Abbé Prévost: Manon Lescaut

Abbé Prévostin (1697–1763) Manon Lescaut'ta ei alun perin ollut suunniteltu itsenäiseksi teokseksi. Se oli viimeinen osa laajassa romaanissa Mémoires et aventures d'un homme de qualité, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Hollannissa vuonna 1731. Romaanista julkaistiin heti perään useita painoksia myös Ranskassa. Osassa näistä oli mukana vain romaanin viimeinen, Manonia käsittelevä osa. Teoksen siveettömyyden vuoksi kaikki painokset takavarikoitiin vuonna 1733. Vuonna 1753 Prévost julkaisi itse Manon Lescaut'n itsenäisenä romaanina.

Kirja on herättänyt tunteita laidasta laitaan. Ehkä siinä on yksi sen saavuttaman klassikkoaseman selityksistä: se ei ole jättänyt lukijoitaan haaleiksi. Varhaisista lukijoista Goethe ihaili teoksessa ilmenevää "ajatuksen syvyyttä ja toteutuksen vertaansa vailla olevaa taitoa". Montesquieu kuittasi romaanin tylymmin: "Sankari on lurjus ja sankaritar huora". Molemmat olivat oikeassa: on aivan luvallista keskittyä kieleen ja siihen, miten romaani on kerrottu, mutta yhtä luvallista on arvioida sen henkilöiden eettisiä valintoja – mitä merkitystä romaaneilla olisi, jos ne olisivat vain leikkiä ja kielipelejä?

Romaanin esihistoria on näkyvissä vielä suomenkielisen painoksen alussa. Se alkaa Erään aatelismiehen muistelmien tekijän alkusanalla. Tässä esipuheessa mainitaan, että teoksen tekijä on alun perin ajatellut liittää kertomuksensa muistelmiinsa, mutta tullut toisiin ajatuksiin, koska "näinkin pitkä kertomus olisi keskeyttänyt liian pitkäksi aikaa oman tarinani juonen". Hän kertoo myös, että hänellä on opettavainen tarkoitus. Ihmisillä on taipumus toimia vastoin sitä, mikä on oikein ja hyvää. Yleensä tämä johtuu kokemuksen puutteesta. Virheet voi välttää lukemalla ja oppimalla toisten ihmisten kokemuksista Manon Lescaut'n kaltaisista teoksista: "Jokainen niissä kerrotttu tapahtuma on askel kohti tietoa, opetus, joka korvaa kokemuksen; jokainen seikkailu on esikuva, jota voi noudattaa; tarvitsee vain soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on moraalin oppikirja, joka on laadittu miellyttävästi harjoituksen muotoon." 

Esipuheen hurskaat toiveet voi sivuuttaa yrityksenä hämätä sensuuria. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että seikkailukkaan elämän elänyt Antoine Francois Prévost oli myös abbé, jesuiittamunkki. Hänen päähenkilönsä des Grieux'n haaveet rauhallisesta, lukemiseen ja hartaudenharjoitukseen keskittyvästä elämästä löytyvät myös hänen omista kirjeistään. Hän oli nuorena kokenut rakkausseikkailun, jota käytti pohjana Manon Lescaut'ssa. Olisi outoa, jos hän ei olisi uskonut oppineensa siitä jotakin.

Riippumatta siitä, miten aito on kirjailijan opetustavoite, hänen pyrkimyksensä psykologisen kuvauksen rehellisyyteen on ilmeinen. Hän kuvaa uskottavasti sitä, kuinka voimakkaan otteen aistillinen rakkaus saa kokemattomasta nuoresta miehestä. Kirjan kuvauksista käy ilmi, että hyveessä pitäytyminen ei ole helppoa: kerta toisensa jälkeen rakastetun katse ja kosketus haihduttavat mielestä hurskaan elämän tyynet ja ehkä kestävämmät ilot.

Jos haluat välttää juonipaljastukset, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin alussa sen kertoja (varhaisemman romaanin eräs aatelismies) kohtaa vankisaattueen. Tusinan verran ilotyttöjä on vartijoineen matkalla Le Havreen, josta tytöt on määrä lähettää laivalla Amerikkaan. Saattueen mukana kulkee kyynelehtivä nuorukainen, selvästi jalosyntyinen ja sivistynyt. Nuorukainen kertoo seuraavansa yhtä tytöistä. Hän aikoo päästä samassa laivassa Amerikkaan. Kertoja säälii rakastunutta miestä ja poikkeuksellisen kaunista tyttöä; hän antaa miehelle hieman rahaa laivamatkaa varten.

Noin kahden vuoden kuluttua kertoja tapasi uudestaan tämän saman nuorukaisen, joka oli vähän aiemmin palannut Amerikasta. Loppuosa kirjasta – siis suurin osa – yhtä lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta muodostuu nuoren miehen, ritari des Grieux'n, minämuodossa kerrotusta elämäntarinasta. Nimenomaan kerronta hallitsee teosta; kuvauksia on käytetty säästeliäästi ja vuoropuhelutkin on useimmiten referoitu.

Kertomuksensa alussa 17-vuotias ritari des Grieux on Amiensissa lopettelemassa filosofian opintojaan. Hänen on tarkoitus palata kohta kotiin vanhempiensa luokse. Des Grieux on menestynyt opinnoissaan hyvin, ja herra piispa on suositellut hänelle kirkollista uraa, jolla hän voisi "saavuttaa suurempaa kunniaa" kuin Maltan ritarikunnassa, johon hänen vanhempansa ovat hänet määränneet. 

Amiensista lähdössä häntä kiusaa eniten se, että joutuu jättämään parhaan ystävänsä, Tibergen, joka jää kaupunkiin harjoittamaan pappisopintoja. Ollessaan lähtöään edeltävänä päivänä kävelyllä Tibergen kanssa des Grieux näkee postivaunuista juuri laskeutuneen hyvin nuoren naisen, johon hän hetkessä ihastuu "hulluuteen asti".  Ujoudestaan huolimatta des Grieux puhuttelee tyttöä ja saa kuulla, että tytön vanhemmat ovat – vastoin tytön tahtoa – lähettäneet hänet luostariin. Tyttö, nimeltään Manon Lescaut, joka on des Grieux'tä pari vuotta nuorempi – siis viiden- tai kuudentoista ikäinen – mutta "paljon kokeneempi" myöntää, että vanhempien päätökseen on syynä tytön halu "pitää hauskaa". 

Asiat etenevät hengästyttävää vauhtia. Des Grieux lähettää Tibergen pois jonkin tekosyyn varjolla ja saattelee Manonin majataloon. Kahden kesken jäätyään Manon ja des Grieux tekevät nopean sopimuksen: des Grieux tulee aamuvarhaisella noutamaan Manonin vaunuilla. He pakenevat yhdessä Pariisiin ja antavat siellä vihkiä itsensä.

Tiberge arvaa, että des Grieux suunnittelee jotain, ja haluaa estää tätä tekemästä harkitsematonta tekoa. Des Grieux huiputtaa ystäväänsä lupaamalla, että tapaa seuraavana päivänä Tibergen yhdessä Manonin kanssa ja Tiberge saa vaikuttaa heidän päätökseensä. Ennen sovittua tapaamisaikaa des Grieux kuitenkin on jo Manonin kanssa matkalla. Seuraavana iltana he majoittuvat lähellä Pariisia majataloon. "Saint-Denis'ssä unohdimme avioliittoaikeemme, kavalsimme kirkon oikeudet ja huomasimme olevamme mies ja vaimo etukäteen sitä harkitsematta."

Tässä on sopiva hetki kiinnittää huomio Tibergeen. Hän on yksi kirjallisuudessa vähälle huomiolle jäävistä sankarin uskollisista ja kunniallisista ystävistä. Samanlainen kuin vaikkapa Hamletin ystävä Horatio. Näistä henkilöistä puuttuu mediaseksikkyys; hyvä ihminen vaikuttaa näkymättömältä. On syytä kuitenkin huomata, että des Grieux esittelee kuulijalleen Tibergen jo ennen Manonia ja toteaa, että jos olisi seurannut ystävänsä neuvoja, hän olisi "aina ollut järkevä ja onnellinen". Tiberge on koko romaanin ajan ystävänsä tukena ja yrittää ohjata tätä pois surua tuottavasta elämäntavasta. Hän etsii ystäväänsä vaivojaan säästämättä aina, kun tämä katoaa jonnekin Manonin kanssa. Hän lainaa des Grieux'lle rahaa useaan otteeseen ja auttaa muutenkin viimeiseen asti. Uskollisuudessa hän päihittää Manonin mennen tullen. 

Muutaman rakkaudentäyteisen viikon jälkeen rahahuolet alkavat synkistää nuoren parin elämää Pariisissa. Manon suhtautuu huoliin vähättelevästi. Pian käykin ilmi, että Manonilla on rikas vanhempi rakastaja. Kaiken lisäksi tämä rakastaja on ilmaissut des Grieux'n olinpaikan tämän perheelle. Des Grieux'n vanhempi veli hakee pikkuveljen väkipakolla kotiin. Myöhemmin käy ilmi, että Manon on ollut tietoinen juonesta.

Des Grieux'n on aluksi vaikea uskoa Manonin petollisuuteen. Hän arvelee, että Manon on väkivallalla pakotettu hylkäämään hänet. Vähitellen hänen on kuitenkin pakko hyväksyä totuus. Hän ei kuitenkaan suostu pitämään Manonia pahana tai epäaitona. 

Des Grieux suuntaa taas voimansa opiskeluun. Hän aloittaa opiskelun Saint-Sulpicen pappisseminaarissa, jossa hänen ystävänsä Tiberge jo lopettelee omia opintojaan. Hän uskoo vapautuneensa "lopullisesti rakkauden heikkouksista":

Halveksin sitä, mitä ihmiset yleensä ihailevat, ja kun hyvin tunnen sydämenikin haluavan vain sitä, mitä pidän arvossa, elämässäni ei tule olemaan levottomuutta eikä haluja.

Hän laatii suunnitelman elämänsä järjestämisestä. Se vaikuttaa ihanteelliselta ainakin tämmöisestä lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäisestä lukijasta, mutta en usko että se olisi sanottavasti sytyttänyt minua des Grieux'n ikäisenä vielä alle kaksikymppisenä kiimapäänä:

Siihen kuuluisi syrjäisellä paikalla sijaitseva talo, ympärillään pieni metsikkö ja puro puutarhan perällä, huolellisesti valikoitu kirjasto, joitakin hyveellisiä ja järkeviä ystäviä ja kunnollinen, mutta yksinkertainen ja kohtuullinen ravinto. Olisin kirjeenvaihdossa jonkun Pariisissa asuvan ystävän kanssa, jolta saisin tietää yleisistä tapahtumista en niinkään tyydyttääkseni uteliaisuuttani kuin saadakseni itselleni huvia ihmisten typeristä villityksistä.

Suunnitelman epärealistisuus paljastuu hetkessä, kun Manon yllättäen saapuu tapaamaan des Grieux'tä. Manon kertoo katumuksestaan niin hellyttävästi, että des Grieux unohtaa saman tien tämän petokset ja lähtee niiltä seisomilta Manonin matkaan. He pakenevat Chaillot'hon, josta vuokraavat huoneiston Manonin rakastajaltaan saamilla rahoilla. He laskevat, että rahat riittäisivät elämiseen noin kymmeneksi vuodeksi. Manonin huvittelunhalun takia rahat kuluvat kuitenkin paljon nopeammin. He hankkivat muun muassa toisen asunnon Pariisista, jotta teatteri-iltojen jälkeen ei tarvitsisi palata Chaillot'hon. Osa rahoista myös katoaa tulipalossa.

Manonin veli lainailee isoja rahasummia Manonilta. Hän myös tutustuttaa des Grieux'n ryhmään, joka hankkii huomattavia voittoja harjoittamalla vilppiä peleissä. Kun muut rahahanat ehtyvät, des Grieux tarttuu tähän keinoon. Hänen mielestään varakkaiden typerysten hyväksi käyttäminen ei oikeastaan edes ole väärin.

Siihen nähden, että kyseessä on rakkauden kuvaus, rahan hankkiminen ja menettäminen ovat romaanissa yllättävän keskeisellä sijalla. Kun rahaa on paljon, rakkauskin kukoistaa; kun siitä on pulaa, heräävät epäilyt. Manon on valmis hankkimaan rahaa tutuksi tulleella tavalla: hankkimalla rikkaan elättäjän. Yrittäessään petkuttaa erästä vanhaa elostelijaa Manon ja des Grieux jäävät kiinni. Manon lähetetään "Hospitaaliin", toisin sanoen Pitié-Salpêtrièren vankila–sairaalaan, joka tuohon aikaan toimi myös prostituoitujen rangaistuslaitoksena. Des Grieux joutuu Saint-Lazaren luostariin, joka toimi ojennuslaitoksena rikoksiin syyllistyneille aatelisperheiden nuorille miehille.

Manonin veljen avulla des Grieux onnistuu pakenemaan luostarista. Hän saa myös Manonin vapaaksi lahjomalla Hospitaalin vartijan. Paetessaan itse Saint-Lazaresta des Grieux ampuu vartijan kuoliaaksi. Hän syyttää teostaan luostarin johtajaa, koska tämä oli hälyttänyt vartijan paikalle, ja toisaalta Manonin veljeä, joka vastoin ohjeita oli tuonut hänelle pistoolin ladattuna. On silmiinpistävää, että des Grieux ei vaikuta tuntevan lainkaan tunnontuskia tekemänsä murhan takia. Varsinkin kun hän muuten korostaa herkkätunteisuuttaan. 

Nykylukijalle romaanihenkilöiden tunteellisuus näyttäytyy liioitteluna. Niin miehet kuin naisetkin kyynelehtivät paljon ja syleilevät toisiaan usein. He myös pyörtyilevät tunnekuohussa. Kyse on tuskin pelkästään kirjallisuuden keinosta. Tunneilmaisu on muuttunut vuosisatojen aikana. Des Grieux toteaa, että herkkätunteisuus on merkki luonteen jaloudesta. (Tunneilmaisun historiikin kirjoittaja joutuisi toteamaan, että kauas on tultu. Ainakin Suomessa "Menikö tunteisiin?" on nykyisin pahimman sortin loukkaus.)

En käy romaanin juonen kaikkia vaiheita läpi. Dramatiikkaa niissä riittää. Manon ajautuu vanhoihin metkuihinsa, ja des Grieux kärsii ja antaa anteeksi. Kuten hän Tibergelle toteaa: "Täällä alhaalla rakkauden hurma on ihmissydämen täydellisin autuus." Lopulta Manon kuitenkin päätyy prostituution vuoksi maasta karkotettavien joukkoon. Mukana kirjassa ovat 1700-luvun romaaneille tyypilliset piirteet: seikkailut, tunne-elämän melodraama sekä kaukaisten maiden eksotiikka. Kuten kirjan alussa kävi ilmi, Manon ja des Grieux päätyvät Amerikkaan.

Nouvelle Orléansissa Manon ja des Grieux uskottelevat olevansa naimisissa. He pääsevät kuvernöörin suosioon. Ironisesti heidän onnensa kääntyy siinä vaiheessa, kun he päättävät virallistaa avioliittonsa. Kun kuvernööri kuulee, että Manon onkin naimaton, hän päättää luovuttaa tämän vaimoksi sisarenpojalleen. Rangaistusvankeina Amerikkaan lähetetyillä prostituoiduilla ei ollut oikeutta kieltäytyä. 

Des Grieux haavoittaa sisarenpoikaa kaksintaistelussa. Manon ja des Grieux pakenevat "villi-ihmisten" luo aikomuksenaan jatkaa matkaa englantilaisten siirtokuntiin. Manon ei selviä tästä matkasta. Uskollisen Tibergen avulla des Grieux palaa kotimaahan.

Vaikka Manon esiintyy romaanin nimessä, lukija ei pääse sisälle hänen sisäiseen maailmaansa. Manonista ei lopulta ota selvää. Hän on hellääkin hellempi, kaikin mittarein äärettömän rakastunut nainen. Rahan ja loiston vuoksi hän on kuitenkin silmänräpäyksessä valmis vaihtamaan toiseen sen miehen, jolle hän vakuuttaa, että tämä on ainoa, jota hän koskaan on oikeasti rakastanut. Vaikuttaa siltä, että Manonille ei tuota pienintäkään vaivaa erottaa toisistaan rakkauden ruumiillinen ja henkinen puoli. Kerran hän lähettää kauniin ilotytön korvaukseksi Des Grieux’lle, kun on itse jälleen lähtenyt toisen matkaan. Hän sanoo: "En salaa sinulta lainkaan käyttäytymistäni enkä suunnitelmiani. Tyttö tuli, mielestäni hän oli sievä, ja kun olin varma, että poissaoloni tekisi sinut levottomaksi, toivoin vilpittömästi hänen voivan viihdyttää sinua joidenkin hetkien ajan, sillä uskollisuus, jota sinulta toivon, on sydämen uskollisuutta." (Lihavointi minun.)

On hyvä muistaa, että Manon ei ole nykyaikaisen länsimaisen demokratian itsenäinen nainen. Hän ei ole lähtöisin varakkaista oloista. Hän käyttää ainoaa pääomaansa, ulkonäköään, saadakseen sen, mitä haluaa. Moraalisia valintoja voidaan arvioida vasta, kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty. Ahneutta hänessä toki on, hän tulisi toimeen vähemmälläkin. Hän ei kuitenkaan tietoisesti halua vahingoittaa ketään. Miten suuri synti loppujen lopuksi on huvittelunhalu?

Des Grieux'n kertomana tarinasta syntyy varoittava esimerkki siitä, miten paatunut ilotyttö vetää mukanaan paheisiin kiltin pappiskokelaan. Edellä on kuitenkin jo käynyt ilmi, että des Grieux ei ole aivan luotettava kertoja. Hän antaa itsestään koristellun kuvan ja puolustelee tekojaan joskus kyseenalaisin perustein.

Manonin ja des Grieux'n rakkaustarina on siirtynyt myös näyttämölle. Siitä on tehty oopperoita ja elokuvia.

Romaani on suomennettu kolmeen kertaan. Luin suomennoksista uusimman, Ulla Summalan kääntämän. Tämän blogikirjoituksen laatimisessa minulle oli apua myös Frédéric Deloffren ja Raymond Picardin toimittamasta ranskankielisestä laitoksesta Histoire du chevalier des Grieux et de Manon Lescaut (Gallimard 2018). Varsinkin sen selitysosat olivat valaisevia.

Abbé Prévost, Manon Lescaut. Kirjayhtymä 1968. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta suomentanut Ulla Summala. Teos ilmestyi alun perin osana laajempaa teosta vuonna 1731 ja erillisenä romaanina vuonna 1753. 226 s.

Florian Zeller: Julien Parme

Minulla oli tätä Florian Zellerin (s. 1979) romaania lukiessani tulkintaongelma, joka johtuu siitä, että tietyt ranskalaisuuden piirteet ovat minulle käsittämättömiä. Kirjassaan Pariisi-koodi (SKS Kirjat 2026) kirjailija Kira Poutanen, joka on asunut kolmisenkymmentä vuotta Ranskassa, esittelee näitä piirteitä ansiokkaasti: yhteiskunnan hierarkkisuus ja byrokraattisuus; ihmisten yritys vaikuttaa älykkäiltä olemalla kriittisiä; kyvyttömyys myöntää virheitä. Poutanen lainaa teatteriohjaaja Tiina Kaartaman vitsiä tilanteesta, jossa suomalainen ja ranskalainen ovat kaataneet punaviiniä valkoiselle sohvalle: "suomalainen alkaa välittömästi pyydellä aiheuttamaansa punaviinitahraa vuolaasti anteeksi, kun taas ranskalainen kyselee ärtyneesti tiuskien, kuka idiootti valitsee kotiinsa vitivalkoisen sohvan. Syyllinen on mieluiten aina joku muu."

Florian Zellerin romaanin nuori päähenkilö ja minäkertoja Julien Parme karkaa kotoaan ja sen jälkeen yrittää selviytyä parhaansa mukaan leuhkimalla ja valehtelemalla ystävilleen ja ventovieraille. Hänen itsekorostuksensa on paikoin tuskallista seurattavaa. Ongelmani on se, etten voi olla varma, johtuuko hänen käytöksensä siitä, että hän on 14-vuotias, vai siitä, että hän on pariisilainen.

Julien Parme on siis "melkein 15, vajaan vuoden päästä". Hänen isänsä on kuollut viisi vuotta aiemmin syöpään. Julien ei pidä äidin uudesta miesystävästä François'sta, jolla on komeasti kalskahtava aatelinen sukunimi de Courtois. Huvittavaa kyllä häntä ärsyttävät François'ssa ne seikat, joihin hän itsekin syyllistyy: "Se tyyppi puhui lakkaamatta itsestään." 

Julien ja hänen äitinsä asuvat yhdessä François'n ja tämän 17-vuotiaan tyttären Bénédicten kanssa. Julien ei pidä Bénédictestäkään, etenkään sen jälkeen kun Bénédicte on nauranut hänen kirjoittamalleen novellille, jonka Julien oli kehujen toivossa jättänyt Bénédicten ulottuville. Aina riidellessään Julienin kanssa Bénédicte väittää, että Julien on yhtä hullu kuin isänsäkin, joka ei ole suinkaan kuollut vaan hoidettavana mielisairaalassa. Tämä väite ei romaanissa saa vahvistusta muualta, mutta kummalliselta tuntuu myös se, että Bénédicte olisi niin julma, että keksisi tällaisen asian vain Julienia kiusatakseen.

Julien on sattumalta saanut selville, että hänen äitinsä ja François ovat menossa naimisiin. Tämä on yksi syy siihen, että Julien päättää karata kotoaan. Tärkeämpi syy on kuitenkin se, että äiti on Julienin huonon koulumenestyksen ja tupakanpoltosta kiinni jäämisen takia kieltänyt tätä osallistumasta Émilie Fermatin syntymäpäiväbileisiin. Julienilla on tunne, että äiti olisi toivonut ihan toisenlaista poikaa. 

Émilie on muutamaa vuotta Julienia vanhempi saman koulun oppilas – huippusuosittu, koska on jo näytellyt elokuvassakin. Lisäksi Émiliellä on nuorempi sisar Mathilde, joka käy samoilla saksantunneilla kuin Julienkin ja johon Julien on ihastunut.

Kaverilleen Marcolle Julien ei tietysti voi tunnustaa, että äiti vastustaa bileisiin osallistumista. Hän kehittelee rehvakkaan tarinan tyttöystävästä jonka kanssa hänellä on treffit. Julien vihjaa, että hänellä on jo ollut "seksikokemuksia" tyttöjen kanssa, mutta vaikuttaa siltä, että ne ovat totta vain hänen mielikuvituksessaan. Lukijalle Julien tunnustaa, että hänellä on ollut tapana käydä katselemassa Clichyn pornokauppojen ikkunoita. Hän ei tietenkään ole kehdannut pysähtyä töllistelemään, vaan on harjoitellut vilkuilemaan ikkunoita sivusilmällä ohi kulkiessaan.

Kun muu talon väki nukkuu, Julien poistuu Pariisin kaduille François'lta pihistetty luottokortti taskussaan. Alkaa parin vuorokauden mittainen seikkailu, jonka päättyessä Julien on ehkä hiukan kypsempi. Hänen kypsymisensä näkyy muun muassa siinä, että hän alkaa tuntea myötätuntoa toisia ihmisiä ja myös eläimiä – kaikkia vähäosaisempia – kohtaan. 

Puhekielisyys tuo heti mieleen J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin, joka samoin kuin tämä Florian Zellerin kirja sijoittuu onnistuneesti jonnekin nuortenkirjallisuuden ja aikuisille suunnatun kirjallisuuden välimaastoon. Samoin kuin Salingerin romaanin Holden Caulfield Zellerin Julien Parme näkee aikuisten maailman epäaitona teeskentelynä. Ainoa aikuinen, joka herättää Julienissa myönteisiä mielikuvia – tosin voittopuolisesti seksuaalisia – on hänen ranskanopettajansa Mme Thomas.

Julien on äidin tietämättä syyllistynyt vakavampiinkin rötöksiin: hän on varastanut rahaa naapurin vanhalta rouvalta, jolle on käynyt lukemassa ääneen. Itselleen Julien onnistuu selittämään tämänkin rikkeen parhain päin: oikeastaan hän on vain lainannut rahat, hän maksaa ne takaisin ensimmäisistä tekijänoikeuspalkkioistaan.

Kirjoittamiseen – tai pikemminkin kirjailijan urasta haaveilemiseen – Julien suhtautuu vakavasti. Hän kuvittelee mielessään, miten häntä ihaillaan kaikkialla 20-vuotiaana kirjallisuuden nobelistina. Hän pudottelee ahkerasti kirjailijoiden ja teosten nimiä. Aina – tai oikeastaan useimmiten – ne eivät osu ihan kohdalleen: muistattehan tekin kai kirjailijan nimeltä Kafkaf ja sen, että Balzac kirjoitti romaanin L’assommoir ja että La Fontaine eli 1800-luvulla? 

Romaani on kirjoitettu nuorten kielellä, eikä se aluksi kerro suuresta lahjakkuudesta, ennemminkin neljätoistavuotiaan taipumuksesta itsekeskeiseen jaaritteluun. Romaanin mittaan Julienin kerronta kuitenkin muuttuu vakuuttavammaksi. Hänen mielikuvituksensa, joka alussa tuottaa hätävalheen toisensa jälkeen, alkaa kehitellä pitempiä ja perustellumpia tarinoita, joilla hän sitten hämmästyttää muita yön kulkijoita.

Yöllinen Pariisi on yllättävän tyhjä. Muut satunnaiset kulkijat ja vielä avoinna olevien kapakoiden baarimikot suhtautuvat huvittuneesti, hämmästellen tai epäillen kovin nuorelta näyttävään tupakan ja oluen ostajaan. Paheitakaan ei ole liiemmälti tarjolla; Julien on ajatellut käyttävänsä osan rahoistaan prostituoidulle maksamiseen, mutta nähdessään kaksi naista, joiden arvelee harjoittavan tätä ammattia, Julien väistyy eikä tohdi lähestyä. 

Ongelmana on aluksi se, ettei Julien tiedä, missä Émilien bileet pidetään. Hän on hukannut kännykkänsä, joten hän kaverilleen Marcolle soittaessaan joutuu turvautumaan baarien yleisöpuhelimiin. 

Yhdessä Champs-Élysées-kadun pizzeriassa Julien tapaa ranskanopettajansa Mme Thomasin, joka on siellä iltapalalla miesystävänsä kanssa (jonka Julien on vain hetkeä aiemmin nähnyt kiukuttelemassa rikkinäiselle kondomiautomaatille). Kohtaus on hauska myötähäpeää herättävällä tavalla: Julien yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta opettajaansa. Hän saa lainata Mme Thomasin kännykkää. Tästä Julien kehittelee myöhemmin Marcolle tarinan, että hänen salainen tyttöystävänsä on juuri Mme Thomas. Todisteena on se, että hän on soittanut Marcolle opettajattaren puhelimesta. (Seuraavana päivänä, kun Julienia jo etsitään, Marco paljastaa Julienin äidille kaikki tiedossaan olevat Julienin liikkeet. Lukijan kuviteltavaksi jää, miten kiusallisen keskustelun Mme Thomas ja Julienin äiti ovat käyneet.)

Émilien juhliinkin Julien lopulta pääsee. Hän myös tapaa ihailemansa Mathilden. Heidän välilleen syntyy orastava kiintymys. He tapaavat uudestaan seuraavana päivänä. Mathilden kertomus sisarensa Émilien vastaavasta pakomatkasta joskus aiemmin saa Julienin ajattelemaan kotiin paluuta. Ehkä hänet otettaisiin vastaan kuin tuhlaajapoika – niin oli Émilielle käynyt. 

Syntymäpäiviltä Mathilde ei halua lähteä jatkoille, joten Julien poistuu juhlista Marcon ja erään heitä vanhemman Alicen kanssa. Muut juhlijat, jotka ovat vähän vanhempia, jättävät kolmikon kadulle odottamaan turhaan kyytiä. Luottokortilta nostamillaan rahoilla Julien kustantaa taksin ja heittää Marcon ja Alicen koteihinsa. Taksissa hän hieman hipaisee kädellään Alicen rintoja. Näin vaatimaton on nuoren miehen seikkailun eroottinen huippukohta.

Julienin vaeltelu jatkuu Montparnassen asemalle ja sen ympäristöön. Sieltä hän patikoi halki koko keskusta-alueen. Varhain aamulla hän kirjautuu lähellä Seinen rantaa olevaan hotelliin, josta tulee hänen tukikohtansa pakomatkan loppuosan ajaksi. Hotellihuoneeseen Julien ostaa tupakkaa, seksilehden, sarjakuvalehden (joka itse asiassa houkuttelee häntä eniten) sekä hämäyksen vuoksi Le Monde -sanomalehden. Julienin ostoksiin kirjailija Florian Zeller on tiivistänyt ne elämänpiirit, jotka kiskovat Julienia eri suuntiin: savukkeet ja seksilehti edustavat houkutusten ja viettien "aitoa" aikuisuutta; sarjakuvalehti edustaa lapsuutta, josta Julien ei pullistelustaan huolimatta ole vielä valmis luopumaan; sanomalehti edustaa kulissimaista aikuisuutta, tekopyhyyttä, jota Julien vastustaa mutta johon hän itsekin turvautuu.

Quai Voltairen hotelliin Julien myös sopii illaksi tapaamisen Mathilden kanssa heidän tavattuaan päivällä Boulognen puistossa Mathilden ratsastustallilla. Mathilde ei tule hotelliin, mutta jo hänen kanssaan vietetty iltapäivä on Julienille hänen tähänastisen elämänsä upein kokemus.

Julien päättää paeta Italiaan, joka on hänen unelmiensa maa. Odottaessaan Lausannen kautta Roomaan menevää junaa hän ostaa aseman kioskista Hermann Hessen romaanin Arosusi. Hän lukee sitä – ja antaa junan mennä menojaan.

Jo kirjan alussa on käynyt ilmi, että romaanin tapahtumat ovat ajoittuneet vuoden takaiseen aikaan. Julien on karkumatkansa jälkeen lähetetty kouluun Vogeeseille Saint-Dién kaupunkiin. Hänen isäpuolensa François'n sukulaiset ovat ottaneet hänet luokseen asumaan. Hänen asenteensa muihin ihmisiin vaikuttaa muuttuneen ymmärtäväisemmäksi. Ehkä hänestä vielä tulee kirjailija.

Julien Parmen amok-juoksuun sopivat mainiosti Kira Poutasen sanat Pariisi-koodissa:

Pariisi on teatteria. Pariisi opettaa. Muista miettiä, miltä asiat vaikuttavat, miltä sanasi kuulostavat. Miten vakuuttavasti osaat esittää asiasi, vaikka kaikki olisi pelkkää bluffia. Pidä puolesi. Tarkoitus kyllä pyhittää keinot.

Florian Zeller on kirjoittanut tämän Julien Parmen lisäksi muutamia muitakin romaaneja, mutta tunnetumpi hän on näytelmäkirjailijana ja nykyisin myös elokuvaohjaajana. Hänen oman näytelmänsä pohjalta ohjaamansa Isä on viime vuosien suuria arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Pääosaa elokuvassa näytteli Anthony Hopkins. 

En ole elokuvaa nähnyt, mutta Isä-näytelmän näin Turun kaupunginteatterissa. Pääroolissa oli Taneli Mäkelä, enkä usko, että hänen suorituksensa jää toiseksi Hopkinsin rinnalla. Olen myös nähnyt Zellerin näytelmän Poika Kom-teatterissa. Pääosassa oli uskottavan angstinen Paavo Kinnunen. Zellerin Perhe-trilogiasta minulta on näkemättä vielä osa Äiti. Turussa sitä esitettiin vuonna 2022, mutta se jäi silloin minulta väliin. Jos ei sitä kuulu muihin teattereihin, minun varmaan pitää lukea se.

Täydellinen lauantai -farssin näin muistaakseni Lilla Teaternissa. Siinä oli pääosassa Pekka Strang. Tämän näytelmän Florian Zeller muuten kirjoitti Simon Grayn Otherwise Engaged -näytelmän pohjalta. Myös Simon Gray kuuluu suosikkieni joukkoon. Olen tässä blogissa kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Enter a Fox.

Florian Zeller, Julien Parme. Flammarion 2008. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2006. Kansikuva: Baltel. 255 s.

Francine Prose: Blue Angel

Brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa on niin paljon yliopistomaailmaan sijoittuvia romaaneita, että puhutaan jopa kampusromaanien lajityypistä. Niissä on usein mukana ainakin yhtenä aiheena henkilökunnan tai oppilaiden ja opettajien sopimattomiksi katsotut seksisuhteet. Yhdysvaltalainen kirjailija Francine Prose (s. 1947) liittyy tähän perinteeseen satiirisella romaanillaan Blue Angel. 

Vaikka Me Too -nimitys otettiin käyttöön vasta 2000-luvulla, naisten ahdistelu ja valta-aseman käyttö seksuaalisten palveluiden kiristämiseen ovat vanhempaa perua – varmaan yhtä vanhaa kuin ihmiskuntakin. Woke ei myöskään alkanut vuonna 2014 Black Lives Matter -liikkeen myötä: osa ihmisistä on aina ollut hereillä ja herkistynyt yhteiskunnallisille epäkohdille. Vuonna 2000 julkaistu Blue Angel käsittelee molempia edellä mainittuja ilmiöitä. Sen satiiri kohdistuu ennen kaikkea niihin, jotka leimaavat ja tuomitsevat teot ymmärtämättä niiden psykologisia vaikuttimia ja kätkettyjä valtasuhteita. Voiko hyväksikäytetty olla myös hyväksikäyttäjä? Entäpä tuomitsijoiden omat motiivit: syntyykö kateudesta tai kostosta oikeudenmukaisuutta? 

Romaani on vakavasta aiheestaan huolimatta paikoin erittäin hauska. Se on myös kirjoitettu koukuttavasti: päähenkilön sotkeutuminen valheisiin – omiin ja muiden – luo teokseen trillerimäisen jännitteen, joka nousee huippuunsa teoksen lopun "oikeudenkäyntikohtauksessa" – lainausmerkit ovat tuossa siksi, että kyse ei ole virallisesta oikeudenkäynnistä vaan yliopiston omasta eettisestä tutkinnasta.

Ted Swenson, 47, on kaksikymmentä vuotta toiminut luovan kirjoittamisen opettajana vermontilaisessa Euston Collegessa. Hän sai aikanaan työpaikan kahden romaaninsa ansiosta. Niistä ensimmäisessä hän käsitteli fiktiivisessä muodossa omaa perhetragediaansa: hänen Vietnamissa traumatisoitunut isänsä teki polttoitsemurhan vastustaakseen sotaa. Ted on ollut 21 vuotta naimisissa Sherrien kanssa. Sherrie toimii samassa yliopistossa terveydenhoitajana. Heidän suhteessaan on ymmärtämystä ja huolenpitoa sekä paljon leikinlaskua ja edelleen myös eroottista kipinöintiä.

Romaanin alussa Ted ja Sherrie ovat yhdessä kuuntelemassa yliopiston dekaanin puhetta, joka käsittelee uusia, entistä tiukempia ohjeita seksuaalisen häirinnän estämiseksi. Aikaisemmin oppilaiden ja opettajien suhteita on katsottu sormien lävitse. Sherrie toteaa Tedille, että yliopisto näin pesee kätensä mahdollisten syytösten pelossa. Ted puolestaan ajattelee hieman haikeasti, että hän on aina ollut "liian typerä tai arka tai peloissaan" maatakseen oppilaidensa kanssa. Hän kuitenkin korjaa heti ajatustaan: hän jumaloi vaimoaan eikä koskaan satuttaisi tätä. 

Romaani on kerrottu hän-muodossa, mutta sen näkökulmahenkilönä on koko ajan Ted, joka on ainoa, jonka ajatuksiin pääsemme sisälle muuten kuin repliikkien kautta. Varsinkin Tedin ja Sherrien keskusteluissa saamme toisen näkökulman asioihin.

Tedin ja Sherrien ainoa lapsi, tytär Ruby, on ensimmäisen vuoden opiskelija läheisessä Burlingtonin yliopistossa. Ruby pitää etäisyyttä vanhempiinsa, koska Ted on pelotellut Rubyn poikaystävän lopettamaan suhteen. Poika on tunnettu casanova ja häneen on liitetty myös raiskaussyytöksiä. Perheen sisäisissä suhteissa tapahtuu pientä lientymistä, kun Ruby suostuu tulemaan kotiin kiitospäivän viikonlopuksi. 

Romaanin alussa eletään poikkeuksellisen lämmintä syyskuuta. El Niño aiheuttaa ennätyksellisen korkeita lämpötiloja. Ajallisesti romaani kattaa koko syyslukukauden, joulun ajan sekä uuden kevätlukukauden alun.

Tedin luovan kirjoittamisen kurssilla on yhdeksän oppilasta, joihin tutustumme melko perusteellisesti romaanin mittaan. Jokaviikkoisessa seminaarissa he ruotivat aina vuorollaan yhden oppilaan kirjallista tuotosta, yleensä novellia. Suurin ongelma luovan kirjoittamisen opettamisessa vaikuttaisi olevan oppilaiden kirjava taso kirjoittajina ja toisten oppilaiden tekstien kriitikkoina. Käsittelyyn on toki tietyt säännöt: ensiksi on mainittava ne seikat joissa kirjoittaja on onnistunut; on pitäydyttävä tekstiin, ei kirjoittajan henkilöön; kirjoittaja ei saa keskeyttää palautetta – hänen vuoronsa tulee lopuksi. Syksyn mittaan osanottajien välit kiristyvät kuitenkin siihen pisteeseen, että Ted ei enää hallitse ryhmään kehittyneitä kaunoja. Seminaari-istunnoista tulee valtataistelua ja kritiikistä keino kostaa oman tekstin saama kielteinen palaute.

Seminaari-istuntojen ja niihin tuotujen tekstien kuvauksissa on kuitenkin paljon antoisaa pohdintaa siitä, mikä saa tekstin heräämään henkiin, ja ennen kaikkea siitä, millaisin keinoin lukija saadaan uskomaan fiktion henkilöihin. Ted vaikuttaa osaavan asiansa.

Kurssin toivottomien ja keskinkertaisten kirjoittajien joukosta Ted uskoo tunnistaneensa yhden timantin. Angela Argo pukeutuu kuin punkkari. Hänellä on lävistyksiä ja tatuointeja, eikä hän aluksi suostu juurikaan puhumaan. Hän on vihaisen teinin perikuva. Angela ei halua tuoda tekstiään yhteisesti ruodittavaksi – hän kertoo kirjoittavansa romaania – mutta antaa Tedille yksityisesti luettavaksi romaaninsa alun.

Angelan tekstin taso hurmaa Tedin. Hän pyytää ja saa uusia lukuja luettavakseen. Tedkään ei enää halua, että Angela tuo tekstejään ryhmään. Hän ei halua altistaa niitä lattealle tai ymmärtämättömälle kritiikille. Ted alkaa antaa Angelalle palautetta yksityisesti työhuoneessaan. 

Angelan romaani kertoo lukiolaistytöstä, joka ajautuu seksisuhteeseen musiikinopettajansa kanssa. Angela vihjaa, että aiheessa on omaelämäkerrallinen tausta. Hänen puheensa eivät tosin selvästikään aina vastaa todellisuutta. Hän keksii asioita perheestään. Angelan tekstiin myös ilmaantuu tapahtumia, jotka ovat lähes suoraan Tedin elämästä mutta joita Ted ei usko jakaneensa opilaidensa kanssa. Onko kyse jonkinlaisesta sielujen yhteydestä, kirjoittajan intuitiosta vai jostain pahaenteisemmästä? 

Angela Argo on jännittävä romaanihahmo ja muistutus siitä, että kirjallinen lahjakkuus ja eettinen eheys eivät kulje käsi kädessä. Lukija joutuu myös miettimään, mikä on kirjallisen luomisen ja neuroottisen mytomanian suhde.

Tekstistä hurmioituminen alkaa ulottua myös Angelan persoonaan. Ted lukee Angelan kirjoittamia runoja, ja ne aiheuttavat hänelle erektion. Hänellä on seksuaalisia fantasioita oppilaastaan. Angelan teksteistä ja persoonasta tulee Tedille pakkomielle. Angela myös vaikuttaa vastaavan tunteisiin, joita Ted on jo alkanut mielessään nimittää rakkaudeksi.

Ted on kuitenkin koko ajan aidosti vaikuttunut tytön kirjoittajanlahjoista ja tekee parhaansa auttaakseen tätä editoimaan tekstiään. Hän on myös valmis suosittelemaan Angelan romaania omalle kustantajalleen. Tässä hän avaa varsinaisen matopurkin: muut oppilaat ja eräs kollegakin kadehtivat Angelan saamaa erityiskohtelua. Herää myös kysymys siitä, onko Ted vaatinut jotakin vastapalvelukseksi.

Angelan esimerkki herättää myös Tedin oman luovuuden. Hänen pitkäksi aikaa lipaston laatikkoon unohtunut romaanikäsikirjoituksensa alkaa edetä. Opettaminen on antanut hänelle tekosyyn olla jatkamatta omaa kirjailijanuraansa.

Lukijalle Tedin käytös aiheuttaa jännitystä ja myötähäpeää. Päätyykö Ted suhteeseen oppilaansa kanssa? Onko se kauheaa vai ihanaa? Vai eikö sittenkään päädy? Ja ymmärtääkö hän edes olla siitä kiitollinen? Ted Swensonin kauhunkierre on kuvattu yhtä aikaa hauskasti ja tuskastuttavan etovasti. Lukija ei voi olla varma, onnistuuko hän kääntämään kaiken hyväksi vai tuhoaako hän avioliittonsa, maineensa ja uransa. Tedin traumaattinen lapsuus jättää myös mahdollisuuden, että Ted on vaurioituneempi kuin päälle päin näyttää. On parasta, etten vastaa näihin kysymyksiin suoraan – no, kaikkiin en pystyisikään – jotta en paljastaisi liikaa juonesta. 

Dekaanin kutsuilla, joille Ted osallistuu vaimonsa Sherrien kanssa, keskustelu kääntyy ilmapiirin muutokseen. Melkein kaikilla opettajilla on esimerkkejä siitä, miten nykyisin on oltava tarkempi siitä, mitä tunneilla sanoo tai tuo esiin. Joku oppilas oli valittanut, että Edgar Allan Poen tuotantoa ei olisi saanut käsitellä ennen kuin oli varoitettu, että kyseessä oli "lapsenraiskaaja". (Poe meni 27-vuotiaana naimisiin 13-vuotiaan serkkunsa kanssa.) Joku toinen oppilas oli ollut huolestunut Pipin ja Magwitchin mahdollisesti homoseksuaalisesta suhteesta Dickensin romaanissa Suuria odotuksia. Ja joku kolmas oppilas oli käynyt luennon jälkeen kertomassa, että pelkkä tästä asiasta keskusteleminen oli saanut hänet tuntemaan itsensä “turvattomaksi".

Ted on nauttinut reippaasti vodkaa, joten hän ehdottaa opiskelijoille siedätyshoitoa:

   "So why don't we do something like that for these wimps, these... whiners bitching about sexual harassment. Lock them in a room and shout dirty words at them until they grow up. Shit shit shit. Fuck fuck fuck. Like that. You get the idea."

   Well, he's got their attention now. The guests all listen politely as he goes braying obscenities like some sidewalk psycho. "Motherfucker. Penis. Words like that. Nothing fancy or kinky. Ordinary, honorable, time-tested Anglo-Saxonisms. We'd be doing them a big favor, educationally, morally, spiritually, helping them mature faster than if we coddle them, indulge every whim and neurosis."

Sherrie yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa on vitsailemalla Tedin potemasta harvinaisesta aikuisiän tourettesta. Selvää on kuitenkin, että opettajakollegat tämän puheen jälkeen on helppo saada uskomaan, että Ted on ottanut muitakin vapauksia sopimattoman käytöksen saralla. Ted on romaanin näkökulmahenkilö, joten lukija luonnollisesti asettuu useimmiten hänen puolelleen. Täytyisi kuitenkin olla sokea, jos ei näkisi, että omilla toimillaan hän on ansainnut ainakin suuren osan ihmissuhdesotkustaan.

Romaanissa on sen nimestä alkaen useita viitteitä Josef von Sternbergin ohjaamaan Sininen enkeli -elokuvaan. Siinä lukionopettaja ihastuu yökerhon tähteen, päätyy tämän kanssa naimisiin ja lopulta petettynä tekee itsemurhan. Marlene Dietrich 'Sininen enkeli' -yökerhon tähtenä on kuvista tuttu monille niillekin, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Elokuva perustuu Heinrich Mannin romaaniin Professor Unrat, jonka suomennos sai nimensä – Sininen enkeli – elokuvan mukaan.

Francine Prosen Blue Angel päättyy haikean kauniisti. Tedin kohtalo tuo mieleen sen, mitä hän on itse pohtinut katsottuaan kuuluisan elokuvan ties kuinka monennen kerran: "another pitiful self-abasing slob transformed by the magic of art into a tragic hero".

Blue Angel oli ilmestymisvuotenaan ehdolla National Book Awardin saajaksi. Palkinto meni kuitenkin lopulta Susan Sontagin In America -romaanille. Sääli sinänsä, tämä Francine Prosen romaani olisi ollut hyvä lisä julkiseen keskusteluun parikymmentä vuotta myöhemmin, jos sitä ei olisi ehditty lähes täysin unohtaa.

Romaani on onnistuneesti haistellut ilmestymisaikanaan vielä nimeämättömiä ilmiöitä. Se tuo esiin ongelmia, joita myöhemmin olemme tunnistaneet woke-ajattelussa. Sanomattakin on selvää, että laadukas romaani ei tyrkytä valmiita vastauksia. Se näyttää. Lukija päättää. 

Francine Prose, Blue Angel. Allison & Busby Limited 2000. Kannen suunnittelu ja valokuva: boxharry.com. 314 s.

Guillaume Musso: Elämä on romaani

Tekoälyllä tuotetut kansikuvat ovat jännittäviä mutta ärsyttävät minua hiukan – ne vievät leikkeleen oikeiden kuvataiteilijoiden leivältä. Eikös sen AI:n pitänyt hoitaa ne tylsät rutiinihommat eikä taiteellista luomistyötä? No, turhaan tässä nillitän. En maksanut tästä kirjasta senttiäkään. Se löytyi sattumalta kesämökin lähikirjaston poistohyllystä. Sidos irvisti hieman, mutta Erikeeper hoiti sen asian.  

Guillaume Musso (s. 1974) on myyntilukujen perusteella Ranskan suosituin kirjailija. Se ei ollut syy tutustua tähän hänen romaaniinsa – eikä se ole syy olla tutustumatta. Romaanin nimi ratkaisi, se oli houkuttelevan kirjallinen. Kirjat ja kirjallinen luominen ovatkin poikkeuksellisen vahvasti esillä: romaanin päähenkilöt ovat kirjailijoita ja kustannustoimittajia. Lukujen nimissä on viitteitä tunnettuihin kirjoihin. Kirjailija on myös kohteliaasti liittänyt loppuun numeroidun luettelon romaanin kirjallisuusviitteistä. Kirja on myös taitavasti rakennettu: hallituilla yksityiskohdilla se luo illuusion todellisuudesta, jonka sitten yhtä hallitusti romuttaa. Kirja säilytti jännitteensä loppuun asti ja tasapainoili onnistuneesti viihteellisyyden ja kokeellisuuden rajalla. 

New Yorkissa asuvan kirjailijan Flora Conwayn elämä muuttuu huhtikuussa 2010, kun hänen kolmivuotias tyttärensä Carrie katoaa selittämättömällä tavalla. Flora Conway kertoo tapahtumasta minämuodossa. Mukana on myös lehtiartikkeli sekä ote poliisin kuulustelupäiväkirjasta. 

Julkisuus vääristelee tapahtumia – tässä voisi helposti nähdä taustalla menestyskirjailija Guillaume Musson henkilökohtaisen tuskastumisen. Onko Flora itse jotenkin syyllinen lapsensa katoamiseen?

Ja tämä medioiden kaiku on tuomareista pahin. Sitä eivät pidättele mitkään todisteet, mikään järkiajattelu eikä se vaivaudu välittämään nyansseista. Se ei etsi totuutta vaan spektaakkelia. Se vetää mutkat suoriksi, poimii parhaat anekdootit, ruokkii itseään kuvien helpolla vetovoimalla, lehdistön laiskuudella ja koukuttavan klikkailun tyhmistämillä lukijoilla. Tyttäreni katoaminen, minut tuhonnut tragedia, on heille vain viihdettä, spektaakkeli, nokkelien sutkautusten ja naureskelun aihe.

Flora Conwayn kustantaja, Floran esikoisromaanin menestyksen ansiosta firmansa pystyyn nostanut Fantine de Vilatte, suhtautuu lapsen katoamiseen kummallisen tunteettomasti. Hänen mielestään "tuska on kirjailijan parasta polttoainetta" ja Carrien katoaminen saattoi uran kannalta olla hyödyllistä. (Kirjailijan ja kustantajan suhde toi mieleeni Delphine de Viganin romaanin Based on a True Story: kirjailija Delphinen ja hänen salaperäisen ystävänsä L:n keskusteluissa on täsmälleen sama vire. Yhteydet de Viganin tapaan käsitellä "todellisuutta" vahvistuvat Musson romaanissa myöhemmin.)

Seuraavaksi teen juonipaljastuksen, mutta en aio kertoa aivan kaikkea. Lue eteenpäin omalla vastuullasi – niin kuin tietysti aina teet muutenkin.

Carrien katoaminen hyvin valvotusta asunnosta vaikuttaa mahdottomalta. Se on kuin lukitun huoneen arvoitus salapoliisiromaanissa. Epätodennäköinen ja mahdoton käyvät kamppailua Flora Conwayn mielessä. Lopulta hänen on otettava huomioon se mahdollisuus, että hän on itse romaanihenkilö jonkun toisen kirjoittamassa kirjassa. Ainoa tapa, jolla Flora voi saada kirjailijan paljastamaan itsensä, on tehdä itsemurha.

"Helkkari sentään, tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku romaanihahmoistani puhutteli minua suoraan kesken romaanin kirjoittamisen!" toteaa Romain Ozorski, pariisilainen kirjailija, joka rientää pelastamaan Floran. Kustantajansa ja terapeuttinsa kehotuksesta Ozorski on astunut sisään omaan fiktioonsa. 

Ozorski haluaisi hylätä Floran tarinan, mutta Flora pyytää häntä jatkamaan. Floran ja Carrien tarinassa Ozorski on fiktion keinoin käsitellyt suhdettaan omaan poikaansa Théoon, jonka huoltajuuden hän on menettämässä. Floran ja hänen kustantajansa epäterve suhde toistuu myös Ozorskin ja hänen kustantajansa Jasper Van Wyckin välillä.

Elämä on romaani käyttää toistoa kekseliäästi. Kerronnan jaksot toistuvat sanasta sanaan, kun todellisuus muuttuu uniksi tai kirjallisuudeksi – tai päinvastoin. Tässä romaanissa "todellisuus" tosin olisi aina syytä kirjoittaa lainausmerkeissä. 

Ozorskilla on enemmän kuin tarpeeksi harmeja omassa elämässään. Hänen entinen vaimonsa, tasapainoton ekofasisti Almine, on järjestänyt hänelle ansan: Almine on lähettänyt itselleen aggressiivisia viestejä Ozorskin puhelimesta. Nämä viestit ovat huoltajuusoikeudenkäynnissä todisteina Ozorskin sopimattomuudesta isän rooliin. "Todellisuudessa" Ozorski ja Théo-poika ovat syvästi kiintyneitä toisiinsa. Niin syvästi, että Ozorski tekee lupauksen Jumalalle: hän lopettaa kokonaan kirjoittamisen, jos saa poikansa takaisin. Mutta miten käy silloin Floran ja Carrien?

Romaanin lopussa on hyppäys ajassa eteenpäin. Kirjassa tekeillä olleet romaanit ovat loppujen lopuksi valmistuneet. Joku – kaiketi se kolmas kirjailija, joka ei romaanissa esiinny – on myös kirjoittanut molemmille tämän romaanin kirjailijoille rakkauden täyttämän tulevaisuuden. 

Kirjallisuusviitteitä oli hauska etsiä ja löytää. Juoni oli äärimmäisestä fiktiivisyydestään huolimatta vetävä. Henkilöt vaikuttivat välillä oikeilta ihmisiltä oikeine ongelmineen. Siitä huolimatta tästä romaanista jäi jotain puuttumaan. Vaikka elän hyvinkin puolet elämästäni romaanien lumemaailmassa, kaipaan ilmeisesti kirjoissa vahvempaa otetta todellisuuteen – ilman lainausmerkkejä.

Guillaume Musso, Elämä on romaani. Siltala 2024. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie est un roman (2020) suomentanut Anna Nurminen. Kansi: Laura Noponen. Kannen kuvat: Shutterstock. 237 s.

Patrick White: The Aunt's Story

Australialainen nobelisti Patrick White (1912–1990) syntyi Englannissa, vietti lapsuutensa Australiassa ja palasi opiskelemaan Englantiin Cambridgen King's Collegeen. Toisen maailmansodan aikana hän palveli kuninkaallisten ilmavoimien tiedustelu-upseerina Lähi-idässä, Kreikassa ja Egyptissä. Aleksandriassa White tutustui kreikkalais-egyptiläiseen Emmanuel "Manoly" Lascarisiin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Lascarisin toiveesta he asettuivat asumaan pysyvästi Australiaan. Ennen muuttoaan Australiaan White ehti saada valmiiksi kolmannen romaaninsa: The Aunt's Story ilmestyi vuonna 1948. Se menestyi hyvin etenkin Yhdysvaltojen kirjamarkkinoilla.

Muutaman luetun romaanin perusteella Patrick White vaikuttaa kirjailijalta, joka ei ole helpoimmasta päästä. Hän luo psykologisesti tarkkoja henkilökuvia ihmisistä, jotka kokevat voimakkaasti elämän syvyysulottuvuuden. Heillä on jatkuvasti kokemuksia, joita harvalla meistä on kovin usein – tai useilla meistä on vain harvoin – jos ollenkaan. Mistään järjestäytyneestä uskonnosta hänen henkilöhahmonsa eivät kuitenkaan löydä kotiaan.

Kerron tässä blogitekstissä romaanin juonesta. Se on yleensä kirjoissa se helpoimmin esittelyyn sopiva osa. Jos jotain muuta juolahtaa mieleen, ripottelen havaintoni juoniselostuksen lomaan.

Vaikka 'Tädin tarina' olikin kirjoitettu Euroopassa, sen ensimmäinen puolisko sijoittuu Australiaan ja osoittaa, että lapsuuskokemuksien maanosa hallitsi vahvasti kirjailijan mielikuvitusta. 

Romaanin nimihenkilö, Theodora Goodman, on viettänyt lapsuutensa Meroën tilalla Australian maaseudulla. Patrick White vaikuttaa mieltyneen eksoottisiin lapsuudenkotien nimiin. Aiemmin tänä vuonna lukemassani Ne jotka vaunuissa ajavat -romaanissa Mary Haren lapsuuskoti oli nimeltään Xanadu – Kublai-kaanin kesäkaupungin mukaan nimetty. Meroë puolestaan viittaa muinaiseen Keski-Niilin tarunhohtoiseen kaupunkivaltioon. Theodoran – Theon – muistoissa Meroë näyttäytyy onnenmaana, josta hän joutui karkotetuksi sisäoppilaitokseen. Joitakin vuosia myöhemmin isän kuoleman jälkeen perhe luopui lapsuudenkodista.

Isän, George Goodmanin, kuolema oli Theolle raskas isku. Lähialueen maanviljelijät syyttivät isää saamattomuudesta ja liiasta kirjaviisaudesta, joka maanviljelijöiden silmissä oli osoitus heikkoudesta. Theo, jonka omaperäistä ajattelua isä arvosti, oli kuitenkin viihtynyt hyvin isänsä seurassa ja arvostanut tämän lukeneisuutta. Isä oli myös opettanut tyttärensä ampumaan, ja Theo oli kulkenut isän mukana metsästysretkillä. 

Myös perheen äkkipikainen äiti piti aviomiestään heikkona. Julia Goodman olikin ottanut komennon perheen asioissa heti avioliiton alusta lähtien. George olisi halunnut häämatkalle Kreikkaan, mutta Julian mielestä maa oli alkukantainen, täynnä ötököitä, kosteita lakanoita ja ripulia. Niinpä he olivat matkustaneet Wieniin. Perheen kahdesta lapsesta äiti oli suosinut nuorempaa tytärtä Fannya, joka äidin mielestä oli tyttäristä viehättävämpi ja lahjakkaampi.

Isän kuolemaa oli edeltänyt toinenkin Theon elämänkulkua muokannut kokemus. Naapurin poika, Frank Parrot, johon Theo oli alkanut liittää romanttisia toiveitaan, kosi Theon sisarta Fannya. 

Frank ja Fanny menivät naimisiin, ja Theo muutti äitinsä kanssa Sydneyyn. Äiti ei ollut koskaan viihtynyt Meroëssa.

Romaanin kerronta liukuu luontevasti havaitsijasta toiseen, vaikka Theodora Goodman koko ajan säilyykin keskuksena, lukijan edustajana romaanin maailmassa. Teksti on täynnä tarkkoja havaintoja eri näkökulmista. Theodoran havainnoissa on aina tuoreutta, ja usein niissä on mukana näynomainen surrealistinen ulottuvuus. Romaanin ote kuvaamiinsa henkilöihin on usein lievästi satiirisen koominen.

Äidin ja Theon yhteiselämä on kauheaa. Äiti suhtautuu tyttäreensä kylmäkiskoisen vihamielisesti. Ensimmäinen maailmansota tarjoaa Theolle mahdollisuuden päästä pois kotoa kanttiinipalvelukseen. Hän tutustuu myös varakkaaseen leskimieheen Huntley Clarksoniin, joka ei ole romanttisesti kiinnostunut Theodorasta, mutta Theon omaperäinen ajattelu ja rehellisyys tekevät häneen vaikutuksen. Theon ja Clarksonin välille syntyy yllättävä ystävyys. Clarkson jopa harkitsee mielessään jonkinlaista järkiavioliittoa Theon kanssa.

Clarksonin järjestämillä kutsuilla Theodora tapaa kreikkalaisen sellistin Moraïtisin. Theo ja Moraïtis huomaavat ymmärtävänsä toisiaan, ja heidän välilleen syntyy lyhyt ystävyys. Moraïtisin konsertista Theo palaa täynnä voimaa, jonka myös hänen äitinsä aistii ja kokee omaksi tappiokseen. Äidin ja tyttären viha yltyy niin suureksi, että Theo kävelee jo yöllä veitsi kädessä murhatakseen äitinsä.

Kun Fanny alkaa odottaa ensimmäistä lastaan, Theo muuttaa pitkäksi aikaa hänen luokseen. Fannyn lasten myötä hän omaksuu naimattoman tädin roolin, joka hänellä säilyy myöhemminkin, myös perheen ulkopuolisten silmissä. Esikoinen Marie Louise – Lou – pysyy aina hänen suosikkinaan, mutta myös Frank Juniorilla ja Georgella on luontevat suhteet tätiinsä. Theo ei pahastu, kun lapset laskevat leikkiä hänen viiksistään.

Romaanin alkutilanteessa äiti, Julia Goodman, on kuollut ja Fanny perheineen saapuu viimeiselle tervehdykselle vainajan arkun äärelle. Fannyn tunteellisuus ja Theon asiallisuus pistävät silmään. Theon ja Fannyn lapsuus ja nuoruus kerrotaan takaumina.

Kun romaanin toinen osa alkaa, 45-vuotias Theodora Goodman on ollut jo pitemmän aikaa Ranskassa – hänen matkalaukussaan on useiden matkakohteiden liimamerkkejä – eikä hän enää palaa Australiaan koko kirjan aikana. Hän on muuttanut rahaksi oman osansa vanhempiensa perinnöstä. Nyt hän on Hôtel du Midissä jossain Välimeren rannikolla. 

Tässä romaanin toisessa puoliskossa todellisuuden ja illuusion vuoropuhelu, joka oli tullut esiin jo aiemmin Theon ajatuksissa, ottaa vallan koko romaanin maailmassa. Enää ei voi olla varma, mikä tapahtumista on Theon mielikuvitusta. Theon käymissä keskusteluissa syntyy vaikutelma, että kaikki puhuvat ajatuksensa suoraan ilman suodatinta. Theolle itselleen on koko ajan ollut ominaista, että hänen sanoillaan ei ole kiinteätä merkitystä vaan ne saavat merkityksensä kontekstista. Monille hänen keskustelukumppaneistaan syntyy tästä vaikutelma, että Theo ymmärtää heitä poikkeuksellisen hyvin.

Hôtel du Midiin on joka tapauksessa kerääntynyt monipuolinen ihmisjoukko. Siellä ovat Blochin kaksoset Marthe ja Berthe, juutalaisnaiset, jotka 1930-luvun poliittinen ilmapiiri on hämmentänyt: nuorempana heitä oli opetettu pelkäämään kommunisteja, mutta nyt näyttikin siltä, että fasistit ovat heille todellisempi uhka.

Kenraali Alyosha Sergei Sokolnikov antautuu pitkiin keskusteluihin Theon kanssa. Kenraali vaikuttaa aluksi hieman höpsähtäneeltä vanhukselta, joka yrittää pientä flirttiä Theodoran kanssa. Hän vaikuttaa välillä sekoittavan Theodoran sisareensa Ludmillaan. Myöhemmin kenraali tunnustaa olleensa kenraali vain hengessään, todellisuudessa hän on ollut eversti tai ehkä vain majuri. ("But how I have loved, in spirit. Such bugles!") Osuvasti romaanin teemaa myötäillen yllättävän teräväksi ihmistuntijaksi osoittautunut kenraali toteaa: "Voit myös luoda illuusion muista ihmisistä, mutta luotuina he valitsevat omat todellisuutensa." 

Amerikkalainen rouva Elsie Rapallo asuu samassa hotellihuoneessa apinansa Mignonin kanssa ja puhuu jatkuvasti tyttärestään Gloriasta, Principessasta, joka on avioliiton kautta päässyt jonkin pikkuvaltion hallitsijasukuun ja on pian saapumassa tapaamaan äitiään. 

Kuvataiteilija Lieselotte on miehestään vieraantunut kreivitär, jolla on suhde englantilaisen runoilijan Weatherbyn kanssa.

Katina Pavlou, 16-vuotias venäläistyttö, on hotellissa seuraneitinsä Griggin kanssa. Theo omaksuu Katinaan tädillisen suojelevan asenteen – ehkä koska on hieman ihastunut kauniiseen tyttöön tai koska näkee tässä sisarentyttärensä Loun piirteitä.

Erikoisen seurapiirin vaiheet ovat täynnä melodraamaa. Romaani heittää hyvästit alkuosan realismille. Katinan aloitteesta järjestetyllä piknikillä useiden osallistujien salaisuudet tulevat pintaan sivulauseissa. Theodora näkee ja ymmärtää kaiken. Hänen poikkeuksellinen myötätuntemisen kykynsä tehdään selväksi lukijalle: "And Theodora Goodman watching the charade move with all the hopes and hesitations of the human mechanism, knew that because she loved and pitied, the humiliation and the pain were also necessarily hers."

Theodora huomaa, että Katina on ihastunut runoilija Weatherbyyn, joka ei ole asiasta erityisen innostunut, mutta päättää kyynisesti ottaa vastaan sen, mitä hänelle tarjotaan. Weatherby ja Katina sopivat tapaavansa Napoleonin ajalta peräisin olevalla tornilla. Kenraali Sokolov, joka niin ikään on ymmärtänyt, mitä on tekeillä, sanoo Theolle: "It does not much matter whether it is he. Because she has chosen this as the moment of experience. And experience has a glaze. It has not yet cracked."

Theodora tuntee vastuuta Katinasta. Hän yrittää vaikuttaa asioiden kulkuun. Kohtaus on kuvattu yllättävästi arkisissa pyykkäyspuuhissa olevan ranskalaisnaisen näkökulmasta: outo Anglaise rientää kohti tornia, kiireessään hattunsa unohtaneena. Näkökulman vaihdos on terveellinen muistutus siitä, että muu maailma on edelleen olemassa Theodoran mielen ulkopuolella.

Theodora saapuu liian myöhään. Hän tapaa Katinan yksin, hylättynä. Vaikka pintapuolisesti siltä näyttää, Katina ja Theodora eivät puhu pelkästään vanhasta tornista:

   'Have you ever been inside the tower, Miss Goodman?' Katina Pavlou asked.

   And now Theodora felt inside her hand the hand coming alive. She felt the impervious lips of stone forming cold words. She dreaded, in anticipation, the scream of nettles.

   'No,' said Theodora, 'I have not been inside the tower. I imagine there is very little to see.'

   'There is nothing, nothing,' Katina said. 'There is a smell of rot and emptiness.'

   But no less painful in its emptiness, Theodora felt.

   'Still, I am glad,' said Katina Pavlou, speaking through her white face. 'You know, Miss Goodman, when one is glad for something that has happened, something nauseating and painful, that one did not suspect. It is better finally to know.' 

Samana iltana hotellissa Theodoran myötätunto siirtyy rouva Rapalloon, joka ei suostu tulemaan alas ruokasaliin syömään. Rouva Rapallon huoneessa Theodora ymmärtää, että tämä on valmistautumassa surmaamaan itsensä. Theodora yrittää vedota siihen, että tytär, Principessa, on kohta tulossa. Jälleen todellisuus ja illuusio törmäävät rouva Rapallon vastauksessa: 'It is time, Theodora Goodman, that you and I agreed that the Principessa does not exist.'

Seuraavana yönä Theodora kuulee huoneensa seinän läpi Lieselotten ja Weatherbyn keskustelun. He laskevat julmaa leikkiä "viattomasta tytöstä tornissa". Samana yönä Lieselotte ilmeisesti surmaa Weatherbyn ja sytyttää hotellin tuleen. Tulipalossa saavat surmansa Lieselotten ja Weatherbyn lisäksi hotellin kolme työntekijää.

Romaanin kolmannessa osassa Theodora Goodman on siirtynyt Yhdysvaltoihin. Sisarelleen Australiaan hän on kirjoittanut olevansa palaamassa Yhdysvaltojen kautta Abessiniaan, mistä Fanny tekee sen johtopäätöksen, että Theo on menettänyt järkensä. Siltä tosiaan vaikuttaa. Theodoran kokemukset Yhdysvalloissa ovat unenomaisia. Hän on mielisairas tai jonkinlaisten uskonnollisten näkyjen vallassa – näitä on vaikea erottaa toisistaan.

Theodora asettuu asumaan autiotaloon, jonne ilmaantuu myös mies, joka ilmoittaa nimekseen Holstius. Holstius tiivistää romaanin teeman seuraavasti:

”Iloa ja surua ei voi sovittaa yhteen”, Holstius sanoi. ”Eikä lihaa ja marmoria, illuusiota ja todellisuutta tai elämää ja kuolemaa. Siksi sinun, Theodora Goodman, on hyväksyttävä. Olet jo huomannut, että toinen saa jatkuvasti toisen omaksumaan uusia muotoja, niin ettei illuusion todellisuuden ja todellisuuden illuusion välillä ole toisinaan juurikaan eroa. Jokainen elämäsi on tästä todisteena.”

Ennen katoamistaan Holstius, joka ilmeisesti on olemassa ainoastaan Theodoran mielessä, vielä kertoo, että Theodora viedään pian laitokseen. 

Näin myös tapahtuu. Patrick Whiten romaanien näkyjen näkijöistä vain harva pystyy sovittamaan yhteen syvät hengelliset kokemuksensa ja arkielämän.

Patrick White, The Aunt's Story. Penguin Books 1963. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1948. Kansikuva: Sidney Nolan. 299 s.

Aapo Junkola: Lintujen aika

Sattumalla on merkittävä osa lukuvalinnoissani. Kesän alussa ostin nettiantikvariaatista Thukydideen Peloponnesolaissota-teoksen. Sen aiempi omistaja oli kirjoittanut nimensä alkulehdelle – Aapo Junkola. Nimi tuntui etäisesti tutulta. Googlaamalla selvisi, että kyseessä oli kirjailija ja kääntäjä, joka toimi kirjailijantyön ohella kihlakunnansyyttäjänä. Uteliaisuudesta hankin sitten myös tämän Lintujen aika -romaanin.

Lintujen aikaa lukiessani mietin pariin otteeseen, tältäkö alzheimerin tauti tuntuu. Kun luetusta ymmärtää jokaisen sanan, mutta kokonaisuus ei hahmotu eikä kaikkien kohtausten tarkoitus avaudu. Kirja ei siis ole ihan helpoimmasta päästä. Sen kielessä on oudontamiskeinoja – puhekielisyyttä, tarkoituksellisia kirjoitusvirheitä, typografista hälyä ("Rakennetta xx voivat jäzennellä zxz pikzzemminzkin muzziikkiin verrattavat ajazzxa jäzzentyvät kuviot kuin zzz tapahtumat jazz varzzinainen toiminta.") Tyylille on ominaista myös runsas sulkeiden käyttö. Visuaalisesti ne tuovat mieleen matemaattisen yhtälön, mutta tekstissä ne ovat yleensä merkki siitä, että kirjoittaja haluaa sisällyttää lauseeseen enemmän merkityksiä kuin se on halukas kantamaan.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani houkutteli kuitenkin lukemaan eteenpäin. Oli koko ajan sellainen tunne, että kappas vaan, kaikkea merkillistä sitä on tässäkin maassa kirjoitettu. Romaanissa on myös selkeä yhteiskunnallinen sanoma: se pyrkii esimerkkitapauksen avulla osoittamaan oikeudenkäynteihin liittyvän suuren ongelman.

Romaanin alussa raastuvan osaston sijainen Johan Rannholm saapuu varhain aamulla tuomarien huoneeseen ja selailee pöydälle jätettyä asiakirjapinoa. Pino vaikuttaa olevan täynnä vaikeaselkoisia valituskirjeitä, joissa maallikot yrittävät lähinnä koomisin tuloksin jäljitellä oikeusoppineiden kieltä. Teksteissä on kirjoitusvirheitä ja isoilla kirjaimilla osoitettuja painotuksia. Tällaisestako materiaalista juristien pitäisi tislata totuus?

Vähitellen edetään kohti oikeuden istuntoa. Muita oikeuden jäseniä ja asianosaisia saapuu paikalle. Heidät nähdään Rannholmin kriittisin silmin. Varsinkin tuomari Laisterä ärsyttää Rannholmia, jolle tuomarin käytös tuo koko ajan mieleen armeijan komentokurin. Oikeutta käydään tapauksesta, jossa romanit (mustalaiset, tummat – kaikki nimitykset ovat käytössä) ovat selvitelleet välejään siten, että yksi osallisista on saanut surmansa.

Jo alun tekstisalaatissa ilmi tullut totuuden haasteellisuus tehdään selväksi myöhemminkin, kun Rannholm pohtii tapoja, joilla tuomari voi oikeudenkäynnin aikana pelästyttää todistajat: “yhteisen kansan suullinen esitystaito ei aina käynyt yhteen valmiin ja steriilin pöytäkirjatyylin kanssa…” Oikeudenkäynnin prosessissa puheenjohtajan, tuomarin, asenteellisuus onkin totuuden suurin este. Rannholmista tuntuu, että tuomarin hyökkäävä kuulustelutapa hävittää totuuden.

Se, mitä oli tapahtunut noiden kenties viiden, seitsemän sekunnin aikana, oli sen laatuinen tapahtumasarja, ettei kukaan (tämä oli Rannholmin peruttamaton mielipide ja hän oli siinä hyvin jyrkkä, niinkuin kaikissa muissakin mielipiteissään), ei kukaan voinut ehdottomalla varmuudella kertoa kaikkia yksityiskohtia, aikajärjestyksessä, luotettavasti. Toisin sanoen: detaljien intensiivisyys tapahtumaketjussa oli ollut niin suuri, että kenen tahansa todistajain havaintokyky oli riittämätön. Ja Laisterän tekemä prosessinjohdollinen virhe oli juuri siinä, että hän luuli lisäämällä kysymysten intensiivisyyttä aikaperspektiivissä voivansa saada totuuden paremmin esiin... [--] Ja tämä – hän ajatteli kiihkeästi edelleen – johtui pelkästään siitä epäluuloisesta suhtautumisesta joka Laisterällä oli mustalaisiin: hän epäili niitä, hän kenties ajatteli samoin kuin syyttäjä, joka piti ilman muuta kaikkia mustalaisia valehtelijoina.

Oikeuden istunto keskeytetään lounastauon ajaksi. Lounaskeskustelun aikana oikeudenpalvelijoiden sukupolvi- ja ideologiset erot tulevat selviksi. Rannholm kokee olevansa taiteilija byrokraattien joukossa. Vallankumouksellinen ajattelu miellyttää häntä. Hänen kyynisyytensä ja kriittisyytensä on oireilua siitä, että hän on osa järjestelmää, jota vastustaa. Romaani suhtautuu sarkastisesti myös Rannholmin ajatuksiin, joissa hänen oma asenteellisuutensa näyttäytyy koomisessa valossa: kommunistiksi ei voi ruveta, koska heillä on värikkäitä paitoja ja Rannholm käyttää vain valkoisia.

Keskustelu liikkuu myös taiteen alueelle. Tuomarin taidekritiikin suosikkitermi on "sopimaton", jolla hän tyrmää kaiken mielestään liian modernin taiteessa. Keskustelussa viitataan selvästi Hannu Salaman Juhannustanssit-romaanista käytyyn oikeudenkäyntiin. Tuomari paheksuu kirjailijaa, joka on kirjoittanut loukkaavan kirjan ja saanut siitä rahaa – ja mainetta jolla myy seuraavaa kirjaansa vielä enemmän: "Se on minusta erittäin iljettävää. Ansaita sillä, että kuvaa ihmisten paneskelemista…"

Lounaan aikana Rannholm pohtii myös rangaistusten logiikkaa. Niissä keskitytään hänen mielestään liiaksi rikoksentekijän psykologiaan eikä mietitä sitä, miten uhri saa korvauksen kokemastaan vahingosta.

Lounaan jälkeen oikeus antaa ratkaisunsa, joka ilmeisesti tyydyttää kaikkia asianosaisia – myös Rannholmia.

Oikeusjutun ja tuomarin persoonan pohtiminen jatkuu myös vapaa-ajalla, kun oikeudenpalvelijat kohtaavat kutsuilla yhden kollegan kotona. Romaanin loppu muuttuu fragmentaariseksi ilmeisesti samaa tahtia Rannholmin humaltumisen myötä. Minulta katosi punainen lanka tässä vaiheessa.

Rannholm myös laatii esseetä suhtautumisesta Salaman saamaan tuomioon. Tästä kerronta hypähtää kirjallisuuden estetiikkaa käsittelevään esitelmään, jota pitää joku Antti ja jossa tekstiä rikkovat oudot Z- ja X-kirjaimet. Kirjoittaako Rannholm koneella juopuneena? Joka tapauksessa sivistynyt teoreettinen kieli muistuttaa aika lailla sitä analfabeettien sotkua, josta romaani alkoi. Onko tämä ironiaa?

Ja miten niin lintujen aika? Romaanin viimeisillä sivuilla Rannholm ajattelee raatihuoneen portaikkoa, jonka kivissä on näkyvillä fossiileja. Hän kuvittelee takaperoisen evoluution (vai olisiko kyseessä hallinnon devoluutio, vallan siirtäminen lähemmäs niitä joita päätökset koskevat?), paluun yksinkertaisimpiin elämän muotoihin. Siellä jossain välissä on lintujen aika.

Aapo Junkola säilyy varmaan lukulistallani, mutta hirveän suurta kiirettä minulla ei ole tutustua hänen muuhun tuotantoonsa.

Reader why did I marry him? -blogin Omppu on selvästi viihtynyt tämän romaanin parissa ja saanut siitä irti enemmän kuin minä. Suosittelen lukemaan.

Aapo Junkola, Lintujen aika. Kirjayhtymä 1965. Päällys: Juhana Blomstedt. 170 s.

Janine Teisson: Les rois de l'horizon

Janine Teisson on tuottelias ranskalainen kirjailija, jonka kirjoista noin puolet on suunnattu aikuislukijoille ja toinen puoli lapsille ja nuorille. Hän syntyi Toulonissa vuonna 1948 mutta eli lapsuutensa Marokossa. Romaanin Les rois de l'horizon ('Horisontin kuninkaat') jälkisanoissa kirjailija kertoo, että Marokossa hän ensimmäistä kertaa kuuli isänsä puhuvan arvostavasti miehestä nimeltä Abd el-Kader. "Olen lapsuudesta saakka tuntenut vetoa niihin, jotka vastustavat kohtaloa, jonka – tilapäisesti – vahvimmat pyrkivät heille määräämään."

Tämä historiallinen romaani on luokiteltu nuortenkirjaksi – arvattavasti ennen kaikkea sen päähenkilön iän takia. Muuten romaanille on turha asettaa ikäsuosituksia. Sen kieli on selkeää mutta ei korostuneen yksinkertaista. Se ei kaihda julmuuksien kuvaamista; niillä on tärkeä tehtävä romaanin päähenkilön pasifistisen katsomuksen syntymiseen. Romaani liikkuu samalla rohkeasti arvojen harmaalla alueella – mikä ei ole aivan itsestään selvää nuortenkirjoissa. Kirja avaa lukijalle myös näkymän harvinaiseen miljööhön: Pohjois-Afrikan arabien telttaleireihin.

Les rois de l'horizon sai nuortenkirjallisuuden Sésame-palkinnon vuonna 2003. Juonipaljastuksilta vältyt, jos lopetat lukemisen tähän.

Romaani alkaa kirjeellä, jonka ensimmäisen maailmansodan taisteluissa haavoittunut ranskalaissotilas kirjoittaa isoäidilleen sotilassairaalasta. Hän mainitsee menettäneensä muutaman varpaan mutta ei halua tarkemmin kertoa, miten vakavasti todellisuudessa on haavoittunut. Sen sijaan hän antaa tunnustuksen viereisessä vuoteessa lepäävälle pahasti haavoittuneelle arabisotilaalle, joka rukoilee paljon eikä koskaan valita. Arabi tuo hänen mieleensä päivän, jonka hän seitsemäntoista vuotta aiemmin vietti isoäitinsä kanssa, ja lupauksen, jonka tuolloin teki isoäidilleen.

Siirrymme nuoren miehen minämuodossa kerrottuihin muistoihin. 12-vuotias Félix on isoäitinsä kanssa kiertelemässä vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn osastoja. Isoäiti, Myriam Meynard, on valokuvaaja. Félix on aina elänyt kuuluisuuksia – Colettea, Sarah Bernhardtia, Dreyfusia, Auguste Renoiria, Pasteuria – esittävien isoäidin valokuvien keskellä, joten hän ei ole täysin ymmärtänyt, että isoäiti on ollut valokuvaustaiteen pioneeri.

Isoäiti ja poika ovat yhtä innoissaan näyttelyn teknisistä keksinnöistä, jotka lupaavat loistavaa tulevaisuutta. Félix toteaa, että tuossa toiveikkuuden ilmapiirissä olisi ollut mahdotonta kuvitella, että vajaan viidentoista vuoden kuluttua monet heidän ympärillään parveilevista lapsista hukkuisivat mutaan ja kauhuun.

Trocadéron palatsin siirtomaita esittelevän näyttelyn Algerian osastolla isoäiti tulee ensin levottomaksi nähdessään taitavasti kirjaillut matot, mutta vasta kun hän näkee komean, valkoiseen viittaan pukeutuneen miehen tulevan ulos teltasta, hän järkyttyy: näyttää siltä kuin hän olisi nähnyt aaveen. Isoäiti joka yleensä ei hätkähdä vähästä, pyörtyy. Tultuaan tajuihinsa isoäiti pyytää, että saa hetken istua teltassa. "Totta kai, madame, olette täällä kotonanne", valkoasuinen mies vastaa. Isoäidin ja miehen seuraavat sanat hämmästyttävät Félixiä:

 – Oletteko hänen poikansa?

 – En, madame, vaan hänen pojanpoikansa.

Seuraavan kolmen tunnin aikana isoäiti kertoo Félixille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheet, tarinan "kolmesta isästään" ja sodasta, jota ranskalaiset kävivät Algeriassa 1800-luvulla. Sekä suurmiehestä, uskonnollisesta johtajasta ja sattuman oikusta myös sotilaasta, jonka pojanpojan he ovat juuri tavanneet.

Myriam – tai oikeastaan Meriam – oli nelivuotias, kun ranskalaiset sotilaat hävittivät hänen kotikylänsä Algeriassa. Lapsi oli ainoa, joka jäi verilöylystä henkiin. Äiti oli piilottanut hänet sadevesitynnyriin, josta hänet löysi kiertelevä mattojentekijä Slimane. 

Slimane otti lapsen, "ruusunnupun", omaksi tyttärekseen. Sen lisäksi, että Slimanella oli päässään tuhansien erilaisten mattojen kaavat, hänellä oli luojan antama lahja hevosten hoitamiseen. Tämän lahjansa ansiosta hän pääsi arabien heimopäällikön Abd el-Kaderin suosioon. Abd el-Kaderista romaanissa syntyy kuva hurskaasta, taikauskoa vastustavasta, rauhantahtoisesta ja oikeudenmukaisesta miehestä, jota sodassa ahdistetaan toimimaan omantuntonsa vastaisesti. Hän kirosi sotaa, johon ranskalaiset olivat hänet pakottaneet – hänet, joka välitti vain opiskelusta, rukouksesta, vaimonsa rakkaudesta ja hevosistaan.

Slimane ja Meriam seurasivat Abd el-Kaderin kahdentuhannen sotilaan telttaleiriä sen sotaretkillä. Slimane toimi hevosten ja ihmisten lääkärinä – päällikön sodan synkentämää sielua hän ei kuitenkaan pystynyt hoitamaan. Meriam liikkui telttaleirissä rajoituksitta.

Kun Meriam tuli yhdeksän vuoden ikään, joku leirin miehistä alkoi vihjailla, että Slimanen pitäisi pitää tyttö kurissa. Hemmotellun tytön pitäisi pysyä sisätiloissa, opetella kotitöitä ja valmistautua avioliittoon. Muuten tyttö ei kestäisi aviopuolison osaa, johon hän pian joutuisi. Slimane ei kuitenkaan halunnut rajoittaa Meriamin vapautta. Hän murehti sitä, ettei Jumala ollut antanut hänelle rumaa tytärtä.

Slimane kuoli ranskalaisten hyökkäyksessä saamiinsa vammoihin toukokuussa vuonna 1843. Omalla ruumiillaan hän suojasi Meriamia.  Abd el-Kader perheineen onnistui vielä tässä vaiheessa välttämään vangiksi joutumisen, mutta hänen arvokkaan kirjastonsa suurelta osin lukutaidottomat hyökkääjät repivät tuulen vietäväksi. 

Veren tahriman Meriamin löysi hänen kolmas isänsä, Eugène Meynard, joka oli ranskalaisjoukkojen mukana kulkeva taiteilija. Selvitäkseen hengissä Meriamin oli opittava luottamaan viholliseen, jonka kieltä ei ymmärtänyt. Pelkkä ranskan kielen kuuleminen täytti hänet vihalla. Ranskalaisten kuvottavat hirmutyöt – muun muassa algerialaisista sotilaista irti leikatut trofeet – ovat todennäköisesti saaneet lukijankin tässä vaiheessa valitsemaan puolensa. 

Vähitellen Meriam uskoo sen, minkä Malika, vanha arabinainen jonka Meynard pestasi hoitamaan tytön haavoja, oli todennut: "Tämä kristitty on parempi kuin jotkut meikäläiset." Uuden isänsä kanssa Meriam – nyt siis Myriam – saapui Pariisiin vuonna 1844. Hänen ottoäitinsä, Eugènen vaimo Rose, oli modisti, joka oli haaveillut opettajanurasta, mutta lantion epämuodostuman takia hänet oli katsottu sopimattomaksi tähän työhön. Kaiken turhautuneen opettajuuden kiihkonsa hän suuntasi Myriamiin. Myriamille opetuksen ankaruus kävi voimille, mutta pian hän ymmärsi, että kirjat ja lukutaito olivat avanneet hänelle Ali Baban luolan. Sanomalehdistä hän pystyi seuraamaan myös Abd el-Kaderin myöhempiä vaiheita ja petoksia, joilla ranskalaiset häntä nöyryyttivät kerta toisensa jälkeen.

Romaanissa käydään liiankin tiiviissä tahdissa läpi Ranskan 1800-luvun historian väkivaltaisia vaiheita niiltä osin, kuin ne koskettivat Pariisissa asuvaa perhettä. Ilmeisesti kirjailija on halunnut osoittaa, että taistelut ja sortovalta eivät rajoittuneet vain siirtomaihin – haluamatta kuitenkaan kasvattaa romaaninsa sivumäärää. Tässä ratkaisussa puolestaan saattaa olla takana kirjailijan päätös suunnata romaani nuorille lukijoille.

Myriam löysi myös kutsumuksensa. Valokuvauksen saloihin hänet perehdytti Alexis Leroux, jonka pojasta, tohtori Émile Leroux'sta tuli Myriamin aviomies.

Kertomuksensa päätteeksi isoäiti pyytää pikku Félixiä lupaamaan, ettei tämä koskaan valitsisi sotilasuraa.

Lopuksi romaani palaa haavoittuneen aikuisen Félixin kirjeeseen: hän on ollut sotilas, mutta ammattia siitä ei hänelle tulisi koskaan. Se, mitä todistin tuossa sodaksi kutsutussa hirvittävässä teurastuksessa, sai minut ymmärtämään lupaukseni koko merkityksen.

Janine Teisson, Les rois de l'horizon. Éditions Syros 2011. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2002. Kannen suunnittelu: Pépito Lopez. 108 s.

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow

Vuonna 2017 kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) vanhempi poika Vincent teki itsemurhan kävelemällä junan eteen. Vincent oli kuollessaan 16-vuotias. Vuonna 2019 Li julkaisi kirjan Where Reasons End, jossa äiti käy keskusteluja itsemurhan tehneen poikansa kanssa. Li nimesi kirjan romaaniksi.

Kun Yiyun Lin toinen poika James vuonna 2024 surmasi itsensä 19 vuoden iässä samalla tavalla kuin veljensä, Li tiesi, että hänen täytyy kirjoittaa kirja myös Jamesille. Hän tiesi myös heti, että kirja ei voisi olla romaani, se ei olisi Jamesin tyyliä. James oli luonteltaan sisäänpäinkääntynyt, tieteeseen intohimoisesti suhtautunut erityisnuori, jonkinlainen autistinen savant. Näin syntyi pohdiskeleva esseemäinen teos Things in Nature Merely Grow.

Teos ei ole opas surusta selviytymiseen. Sellaiseen Yiyun Li ei usko. Sanat "joka päivä, loppuelämäni ajan" toistuvat kirjassa varmaan kymmeniä kertoja. Kirja voi kuitenkin antaa rohkaisua muille, jotka joutuvat opettelemaan sitä, miten eletään kuilun pohjalla – se kertoo perinpohjaisen hyväksymisen kokemuksesta. Hetkeäkään Yiyun Li ei ole syyttänyt poikiaan; hän haluaa kunnioittaa heidän ratkaisujaan.

Oudon lohduttavilta tuntuvat Edgarin sanat Kuningas Learissa: "Kenties pahin onkin vielä kokematta; kaikkea ei ole kärsinyt se, joka luulee, ettei pahempaa voi enää vastaan tulla."

Ohjeet selviytymiseen mahtuvat yhteen kappaleeseen:

Menetettyäni lapsen toistamiseen tiesin tiettyjen asioiden olevan tärkeitä: uni, nesteytys, pienet ja usein toistuvat välipalat, päivittäinen liikunta. Nouse vuoteesta tavalliseen aikaan äläkä koskaan jää märehtimään asioita vuoteessa maatessasi. Näe vaivaa hyvän kahvin keittämiseksi aamulla. Lue – yksi Shakespearen näytös riittää, samoin sivu Eukleideen geometriaa, luku Henry Jamesin elämäkerrasta tai yksi runo Wallace Stevensin kokoelmasta. Kirjoita – ei ole syytä lopettaa työntekoa, mutta ei myöskään syytä pyrkiä noudattamaan säännöllistä työaikaa. Kaikki, mikä ehkäisee levottomuutta tai ajatusten kehää kiertävää märehtimistä, tekee hyvää mielelle. Ja mikä minulle on kaikkein tärkeintä: radikaali hyväksyntä. Lapsen kuolema muuttaa ajan ja avaruuden järjestyksen. Jos loppuelämäni on määrä kulua kuilussa, tuo kuilu on elinympäristöni. Ei kannata tuhlata energiaa siihen, että taistelee elinympäristöään vastaan.

Kirjan alussa Yiyun Li pohtii tapaa, jolla poliisit ilmoittivat poikien kuolemasta – ilmeisesti tavalla johon heidät oli koulutettu. He aloittivat ilmoituksensa täsmälleen oikeilla sanoilla: "Ei ole hyvää tapaa kertoa tätä." Poliisien myötätunto ja läsnäolo oli tärkeää noina ensimmäisinä hetkinä. Trauman syvyydestä kertoo, että kun pihatieltä heman myöhemmin kuului ihmisten ääniä, Yiyun oli varma, että poliisit ovat tulossa kertomaan, että hänen miehensä Dapeng on kuollut.

Dapeng ja Yiyun ovat selvästi olleet toisilleen korvaamaton tuki. Kukaan muu ei voi täysin ymmärtää heidän menetyksensä suuruutta. He ovat myös toimineet toisilleen kilpinä joskus hyvin tunteetonta maailmaa vastaan.

Vincentin kuolemaa Yiyun Li oli osannut odottaa – hän oli pelännyt sitä jo kuusi vuotta. Ulospäin suuntautuva nuori ei ollut pitänyt salassa ahdistustaan eikä pettymystään elämään. Jamesin kuolema tuli yllätyksenä. Sisäänpäin suuntautunut looginen mieli oli punninnut vaihtoehdot ja päätynyt hiljaa ratkaisuunsa. Noin kuusivuotiaana hän oli kertonut hämmästyneelle äidilleen kärsivänsä "monofobiasta". Kirjailijaäiti joutui katsomaan termin sanakirjasta: 'yksin olemisen sairaalloinen pelko'. Vincent-veli oli Jamesille läheisin ihminen; hänen kuolemansa oli varmasti lisännyt Jamesin yksinäisyyden tunnetta.

Yiyun Li avaa tässä teoksessa myös omaa vaikeaa äitisuhdettaan. Siitä hän on kertonut jo aiemmissa kirjoissaan, mutta koska ei voi olettaa, että lukija on perehtynyt niihin, toisto on ymmärrettävää. Äidin raivokohtaukset olivat opettaneet suhtautumaan vastoinkäymisiin hiljaisuudella ja tyyneydellä. Äidistä sai voiton, kun ei ruvennut itkemään. Äidistä kertoo kaiken tarvittavan se, miten hän oli suhtautunut Vincentin kuolemaan: hän kertoi Yiyunille, että se oli rangaistus siitä, ettei Yiyun ollut rakastanut äitiään tarpeeksi.

Lapsena ja nuorena Yiyun oli joutunut miettimään, kumpi oli pahempaa: hullu vai kuollut äiti. Hän oli ollut sitä mieltä, että kuollut olisi ollut parempi. Yiyun joutuu nyt pohtimaan myös omien lastensa kokemusta: hän oli itse sairastunut syvään masennukseen ja yrittänyt itsemurhaa vuonna 2012. Oliko hän teollaan avannut tien pojilleen?

Jos joku olisi kysynyt minulta itsetuhoisen masennukseni syvässä vaiheessa, oliko elämä elämisen arvoista, olisin vastannut: kyllä, tietenkin. Olin äiti, ja elämä oli elämisen arvoista – jos ei minun itseni, niin ainakin lasteni vuoksi. Senhetkinen terapeuttini kysyi, pelkäsinkö menettäväni lapseni, ja vastasin pelkääväni heidän puolestaan, en itseni. Pelkäsin, että he menettäisivät minut, ja heidän puolestaan ​​tuntemani pelko teki minusta itseni pahimman vihollisen.

Li toteaa, että itsemurhan yrittäjiä pidetään usein itsekkäinä tai huomionkipeinä. Syvään masennukseen ja muihin mielen sairauksiin suhtaudutaan tässä suhteessa eri tavalla kuin fyysisiin sairauksiin. 

Tekeekö ylemmyydentunne ihmisistä tunteettomia, vai onko kyse pikemminkin syvästä pelosta – siitä, etten halua päätyä samaan asemaan kuin sinä, joten minun on parasta tuomita sinut ensin varmistaakseni oman turvallisuuteni.

Yiyun Li kertoo myös ystävien sanoista, joista on ollut apua. Hänen ystävänsä Christiane löysi viestiinsä vaistonvaraisesti juuri oikeat sanat vain puolitoista tuntia Jamesin kuoleman jälkeen: "Näin uutiset ja olen tuskaillut, mitä sanoisin sinulle. Jos voin jotenkin lievittää tuskaasi, kerrothan siitä. Teit kaiken voitavasi auttaaksesi Jamesia löytämään paikkansa elämässä, mutta hän halusi lähteä, ja on vain päästettävä irti. Minäkään en onnistunut tavoittamaan häntä omilla rajallisilla keinoillani, ja olen murtunut."

Ajatus siitä, että vanhemmat voivat tehdä kaiken voitavansa, mutta lapsi tekee sittenkin lopulta omat valintansa, toistuu kirjassa useaan otteeseen.

Kirjassa on myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten ei auteta menetyksen kohdannutta. Julkisuuden henkilönä Yiyun Li ei välttynyt kauheilta, ilkeiltä, vihamielisiltä kommenteilta. Kiinalaisissa lehdissä ilkuttiin vahingoniloisesti siitä, mitä seuraa kun hylkää isänmaansa ja äidinkielensä. Joidenkin ihmisten itsekkyys oli häpeämätöntä: yhden Jamesin ystävän äiti kävi valittamassa Yiyunille siitä, että James ei ollut lähettänyt hänen lapselleen jäähyväisviestiä vaikka joillekin muille oli. Vihjeeksi lohduttajille Yiyun toteaa, että on parempi myöntää, että ei ole sanoja, kuin kertoa siitä, miten on itse selvinnyt omista menetyksistään.

Puutarhan hoito on ollut tärkeä selviytymiskeino. Tämä harrastus on antanut nimen Yiyun Lin kirjalle. On lohdullista, että luonnossa kaikki kasvaa, kunnes on aika kuolla. 

Kirjojen merkitys on niin ikään ollut suuri: "There is no real salvation from one's own life; books, however, offer the approximation of it."

Toivottavasti tämä kirja vapauttaa Yiyun Lin jatkamaan taas fiktiivisten teosten kirjoittamista. 

Yiyun Li, Things in Nature Merely Grow. 4th Estate 2026. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2025. Kannen suunnittelu: Ola Galewicz. 172 s.