L. P. Hartley: Simonetta Perkins

Venetsian kaupunkiin liittyy kirjallisuudessa aistillisen rakkauden mielleyhtymiä. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa kertoo viisissäkymmenissä olevasta kirjailijasta, joka hullaantuu Venetsiassa teinipoikaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin päähenkilön sydämessä Venetsialla ja sen eroottisella houkutuksella on erityinen paikka: sinne "Marcel" ryhtyy aina puuhaamaan lähtöä, kun mahla alkaa kiertää puissa.  

Myös kirjailija L. P. Hartley kuunteli kosteiden kanavien kutsua. Vuonna 1925 julkaistussa Simonetta Perkins -romaanissa hän kertoo rikkaan amerikkalaisen perijättären ihastumisesta venetsialaiseen gondolieeriin. Romaanin esipuheessa Margaret Drabble arvelee, että Leslie Pole Hartley (1895–1972) tässä pienoisromaanissa kuvaa kätketysti omaa rakastumistaan komeaan soutajaan.

Romaani oli markkinoinnin kannalta hankalan mittainen. Myönteisistä kritiikeistä huolimatta kirjailija ansaitsi tästä romaanista vain 12 puntaa. Se vastaa nykyrahassa vähän yli tuhatta euroa. Taloudellinen menestys sai siis vielä odottaa. Varsinainen jättipotti tuli lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Sananviejä-romaanin myötä. Siitä tuli kansainvälinen bestseller. Tällä romaanilla ja siitä tehdyillä elokuvilla on luultavasti paljon ystäviä Suomessakin – ainakin siitä päätellen, että romaanista kirjoittamani blogikirjoitus on bloggauksistani kolmanneksi suosituin blogin koko olemassaolon aikana.

Simonetta Perkins -romaanissa on selviä vaikutteita L. P. Hartleyn kirjallisilta esikuvilta. Uusrikas puritaaninen amerikkalainen, joka sortuu vanhan ja moraalittoman Euroopan viettelyksiin, oli Henry Jamesin vakioaihe. L. P. Hartley on myös ottanut oppia E. M. Forsterilta – ehkä jopa kirjailjanimessä käytettyjen pelkkien alkukirjainten osalta. Pieni viittaus Forsterin A Room with a View -romaaniin on Simonetta Perkinsissä näkyvällä paikalla.  

Bostonilainen neiti Lavinia Johnstone on Euroopan kiertomatkallaan päätynyt Venetsiaan äitinsä kanssa. Tunnollisesti äiti ja tytär kiertävät nähtävyyksiä opaskirjan ehdotusten mukaan. Jännitteitä äidin ja tyttären välille luo se, että tytär on kotimaassa antanut rukkaset jo neljälle varteenotettavalle kosijalle. Kolme heistä on nopeasti löytänyt itselleen aviopuolison toisaalta; neljäs on tulossa Venetsiaan ilmeisesti uudistaakseen kosintansa. 

Kun amerikkalainen Stephen sitten aikanaan saapuu Venetsiaan, Lavinia antaa tälle uudelleen rukkaset niin suoraan ja loukkaavasti, että uudesta yrityksestä ei enää ole puhettakaan. Äidin mielestä tyttären, jolla on ikää jo 27 vuotta, olisi pitänyt suostua.

Lavinia on toista mieltä. Hän lukee jonkun nimeltä mainitsemattoman kirjailijan pohdintoja rakkaudesta ja pitää niitä hölynpölynä. Hän tuhahtelee ajatukselle, että kukaan ei ole turvassa rakkauden nuolilta. Hän uskoo olevansa immuuni tälle intohimolle ja että menee naimisiin – jos ollenkaan – pelkästään käytännöllisistä syistä.

Amor näyttää ottavan haasteen vastaan heti näiden pohdintojen jälkeen. Kaksi miespuolista turistia kulkee Lavinian ohitse. "Kaunis?" kysyy toinen. "No, ei," vastaa toinen, "ei oikeastaan kaunis." Lavinia hämmentyy, ja heti perään hänen silmänsä osuvat komeaan gondolieeriin. Näin kirjailija kuvaa tuota ensivaikutelmaa:

Posted in front of her, though how it got there unobserved she could not imagine, a gondola lay rocking. At either end it was lashed to those blue posts, whose function, apart from picturesqueness, Miss Johnstone for the first time dimly understood; and the gondolier was sitting on the poop and staring at the hotel. No, not at the hotel, decided Miss Johnstone, at me.

     She tried to return the stare; it troubled her. It was vivid, abstracted, and unrecognising. It seemed to be projected up at her out of those fierce blue eyes.

Lavinia ja hänen äitinsä palkkaavat Emilion, gondolieerin, kuljettamaan heitä nähtävyyksille. Emilio on korrekti, itse asiassa melko etäisen kohtelias, mutta siitä huolimatta Lavinian kiinnostus mieheen muuttuu melko nopeasti pakkomielteeksi. Kun Lavinian äiti sairastuu, Lavinia haluaisi jatkaa retkiä kahdestaan Emilion kanssa. Emilio kuitenkin kieltäytyy ja perustelee sitä sillä, että muut gondolieerit loukkaantuisivat, jos heille ei anneta mahdollisuutta saada kyytejä. Lavinia valehtelee äidilleen, että Idän pikajuna on täyteen varattu ja järjestää näin itselleen viikon lisäajan Venetsiassa.

Lavinia lyöttäytyy kolmanneksi pyöräksi Kolynopulon pariskunnan matkaan ja saa näin jatkaa kyytejä Emilion gondolissa. Kolynopulot naureskelevat ihmisten ihastukselle gondolieereihin ja mainitsevat, että yksinäisillä turisteilla on näihin "suhteita". Hämmentyneelle Lavinialle rouva Kolynopulo toteaa, että gondolieerit eivät varmaankaan tee sitä ilmaiseksi. 

Tarina on enimmäkseen kerrottu kolmannessa persoonassa Lavinian näkökulmasta, mutta siinä on myös runsaasti suoria lainausmerkein osoitettuja Lavinian ajatuksia. Lavinian pohdiskelut jatkuvat hänen päiväkirjassaan, josta romaaniin on liitetty useita jaksoja. Hänellä on kärkeviä mielipiteitä ja hieman ilkeä komiikan taju, joka usein kohdistuu äidin sanomisiin. Lavinia kuitenkin ottaa moraaliset kysymykset tosissaan. Ne vaivaavat aidosti hänen omaatuntoaan.

Päiväkirjassaan Lavinia moittii itseään:

I am the Lavinia who was cruel to Stephen, who snapped the head off a poor hairdresser, who shocked her mother with an indecent word, and imperilled her health with a lie, who worried two boon companions into disclosing a scandal as untrue as it was vile. This is the house Lavinia has built, and a proper pigsty it is; but real, quite real, unlike the decorous edifice whose pleasing lines are discernible in the pages of this diary and which is a fake, a fallacious façade with nothing behind it.

Lavinia tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Hän kirjoittaa Roomassa olevalle ystävälleen Elizabethille kirjeen, jossa kertoo tutustuneensa Venetsiassa tyttöön nimeltä Simonetta Perkins. Simonetta on ihastunut gondolieeriin, jonka haluaisi viedä mukanaan Amerikkaan. Mitä Simonettan pitäisi Elizabethin mielestä tehdä?

Lavinia saa Elizabethilta pian sähkeen, jossa tämä neuvoo neiti Perkinsiä viipymättä poistumaan Venetsiasta. Hieman myöhemmin Elizabethiltä tulee pitempi kirje: ystävä on heti arvannut, ettei Simonetta Perkinsiä ole olemassakaan. Hän käskee Laviniaa suhtautumaan tilanteeseen käytännöllisesti: laatimaan vierailun loppuajaksi niin tiukan aikataulun, että Emiliolle ei jää aikaa. Ei pidä tehdä asiasta moraalista kysymystä. Joku toinen voisi ehkä ryhtyä lyhyeen suhteeseen – varovaisuutta noudattaen – mutta Lavinialle se ei sopisi.

Lavinian sisäinen taistelu kasvaa suureksi, hän kamppailee omantuntonsa kanssa mutta myös koko amerikkalaisen puritaaniperintönsä kanssa. Useaan otteeseen hän viittaa Nathaniel Hawthornen romaaniin Tulipunainen kirjain, joka kertoo Hester Prynnen luvattomasta suhteesta ja hänen rangaistuksestaan.

'If Hester Prynne had lived in Venice,' she thought, 'she needn't have stood in the pillory.' For a moment she wished that Hawthorne's heroine could have found a country more congenial to her temperament. 'It was my ancestors who punished her,' she thought. 'They had to: they had to stick at something. One must mind something, or else the savour goes out of life, and it stinks.'

Lavinia etsii kirjoista apua dilemmaansa aivan samoin kuin hän on kirjojen avulla tutustunut Venetsiaan. Sopivaa uskonnollista traktaattia ei ole saatavilla, ja löytämäänsä ranskalaiseen opukseen hän ei voi luottaa. Onko hän vain liian tunnollinen ja kunnollinen? Onko tullut aika luopua opituista ohjeista?

Viimeisenä iltana Venetsiassa Lavinia lähtee ajelulle Emilion gondolissa. Hän on hotellissa sanakirjan avulla opetellut sanomaan: "Ti amo."  Se mitä illalla tapahtuu, sinun täytyy itse lukea. Lavinian ratkaisuun on kasattu isot panokset.

Lavinian pohdinnat saivat minut usein pohtimaan omia ja lähipiirini eettisiä valintoja. En tunne vetoa venetsialaisiin gondolieereihin, mutta on minullakin asioita, joilla en mielelläni rehentele ja joissa järki ja tunne ovat ristiriidassa. Hyvä ystäväni Simo Perkiö lentelee etelään tuon tuostakin, syö lihaa ja ajaa dieselautolla. Mitä ohjeita minä hänelle antaisin?

L. P. Hartley, Simonetta Perkins. Hesperus Classics 2004. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1925. Esipuhe: Margaret Drabble. Kannen suunnittelu: Fraser Muggeridge. Kansikuva: Getty Images. 87 s.

Marguerite Duras: Rakastaja

Rakastaja voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1984.  Maineensa perusteella tätä lyhyttä romaania voi hyvin pitää modernina klassikkona. Omistamani pokkaripainoksen kanteen on lainattu nimeämättömän arvostelijan lauseke: "Intohimon hiljainen huuto..." Minulta ikä on luultavasti vienyt kuulon niin, etten sitä intohimoa kuullut enää oikeastaan ollenkaan. Tämä ei missään tapauksessa ole suuren rakkauden kuvaus. Kirjan viimeisiä rivejä lukematta olisin arvellut, ettei se kuvaa rakkautta ensinkään. 

Romaani alkaa sen minäkertojan pohdinnoilla ulkonäkönsä muutoksista. Hän toteaa, että rapistuminen alkoi jo hyvin nuorena, kahdeksantoista iässä, ja myöhemmin alkoholi hoiti homman loppuun. Ulkonäkö on iso osa persoonallisuutta. Aioin kirjoittaa: naisille, mutta kukapa voisi väittää, ettei ulkonäöllä ole merkitystä miehillekin – siitä ei vain ole puhuttu yhtä paljon. W. Somerset Maugham muistaakseni jossain totesi, että 160 cm pitkän miehen kokemus elämästä on aivan toinen kuin 180 cm pitkän miehen.

Kertoja katselee valokuvia. Osa niistä on todellisia, osa kai kuviteltuja. Hänen katseensa kiinnittyy kuvaan itsestään viisitoistavuotiaana. Hän oli palaamassa Saigonin ranskalaiseen lyseoon ja sisäoppilaitoksen asuntolaan vietettyään loman opettajaäitinsä luona Vietnamin maaseudulla. Tapahtumapaikkana on siis siirtomaa, josta tuolloin käytettiin nimitystä Ranskan Indokiina. Vuosi on 1930. Tuossa kuvitteellisessa valokuvassa tytöllä on päässään miehen lierihattu ja jaloissaan kultalameella koristellut kengät – tyttö haluaa selvästi erottua ja tulla nähdyksi.

Mekong-joen ylittävälle lossille saapuu komealla autolla rikas vietnaminkiinalainen mies, tyttöä yli kymmenen vuotta vanhempi. Hän lupautuu viemään tytön Saigoniin autollaan. Mies on kaikesta päätellen hullaantunut tyttöön. Suhde muuttuu nopeasti seksuaaliseksi.

Jännitettä päähenkilöiden suhteeseen tuo ikäeron lisäksi heidän sosiaalinen statuksensa. Tytön isä on kuollut, äiti on koulun johtajatar. Tytöllä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka eivät tuo rahaa talouteen. Veljistä vanhempi sen sijaan vie sitä tehokkaasti: hän varastaa rahaa äidiltään ja jopa perheen palvelijoilta ja käyttää rahat oopiumiin. Perhe ei ole varsinaisesti köyhä, mutta se on epäonnistuneissa maakaupoissa menettänyt huomattavan varallisuuden. Halvoista raaka-aineista valmistetut ateriat tarjoilee edelleen boy. Kiinalainen rakastaja puolestaan on upporikkaan pankkiirin poika. 

Tyttö näkee alusta lähtien suhteessa mahdollisuuden parantaa perheensä taloudellista tilannetta. Tämän mahdollisuuden näkee myös tytön äiti ja sietää siksi ympäristön enemmän tai vähemmän peiteltyjä vihjailuja prostituutiosta. Tytön vaatimuksesta mies ja tytön perhe käyvät yhteisillä aterioilla kalliissa kiinalaisissa ravintoloissa. Veljet eivät aterioilla sano sanaakaan. Äiti yrittää pitää yllä keskustelua. Kiinalainen mies luonnollisesti maksaa laskun. 

Nousemme lähteäksemme. Ei kiitosta, ei keneltäkään. Meidän perheemme ei koskaan kiitä hyvästä päivällisestä, ei sano päivää ei näkemiin ei kysy kuinka voitte, meillä ei milloinkaan sanota mitään.

Tilanteessa on jotain tragikoomista: veljien tuntema siirtomaaherrojen rodullinen ylemmyydentunto näyttää naurettavalta, kun sen kohteena on Pariisissa opiskellut varallisuudeltaan ylivoimainen pikkusiskon rakastaja. 

Kertojan ristiriitojen täyttämä perhe saa muutenkin paljon huomiota romaanissa. Jopa niin paljon, että minun mieleeni tämä romaani jää dysfunktionaalisen perheen eikä rakkaussuhteen kuvauksena. Kipeä suhde äitiin, joka on aina halunnut tyttärestään matematiikanopettajaa eikä kirjailijaa. Äitiin, joka samassa lauseessa voi saada määreet "rakkaani" ja "paskiainen". Suhde veljiin, joista vanhempi kuvataan ihmishirviöksi. Kuin huomaamatta sivulauseessa viitataan myös seksuaalisten rajojen rikkomiseen: isoveljellä on "sodan kasvot" ja kertoja näkee veljen – tai sodan – "miehittämässä lapsen ruumiin ihastuttavaa maaperää". Onnellisia tai lämpimiä muistoja on vain vähän. Onneksi sentään naurua helisevät hetket nuoremman veljen kanssa ja hänen varhaisen kuolemansa synnyttämä suru.

Rakastavaisten – käytän nyt tätä sanaa paremman puutteessa – yhteiskunnallinen ero nähdään myös toisesta suunnasta. Kiinalaisen miehen pankkiiri-isä ei hyväksy poikansa suhdetta. Sopiva kiinalainen morsian on ollut pojalle katsottuna jo kymmenen vuoden ajan. Poika ei uskalla uhmata isäänsä.

Kiinalaisesta rakastajasta syntyy kuva tunteidensa heittelemästä ja pehmeästä miehestä. Pariisi on hänen omien sanojensa mukaan pilannut hänet. Hän on siellä ostanut kaiken, mitä on tarvinnut: naiset, tuttavat, ajatukset. Opintonsa hän on lyönyt laimin niin, että isä on lopulta komentanut hänet kotiin ilman tutkintoa. Hänen rakastumisensa tyttöön vaikuttaa aidolta, kyse ei ole pelkästä seksistä. Mies kyynelehtii usein seksin jälkeen sitä, ettei heidän suhteellaan ole tulevaisuutta.

Miehen oloa ei tee helpommaksi tytön selvästi välinpitämättömämpi asenne suhteeseen. Tytölle kyseessä on tapa saada vaikutusvaltaa ja kokemuksia. Ehkä se on seikkailu. Rakastajan pehmyt iho ja sen värisävy miellyttävät häntä. Tämän pehmolelun samettinen peniskin saa tytöltä myönteisen arvion. Erotiikan kuvaus ei kuitenkaan ole erityisen hottia. Se on ilotonta ja usein ahdistuksen sävyttämää.

Huomattavasti kiihkeämmin kertoja kuvaa asuntolatoverinsa Hélène Lagonellen alastonta vartaloa, jota Hélène itsetiedottoman anteliaasti esittelee. Kertojan katseessa on himoa, josta ei näy merkkiäkään kiinalaisen rakastetun kuvauksissa. Hän jopa haaveilee jakavansa Hélènen rakastajansa kanssa saadakseen sensuellimman suhteen Hélèneen. 

Asuntolan valvojat muuten – tytön äidin toivomuksesta – sulkevat silmänsä siltä, että tyttö viettää öitään rakastajansa luona. Hän elää asuntolassa "kuin hotellissa". Valkoihoisia oppilaita on asuntolassa vain kaksi, eikä heidän tuomaansa prestiisiä haluta menettää tällaisen pikkujutun takia.

Suhde kiinalaiseen rakastajaan päättyi, kun kertoja muutti opiskelemaan Ranskaan vuonna 1931. Suhde oli silloin kestänyt puolitoista vuotta. Romaanin lopussa, vuosia toisen maailmansodan jälkeen, mies soittaa kertojalle. Muutamiin riveihin mahtuu paljon tunnetta.

Romaanin alkupuolen peittelemätön kerronta ilahdutti minua. Siinä oli myös hyvin tavoitettu tapa, jolla muisti toimii. Kertoja säätelee onnistuneesti etäisyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin. Konkreettinen kuva tai tapahtuma johtaa yleisluontoiseen harkintaan ja pohdintaan. Etääntyminen ja lähentyminen näkyi myös aikamuotojen ja persoonamuodon vaihtelussa: imperfekti liukuu preesensiin pohdintaosissa ja välillä myös tapahtumien kuvauksissa; minäkerronta vaihtelee kolmannen persoonan kanssa. Yhtäkkiä kokija taas onkin viisitoistavuotias minä, tyttö juuri tässä hetkessä.

Loppua kohti kirjaan tulee mukaan enemmän kirjallisia keinoja: surrealistisia kohtauksia, näennäisen irrallisia henkilökuvia, fragmentteja. Kirja muistuttaa välillä rakenteeltaan kollaasia tai abstraktia maalausta. Aivan kuin kirjailija ei yrityksestään huolimatta haluaisikaan muistaa kaikkea. Tuli myös tunne, että kirjailijan elämäkerrallinen todellisuus ei tahdo antautua kerrottavaksi. Se muuttuu kirjallisuudeksi. Kertoja toteaa jo varhain kirjoittaneensa samoista tapahtumista aiemminkin, mutta kätketysti, läheisiään suojellen, koska kirjoittaminen on moraalista toimintaa. Tämän kirjan myötä mukaan on tullut epäily: kirjoittaminen saattaa olla yhdentekevää, turhuutta. Silloinkin kun se onnistuu jotenkin ylittämään tämän turhuuden, se on "poikkeuksetta pelkkää mainosta".

Epäilyksistä huolimatta on selvää, että romaanin kertojalle kirjoittaminen on ainoa merkitystä luova asia. Jos tässä kirjassa on intohimoa, se kohdistuu ennen kaikkea kirjoittamiseen.

Romaania on käsitelty myös ainakin blogeissa Tekstiluola, Oksan hyllyltä, Kirjojen Lumo ja Sabinan knalli. Kirsin Book Club vertaili romaania Duras'n romaaniin Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Duras, Rakastaja. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'amant (1984) suomentanut Jukka Mannerkorpi. Esipuhe: Anne Fried. Päällyksen typografia: Kauko Allén. 121 s. 

Jean-Claude Mourlevat: L'enfant Océan

Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat (s. 1952) sai vuonna 2021 lastenkirjallisuuden ALMA-palkinnon (Astrid Lindgren Memorial Award). Palkintolautakunnan perusteluissa Mourlevat mainitaan satuperinteen loistavaksi uudistajaksi. Hänen työssään "ikivanha tarina-aines kiinnittyy nykytodellisuuteen". 

Kirjailijan kymmenien teosten tuotannosta ei vielä ole saatavana suomennoksia. Muutamia romaaneja on julkaistu ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsiksi on ilmestynyt muun muassa Jefferson-siilistä kertova saturomaani, jonka Ariel esitteli pari viikkoa sitten Sataa valoa -blogissaan. 

L'enfant Océan (Valtameren lapsi) -romaanissa on kyse juuri ALMA-raadin mainitsemasta satuperinteen uudistamisesta. On siis hyvä ensin muistutella mieleen Charles Perrault'n 1600-luvun lopulla kansansatujen pohjalta kirjoittama satu Peukaloisesta (Le Petit Poucet), joka on toiminut taustatekstinä Jean-Claude Mourlevat'n romaanille.

L'enfant Océan -romaanin päähenkilöinä ovat Doutreleaun lapset: 14-vuotiaat kaksoset Fabien ja Rémy, 13-vuotiaat kaksoset Pierre ja Paul, 11-vuotiaat kaksoset Victor ja Max sekä 10-vuotias Yann. Kuopus Yann on vain kaksivuotiaan kokoinen ja mykkä. Hänellä on kuitenkin niin halutessaan kyky viestiä eleillä ja ilmeillä – tai jonkinlaisella telepatialla – täysin ymmärrettävästi. Koko veljessarja hyväksyy epäröimättä Yannin henkiseksi johtajakseen. Isompien veljien suojeleva asenne pikkuveljeen oli hellyttävä.

Romaani on kerrottu useiden todistajanlausuntoa muistuttavien lyhyiden puheenvuorojen kautta. Ensimmäisenä ääneen pääsee sosiaalityöntekijä Nathalie Josse. Pikku Yann on tullut kouluun hämmentyneenä ja ilman reppua. Isommat veljet suostuvat paljastamaan, että isä on heittänyt repun "jorpakkoon". Nathalie Josse on vienyt Yannin kotiin autollaan ja on halunnut puhua lasten isän kanssa. Isä ei kuitenkaan ole kotona, hänet voi tavata vasta seuraavana päivänä. Äidin tyly asenne kertoo, että Doutreleaun perheessä ei rakkautta tuhlailla.

Seuraavana yönä lapset karkaavat kotoaan. Yann on kuunnellut salaa vanhempiaan ja välittää elekielellään veljilleen tiedon, että isä aikoo seuraavana aamuna tehdä heille pahaa. Veljet ymmärtävät, että kyse on tappamisesta.

Karkumatkan aikana ääneen pääsevät lasten vanhemmat, useat lasten matkalla kohtaamat ihmiset sekä lapset itse. Jokaisella lasten pakoa todistaneella on oma äänensä ja myös pieni oma tarinansa. Myös veljekset ovat luonteiltaan erilaisia. Kertojaratkaisu luo onnistuneesti jännitystä, koska kukin todistaja voi kertoa vain palasen kokonaisuudesta, joka näin avautuu lukijallekin vain vähitellen. Lasten kokemukset marraskuun kylmyydessä ja sateissa välittyvät lukijalle niin, että teki itsekin mieli vetää villapaitaa päälle. Pikkuisen Yannin sisäinen kompassi ohjaa veljessarjaa kohti länttä ja Atlantin rannikkoa.

Sosiaalityöntekijä Nathalie Josse muuten palaa Doutreleaun taloon seuraavana päivänä, kun lapset jo ovat kadonneet. Tuekseen hän on pyytänyt mekaanikkomiehensä Pascalin, joka uskoo keksineensä, mistä lasten paossa on kyse. Hän nimittäin löytää Doutreleaun vajasta seitsemän äsken syntynyttä kissanpoikaa. Pascal uskoo, että poikien isä on puhunut kissanpentujen tappamisesta. Yann on kuullut sen ja ymmärtänyt väärin. Hyvä selitys, osittain oikeaan osunut mutta kuitenkin tärkeimmältä osaltaan väärä. Tämän enempää en tästä asiasta paljasta.

Peukaloisen tarinassa on hirviömäinen ihmisiä syövä jätti. Tässä Mourlevat'n romaanissa, joka kuitenkin enimmäkseen pysyttelee realistisena, hirviön osan on saanut tunteeton, lähes sadistinen, varakas liikemies. Peukaloissadun jätti syö vahingossa omat seitsemän tytärtään. Myös liikemiehellä on seitsemän tytärtä. Hän ei heitä syö, mutta lukijalle jää tunne, että eivät tytöt tällaisen isän seurassa turvassakaan ole.

Lapset pääsevät meren rantaan. Kovien koettelemusten jälkeen he pääsevät lopulta myös takaisin kotiin. Isän ja äidin pimeään tunnemaisemaan näyttää lasten pako avanneen väylän valonsäteelle. Yksi lapsista ei kuitenkaan palaa. Hänelle on tarinassa varattu satumaisempi loppu.

Kirjan takakannessa ilmoitetaan, että romaani sopii yli 10-vuotiaille lukijoille. Siinähän sitä ikähaitaria riittää: oman kokemukseni perusteella ainakin 60–70-vuotiaat ovat vielä ihan sopivaa lukijakuntaa tälle kauniille romaanille.

Jean-Claude Mourlevat, L'enfant Océan. Pocket Jeunesse 2021. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1999. Kansikuva: Gianluca Garufalo. 152 s.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

En helposti närkästy kirjoissa käytetyistä sanoista tai niissä esitetyistä ajatuksista. Minulle eivät myöskään tuota ongelmia sellaiset kirjoissa esiintyvät asenteet, jotka eivät omassa lähipiirissäni tai nykyaikana ole hyväksyttäviä. Osaan asettaa ne historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteensä enkä usko saavani niistä vahinkoa sielulleni.

On olemassa toisenlaisiakin lukijoita. Siksi varoitan, että tässä kirjassa jo parilta ensimmäiseltä sivulta löytyy tusinan verran n-sanoja ja koko joukko sukupuolielinten nimityksiä malinken ja suomen kielillä. Ehkä ne on helpompi kestää, jos tietää, että kirjailija Ahmadou Kourouma (1927–2003) oli kotoisin Norsunluurannikolta ja on pistänyt sanat fiktiivisen päähenkilönsä, noin kymmenvuotiaan lapsisotilaan suuhun. Tämä lapsi toteaa itsekin, olevansa "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta" ja puhuvansa kuin rääväsuu.

Istukaa alas ja kuunnelkaa tarkkaan mitä mä sanon. Ja pankaa muistiin kaikki, siis kaikki. Ei Allahin tartte olla redi kaikissa näissä jutuissa. Favoro (mun isän mulkku)!

Romaanin minäkertoja Birahima on 10- tai 12-vuotias – tarkkaan hän ei tiedä itsekään. Aluksi hän kertoo perheestään ja varhaislapsuudestaan kotikylässään Norsunluurannikolla. Pääsemme hänen kokemustensa kautta tutustumaan muun muassa kaikilla elämänalueilla vaikuttavaan taikauskoon sekä tyttöjen ja poikien ympärileikkausmenoihin. Orvoksi jäätyään Birahima on päätynyt lapsisotilaaksi Liberiaan, ampunut ihmisiä kuoliaaksi kalashnikovilla ja käyttänyt huumeita, joita lapsisotilaat nauttivat voimaantuakseen taisteluissa ja turruttaakseen itsensä niiden välillä.

Kuolleelta malinke-heimon tarinankertojalta perimiensä neljän sanakirjan avulla Birahima kertoo elämäntarinaansa. Hän selittää aina käyttämänsä harvinaiset sanat – ja varmuuden vuoksi monet vähemmän harvinaiset, jotka kuitenkaan eivät kuulu lapsisotilaiden perussanastoon.

Liberiaan hän on päätynyt etsiessään Mahan-tätiään. Tädin etsiminen muodostaa päähenkilön vaellukselle löyhän juonikehyksen. Myöhemmin etsintä vie hänet myös Sierra Leoneen. Oppaaksi matkalleen hän on saanut muslimi-poppamies Jakuban, joka joutuu lähtemään kotikylästään, koska hänen monet pikkurikolliset hankkeensa ovat herättäneet viranomaisten mielenkiinnon.

Liberiassa Birahima päätyy eversti Isä Hyvän joukkoihin. Hän saa liian ison sotilaspuvun, kalashnikovin ja luutnantin arvon.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalashnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Eversti Isä Hyvä on yhdistänyt papin, tuomarin ja sotilasjohtajan tehtävät. Hän asuunsa kuuluu piispan sauva ja hiippa. Papin kaavun alla roikkuu konepistooli. Uskonto ja sotilaskoulutus sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Saarnat suojaavat sotilaita. Isä Hyvä myös parantaa naisia noituudesta. Sitä varten naisen ja everstin on sulkeuduttava koko päiväksi majaan ilman vaatteita. 

Lapsisotilaat eivät saa varsinaista palkkaa, mutta he saavat ryöstellä jokseenkin vapaasti. He ottavat, mitä haluavat ja mitä milloinkin on saatavana. Tavarat he myyvät pilkkahintaan kauppiaille, jotka vievät tuotteet naapurimaihin – esimerkiksi Norsunluurannikolle – ja myyvät ne siellä kovaan hintaan. Lapsisotilaat saavat näin rahaa tärkeimmän nautintoaineensa, hasiksen, ostamiseen.

Lapsisotilaat osallistuvat Länsi-Afrikassa 1990-luvun puolivälissä riehuviin heimosotiin aika sattumanvaraisesti. Välillä he vaihtavat puolta, mutta mikään heidän elämässään ei varsinaisesti tästä muutu. Joskus ruokaa on tarjolla enemmän, joskus vähemmän. Taistelevien osapuolien lisäksi Länsi-Afrikassa on myös nigerialaisia rauhanturvaajia, jotka tosin käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin sodan osapuoletkin, joten siviileille heistä ei ole rauhan tuojiksi, pikemminkin päin vastoin.

Länsiafrikkalaiseen arkeen tutustumme myös siten, että Birahima kertoo useiden kuolleiden sotilastovereidensa elämänvaiheet eräänlaisena kunnianosoituksena ystävilleen. Kaikista hän ei halua kertoa, "ei tartte". Esimerkiksi niistä, jotka ovat satuttaneet tai loukanneet häntä. Birahiman ratkaisu viittaa romaanin nimeen. Allahinkaan ei tartte puuttua kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että Allah on kaikkivaltias ja voi siksi puuttua tai olla puuttumatta. Toiseksi siksi, että ihmiset voivat myös itse hoitaa asiansa.

Kirja oli puoleen väliin asti, jopa hieman pitemmällekin, mielestäni oikein onnistunut mustan huumorin sävyttämä pikareskiromaani. Sitten kirjailija päätti ruveta esitelmöimään Länsi-Afrikan 1900-luvun poliittisesta historiasta. Ei siinä mitään, tulipahan tuokin aihe vähän tutummaksi, mutta romaanin uskottavuudelle kirjailijan ratkaisu teki hallaa. Ei ole uskottavaa, että lapsisotilas – vaikkakin kielellisesti etevä – pystyisi päivämäärien ja poliitikkojen nimien tarkkuudella kertomaan esimerkiksi Sierra Leonen itsenäisyyden ajan vallanvaihtojen historian. 

Poliittinen satiiri on kyllä aina venyttänyt realismin rajoja. Siitä tässäkin on kyse. Onneksi aivan kirjan lopussa kirjailija muisti, että hänen kertojansa on keskenkasvuinen poika ja että hänellä on vielä tarinakin kerrottavana. Juonen langat vedetään yhteen. Valitettavasti olin yhteiskunnallisen tilannekuvan aikana menettänyt uskoni ja kiinnostukseni henkilöihin. Fiktion ja faktan tasapainoinen yhdistäminen ei ole helppoa.

Ei Allahin tartte sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Romaania on tutkittu myös ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ahmadou Kourouma, Ei Allahin tartte. Tammi 2002. Ranskankielisestä alkuteoksesta Allah n'est pas obligé (2000) suomentanut Marjatta Ecaré. Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela. Alkuperäiskuva: Lehtikuva/Issouf Sanogo. 202 s.

Sebastian Barry: On Canaan's Side

Sebastian Barry (s. 1955) on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja, joilla on vahva yhteys hänen kotimaahansa Irlantiin ja hieman heikompi yhteys hänen omaan sukuunsa. Sebastian Barryn suku äidin puolelta, Dunne sukunimeltään, on antanut inspiraation useisiin henkilöhahmoihin hänen romaaneissaan. Romaanit eivät kuitenkaan ole elämäkerrallisia; Barry on käsitellyt sukuaan kirjailijan vapaudella.

Myös tämän On Canaan's Side -romaanin päähenkilö ja minäkertoja, Lilly, on tyttönimeltään Dunne. Lilly Dunnen isästä ja sisaruksista on kerrottu tarkemmin Barryn aiemmissa romaaneissa.

Lilly Dunne on romaanin nykyhetkessä – 1990-luvulla – 89-vuotias eläkeläinen. Hän asuu Yhdysvalloissa New Yorkin Long Islandin varakkaiden ihmisten alueella entisen työnantajansa hänen käyttöönsä luovuttamassa huvilassa. Enimmän osan työurastaan Lilly on tehnyt keittäjänä Yhdysvaltain poliittiseen eliittiin kuuluvan Wolohanin perheen taloudessa. Wolohanien kartanossa hän on tavannut muun muassa Martin Luther Kingin, joka halusi henkilökohtaisesti kiittää keittäjää parhaasta pekaanipiirakasta, jota tohtori King oli ikinä maistanut.

Lilly joutui 17-vuotiaana pakenemaan Irlannista, koska hänen sulhasensa Tadg Bere, joka oli toiminut brittihallinnon palkkaamana poliisina, joutui tasavaltalaisten tappolistalle. Myös Lilly oli kuolemanvaarassa. Amerikka ei ole kuitenkaan osoittautunut turvalliseksi Kaanaan maaksi: juuri kun elämä näyttää valostuvan karkulaisille –  Tadgilla on hyvä työpaikka Chicagossa, he ovat vihdoin ensimmäistä kertaa rakastelleet ja lähteneet sen jälkeen sunnuntaikävelylle taidemuseoon – salamurhaaja ampuu Tadgin Vincent van Goghin omakuvan edessä.

(Ihan pienenä sivuhuomautuksena ihmettelen, miksi taas kerran rakastelu näyttää johtavan suorinta tietä kuolemaan. Tämä sama kaava toistuu ainakin kahdessa romaanissa, joista olen blogissa kirjoittanut aiemmin. Synnin palkka on kuolema? Onko rakastelu yhä jonkun mielestä synti? Tätä juonikuviota käyttää myös julkisesti agnostikoksi julistautunut Philip Pullman, joten ehkä kyse on vain dramatiikan tavoittelusta: suru tehostuu, kun se seuraa ekstaattista onnea.)

Romaanin alussa Lilly on juuri saanut kuulla pojanpoikansa Billin riistäneen oman henkensä vasta vähän yli kaksikymmentävuotiaana. Billin elämän suistivat lopulliseen toivottomuuteen kokemukset Persianlahden sodassa sekä avioero. Lilly oli toiminut Billin huoltajana siitä lähtien, kun tämä oli kaksivuotias. Billin äiti oli kuollut verenmyrkytykseen ja Billin isä, Ed – Lillyn poika – oli erakoitunut omien Vietnamin sodan kokemustensa traumatisoimana.

Lilly päättää kirjoittaa muistiin elämänsä vaiheet ennen kuin seuraa Billiä ja poistuu elämästä omasta tahdostaan. Romaani muodostuu Lillyn muistiinpanoista. Sen luvut on otsikoitu aina samalla tavalla: Ensimmäinen päivä ilman Billiä, Toinen päivä ilman Billiä... näitä päiviä on kaikkiaan seitsemäntoista.

Kuten edellä kerrotustakin käy ilmi, romaani kertoo ison palan 1900-luvun länsimaista historiaa yhden suvun kokemusten kautta. Sodat ja muut levottomuudet – tässä romaanissa Irlannin vapaustaistelu ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike – tuottavat paljon suruja. Jos ne eivät heti tapa, ne vievät mielenterveyden, ajavat itsemurhiin ja rikkovat perheen. 

Tässä romaanissa juoni on keskeinen. Kirjassa on useita arvoituksia, joiden ratkaisua viivytetään. Siinä on kosolti dramaattisia tapahtumia: äkkikuolemia sodassa, henkirikoksen uhrina ja oman käden kautta. Tässä kirjassa kuollaan kuin Myrskyluodon Maijassa! Ihmiset myös katoavat – mikä Amerikassa näyttää helpolta, sen kuin häipyy ja vaihtaa nimensä – ja sitten taas yllättäen pulpahtavat esiin. 

Lukija oppii romaanin aikana Barryn tavan rakentaa jännitystä, joten juonen käänteitä oli melko helppo ennakoida. Romaanin loppupuolen yllätykset eivät siis enää olleet yllättäviä. Romaanin viihdearvo tästä vähän kärsii, mutta Lillyn kertojanääni on niin mutkattoman rehellinen ja hänen ilmaisutapansa irlantilaisittain soljuva, että hänen jutusteluaan seurasi mielellään. 

Lilly on myös sillä tavalla mukava romaanisankari, että hänessä ei ole juurikaan vikoja. Aivan lopussa näyttää, että hän itsekkäästi kieltää anteeksiannon häntä aiemmin satuttaneelta mieheltä, joka on nyt kuolemansairas ja anelee armoa. Yön yli nukuttuaan Lilly päättää sittenkin lohduttaa miesparkaa. Hänhän voi jatkaa vihaamista sitten miehen kuoltua.

Lilly on myös hyvällä tavalla värisokea: ihmisen ihonväri ei vaikuta hänen arviointeihinsa. Lilly saa ensimmäisen työpaikkansa Amerikassa Cassie Blaken ansiosta. He ovat samassa perheessä palvelustyttöinä ja jakavat saman vuoteen palvelusväen huoneessa. Vasta kerrottuaan heidän yhteisistä kokemuksistaan parinkymmenen sivun verran Lilly tulee maininneeksi, että Cassie oli mustaihoinen. 

Mustien kansalaisoikeustaistelu koskettaa Lillyä myös henkilökohtaisesti hänen aviomiehensä Joe Kindermanin kautta. Joe on poliisi, joka suhtautuu suojelevasti mustiin, esimerkiksi Cassie Blakeen. Lilly menee naimisiin Joen kanssa tietämättä kovinkaan paljon miehensä taustoista. Joe itsekin on taustoistaan yllättävän tietämätön tai ainakin vähäpuheinen. Joe ei esimerkiksi tiedä, onko hän katolinen – mitä Lilly ei usko – vai ehkä sittenkin juutalainen – minkä Lilly pystyy omin silmin toteamaan epätodennäköiseksi. Loppujen lopuksi hän ei ole myöskään nimeltään Kinderman. Joe kylläkin.

Lilly ei katolisesta kasvatuksestaan huolimatta ole erityisen uskonnollinen. Katolisuus tulee kuitenkin esiin hänen tavassaan ajatella ja ilmaista itseään. Vielä viimeisinä päivinään hän miettii, onko hänellä pääsyä tuonpuoleiseen, jos itse jouduttaa kuolemaansa. Hän kuitenkin uskoo luottavaisesti, että jollain keinolla hän pääsee livahtamaan sisään Pietarin porteista. 

Olen mielelläni lukenut näitä Yhdysvaltain siirtolaisia kuvaavia romaaneja. Varsinkin Antti Tuurin kuvaamat suomalaiskohtalot ovat tuntuneet läheisiltä, sillä samanlaisista ihmisistä olen kuullut myös sukulaisiltani. Oma äidinpuoleinen isoisäni matkusti Yhdysvaltoihin 20-vuotiaana vain viisi dollaria taskussaan. Kun hän saapui Ellis Islandilta New Yorkiin, hän ihastui huomatessaan, miten hyvin siirtolaiset otettiin vastaan. Kaduilla oli soittokuntia ja hurraavia ihmisjoukkoja. Aika pian hänelle kyllä selvisi, että juhlinta johtui itsenäisyyspäivästä – oli 4. heinäkuuta vuonna 1911.

Sebastian Barryn On Canaan's Side sai vuoden parhaalle englanninkieliselle historialliselle romaanille annettavan Walter Scott -palkinnon vuonna 2012.

Sebastian Barry, On Canaan's Side. Faber and Faber 2012. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2011. Kannen valokuva: Genevieve Naylor. 256 s.

Yann Queffélec: Barbaarihäät

Olen silloin tällöin kirjoittanut tänne blogiin teoksista, jotka ovat voittaneet ranskankieliselle kirjallisuudelle myönnettävän Goncourt-palkinnon. Takavuosien voittajissa on monia sellaisia, jotka eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, ja nekin, jotka ovat jo tuntuneet kirjallisuutena vanhahtavilta, ovat lisänneet ymmärrystä oman ilmestymisaikansa ajatteluun ja asenteisiin. 

Yann Queffélecin (s. 1949) Barbaarihäät voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1985. Romaani on edelleen yksi myydyimmistä Goncourt-voittajista. Sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta parin vuoden aikana. Myyntiä edisti teoksen pohjalta tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 1987. Goncourt-raadin valinta ei ollut yksimielinen, mikä on ymmärrettävää, sillä romaani on brutaali. Sen väkivaltainen alku iskee sellaisella voimalla, että en ihmettele, jos moni herkempi lukija jättää sen kesken jo siinä vaiheessa. Jatkossakaan ei ole luvassa seesteisiä hetkiä, mutta ainakin minut teoksen sentimentaalisuutta karttava kerronta vangitsi mukaansa niin, että tarina oli pakko lukea nopeasti katkeraan loppuunsa asti.

Toinen maailmansota on ohi. Kolmetoistavuotias Nicole on ihastunut läheisen sotilastukikohdan vihreäsilmäiseen amerikkalaiseen, joka kertoo haluavansa mennä naimisiin Nicolen kanssa ja tulevansa myöhemmin hakemaan tytön Amerikkaan ranchilleen. Viimeisenä iltana ennen lentoaan Atlantin taakse Will hakee Nicolen lähes tyhjentyneeseen varuskuntaan, jonka parakissa Will kahden sotilaskaverinsa kanssa raiskaa Nicolea aamuun asti. Barbaarihäät. Ei siis tule niitä häitä, joista Nicole on unelmoinut. Willillä on jo vaimo ja lapsi Amerikassa. Ei ole edes ranchia, on vain työpaikka Bronxissa parkkitalon yövartijana. 

Raiskauksesta saa alkunsa lapsi, joka synnyttyään saa nimen Ludovic, lyhyesti Ludo. Nicole ja hänen vanhempansa ovat yrittäneet kaikin käytettävissä olevin keinoin päästä lapsesta eroon raskausaikana – ja ehkä sen jälkeenkin. Nicolen vanhemmat, jotka omistavat leipomon maaseutukaupungissa, syyttävät tytärtään heille koituneesta häpeästä ja siitä, että heidän asiakaskuntansa saa tietää, että "leipä, jonka päälle minä teen ristinmerkin, onkin synninmerkin leipää, minun tyttäreni synnin". Vihasta ja katkeruudesta saa enemmän kuin oman osansa myös Ludo. Onko siis ihme, että lapsi on häiriintynyt, ehkä myös vajaamielinen? Ludo huutaa ja valittaa öisin ullakolla, jonne hänet on piilotettu. Hän sotkee paikkoja ja käyttäytyy arvaamattomasti.

Romaaniin on otettu mukaan muutamia psykiatrien Ludosta tekemiä diagnooseja. Ne ovat parodioita freudilaisista ylilyönneistä, joita voi suoltaa perehtymättä kunnolla lapseen ja hänen elämäntilanteeseensa. Lukija tietää, että ne eivät osu maaliinsa. 

Nicolen serkku Nanette yrittää antaa lapselle tämän kaipaamaa hellyyttä. Valitettavasti Nanette kuolee nuorena. Kirjassa siis on mukana muutama hyvä – tai edes normaalilla tunneskaalalla varustettu – henkilö. Lukija joutuu miettimään, millainen Ludon ja Nicolen elämästä olisi voinut tulla, jos näitä ihmisiä olisi ollut enemmän tai jos heillä olisi ollut vaikutusvaltaa. 

Nicole menee naimisiin itseään paljon vanhemman leskimiehen, Michon, kanssa. Rakkaudesta ei ole kyse. Siihen ei Nicolella ole kykyä. Micho on aloittanut mekaanikkona mutta laajentanut sittemmin liiketoimintaansa ja hankkinut huomattavan varallisuuden. Hänellä on ensimmäisestä avioliitostaan hieman Ludoa vanhempi poika, Tatav. Micholla on selvästi sekä sydän että omatunto. Hän yrittää luoda Ludolle turvallisen kodin. Tatavissa puolestaan on sadistisia piirteitä, jotka hän kohdistaa velipuoleensa. Tatavin vuoroin ystävällinen ja vuoroin ilkeä käytös hämmentää Ludoa, jonka on vaikea ymmärtää ihmisten motiiveja.

Tunteellisuutta välttelevä kaikkitietävä kertoja antaa välillä tilaa myös Ludon ja hänen äitinsä näkökulmalle. Ludon pään sisällä myllertävät äänet, jotka välillä syyttävät, välillä puolustelevat ja välillä hajoavat mainostekstien ja rukousten sekamelskaksi, on erotettu muusta tekstistä kursiivilla.

Michon ansiosta Ludo pääsee kouluun. Sekin osoittautuu nöyryytykseksi, sillä Ludo joutuu sekä opettajan että oppilastoveriensa kiusaamaksi. Ludo on sosiaalisesti kömpelö. Hänen puolustelevat vastauksensa kysymyksiin koetaan nenäkkäiksi. "Entä sinä" ja "kateellisia ne ovat" ovat Ludon toistuvia vastauksia moitteisiin. 

Ludo kasvaa isoksi ja vahvaksi. Kolmentoista ikäisenä hän on jo 180 senttiä pitkä. Hän on pienestä pitäen tottunut kovaan ruumiilliseen työhön kotona. Myöhemmin "hullua" käytetään hyväksi, ja hän tekee raskasta työtä pienestä korvauksesta myös kodin ulkopuolella.

Nicolelta ei riitä rakkautta pojalleen. Hän simputtaa ja moittii Ludoa jatkuvasti. Samalla hän myös pelkää poikaansa, jonka rakkaudenjanon kömpelöitä ilmauksia ei pysty ymmärtämään. Vaatii lukijalta tietoista ponnistusta nähdä Nicole myötätuntoisesti. Tekstiin tätä myötätuntoa ei ole kirjoitettu kuin viitteellisesti. Täytyy kuitenkin palauttaa mieleen, että Nicolen lapsuus on väkivaltaisesti katkaistu. Lapsesta on tullut äiti ennen kuin hänestä on tullut aikuinen. Hän näkee yhä painajaisia raiskauksesta. Miehensä hankkimalla autolla Nicole ajelee Bordeaux’ hon asti istuakseen päivän ravintoloissa juomassa viiniä ja polttamassa savukkeita ketjussa. Joskus hän ottaa hotellihuoneen, riisuutuu sen peilin edessä alastomaksi ja nauttii rapistuvan vartalonsa katselemisesta.

Luonteeltaan pehmeä Micho joutuu lopulta suostumaan Nicolen vaatimuksiin ja seksuaaliseen kiristykseen: Ludo lähetetään viisitoistavuotiaana Pyhän Paavalin hoitokotiin.

Noin kolmasosa romaanista on omistettu Ludon hieman alle vuoden kestäneelle elämänvaiheelle hoitokodissa. Pyhän Paavalin "lapsista" nuorinkin on Ludoa vanhempi ja vanhin viisissäkymmenissä. He ovat enimmäkseen varakkaiden perheiden henkisesti jälkeenjääneitä lapsia, jotka lääkitään laitoksessa rauhallisiksi ja "onnellisiksi". Ludo oppii pian sylkemään pois ja piilottamaan saamansa tabletit, kuten tekevät muutamat muutkin hoidokit.

Lukija toivoo jo tässä vaiheessa, että jokin valo välähtäisi Ludon elämään. Hän saa tosin joitakin ystäviä laitoksen henkilökunnasta ja asiakkaista, mutta edelleen hän kokee enimmäkseen ilkeyttä ja kovasydämisyyttä. Turhaan Ludo odottaa, että äiti tulisi hakemaan hänet pois. Michoa lukuun ottamatta kotiväki tuntuu unohtavan pojan. Jonkinlaista lohtua Ludolle tuo ahdistuksen purkaminen kuviksi sekä hoitokodissa soitettu musiikki.

Laitoksen johtajatar, neiti Rakoff, kostaa hoidettavilleen pettymyksensä rakkaudessa ja elämässä. Potilaiden nöyryyttäminen, jatkuva arvojärjestykseen asettaminen, ylilääkintä ja suoranainen aivopesu kuuluvat hänen hoitokeinoihinsa. Neiti Rakoff on fyysisesti ihastunut komeaan Ludoon. Kun ei saa pojalta vastakaikua eikä edes kunnioitusta, johtajatar järjestää Ludolle paikan mielisairaalasta. 

Ludon vaiheet Pyhän Paavalin hoitokodissa toivat usein mieleen Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän ja sen pohjalta tehdyn Miloš Formanin ohjaaman elokuvan. Neiti Rakoff ja hoitaja Ratched ovat sukulaissieluja.

Mielisairaalaan Ludo ei suostu lähtemään. Hän pakenee. Seuraa viimeinen vaihe Ludon tarinassa. Ludo joutuu tulemaan toimeen omillaan. Hän löytää itsestään uusia puolia. Hänen itsetuntemuksensa paranee. Alkaa jo näyttää siltä, että Ludollakin voisi olla jonkinlainen tulevaisuus.

Eipä sittenkään: tässä romaanissa isien synnit tulevat lasten ja naisten maksettaviksi. Ludo kohtaa vielä kerran äitinsä.

Tämä romaani kertoo pohjimmiltaan saman tarinan kuin Kalevalan kertomus Kullervosta, pojasta joka Paavo Haavikon sanoin "pestiin puhtaaksi vihaksi". Kullervo oli sitä mieltä, että olisi ollut parempi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt. Olisiko ollut parempi, jos Nicole olisi raiskauksen jälkeen saanut abortin? Vastaus tuntuu aluksi selvältä, mutta tarkoittaako se myös sitä, että Ludon ja Kullervon kaltaisilla ei ole oikeutta elämään? On asioiden yksinkertaistamista sanoa, että abortissa on kyse ainoastaan naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Päätösvalta vaikeassa asiassa kuuluu kuitenkin naiselle – tietenkin, kenellepä muulle – ja meidän kaikkien muiden tehtävänä on tukea ja auttaa häntä, olipa se päätös mikä hyvänsä. Jokaisen lapsen pitää saada syntyä toivottuna ja rakastettuna.

Romaanin kansipapereista ei löydy tietoa suomenkielisen painoksen kansikuvan tekijästä. Se kuvittaa mielestäni hyvin Ludon mielenmaisemaa. Myös Annikki Sunin suomennos on erinomainen.

Yann Queffélec, Barbaarihäät. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Noces barbares (1985) suomentanut Annikki Suni. 279 s.

Philippe Claudel: Le Café de l'Excelsior

Philippe Claudel (s. 1962) debytoi kirjailijana vuonna 1999, jolloin häneltä saman vuoden aikana ilmestyi peräti kolme romaania. Pienoisromaani Le Café de l'Excelsior on yksi noista kolmesta. Siinä ovat jo näkyvissä ne piirteet, joista olen pitänyt Claudelin romaaneissa Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Kaikissa näissä teoksissa on yksinäinen, orpo tai hieman elämästä syrjään jäänyt minäkertoja, jonka rauhallinen, sametinpehmeä proosa löytää surumielistä kauneutta myös rumasta ja arkisesta.

Le Café de l'Excelsior -romaanissa minäkertoja muistelee aikuisuudesta käsin elämäänsä kymmenen ikävuoden tienoilla sekä ennen kaikkea isoisäänsä, joka toimi tuohon aikaan baarin isäntänä pienessä teollisuuskaupungissa. Kaupunki sijaitsi Ranskassa jossain melko lähellä Belgian rajaa. Ajankohtana on 1960-luvun jälkipuoli. Paikalla ja ajalla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä. Tarina on ajaton ja universaali, kuten lapsuuskuvaukset usein ovat. 

Isoisä huolehti pojasta sen jälkeen, kun tämän vanhemmat olivat kuolleet. Sekä pojalle että isoisälle mieluinen yhteiselämä kuitenkin päättyi pojan täytettyä yksitoista vuotta.

J'ai vecu plus de trois années aux cotés de Grand-père, après la mort de mes parents, et avant qu'un sbire à lunettes, étranglé dans le col amidonné d'une mauvaise chemise, ne décidât qu'au nom de la protection de l'enfance ma place était plus dans une morne et catholique famille d'accueil que dans un lieu de perdition liquide.

(Asuin yli kolme vuotta Isoisän rinnalla vanhempieni kuoleman jälkeen, ennen kuin huonon paidan tärkättyyn kaulukseen kuristautunut silmälasipäinen kätyri päätti vain lastensuojelun nimissä, että paikkani oli mieluummin synkässä ja katolisessa sijaisperheessä kuin nestemäisen kadotuksen tyyssijassa.)

Myöhemmin käy ilmi, että sijaisperheet seurasivat toisiaan pojan sopeutumisvaikeuksien takia, mutta isoisän luokse poika ei päässyt enää palaamaan. He eivät enää koskaan nähneet toisiaan.

Isoisä nautiskeli liikkeensä tuotteita ahkerasti, mutta siitä huolimatta pojalla oli aina turvallinen olo tämän seurassa. Jos hän joskus syyllistyi tyhmyyksiin, isoisä ensin murahteli, mutta sanoi sitten: "Menehän siitä, pikkuinen, minä annan sinulle anteeksi, syö elämää, koska se on sokeria sinun iässäsi!"

Kahvila oli auki joka päivä. Iltapäivisin isoisä kuitenkin lukitsi oven joksikin aikaa. Sisällä olevat asiakkaat jäivät sisälle ja yrittivät saada lasillisensa riittämään siihen saakka, että isoisä heräsi päivätorkuiltaan, jotka hän kävi nukkumassa kellarin lattialla. Sinne isoisän viininhajuiseen hengitykseen ja pullean mahan viereen kertojakin usein nukahti hetkeksi.

Sunnuntai-iltapäivät olivat parhaita, sillä silloin isoisä ja poika lähtivät muutamaksi tunniksi yhdessä kalaan. Saalina oli sisäveden särkikaloja ja muistoja, kuten kertoja toteaa. Yhteisinä hetkinä isoisä myös kertoi tarinoita historiasta ja esimerkiksi esitti eläytyen Napoleonin vaiheet Waterloossa.

Baarin vakioasiakaskunta koostui vanhoista miehistä, joiden kanssa joka päivä vaihdettiin samat lauseet, koska "ihminen kaipaa rituaaleja yhtä paljon kuin odottamatontakin". Viikoittaisiin rituaaleihin baarissa kuului myös makean veden kori -nimisen sopparuoan valmistus ja tarjoilu. Tähän mudanväriseen keittoon asiakkaat toivat itse raaka-aineet. Keiton maku oli pojan mielestä kauhea, mutta ilmeisesti vakioasiakkaat sen mukana nauttivat annoksen nostalgiaa: se toi heidän mieleensä 12-vuotiaina naapuruston puutarhoihin tehdyt ryöstöretket ja vanhemmilta salatut yölliset kalaretket.

Vakioasiakkaisiin kuului esimerkiksi linja-autokuski, joka omien sanojensa mukaan pystyi ajamaan autoa vain juovuksissa. Ja niin hän tekikin vuosikausia, kunnes törmäsi puuhun kuljettaessaan pyhiinvaeltajia Lourdesiin. Itsensä lisäksi hän tappoi kolarissa 32 pyhiinvaeltajaa, jotka olivat poliisilla uhaten vaatineet kuskia pitäytymään pelkässä vedessä koko pyhän viikon ajan.

Osa kaupungin asukkaista kulki nokka pystyssä baarin ohi. “Huussissa hekin käyvät”, isoisä totesi pojalle, joka hämmentyi kulkijoista, jotka eivät vastanneet hänen tervehdykseensä. Naisia ei baarissa käynyt ollenkaan. Joskus oli joku naisturisti käynyt ovella kysymässä apua renkaanvaihtoon, mutta hänet oli nopeasti käännytetty tiehensä.

Isoisä näytti jopa hieman pelkäävän naisia. Toisinaan hän surumielisen näköisenä lausui ääneen edesmenneen vaimonsa nimen. Tämä oli kuollut lapsivuoteeseen kärsittyään ensin siinä kolme vuorokautta ja "täytettyään sen verellä". Hän oli siinä vaiheessa kokenut vasta kaksikymmentäkaksi kesää.

Isoisä joutui aika ajoin käymään suuressa kaupungissa vahvistamassa oikeutensa pojan huoltajuuteen. Kerran kertojakin pääsi mukaan. Suurkaupungissa pojalle paljastui, että isoisäkin saattoi olla kuolevainen. Kaupungilla kävellessään isoisä puristi pojan kättä niin lujasti, että tämän sormet olivat illalla valkoiset kuin voissa paistetut pavut.

Poika halusi tietenkin kuulla myös omista vanhemmistaan. Isoisän muisteluissa tai oikeastaan legendassa pojan vanhemmista hän ei epäröinyt käyttää "kaikkein jaloimpia materiaaleja", jotka tekivät heistä "yhtä hyviä kuin vanhemmista parhaimmat". Paljon myöhemmin pojalle paljastuu, että isoisä oli hädin tuskin tuntenut "näitä kahta paskiaista, jotka dramaattisen hämmennyksen hetkenä olivat antaneet minulle elämän ennen kuin, neljä vuotta myöhemmin, tappoivat itsensä brysseliläisen esikaupungin surkeudessa".

Sen jälkeen kun poika oli aloittanut kierroksensa sijaisperheissä, hän vielä sai kirjeitä isoisältä. Sitten ne loppuivat. Täytettyään seitsemäntoista vuotta poika sai kuulla, että isoisä oli kuollut. Hän sai paketin, jossa oli baarin avain ja 193 kirjettä, jotka isoisä oli kirjoittanut pojalle sen jälkeen, kun viranomaiset olivat kieltäytyneet luovuttamasta hänelle enää sijaisperheiden osoitteita.

Paljon myöhemmin, aikamiehenä, kertoja vihdoin uskaltaa palata Café de l'Excelsioriin ja lapsuuteensa.

Philippe Claudel valittiin tämän vuoden toukokuussa Goncourt-akatemian puheenjohtajaksi. Näin ollen akatemian jakama palkinto jää häneltä todennäköisesti jääviyssyistä saamatta. Ehkäpä tämä ei Claudelia pahemmin hetkauta. Hänellä on takanaan laaja romaanituotanto, ja erilaisia palkintojakin on plakkarissa jo useita. Claudel näyttää myös enenevässä määrin suuntautuvan elokuvien käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen.

Philippe Claudel, Le Café de l'Excelsior. La Dragonne 2007. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1999. Kansikuva: Jean-Michel Marchetti. 84 s.