Stanley Elkin: The Living End

Stanley Elkin (1930–1995) vaikuttaa kirjailijalta, joka oli erityisen suosittu kollegoidensa parissa. Omistamani The Living End -romaanipainoksen alkusivuilla on ylistäviä mainoslauseita muiden muassa Paul Austerilta, Cynthia Ozickilta, Richard Fordilta, Tim O'Brienilta ja John Irvingiltä. Erityisesti Stanley Elkinin kielellinen virtuositeetti on herättänyt kirjailijoissa ihailua. 

On oikeastaan makuasia, käyttääkö tästä kirjasta nimitystä romaani. Yhtä hyvin siinä voi nähdä kolme pitkää novellia, joissa esiintyy samoja henkilöitä. Niitä yhdistää myös kirjoissa jokseenkin harvinainen miljöö: tuonpuoleinen – siis taivas ja helvetti.

Kerron jonkin verran kertomusten juonesta, ensimmäisestä hieman tarkemmin kuin muista, mutta jos juonikuvaus kuulostaa omituiselta, se johtuu siitä, että kertomusten logiikka on ihan omanlaisensa – minä ainakin putosin vähän väliä kärryiltä. Juonen kehittely ei varmaan ole ollut kovin korkealla kirjailijan  tavoitteissa. Satiirinen henkilökuvaus ja kielellä leikittely ovat pääosassa. Tämän voisi nähdä myös jonkinlaisena sapekkaan tragikoomisena kosmogoniana, eräänlaisena modernina Jumalaisena näytelmänä. Mikäli Raamatun henkilöistä tai opetuksista ei mielestäsi sovi laskea leikkiä, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. 

Ensimmäinen osa, jonka otsikkona on The Conventional Wisdom, kertoo Ellerbeestä, Minneapolisissa asuvasta miehestä, jota kohtalo kurittaa oikein olan takaa. Hänen kolikkonsa katovat huonekalujen pehmusteiden väliin; hän antaa vahingossa liikaa juomarahaa pimeissä takseissa; ostetut tapahtumaliput jäävät yllättävien esteiden takia käyttämättä. Pikkuharmien lisäksi on isompiakin. Hänen osakekauppansa ovat olleet epäonnisia. Hänen alivakuutettu talonsa paloi. Hänen aiemmin menestyneeseen viinakauppaansa on tehty ryöstöjä, ja hän joutuu harkitsemaan sen myymistä. Kahta hänen työntekijäänsä on ryöstöjen yhteydessä ammuttu – toinen kuoli, toinen jäi henkiin vammautuneena. Komiikka kääntyy nopeasti traagiseksi Elkinin käsittelyssä.

Ellerbee yrittää olla kunnon mies. Hänen yhteytensä Raamatun Jobiin käy lukijalle selväksi. Vaimonsa vastustuksesta huolimatta Ellerbee maksaa edelleen työntekijöiden palkat näiden puolisoille.

Uuden liikkeen myötä Ellerbeen asiat näyttävät korjautuvan, mutta ilo on lyhytaikainen: hänet ammutaan kuoliaaksi uuden ryöstön yhteydessä.

Ellerbee päätyy Taivaan helmiportille. Kaikki on aivan niin kuin on kerrottu: kadut ovat kultaa, kuorolaulut kaikuvat, ilmassa tuntuu ambrosian tuoksua, kuuluu naurua, Jumala istuu valtaistuimellaan Kristus oikealla puolellaan. Tuonpuoleisessa havainnot terävöityvät ja tämän takia kirjan kerronta muuttuu vivahteikkaammaksi. Myös Ellerbeen käyttämä kieli muuttuu mutkikkaammaksi. 

Valkopartainen Pietari odottaa portilla avain vyötärönauhassa. Ellerbeen mielestä Taivas näyttää aivan teemapuistolta. Hän sanoo Pietarille uskovansa, että viihtyy siellä hyvin.

– Mene Helvettiin, Pyhä Pietari sanoi autuaasti.

Myös Helvetti on juuri sellainen kuin on luvattu, ellei vielä pahempi. Kärsittyään ensin 62 vuotta jatkuvaa kidutusta ja ulosteissa kahlaamista Ellerby rukoilee Jumalaa ja pyytää tätä vastaamaan. Hän vaatii selitystä.

Jumala vastaa samalla tyylillä kuin Jobille: "Minä tein taivaan ja maan. Olitko sinä paikalla, kun laskin taivaankannen perustukset?" Vastaus ei tyydytä Ellerbeetä:

"An explanation," he cried out, "an explanation! None of this what-was-I-doing-when-You-pissed-the-oceans stuff, where I was when You colored the nigger and ignited Hell. I wasn't around when You elected the affinities. I wasn't there when You shaped shit and fashioned cancer. Were You there when I loved my neighbor as myself? When I never stole or bore false witness? I don't say when I never killed but when I never even raised a hand or pointed a finger in anger?"

No selityshän löytyy. Ei voi olla näkemättä kirjailijan ärtymystä siitä, miten mitättömin syin taivaspaikat evätään. Jumala selittää, että Ellerbee on Helvetissä, koska hän oli pitänyt liikkeensä auki sapattina, käyttänyt sanaa g-ddamn, himoinnut naapurin vaimoa (vaikka olikin pysynyt uskollisena omalleen), eikä ollut kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä (joita ei ollut koskaan tuntenut, koska oli adoptoitu vauvana). Lisäksi Ellerbee oli käynyt tanssimassa, käyttänyt vetoketjuja housuissaan, ajanut autoa, polttanut savukkeita, myynyt vihtahousun viinaa ja ajatellut, että Taivas näyttää teemapuistolta. Jos ei näillä ikuinen itku ja hammastenkiristys irtoa, niin millä sitten?

Ellerbee ymmärtää, ettei voi voittaa tätä perustelukilpailua. Hän rukoilee – ja kaikki kadotetut yhtyvät hänen rukoukseensa – että Jumala tappaa heidät kaikki, "sulkee leirin". Jumala kieltäytyy jyrkästi. Ellerbee saa ylpeydensekaista lohtua siitä, että on tullut Jumalan kiroamaksi. "Ellerbee ei olisi halunnut asian olevan toisin."

Teoksen toisen osan otsikko on The Bottom Line. Siinä edellisen kertomuksen Ellerbee on Helvetissä ystävystynyt Jay Ladlehousen kanssa. Ladlehouse oli yksi Ellerbeen viinakauppaan tehdyn kohtalokkaan ryöstön rikollisista. Ladlehouse on ennen Helvettiin joutumistaan elänyt pitkän elämän. Hän ei ole koskaan saanut edes merkintää rikosrekisteriin. Paha vaikuttaa saavan palkkansa aika sattumanvaraisesti. Helvettiin hänkin kuitenkin on päätynyt.

Tarinan pääosassa on nyt Ladlehouse. Hänelle käy nimittäin niin, että Jumalan erehdyksen takia hän kuolee Helvetissä ja päätyy hautaansa. Hän on ainoa yksinomaan kuollut – kaikki muut ovat joko Taivaassa tai Helvetissä. Kuolema osoittautuu tylsäksi ja yksinäiseksi tilaksi. Ladlehouse huutelee haudasta ja yrittää kiinnittää jonkun ohikulkijan huomion itseensä. Hän ei tiedä, että koko hautausmaa on kadonnut. Sen paikalla on koulun urheilukenttä. Ainoastaan hänen hautansa on jäänyt kentän alueelle muistomerkiksi.

Koulun kentänhoitaja, yksinkertaiselta vaikuttava talonmies Quiz, kuulee Ladlehousen huudot, mutta on ikään kuin ei kuulisi. Häntä loukkaa se, että joku kuollut yrittää "huiputtaa" häntä, ikään kuin kuolleet muka voisivat puhua. Quizin varoituksista huolimatta muutamat oppilaat käyvät Ladlehousen haudalla juttelemassa tälle.

Tarinaan tulee käänne, kun käy ilmi, että Ladlehouse on sairaalassa koomassa. Hän on eläessään kerännyt miljoonaomaisuuden, ja perijät haluaisivat sulkea elämää ylläpitävät laitteet. Tämä sopisi lääkärille – Quizille – mutta yksi hoitajista vastustaa, koska on saanut mittalaitteista ristiriitaisia signaaleja. Ladlehouse kuolee – taas kerran – ja päätyy hautaansa juhlakentälle, jossa koulun orkesteri harjoittelee. Talonmies Quiz menettää järkensä. Jumala, joka on aiemman virheensä takia palveluksen velkaa Ladlehouselle, surmaa Quizin.

Teoksen kolmannessa novellissa The State of the Art Quiz on helvetissä. Hän keskustelee siellä George Lesefarion, Ellerbeen liikkeen ryöstössä kuolleen työntekijän kanssa. Quiz ei varsinaisesti syytä Jumalaa, mutta on luonnollisesti tyytymätön kohtaloonsa.

Jumala kuulee Quizin valitukset ja hämmästyy ensinnäkin sitä, että on tullut pikaistuksissaan surmanneeksi jonkun niin vähäpätöisen, ja toiseksi sitä, että ylipäätään hämmästyy – tunne on outo sille joka tietää kaiken ennalta. Loppujen lopuksi Quiz pääsee kuin pääseekin Taivaaseen.

Suurin osa viimeisestä novellista käsittelee kuitenkin koomiseen sävyyn taivaallisen perheen jäseniä ja heidän välisiään jännitteitä: Jumalaa, Jeesusta, Mariaa ja Joosefia. Neitsyt Maria pohdiskelee omaa erityislaatuaan – naiseuttaan – ja sitä, miksi juuri hänet oli valittu.

She would never get used to it, over it, the humiliation as stinging after two thousand years as the first time she'd heard it and realized it was she they meant. "Hail Mary," she heard, "full of grace, blessed art thou  among women, and blessed is the fruit of thy womb, Jesus." Nice, she thought. A fine way to talk, excuse me, pray. Her most intimate parts called out as familiarly as her name, associating her with a femaleness she not only did not understand but actually repudiated, freezing her forever not just in fecundity but in a kind of sluttishness.

Joosef ei usko, että Jeesus on Messias, ja kärttää poikaansa tunnustamaan tämän. Jeesus on naulojen rampauttama marttyyri, jonka käytös ärsyttää hänen molempia isiään. Maria uskoo olevansa jälleen raskaana. Hän toivoo, että tällä kertaa se on tyttö.

Lopulta Jumala selittää koko oman toimintansa taustan. Sen miksi hän ei tehnyt kaikkea kunnolla kerralla ja jättänyt Helvettiä tyhjäksi. Syynä ei ollut vapaan tahdon antaminen ihmisille – mitäpä hän siitä välittäisi. Ei myöskään hänen salattu hyvyytensä – hänen hyvyytensä; synnyittekö te eilen?

 Kaikki oli taidetta taiteen vuoksi. Koska siitä tulee parempi kertomus.

Teos päättyy kuolleiden ylösnousemukseen. Haudat luovuttavat vainajansa. Ja sitten väärin ymmärretty taiteilija tuhoaa kaiken. "Koska en koskaan löytänyt Minun yleisöäni."

Viihdyin Stanley Elkinin verbaalikarusellissa, mutta en oikein uskalla suositella tätä kirjaa kenellekään. Varsin marginaaliseksi taitaa jäädä hänen lukijakuntansa jatkossakin – mainoslauseiden tunnetuista suosittelijoista huolimatta.

Stanley Elkin, The Living End. Dalkey Archive Press 2004. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kannen suunnittelu: Samuel Berkes. 144 s.

Michel Peyramaure: La Petite Danseuse de Degas

Vuoden 2013 syksyllä näin laajan Edgar Degas'n töiden näyttelyn nimeltä Degas' Method Kööpenhaminan Ny Carlsberg Glyptotek -museossa. Se teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin museon kaupasta muistoksi pienen jäljennöksen veistoksesta La petite danseuse de quatorze ans ('Neljätoistavuotias pikku tanssijatar'). Tänä vuonna Glyptotek esitteli Degas'n tanssijoita esittäviä tauluja näyttelyssä nimeltä Degas' Obsession. Tilaisuutta Kööpenhaminan vierailulle minulle ei valitettavasti tullut, joten pieneksi korvaukseksi luin Michel Peyramauren historiallisen romaanin Degas'sta ja hänen "pienestä tanssijattarestaan".

Romaanin nimi on sikäli harhaanjohtava, että kirja kertoo enemmän Degas'n kuin hänen mallinsa elämästä. Syykin on helppo ymmärtää: maailmankuulusta kuvataiteilijasta on valtavan paljon enemmän lähdeaineistoa – aikalaisten muisteluita, kirjeitä, tutkimustietoa – kuin keskitason tanssijattaresta, joka hankki lisätienestejä taiteilijan mallina. Peyramaure on liittänyt romaanin loppuun luettelon käyttämistään lähteistä – tämä käytäntö lisää minun mielestäni aina historiallisen fiktion arvoa.

Michel Peyramaure (1922–2023) antaa muutenkin tässä romaanissa hyvän käsityksen itsestään historiallisen fiktion kirjoittajana. Hän kirjoittaa henkilöiden välille draamallisia kohtauksia ja tekee tulkintoja heidän tunteistaan, mutta pitäytyy muuten todennettaviin tapahtumiin eikä varsinkaan lähde keksimään sensaatiomaisia paljastuksia intiimeistä suhteista, joista ei näyttöä ole olemassa. Taitavasti kirjoitetut historialliset romaanit ovat mielestäni hyvää viihdettä – hyvää käsityötä – ja minun mieltymyksissäni ne ohittavat esimerkiksi dekkarit. Pieni puritaani minussa pitää etuna sitä, että viihtyessään oppii samalla jotain, vaikkapa historian tosiseikkoja.

Niitä varten, joita Degas kiinnostaa, kerron romaanin juonen melko tarkasti. Tietoja ei kannata ilman tarkistamista pitää totuutena; ne on kuitenkin poimittu romaaniksi nimetystä kirjasta.

Romaani alkaa vuodesta 1912. Lähes kokonaan näkökykynsä menettänyt 78-vuotias kuvataiteilija Edgar Degas istuu tavanomaisella aamumaidollaan pariisilaisessa kahvilassa. Hänen käytöksestään, olemuksestaan ja sanoistaan käy ilmi, että hän on ihmisiin ärtyisästi suhtautuva kitupiikki. Kahvilassa hänen puheilleen tulee Figaro-lehden nuori taidetoimittaja Georges Lambert. Lambert – josta Degas itsepintaisesti käyttää nimeä Lambrecht – kertoo suunnittelevansa kirjaa Marie van Goethemista, jota Degas käytti mallinaan veistokseen Neljätoistavuotias pikku tanssijatar. Yllättäen Degas, jonka vastaukset ovat olleet vältteleviä ja joka on ilmaissut, ettei siedä toimittajalta minkäänlaista mielistelyä, kutsuu toimittajan kotiinsa.

Degas on asunnonvaihtopuuhissa. Hänen vuokra-asuntonsa on myyty toiselle. Hänellä olisi tosin varaa ostaa itselleen vaikka koko kerrostalo, mutta se edellyttäisi muutamien taideteosten myymistä. Degas on aina halunnut pitää teoksensa itsellään. Hänen tiedetään jopa hakeneen myymiään töitä takaisin itselleen sillä tekosyyllä, että niihin täytyy tehdä pieniä korjauksia. Kiireidensä keskellä Degas lupaa auttaa Lambertia hänen tutkimuksissaan. Myös Degas on selvästi halukas tietämään, mitä Marie van Goethemille on tapahtunut. Hän ei ole kuullut tästä kymmeniin vuosiin. Hän ohjaa Lambertin Marien nuoremman sisaren puheille. Degas'n taloudenhoitajatar Zoé vihjaa Lambertille, että Marie van Goethem on ajautunut prostituutioon. Tämä seikka saa myöhemmin vahvistuksen useilta muiltakin henkilöiltä – myös Degas'lta itseltään.

Georges Lambert toimii hetken aikaa minäkertojana romaanin alussa ja lopussa. Romaanissa annetaan ymmärtää, että sen suurin osa, joka on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, muodostaa Lambertin tutkimustensa perusteella kirjoittaman elämäkerrallisen romaanin nimeltä La Petite Danseuse de Degas. Salapoliisimainen tutkimusote on hyvä lähtökohta romaanille. Tutkimusten varjolla on myös helppo antaa luontevassa muodossa paljon tietoa Pariisin taiteilijoiden elämästä. Degas'n lähipiiriin kuului koko joukko tunnettuja kuvataiteilijoita. Degas oli myös kiinnostunut runoudesta, ja esimerkiksi Stéphane Mallarmé ja Paul Valéry olivat hänen läheisiä ystäviään.

Degas kertoo maalanneensa balettitanssijoita Pariisin oopperan balettitunneilla. Harjoitussalina käytettiin vanhaa oopperarakennusta rue Le Peletier'llä. Varsinaiset esitykset tapahtuivat uudessa arkkitehti Garnier'n suunnittelemassa rakennuksessa. Harjoitussalin reunoilla, verhojen suojassa Degas oli yksi musta varjo muiden joukossa. Hän vakuuttaa kuitenkin olleensa siellä eri syystä kuin nuo toiset, jotka etsivät itselleen hyvin nuoria rakastajattaria. Aina Degas ei edes tehnyt luonnoksia paikan päällä; hän luotti muistiinsa.

Degas'n seurana harjoituksissa oli joskus kirjailija Ludovic Halévy, joka nykyään muistettaneen parhaiten yhdessä Henri Meilhacin kanssa Bizet'n Carmen-opperaan kirjoittamastaan libretosta. Halévya ihmetyttää se, että Degas maalaa jatkuvasti naisia, ei tosin aina viehättäviä, mutta hänellä ei kuitenkaan tiedetä olleen naissuhteita. Halévy innostuu tekemään psykologista arviointia ystävästään: onko rumien naisten maalaaminen kosto jollekulle häntä kaltoin kohdelleelle? Degas vakuuttaa tavanomaisuuttaan. Hänelläkin on ollut ihastumisensa. Jokin pikkuasia on kuitenkin aina tullut tielle: joko Degas on menettänyt rohkeutensa tai nainen on ilmaissut mieltymyksensä koiriin tai kukkasiin – kumpiakaan Degas ei voi sietää.

Halévy esittelee Degas'lle balettiharjoituksiin tyttäriään saattamaan tulleen rouva van Goethemin, jonka keskimmäisen tyttären, Marien, Degas haluaisi mallikseen. Tiukan kaupankäynnin ja kunniallisuuden vakuuttelujen jälkeen Degas joutui maksamaan Marien mallina olosta saman kuin ammattimalleille.

Myöhemmin Halévy saa käsiinsä polisiraportin Marien perheestä ja kirjoittaa Degas'lle katuvansa sitä, että oli tutustuttanut ystävänsä rouva van Goethemiin. Perhe, joka oli saapunut Pariisiin Belgiasta, oli elänyt alamaailman liepeillä jo pitemmän aikaa. Perheen isä oli alkoholisoitunut räätäli, joka hylkäsi vaimonsa ja lapsensa. Marie, joka syntyi vuonna 1865, oli aina ollut sairaalloinen. Rouva van Goethem ansaitsi rahaa pyykkärinä ja satunnaisella prostituutiolla. Oopperan pukijaksi päästyään hän oli alkanut kaupitella vanhinta tytärtään Antoinettea miehille.

Degas'n ja Marien yhteistyö kuitenkin alkaa sovitusti. Mallinsa kanssa Degas käyttäytyy ainakin aluksi vähemmän tuittupäisesti kuin yleensä. Hän saa tytön olon kotoisaksi juttelemalla ja tarjoamalla suklaata. Marie osoittautuu mukautuvaksi ja sitkeäksi malliksi. Sen sijaan hänen äitinsä kanssa Degas'lla on jatkuvasti ongelmia: äiti yrittää lypsää lisää rahaa taiteilijalta. Myös Marien vanhempi sisar Antoinette haistaa rahan: hän käy tarjoutumassa Degas'lle malliksi tai rakastajattareksi. Degas torjuu ehdotukset kohteliaasti.

Kesäksi työskentely keskeytyy. Degas matkustaa Normandiaan vanhan koulutoverinsa Paul Valpinsonin luo. Molemmat ovat taidemaalari Ingres'n ihailijoita. Paulin nuorempi sisar Agathe ja Degas tekevät yhteisiä kävelyretkiä ja viihtyvät hyvin yhdessä. Paul vihjaa, ettei perheellä olisi mitään sitä vastaan, että he seurustelisivat vakavasti. Degas kuitenkin vetäytyy. Hän selittää, että avioliitto olisi väärin Agathea kohtaan. Hän ei voi luopua vapaudestaan, eikä Agathe pitäisi siitä, että hän käy iltaisin kabareissa, oopperan kulisseissa ja bordelleissa etsimässä aiheita. Kotiin palattuaan Degas kuulee, että Agathe on hyväksynyt skotlantilaisen John S. Nellyn kosinnan. Degas’ta ei ole kutsuttu häihin.

Degas'n on vaikea päättää, mitä tekisi Mariesta piirtämillään luonnoksilla. Ystävälleen Mary Cassattille hän uskoutuu, ettei yksikään aiempi työ ole aiheuttanut hänelle yhtä paljon huolia. Degas epäröi öljy- ja pastellimaalauksen välillä, mutta päätyy kuitenkin saviveistokseen. Myöhemmin hän peittää veistoksen pinnan vahalla saadakseen aikaan aidomman ihovaikutelman.

Teos pääsi näytteille impressionistien kuudenteen yhteisnäyttelyyn. Se ei aiheuttanut sellaista myrskyä kuin Degas oli ounastellut, mutta pienimuotoisen vallankumouksen se taidemaailmassa kuitenkin aiheutti. Joris-Karl Huysmansin mukaan "yleisö hämmentyneenä ja nolostuneena käänsi katseensa pois" ja teoksen "kauhistuttava todellisuus" herätti levottomuuden tunteen. Seuraavaksi teos asetettiin näytteille Orangeriessa. Siellä se laitettiin vitriiniin vandaalien pelossa.

Degas'n lähipiiristä romaanissa nousee Halévyn lisäksi esiin erityisesti amerikkalainen taiteilija Mary Cassatt. Heidän välillään on jopa pientä romanttista väreilyä. Romaanissa Mary Cassatt miettii, miellyttääkö hän Degas'ta yhtä paljon kuin Ellen Andrée, Berthe Morisot tai Suzanne Valadon, joiden seurassa Degas'n tiedetään viihtyneen hyvin. Mary tunnustaa jäljitelleensä Degas'n värejä, valoa ja kompositiota omissa töissään. Onko Degas hänelle vihainen? Degas toteaa: "En suinkaan – kunhan vain teos on hyvä, ja uskon sen olevan – vaikka olemmekin eri mieltä muutamasta seikasta: sinä olet 'intimisti', kun taas minä olen realisti. Sinä maalaat hienostuneita naisia ​​ja lapsia, aivan kuten Berthe Morisot, kun taas minä maalaan pyykkäreitä, katulaulajia, juopuneita naisia... Kuka ihmeessä voisi sekoittaa nämä kaksi keskenään?"

Loppujen lopuksi molemmilla on vahva halua pysyä riippumattomina. Heidän välilleen syntyy kuitenkin luja ystävyys. He käyvät yhdessä taidenäyttelyissä ja keskustelevat taiteesta. Mary Cassatt myös riisuutuu osittain Degas'n mallina, mutta vannottaa Degas'ta maalaamaan niin, ettei malli ole tunnistettavissa. Degas pyysi Marya malliksi myös teokseen L'absinthe, mutta Mary kieltäytyi, koska ei omien sanojensa mukaan voinut sietää absintin tuoksua. Viski olisi ollut ihan toinen juttu. Degas käytti lopulta maalauksen malleina Ellen Andréeta sekä taiteilijaystäväänsä Marcellin Desboutinia.

Lyhyen välirikon aiheutti Degas'n maalaama Mary Cassattin muotokuva. Maryn mielestä hänestä oli taulussa tehty "vastenmielinen henkilö". Hän kielsi taulun esittämisen julkisesti näyttelyissä. Sopu syntyi kuitenkin pian. Siihen vaikutti yhteinen murhe: molemmilla alkoi olla huomattavia näkökyvyn ongelmia.

Veistoksen valmistuttuakin Marie van Goethem käy silloin tällöin Degas’n luona syömässä suklaata ja selailemassa lehtiä. Degas sallii vierailut, mutta ei erityisemmin kannusta niitä. Hän ymmärtää tulleensa tytölle jonkinlaiseksi isän korvikkeeksi.

Marcellin Desboutinilta, joka liikkuu paljon yöelämässä, Degas kuulee, että Marie on esiintynyt oopperassa. Hänet on nähty myös äitinsä kanssa Le Chat Noir -kabareessa tarjoamassa seksipalveluita. Äiti on jopa käyttänyt mainoslauseena sitä, että tyttö on ollut Degas'n kuuluisan veistoksen mallina. Degas järkyttyy: Marie ei vielä ole täyttänyt seitsemäätoista vuotta. 

Pian tämän jälkeen Marie ilmaantuu taas Degas'n ovelle. Marie antaa itsestään aikuisen vaikutelman. Hän kertoo innostuneena baletista, jossa esiintyy. He myös toteavat, että heidän yhteistyönsä oli kaiken siihen nähdyn vaivan arvoista. Sitten Marie vakavoituu. Hän sanoo valehdelleensa nykyisestä asemastaan. Degas pyytää, ettei Marie kertoisi enempää. Marie suutelee Degas'ta ja poistuu.

Degas menee oopperaan nähdäkseen Marien esiintyvän. Hänelle kerrotaan, että Marie on sanottu irti prostituution vuoksi. Marie on myös lyöttäytynyt yhteen lavastepuuseppä Luigi Cavalcantin kanssa.

Marien nuorempi sisar Charlotte käy vetoamassa Degas'han, jotta tämä yrittäisi vaikuttaa oopperan johtoon. Vanhin sisar Antoinette on jo menetetty; hän on vankilassa. Marie olisi vielä pelastettavissa, mutta hänen auttamisessaan ei voi viivytellä. Degas'n vetoomukset eivät kuitenkaan johda mihinkään.

Marien sisar Charlotte oli sisaruksista lupaavin tanssija. Hän menestyi hyvin ja kävi tanssimassa myös Yhdysvalloissa. Tanssiuransa jälkeen hän toimi Pariisin oopperan balettikoulun opettajana.

Marien löytämisestä tuli Degas'lle pakkomielle. Hän kiersi kabareissa etsimässä tätä. Perroquet gris -kabareessa Degas tapasi Marien sutenöörin, josta käytettiin nimeä Milord. Mariella oli kuulemma kaikki hyvin. Hän oli ehkä muuttamassa Marseilleen miesystävänsä kanssa. Perroquet gris -kabareen yläkertaan vievissä portaissa Degas näki viimeisen kerran Marien vilahdukselta.

Degas lopettaa tanssijattarien maalaamisen. Viimeiset tämän aihepiirin kuvat ilmaisevat väsymystä, katkeruutta ja epätoivoa. Näköongelmiensa ja ärtyisyytensä vuoksi Degas erakoituu. Hän alkaa valokuvata, kun maalaaminen käy liian vaikeaksi. Dreyfusin tapauksessa hän asettuu antisemitistien puolelle ja rikkoo tämän takia välinsä monien taiteilijaystäviensä kanssa.

Romaanin lopussa toimittaja Lambert, joka on kirjoittanut romaaninsa melkein valmiiksi, käy vielä pari kertaa Degas'n luona asepuvussa. Hän on haavoittumisen takia päässyt pois ensimmäisen maailmansodan rintamalta. Hänen tutkimuksensa Marie van Goethemin kohtalosta eivät ole tuoneet valaistusta Marien vaiheisiin sen jälkeen, kun Degas näki hänet viimeisen kerran.

Degas'n kuoleman jälkeen Neljätoistavuotias pikku tanssijatar valettiin pronssiin. Näitä pronssisia teoksia – joita Degas itse ei koskaan nähnyt – on useissa museoissa ympäri maailmaa. Kaikkien hameet, rusetit ja balettipuku eroavat toisistaan.

Degas’n ristiriitaisuus tulee romaanissa hyvin esiin. Hän saattoi kannattaa yhtä aikaa täysin vastakkaisia mielipiteitä:

Maalaustaiteen suhteen hän väitti inhoavansa ulkoilmataiteilijoita ja julisti, että "heidät pitäisi ampua", mutta hän keräsi auliisti materiaaleja luonnosta taustojensa luomiseen. Hän vihasi kukkia, mutta maalasi toisinaan (ja millä lahjakkuudella!) ylellisiä kimppuja. Hän ei luottanut naisiin, vaikka he muodostivat suurimman osan hänen työstään. Hän väitti rakastavansa heitä, mutta näytti olevan kiinnostunut vain heidän fyysisistä puutteistaan. Hän luki ahkerasti Drumontin artikkeleita juutalaisesta Ranskasta La Libre Parole-lehdestä, mutta piti juutalaisia läheisimpinä ystävinään. Hän väitti inhoavansa tiedettä, mutta häikäistyi tiedemiesten keksinnöistä. Järjestystä ja kuria janoavana hän eli täydellisessä kaaoksessa. Hän vaali ystävyyttä, mutta riiteli usein ystäviensä kanssa, useimmiten mitättömistä asioista.

Hänen suhteensa rahaan oli yhtä epäselvä. Hän ei koskaan tiennyt taloutensa tilaa, kulutti satoja frangeja Ingresin piirustukseen, mutta epäröi maksaa juomia, joita piti ylihinnoiteltuina. Hänen sanottiin olevan yhtä oikukas kuin sää, ja ilman näkyvää syytä: säteilevä aamulla, myrskyisä iltapäivällä.

Michel Peyramauren laajassa tuotannossa – kirjoja on pitkästi yli sata – on useita minua aiheiltaan houkuttelevia historiallisia romaaneja. Kirjailijan ura oli poikkeuksellisen pitkä. Hänen esikoisromaaninsa ilmestyi vuonna 1954. Viimeisen romaaninsa hän julkaisi 100-vuotiaana vuonna 2022. Tämä saattaa olla jonkin sortin ennätys.

Michel Peyramaure, La Petite Danseuse de Degas. Èditions Bartillat 2015. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2007. Kansikuva: yksityiskohta Edgar Degas'n maalauksesta Danseuse basculant eli La danseuse verte. 245 s.

Alan Isler: Vanhainkodin Hamlet

Aivan liian vähän on kirjallisuudessa mielestäni hyödynnetty vanhainkotien kiehtovaa miljöötä. Komiikkaan kallellaan olevalle kirjailijalle vanhuus tarjoaa helppoja kohteita: vanhetessaan moni menettää joustavuuttaan, kiinnittyy omituisuuksiinsa, muuttuu eksentrisemmäksi – joskus oman entisen itsensä parodiaksi. Vanhoilla ihmisillä on kuitenkin nuorempiin verrattuna myös etuja puolellaan: he tuntevat omakohtaisesti elämän eri vaiheet. Jokainen vanhus on ollut lapsi, nuori, aikuinen ja keski-ikäinen. Hänen ei ymmärtääkseen tarvitse kuvitella, riittää kun muistaa. Vanha ihminen elää yhtä aikaa useassa eri ajassa.

Alan Islerin (1934–2010) esikoisromaani Vanhainkodin Hamlet sijoittuu newyorkilaiseen Emma Lazarus -vanhainkotiin, jonka asukaskunta koostuu varakkaista juutalaisista. Romaani hyödyntää miljöön koomiset mahdollisuudet, mutta se kuvaa myös vanhoja ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet täyden henkisen toimintakykynsä.

Vuonna 1978 yksi vanhainkodin asukkaista, 83-vuotias Otto Korner (entinen Körner), alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Hän toteaa, ettei aio julkaista niitä. Romaani koostuu näistä Otto Kornerin salaisiksi tarkoitetuista muistiinpanoista. Ne liikkuvat vapaasti ajassa: hän kertoo nuoruusvuosistaan Saksassa ja Sveitsissä, saapumisestaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen, kahdesta avioliitostaan, rakkauksistaan ja vanhainkodin tuoreista tapahtumista. Vanhainkodin vanhukset, varsinkin hyväkuntoiset "vapaakävelijät", tulevat lukijalle perin pohjin tutuiksi. Osa henkilöistä vertautuu luontevasti Shakespearen Hamlet-näytelmän henkilöihin. Esimerkiksi Oton ystävä Hamburg on ilmiselvästi uskollinen Horatio.

Otto Körner oli juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa julkaissut Saksassa runokokoelman, joka jäi vähälle huomiolle päivänpolitiikan dramatiikan takia. Kuuluisa runoilija Rainer Maria Rilke oli kuitenkin lukenut kokoelman ja lähetti Otolle kannustavan kirjeen, jota Otto on säilyttänyt aarteenaan nykypäiviin asti.

Rilken kirje tarjoaa romaaniin yhden juonikuvion. Kirje nimittäin katoaa. Pian käy ilmi, että se on varastettu. Joku lähettää Otolle runomuotoisia arvoituksia, jotka viittaavat varkaaseen. Otto ystävineen onnistuu selvittämään varkauden, ja Otto saa Rilken kirjeen takaisin kehystettynä tauluksi. Syyllinen on Oton tarkoittamattaan rakkaudessa loukkaama vanha nainen.

Toinen juonikuvio syntyy vanhainkodin draamakerhon Hamlet-esityksestä. Näytelmällä on useita vastoinkäymisiä. Sen ensimmäinen ohjaaja kuolee. Toinen ohjaaja haluaisi muuttaa tekstiä ja poistaa siitä viitteet kristinuskoon. Tämä synnyttää vastustusta Shakespearen tekstille uskollisten näyttelijöiden keskuudessa. Toinenkin ohjaaja kuolee selvittyään juuri ja juuri portaissa putoamisestaan – ehkä tönäistynä. Tässä vaiheessa Otto, jonka piti alun perin näytellä Hamletin isän haamua ja sitten haudankaivajaa, päätyy produktion ohjaajaksi ja pääosan esittäjäksi. Selviääkö hän hengissä huono-onnisesta tehtävästä?

Vanhainkodin uusi hoitajatar Mandy Dattner tuo Oton mieleen elävästi hänen nuoruudenrakkautensa, unkarilaisen Magda Damroschin – niin elävästi, että Oton mielessä he aluksi sekoittuvat täysin. Rationaalinen ajattelu kuitenkin voittaa. Oton sympaattinen asennoituminen Clevelandista kotoisin olevaa Mandya kohtaan jatkuu kuitenkin myöhemminkin. Hän auttaa Mandya, kun tämä tulee vahingossa raskaaksi. Isäkandidaatteja on kaksi: sairaalan lääkäri, tohtori Comyns, tai Freddy Blom, Oton ystävä ja ikätoveri vanhainkodissa. Rakkaus – edes sen fyysinen puoli – ei jätä rauhaan vanhojakaan. Oton Mandylle kertoman – ja tuulesta temmatun – perustelun mukaan Freddy Blom on hedelmätön – mikä helpottaa Mandyn valintaa.

Magda Damroschia muistellessaan Otto kertoo ajasta, jonka hän nuorena miehenä vietti Zürichissä. Isä oli lähettänyt hänet sinne opiskelemaan kansantaloustiedettä. Junamatkalla Otto oli kohdannut Magdan ja rakastunut saman tien. Magda katosi näkyvistä rautatieasemalla. Zürichissa kokematon mutta rakkaudesta juopunut Otto viettää yhden illan sattumalta tapaamansa Leninin kanssa. Kuunneltuaan nuorta miestä illan ajan, Lenin kehottaa Ottoa menemään kabareehen ja etsimään sieltä itselleen sievän tytön. Sen jälkeen hän voisi ehkä suunnata energiansa johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään. 

Otto tekee työtä käskettyä. Hän päätyy Cabaret Voltaireen, jossa tapaa ensimmäisen kerran tarjoilija Minnien, jolle sitten jonkin ajan päästä menettää poikuutensa. Cabaret Voltaire on Tristan Tzaran ympärille kerääntyneiden radikaalien taiteilijoiden kokoontumispaikka. Siellä Otto myös tapaa uudelleen Magdan, jolla on lämpimät välit muutamiin taiteilijoihin. Oton opinnot unohtuvat yhtäältä rakkauselämän ja toisaalta taiteellisten harrastusten takia. Hän osallistuu yhteen taideperformanssiin ja tulee antaneeksi nimen taidesuunnalle: dadaismille – uskokoon nimen taustan ken haluaa: dada ei koskaan ollut tarkoitettu loogikoille.

On myös asioita, joita Otto ei halua muistella. Hänellä on keskitysleirin vankinumero tatuoituna käteensä. Hän tuli Yhdysvaltoihin ilman vaimoaan ja lastaan. Loputtomiin hän ei voi väistellä kipeitä muistoja. Hänen on tunnustettava, että ihminen ei pyrkimyksestään huolimatta voi elää vain tätä päivää.

Romaanin lopussa Hamlet-näytelmä pääsee ensi-iltaan. Samalla tulee päätökseen Oton kertomus. Traagisten tapahtumien hyväksyminen ja oman syyllisyyden kokeminen ovat edellytys eheytymiselle. Tilit ovat selvät. Hamletia mukaillen Otto päättää muistelmansa sanoihin: "VALMIINA OLEMINEN on pääasia." 

Alan Isler, Vanhainkodin Hamlet. Tammi 1996. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Prince of West End Avenue (1994) suomentanut Helene Bützov. Kannen kuva: Max Ernst, Quiétude (1929). 288 s.

Jacques-Pierre Amette: Brecht's Lover

Ranskalainen Jacques-Pierre Amette (s. 1943) voitti vuonna 2003 Goncourt-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan La Maîtresse de Brecht. Luin teoksen Andrew Brownin englanninkielisenä käännöksenä, joka on julkaistu sekä nimellä Brecht's Lover ja että nimellä Brecht's Mistress.

Romaani noudattelee pääpiirteittäin kirjailija Bertolt Brechtin henkilöhistoriaa mutta ottaa vapauksia tarkkojen tapahtuma-aikojen kustannuksella. Muutamat romaanin keskeisistä henkilöistä – esimerkiksi nimen teokselle antanut Brechtin rakastajatar – ovat täysin fiktiivisiä. Tällainen menettely on mielestäni täysin sallittua: jos kirja on nimetty romaaniksi, lukijan ei pidä odottaa täsmällistä elämäkertaa. Tällainen biofiktio antaa kirjailijalle vapauden tehdä tulkintoja henkilöistään ja sepittää esimerkiksi keskusteluja, joista ei ole olemassa lähdeaineistoa.

Fiktiivisyys tulee esille myös romaanin kielessä ja rakenteessa. Siinä ei ole yhtä kiinteää kerronnan näkökulmaa, vaan havaintojen näkökulma liukuu luontevasti henkilöstä toiseen. Sama tilanne kerrotaan joskus useamman henkilön näkökulmasta. Romaani koostuu episodeista, joiden väliin jäävät aukot jäävät lukijan täytettäviksi. Tästä romaaniin syntyy joskus harsomainen vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostavat henkilöiden muistojen ja unien kuvailut. Myöskään henkilöiden motiiveja ei täysin avata lukijalle. Tästä huolimatta romaani välittää yllättävän paljon myös aitoa elämäkertatietoa Bertolt Brechtistä, hänen työstään ja lähipiiristään ilman tunnetta, että sitä yritetään varsinaisesti syöttää lukijalle.

Viidentoista vuoden maanpaon jälkeen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht palaa vuonna 1948 Berliiniin – tarkemmin sanoen sen itäiselle puolelle, josta tuli osa seuraavana vuonna perustettua Saksan demokraattista tasavaltaa – Itä-Saksaa, kuten sitä tuttavallisesti kutsuttiin. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla niin vaurioituneissa rakennuksissa kuin harmaissa ilottomissa ihmisissäkin. Osa entisistä ystävistä ja tuttavista ottaa Brechtin vastaan lämpimästi, osa varautuneemmin. Brecht miettii, ketkä heistä ovat säilyttäneet asemansa kulttuurieliitissä mukautumalla vallanpitäjien vaatimuksiin. Hän itse on radikaali vasemmistolainen, hän uskoo Marxiin joka solullaan – onhan Marx tarjonnut materiaalia hänen näytelmiinsä – mutta hän on myös oman tiensä kulkija. Ja jos totta puhutaan, hän ei oikeastaan ole ehtinyt perehtyä Marxin tuotantoon kovin syvällisesti. 

Brecht on heti Berliiniin saavuttuaan alkanut toteuttaa teatteriesityksiä kokoamansa Berliner Ensemble -ryhmän kanssa. Yhteistyö Deutsches Theaterin kanssa on tiivistä, varsinkin kun Brechtin puolisosta Helene Weigelista tulee Deutsches Theaterin taiteellinen johtaja.

Itä-Saksan tiedustelupalvelussa, pahamaineisessa Stasissa, Brechtiin suhtaudutaan epäillen, varsinkin koska juuri ennen paluutaan Saksaan Brecht oli viettänyt aikaa Yhdysvalloissa. Stasi värvää nuoren wieniläissyntyisen näyttelijättären, Maria Eichin, ottamaan selvää Brechtin todellisista ajatuksista ja yhteyksistä. 

Maria kiristetään tehtävään. Hänelle tehdään selväksi, että tiedustelupalvelu on tietoinen siitä, että Marian isä ja aviomies olivat natseja ja paenneet maasta. Tämän tiedon julkistaminen tekisi Marian elämästä hankalaa. He tietävät myös, että Marian tytär on isoäitinsä hoidossa Länsi-Berliinissä, koska tarvitsee amerikkalaisten hallitsemalla vyöhykkeellä saatavina olevia lääkkeitä. Mikäli Maria haluaa säilyttää passin, jolla voi kulkea vyöhykkeeltä toiselle, hänen on toimittava yhteistyössä tiedustelupalvelun kanssa.

Ne kaksi tiedustelupalvelun virkailijaa, joiden kanssa Maria työskentelee, Hans Trow ja Theo Pilla, toimivat romaanissa jonkinlaisena koomisena kevennyksenä. Hans Trow on romantikko, joka heti rakastuu Mariaan mutta ei pysty ilmaisemaan rakkauttaan, vaikka saakin Marialta vastakaikua tunteisiinsa. Theo Pilla on maanläheinen kyynikko, joka ei voi käsittää, miksei Hans mene vain yksinkertaisesti sänkyyn Marian kanssa. Romantikon ja kyynikon saattaminen yhteen on kirjallisuudessa tuttu tapa luoda koomisia tilanteita.

Brecht on tunnetusti perso syömään kuormasta: hänellä on ollut useita seksisuhteita kanssaan työskentelevien näyttelijättärien kanssa. Marialle ei tuota vaikeuksia päästä mukaan Brechtin teatteriryhmään ja saman tien hänen vuoteeseensa. Maria saa pääroolin Antigone-näytelmässä. Brechtin Sofokleen näytelmästä muokkaama Antigone on näytelmäkirjailijan henkilökohtainen yritys käsitellä hävittyä sotaa: Brechtin Antigone haluaa vastoin vallanpitäjien määräyksiä haudata kuolleen saksalaisen sotilaskarkurin.

Helpoin osuus Marian tehtävässä oli Brechtin rakastajattareksi pääseminen. Romaanin nimi on kuitenkin harhaanjohtava. Kumpikin osapuoli tietää, että kyse ei ole rakkaudesta. Maria toteaa pian, ettei voi rakastaa Brechtiä, joka vaikuttaa pitävän näyttelijättären seksipalveluja ammattinsa tuomana etuna. Hän kuitenkin säilyttää kunnioituksensa Brechtin työtä kohtaan. Brecht tekeekin työtä oikeastaan koko ajan. Hän haluaa pitää omissa käsissään ohjaamiensa näytelmien pienimmätkin yksityiskohdat. 

Lukiessaan Marian raportteja Hans Trow pelkää, että Mariasta on tullut Brechtin ihailija: kirjailijan älyllinen karisma on onnistunut siinä, missä viettely jätti Marian kylmäksi.

Brechtille Maria on lähinnä seksilelu. Hän kokee kiihottavana suhteen naiseen, josta voi olla varma, etteivät he koskaan ajattele yhtä aikaa samaa asiaa. Hän myöntää kyllä itselleen, ettei kohtele naisia erityisen hyvin vuoteessa. Toisaalta hän uskottelee itselleen, että tukee ja auttaa heitä kaikin keinoin teatterin lavalla. Kun Antigone menestyy kehnosti näyttämöllä, Brecht kuitenkin antaa Marialle vain pienen sivuosan seuraavassa produktiossa.

Keväällä 1952 Brecht ja Helene Weigel hankkivat kauniin järvenrantatalon Buckovista noin tunnin ajomatkan päästä Berliinistä. Sinne kutsutaan vieraita koko kesän ajan. Weigel asuu isossa päätalossa, Brecht ja Maria pienessä tiilitalossa järven rannalla. Helene Weigel on luonnollisesti koko ajan ollut tietoinen miehensä sivusuhteesta mutta katsonut sitä sormiensa lävitse. Muutamissa kohdissa pilkahtaa esiin Helenen katkeruus ja hänen kateutensa Marian nuoruutta kohtaan.

Maria lukee Brechtin tekstejä jatkuvasti: näytelmien kohtauksia, kirjeitä, runoja, piirroksia lavastusratkaisuista. Hän kaivaa niitä jopa roskakorista. Kiinnostavimmat hän kuvaa pienellä Kodak-kamerallaan. Kaksi kertaa viikossa hän lähettää tiedustelupalvelulle perusteellisen raportin. Tiedustelupalvelun kaksikko Hans Trow ja Theo Pilla lukevat raportteja löytämättä niistä mitään varsinaisesti raskauttavaa. (Theo Pilla tosin pitää vakavana Brechtin huomautusta, että Berliinistä on tullut noitasapatti, jossa on pula jopa luudanvarsista.)

Brecht on muun muassa suunnitellut uuden valtion juhlapäiväkalenterin. Yksi uusista juhlista olisi "karnevaali": naamiaisten ja pilailun sävyttämä juhlapäivä – "surun päivä pyhimmille asioille ja päivä jolloin pilaillaan korkeimpien henkilöiden kustannuksella". Tiedustelupalvelun Hans Trow alleviivaa sanat "pilaillaan korkeimpien henkilöiden kustannuksella". Sitten hän pysähtyy miettimään. Pilaileeko Brecht tässä? Pilaileeko Maria? Onko Brecht tullut hulluksi? Hans Trow repii muistiinpanot.

Välillä Trow ja Pilla ajavat autolla Buckoviin ja vakoilevat Brechtiä ja Mariaa kiikareilla. Pilla kuvailee näkemiään kohtauksia yksityiskohtaisesti, ja Trow kärsii kuin mustasukkainen ja masokistinen rakastaja.

Vakavasti sairas mutta sairautensa salaava Brecht tietää, että hänen toimiaan seurataan tarkasti. Stasi laajenee, ilmiantajia on kaikkialla. Uuden valtion tiukka ote kulttuuriväestä on käynyt Brechtille selväksi. Hän lukee sanomalehtiä saadakseen selville, kenen kimppuun seuraavaksi käydään. Onko jo kohta hänen vuoronsa?

Brecht on pettynyt Itä-Saksan "provinsiaalisuuteen". Tämä tulee ilmi kitkerinä huomautuksina, jotka Maria tunnollisesti kirjoittaa muistiin, kun Brecht kääntää selkänsä. Marian raportit muuttuvat kielteisemmiksi, kun Brecht aloittaa suhteen uuden naisystävän, Käthe Rülicken, kanssa, joka – toisin kuin Maria – vastaa myös kirjailijan älyllisiin toiveisiin.

Hän painotti Brechtin lähipiirin välisiä ristiriitoja, kerskailua ja opportunismia. Hän nautti salaisuuksien paljastamisen ja maineen tahrimisen synkästä hurmiosta.[--]Hänen terävät ja täsmälliset muistiinpanonsa pelkistivät Brechtin – hänen työnsä ja keskustelunsa – pikkuporvarillisen nautiskelijan hourailuiksi; miehen, joka käytti dialektiikkaa hankkiakseen itselleen etuoikeuksia.

Kun Brecht saa varmuuden siitä, että Maria vakoilee häntä, hän ei häädä tätä pois luotaan, vaan suhtautuu tähän vielä entistäkin kylmemmin. Maria ymmärtää, että hänen on päästävä pois. Hans Trow on jo varhaisessa vaiheessa sanonut Theo Pillalle: "Rakastan sitä naista. Ainoa mitä hänen hyväkseen voi tehdä on auttaa häntä pääsemään Länteen."

Länteen Maria myös päätyy. Se, onko Hans Trow auttanut häntä, jää epäselväksi. Myös amerikkalaiset ovat kiinnostuneita Brechtistä ja kutsuvat Marian kuulusteluihin useaan otteeseen. Marian vaiheita Lännessä seurataan vielä useiden vuosien ajan. Hänestä tulee saksanopettaja. Hän muuttaa pois Berliinistä. Hän ikään kuin tietoisesti muuttuu näkymättömäksi. Hän on helpottunut, kun esillä olemisen paine häviää.

Romaanista jäi vähän ristiriitainen olo. Itä-Saksan kulttuuriväen ilmapiiri sodan jälkeen oli tuotu esiin onnistuneesti. Kukaan ei vaikuta uskovan aatteisiin, joita on edistävinään. Neuvostoliiton uhka ja paine tuntuvat kaikkialla. Tässä on varmaan osittain kirjailijan tulkintaa. Ainakin jälkikäteen monet entisen Itä-Saksan asukkaat ovat muistelleet aikaa myös myönteisesti – puhutaan jopa "ostalgiasta": valtio tarjosi perusturvan, kaikilla oli työtä ja asunto, koettiin yhteisöllisyyttä. 

Biofiktiossa olisi hyvä päästä sisälle henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin. Jostain syystä romaanin henkilöiden kohtalot eivät erityisemmin liikuttaneet minua. Ehkä sellainen vaikutelma syntyy vääjäämättä ihmisistä, jotka valehtelevat myös itselleen. Joka tapauksessa he jäivät ainakin tälle lukijalle etäisiksi.

Suomalaista lukijaa viehättivät useat yhteydet Suomeen. Hella Wuolijoki esiintyy romaanissa pienessä roolissa. Brechtin ja Wuolijoen yhdessä kirjoittama näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti nousee esiin useita kertoja. Minulle uutta tietoa oli, että Chaplinin Kaupungin valot -elokuva vaikutti eräisiin näytelmän ratkaisuihin.

Brechtin muistoissa hänen elämänsä onnellisinta aikaa oli kesä Suomessa Ruth Berlaun kanssa.

Jacques-Pierre Amette, Brecht's Lover. Hesperus Press 2005. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Maîtresse de Brecht (2003) englanniksi kääntänyt Andrew Brown. Kannen suunnittelu: Fraser Muggeridge. Kannen valokuva: Francesco Survara. 228 s.

Alexis Michalik: Le Porteur d'histoire

Alexis Michalik (s. 1982) on monipuolinen teatterin ja elokuvan ammattilainen. Hän on toiminut näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hänen tähän mennessä ainoa romaaninsa (Loin) ilmestyi vuonna 2019. Michalikilla on sekä Ranskan että Ison-Britannian kansalaisuus.

Lukemani Le Porteur d'histoire ('Tarinankertoja' tai 'Tarinan kuljettaja') on Alexis Michalikin esikoisnäytelmä. Hän on kertonut saaneensa siihen alkuidean ollessaan vuonna 2010 Vogeeseilla erään elokuvan kuvauksissa. Hän oli ajankulukseen mennyt kävelemään hautausmaalle. Vanhan hylätyn haudan näkeminen synnytti hänen mielessään seuraavan tarinan: mies tulee kaupunkiin hautaamaan isänsä, mutta hautausmaa on täynnä; haudankaivaja lupautuu kaivamaan ylös arkun ja näin vapauttamaan erään hylätyn haudan; haudasta ei löydy vainajaa vaan nippu käsin kirjoitettuja vihkoja. Michalik oli päättänyt hyödyntää ideaa joskus romaanissa.

Seuraavana vuonna Michalikilta pyydettiin lyhyellä varoitusajalla näytelmää korvaamaan peruttu esitys eräillä teatterifestivaaleilla. Tarina muistui hänen mieleensä. Hänellä ei ollut muutamia kohtauksia lukuun ottamatta käsikirjoitusta paperilla, joten hän päätti kokeilla toisenlaista tuotantotapaa. Hän kokosi produktioon viisi näyttelijää ja kertoi heille tarinan pääkohdat. Teksti syntyi näyttelijöiden improvisaatioissa harjoitusten aikana. Michalik nauhoitti harjoitukset ja kirjoitti iltaisin niiden pohjalta kohtaukset. Tässä alkumuodossaan näytelmä esitettiin neljä kertaa. Myöhemmin Michalik kirjoitti näytelmän kokonaan uudestaan nykyiseen muotoonsa. Ensiesityksensä se sai Avignonin teatterifestivaaleilla vuonna 2011.

Näytelmä alkaa prologilla, joka pohtii sitä, että ranskan kielessä histoire tarkoittaa sekä historiaa että tarinaa. Histoire on yhtäältä yhteinen muistimme, identiteettimme; se on konkreettista, kirjoitettua, muuttumatonta. Toisaalta histoire on tarina, koko ajan liikkeessä ja kehkeytymässä. Se on sanoja, tuulta, värähtelevää ilmaa – ei yhtään mitään. Ja tietenkin myös historiankirjoituksessa on mukana tarinaa. Mainiolla tavalla tämä näytelmä  luo viralliselle historiankirjoitukselle rinnakkaisen tarinan, salaisen historian – josta ainoana todisteena ovat tähän näytelmään keksityt tarinat.

Varsinaiset tapahtumat alkavat Algeriasta vuonna 2001. Harhaan autollaan ajanut mies saapuu autiomaassa sijaitsevaan taloon, jossa asuu eronnut äiti Alia tyttärensä Jeannen kanssa. Alia tarjoutuu majoittamaan miehen. Talon kirjasto herättää miehessä hämmästystä. Se on täynnä maailmankirjallisuuden merkkiteoksia alkuperäisinä painoksina. Alia kertoo niiden kulkeneen perintönä hänen äitinsä suvussa.

Kun mies vihjaa uskomattomiin kokemuksiinsa, Alia kehottaa tätä kertomaan niistä. Hän kuitenkin varoittaa olevansa huonoa yleisöä. Hän kertoo heti, jos tarina pitkästyttää häntä. Pian käy ilmi, että pitkästymisen vaaraa ei ole. Kuulija (kuten myös lukija ja katsoja) vedetään sisälle kiehtovaan tarinaan (joka siis esitetään välillä kerrontana, välillä dramatisoituina kohtauksina). Alia pyytää miestä kertomaan lisää.

Nyt päästään näytelmän alkuideaan. Käy ilmi, että Alian ja Jeannen luo saapuneen miehen nimi on Martin. (Tarinaa kertovaa miestä ja Martinia esittävät tosin eri näyttelijät, jotka ovat yhtä aikaa lavalla). Martin on mennyt Ardenneille huolehtimaan kuolleen isänsä hautauksesta ja löytänyt hylätystä haudasta käsikirjoituksen.

En ryhdy käymään tarkasti läpi näytelmän polveilevaa juonta. Se pitää erinomaisesti lukijan ja varmasti myös katsojan hyppysissään. Näytelmään tulee jatkuvasti uusia tapahtumapaikkoja ja henkilöitä, jotka ikään kuin hyppäävät mukaan keskeneräiseen tarinaan ja alkavat viedä sitä uuteen suuntaan. Näytelmän rooliluettelossa on 37 roolia. Ne voidaan siis kuitenkin esittää viiden näyttelijän voimin.

Näytelmä liikkuu hyppelehtien paikassa ja ajassa. Voisi kuvitella, että se hajoaisi sirpaleiksi, mutta hämmästyttävästi tarina pitää otteessaan ja sitoo yhteen muiden muassa seuraavat tapahtumapaikat ja ajankohdat:  Algeria (2001 ja 1822), Ardennit (1988), Pariisin Palais-Royal (1830), Versailles (1778), Kanada (1994), Aix-en-Provence (1978), Marseille (2001), Avignon (1348), Rooma (258), Pariisi (1870). 

Mukana on myös useita historiasta tunnettuja henkilöitä, esimerkiksi taidemaalari Eugène Delacroix, kuningatar Marie-Antoinette sekä paavit Sixtus II ja Klemens VI.

Tarinan koukuttavasta voimasta kertovassa näytelmässä on hyvästä syystä yhdessä pääosassa romaanikirjailija Alexandre Dumas – mies jota pidetään sanomalehdissä ilmestyneiden jatkokertomusten isänä. Vuonna 1822, ollessaan vasta 20-vuotias varaton pikkuvirkamies, hän tapaa hevosvaunumatkalla itseään noin kymmenen vuotta vanhemman naisen nimeltä Adélaïde de Saxe de Bourville. Heidän välilleen syntyy keskustelu, joka alkaa kirjallisuudesta ja etenee laajemmin tarinoihin.  

ADÉLAÏDE. – Elämä on tarina, ja jokainen elämä ja jokainen tarina koostuu useista tarinoista, moninaisuudesta, äärettömästä määrästä tarinoita. Kaikki on fiktiota.

ALEXANDRE. – Kaikki?

ADÉLAÏDE. – Kaikki. Ja tässä maailmassa se, jolla on tiedot hallussaan, se jolla on tarinan avaimet, se joka osaa kertoa tarinan paremmin kuin muut, nousee herraksi. Vähät aatelisarvoista ja etuoikeuksista, mies joka kertoo hyvin voi nostattaa armeijoita ja sytyttää kansakunnat liekkeihin.

ALEXANDRE. – Sytyttää kansakunnat liekkeihin...

ADÉLAÏDE. – Saatte nähdä, että tulee aika, jolloin tieto on kattavaa ja välitöntä. Tulee aika, jolloin ihminen hukkuu jatkuvaan tiedon ja tarinoiden tulvaan, sillä hän on yhteydessä kaikkiin ihmisiin maan päällä.

ALEXANDRE. – Lehdistö täyttää pian tämän tehtävän.

ADÉLAÏDE. – Ja se joka hallitsee lehdistöä, hallitsee maailmaa. Ajatelkaapa jos joku pystyisi kertomaan niin ihmeellisiä tarinoita, että joka aamu ilmestyisi vain yksi luku ja tuo luku olisi niin jännittävä, että seuraavakin lehti pitäisi ostaa, jotta saisit selville jatkon...

ALEXANDRE: – Ja niin meidät olisi siis sidottu kyseisen lehden kaupittelemiin uutisiin!

ADÉLAÏDE. – Ja niin voitaisiin ihmisille uskotella mitä tahansa typeryyksiä, ja ihmiset menisivät niin pitkälle, että tarttuisivat aseisiin ja tappaisivat toisiaan – koska he haluavat olla vapaita, heillä ei ole muuta keinoa saada ääntään kuuluviin kuin tappaa... ja kuolla.

Adélaïde suostuu kertomaan Dumas'lle mieltään painavat ihmeelliset tarinat, jos Dumas lupaa, ettei koskaan kerro niitä kenellekään eteenpäin. Dumas ihastuu naiseen ja hänen tarinoihinsa. Hän kirjoittaa naisen tarinat vihkoihin, jotka hautaa syrjäiselle hautausmaalle. Hautakiveen hakataan nimi Antès, joka Monte Christon kreivin tunteville saattaa herättää mielleyhtymän romaanin sankariin. (Alexis Michalik on kertonut, että Monte Christon henki hallitsee koko näytelmää.)

Yli sata vuotta myöhemmin Martin löytää vihkot ja niiden avulla tarunomaisen Saxe de Bourvillen aarteen. Algeriaan Martin on lähtenyt toimittaakseen aarteen suvun viimeisille elossa oleville jäsenille. Alian ja Jeannen luo hän ei ole suinkaan päätynyt aivan sattumalta. 

Näytelmän monet tapahtumapaikat selittyvät siitä, että se tarvitsee laajan perspektiivin, koska se haluaa osoittaa, että virallisen historiankirjoituksen sivussa maailman tapahtumiin on vaikuttanut eräänlainen salaseura, matriarkaatti, jonka yhden merkittävän edustajan Alexandre Dumas on nuorena tavannut hevosvaunuissa. 

Matriarkaatin hallussa on valtava omaisuus. Martin toteaa, että tämän omaisuuden avulla sillä on valta vaikuttaa maailmaan, nostattaa armeijoita ja sytyttää kansakunnat liekkeihin. Huomaatte tietenkin, että täsmälleen samoin sanoin Adélaïde oli kuvaillut tarinankertojan valtaa. Ehkä Saxe de Bourvillen rikkaus ovatkin juuri tarinat.

Le Porteur d'histoire oli näytelmä minun mieleeni. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että juuri kyky kertoa tarinoita erottaa ihmisen muusta eläinkunnasta. Pidin myös siitä, että näytelmä luotti tekstiin. Näyttämöohjeet oli rajattu minimiin. On helppo ymmärtää, että Alexis Michalik on maininnut Shakespearen "kotijumalakseen". Muiksi suosikeikseen hän on nimennyt Beaumarchais'n, Goldonin, Marivaux'n, Bertolt Brechtin sekä meillä vähemmän tunnetun libanonilais-kanadalaisen Wajdi Mouawadin.

Lukemani painos oli suunnattu lukioihin, joten mukana oli hyödyllisiä selityksiä. En ehkä muuten olisi huomannutkaan, että aiempien vuosisatojen henkilöt käyttävät näytelmässä oman aikansa sanastoa. Nykylukiolaisille sanat ovat jo sen verran outoja, että ne oli varustettu selittävillä alaviitteillä. Mukana oli myös tietoa näytelmän taustoista ja synnystä. 

Lievää kateutta herättää se, että suurella kielialueella kannattaa julkaista ihan vain koululaisia varten korkealuokkaista kaunokirjallisuutta. Kyse ei tietenkään ole pelkästään liiketaloudesta: Ranskassa kirjallisuus nähdään tärkeämpänä yhteiskuntaelämän osana kuin meillä Suomessa.

Alexis Michalik, Le Porteur d'histoire. Magnard 2019. Présentation, notes, questions et après-texte établis par Stéphane Maltère. Näytelmä ilmestyi ensimmäisen kerran kirjana vuonna 2018. Ensiesitys tässä muodossa vuonna 2011. Kannen suunnittelu: Marie-Astrid Bailly-Maître ja Yannick Le Bourg. Kannen valokuva: Alejandro Guerrero. 126 s. 

Abbé Prévost: Manon Lescaut

Abbé Prévostin (1697–1763) Manon Lescaut'ta ei alun perin ollut suunniteltu itsenäiseksi teokseksi. Se oli viimeinen osa laajassa romaanissa Mémoires et aventures d'un homme de qualité, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Hollannissa vuonna 1731. Romaanista julkaistiin heti perään useita painoksia myös Ranskassa. Osassa näistä oli mukana vain romaanin viimeinen, Manonia käsittelevä osa. Teoksen siveettömyyden vuoksi kaikki painokset takavarikoitiin vuonna 1733. Vuonna 1753 Prévost julkaisi itse Manon Lescaut'n itsenäisenä romaanina.

Kirja on herättänyt tunteita laidasta laitaan. Ehkä siinä on yksi sen saavuttaman klassikkoaseman selityksistä: se ei ole jättänyt lukijoitaan haaleiksi. Varhaisista lukijoista Goethe ihaili teoksessa ilmenevää "ajatuksen syvyyttä ja toteutuksen vertaansa vailla olevaa taitoa". Montesquieu kuittasi romaanin tylymmin: "Sankari on lurjus ja sankaritar huora". Molemmat olivat oikeassa: on aivan luvallista keskittyä kieleen ja siihen, miten romaani on kerrottu, mutta yhtä luvallista on arvioida sen henkilöiden eettisiä valintoja – mitä merkitystä romaaneilla olisi, jos ne olisivat vain leikkiä ja kielipelejä?

Romaanin esihistoria on näkyvissä vielä suomenkielisen painoksen alussa. Se alkaa Erään aatelismiehen muistelmien tekijän alkusanalla. Tässä esipuheessa mainitaan, että teoksen tekijä on alun perin ajatellut liittää kertomuksensa muistelmiinsa, mutta tullut toisiin ajatuksiin, koska "näinkin pitkä kertomus olisi keskeyttänyt liian pitkäksi aikaa oman tarinani juonen". Hän kertoo myös, että hänellä on opettavainen tarkoitus. Ihmisillä on taipumus toimia vastoin sitä, mikä on oikein ja hyvää. Yleensä tämä johtuu kokemuksen puutteesta. Virheet voi välttää lukemalla ja oppimalla toisten ihmisten kokemuksista Manon Lescaut'n kaltaisista teoksista: "Jokainen niissä kerrotttu tapahtuma on askel kohti tietoa, opetus, joka korvaa kokemuksen; jokainen seikkailu on esikuva, jota voi noudattaa; tarvitsee vain soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on moraalin oppikirja, joka on laadittu miellyttävästi harjoituksen muotoon." 

Esipuheen hurskaat toiveet voi sivuuttaa yrityksenä hämätä sensuuria. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että seikkailukkaan elämän elänyt Antoine Francois Prévost oli myös abbé, jesuiittamunkki. Hänen päähenkilönsä des Grieux'n haaveet rauhallisesta, lukemiseen ja hartaudenharjoitukseen keskittyvästä elämästä löytyvät myös hänen omista kirjeistään. Hän oli nuorena kokenut rakkausseikkailun, jota käytti pohjana Manon Lescaut'ssa. Olisi outoa, jos hän ei olisi uskonut oppineensa siitä jotakin.

Riippumatta siitä, miten aito on kirjailijan opetustavoite, hänen pyrkimyksensä psykologisen kuvauksen rehellisyyteen on ilmeinen. Hän kuvaa uskottavasti sitä, kuinka voimakkaan otteen aistillinen rakkaus saa kokemattomasta nuoresta miehestä. Kirjan kuvauksista käy ilmi, että hyveessä pitäytyminen ei ole helppoa: kerta toisensa jälkeen rakastetun katse ja kosketus haihduttavat mielestä hurskaan elämän tyynet ja ehkä kestävämmät ilot.

Jos haluat välttää juonipaljastukset, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin alussa sen kertoja (varhaisemman romaanin eräs aatelismies) kohtaa vankisaattueen. Tusinan verran ilotyttöjä on vartijoineen matkalla Le Havreen, josta tytöt on määrä lähettää laivalla Amerikkaan. Saattueen mukana kulkee kyynelehtivä nuorukainen, selvästi jalosyntyinen ja sivistynyt. Nuorukainen kertoo seuraavansa yhtä tytöistä. Hän aikoo päästä samassa laivassa Amerikkaan. Kertoja säälii rakastunutta miestä ja poikkeuksellisen kaunista tyttöä; hän antaa miehelle hieman rahaa laivamatkaa varten.

Noin kahden vuoden kuluttua kertoja tapasi uudestaan tämän saman nuorukaisen, joka oli vähän aiemmin palannut Amerikasta. Loppuosa kirjasta – siis suurin osa – yhtä lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta muodostuu nuoren miehen, ritari des Grieux'n, minämuodossa kerrotusta elämäntarinasta. Nimenomaan kerronta hallitsee teosta; kuvauksia on käytetty säästeliäästi ja vuoropuhelutkin on useimmiten referoitu.

Kertomuksensa alussa 17-vuotias ritari des Grieux on Amiensissa lopettelemassa filosofian opintojaan. Hänen on tarkoitus palata kohta kotiin vanhempiensa luokse. Des Grieux on menestynyt opinnoissaan hyvin, ja herra piispa on suositellut hänelle kirkollista uraa, jolla hän voisi "saavuttaa suurempaa kunniaa" kuin Maltan ritarikunnassa, johon hänen vanhempansa ovat hänet määränneet. 

Amiensista lähdössä häntä kiusaa eniten se, että joutuu jättämään parhaan ystävänsä, Tibergen, joka jää kaupunkiin harjoittamaan pappisopintoja. Ollessaan lähtöään edeltävänä päivänä kävelyllä Tibergen kanssa des Grieux näkee postivaunuista juuri laskeutuneen hyvin nuoren naisen, johon hän hetkessä ihastuu "hulluuteen asti".  Ujoudestaan huolimatta des Grieux puhuttelee tyttöä ja saa kuulla, että tytön vanhemmat ovat – vastoin tytön tahtoa – lähettäneet hänet luostariin. Tyttö, nimeltään Manon Lescaut, joka on des Grieux'tä pari vuotta nuorempi – siis viiden- tai kuudentoista ikäinen – mutta "paljon kokeneempi" myöntää, että vanhempien päätökseen on syynä tytön halu "pitää hauskaa". 

Asiat etenevät hengästyttävää vauhtia. Des Grieux lähettää Tibergen pois jonkin tekosyyn varjolla ja saattelee Manonin majataloon. Kahden kesken jäätyään Manon ja des Grieux tekevät nopean sopimuksen: des Grieux tulee aamuvarhaisella noutamaan Manonin vaunuilla. He pakenevat yhdessä Pariisiin ja antavat siellä vihkiä itsensä.

Tiberge arvaa, että des Grieux suunnittelee jotain, ja haluaa estää tätä tekemästä harkitsematonta tekoa. Des Grieux huiputtaa ystäväänsä lupaamalla, että tapaa seuraavana päivänä Tibergen yhdessä Manonin kanssa ja Tiberge saa vaikuttaa heidän päätökseensä. Ennen sovittua tapaamisaikaa des Grieux kuitenkin on jo Manonin kanssa matkalla. Seuraavana iltana he majoittuvat lähellä Pariisia majataloon. "Saint-Denis'ssä unohdimme avioliittoaikeemme, kavalsimme kirkon oikeudet ja huomasimme olevamme mies ja vaimo etukäteen sitä harkitsematta."

Tässä on sopiva hetki kiinnittää huomio Tibergeen. Hän on yksi kirjallisuudessa vähälle huomiolle jäävistä sankarin uskollisista ja kunniallisista ystävistä. Samanlainen kuin vaikkapa Hamletin ystävä Horatio. Näistä henkilöistä puuttuu mediaseksikkyys; hyvä ihminen vaikuttaa näkymättömältä. On syytä kuitenkin huomata, että des Grieux esittelee kuulijalleen Tibergen jo ennen Manonia ja toteaa, että jos olisi seurannut ystävänsä neuvoja, hän olisi "aina ollut järkevä ja onnellinen". Tiberge on koko romaanin ajan ystävänsä tukena ja yrittää ohjata tätä pois surua tuottavasta elämäntavasta. Hän etsii ystäväänsä vaivojaan säästämättä aina, kun tämä katoaa jonnekin Manonin kanssa. Hän lainaa des Grieux'lle rahaa useaan otteeseen ja auttaa muutenkin viimeiseen asti. Uskollisuudessa hän päihittää Manonin mennen tullen. 

Muutaman rakkaudentäyteisen viikon jälkeen rahahuolet alkavat synkistää nuoren parin elämää Pariisissa. Manon suhtautuu huoliin vähättelevästi. Pian käykin ilmi, että Manonilla on rikas vanhempi rakastaja. Kaiken lisäksi tämä rakastaja on ilmaissut des Grieux'n olinpaikan tämän perheelle. Des Grieux'n vanhempi veli hakee pikkuveljen väkipakolla kotiin. Myöhemmin käy ilmi, että Manon on ollut tietoinen juonesta.

Des Grieux'n on aluksi vaikea uskoa Manonin petollisuuteen. Hän arvelee, että Manon on väkivallalla pakotettu hylkäämään hänet. Vähitellen hänen on kuitenkin pakko hyväksyä totuus. Hän ei kuitenkaan suostu pitämään Manonia pahana tai epäaitona. 

Des Grieux suuntaa taas voimansa opiskeluun. Hän aloittaa opiskelun Saint-Sulpicen pappisseminaarissa, jossa hänen ystävänsä Tiberge jo lopettelee omia opintojaan. Hän uskoo vapautuneensa "lopullisesti rakkauden heikkouksista":

Halveksin sitä, mitä ihmiset yleensä ihailevat, ja kun hyvin tunnen sydämenikin haluavan vain sitä, mitä pidän arvossa, elämässäni ei tule olemaan levottomuutta eikä haluja.

Hän laatii suunnitelman elämänsä järjestämisestä. Se vaikuttaa ihanteelliselta ainakin tämmöisestä lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäisestä lukijasta, mutta en usko että se olisi sanottavasti sytyttänyt minua des Grieux'n ikäisenä vielä alle kaksikymppisenä kiimapäänä:

Siihen kuuluisi syrjäisellä paikalla sijaitseva talo, ympärillään pieni metsikkö ja puro puutarhan perällä, huolellisesti valikoitu kirjasto, joitakin hyveellisiä ja järkeviä ystäviä ja kunnollinen, mutta yksinkertainen ja kohtuullinen ravinto. Olisin kirjeenvaihdossa jonkun Pariisissa asuvan ystävän kanssa, jolta saisin tietää yleisistä tapahtumista en niinkään tyydyttääkseni uteliaisuuttani kuin saadakseni itselleni huvia ihmisten typeristä villityksistä.

Suunnitelman epärealistisuus paljastuu hetkessä, kun Manon yllättäen saapuu tapaamaan des Grieux'tä. Manon kertoo katumuksestaan niin hellyttävästi, että des Grieux unohtaa saman tien tämän petokset ja lähtee niiltä seisomilta Manonin matkaan. He pakenevat Chaillot'hon, josta vuokraavat huoneiston Manonin rakastajaltaan saamilla rahoilla. He laskevat, että rahat riittäisivät elämiseen noin kymmeneksi vuodeksi. Manonin huvittelunhalun takia rahat kuluvat kuitenkin paljon nopeammin. He hankkivat muun muassa toisen asunnon Pariisista, jotta teatteri-iltojen jälkeen ei tarvitsisi palata Chaillot'hon. Osa rahoista myös katoaa tulipalossa.

Manonin veli lainailee isoja rahasummia Manonilta. Hän myös tutustuttaa des Grieux'n ryhmään, joka hankkii huomattavia voittoja harjoittamalla vilppiä peleissä. Kun muut rahahanat ehtyvät, des Grieux tarttuu tähän keinoon. Hänen mielestään varakkaiden typerysten hyväksi käyttäminen ei oikeastaan edes ole väärin.

Siihen nähden, että kyseessä on rakkauden kuvaus, rahan hankkiminen ja menettäminen ovat romaanissa yllättävän keskeisellä sijalla. Kun rahaa on paljon, rakkauskin kukoistaa; kun siitä on pulaa, heräävät epäilyt. Manon on valmis hankkimaan rahaa tutuksi tulleella tavalla: hankkimalla rikkaan elättäjän. Yrittäessään petkuttaa erästä vanhaa elostelijaa Manon ja des Grieux jäävät kiinni. Manon lähetetään "Hospitaaliin", toisin sanoen Pitié-Salpêtrièren vankila–sairaalaan, joka tuohon aikaan toimi myös prostituoitujen rangaistuslaitoksena. Des Grieux joutuu Saint-Lazaren luostariin, joka toimi ojennuslaitoksena rikoksiin syyllistyneille aatelisperheiden nuorille miehille.

Manonin veljen avulla des Grieux onnistuu pakenemaan luostarista. Hän saa myös Manonin vapaaksi lahjomalla Hospitaalin vartijan. Paetessaan itse Saint-Lazaresta des Grieux ampuu vartijan kuoliaaksi. Hän syyttää teostaan luostarin johtajaa, koska tämä oli hälyttänyt vartijan paikalle, ja toisaalta Manonin veljeä, joka vastoin ohjeita oli tuonut hänelle pistoolin ladattuna. On silmiinpistävää, että des Grieux ei vaikuta tuntevan lainkaan tunnontuskia tekemänsä murhan takia. Varsinkin kun hän muuten korostaa herkkätunteisuuttaan. 

Nykylukijalle romaanihenkilöiden tunteellisuus näyttäytyy liioitteluna. Niin miehet kuin naisetkin kyynelehtivät paljon ja syleilevät toisiaan usein. He myös pyörtyilevät tunnekuohussa. Kyse on tuskin pelkästään kirjallisuuden keinosta. Tunneilmaisu on muuttunut vuosisatojen aikana. Des Grieux toteaa, että herkkätunteisuus on merkki luonteen jaloudesta. (Tunneilmaisun historiikin kirjoittaja joutuisi toteamaan, että kauas on tultu. Ainakin Suomessa "Menikö tunteisiin?" on nykyisin pahimman sortin loukkaus.)

En käy romaanin juonen kaikkia vaiheita läpi. Dramatiikkaa niissä riittää. Manon ajautuu vanhoihin metkuihinsa, ja des Grieux kärsii ja antaa anteeksi. Kuten hän Tibergelle toteaa: "Täällä alhaalla rakkauden hurma on ihmissydämen täydellisin autuus." Lopulta Manon kuitenkin päätyy prostituution vuoksi maasta karkotettavien joukkoon. Mukana kirjassa ovat 1700-luvun romaaneille tyypilliset piirteet: seikkailut, tunne-elämän melodraama sekä kaukaisten maiden eksotiikka. Kuten kirjan alussa kävi ilmi, Manon ja des Grieux päätyvät Amerikkaan.

Nouvelle Orléansissa Manon ja des Grieux uskottelevat olevansa naimisissa. He pääsevät kuvernöörin suosioon. Ironisesti heidän onnensa kääntyy siinä vaiheessa, kun he päättävät virallistaa avioliittonsa. Kun kuvernööri kuulee, että Manon onkin naimaton, hän päättää luovuttaa tämän vaimoksi sisarenpojalleen. Rangaistusvankeina Amerikkaan lähetetyillä prostituoiduilla ei ollut oikeutta kieltäytyä. 

Des Grieux haavoittaa sisarenpoikaa kaksintaistelussa. Manon ja des Grieux pakenevat "villi-ihmisten" luo aikomuksenaan jatkaa matkaa englantilaisten siirtokuntiin. Manon ei selviä tästä matkasta. Uskollisen Tibergen avulla des Grieux palaa kotimaahan.

Vaikka Manon esiintyy romaanin nimessä, lukija ei pääse sisälle hänen sisäiseen maailmaansa. Manonista ei lopulta ota selvää. Hän on hellääkin hellempi, kaikin mittarein äärettömän rakastunut nainen. Rahan ja loiston vuoksi hän on kuitenkin silmänräpäyksessä valmis vaihtamaan toiseen sen miehen, jolle hän vakuuttaa, että tämä on ainoa, jota hän koskaan on oikeasti rakastanut. Vaikuttaa siltä, että Manonille ei tuota pienintäkään vaivaa erottaa toisistaan rakkauden ruumiillinen ja henkinen puoli. Kerran hän lähettää kauniin ilotytön korvaukseksi Des Grieux’lle, kun on itse jälleen lähtenyt toisen matkaan. Hän sanoo: "En salaa sinulta lainkaan käyttäytymistäni enkä suunnitelmiani. Tyttö tuli, mielestäni hän oli sievä, ja kun olin varma, että poissaoloni tekisi sinut levottomaksi, toivoin vilpittömästi hänen voivan viihdyttää sinua joidenkin hetkien ajan, sillä uskollisuus, jota sinulta toivon, on sydämen uskollisuutta." (Lihavointi minun.)

On hyvä muistaa, että Manon ei ole nykyaikaisen länsimaisen demokratian itsenäinen nainen. Hän ei ole lähtöisin varakkaista oloista. Hän käyttää ainoaa pääomaansa, ulkonäköään, saadakseen sen, mitä haluaa. Moraalisia valintoja voidaan arvioida vasta, kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty. Ahneutta hänessä toki on, hän tulisi toimeen vähemmälläkin. Hän ei kuitenkaan tietoisesti halua vahingoittaa ketään. Miten suuri synti loppujen lopuksi on huvittelunhalu?

Des Grieux'n kertomana tarinasta syntyy varoittava esimerkki siitä, miten paatunut ilotyttö vetää mukanaan paheisiin kiltin pappiskokelaan. Edellä on kuitenkin jo käynyt ilmi, että des Grieux ei ole aivan luotettava kertoja. Hän antaa itsestään koristellun kuvan ja puolustelee tekojaan joskus kyseenalaisin perustein.

Manonin ja des Grieux'n rakkaustarina on siirtynyt myös näyttämölle. Siitä on tehty oopperoita ja elokuvia.

Romaani on suomennettu kolmeen kertaan. Luin suomennoksista uusimman, Ulla Summalan kääntämän. Tämän blogikirjoituksen laatimisessa minulle oli apua myös Frédéric Deloffren ja Raymond Picardin toimittamasta ranskankielisestä laitoksesta Histoire du chevalier des Grieux et de Manon Lescaut (Gallimard 2018). Varsinkin sen selitysosat olivat valaisevia.

Abbé Prévost, Manon Lescaut. Kirjayhtymä 1968. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta suomentanut Ulla Summala. Teos ilmestyi alun perin osana laajempaa teosta vuonna 1731 ja erillisenä romaanina vuonna 1753. 226 s.

Florian Zeller: Julien Parme

Minulla oli tätä Florian Zellerin (s. 1979) romaania lukiessani tulkintaongelma, joka johtuu siitä, että tietyt ranskalaisuuden piirteet ovat minulle käsittämättömiä. Kirjassaan Pariisi-koodi (SKS Kirjat 2026) kirjailija Kira Poutanen, joka on asunut kolmisenkymmentä vuotta Ranskassa, esittelee näitä piirteitä ansiokkaasti: yhteiskunnan hierarkkisuus ja byrokraattisuus; ihmisten yritys vaikuttaa älykkäiltä olemalla kriittisiä; kyvyttömyys myöntää virheitä. Poutanen lainaa teatteriohjaaja Tiina Kaartaman vitsiä tilanteesta, jossa suomalainen ja ranskalainen ovat kaataneet punaviiniä valkoiselle sohvalle: "suomalainen alkaa välittömästi pyydellä aiheuttamaansa punaviinitahraa vuolaasti anteeksi, kun taas ranskalainen kyselee ärtyneesti tiuskien, kuka idiootti valitsee kotiinsa vitivalkoisen sohvan. Syyllinen on mieluiten aina joku muu."

Florian Zellerin romaanin nuori päähenkilö ja minäkertoja Julien Parme karkaa kotoaan ja sen jälkeen yrittää selviytyä parhaansa mukaan leuhkimalla ja valehtelemalla ystävilleen ja ventovieraille. Hänen itsekorostuksensa on paikoin tuskallista seurattavaa. Ongelmani on se, etten voi olla varma, johtuuko hänen käytöksensä siitä, että hän on 14-vuotias, vai siitä, että hän on pariisilainen.

Julien Parme on siis "melkein 15, vajaan vuoden päästä". Hänen isänsä on kuollut viisi vuotta aiemmin syöpään. Julien ei pidä äidin uudesta miesystävästä François'sta, jolla on komeasti kalskahtava aatelinen sukunimi de Courtois. Huvittavaa kyllä häntä ärsyttävät François'ssa ne seikat, joihin hän itsekin syyllistyy: "Se tyyppi puhui lakkaamatta itsestään." 

Julien ja hänen äitinsä asuvat yhdessä François'n ja tämän 17-vuotiaan tyttären Bénédicten kanssa. Julien ei pidä Bénédictestäkään, etenkään sen jälkeen kun Bénédicte on nauranut hänen kirjoittamalleen novellille, jonka Julien oli kehujen toivossa jättänyt Bénédicten ulottuville. Aina riidellessään Julienin kanssa Bénédicte väittää, että Julien on yhtä hullu kuin isänsäkin, joka ei ole suinkaan kuollut vaan hoidettavana mielisairaalassa. Tämä väite ei romaanissa saa vahvistusta muualta, mutta kummalliselta tuntuu myös se, että Bénédicte olisi niin julma, että keksisi tällaisen asian vain Julienia kiusatakseen.

Julien on sattumalta saanut selville, että hänen äitinsä ja François ovat menossa naimisiin. Tämä on yksi syy siihen, että Julien päättää karata kotoaan. Tärkeämpi syy on kuitenkin se, että äiti on Julienin huonon koulumenestyksen ja tupakanpoltosta kiinni jäämisen takia kieltänyt tätä osallistumasta Émilie Fermatin syntymäpäiväbileisiin. Julienilla on tunne, että äiti olisi toivonut ihan toisenlaista poikaa. 

Émilie on muutamaa vuotta Julienia vanhempi saman koulun oppilas – huippusuosittu, koska on jo näytellyt elokuvassakin. Lisäksi Émiliellä on nuorempi sisar Mathilde, joka käy samoilla saksantunneilla kuin Julienkin ja johon Julien on ihastunut.

Kaverilleen Marcolle Julien ei tietysti voi tunnustaa, että äiti vastustaa bileisiin osallistumista. Hän kehittelee rehvakkaan tarinan tyttöystävästä jonka kanssa hänellä on treffit. Julien vihjaa, että hänellä on jo ollut "seksikokemuksia" tyttöjen kanssa, mutta vaikuttaa siltä, että ne ovat totta vain hänen mielikuvituksessaan. Lukijalle Julien tunnustaa, että hänellä on ollut tapana käydä katselemassa Clichyn pornokauppojen ikkunoita. Hän ei tietenkään ole kehdannut pysähtyä töllistelemään, vaan on harjoitellut vilkuilemaan ikkunoita sivusilmällä ohi kulkiessaan.

Kun muu talon väki nukkuu, Julien poistuu Pariisin kaduille François'lta pihistetty luottokortti taskussaan. Alkaa parin vuorokauden mittainen seikkailu, jonka päättyessä Julien on ehkä hiukan kypsempi. Hänen kypsymisensä näkyy muun muassa siinä, että hän alkaa tuntea myötätuntoa toisia ihmisiä ja myös eläimiä – kaikkia vähäosaisempia – kohtaan. 

Puhekielisyys tuo heti mieleen J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin, joka samoin kuin tämä Florian Zellerin kirja sijoittuu onnistuneesti jonnekin nuortenkirjallisuuden ja aikuisille suunnatun kirjallisuuden välimaastoon. Samoin kuin Salingerin romaanin Holden Caulfield Zellerin Julien Parme näkee aikuisten maailman epäaitona teeskentelynä. Ainoa aikuinen, joka herättää Julienissa myönteisiä mielikuvia – tosin voittopuolisesti seksuaalisia – on hänen ranskanopettajansa Mme Thomas.

Julien on äidin tietämättä syyllistynyt vakavampiinkin rötöksiin: hän on varastanut rahaa naapurin vanhalta rouvalta, jolle on käynyt lukemassa ääneen. Itselleen Julien onnistuu selittämään tämänkin rikkeen parhain päin: oikeastaan hän on vain lainannut rahat, hän maksaa ne takaisin ensimmäisistä tekijänoikeuspalkkioistaan.

Kirjoittamiseen – tai pikemminkin kirjailijan urasta haaveilemiseen – Julien suhtautuu vakavasti. Hän kuvittelee mielessään, miten häntä ihaillaan kaikkialla 20-vuotiaana kirjallisuuden nobelistina. Hän pudottelee ahkerasti kirjailijoiden ja teosten nimiä. Aina – tai oikeastaan useimmiten – ne eivät osu ihan kohdalleen: muistattehan tekin kai kirjailijan nimeltä Kafkaf ja sen, että Balzac kirjoitti romaanin L’assommoir ja että La Fontaine eli 1800-luvulla? 

Romaani on kirjoitettu nuorten kielellä, eikä se aluksi kerro suuresta lahjakkuudesta, ennemminkin neljätoistavuotiaan taipumuksesta itsekeskeiseen jaaritteluun. Romaanin mittaan Julienin kerronta kuitenkin muuttuu vakuuttavammaksi. Hänen mielikuvituksensa, joka alussa tuottaa hätävalheen toisensa jälkeen, alkaa kehitellä pitempiä ja perustellumpia tarinoita, joilla hän sitten hämmästyttää muita yön kulkijoita.

Yöllinen Pariisi on yllättävän tyhjä. Muut satunnaiset kulkijat ja vielä avoinna olevien kapakoiden baarimikot suhtautuvat huvittuneesti, hämmästellen tai epäillen kovin nuorelta näyttävään tupakan ja oluen ostajaan. Paheitakaan ei ole liiemmälti tarjolla; Julien on ajatellut käyttävänsä osan rahoistaan prostituoidulle maksamiseen, mutta nähdessään kaksi naista, joiden arvelee harjoittavan tätä ammattia, Julien väistyy eikä tohdi lähestyä. 

Ongelmana on aluksi se, ettei Julien tiedä, missä Émilien bileet pidetään. Hän on hukannut kännykkänsä, joten hän kaverilleen Marcolle soittaessaan joutuu turvautumaan baarien yleisöpuhelimiin. 

Yhdessä Champs-Élysées-kadun pizzeriassa Julien tapaa ranskanopettajansa Mme Thomasin, joka on siellä iltapalalla miesystävänsä kanssa (jonka Julien on vain hetkeä aiemmin nähnyt kiukuttelemassa rikkinäiselle kondomiautomaatille). Kohtaus on hauska myötähäpeää herättävällä tavalla: Julien yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta opettajaansa. Hän saa lainata Mme Thomasin kännykkää. Tästä Julien kehittelee myöhemmin Marcolle tarinan, että hänen salainen tyttöystävänsä on juuri Mme Thomas. Todisteena on se, että hän on soittanut Marcolle opettajattaren puhelimesta. (Seuraavana päivänä, kun Julienia jo etsitään, Marco paljastaa Julienin äidille kaikki tiedossaan olevat Julienin liikkeet. Lukijan kuviteltavaksi jää, miten kiusallisen keskustelun Mme Thomas ja Julienin äiti ovat käyneet.)

Émilien juhliinkin Julien lopulta pääsee. Hän myös tapaa ihailemansa Mathilden. Heidän välilleen syntyy orastava kiintymys. He tapaavat uudestaan seuraavana päivänä. Mathilden kertomus sisarensa Émilien vastaavasta pakomatkasta joskus aiemmin saa Julienin ajattelemaan kotiin paluuta. Ehkä hänet otettaisiin vastaan kuin tuhlaajapoika – niin oli Émilielle käynyt. 

Syntymäpäiviltä Mathilde ei halua lähteä jatkoille, joten Julien poistuu juhlista Marcon ja erään heitä vanhemman Alicen kanssa. Muut juhlijat, jotka ovat vähän vanhempia, jättävät kolmikon kadulle odottamaan turhaan kyytiä. Luottokortilta nostamillaan rahoilla Julien kustantaa taksin ja heittää Marcon ja Alicen koteihinsa. Taksissa hän hieman hipaisee kädellään Alicen rintoja. Näin vaatimaton on nuoren miehen seikkailun eroottinen huippukohta.

Julienin vaeltelu jatkuu Montparnassen asemalle ja sen ympäristöön. Sieltä hän patikoi halki koko keskusta-alueen. Varhain aamulla hän kirjautuu lähellä Seinen rantaa olevaan hotelliin, josta tulee hänen tukikohtansa pakomatkan loppuosan ajaksi. Hotellihuoneeseen Julien ostaa tupakkaa, seksilehden, sarjakuvalehden (joka itse asiassa houkuttelee häntä eniten) sekä hämäyksen vuoksi Le Monde -sanomalehden. Julienin ostoksiin kirjailija Florian Zeller on tiivistänyt ne elämänpiirit, jotka kiskovat Julienia eri suuntiin: savukkeet ja seksilehti edustavat houkutusten ja viettien "aitoa" aikuisuutta; sarjakuvalehti edustaa lapsuutta, josta Julien ei pullistelustaan huolimatta ole vielä valmis luopumaan; sanomalehti edustaa kulissimaista aikuisuutta, tekopyhyyttä, jota Julien vastustaa mutta johon hän itsekin turvautuu.

Quai Voltairen hotelliin Julien myös sopii illaksi tapaamisen Mathilden kanssa heidän tavattuaan päivällä Boulognen puistossa Mathilden ratsastustallilla. Mathilde ei tule hotelliin, mutta jo hänen kanssaan vietetty iltapäivä on Julienille hänen tähänastisen elämänsä upein kokemus.

Julien päättää paeta Italiaan, joka on hänen unelmiensa maa. Odottaessaan Lausannen kautta Roomaan menevää junaa hän ostaa aseman kioskista Hermann Hessen romaanin Arosusi. Hän lukee sitä – ja antaa junan mennä menojaan.

Jo kirjan alussa on käynyt ilmi, että romaanin tapahtumat ovat ajoittuneet vuoden takaiseen aikaan. Julien on karkumatkansa jälkeen lähetetty kouluun Vogeeseille Saint-Dién kaupunkiin. Hänen isäpuolensa François'n sukulaiset ovat ottaneet hänet luokseen asumaan. Hänen asenteensa muihin ihmisiin vaikuttaa muuttuneen ymmärtäväisemmäksi. Ehkä hänestä vielä tulee kirjailija.

Julien Parmen amok-juoksuun sopivat mainiosti Kira Poutasen sanat Pariisi-koodissa:

Pariisi on teatteria. Pariisi opettaa. Muista miettiä, miltä asiat vaikuttavat, miltä sanasi kuulostavat. Miten vakuuttavasti osaat esittää asiasi, vaikka kaikki olisi pelkkää bluffia. Pidä puolesi. Tarkoitus kyllä pyhittää keinot.

Florian Zeller on kirjoittanut tämän Julien Parmen lisäksi muutamia muitakin romaaneja, mutta tunnetumpi hän on näytelmäkirjailijana ja nykyisin myös elokuvaohjaajana. Hänen oman näytelmänsä pohjalta ohjaamansa Isä on viime vuosien suuria arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Pääosaa elokuvassa näytteli Anthony Hopkins. 

En ole elokuvaa nähnyt, mutta Isä-näytelmän näin Turun kaupunginteatterissa. Pääroolissa oli Taneli Mäkelä, enkä usko, että hänen suorituksensa jää toiseksi Hopkinsin rinnalla. Olen myös nähnyt Zellerin näytelmän Poika Kom-teatterissa. Pääosassa oli uskottavan angstinen Paavo Kinnunen. Zellerin Perhe-trilogiasta minulta on näkemättä vielä osa Äiti. Turussa sitä esitettiin vuonna 2022, mutta se jäi silloin minulta väliin. Jos ei sitä kuulu muihin teattereihin, minun varmaan pitää lukea se.

Täydellinen lauantai -farssin näin muistaakseni Lilla Teaternissa. Siinä oli pääosassa Pekka Strang. Tämän näytelmän Florian Zeller muuten kirjoitti Simon Grayn Otherwise Engaged -näytelmän pohjalta. Myös Simon Gray kuuluu suosikkieni joukkoon. Olen tässä blogissa kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Enter a Fox.

Florian Zeller, Julien Parme. Flammarion 2008. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2006. Kansikuva: Baltel. 255 s.