-kissan kuurojen ystävien kanssa hän matkustaa ihmisten maahan etsimään Gilbertiä.

Loppu on onnellinen, kuten pitääkin. Viimeisessä luvussa Jefferson on stipendiaattina ihmisten maassa ja pohtii lajien ja rotujen rajat ylittävää ystävyyttä.

Kirjoissa on viehättävä Antoine Ronzonin mustavalkoinen kuvitus.

Kirjailija Jean-Claude Mourlevat (s. 1952) on saanut arvostetun ALMA (Astrid Lindgren Memorial Award) -palkinnon vuonna 2021. 

Jean-Claude Mourlevat, Jefferson. Gallimard Jeunesse 2020. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kuvitus: Antoine Ronzon. Kansikuva: Lisa D’Andrea. 267 s.

Jean-Claude Mourlevat, Jefferson fait de son mieux. Gallimard Jeunesse 2022. Kuvitus: Antoine Ronzon. Kansikuva: Lisa D’Andrea. 301 s.

Jean-Claude Mourlevat, Jefferson se fâche. Gallimard Jeunesse 2023. Kuvitus: Antoine Ronzon. Kansikuva: Lisa D’Andrea. 277 s.

Pandelis Prevelakis: Ikuinen aurinko

Romaani alkaa päivästä, jolloin 13-vuotias Jorgakis saa tietää isänsä kuolleen, kun häntä rintamalta kotiin kuljettava rahtialus on uponnut torpedon osumasta. Jorgakisin äiti lamaantuu uutisesta. Jorgakis itsekin sairastuu.

Kun Jorgakis viimein parantuu, äiti tuntuu päässeen pahimman yli. Äiti ja poika lähtevät yhdessä retkelle rantakallioille. Heidän palattuaan äiti sanoo unohtaneensa jotain. Hän lähtee uudelleen rantaan eikä enää tule takaisin. Äiti on liittynyt aviomiehensä seuraan hukuttautumalla. Kuoleman tuhoava mahti tehdään selväksi heti kirjan alussa. Eivätkä väkivaltaiset kuolemat jää tähän. 

Sisämaassa, Pijin "kolmensadan savupiipun kylässä", asuva Rusaki-täti noutaa Jorgakisin luokseen asumaan. Rusakin aviomies on kuollut ja hänen ainoa poikansa on rintamalla. On selvää, ettei Rusakin elämä ole ollut helppoa. Siitä huolimatta hänellä riittää rakkautta orvolle sukulaispojalle ja monelle muullekin, niin ihmisille kuin eläimille. 

Kirjan minäkertojana toimii Jorgakis joskus paljon myöhemmin, kun hänestä jo on tullut kirjailija. Romaanin yhtenä sivujuonteena on nuoren miehen kirjailijakutsumuksen herääminen. Ennen kaikkea se on kuitenkin kunnianosoitus poikkeuksellisen suurisydämiselle ja viisaalle kansanihmiselle, lukutaidottomalle Rusaki-tädille. "Ellei vääryyden luoti minua kaada, minä saan vielä koko maailman rakastamaan tätä naista", tuleva kirjailija lupaa juhlallisesti itselleen. 

Rusaki vie soppaa bulgarialaisille sotavangeille. "Elämä on suloista", sanoo tämä kovia kokenut nainen. Hän haluaa suojella elämää, edes muurahaista hän ei halua tapettavan. Hän uskoo jonkinlaiseen sielunvaellukseen: useimmat eläimet ovat olleet ihmisiä ja syntyneet sitten eläimiksi syntiensä tähden tai omasta halustaan. Esimerkiksi myyrä oli haudankaivaja, joka hautasi elävän ihmisen.

Rusaki tuntee kasvien nimet ja käyttötarkoitukset. Hän tuntee myös tähtikuviot ja osaa kertoa niihin liittyvät tarinat. Hänen lauseissaan on kiteytynyttä viisautta:

“Lapsellani on sametinpehmeä nahka, sanoo piikkisikakin.”

“Pyydä Jumalalta armoa, älä oikeudenmukaisuutta.”

“Enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa: jos joku heittää sinua kivellä, heitä sinä häntä leivällä!”

“Ihminen on kuin korkki. Hän ei voi pysyä epätoivonsa syvyydessä.”

Maaseutukylässä aika tuntuu pysähtyneen. Sen elämäntapaan eivät kuulu nykyaikaiset keksinnöt, vaikka romaanissa eletäänkin jo 1940-lukua. Puutarhaa viljellään ja oliiveja poimitaan perinteisin menetelmin. Autoja ei mainita, kuormia kuljetetaan aaseilla ja muuleilla, joskus harvoin hevosella. Pienet hauskat tapahtumat ja poikkeamat elämän rutiineihin tuovat romaaniin kepeyttä ja kreikkalaista eksotiikkaa. Trifillios-aasi osaa avata Rusakin mökin oven yläosan halutessaan syötävää. Kalkinpolttajien vierailu kylän lähelle tuo vaihtelua, ja siihen liittyy tapahtumasarja, jossa naapurikylän pyhimyskuva ensin salaa varastetaan ja sitten yhtä salaa palautetaan. Jorgakis on mukana molemmissa yöllisissä puuhissa.

Teini-ikäiselle Jorgakisille kylä tarjoaa kaiken, mitä hän kaipaa. “Jos nyt väittäisin toivoneeni silloin toisenlaista elämää, niin valehtelisin. Nytkin, kun vain muistelen silloista elämääni, tunnen kuinka sen lämpö virtaa suonissani ja täyttää minut päästä jalkoihin.”

Romaanin Pijin kylän kuvaus perustuu kirjailija Pandelis Prevelakisin (1909–1986) omaan kotikylään. Kylän nimi esiintyy kartoissa muodossa Pigí (kreikan Πηγή). Kylä sijaitsee Kreetan saarella noin kymmenen kilometrin päässä Rethymnonin kaupungista. Uskoisin, että kirjailijaa on symbolisella tasolla miellyttänyt myös nimen merkitys. Pigí merkitsee 'lähdettä'.

Sodan vaikutus tuntuu syrjäisessäkin kylässä. Nuoret miehet ovat rintamalla, kylän työt ovat jääneet naisten, vanhojen miesten ja lasten osaksi. Jos jossakin näki nuoren miehen, hän oli rampa  – “Jumalan tahdosta”. Armeija ottaa pakolla osan kylän aaseista ja muuleista. Kun ainoan hevosen, "kylän kuninkaan", omistajalle paljastuu, että armeija leikkaa takavarikoimiltaan eläimiltä korvan, hän tappaa hevosensa, ettei sen tarvitsisi kokea nöyryytystä. Pikkupojat leikkivät armeijaleikkejä. Jorgakis muualta tulleena joutuu näissä leikeissä kiusatuksi, eikä hän löydä pojista läheistä toveria itselleen.

Kylän reunalla asuu varakas Damolinos, Jorgakisin isän entinen opiskelutoveri. Hän ottaa tehtäväkseen Jorgakisin opettamisen. Damolinos eli Loisos opettaa Jorgakisille tähtien viralliset nimet Rusaki-tädin itse keksimien tilalle. Hän tutustuttaa pojan kirjoihin ja istuttaa tähän rakkauden kieleen ja sen sanoihin. Loisos tartuttaa tulevaan kirjailijaan myös humanistiset arvonsa ja pasifistiset aatteensa. 

– Minä sanon teille, Loisos jatkoi, että me vielä näemme kaikkien niiden kuolevan, jotka eivät kokoa aarteita, jotka eivät osaa varastaa, jotka ruokkivat orpoja. Sota polttaa sadon niin että se palaa kuin ilotulitus; sairaille ja rammoille ei jää jyvän jyvää. Ja mitä niihin tulee, jotka haluaisivat sammuttaa palon, he eivät saa käyttää siihen edes taivaan kastetta. Kuulehan, Jorgakis. Minä pidän sinusta ja tahdon sinun parastasi; mutta vasta sitten sanon sinua pojakseni kun näen sinun uhraavan lihasi varjojen tähden. Siihen uhriin kykenee vain ihminen. Vain hän voi olla nälissään ja silti jakaa ruokansa toisille niinkuin itse nousisi kylläisenä pöydästä. Eläimelle ei ole olemassa oikeutta, kauneutta, totuudenrakkautta. Eläimelle ne ovat varjoja! Ihmiselle nämä varjot ovat hänen ihmisyytensä merkkejä. Rauhan aikana tällaiset sanat eivät ketään hämmästytä. Sodan aikana niitä nimitetään petokseksi...

Loisoksen talossa Jorgakis alkaa myös huomata, että tytöt ovat kovin kiinnostuneita isokokoisesta ja komeasta pojasta. Yhtenä romaanin juoniaiheena ovat nuorukaisen varhaiset eroottiset kokemukset. Loisoksen palvelijatar – ja mahdollisesti rakastajatar – Punahuuli kiusoittelee poikaa, jonka ulkomuoto selvästi miellyttää häntä.  

Loisoksen 17-vuotias veljentytär Aliki osoittaa niin ikään kiinnostusta poikaan. Jorgakis valehtelee tytölle olevansa 15-vuotias, siis vuoden vanhempi kuin on todellisuudessa. Kaupunkilaistyttö Aliki lupaa viedä Jorgakisin vaunuilla meren rantaan uimaan. Jorgakis joutuu – hetkeäkään epäröimättä – pettämään vanhempansa, joille on tehnyt salaisen lupauksen, ettei enää ui meressä, joka riisti vanhemmat häneltä. 

Seuraavana päivänä retki toteutuu. Se on kuvattu runolliseen ja ylevään tyyliin ja on täynnä viittauksia antiikin sankareihin. Merenrantaretkellä on traaginen loppu. Jorgakisin uniin liittyy yksi uusi hiljainen vainaja.

Ruumiillisen täyttymyksen Jorgakis kokee kauniin Angelikin kanssa. Angeliki tovereineen on tullut vuoristokylästä avuksi öljynkorjuuseen. 

Ikuinen aurinko -romaanin alkuperäinen kreikankielinen nimi Ο ήλιος του θανάτου tarkoittaa 'kuoleman aurinkoa'. Meille pohjolan asukkaille aurinko harvoin yhdistyy kuolemaan. Kun aurinko porottaa, päivä on kaunis. Toista on kirjailija Pandelis Prevelakisin kotisaarella Kreetalla. Äskeinen vierailuni Rethymnonissa – palasin kotiin eilen – osoitti, että jo toukokuussa aurinko paahtoi näännyttävästi ja houkutteli etsimään varjoisia paikkoja. 

Romaani ei kuitenkaan kerro auringon tappavasta voimasta. Kuolema ja aurinko yhdistyvät kirjassa toisella tavoin. 

Maalaiskylän elämässä taikausko ja uskonto elävät rinta rinnan. Siellä on voimassa myös verikoston perinne. Rusaki-tädin poika Lefteris on sotilaiden keskinäisessä rähinässä tappanut Spithurenan Ilias-pojan. Lefteris on vapautettu syytöksistä. Hänen on katsottu toimineen itsepuolustustarkoituksessa. Spithurena ja hänen sukunsa vannovat kuitenkin kostoa. Kun Lefteris kaatuu rintamalla, kosto uhkaa Jorgakisia. Tähän todelliseen uhkaan romaanissa palataan ymmärrettävästi usein. Se on koko ajan Jorgakisin ja Rusakin ajatusten taustalla.

Elämän jatkaminen edellyttää uudenlaista suhtautumista kuolemaan. Lohtua Jorgakis saa muiden muassa kylän papilta, joka on Jorgakisin ikäisenä nähnyt omien vanhempiensa kuolevan tulipalossa. Maailmallinen elämä oli sen jälkeen käynyt mahdottomaksi: “Heidän kuolemansa valaisi minua kuin aurinko.” 

Eniten Jorgakis saa kuitenkin tukea Rusaki-tädin kohtalonuskosta. Rusakin tehtävänä on osoittaa, että kuolemalla on myös myönteinen puoli: se opettaa, mikä elämässä on tärkeää ja mikä arvotonta. 

– Kuolema pitelee soihtua ja valaisee meitä.

– Mutta sinähän olet sanonut että kuolema tulee viikatteen kanssa.

– Niin tuleekin sitten kun se tulee leikkaamaan satoa. Mutta siihen hetkeen saakka se loistaa niinkuin aurinko! 

Verikosto toteutuu lopulta, mutta Jorgakis selviytyy hengissä. "Vääryyden luoti" osui toiseen kohteeseen. Tästä kuolemasta, jonka hän vältti, tuli hänelle ikuinen aurinko.

Rethymnonin kaupungintalon edessä on kuvanveistäjä Yannis Pappasin toteuttama kirjailija Pandelis Prevelakisin patsas. Mikäli Ikuinen aurinko -romaanissa on edes hitusen omaelämäkertaa, ymmärrän hyvin, miksi veistoksen kirjailijahahmo on kääntänyt selkänsä merelle ja suunnannut katseensa vuorille.

Romaanin nimiösivun takana todetaan, että Kyllikki Villan suomennos perustuu romaanin saksankieliseen käännökseen. Tällaisia toisen kielen kautta tehtyjä käännöksiä ei nykyisin erityisemmin arvosteta. Asia ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Kielitieteilijä Laura Ivaska, joka on perehtynyt Kyllikki Villan kirjeenvaihtoon Pandelis Prevelakisin kanssa, on saanut selville, että Kyllikki Villa käytti apuna myös romaanin tanskankielistä painosta sekä alkuperäistä kreikankielistä tekstiä. Tanskankielisen käännöksen tekijä oli puolestaan käyttänyt apunaan myös suoraan kreikasta tehtyä englanninkielistä käännöstä. Villan suomennos perustuu siis neljään kieliversioon: saksalaiseen, tanskalaiseen, englantilaiseen ja kreikkalaiseen. Suomennos on siis varmaan hyvin luotettava. Sujuva ja uskottava se ainakin on.

Pandelis Prevelakis, Ikuinen aurinko. WSOY 1963. Alkuteos Ο ήλιος του θανάτου (Kuoleman aurinko). Saksankielisestä käännöksestä Die Sonne des Todes suomentanut Kyllikki Villa. 278 s.

Jacqueline Harpman: En quarantaine / Le placard à balais / La forêt d'Ardenne

On murheellista, että belgialainen Jacqueline Harpman (1929–2012) ei ehtinyt nauttia huomiosta, joka on viime vuosina kohdistunut hänen romaaniinsa En ole koskaan tuntenut miehiä. Toisaalta on ilahduttavaa, että hyvä romaani kestää aikaa ja voi nousta uuteen suosioon kauan ilmestymisensä jälkeen. Jacqueline Harpmanin tuotannossa olisi muitakin teoksia, joille soisi uuden tulemisen. Kolme pitkää novellia ilmestyykin piakkoin englanniksi kokoelmassa nimeltä We Were Forbidden. 

Kyseiset novellit ilmestyivät alun perin itsenäisinä pikku kirjoina. Ihastuttuani Harpmanin kauniiseen klassiseen tyyliin ja hieman sarkastiseen huumoriin olin jo ehtinyt hankkia ne itselleni alkuperäisinä painoksina ranskalaisesta nettiantikvariaatista. 

Harpmanin tyyli-ihanteet ovat 1700-luvun kirjallisuudessa. Esimerkiksi imperfektit ovat miltei poikkeuksetta passé simple -muotoisia. Tämä muoto on nykyään selvästi kirjallinen, puhekielessä passé composé on lähes sääntönä. 

Novellit (tai novellat tai pienoisromaanit – mitä nimeä itse kukin niistä haluaakaan käyttää) eroavat toisistaan selvästi. En quarantaine ('Karanteenissa') on kiukkuinen selonteko lapseen kohdistuneesta vääryydestä. Se vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta. Aikuisen katse lapsen ehdottomuuteen tuo tarinaan kuivaa huumoria. Le placard à balais ('Siivouskomero') on leikkisä tarina nuoren naisen voimaantumisesta. Novelli alkaa elämäkerrallisesti, mutta mielikuvituksen voimalla sen minäkertoja vaihtaa persoonaa yksitoikkoisen junamatkan ratoksi. La forêt d'Ardenne ('Ardennen metsä') on kertomuksista sävyltään vakavin. Sen perusasetelma muistuttaa romaania En ole koskaan tuntenut miehiä. Ihmisjoukko vaeltaa päämäärättä tietämättä, onko maailmassa enää jäljellä muita ihmisiä. Miksi Harpman palasi aiemman romaaninsa teemoihin? Minun veikkaukseni on, että hän halusi osoittaa, että eksistentiaalinen ahdistus on koko ihmiskunnan osa, ei ainoastaan naisten kuten aiemmassa romaanissa.

Kerron tässä vielä hieman lisää näistä novelleista. Lue lisää, jos et pelkää juonipaljastuksia. 

En quarantaine ('Karanteenissa')

Novellin minäkertoja ja Henriette Serrano ovat parhaat ystävykset. He ovat 15-vuotiaita ja samalla luokalla koulussa Casablancassa, minne heidän perheensä ovat paenneet toista maailmansotaa. Vaikka ovatkin ystäviä, tytöt väittelevät lähes kaikesta. Kertojan ateismi aiheuttaa kiihkeimmät kiistat. Novellin kertoja perustaa väitteensä järkeen ja tekee mielellään naurunalaisiksi Henrietten tunneperäiset argumentit.

Novellissa on paljon pohdintaa siitä, miten 1940-luvun lasten elämä erosi myöhemmistä ajoista. Koulu oli elämän keskus ja siihen suhtauduttiin vakavasti. Teinitytöt olivat lähes täysin tietämättömiä seksiin liittyvistä asioista. Susanne Pinédaa oli kuulemma jo kuitenkin suudeltu. Kertojakin on lukenut Proustia ja Coletten Claudine-romaaneja ymmärtämättä mitään niiden seksuaalisista viittauksista. 

Koulussa annettu kirjoitustehtävä rikkoo tyttöjen välit. Tehtävä perustuu Horatiuksen säkeeseen "Dulce et decorum est pro patria mori" (On suloista ja sopivaa kuolla isänmaan puolesta) ja oppilaiden tulee tässä hengessä pohtia runoilija Charles Péguyn säkeitä "Onnellisia ne jotka kuolivat maansa puolesta – Onnellisia kypsät tähkät ja korjattu vilja." 

Henriette saa kirjoitelmastaan kiitettävän arvosanan sen kielivirheistä huolimatta. Minäkertoja saa omastaan vain keskinkertaisen. Henrietten tunteisiin perustuva teksti on miellyttänyt opettajia enemmän kuin kertojan kielellisesti täydellinen kirjoitelma, jossa hän oli todennut omasta mielestään rationaalisesti, että Péguy sai mitä halusi: hän kuoli ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. 

Kertojaa loukkaavat opettajien kommentit siitä, että hänen tunteensa ovat jotenkin puutteelliset, koska hän ei ole ranskalainen. Jacqueline Harpman oli belgialainen kuten ilmeisesti novellin kertojakin. Opettajien puolelta kyseessä saattoi tosin olla myös peitelty viittaus kertojan juutalaisuuteen. Sen takia häntä ei ollut huolittu yhteen Casablancan kouluista.

Tyttöjen kiista jatkuu vielä kotimatkalla. Henriette on huolissaan vanhemmasta veljestään, joka on rintamalla. Kertoja ei voi olla ihmettelemättä, miksi Henriette murehtii. Velihän pääsee Henrietten mielestä suoraan paratiisiin, jos kuolee isänmaan puolesta. Tosin tasapuolisuuden nimissä niin varmasti pääsevät myös kuolleet saksalaiset sotilaat, joten paratiisissa saattaa olla ahdasta. 

Henriette paljastaa seuraavana päivänä rehtorille, mitä kertoja on sanonut. Kertoja ja Henriette kutsutaan rehtorin kansliaan.

Asioiden tavanomainen kulku oli muuttunut: koulussa oli skandaali ja minä olin siihen osallisena. Tuohon aikaan ja siinä paikassa kyse ei voinut olla seksistä eikä huumeista: vietin nuoruuteni ihailtavalla vuosisadalla, jolloin voitiin vielä järkyttyä ajatuksista, niin tärkeiltä ne tuntuivat. Minussa näette jäänteen menneeltä ajalta.

Kertojaa loukkaa se, että opettajat asettuvat Henrietten puolelle edes kuuntelematta hänen perustelujaan. Kun hän haluaa tietää, miksi hänen ja Henrietten yksityinen keskustelu on muuttunut julkiseksi asiaksi, häntä syytetään huonosta käytöksestä. Häneltä vaaditaan anteeksipyyntöä. Jos hän kieltäytyy, hän joutuu neljänkymmenen päivän karanteeniin. Toisin sanoen hän saa käydä koulua ja hänen täytyy tehdä koulutehtävät, mutta kukaan ei saa puhua hänelle eikä hän saa puhua kenellekään. Jos hän puhuu, muut eivät saa kuunnella.

Nyt seuraa novellin ydin. Kertoja oli tunnollinen oppilas. Hän kammosi ajatustakin karanteenista. Hänellä ei ollut mitään anteeksipyytämistä vastaan. Oli järkevää välttää karanteeni pyytämällä anteeksi. Opettajatkin uskoivat hänen järkevyyteensä. Kukaan ei uskonut, ettei hän antaisi periksi.

Ja kuitenkin, kuten kertoja toteaa: "Onko syytä ottaa sellaisia riskejä viisitoistavuotiaan tytön kanssa?" Kertoja ei pysty sanomaan syyttäjilleen sanaakaan. (Hän kertoo, että hänen aviomiehensä käytti tästä piirteestä kolmekymmentä vuotta myöhemmin nimitystä cogitus interruptus.)

Oliko kyseessä ylpeys? "Luulin olevani ujo lapsi: sisälläni oli teräksinen tyttö, leppymätön ja taipumaton."

Kertojalle on järkytys, että muut oppilaat noudattavat karanteenia myös koulun ulkopuolella. Kun se päättyy, muut alkavat jutella hänelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei kuitenkaan puhu koulutovereilleen. "Pistin kaikki karanteeniin." Kesäloman aikana sota päättyy ja kertoja poistuu Casablancasta puhumatta enää kertaakaan Henrietten kanssa. "Olin löytänyt yksinäisyyden ja ylpeyden, kaksi hirviötä jotka liittoutuvat helposti ja syövät isäntänsä."

Novelli laajenee lopussa esseeksi, joka puolustaa rationaalista ajattelua. Kertoja toteaa, ettei siedä nuorille annettuja neuvoja, koska aina ne kuullessaan hän on taas viidentoista ikäinen ja raivoissaan. Hän myös toteaa, ettei koskaan aloita dekkaria varmistumatta ensin siitä, että siinä hyvät voittavat ja pahoja rangaistaan.

Entinen päivätyöni opettajana sai minut lukemaan tämän novellin vahvasti eläytyen. Murrosikäisten opettajana opin jo varhain, ettei opettajan pidä antautua tilanteeseen, jossa hän arvovaltansa säilyttääkseen joutuu menettelemään julmasti tai epäoikeudenmukaisesti.

Le placard à balais ('Siivouskomero')

Kotimatkalla Pariisista, jossa on ollut signeeraamassa kirjojaan, kertoja vaihtaa vaunua junassa. Yllättäen hän vaihtaa myös aikakautta. Hän päätyy 1920-luvulle. Hänen vaatetuksensa vaihtuu kyseisen aikakauden mukaiseksi. Mikä hämmästyttävintä hänestä tulee kaunis 22-vuotias nainen, joka on ollut kuusi vuotta naimisissa tuomarin kanssa. Madame d’Afflighem on palaamassa kotiin hyvästeltyään juuri rakastajansa.

Rouva d’Afflighem ja komea tykistöupseeri Ulrich ovat tavanneet eräissä juhlissa ja tunteneet heti vetoa toisiinsa. He ovat lähteneet etsimään hotellihuonetta mutta päätyneet kiireissään rakastelemaan siivouskomeroon. Seksi on täysin erilaista ja tyydyttävämpää kuin aviopuolison kanssa.

Rouva d'Afflighem – Hortense, kuten kertoja huomaa hänet nyt nimenneensä – alkaa suunnitella aviopuolisonsa murhaa. Kertoja miettii kuitenkin myös muita vaihtoehtoja tarinan etenemiseen. Novelli leikkii nopeilla näkökulman vaihdoksilla. Uudessa fantasiassa vanha rakastaja, herra X, ottaa naiseen yhteyttä vaimonsa kuoleman jälkeen. Palaisivatko he yhteen? Kannattaako kertojan luopua vapaudestaan? "Kun nainen lyöttäytyy yhteen rakastajan kanssa, tästä tulee aviopuoliso ja kaikki alkaa alusta."

Novellin kertoja miettii: "Olisiko rouva d'Afflighemilla viisautta pysyä leskenä?" Sitten hän muistaa: "Ensin hänen täytyy tulla leskeksi."

Kertoja on edelleen junassa. Vaatetus on vaihtunut taas nykyaikaiseen. "Tajusin, että Hortense oli vaihtunut yksikön ensimmäisestä kolmanteen persoonaan; en ollut enää rouva d'Afflighem: siitä syystä hän oli vielä enemmän olemassa."

Hortense suostuttelee palkkamurhaajan tappamaan miehensä, joka tosin on kaikkien – paitsi kertojan – tietämättä kuolemassa vakavaan tautiin muutenkin. Seuraa kertojan pitkä pohdinta omasta kuolemastaan ja kuolemasta yleensä.

Lopuksi kertoja palaa vielä leskeksi jääneeseen Hortenseen. Hän ei koskaan saa lasta. Kertoja toteaa, että Barbey d'Aurevillyn romaanissa Le bonheur dans le crime on mukana 1800-luvun uskomuksia: liiallinen rakastelu estää sen rakastavaisia Hauteclairea ja Savignya saamasta lapsia. (Sivumennen sanoen myös Jacqueline Harpman on kirjoittanut romaanin nimeltä Le bonheur dans le crime.)

Totuus on, että Madame d'Afflighem oli Hauteclairen tavoin hedelmätön; joskus luonto ei asetu moraalin palvelukseen, ja raskaus, tuo rangaistus, jonka kirjallisuus mieluusti langetti naisten huonolle käytökselle, ei kohdannut häntä.

     Tuli aika, jolloin junamatkat tuntuivat hänestä tylsiltä. Hänellä oli toinen rakastaja. Ei tiedetä, tapahtuiko tämä siivouskomerossa.

La forêt d’Ardenne ('Ardennen metsä')

Sotilasosasto on jo vuosia vaeltanut äärettömältä vaikuttavassa metsässä. Alun perin heitä oli 150, nyt jäljellä on 37. Ryhmään kuuluu sekä miehiä että naisia. Heillä on aseet, mutta ammukset ovat vähissä. Naiset on koulutusvaiheessa steriloitu, jotta leirioloissa vaarallisilta raskauksilta vältyttäisiin. Sterilointi on peruttavissa, mutta se edellyttäisi leikkaussalia. Heidän vaatteensa ovat repaleina. He pyydystävät jäniksiä ja villisian porsaita ruoakseen. He puhuvat kuiskaten, silloin harvoin kuin puhuvat. Menneisyys on heille jo tuttu, heillä on yhteiset kokemukset, tulevaisuudesta ei ole tietoa. "Ruoan hankkimisen ja kävelemisen lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä."

Novellissa on minäkertoja mutta usein hän puhuu me-muodossa aivan kuin pitkä yhteinen vaellus olisi tehnyt heistä yhden olennon. Useita henkilöistä mainitaan myös nimeltä, varsinkin silloin kun he tekevät jotain juuri heille ominaista tai esittävät muista poikkeavia ajatuksia.

Joskus he yrittävät elvyttää muistojaan: Sylvain oli opettaja, Dominique arkkitehti, Renaud ja Albert olivat lääkäreitä…  He toteavat, etteivät enää osaisi käyttää ammattiensa työvälineitä. Nyt heidän pitää osata valmistaa ansoja ja onkia.

He eivät tiedä, onko sota jo loppunut. Koskaan ei näy lentokoneita, ei kuulu tykkien ääntä. Joskus he kohtaavat asfalttiteitä, jotka luonto on valtaamassa. He eivät voi olla varmoja edes siitä, onko muita ihmisiä enää ollenkaan jäljellä. He ovat epätietoisia siitä, pitääkö heidän odottaa uusia määräyksiä tai etsiä muita eloonjääneitä, joita voisivat aseillaan suojella. Heille on kerrottu, että heihin on istutettu jälkihypnoottisia määräyksiä, mutta he eivät tiedä, mikä ne laukaisisi. Aline arvelee, että he ovat kuolleet; se mitä he pitävät metsänä, on kiirastuli. Novellin lopussa vihjataan myös siihen, että kaikki on ennallaan ja kyseessä on yhteinen uni.

Novelli kuvaa ihmisryhmää, joka seuraa ohjesääntöä ja pelkää rikkovansa ohjeita, vaikka ohjeet ovat jo kauan sitten menettäneet merkityksensä. Näiltä osin näen tässä allegorian ihmiskunnan toiminnasta: seuraamme vakiintuneita toimintamalleja, vaikka niillä ei ole käyttöä nykyisessä tilanteessamme ja vaikka ne saattavat jopa olla vahingollisia. Ajatelkaapa vain, kuinka yksimielisesti jatkuva talouskasvu nähdään välttämättömäksi. Sen kai kuvitellaan korjaavan ilmastommekin, vaikka hyvin tiedämme, että talouskasvu nopeuttaa ilmastokatastrofia.

Huomattava muutos yksitoikkoisuuteen tulee, kun osasto saapuu tyhjään kylään, jonka rakennukset ovat täysin ehjiä aivan kuin sieltä olisi poistuttu hyvässä järjestyksessä. Kulkiessaan läpi kylän sotilaat nimeävät tuttuja asioita, joita eivät ole nähneet pitkään aikaan: ikkunat, ovi, parveke...

Antoine on ollut lukkoseppä, ja Alberte, joka on juuri ennen sotilaskoulutustaan valmistunut sähköasentajaksi, on ohjesäännön vastaisesti piilottanut työkalunsa varusteidensa joukkoon. Heidän avullaan päästään sisään taloihin, joista löytyy enemmän tarvikkeita kuin sotilaat osasivat toivoa: vaatteita, ompelutarvikkeita, säilykkeitä, suolaa, öljyä, viiniä, jauhoja... Talojen villiytyneet puutarhat tuottavat yhä yrttejä. Päätetään jättää taloihin viesti, jossa luvataan korvata kaikki, mitä on otettu. Kurinalainen käytös järjettömässä tilanteessa vaikuttaa huvittavalta.

Illalla järjestetään juhla-ateria. Piano tuodaan ulos, on soittoa ja tanssia. "Muistimme että olimme miehiä ja naisia." Yöpuulle hiivitään pareittain.

Viikon päästä sotilaat jatkavat matkaa. Vaellus jatkuu kuten ennenkin, kunnes uudetkin vaatteet ovat lopussa. Päät ovat harmaantuneet, kasvot uurteilla. Naisten ei enää tarvitse huolehtia kuukautisten vuoksi. Kun enää seitsemäntoista on jäljellä, he haluaisivat palata kylään ja nukkua vuoteissa sen ajan, mikä heillä vielä on jäljellä. Kylää ei kuitenkaan enää löydy. Kaikki kukkulat ovat samannäköisiä.

Novellin kertoja pohtii lopuksi sitä, miten heidän taloihin jättämänsä viestit vähitellen menettävät merkityksensä. Ei voi olla ajattelematta, että Jacqueline Harpman kirjoittaa tässä myös kirjallisen luomistyön katoavasta luonteesta:

Vain lukija antaa merkityksen kirjoitetulle viestille; ilman sitä se on kuin mikä tahansa sattumanvarainen jälki; oksa, jota tuuli hakkaa seinään, ei ole morsetusta eikä puhu kenellekään. Vähitellen huolellisesti muodostetuista kirjaimista tulee merkityksestään riisuttu ilmiö.

Jacqueline Harpman, En quarantaine. Éditions mille et une nuits 2001. 53 s.

Jacqueline Harpman, Le placard à balais. Le grand miroir 2003. 55 s.

Jacqueline Harpman,  La forêt d'Ardenne. Le grand miroir 2004. 41 s.

Alan Judd: The Devil's Own Work

Omista kirjalöydöistään kertovassa teoksessa Jacob's Room Is Full of Books kirjailija Susan Hill kirjoitti ylistävästi tästä Alan Juddin jokseenkin tuntemattomasta pienoisromaanista. Kyseessä on yliluonnollisilla aineksilla maustettu trilleri. Se tavoittelee myös kauhuvaikutelmaa, mutta tällä kertaa olin lukiessani sen verran rationaalinen ja epäuskoinen, että minulta kylmät väreet jäivät tavoittamatta.

Romaanin kertoja, jonka nimeä ei mainita, on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta yhdessä Edwardin kanssa. Edwardin sukunimeä ei mainita, mutta se onkin turhaa, koska Edwardista on tullut kuuluisa kirjailija, yksi postmodernin kirjallisuuden kärkinimistä. Kertoja on päätynyt englannin kielen opettajaksi perusopetukseen.

Vaikka kertoja pitää Edwardia ystävänään, jopa aivan parhaana, hän huomaa myöhemmin, ettei tiedä tästä juuri mitään. Edwardin eloisa tapa keskustella hämärtää sen, ettei Edward paljasta mitään itsestään. Edwardia ympäröi salaperäisyyden aura. Hänessä on jotakin levottomuutta herättävää. 

Edward on tullut kirjallisen maailman tietoisuuteen kirjoitettuaan laajan kriittisen artikkelin vanhemman polven kulttikirjailijan, O. M. Tyrrelin, uusimmasta romaanista. Eristäytynyttä elämää viettänyt 85-vuotias Tyrrel on tämän jälkeen kutsunut Edwardin kotiinsa Ranskan Villefrancheen. Kirjailijoiden keskustelu on tarkoitus myöhemmin julkaista artikkelina.

Jotain odottamatonta tapahtuu. Kirjailijoiden tapaamista seuraavana aamuna Tyrrel löytyy kotoaan kuolleena. Hän on saanut sydänkohtauksen. Kirjailijat ovat keskustelleet muun muassa kirjoitustottumuksistaan ja Tyrrel on paljastanut kirjoittavansa aina käsin vanhanaikaisella mustekynällä. Edward ja Tyrrel ovat illan lopuksi käyneet jonkinlaisen henkien taistelun runsaan viskin kera, mutta Edward väittää – valheellisesti kuten myöhemmin on käynyt ilmi – että Tyrrel on ollut kunnossa, kun Edward on poistunut puolen yön jälkeen. Juuri ennen kuolemaansa Tyrrel antoi – tai Edward riisti sen väkisin hänen käsistään – käsikirjoituksen, josta Tyrrel väitti saaneensa innoituksen kaikkiin kirjoihinsa. Poliisin mielestä vanhan ja hauraan Tyrrelin kuolemaan ei liity mitään epäilyttävää.

Mysteeri syvenee, kun kertoja vierailee Edwardin työhuoneella Lontoossa hakemassa omistuskirjoitusta Edwardin uuteen romaaniin. Kun Edward vielä miettii, mitä kirjoittaisi, kertoja kuulee mustekynän rahinan karkealla paperilla. Edward on yllättynyt, että kertojakin kuulee äänen. Hieman myöhemmin hän selittää että kyseessä on ehkä hänen mielikuvituksensa aikaansaama poltergeist-ilmiö. 

Kertojan suureksi hämmästykseksi Tyrrelin entinen naisystävä, Eudoxie, on kuin kotonaan Edwardin asunnossa. Eudoxiella vaikuttaa olevan suuri määräysvalta siihen, mitä Edward kirjoittaa. Kertoja saa vaikutelman, että Edward on kuin vanki. Mutta kenen? Tai minkä? Joka tapauksessa Edward alkaa tuottaa menestysromaaneja kuin liukuhihnalta yhden toisensa jälkeen.

En paljasta juonesta enää kovin paljon enempää, koska trillerin teho perustuu aina jossain määrin yllätykseen. Romaanin kerrontaratkaisusta on kuitenkin turvallista kertoa. Se oli erityisesti mieleeni. Alan Judd on kirjoittanut myös elämäkerran kirjailija Ford Madox Fordista. Minusta tuntui, että hän oli tähän pienoisromaaniinsa ottanut oppia Fordin Kelpo sotilas -romaanista. 

Kertojan tarina perustuu hänen omiin havaintoihinsa – hänkin on ollut Villefranchessa Tyrrelin kuoleman aikoihin – sekä hänen eri aikoina Edwardin kanssa käymiinsä keskusteluihin. Asioiden oikea laita on paljastunut kertojalle vähitellen. Esimerkiksi Tyrrelin kuolemasta Edward on antanut kolme erilaista versioita. Kerronnassa on näin ollen mukana useita aikatasoja. Kertoja myös pohtii koko ajan kirjallisen ilmaisun luonnetta ja sen suhdetta kirjailijan aitoon yksilölliseen sielunelämään. Hän on välillä kadottanut Edwardin näkyvistään pitkäksi aikaa, lopettanut jopa tämän kirjojen lukemisen, kun on huomannut että jatkuvalla syötöllä julkaistut ylistetyt teokset ovat sisäisesti tyhjiä.  

Kertoja on muuttunut tapahtumien aikana. Hän katsoo entistä minäänsä kokemuksen tuomalla viisaudella. Hän on nuorena ollut innokas postmodernin kirjallisuuden puolestapuhuja, mutta toteaa nyt teeskennelleensä muiden mukana. Hänestä on tullut "vanhanaikainen". Kertojan pohdinnoista löytyy myös selitys pienoisromaanin nimelle:

It was the new truths that failed me, not the old ones, and I do now believe that anything that confuses reality and unreality, or that attempts to equate the two, is the devil's own work.

Kertoja ei pysy täysin sivustakatsojana. Koko hänen perheensä tulee vedetyksi mukaan tarinan juonen käänteisiin. Hän joutuu analysoimaan omaa tahdottomuuttaan ja kyvyttömyyttään suuriin tunteisiin, sitä mikä tekee hänestä oman elämänsä sivuhenkilön. 

Romaani kuvaa myös kirjailija Edwardin tuskaista yritystä palata omaan kirjalliseen ilmaisuunsa, jonka hän on eräänlaisessa faustisessa vaihtokaupassa menettänyt. Hänestä on tullut kuuluisa ja upporikas, mutta kamppailu pakonomaista kirjoittamista vastaan on tehnyt hänestä alkoholisoituneen ja toisia ihmisiä kylmästi hyväksikäyttävän ihmisraunion.

Suuri osa romaanista sijoittuu Ranskan Rivieralle minulle tuttuihin maisemiin. Outoa oli vain se, että Ranskan viidenneksi suurinta kaupunkia, Nizzaa, ei mainita kirjassa kertaakaan. Kertoja perheineen muuttaa Antibesiin, jossa asuvat myös Chantalin, kertojan ranskalaisen puolison, vanhemmat. Edward puolestaan asettuu asumaan Villefrancheen kirjailija Tyrrelin entiseen kotitaloon. Oli mukavaa kuljeskella kertojan matkassa Antibesin tutulla vihannestorilla ja Villefranchen vanhan kaupungin kujilla ja linnoituksen seutuvilla. Sen muurin vieressä minulla ja puolisollani oli vakituinen lukupaikkamme yhdellä pitkällä kesälomamatkalla.

Alan Judd, The Devil's Own Work. HarperCollins 2001. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1991. 91 s.

Guy de Maupassant: Mont-Oriolin kylpylä

Guy de Maupassant (1850–1893) on tullut tunnetuksi ennen kaikkea novelleistaan. Niiden selkeän rakenteen ja melko helposti avautuvan ranskan kielen takia kirjahyllyyni on päätynyt kymmenen hänen novellikokoelmaansa. (Maupassantin menestykselle kateellisen Edmond de Goncourtin mielestä Maupassant ei kirjoittanut ainoatakaan mieleenpainuvaa lausetta. Vieraskieliselle lukijalle kielen konstailemattomuus on oikeastaan vain etu.) 

Maupassantin romaaneja en tätä ennen ollut lukenut, ellei romaaniksi lasketa teosta Sur l'eau, jossa kirjailija kertoo päiväkirjan muodossa purjehdusretkistään Ranskan "asuurirannikolla".

Mont-Oriolin kylpylä sijoittuu nimensä mukaisesti kylpylämiljööseen. Romaani alkaa vanhasta Envalin kylpylästä, joka sijaitsee Auvergnessa Keski-Ranskassa. Vanhalle kylpylälle syntyy kilpailija, kun kallion räjäytyksen yhteydessä lähistöltä löytyy uusia vulkaanisia lähteitä. Uusi kylpylä ja kasino saavat nimen Mont-Oriol alueen alun perin omistavan Oriolin suvun mukaan. Taloudelliset hankkeet ja kylpylässä viriävät rakkaussuhteet muodostavat romaanin keskeisen juoniaineksen. Romaanin toisen osan tapahtumat sijoittuvat upouuteen kylpylään vuosi alun tapahtumien jälkeen.

Taloudellisen toiminnan alkuunpanijana on pariisilainen pankkiiri Andermatt. Tämä käytökseltään miellyttävä mies uskoo rahan jalostavaan voimaan. Hän uskoo myös tuntevansa tarkasti asioiden rahallisen arvon eikä ole halukas maksamaan mistään enempää. Kyse ei siis ole saituudesta, hän korostaa.

Andermatt on mennyt naimisiin markiisi de Ravenelin tyttären Christianen kanssa pari vuotta aiemmin. Andermattin varallisuuden takia on voitu sivuuttaa se haitta, että hän on juutalainen. Christiane on romaanin alussa 21-vuotias. Hän on saapunut Envalin kylpylään miehensä, isänsä ja veljensä kreivi Gontran de Ravenelin kanssa. Yksi vierailun tarkoituksista on selvittää, miksei Christiane vielä ole raskaana.

Andermattien ja de Ravenelien seurueeseen kuuluu myös Gontranin ystävä Paul Brétigny, upporikas nuorukainen, joka haltioituu herkästi, lausuu Baudelairen runoja ja yrittää selvästi tehdä vaikutuksen Christianeen. 

Sillä aikaa kun Andermatt käy neuvotteluja uuden kylpylän perustamisesta ja keskittyy maa-alueiden hankkimiseen, elämään kevyen iloisesti suhtautuvat de Ravenelit huvittelevat. Christiane alkaa tuntea vetoa Paul Brétignyyn, jonka tunteellisuus ja innostumiskyky eroavat selvästi hänen järkiperäisen aviomiehensä tavoista.

Siinä vaiheessa, kun kävi ilmeiseksi, että Christiane ajautuu avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, aloin miettiä, millaisen itsemurhan Maupassantin sankaritar valitsisi. Yksi teoksen harvoista ilonaiheista oli se, että Maupassant petti odotukseni.

Monet ranskalaiset 1800-luvun romaanit muuntelevat kielletyn rakkauden teemaa. Tämän teeman esikuvana voitaneen pitää Gustave Flaubertin romaania Rouva Bovary. Romaanin vaikutus ylsi kauas Ranskan ulkopuolellekin. Se näkyy Leo Tolstoin Anna Kareninassa ja Henrik Ibsenin Nukkekodissa. Läikkyihän se meille Suomeenkin: Minna Canthin Salakari on komeasti tiivistetty versio teemasta. Ranskalaisten romaanien suurkuluttaja Juhani Aho kokeili teemaa Papin rouva -romaanissaan.

Maupassantin Christiane ei juo myrkkyä eikä hyppää junan alle. Hän ei menetä järkeään syyllisyyden tunteen takia eikä muuta pois kodistaan. Hän palaa järkiavioliittoon, joka ei kuitenkaan ole rakkaudeton. Hän tuntee tuskaa rakastetun menettämisestä – sehän oli tietysti väistämätöntä – mutta hän voi suunnata rakkautensa lapseensa.

Minun oli vaikea päästä sisään romaanin tunnelmaan. Paulin käsitys surkeasta elämästä muistutti minun käsitystäni onnesta: "Voi, onko olemassa mitään murheellisempaa kuin nousta joka aamu vailla polttavaa kaipuuta, suorittaa tylsästi aina samoja tehtäviä, juoda kohtuullisesti, syödä varovaisesti ja nukkua levollisesti kuin sieluton luontokappale?" Christianeen Paulin asenne selvästi kuitenkin vetosi. Hän haaveilee elämästä rakastetun miehen kanssa kaukana muista ihmisistä: "Siellä ei kuulisi ihmisten ääniä eikä elämän kohinaa, siellä olisi seurana vain rakastettu mies, jonka pää lepäisi jumaloidun naisen sylissä. Ja naisen katsellessa sinistä järveä mies katselisi häntä, kuiskaisi hänelle helliä sanoja ja suutelisi hänen sormenpäitään.” 

Olenko ainoa, jonka mielestä silmien ja sormenpäiden nuoleminen ei ole sytyttävää? No, välillä Paul suutelee myös Christianen nilkkoja ja jopa maan tomua, johon kuu luo Christianen varjon. Maupassantia pidetään realistina, mutta tässä romaanissa riitti siirappia. En uskalla kuitenkaan suositella tätä edes rakkausromaanien ystäville, sillä rakkauskohtauksissa on ehkä sittenkin liian vähän chiliä nykyiseen makuun. Ja ehkä romaanin loppu on liian arkinen ja masentava. 

Paul Brétigny menettää nopeasti kiinnostuksensa Christianeen siinä vaiheessa, kun käy ilmi, että Christiane odottaa lasta.

Christiane ei ymmärtänyt, että tämä mies kuului rakastajain, mutta ei isien rotuun. Heti saatuaan tietää hänen olevan raskaana Paul oli etäytynyt rakastajattarestaan ja alkanut vastoin tahtoaankin vieroksua häntä. Hänen mielilauseitaan oli aina ollut, että nainen, joka oli hedelmöitynyt, ei enää ollut kyllin arvokas rakastettavaksi.

Paulin mielestä "äitiys teki naisesta eläimen". Säälistä Paul suostuu vielä kerran suutelemaan Christianen silmiä. Siis silmiä! Tässä tyypissä on jotain pahasti vialla! Myöhemmin käy ilmi, että tämän kaunosielun omaisuus on peräisin jauhokaupoista. Hänen isänsä oli mylläri.

Paulin kylmeneminen ei jää Christianelta huomaamatta. Hänellä on itsetuhoisia ajatuksia. Myös myötätunto köyhien ihmisten kärsimystä kohtaan ensimmäistä kertaa avautuu tälle iloluontoiselle ja etuoikeutetulle tytölle. Maupassant käyttää tehokkaana symbolina Christianen tiellä näkemää aasia, jonka sen omistaja on piiskannut hengiltä. Tuskaisissa houreissaan Christiane samastuu kuolleeseen aasiin.

Minua hämmästytti myös Andermattin uskomaton naiivius. Hän on liike-elämässä tarkka psykologi, mutta tarkkanäköisyys ei ulotu kodin seinien sisälle. Missään vaiheessa hän ei epäile, että lapsi, jota Christiane alkaa odottaa, ei olisi hänen. Yritin – turhaan – löytää vihjeitä myös siitä tulkinnasta, että Andermatt on tietoinen asiain oikeasta tilasta, mutta on päättänyt olla välittämättä, koska saa kaipaamansa perillisen.

 

Koomista kevennystä romaaniin tuovat keskenään kilpailevat lääkärit erikoisine hoitomenetelmineen. Yksi lääkäreistä on kehitellyt "lääkeopillis-koneellisen voimistelulaitoksen", jossa potilas voi istuallaan saada liikuntaa, kun hänen jäseniään liikutetaan konevoimalla. Eniten liikuntaa tosin saa palvelija, joka käsivoimin pyörittää koneistoa. Muuan toinen lääkäri määrää kaikkiin vaivoihin valkoviiniä.

Christianen veli Gontran kosiskelee taloudellisista syistä ensin yhtä ja sitten toista upporikkaan Oriolin tyttäristä. Tilanteeseen liittyvän dilemman Maupassant selittää varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, aivan kuin hän olisi jo unohtanut sen selvittäneensä tai – mikä pahempaa – aivan kuin hän ei luottaisi lukijan käsityskykyyn.

Ehkä myöhemmin yritän vielä jotain toista Maupassantin romaania. Siihen asti tyydyn lukemaan uudelleen hänen novellejaan. Niiden selkeä ja dramaattinen juoni on vedonnut myös elokuvan tekijöihin. Josef von Sternbergin ohjaama Shanghai Express perustui Maupassantin novelliin Boule de suif (Rasvapallo). Samasta novellista otti vaikutteita myös John Ford lännenelokuvaansa Stagecoach (Hyökkäys erämaassa). Veljeni on kertonut, että Maupassantin psykologiseen kauhunovelliin Le Horla perustuvaa ranskalaista lyhytelokuvaa käytettiin 1970-luvulla psykiatrian opintojen havaintomateriaalina Tampereen yliopistossa.

Viime kesän Pariisin-matkalla etsiskelin Montparnassen hautausmaan sokkeloiselta vanhalta puolelta Maupassantin hautaa. Se löytyi lopulta Google Mapsin avulla. Seurasin vain sinistä pistettä.

Guy de Maupassant, Mont-Oriolin kylpylä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1929. Ranskankielisestä alkuteoksesta Mont-Oriol (1887) suomentanut Arvi Nuormaa. 366 s.

Patrick White: Ne jotka vaunuissa ajavat

Patrick White (1912–1990) on toistaiseksi ainoa Australian kansalainen, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. White palkittiin vuonna 1973. (Etelä-Afrikasta syntyisin oleva J. M. Coetzee otti Australian kansalaisuuden vasta kolme vuotta palkintonsa saamisen jälkeen.) 

Ne jotka vaunuissa ajavat oli minulla pääsiäislukemisena kesämökillä. Haltioitumisen kyvystä ja mystisestä kokemuksesta kertova romaani sopi ajankohtaan mainiosti, varsinkin kun tämän Raamattuun ahkerasti viittailevan romaanin dramaattisimmat vaiheet ja kolmen sen päähenkilön elämän loppu ajoittuvat pääsiäiseen. 

Romaani kertoo yksityiskohtaisesti neljän poikkeuksellisen ihmisen elämäntarinan. Heillä kaikilla on kyky haltioitumiseen ja näkyjen näkemiseen. Kaikki ovat haltioitumisen tilassa myös nähneet tuliset vaunut, jotka kaksi heistä osaa yhdistää Raamatun Hesekielin kirjassa kuvattuun ilmestykseen. 

Näiden neljän hyvin erilaisista taustoista tulevan ihmisen elämät sivuavat toisiaan Sarsaparillassa, Sydneyn kuvitteellisessa esikaupungissa. He tunnistavat toisensa heti sukulaissieluiksi ennen kuin ovat vaihtaneet ainoatakaan sanaa. Kaikille neljälle on yhteistä myös läheisen menettämisen trauma, johon liittyy syyllisyyden tunne.

Kerron tässä blogikirjoituksessa laajasti näistä henkilöistä ja tulen samalla paljastaneeksi paljon myös romaanin juonesta. Lopeta tähän, jos haluat välttyä juonipaljastuksilta.

Mary Hare

Mary Hare asuu vanhempiensa rakennuttamassa Xanadun kartanossa Sarsaparillan kaupungin laitamilla. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja palvelusväki lähtenyt muihin töihin. Xanadu rappeutuu vähitellen ja luonto valtaa sen huoneet. Mary Hare on jo lapsena aiheuttanut huolta vanhemmilleen pienikasvuisuutensa, viehätyksettömän ulkomuotonsa ja hämmästyttävien puheidensa takia. Mary on lapsesta pitäen tuntenut suurempaa yhteyttä kasveihin ja eläimiin kuin ihmisiin. Erikoisesti pukeutuvaa ja outoja juttelevaa neiti Harea pidetään yleisesti hulluna. Hän vaikuttaa pysyneen lapsenkaltaisena koko elämänsä. Eläinten ja kasvien lisäksi hän tuntee ymmärtävänsä hämmentyneitä ja kärsiviä ihmisiä.

Maryn isä Norbert peri valtavan omaisuuden viinikauppiasisältään ja tämän naimattomilta veljiltä. Norbertin mielenkiinto suuntautui taiteeseen eikä liike-elämään, joten hän rakennutti ja täytti taide-esineillä Xanadun kartanon ja ryhtyi herrasmieheksi. Hän nai mukautuvaisen serkkunsa Eleanorin, joka "sopi Xanadun riikinkukkomaisiin kehyksiin ja oli erinomainen tausta mahtailevalle miehelleen". Usean keskenmenon jälkeen Eleanor lopulta synnytti Maryn. Arkisen nimen keksi Eleanor. Norbert, joka oli odottanut poikaa ja siinä tarkoituksessa käynyt läpi koko runoilija Tennysonin tuotannon löytääkseen kyllin uljaan nimen, menetti kiinnostuksensa, kun kuuli, että lapsi oli tyttö. Isän suhde rumaan ja omituiseen tyttäreen oli myöhemminkin enimmäkseen vihamielinen.

Norbert ilmeisesti kuvitteli tunteen olevan molemminpuolinen. Niinpä kun hän juovuspäissään putosi sadevesisäiliöön ja näki Maryn rientävän paikalle seipään kanssa, hän teki väärän tulkinnan ja kielsi tyttöä tulemasta lähemmäs. Norbert hukkui. Paikkakunnalla levisi huhu, että Mary oli hukuttanut isänsä.

Romaanin alussa Maryn taloon muuttaa taloudenhoitajaksi leskirouva Jolley. Kahden täysin erilaisen naisen yhteiselo ei suju ollenkaan. Mary on teeskentelemättömän suorapuheinen. Rouva Jolley puolestaan hallitsee salatun ivan kaikki hienoudet. Häntä ärsyttää olla palvelussuhteessa naiseen, jota pitää itseään alempiarvoisena. Rouva Jolley korostaa erityisesti olevansa rakastava äiti. Tosin myöhemmin paljastuu, että hänen lapsensa ovat tyytyväisiä, kun tämä äiti pysyy heistä mahdollisimman kaukana.

Rouva Jolley lähtee pois Xanadusta löydettyään ystäväkseen leskirouva Flackin, jonka luokse muuttaa. Nämä kaksi tekopyhää naista piinaavat ilkeillä vihjailuillaan ja juoruillaan kaikkia romaanin päähenkilöitä. Rouva Jolley jopa miettii tietoisesti, miten voisi kiusata muita ihmisiä. Hän saa ilonsa toisten epäonnesta: “Varsinkin illansuussa selaillessaan päivän sanomalehteä hän oikein piristyi lukiessaan kuolemantapauksista, rajumyrskyjen tuhoista ja muista Jumalan teoista.” Romaanin lopussa Rouva Jolley ja rouva Flack epäilevät kumpikin, että toinen yrittää myrkyttää hänet. Heillä on enää toisensa piinattavana itse luomassaan ihmissuhdehelvetissä.

Mary Hare katoaa salaperäisesti romaanin ratkaisuvaiheessa aivan kuin hänet olisi temmattu johonkin toiseen ulottuvaisuuteen kohtalokkaana pääsiäisaamuna. Xanadu puretaan modernien asuntojen tieltä.

Mordecai Himmelfarb

Romaanin toinen päähenkilö ja ilmestysten näkijä saapuu Australiaan Saksasta Israelin kautta. Mordecai Himmelfarb on pelastunut natsi-Saksan juutalaisvainoista kirjaimellisesti kaasukammion ovelta. Muut samassa junassa tulleet juutalaiset viedään kaasutettaviksi, mutta syystä tai toisesta Himmelfarb poimitaan viime hetkellä työtehtäviin. Mordecai Himmelfarb kokee olevansa "kuolleista noussut".

Himmelfarbin vaiheet Saksassa kerrotaan perusteellisesti. Hän tulee maallistuneesta juutalaisesta perheestä. Itse asiassa hänen isänsä jopa kääntyy katoliseksi. Vaikkei Mordecai – tai Martin, kuten hänen saksalaisystävänsä häntä kutsuvat – olekaan tuossa vaiheessa erityisen uskonnollinen, isän teko tuntuu hänestä petokselta.

Nuoruudessaan Mordecai tuntee kovasti vetoa naisiin ja nämä häneen. Hänellä on useita naisseikkailuja enimmäkseen prostituoitujen kanssa. Opintonsa nuori mies kuitenkin suorittaa huolella. Hänestä tulee englannin kielen professori.  

Kirjanpainaja Liebmannin luona vieraillessaan hän tutustuu Liebmannin tyttäreen Rehaan ja alkaa viettää sapattinsa Liebmannien kotona. Mordecai ja Reha menevät naimisiin. Reha on Mordecaille täydellinen sielunkumppani. Avioliiton myötä Mordecaissa avautuu myös hengellinen portti. Hän tutustuu kabbalistisiin teksteihin ja alkaa ymmärtää näkemiään näkyjä. 

Natsien järjestämissä puhdistuksissa Reha katoaa. Mordecai, joka on ollut tapaamassa saksalaisia ystäviään sen sijaan, että olisi seisonut vaimonsa rinnalla, tuntee musertavaa syyllisyyttä. Vähän aikaa piiloteltuaan hän itse antautuu natseille. 

Sodan jälkeen Mordecai on päätynyt Australiaan. Mordecaista on nyt tullut Mick. Hän poraa reikiä peltilevyihin polkupyörän valaisimia valmistavassa tehtaassa. Vähitellen hän luo yhteyksiä muihin romaanin näkyjen näkijöihin. Hän uskoo, että hengen ja uskon ihmisten tehtävänä on korjata toiminnan ihmisten aiheuttamat vahingot. Hänen oma messiaaninen tehtävänsä on sovittaa Rehan kuolema ja maailman synnit.

Romaanin pääsiäiseen ajoittuvassa käännekohdassa se, mikä tapahtui Golgatalla ja se mikä tapahtui natsi-Saksassa, tapahtuu australialaisen tehtaan pihalla. Juutalainen "ristiinnaulitaan" pihalla kasvavaan puuhun. Joukon tukema typeryys ja väkivallan viehätys saa muutaman nuoren miehen menemään liian pitkälle. Kaikki tehdään tietysti leikillään, niin kuin pahuus modernissa maailmassa tapahtuu – eihän nyt kukaan oikeasti vihaa ketään!

Pahasti loukkaantunut Himmelfarb kuolee varhain pitkänperjantain aamuna. Hänen talonsa on sitä ennen vielä leikillään poltettu.

Alf Dubbo

Yksi Himmelfarbin kärsimyksen todistajista on Alf Dubbo, joka on työskennellyt samassa tehtaassa ja tuntenut sanatonta yhteenkuuluvuutta Himmelfarbin kanssa. Alf on aboriginaaliäidin ja tuntemattoman valkoisen isän poika. Lapsena Alf on voimattomana todistanut läheltä äitiinsä kohdistuneita seksuaalisia loukkauksia. 

Lahjakkaan pojan on pelastanut "suureen kokeiluunsa" anglikaanipappi Timothy Calderon. Calderon on tarjonnut Alfille kodin ja hyvän koulutuksen, josta on suurimmaksi osaksi vastannut pastorin sisar, leskirouva Pask. Varsinkin kuvataide on houkutellut Alfia. Hänen kuvissaan on voimaa, joka pelottaa rouva Paskia. Alf on jo varhain halunnut maalata öljyväreillä, mutta rouva Paskin mielestä hänen on parempi pitäytyä vesiväreihin. 

Lopulta 13-vuotiaana Alf pitkän kärttämisen jälkeen pääsi maalaamaan öljyväreillä. Pian sen jälkeen hän joutui pakenemaan pappilasta, koska rouva Pask löysi hänet ja pastori Calderonin alastomina pastorin vuoteesta. 

Alkaa Alf Dubbon pitkä vaellus yhteiskunnan syrjimien parissa. Kaatopaikan laidalla asuvalta pullonkerääjältä, rouva Spicelta, Alf saa hetkeksi yösijan ja pitkäksi aikaa kuppataudin, joka saa hänet eristäytymään muista ihmisistä. Samalla Alf koko ajan maalaa. Hän katsoo, että eristäytyvä elämä ja kuppatauti ovat hänen elämänsä negatiivinen napa, kuvataide puolestaan positiivinen. Hän ei suostu myymään teoksiaan, vaikka nimekäs taidekriitikko tarjoaa niistä huomattavaa summaa. Osa Alfin tauluista varastetaan.

Kun Mary Hare edustaa lapsenomaista haltioitumiskykyä ja Mordecai Himmelfarb uskonnollista haltioitumista, Alf Dubbon hahmossa Patrick White tuo näkyville taiteellisen haltioitumiskyvyn. Alf maalaa näkyjään ja sisäistä todellisuuttaan. Useisiin tauluihinsa hän saa aiheen Raamatun kertomuksista ja monet niistä ennakoivat romaanin myöhempiä tapahtumia. Esimerkiksi Alfin maalaus profeetoista vahingoittumattomina tulisessa pätsissä ennakoi sitä, että neiti Hare ryntää Himmelfarbin palavaan mökkiin ja selviää sieltä vielä ulos vain hieman nokeentuneena.

Kun Alf näkee, miten Himmelfarbia kiusataan tehtaan pihalla, hän uskoo tietävänsä, miten hänen tulee maalata pitkään suunnittelemansa maalaus Kristuksesta. Myöhemmin hän vielä näkee ikkunasta kurkistamalla, kuinka neiti Hare ja ystävällinen rouva Godbold  hoitavat loukkaantunutta Himmelfarbia. Hänen kuvallinen mielikuvituksensa luo kohtauksen kahdesta naisesta jotka nuoren miehen avustamina laskevat Kristuksen ruumiin alas ristiltä.

Alf tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole yrittänyt auttaa kiusaamisen kohteeksi joutunutta Himmelfarbia. Kiirastorstaina bussin konduktööri puhuu “niistä saatanan ulkomaalaisista”, ja Alf kolmeen kertaan kieltää tuntevansa Himmelfarbia. Alf sulkeutuu vuokrahuoneeseensa maalaamaan. Tietämättään hän sairastaa pitkälle edennyttä tuberkuloosia. Viimeisillä voimillaan hän maalaa tuliset vaunut ja niihin neljä ihmishahmoa. Romaanin tässä vaiheessa tunnistamme heidät romaanin neljäksi keskushenkilöksi.

Alfin menehdyttyä maalauksensa äärelle hänen taulunsa myydään muutamalla shillingillä huutokauppakamarille.

Ruth Godbold

Romaanin neljäs haltioituja on vielä esittelemättä. Rouva Godboldin erityisenä kykynä on haltioituminen rakkaudesta, ruumiillisesta työstä ja ilosta. Hän on "rakkauden kallio", arjen sankari. Elantonsa hän on tienannut pyykkärinä. Hänen asenteensa elämään vaikuttaa olevan jokseenkin sama kuin Pentti Haanpään Pussisen akalla, eli että "enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa". Hän itse ajattelee, että hän "ampuu nuolia pimeyttä vastaan".

Rouva Godboldin trauma liittyy lapsuuteen. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt estämään nuoremman veljensä kuolemaan johtanutta tapaturmaa.

Ruth Godboldilla on liuta tyttäriä, joille hän tarjoaa vakautta ja rakkautta. Aviomiehestä ei ole tarjoamaan juuri mitään: Tom on väkivaltainen juoppo, peluri ja huoripukki. Hänellekin rouva Godboldilla riittää rakkautta. Kerran hän hakee miehensä pois ilotalosta, mitä talon emännän mukaan yksikään toinen vaimo ei koskaan ollut tehnyt. Tomin varhainen kuolema ei ole perheelle ollut suurikaan rasite.

Ruth Godboldin talossa Mordecai Himmelfarb saa hellää hoitoa juuri ennen kuolemaansa. Romaanissa kaikki muut sen neljästä päähenkilöstä saavat surmansa – tai katoavat kuten neiti Hare – mutta rouva Godboldin romaani jättää henkiin. Rakkaus, jota hän edustaa, voittaa kuolemankin.

Laajassa romaanissa esiintyvät Australian yhteiskunnan rikkaat ja köyhät. Varakkaaseen luokkaan kuuluviin romaani suhtautuu hieman sarkastisesti, ikään kuin pyrkimyksessä “vanhan maan” käyttäytymistapoihin Australian oloissa olisi jotain hieman teennäistä ja hassua. 

Tehtaanjohtaja Harry Rosetree  – entinen  Haïm ben Ya’akov – on tehokkaasti peittänyt juutalaiset sukujuurensa mutta nauttii toisinaan salaa vaimonsa kanssa juutalaisten perinneruokia. Heidän lapsensa syövät ranskanperunoita ja ketsuppia, mitä Rosetree ja hänen vaimonsa pitävät onnistuneen kasvatuksen tuloksena. Rosetreen elämä päättyy traagisesti. Himmelfarbin kohtalo satuttaa syvästi tätä maallistunutta uskonveljeä.

Mukana romaanissa ovat myös esikaupunkien työläiset sekä Sydneyn ilotytöt, homoseksuaalit ja transvestiitit. Kuvauksen sävy on usein koominen, mutta tunnetila heilahtaa nopeasti myös toiseen ääripäähän: nöyryytykseen, mielipahaan ja epätoivoon.

Minua hämmästyttivät romaanissa usein toistuvat kuvaukset ihmiskehon joistakin piirteistä. Romaanin sisäiskertojaa vaikuttavat häiritsevän vanhenevan ihon kelmeys ja velttous, varsinkin naisten, mikä kirjan henkisyyden korostuksen rinnalla tuntuu pikkumaiselta. Totta kai keho rapistuu. Vai halutaanko tällaisilla kuvauksilla nimenomaan korostaa ruumiin merkityksettömyyttä. Romaanin varsinaiset näkökulmahenkilöt eivät tätä vastenmielisyyttä kuitenkaan tunne. 

Toisaalta kirjassa on rumuuden estetiikkaa, joka vetosi ainakin minuun. Näin kuvataan näkymiä, kun Himmelfarb matkustaa junassa halki Sydneyn esikaupunkien:

Neonvalojen siirappi värjäsi sekä jonkun jättämän oksennuksen että merimiehen kusilätäkön. Siinä valossa  näyttivät nuorten miesten silmät entistä sinisemmiltä, sokaisevan sinisiltä, jopa palaneilta. Hiuksensa sinisiksi värjänneet isoäidit olivat punastuneet hiuksenjuurista housunlahkeisiin saakka, ei häpeästä vaan neonvalosta, kun heidän velttopintaiset rintansa yrittivät näyttää nuorilta, jopa törröttivät pyöreinä kupuina kuin kiviset pissipotit.

Romaanin oikolukija oli muutamaan otteeseen nukahtanut, mutta sen antaa helposti anteeksi. Kääntäjällä oli ikävää mieltymystä vanhahtaviin ilmauksiin. Minusta tuntuu, että ainakaan minun lähipiirissäni ei enää 1960-luvun jälkipuoliskolla käytetty refleksiivimuotoja kuten “illan viileys tunkihe jo pensaidenkin alle”. Olisiko tämä jokin murrepiirre? Hämäläismurre? Näitä muotoja on myös Hannu Salamalla.

Patrick White, Ne jotka vaunuissa ajavat I–II. Otava 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta Riders in the Chariot (1961) suomentanut Laura Tala. Päällys: Markku Reunanen. 392 + 279 s.

Delphine de Vigan: Based on a True Story

Olen huomannut kirjakeskusteluissa jo pitemmän aikaa kyllästymistä autofiktioon. Yleensä kritiikki silloin kohdistuu siihen, että kirjailija on katsonut oman totuutensa jo itsessään niin kiinnostavaksi, ettei ole vaivautunut käyttämään kielen ja kerronnan keinoja monipuolisesti. 

Ranskan kirjallisuudessa on vahva minämuotoisen tunnustuskirjallisuuden perinne, joten on ymmärrettävää että autofiktiobuumikin koettiin Ranskassa hieman aiemmin kuin meillä Suomessa.  Kymmenisen vuotta sitten kirjailija Delphine de Vigan (s. 1966) tarttui autofiktion ongelmakohtiin ammattinsa tarjoamin välinein: tässä romaanissa hän ovelalla tavalla tuhoaa luomansa autofiktion ja muuttaa sen "puhtaaksi fiktioksi", jännittäväksi trilleriksi. 

Kirjailija tuo esiin sen, että toden ja fiktion suhde on monimutkainen eikä kirjailija voi olla ammentamatta sisäisestä todellisuudestaan silloinkaan, kun hän ei kerro suoraan omasta elämästään. Autofiktion syväluotaus ansaitsi kirjailijalle Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Romaanin alussa sen minäkertoja Delphine on ajautunut umpikujaan. Hänen kirjoittamisensa ei etene. Delphine on hieman aiemmin julkaissut romaanin, jossa on avoimesti kertonut äitinsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Tämän jälkeen hän on alkanut saada loukkaavia nimettömiä kirjeitä henkilöltä, joka väittää olevansa Delphinen sukulainen. Suurin syy blokkiin on kuitenkin oman itsekritiikin kasvaminen. “Minusta oli tullut itseni pahin vihollinen.” 

Delphinen lamaantuminen äityy niin pahaksi, ettei hän lopulta pysty vastaamaan edes sähköposteihinsa. Delphinen elämä on muutenkin murroksessa. Hänen juuri aikuisikään tulleet lapsensa muuttavat opiskelemaan. Miesystävä François on pitkillä matkoilla Yhdysvalloissa tekemässä tv-ohjelmia amerikkalaisista kirjailijoista. Vähitellen Delphine eristäytyy myös ystävistään. 

Eräillä kutsuilla Delphine tutustuu L:ään – hänen koko nimeään ei mainita kertaakaan – joka kertoo seuranneensa tarkasti Delphinen uraa. L. kirjoittaa ammatikseen elämäkertoja kuuluisuuksien haamukirjoittajana. Hän tekee Delphineen vaikutuksen avuliaisuudellaan ja tarkkanäköisyydellään. L. puuttuu rohkeasti ihmisten huonoon käytökseen ja puolustaa heikompia. Hänellä on teorioita kaikesta mahdollisesta ja hän ilmaisee ne hauskasti. Delphine toteaa, ettei hänen seurassaan kyllästy. Vähitellen L:stä tulee Delphinelle korvaamaton. L. alkaa huolehtia Delphinen kirjeenvaihdosta, asuu pitkiä aikoja Delphinen kotona ja matkustaa jopa tämän puolesta kouluvierailulle, jolle Delphine on lupautunut mutta jota ei henkisen lamaantuneisuutensa takia jaksa hoitaa. L. myös kirjaimellisesti pelastaa Delphinen hengen, kun saa Heimlichin otteella Delphinen henkitorveen juuttuneen suolamantelin irtoamaan. 

Siinä miten L. soluttautuu Delphinen elämään on jotain pelottavaa. L. kertoo olleensa Delphinen luokkatoveri, vaikka Delphine ei häntä muistakaan, eikä L. ole mukana myöskään luokkakuvassa, koska oli omien sanojensa mukaan sairas kuvauspäivänä. L:n mieltymykset ovat joskus pelottavan lähellä Delphinen omia. L. tuntuu myötäilevän niitä ja jopa Delphinen ulkonäköä kuin kameleontti. L. on kertonut olevansa vasenkätinen kuten Delphinekin, mutta ainakin pariin otteeseen Delphine arvelee nähneensä L:n kirjoittavan oikealla kädellään.

L. kertoo melko vähän itsestään ammattinsa lisäksi ja siitäkin niukasti. Hänen aviomiehensä on kuollut. Lapsia ei ole. L. hankkiutuu aina pois tieltä, kun Delphinen lapset tai François tulevat käymään. L:n syntymäpäivänä, joka on myös hänen aviomiehensä kuoleman vuosipäivä, L. kertoo kutsuneensa useita ystäviään kylään. Delphine on kuitenkin ainoa, joka saapuu paikalle. L:n asuntokin herättää levottomuutta. Kaikki on kuin juuri äsken hankittua. Siellä ei ole merkkejä historiasta. Manipuloiko L. Delphineä herättämällä tässä sääliä?

L. tuntuu olevan pakkomielteisen kiinnostunut kaikesta, mikä koskee Delphineä ja etenkin hänen kirjailijanurastaan. Delphine on ennen kirjoitusblokkiaan suunnitellut fiktiivistä romaania, joka sijoittuisi tosi-TV:n maailmaan. L. on kuitenkin sitä mieltä, että Delphinen on jatkettava edellisen romaaninsa autofiktiivisellä linjalla. L. muuttuu suorastaan painostavaksi: hän pitää paluuta "puhtaaseen" fiktioon petoksena. Delphine on hänen mielestään antamassa periksi mukavuudenhalulleen. Fiktion suhdetta todellisuuteen Delphine ja L. pohtivat keskusteluissaan useaan otteeseen.

L:n kanta on jyrkkä:

'Ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa. He saavat paljon tarinoita ja henkilöhahmoja, he ovat korviaan myöten täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen hyvin rakennetuista tarinoista, nokkelista juonen koukuista ja loppuhuipennuksista. He ovat saaneet tarpeekseen kertomuksista, joita suolletaan myymään kirjoja tai autoja tai jogurttia. Kertomuksia, joita tuotetaan tukuittain ja jotka ovat pohjattoman samanlaisia. Luota minuun, lukijat odottavat kirjallisuudelta jotain muuta ja he ovat oikeassa: he odottavat Todellista, autenttista. He haluavat, että heille kerrotaan elämästä, etkö ymmärrä? Kirjallisuuden ei pidä erehtyä alueestaan."

Delphine vastaa, ettei lukija voi tietää, mikä on totta ja mikä on keksittyä. 

'Sen täytyy ehkä vain kuulostaa todelta ihmisten mielestä, kuten sanot. Kuten musiikin sävelen. Joka tapauksessa, ehkä tässä on kirjoittamisen salaisuus: se on totta tai ei ole. Luulen, että ihmiset tietävät, ettei mikään mitä kirjoitamme ole meille täysin vierasta. He tietävät, että mukana on aina juonne, teema, halkeama joka yhdistää meidät tekstiin. Mutta he hyväksyvät sen, että muutamme asioita, tiivistämme niitä ja siirtelemme niitä. Kaunistelemme niitä. Ja että me keksimme.'

Romaanin trillerijuonen takia en paljasta siitä kovin paljoa. Lukijalle täytyy antaa mahdollisuus yllättyä. Tosin Delphine de Vigan paljastaa ison osan yllätyksestä, kun hän on sijoittanut romaanin osien motoksi katkelmia Stephen Kingin Piina-romaanista, jossa ihailijan fanitus muuttuu kirjailijalle hengenvaaralliseksi. De Viganin romaanin puolivälissä myös arvasin, mihin sanaan ja merkkiin kirja päättyisi. Vihje paljasti myös sen, millainen kiepaus romaanin todellisuussuhteeseen oli luvassa.

Delphine päättää kuin päättääkin kirjoittaa todellisesta elämästä, ei kuitenkaan omastaan vaan L:n elämästä. Tässä tarkoituksessa hän alkaa urkkia tietoja L:n traumaattisesta lapsuudesta. Delphine ja L. päätyvät yhdessä taloon maaseudulla. Delphine on murtanut jalkansa ja on täysin L:n avun varassa. Mutta kumpi oikeastaan tässä vaiheessa käyttää hyväksi kumpaa? Myöhemmin paljastuu, miksi monet L:n elämänvaiheet ovat Delphinestä tuntuneet etäisesti tutuilta. 

Kirja valmistuu. Mutta kuka on sen kirjoittaja? Mihin L. katoaa?

Romaanista on olemassa myös elokuvaversio vuodelta 2017. Sen ohjasi Roman Polanski.

Delphine de Vigan, Based on a True Story. Bloomsbury 2018. Ranskankielisestä alkuteoksesta D'après une histoire vraie (2015) englanniksi kääntänyt George Miller. Kannen suunnittelu: David Mann. 376 s.