Peter Beagle: A Fine and Private Place

Yhdysvaltalaisen Peter Beaglen (s. 1939) esikoisromaani on lainannut nimensä 1600-luvulla eläneen Andrew Marvellin ylittämättömästä vonkausrunosta "To his coy mistress". Kyseisessä runossa runon minä houkuttelee kainoa rakastettuaan lihalliseen lemmenleikkiin: jos aikaa olisi rajattomasti, voitaisiin kyllä odottaa, mutta ihmisen elo on lyhyt, eikä neitsyyttä kannata haaskata madoille – "Hauta on hieno ja suojaisa paikka, mutta en usko, että kukaan siellä syleilee". 

Beaglen fantasiaromaanin tapahtumapaikkana on fiktiivinen New Yorkin esikaupungin Yorkchesterin hautausmaa kesällä 1958. Hautausmaan asukit haluaisivat todistaa, että Marvellin runo on väärässä. Varoitan jo tässä vaiheessa juonipaljastuksista.

Hautausmaata lähestytään kirjan alussa lintuperspektiivistä. Muuan korppi kuljettaa syötävää (koska sellainen on korppien luonne) hautausmaalle erakoituneelle Jonathan Rebeckille. 

Rebeck, 53, on yhdeksäntoista vuotta aiemmin asettunut asumaan hautausmaan kolkkoihin mausoleumeihin. Hän on entinen rohdoskauppias, joka on asiakkaidensa anelun takia siirtynyt lääkinnän lainvastaiselle tai ainakin harmaalle alueelle: hän on valmistanut lemmenrohtoja, laatinut horoskooppeja, tulkinnut unia. Samalla hän on pelännyt kiinni jäämistä. Ketjuliikkeen ajettua hänen yksityisen rohdoskauppansa konkurssiin hän työskenteli vähän aikaa sekatavarakaupassa. Sitten hän eräänä päivänä joi itsensä humalaan ja elämään pettyneenä muutti hautausmaalle. 

Rebeck pystyy keskustelemaan niin katuviisaan ja sarkastisen korpin kuin hautausmaan vainajienkin kanssa. Hän jakaa vainajien kohtalon: hän ei pysty poistumaan hautausmaalta. Tosin Rebeckin kohdalla kyse on pikemminkin uskalluksen puutteesta.

Vainajista on Rebeckille vain lyhytaikaista seuraa, sillä kuoleman jälkeen ihmisen muistikuvat haalenevat ja katoavat yksi toisensa jälkeen. Vainajat lakkaavat välittämästä maailmasta ja itsestään. Lopulta he vain katoavat. Käy siis suunnilleen samoin kuin kuolemansa hyväksyneille vainajille George Saundersin Booker-palkitussa romaanissa Lincoln bardossa.

Hautausmaan vainajista tutustumme paremmin kahteen, tämän epätavallisen rakkaustarinan päähenkilöihin. Michael Morgan on (tai oli) 34-vuotias historianopettaja. Hänen avioliittonsa Sandran kanssa oli kestänyt neljä vuotta, kun hän erään riitaisen illan päätteeksi sai annoksen rotanmyrkkyä ja kuoli. Michael on vakuuttunut, että Sandra murhasi hänet.

Laura Durand oli 29-vuotias kirjakaupan myyjä. Hänen yksinäinen elämänsä päättyi rekan alle. Mahdollisesti hänen omasta tahdostaan.

Michael ja Laura tapailevat toisiaan – hautausmaan alueella he voivat liikkua esteittä – ja alkavat lähentyä. Heillä on nyt syy yrittää säilyttää muistonsa ja kosketuksensa elämään. Se vaatii heiltä tietoista ponnistelua. Heistä näyttää, että myös uusia muistoja voi syntyä. Vainajat eivät siis ole olemassa ainoastaan niin kauan kuin muistavat menneisyytensä.

Vainajat ovat sidoksissa ruumiinsa sijaintipaikkaan, mutta muuten he ovat aineettomia. Syleileminen ei siis onnistu, kuten Andrew Marvellkin runossaan arveli. Onko rakkaudella arvoa, jos se ei ole fyysistä tai jos se kestää vain hetken? Onko väliä silläkään, että rakkauden motiivi on itsekäs? Tällaisiin pohdintoihin romaani meidät johdattaa.

Myös hautausmaan kuubalainen yövartija Campos pystyy keskustelemaan vainajien kanssa ainakin nautittuaan runsaasti rommia. Rebeck, Laura, Michael ja Campos viettävät tunnelmallisia yöjuominkeja, joissa laulavat espanjalaisia lauluja.

Michaelin leski Sandra käy Michaelin haudalla asianajajansa kanssa. Käy ilmi, että Sandra on oikeudessa syytettynä miehensä murhasta. Asianajajalleen hän vakuuttaa syyttömyyttään. 

Rebeckin toivomuksesta korppi alkaa tuoda Michaelille tietoja oikeusjutun etenemisestä. Kun oikeus lopulta toteaa Sandran syyttömäksi ja Michaelin syyllistyneen itsemurhaan, Michaelkin vihdoin muistaa kohtalokkaan illan tapahtumat.

Michael oli eläessään katolinen, joten hänen ruumiinsa siirretään toiseen paikkaan. Tältä hautausmaalta ei itsemurhaajaksi todettu voi saada leposijaa. Laura pyytää apua Rebeckiltä ja Camposilta. Hän haluaa Michaelin luokse. Voisivatko Rebeck ja Campos auttaa, vaikka se merkitsisi syyllistymistä haudanryöstöön?

Romaanin mittaan Jonathan Rebeck on löytänyt kiinnekohdan elämään. Hän on alkanut tapailla miehensä haudalla vierailevaa leskirouva Gertrude Klapperia. Gertruden mainio juutalaiseen perinteeseen kuuluva puhetapa, joka perustuu nenäkkäisiin retorisiin kysymyksiin, saa Rebeckin ravistetuksi irti synkästä suhtautumisesta elämään. Camposin lava-autossa, yhdessä Gertruden kanssa ja Lauran arkku mukana lavalla, hän on valmis uskaltautumaan ulos hautausmaan portista.

Romaanin fantastisille tapahtumille on kirjaan kirjoitettu myös luonnollisempi selitys. Onko kaikki Jonathan Rebeckin kuvitelmaa?

Saattoi olla, hän ajatteli, ettei Michael eikä Laura eikä yksikään muu aave jonka kanssa hän oli jutellut ja viettänyt aikaa, ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin siksi, että hän oli yksin ja kaipasi seuraa. Ehkä kuolleet olivat kuolleita eikä aaveita ollut muualla kuin hänen muistoissaan menetetyistä mahdollisuuksista; ystävistä joille ei ollut koskaan puhunut; kirjeistä joita ei ollut koskaan kirjoittanut ja joihin ei koskaan ollut vastattu; naisista joita ei koskaan ollut puhuttanut kadulla tai joille ei ollut hymyillyt metrossa. Tai ehkä, suoraan sanottuna, hän saattoi hyvinkin olla reilusti hullumpi kuin ajatteli olevansa. Hän oli aina pitänyt itseään hiukan hulluna. 

Romaani oli kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukukokemus. Henkilöt olivat tarinan outoudesta huolimatta melko kaavamaisia, mikä on hyvin ymmärrettävää: outo tarina ja oudot henkilöt olisivat jo hieman liikaa. (Mutta mahdollisia – viittaan edellä mainitsemaani George Saundersin romaaniin.)

Kirjassa oli minun makuuni hieman liikaa nokkelaa sanailua tarinan edistymisen kustannuksella. Teemoja myös avataan enemmän kuin olisi tarpeen yhden romaanin tarpeisiin. Ehkä nuori kirjailija on pyrkinyt näyttämään osaamistaan. Joskus vähemmän on kuitenkin enemmän, kuten on latteasti tapana sanoa. Nuoruuden piikkiin pistän senkin, että 53-vuotiasta kuvaillaan vanhukseksi. Minkähän piikkiin menisi se, että korpilla on keltainen nokka?

Peter Beagle, A Fine and Private Place. Unwin Paperbacks 1982. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1960. Kansikuva: Chris Collingwood. 213 s.

Alfred de Musset: L'Âne et le Ruisseau

Alfred de Musset (1810–1857) on romantiikan ajan kirjallisuuden suuria nimiä. Runoilija, näytelmäkirjailija, muistelija. Hänen rakkaussuhteensa kirjailija Georges Sandiin on ollut innoituksena useille kaunokirjallisille teoksille, elämäkerroille ja ainakin yhdelle elokuvalle. 

Joidenkin antologioissa vastaan tulleiden runojen lisäksi olen nelisenkymmentä vuotta sitten lukenut hänen tuotannostaan ainoastaan tragedian Lorenzaccio. Eipä ole minulla valitettavasti blogitekstiä tuolta ajalta muistuttamassa lukukokemuksesta, joten mieleeni on jäänyt vain epämääräisen myönteinen asenteeni ja jonkinlainen yhteys Shakespearen Hamletiin. Sen toki muistan, että näytelmä sijoittui Firenzen Medicien herttuasuvun pariin 1500-luvulle.

Postuumisti julkaistu L'Âne et le Ruisseau ('Aasi ja puro') on neljälle näyttelijälle kirjoitettu kamarikomedia. Kirjailija itse antoi sille alaotsikon Proverbe, 'sananlasku'. Näytelmässä on viittaus johonkin minulle tuntemattomaan kansanviisauteen keinosta, jolla vastahakoinen aasi saadaan kahlaamaan puron yli. Näytelmässä on vain yksi näytös, joka jakautuu viiteentoista kohtaukseen.

Valbrunin paroni on rakastunut leskikreivittäreen, jota oli kosinut jo ennen tämän avioliittoa. Paroni kuitenkin kärsii epävarmuudesta: hänen on vaikea tehdä päätöksiä ja vaikka hän on uusinut kosintansa kreivittären leskeksi jäämisen jälkeen, hän ei pääse asiassa eteenpäin. 

Kreivitärkään ei tiedä, miten tulisi menetellä. Leskenä hän on itsenäinen ja vapaa, mutta toisaalta hän on kyllä mieltynyt paroniin. Kreivitär pyytää neuvoa ystävältään, Bernyn markiisilta, joka tuntee paronin hyvin. Tämä kehottaa kreivitärtä itse ottamaan aloitteen käsiinsä, paroni tarvitsee pienen töytäisyn. Asia ei kuitenkaan ole kreivittären mielestä näin yksinkertainen: tavat estävät naista olemasta aloitteellinen sydämen asioissa. 

Bernyn markiisi on puolestaan rakastunut kreivittären naimattomaan serkkuun Margueriteen. Marguerite vastaa tunteeseen mutta kipakan luonteensa takia ei voi alistua miehen määräysvaltaan. Hänkin haluaa säilyttää itsenäisyytensä. Hän epäröi, koska ei halua että häntä ohjaillaan. Margueriten ja Bernyn keskinäinen sanailu on mainiota komediaa ja tuo mieleen Shakespearen Paljon melua tyhjästä -näytelmän kiistelevät rakastavaiset Beatricen ja Benediktin. Myös Bernyn markiisilla on epäilyksensä: hän pelkää, että avioliiton myötä vapaus ja ilo katoaisi hänen elämästään.

Koska kaikki neljä näytelmän henkilöä pohjimmiltaan haluavat liittoa rakastamansa tai ihailemansa henkilön kanssa, komedian on ratkaistava vain se, miten he voittavat epäilyksensä – miten aasi saadaan menemään puron yli.

Bernyn markiisi keksii juonen, jonka uskoo saattavan yhteen paronin ja kreivittären sekä Margueriten ja hänet itsensä. Kuten hän itse toteaa, kyse on vanhasta keinosta, joka on tuttu romaaneista ja näytelmistä. Kreivittären vastahakoisella suostumuksella hän kirjoittaa tälle suhteesta vihjailevan rakkauskirjeen, joka jätetään paronin löydettäväksi – tämän hattuun. Tarkoitus on tehdä paroni ja Marguerite mustasukkaisiksi. Mustasukkaisuus saisi heidät ymmärtämään omat tunteensa ja toimimaan niiden mukaan.

Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Paroni suuttuu kreivittären "salasuhteesta" ja kosii kostoksi Margueritea, jolla kuitenkin on järkeä kieltäytyä, koska uskoo kompromettoivan ja – kirjaimellisesti hatusta vedetyn – kirjeen pilaksi. Margueritekaan ei kuitenkaan mahda mitään sille, että hänen epäilyksensä heräävät. Paroni haastaa markiisin kaksintaisteluun. 

Markiisin kyyninen kevytmielisyys johtaa kuitenkin lopulta toivottuun tulokseen: aasi uskaltaa ylittää virran; paroni tekee selväksi, että haluaa avioliittoon kreivittären kanssa. Juoni purkautuu, pila paljastetaan, kaksintaistelu peruuntuu.

Onnellinen loppu. Rakastavaiset saavat toisensa.

Näytelmän hyväntuulinen kepeys on varmaan ollut syynä siihen, että se on julkaistu lapsille ja nuorille tarkoitetussa kirjasarjassa. Takakannen mukaan se on suunnattu 13-vuotiaille. Miksikäs ei? Kyllä minua siinä iässä jo alkoivat kiinnostaa miesten ja naisten pariutumisen kiemurat. Tuskin tämä näytelmä kuitenkaan voi olla oppaana muuhun kuin siihen, että suhteen luomisessa on aina hyvä olla mukana huumoria ja leikinlaskua. 

Tähän nuortenkirjapainokseen sisältyy myös 40-sivuinen lisäosa: Pieni muistikirja näyttämölle saattamista varten. Sen on laatinut Ranskan kansallisen näyttämön näyttelijä ja ohjaaja Nicolas Lormeau. Lormeau kertoo Comédie-Françaisen kokeilunäyttämölle toteuttamastaan produktiosta ja antaa hyödyllisiä vihjeitä siihen, miten pienellä budjetilla toimiva harrastajateatteri voi tehdä uskottavaa, ammattimaista teatteria. Pienenä esimerkkinä vaikkapa se, että valot tulevat halvemmiksi kuin lavasteet ja puvut.

Nicolas Lormeau kertoo myös Musset’n ristiriitaisesta teatteriurasta. Hänen näytelmänsä La Nuit Vénitienne sai murskaavat arvostelut vuonna 1830. Tästä sydämistyneenä Musset kielsi yli viidentoista vuoden ajan näytelmiensä esittämisen näyttämöllä. Hän jatkoi kuitenkin näytelmien kirjoittamista. Niitä julkaistiin lehdissä ja painettiin kirjoina ja esitettiinkin lukudraamoina. L'Âne et le Ruisseau jäi hänen viimeiseksi näytelmäkseen.

Alfred de Musset, L'Âne et le Ruisseau. Gallimard Jeunesse 2002. Teokseen sisältyy Nicolas Lormeaun kirjoittama Petit carnet de mise en scène. Näytelmä on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1860 teoksessa Œuvres posthumes. Kansikuva: Hervé Coffinières. 144 s.

Eric-Emmanuel Schmitt: La Secte des Égoïstes

Ranskalais-belgialainen kirjailija Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on julkaissut 1990-luvun alusta lähtien tiuhaan tahtiin näytelmiä, novelleja ja romaaneja. Useita niistä on myös suomennettu. Kirjailija on saanut filosofin yliopistokoulutuksen, ja hänen teoksensa mainitaan usein filosofisiksi tai aatehistoriallisiksi. Esimerkiksi hänen romaanisarjassaan Näkymättömän sykli (Le cycle de l'invisible) jokainen osa sivuaa jotakin maailmanuskontoa. Ei tarvitse kuitenkaan pelätä, että Schmittin kirjat olisivat jollain tapaa kuivan opettavaisia. Olen tästä sarjasta lukenut osan Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset, ja se oli lämmin tarina juutalaisen teinipojan ja vanhan sufilaisen kauppiaan yllättävästä ystävyydestä.

La Secte des Égoïstes ('Egoistien lahko') on Schmittin esikoisromaani vuodelta 1994. Tarina alkaa Ranskan kansalliskirjastosta joulukuussa. Tutkijantyöhönsä leipiintynyt minäkertoja päättää hetken mielijohteesta avata hyllystä satunnaisesti valitsemansa teoksen satunnaisesta kohdasta. Johdatuksen tai kohtalon tai pelkän sattuman ansiosta hän löytää maininnan 1700-luvulla eläneestä alankomaalaisesta filosofista, Gaspard Languenhaertista, ja hänen "egoistisesta" filosofiastaan. 

Romaanin kertoja, jollla ei ole ystäviä ja joka asuu yksin yhä likaisemmaksi käyvässä asunnossaan, viehättyy – aika ymmärrettävästi – Languenhaertin persoonasta ja filosofiasta. Hänen löytämänsä kirja kertoo Languenhaertista seuraavasti:

Kerrotaan, että hän oli niin kaunis ja komearakenteinen, että pelkästään naiset olisivat riittäneet takaamaan hänen menestyksensä Pariisissa, mutta filosofia oli hänen todellinen rakastajattarensa, ja hän halusi erottautua oppineisuuden avulla. Englantilainen filosofia oli vaikuttanut häneen riittävästi, että hän pystyi ymmärtämään ongelmat mutta liian vähän, että hän olisi pystynyt ratkaisemaan ne, joten hän lähti liikkeelle muutamista hyväksyttävistä huomioista, joista sitten teki epätodennäköisiä johtopäätöksiä. Niinpä, sanoi hän, nousinpa pilviin tai laskeuduinpa syvyyksiin, en koskaan jätä itseäni enkä koskaan havaitse kuin omat ajatukseni. Näin ollen maailma ei ole olemassa itsessään vaan minussa. Siksi elämä on vain minun uneni. Siksi minä yksin olen koko todellisuus...

Tällaista ontologista asennoitumista nimitetään yleensä solipsismiksi. Egoismi, itsekkyys, on oikeastaan moraalifilosofian piiriin kuuluva ilmiö. Kirjan nimessä egoismi on kuitenkin selvästi houkuttelevampi termi kuin solipsismi.

Romaanin kertoja aloittaa salapoliisintyön löytääkseen lisää tietoa tästä upporikkaasta ja komeasta filosofista. Satunnaisia viitteitä löytyy muun muassa Diderot'n teoksista. (Eric-Emmanuel Schmittin väitöskirja käsitteli Diderot'ta.) Languenhaertin omat tekstit näyttävät kuitenkin kadonneen.

Käy ilmi, että Pariisin salongeissa Languenhaertin filosofia sai osakseen lähinnä pilkkaa. Tästä sisuuntuneena filosofi perusti Egoistien seuran, joka kokoontui montmartrelaisessa kapakassa viikoittain. Aluksi kokoontumiset johtivat riitoihin, koska jokainen seuran paristakymmenestä jäsenestä väitti, että kaikki muut olivat vain hänen aivojensa luomuksia. Languenhaert ratkaisi riidat selittämällä, että ne johtuivat vain kielestä. Kieli antaa ymmärtää, että on useita persoonia (minä, sinä, hän, me, te, he). Heti jos joku sanoo: "Minä olen maailman luoja", alamme jakaa maailmaa: "Sinä et voi olla luoja, jos minä olen." Kun joku siis sanoo "minä", ajattele "siis minä" (koska kaikki on minusta lähtöisin) ja ristiriita häviää.

Seuran toiminta kuivuu kasaan melko nopeasti, mikä on kyllä helppo ymmärtää.

Kadotettuaan Languenhaertin jäljet Pariisissa kertoja päättää lähteä Amsterdamiin. Nyt etsintä saa yliluonnollisia sävyjä – tai ehkä kertoja itse alkaa luoda todellisuutta mieleisekseen, mikä voisi olla merkki egoismin filosofian täydellisestä omaksumisesta tai – mikä todennäköisempää – vakavasta mielenhäiriöstä. Amsterdamin kansalliskirjaston kortistosta kertoja löytää joka tapauksessa itselleen osoitetun kirjeen, joka ohjaa hänet takaisin Ranskaan ja Le Havren kirjastoon erään tietyn Champolion-nimisen miehen kirjoittaman asiakirjan äärelle.

Champolionin asiakirjassa kuvataan illanviettoa, jonka aikana nuori kirjuri Languenner kertoo kaukaisen sukulaisensa Languenhaertin vierailusta Bretagnessa ranskalaisten sukulaistensa luona. Languenhaertin mielialat vaihtelevat ylimielisyyden ja hurmaavuuden välillä. Prostituoituihin tottunut filosofi ihastuu mustalaistyttöön ja kokee fyysisen rakkauden ensimmäistä kertaa vastavuoroisena tyydytyksenä. Naisen nukahdettua yhteisen rakkauden yön jälkeen Languenhaert katselee ulos ikkunasta ja kokee vahvasti kaiken näkemänsä olevan olemassa itsenäisesti. Hänen filosofiansa murenee.

Grâce à elle, le monde entier était transformé : le soleil était maître de briller ou de ne pas briller, de se lever ou de se coucher, l'herbe poussait insolemment, les fleurs s'épanouissaient, les gens criaient ou souriaient. Tout était unique désormais, et il n'était plus que le spectateur émerveillé du monde. Lentement il apprenait.

Naisen ansiosta ​​koko maailma muuttui: aurinko sai vapaasti paistaa tai olla paistamatta, nousta tai laskea, ruoho kasvoi uhmakkaasti, kukat kukkivat, ja ihmiset huusivat tai hymyilivät. Kaikki oli nyt ainutlaatuista, ja hän itse oli vain maailmaa hämmästyneenä seuraava sivustakatsoja. Hitaasti hän oppi. 

Viikon kuluttua nainen yllättäen katoaa. Languenhaert kokee, miltä todellinen inhimillinen yksinäisyys tuntuu. Hän etsii, vaeltelee yöt. Mustalaiset ovat poistuneet seudulta. Hän saa kuulla, että kaksi heistä oli löytynyt rannalta surmattuna. Mies oli lyöty kuoliaaksi kivellä; kaunis nainen oli kuristettu.

Champolionin kertomuksen mukaan Languenhaert eristäytyi ullakkohuoneeseen tutkimustensa pariin loppuelämänsä ajaksi. Miehen synkkämielisyys jäi elämään linnaan ja sukuun. Kaikilla oli tunne, että elämä on vain unta. 

Romaanin kertoja on vihainen tästä käsiinsä saamastaan Champolionin kertomuksesta. Filosofisen pohdinnan sijaan hän olikin löytänyt "likaisen fiktion". Hän haluaa löytää ensikäden kirjalliset lähteet, jotka ehkä ovat yhä suvun hallussa.

Hän sopii tapaamisen Jean-Lou Languennerin kanssa tämän työpaikalle liikuntakeskus Vitatoxiformidableen. Paikka on kirjamiehen näkökulmasta täynnä "kidutuslaitteita". Nuori Jean-Lou kertoo, että kaikki asiakirjat on tuhottu ja sukukartano on purettu uuden tien alta. Jonkinlaista ironiaa on siinä, että egoistifilosofin viimeisen sukulaisen mielestä keho on oikeastaan ainoa todellisuus.

Pettyneenä kertoja palaa Pariisiin. Oveltaan hän löytää kirjeen, jossa hänet kutsutaan tapaamiseen.

Hän tapaa vanhuksen, joka kertoo odottaneensa viisikymmentä vuotta, että joku etsisi tietoa Languenhaertista. Vanha mies on tuntenut Champolionin keuhkotautiparantolassa. Hänen kuvauksensa Languenhaertin kääntymyksestä on roskaa. Vanhus antaa kertojalle kopion Languenhaertin muistiinpanoista, jotka koskevat uskontoa. Niistä käy ilmi, että Languenhaert uskoi lopulta olevansa Jumala.

Luettuaan muistiinpanot kertoja uskoo löytäneensä Languenhaertin oman mielensä sisältä. Hän kirjoittaa loppuun Languenhaertin vaiheet. Siitä tulee uusi ketju Languenhaertin tarinaan, johon näyttää tulevan uusi lisäys aina viidenkymmenen vuoden välein. Se on donquijotemainen kertomus miehestä, joka uskoo olevansa Jumala. Kuvaus hullutuksesta tai mielen sairaudesta. Languenhaert kulkee auttamassa ja tekemässä "ihmeitä", jotka saavat hänet naurunalaiseksi. Filosofi suuttuu ja päättää kostaa. Hän kirjoittaa ilmoituksia, joita jättää ympäri kaupunkia: Seuraavana päivänä maailma on kääriytyvä ikuiseen pimeyteen. Hän aikoo hävittää ihmiskunnan ja koko maailman.

Ja sitten hän tekee sen. Hän sokaisee itsensä.

Romaani päättyy lääkärin kirjeeseen, joka kääntää kaiken edellä olevan vielä päälaelleen. Kertoja saa nimen ja diagnoosin.

Tässä esikoisromaanissaan Eric-Emmanuel Schmitt antaa jo viitteitä siitä, että hän haluaa yhdistää filosofisen ongelman jännittävään tai liikuttavaan juoneen. Tässä tapauksessa kertojaratkaisu vei kuitenkin painoarvoa juonelta, koska lukija joutuu koko ajan miettimään, onko kertoja luotettava tai edes järjissään. Kirjailija on halunnut ilmeisesti harrastaa postmodernia kikkailua. Mikäpäs siinä. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tuotantoaan.

Eric-Emmanuel Schmitt, La Secte des Égoïstes. Albin Michel 2005. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1994. Kansikuva: Isabelle Lutter. 125 s.

Longus: Daphnis and Chloe (Dafnis ja Khloe)

Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivistä on tullut perinne minun ja puolisoni kesänvietossa. Tapahtuma järjestetään joka vuosi viikko juhannuksen jälkeen. Kesä ei oikein lähde käyntiin, ennen kuin on päässyt koluamaan antikvariaattien myyntipisteitä ja kuuntelemaan esitelmiä, joissa kirjailijat tai muut kulttuuri-ihmiset kertovat kirjamieltymyksistään. Tältä kesältä mieleen jäivät etenkin Anna Kontulan ja Tommi Kinnusen esiintymiset. 

Usein mukanamme on ollut myös perheen nuorempaa sukupolvea. Tänä kesänä tapahtuman osallistujissa oli mielestäni muutenkin enemmän nuorta väkeä, mikä erityisesti lämmitti sydäntäni. Kiinnostus vanhoihin kirjoihin ei ole katoamassa meidän harmaiden panttereiden myötä. 

Tänä vuonna yhdistimme kirjapäiviin musiikkia ja kuvataidetta: Tyrvään Art Pappilan kivinavetassa oli nähtävänä taidemaalari Marc Chagallin litografiasarja, kuvitus kreikkalaisen Longoksen 200-luvulla kirjoittamaan pastoraaliromaaniin Dafnis ja Khloe. Lisää Chagallin töitä oli tarjolla vielä Sastamalan Funkkistalon galleriassa. Kivinavetassa näimme ja kuulimme myös V-P. Bäckmanin säveltämän ja Kati Juurikan ohjaaman Chagall-musikaalin. 

Libreton teokseen on kirjoittanut Terhi Ihalainen. Marcin roolin esitti Jaakko Karjula, Khloen ja Vavan kaksoisroolin Venla Ritanen ja Dafniksen ja Charlesin kaksoisroolin Joel Alalantela. Musikaalissa Marc Chagallin ja hänen toisen vaimonsa Vavan suhteen alkaminen sidotaan yhteen Dafniksen ja Khloen rakkaustarinan kanssa. En erityisemmin harrasta musiikkia, mutta chanson-henkiset melodiset kappaleet miellyttivät minua kovasti. Niukka lavastus käytti oivaltavasti hyväksi köysiä, jotka esiintyvät konkreettisesti Dafniksen ja Khloen tarinassa ja joilla on luonnollisesti myös vertauskuvallinen merkitys rakkauden sidoksessa.

Kuva: Riitta

Halusin tietysti lukea myös kirjan. Omasta kirjahyllystä löytyi Penguin Classics -sarjassa julkaistu Daphnis and Chloe. Luin siis sen, vaikka saatavana olisi myös Maarit Kaimion suomennos vuodelta 1990. Käytän tässä blogikirjoituksessa suomenkielisiä muotoja romaanin päähenkilöistä. Kirjailijan nimestä englannin kielessä käytetään muotoa Longus, suomessa yleisimmin muotoa Longos.

Kirja sopi mainiosti kesälukemiseksi – tai miksipä ei mihin vuodenaikaan tahansa. Goethe kehotti lukemaan tämän romaanin joka vuosi uudelleen. Paikoin melko rohkeasti käsitellyn rakkausaiheen lisäksi siinä on mukana paljon seikkailuelementtejä. Nuorten rakastavaisten tietämättömyyden kustannuksella pilaillaan, mutta heihin suhtaudutaan kuitenkin arvostavasti ja ymmärtäväisesti.

Tarina sijoittuu Lesboksen saarelle. Siellä paimenet parin vuoden välein löytävät ja ottavat kasvatettavikseen kaksi hylättyä lasta. Poikalapsen on maidollaan pitänyt hengissä kuttu, tytön selviytymisen on mahdollistanut uuhi. Niinpä pojasta kasvettuaan tulee vuohipaimen ja tytöstä lammaspaimen. Lapset ystävystyvät ja paimentavat yhdessä laumojaan.

Tarinan alkaessa Dafnis on 15-vuotias ja Khloe kaksi vuotta nuorempi. Teineissä alkaa herätä uusia, heille aiemmin tuntemattomia tuntemuksia. Varsinkin sen jälkeen kun on auttanut Dafniksen ylös ansakuopasta, johon tämä oli pudonnut, ja nähtyään Dafniksen pesevän pois kuopan mudan Khloe ensimmäistä kertaa havahtuu pojan kauneuteen. 

Hän ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, sillä hän oli vain nuori tyttö, joka oli kasvanut maalla eikä ollut koskaan edes kuullut kenenkään käyttävän sanaa 'rakkaus'. Mutta hänen sydämensä oli sairas, eikä hän hallinnut silmiään, ja hän puhui koko ajan Dafniksesta. Ruoka ei houkutellut häntä, hän ei saanut unta öisin, hän ei kiinnittänyt huomiota laumaansa. Yhtenä hetkenä hän nauroi, seuraavana itki. Hän asettui makuulle ja seuraavassa hetkessä ponkaisi taas ylös. Hän kalpeni ja heti perään hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Paarman puremat lehmät käyttäytyvät vähemmän kummallisesti kuin hän.

Lehmipaimen Dorkon puolestaan huomaa Khloen kauneuden ja juonittelee voittaakseen tytön kiintymyksen. Dorkon haastaa Dafniksen kauneuskilpailuun, jonka tuomarina toimii Khloe. Voittaja saisi Khloelta suudelman. Khloe ratkaisee kisan Dafniksen eduksi. Khloen suudelma herättää myös Dafniksen rakkauden. Hän on yhtä hämmentynyt uusista tuntemuksista kuin Khloekin.

Sisäisen myllerryksen lisäksi nuorten elämässä on myös ulkoisia seikkailuja. Khloe pelastuu viime hetkellä Dorkonin raiskausyrityksestä. Dafnis puolestaan joutuu merirosvojen kaappaamaksi. Dorkon saa surmansa merirosvojen käsissä, mutta ehtii viimeisillä voimillaan sovittaa aiemmat rikkeensä neuvomalla, miten Khloe voi pelastaa Dafniksen.

Vanha paimen Filetas kertoo nuorille, mitä rakkaus on. Hän selittää, että kaikki on rakkauden jumalan aikaansaannosta: hänen ansiostaan joet virtaavat ja tuulet puhaltavat. Hänen työtään ovat puut ja kukat. Hänen valtansa ulottuu tähtiin ja jopa muihin jumaliin. Rakkauteen ei ole lääkettä. Ainoan helpotuksen saa suutelemisesta, syleilyistä ja asettumisesta yhdessä makuulle ilman vaatteita. 

Seuraavina iltoina nuoret kokeilevat ensin suutelemista ja sitten syleilemistä, mutta kun näistä ei ole apua, he lopulta rohkaistuvat yrittämään kolmatta konstia. Tietämättä miten pitäisi tarkkaan ottaen menetellä ja hukattuaan suuren osan päivästä yhdessä loikomiseen he joutuvat eroamaan saamatta tyydytystä tautiinsa.

Nuorten parannuskeinon etsintään tulee tauko, sillä joukko kaupunkilaisnuorukaisia saapuu maalle metsästämään. Dafniksen vuohet syövät metsästäjien veneen kiinnityslieat. Tästä rangaistukseksi metsästäjät aikovat viedä Dafniksen vangikseen. Kyläläiset kuitenkin ajavat kaupunkilaispojat tiehensä, mistä seuraa kosto- ja ryöstöretki, jossa Khloe lampaineen ja osa Dafniksen vuohista joutuu ryöstösaaliiksi. Kaupunkivaltioiden yllä on sodan uhka, joka ratkeaa vasta, kun Pan-jumala puuttuu asioihin. Tarinassa on selvä tasa-arvoulottuvuus: se asettuu köyhän maaseutuväestön puolelle ylimielisiä rikkaita nuorukaisia vastaan. Unessa nymfit, joille Dafnis ja Khloe ovat uhranneet, lupaavat Dafnikselle, että myös Khloe vapautetaan Panin avulla. Näin myös tapahtuu.

Tarinan kaari ulottuu keväästä seuraavan vuoden syksyyn. Välissä on talvi, joka hieman yllättävästi on luminen ja sulkee ihmiset ja karjan sisään taloihin. Lumi estää Dafniksen ja Khloen säännöllisen yhteydenpidon. Dafnis kuitenkin käy useita kertoja tapaamassa Khloeta tämän ottovanhempien kotona. Kahdenkeskistä aikaa heillä on kuitenkin niukasti. Dafnis päättää tavoitella Khloeta puolisokseen.

Kevään tultua Dafnis ehdottaa, että heidän tulisi yrittää löytää lääke rakkauteen seuraamalla eläinten esimerkkiä. Vuohipukki ja naarasvuohi sekä jäärä ja uuhi ovat paljon rauhallisempia yhdyttyään. Kohtaus, jossa Dafnis ja Khloe yrittävät seurata eläinten esimerkkiä, on koominen. Juuri tämän kohtauksen ja sitä seuraavan tapahtumasarjan takia kirjaa on joskus syytetty jopa pornografiasta. Ilmeisesti pornokin on katsojan silmässä; minusta kuvaus on suloisen suora eikä siinä ole ilkeyttä eikä niljakkuutta. 

Eläinten mallin mukainen yhdyntä ei onnistu. Dafnis purskahtaa itkuun, koska lammaskin on häntä taitavampi lemmen taidoissa. Naapurin vaimo Lykainion näkee Dafniksen itkun ja päättää auttaa nuoria ja samalla hankkia tyydytystä itselleen. Hän johdattelee Dafniksen metsään ja kertoo saaneensa nymfeiltä unessa käskyn opettaa Dafnista rakastelemaan. Dafnis ilahtuu ikihyviksi. Pitemmittä puheitta Lykainion opastaa Dafniksen oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen luonto ohjaa oppilaan loppuun.

Ennen kuin eroaa Dafniksesta Lykainion varoittaa, että Khloelle ensimmäinen kerta olisi kivulias ja hän vuotaisi verta. Tästä kauhistuneena Dafnis, joka oli ryntäämässä Khloen luo esittelemään uutta taitoaan, päättää tyytyä edelleen vain suudelmiin ja hyväilyihin.

Khloelle ilmaantuu vielä muitakin tavoittelijoita, Dafnista varakkaampia, mutta nymfien avulla Dafnis löytää rahaa ja varmistaa näin etusijan kosijoiden joukossa. Maaseudun väki on käytännössä orjia, joten nuorten täytyy odottaa isännän lupaa avioliitolleen. Isäntä on tulossa seudulle syksyllä viininkorjuun aikaan.

Vielä yksi mutka matkaan syntyy, kun isännän mukana saapuu rikas ja väkivaltaiseksi tiedetty homoseksuaali, joka ihastuu Dafnikseen niin kovasti, että pyytää tätä isännältä omaksi palvelijakseen. Viime hetkellä Dafniksen mukana aikoinaan löytyneet esineet paljastavat hänet isännän kadonneeksi pojaksi. Hän on koko ajan paimentanut isänsä vuohia.

Myös Khloe löytää hieman myöhemmin omat, niin ikään varakkaat, vanhempansa. Hieman ihmetyttää, miten helposti ja pienten taloudellisten vastoinkäymisten takia varakkaat vanhemmat ovat olleet valmiit hylkäämään lapsensa erämaahan. Khloe esimerkiksi on ollut vanhempiensa ensimmäinen lapsi, mutta isän varat ovat menneet sotalaivojen varustamiseen ja näytelmien tuottamiseen. Nyt vanhemmat kuitenkin ovat onnellisia lastensa eloonjäämisestä. Dafnis ja Khloe saavat toisensa vanhempiensa siunauksen saattelemina.

Romaanissa viitataan usein luonnonhenkiin ja jumaliin. Paimenet uhraavat jumalille ja hakevat heiltä apua vastoinkäymisiinsä. Paimenten yhteiset tarinahetket kertovat myös taiteenlajien yhteisestä alkuperästä. Suullisesti kerrotun myytillisen kertomuksen jälkeen sama tarina esitetään tanssien ja pan-huilulla soittaen.

Longus, Daphnis and Chloe. Penguin Books 1989. Kreikan kielestä englanniksi kääntänyt ja esipuheella varustanut Paul Turner. Kansikuva: Georges Barbierin kuvitusta balettiin Daphnis et Chloé. 126 s.

William Morris: Huomispäivän uutisia

Englantilainen William Morris (1834–1896) oli todellinen monilahjakkuus: kuvataiteilija, käsityöläinen, arkkitehti, kirjailija, sosialistiluennoitsija. Hän kuului keskiajasta innoituksensa hakevan prerafaeliittien taidesuuntauksen kantaviin voimiin ja arts and crafts -liikkeen perustajiin. Arts and crafts -liikkeellä oli suuri vaikutus eurooppalaiseen Art Nouveau -tyylisuuntaan. Suomessa liike vaikutti kansallisromanttiseen taiteeseen ja käsityöhön sekä arkkitehtuurin ja muotoilun jugendtyyliin. Nykyisin Morris tunnettaneen parhaiten kukka- ja lintuaiheisista tapeteistaan. 

Lontoossa sijaitsevan William Morris Galleryn tälle kesälle sattuneet korjaustyöt olivat onnenpotku suomalaisille Morrisin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden taiteilijoiden ja käsityöläisten ihailijoille. Koko joukko alkuperäisiä kuvakudoksia, lasimaalauksia ja muita taideteoksia saatiin näytteille Helsinkiin Didrichsenin taidemuseoon. Tämän blogitekstin kuvat ovat peräisin kyseisestä näyttelystä. Näyttely päättyy 30.8.

Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä on esillä myös William Morrisin kirjoittama ja itse kuvittama romaani News from Nowhere. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1890. Vuonna 2008 se ilmestyi Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Huomispäivän uutisia.

Kyseessä on utopiaromaani, aikamatka, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen 2000-luvun alkuun, siis reilut sata vuotta romaanin kirjoitusajasta tulevaisuuteen. Romaanin kertojaratkaisussa on hieman kirjoitusajalle tyypillistä kikkailua (vertauskohtana vaikkapa Robert Louis Stevensonin kertojat): kirjan päähenkilö on kertonut tarinan ystävälleen, joka nyt kertoo sen eteenpäin alkuluvun minäkertojalle. Sekä tämä ystävä että alkuluvun minäkertoja häviävät saman tien näkyvistä, ja suurimman osan kirjasta kertoo sen päähenkilö, William Guest, minämuodossa.

Esipuheessaan Ville-Juhani Sutinen kiinnittää huomionsa siihen, että William Guest on juuri samanikäinen – 56-vuotias – kuin William Morris oli romaanin julkaistessaan. Kun Guestin ajatukset myötäilevät tarkasti sitä, mitä tiedämme William Morrisin aatteista, ja kun romaanin mittaan vieraillaan Morrisille hyvin tutuilla seuduilla, William Guest on helppo nähdä Morrisin tulevaisuuteen projisioimaksi alter egoksi.

Eräänä aamuna pian herättyään William Guest huomaa siirtyneensä selittämättömällä tavalla tulevaisuuteen, 2000-luvun Lontooseen. Varovaisesti hän alkaa tutustua ympäristöönsä ja ihmisiin. Vanhanaikaisen asunsa ja kummalliset kysymyksensä hän selittää sillä, että on muka juuri saapunut Englantiin vietettyään pitkän aikaa ulkomailla. Utopiaromaanille tyypilliseen tapaan teoksessa ei ole sanottavaa juonta. Se perustuu havaintoihin muuttuneesta maailmasta.

Aivan ensimmäiseksi Guest tutustuu Dickiin, joka toimii soutajana Thames-joella. Dick – kuten lähes kaikki tulevaisuuden ihmiset – on omaksunut myös vaativan käsityötaidon. Dickin kohdalla kyse on pientaesepän taidoista. Fyysisen kunnon ylläpitämiseksi Dick osallistuu silloin tällöin myös raskaisiin tienrakennustöihin. Tulevaisuuden utopiassa raskaimmat välttämättömät työt pyritään jakamaan. Kenenkään ei odoteta raatavan jatkuvasti ilman iloa ja tyydytystä.

Lontoo on muuttunut pientalojen täyttämäksi puutarhakaupungiksi. Ihmiset ovat kauniita, onnellisia ja nuorekkaita, koska saavat toteuttaa itseään tyydytystä tuovassa työssä. William Guest arvioidaan jatkuvasti ikäistään vanhemmaksi. Guest pohtii, onko ihmisten viehättävyys jonkinlaisen luonnollisen rodunjalostuksen tulosta vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ja hymyilevä ihminen näyttää kauniilta.

Tulevaisuuden vaatetuksessa kauneus yhdistyy käytännöllisyyteen. Vaatteiden mallit ja värit tuovat mieleen keskiajan. Ne olivat "sekä kauniita että järkeviä ja verhosivat vartalon muodon ilman sen kätkemistä tai korostamista".

William Morris: Minstrel with cymbals, lasimaalaus

Rakennuksissa kauneus näyttäisi joskus ohittavan käytännöllisyyden. Siitä lienee kyse esimerkiksi silloin kun muuan silta – "kammottava teräksinen epäsikiö" – oli korvattu tammipuisella. Punatiili on suosituin rakennusmateriaali. 

William Morris oli mieltynyt punatiileen arkkitehdin työssään. Esimerkiksi hänen yhdessä arkkitehti William Webbin kanssa suunnittelemansa koti Bexleyheathissa sai rakennusmateriaalinsa mukaan nimen Red House.

Red House. Mustavalkoinen piirros punatiilisestä rakennuksesta tuo hyvin esiin yhteyden esimerkiksi Gallén-Kallelan Tarvaspäähän.

Romaanin aikana vieraillaan selvästi myös Red Housessa, vaikka sitä ei suoraan nimeltä mainitakaan. Didrichsenin taidemuseossa on nähtävissä taloa esittelevä elokuva. Silmiinpistävää on symmetriasta luopuminen. Lähes kaikki talon ikkunat ovat erikokoisia ja -muotoisia; huonetilojen käyttötarkoitus määräsi ikkunoiden ulkoasun. Tämän talon nähtyään alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten jokseenkin tylsä ja kaavamainen symmetria hallitsee suurinta osaa arkkitehtuurista. On sykäyttävä herätys huomata, että harmonia ei edellytä symmetriaa. 

Suurimpia yllätyksiä ja vaikeimmin sulatettavissa William Guestille on se, että raha on poistunut käytöstä yksityisomistuksen myötä. Tulevaisuuden utopiassa aate "jokaiselle tapeensa mukaan ja jokaiselta kykynsä mukaan" on toteutunut lähes täydellisesti. Yksityisomistuksen poistumisen todetaan parantaneen myös naisten asemaa, kun he eivät enää ole aviomiestensä, isiensä tai veljiensä omaisuutta. Tehtävien jakautuminen tulevaisuuden yhteiskunnassa on melko perinteinen, mutta sen todetaan johtuvan taipumuksista ja mieltymyksistä, ei pakosta. 

Koulut ovat kadonneet. Lukemaan opitaan vanhempien mallin mukaan. Oma kiinnostus ohjaa sen jälkeen lukuharrastusta. Kaikille ei yritetä opettaa kaikkea. Mahdollisimman monipuolinen ihminen on kuitenkin kasvatuksen ihanteena. Lapset ja nuoret viettävät paljon aikaa luonnossa. Kesät he käytännöllisesti katsoen asuvat metsissä. Leirielämä opettaa heille monia käytännöllisiä taitoja.

Dick kuljettaa Guestin halki Lontoon hevosvaunuilla. Liikenteen hevosvetoisuus tuntuu hieman huvittavalta, mutta myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on valinta. Muitakin voimanlähteitä olisi tarjolla. Kun teoksessa myöhemmin kuvaillaan Thames-joen proomuliikennettä, todetaan, että proomut liikkuvat konevoimalla, joka ei perustu höyryyn. Guest ei ryhdy selvittämään toimintaperiaatetta enempää, koska arvelee, ettei kuitenkaan ymmärtäisi sitä. Näin fiksulla väistöliikkeellä kirjailija selviää itse rakentamastaan teknologisesta ansasta.

Hevosajelun aikana nähdään monien Lontoon tuttujen maamerkkien muutos. Kaikille Lontoon-kävijöille tämä osuus on varmasti hauskaa luettavaa. Parlamenttitalo esimerkiksi toimii lantavarastona – ei kovinkaan hienovarainen viite siihen, että rakennuksessa nyt säilytetään konkreettisesti sitä, mitä siellä ennen vain puhuttiin.

Dick tutustuttaa Guestin isoisoisäänsä Hammondiin, joka asuu British Museumissa, jossa on myös toiminut kirjastonhoitajana. Yli satavuotias Hammond on edelleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Myöhemmin käy ilmi, että Guest (tai William Morris) on todennäköisesti vanhan Hammondin isoisä. British Museumissa Dick tapaa myös entisen vaimonsa Claran. Heillä on kaksi yhteistä lasta. Ero on tullut toisen miehen tähden. Nyt Clara ja Dick olisivat valmiit palaamaan jälleen yhteen. 

Sillä aikaa kun Clara ja Dick selvittelevät asioitaan, Hammond kertoo Guestille yhteiskunnan rakenteista tai oikeastaan niiden puuttumisesta. On tapahtunut jokseenkin veretön vallankumous, vaikka kaikista väkivaltaisuuksista ei olekaan vältytty. Yhteiskunta rakentuu nyt anarkismin periaatteille: ei hallintoa, ei poliisia, ei rangaistusjärjestelmää. Useimmat rikokset ovat kadonneet yksityisomistuksen myötä. Jonkin verran väkivaltarikoksia tehdään pikaistuksissa, mutta rangaistusten sijaan tähdätään katumukseen ja anteeksiantoon.

Myös kolonialismista ja toisten kansojen riistämisestä on päästy eroon. Ilmeisesti on tapahtunut jonkinlainen maailmanvallankumous.

Hammond palaa vielä myös työntekoon. Työ on iloa, jokainen saa tehdä sitä, mihin hänellä on parhaat taipumukset. Hammond tuntee historian: hän päivittelee halpatuotantoa, menneisyyden “karmeaa välttämättömyyttä”, sitä että valmistettiin tuotteita, joita kukaan ei oikeastaan tarvinnut tai edes halunnut. 

"Laatu!" huudahti vanhus kärttyisästi, sillä hän oli tulistunut jouduttuaan keskeytetyksi tarinansa kertomisessa, "kuinka ihmeessä he olisivat kiinnittäneet huomionsa sellaisiin sivuseikkoihin kuin myymiensä tuotteiden laatuun? Parhaat niistä olivat alhaista keskitasoa, huonoimmat selvästikin toivotun lopputuloksen keinotekoisia korvikkeita. Kukaan ei olisi sietänyt niitä, jos olisivat vain voineet saada muuta. Oli tuon ajan tyypillinen kieroutuma, että tuotteet tehtiin myytäväksi, ei käytettäväksi.

Guest lyöttäytyy myös mukaan Dickin ja Claran retkelle Thamesin yläjuoksulle. Dick ja Clara ovat menossa avuksi heinänkorjuuseen. Matkalla tutustutaan uusiin ihmisiin, muun muassa kärttyisään vanhukseen, jonka mielestä yhteiskunta ei ole muuttunut parempaan suuntaan. Tällaisia ihmisiä nimitetään "nurisijoiksi". Dick toteaa, että joskus muinoin heitä oli vaivaksi asti. Kuvaavaa on, että "nurisija" aivan aluksi moittii säätilan. Kaikkia ei voi aina miellyttää, joitakuita ei koskaan. 

Nurisijan lapsenlapsi, viehättävä Ellen, johon Guest taitaa vähän ihastua, vaikuttaa aavistavan, että Guest on tullut menneisyydestä.

Kesken kirkossa järjestettävän heinänkorjuujoukon juhla-aterian Guest katoaa näkyvistä. Pian hän herää kotonaan Hammersmithissa. Oliko hänen matkansa tulevaisuuteen vain uni tai ennenäky?

Tällaisen utopian anti ei ole siinä, että se esittelisi toteuttamiskelpoisen mallin. Se kuitenkin rohkaisee kyseenalaistamaan totuuksia, joita pidämme lähes luonnonlakeina. Maailma voisi toimia myös toisin ja sen täytyykin, jos ihminen haluaa säilyttää paikkansa universumissa. 

Minua viehätti esimerkiksi Morrisin ajatus siitä, että ihmiskunta voi olla käyttämättä sen ulottuvilla olevaa teknologiaa ja tietoisesti luopua jo käytössä olevasta. Väistämättä mieleen tuli tekoäly. Onko todella niin, että koska se on kehitetty, sitä on käytettävä ihan kaikkeen? Voiko päätöksiä tehdä myös muun kuin taloudellisen hyödyn vuoksi?

Romaanin liitteenä on William Morrisin napakka esittely sosialismista, essee nimeltä Mitä sosialistit haluavat?

Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on aina kelpo suomennoksen merkki. Sutinen on myös varustanut romaanin valaisevilla taustaviitteillä. Esipuhe ei sen sijaan varmaankaan herätä Sutisessa ylpeyttä. Siinä oli kyllä paljon hyödyllistä tietoa, mutta kieliasun lopputarkistus oli jäänyt tekemättä: osa lauseista vaikutti sanatarkalta käännökseltä jostain englanninkielisestä alkutekstistä.

William Morris, Huomispäivän uutisia. Savukeidas 2008. Englanninkielisestä alkuteoksesta News from Nowhere (1890) suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Kansi: Pekka Saari. 356 s.

Béatrix Beck: Léon Morin, prêtre

En edeltä käsin tiennyt juuri mitään kirjailija Béatrix Beckistä (1914–2008) tai hänen romaanistaan Léon Morin, prêtre. Otin kirjan luettavakseni, koska se oli voittanut Goncourt-palkinnon vuonna 1952. Näistä vanhemmista voittajakirjoista ei likimainkaan aina saa suurta lukunautintoa, mutta useimmiten ne ovat tällaiselle historiasta innostuvalle lukijalle kuitenkin tarjonneet kurkistusreiän ilmestymisajankohtansa henkiseen ilmapiiriin ja asenteisiin.

Léon Morin, prêtre osoittautui kultakimpaleeksi. Kirja tuntui hämmästyttävän tuoreelta; sen omaelämäkerrallisuus sopi hyvin nykyiseen autofiktiotrendiin. Romaanin viehätys perustuu kertojanäänen peittelemättömään avoimuuteen: tämä kirja ei pelkää ajatuksia eikä tunteita. Kirja on myös hauska, täynnä koomisia huomioita, vaikka sen kuvaamaan aikaan – Ranskan saksalaismiehitykseen ja siitä vapautumiseen – sisältyikin myös paljon kärsimystä ja ahdistusta.

Romaanissa on mukana myös rakkaustarina minun makuuni. En oikein siedä siirappia. Jostain syystä liikutun eniten rakkaustarinoista, jotka jäävät vaille täyttymystään – joissa velvollisuus voittaa hullaantumisen.

Romaanin esipuheesta sain tietää, että Léon Morin, prêtre on kolmas osa Béatrix Beckin viisiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanisarjasta. Tässä kolmannessa osassa sen päähenkilö ja minäkertoja, Barny Aronovitch, on 25-vuotias leskiäiti. Hän työskentelee postitoimistossa. Hänen juutalainen aviomiehensä on kuollut sodassa, luultavasti oman käden kautta. Viisivuotiaan France-tyttärensä Barny on vastarintaliikkeen kustannuksella sijoittanut turvaan erääseen maanviljelijäperheeseen siltä varalta, että tulee itse pidätetyksi juutalais- ja kommunistiyhteyksiensä takia. Kotikylän ovat miehittäneet ensin italialaiset ja sitten saksalaiset. Barny toteaa usein pelkäävänsä.

Romaani etenee lyhyehköinä episodeina Barnyn elämästä ilman sen kummempaa juonta. Vuoropuhelua on paljon, joten kirja on joutuisa luettava.

Varsin yllättävästi – kun kyseessä on 1950-luvulla ilmestynyt ja suuren kirjallisuuspalkinnon voittanut teos – Barny kertoo peittelemättä ihastumisestaan Sabineen, nuoreen juutalaisnaiseen. Ajatus naisten välisestä rakkaudesta ei pelästytä häntä tai aiheuta epämukavuutta. Hän pohtii raikkaalla tavalla lesborakkautta ja fyysisen rakkauden termistöä – omistamista ja antautumista – joilla naiset ovat naamioineet halunsa tyydyttämisen uhrautumiseksi.

Myöhemmin Barny ottaa tyttärensä vähäksi aikaa luoksensa asumaan. Käy näet ilmi, että lasta on maalaistalossa lyöty ja talon 19-vuotias tytär on työntänyt kielensä lapsen suuhun. France-tyttären kaveri vie tämän kirkkoon, jossa tyttö nopeasti omaksuu kristillisiä oppeja, jotka pikkutytön lausumina kuulostavat hieman koomisilta. Myöhemmin uudessa hoitopaikassa France oppii vihaamaan juutalaisia, Jumalan murhaajia.

Barnyn oma suhtautuminen uskontoon on aluksi kielteinen tai ainakin välinpitämätön. Kun eräs hänen juutalainen ystävänsä oli tullut raskaaksi ja ilmoittanut suunnittelevansa aborttia, Barny kuitenkin vastusti sitä. Ei mistään hengellisestä syystä, vaan siksi, että mahdollinen lahjakkuus saattaisi mennä hukkaan.

On peut envisager avec sérénité l'assasinat d'un médiocre. Mais s'il agit de l'inconnu à naître, prince de tous les possibles, le risque devient effrayant.

Keskinkertaisuuden murhaamista voi tarkastella tyynesti. Mutta jos kyse on tuntemattomasta syntymättömästä ihmisestä, kaikkien mahdollisuuksien ruhtinaasta, riskistä tulee kauhistuttava.

Suhteensa metafyysisiin kysymyksiin Barny pukee vertauksen muotoon: uskovaiset ja heidän pappinsa elivät setelirahalla, jonka arvo perustui sopimuksiin – hän itse puolestaan kaipasi aitoa kultaa.

Olisin halunnut kertoa heille, mitä ajattelin. Mieleeni välähti huvittava ajatus: mikään ei olisi helpompaa. Astuisin rippituoliin ikään kuin tunnustamaan syntini ja vuodattaisin eliksiirini kirkolliseen korvaan.

Näin Barny tutustuu kirjan nimessä mainittuun Léon Moriniin, suunnilleen itsensä ikäiseen katoliseen pappiin. Barny kertoo Morinille rippituolissa tulleensa vihollisena ja ettei usko Jumalaan. Morin ei häkelly, tuntuu jopa hieman kiinnostuvan ja alkaa kysymyksillään etsiä yhteistä eettistä pohjaa, jolle rakentaa: onko Barny varma ettei usko Jumalaan? Rukoileeko hän koskaan? Valehteleeko? Onko hän koskaan varastanut? Asettaako hän toisen itsensä edelle? (Ainoastaan tyttäreni, Barny vastaa.)

Ripin lopuksi Morin antaa Barnylle synninpäästön ja yksinkertaisen katumusharjoituksen: Barnyn on ennen poistumistaan kirkosta polvistuttava sen lattialle ja lausuttava itse keksimänsä rukous.

- Koska en ole uskovainen, tämä valerukous olisi vain pilkkaa.
- Meidän rukouksemme ovat aina pilkkaa. Niiden ja niiden kohteen välillä on niin suuri epäsuhta.
- Mutta kun ihminen, joka ne sanoo, ottaa ne vakavasti, kun hän uskoo niihin...
- Kuka sanoo, ettei yrittäminen olisi yhtä arvokasta kuin usko.
- Minulla ei ole itsesyytöksiä.
- Toivon todella niin. Juudaksella oli itsesyytöksiä; siksi hän hirttäytyi. Meiltä odotetaan katumusta, se on itsesyytösten vastakohta.
- Voisin tuntea katumusta vain jos olisin valinnut kristillisen moraalin ohjaavaksi periaatteeksi.
- Vaikka ette olisikaan valinnut kristillistä moraalia ohjaavaksi periaatteeksi, elätte kristityssä maailmassa. Tiedätte milloin rikotte kollektiivista omaatuntoa vastaan. Oletteko aina hyvin tyytyväinen itseenne?
- En. Mutta toimintatapani määräytyy perinnöllisyyden, kehoni ja olosuhteiden mukaan.
- Olette siis robotti, niinkö? Painakaa päänne, jotta voin antaa teille synninpäästön.
Tottelin sanoen:
- Minua on helppo vetää nenästä, eikö totta?
- Kohtalaisen, vastasi Morin häiriintymättä.

Morin lupaa antaa Barnylle luettavaa, jos tämä tulee hakemaan sitä häneltä. Barny sanoo pääsevänsä vain iltaisin, koska arvelee, ettei pappi uskalla ottaa illalla vastaan naisvierasta. Hätkähtämättä Morin sopii tapaamisajan illalle.

Edellä lainattu keskustelu antaa viitteen myös Barnyn ja Morinin tulevista tapaamisista. Molemmat nauttivat erimielisyydestä eivätkä pelkää ajatella tottumuksista poikkeavasti. Heidän keskustelunsa ovat nautittavaa luettavaa, vaikka ei jakaisikaan heidän hengellisiä näkemyksiään.

Barny siis menee Morinin puheille, vaikka epäilee papin tarkoitusperiä – voisiko niissä ehkä olla jotain seksuaalista? Hän alkaa lainata Morinilta uskonnollista kirjallisuutta, jota sitten lukee yökaudet. Pari kertaa viikossa toistuvista vierailuista tulee rutiinia. Morinin seurassa Barny ei tunne pelkoa lähentelystä eikä käännyttämisestä. Morinille Barny uskaltaa tunnustaa myös rakastuneensa toiseen naiseen.

Aika pian Barnylle käy selväksi, että hänen on käännyttävä takaisin katoliseksi. Morin kehottaa häntä harkitsemaan, ennen kuin tekee koko elämää koskevan päätöksen. "Kyse ei ole päätöksestä", Barny vastaa. "Minulla ei ole valinnanvaraa."

Usko vie Barnyn äärimmäisyyksiin. Hän käy messussa joka päivä. Morin seuraa tätä sivusta hieman huvittuneena.

- Tosi kristitty ei ole noin kiinnostunut pelastuksestaan tai pyhityksestään. Ne ovat Jumalan asia.

- Mistä tämä teidän tosi kristittynne sitten on kiinnostunut?

- Muista ihmisistä.

- Luin sen todellakin Pyhältä Paavalilta: mikään mitä teen, mitä voisin tehdä, ei ole otollista Jumalalle, koska minussa ei ole hiukkaakaan rakkautta.

- Se tulee kyllä, Morin vastasi.

Barnylle selviää myöhemmin, että monet hänen tuntemansa naiset käyvät Morinin luona. Vasta katsoessaan pappia toisten naisten silmin Barny ymmärtää, että Morin on hyvin kaunis mies.

Myös Barnyn ystävyyttä näihin työpaikkansa naisiin selvitellään romaanissa. Christine Sangredinista tulee Barnyn hyvä ystävä, vaikka he aluksi suhtautuvatkin toisiinsa vihamielisesti. Christine on saksalaisten myötäilijä. Barny ei voi ymmärtää, kuinka Christine voi kristittynä hyväksyä toisten ihmisten epäinhimillisen kohtelun ja siitä hyötymisen.

Työpaikan hieman yksinkertainen Arlette aikoo vietellä Morinin – luonnollisesti onnistumatta. Myös Christine Sangredinin ystävätär Marion on varma siitä, että saa Morinin vietellyksi. Naisten aikeet on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että useimmat nuoret miehet olivat sodassa.

Eräänä aamuna saksalaiset vihdoin ovat poistuneet. Likaiset ja laihat vastarintamiehet – maquisardit – palaavat laulaen. Heidän tuloaan juhlistamaan ripustetaan valkoisia, punaisia ja sinisiä vaatteita patsaiden päälle. Ihmiset kaivavat varastoistaan esiin trikolorin värisiä asusteita. Raa’at kostotoimet suunnataan saksalaisten myötäilijöihin.

Myös Christine Sangredin pelkää tulevansa ammutuksi. Kun Barny ei pue trikolorin värejä ylleen, Christine aavistaa, että Barny näin yrittää suojella Christineä: että Christine ei olisi ainoa. Tämän takia Christine ostaa Barnylle trikolorin väristä kangasta. Tämä "luonnostaan ilkeän ihmisen" hyvyys täyttää Barnyn uskonnollisella kunnioituksella. "Se oli merkki armosta ja hengellisestä voitosta."

Myös amerikkalaiset saapuvat "raikkaina kuin turistit", ja heiltä kerjätään tupakkaa, elintarvikkeita ja suklaata, vaikka sanomalehdet kehottavat pidättyväisyyteen tässä asiassa. Hakiessaan tyttärensä lopullisesti kotiin uudesta suojapaikasta, Barny saa apua kahdelta amerikkalaissotilaalta, joista toinen olettaa saavansa korvauksen vaivoistaan vuoteessa eikä millään tahdo ottaa Barnyn kieltäytymistä todesta. Barnyn kertojanäänen rehellisyys on jälleen silmiinpistävää: "Pahinta oli, että oma haluni oli vähintään yhtä raju kuin vastustajallani, suurella ja loistavalla ruskealla eläimellä."

Barny ei voi jättää tytärtään yksin iltaisin, joten Morin alkaa vierailla Barnyn kotona. Keskustelut muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Morin kertoo elämänvaiheistaan ja lapsuudestaan. Barny näkee eroottisen unen papista ja ilmaisee vähän myöhemmin suoraan halunsa. Morin myöntää, että jos hän ei olisi katolinen pappi, hän menisi naimisiin Barnyn kanssa. "Kunpa kutsuisitte Jumalaa kuten kutsutte miestä", hän sanoi. "Sitä on rukous."

Kirjan lopussa Morin vaihtaa seurakuntaa. Barny lähtee Pariisiin.

Romaani on innoittanut peräti kaksi elokuvaa. Vuonna 1961 sai ensiesityksensä Jean-Pierre Melvillen ohjaama Léon Morin, prêtre (jota Suomessa on esitetty nimellä Kiusaus). Vuonna 2016 julkaistiin Nicolas Boukhrieffin ohjaama elokuva La confession.

Romaanissa on mukana pieni viittaus Suomeen. Léon Morin oli toiminut sota-aikana kappalaisena Suomessa ja kertoo liikkuneensa maassa hevoskyydillä. Léon Morinin hahmo perustuu pappiin, johon kirjailija Béatrix Beck tutustui Ranskan saksalaismiehityksen aikana. Tällä todellisella papilla ei ollut kosketusta Suomeen; hän oli toiminut sotilaspappina Norjassa.

Béatrix Beck, Léon Morin, prêtre. Gallimard 2020. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kansikuva: Eric Travers (otos kirjan pohjalta vuonna 2016 julkaistusta elokuvasta La confession). 215 s.

William Trevor: Elizabeth Alone

Aiemmista William Trevorin kirjojen esittelyistä blogissani on varmaan käynyt ilmi, että yksinäisyys on hänen henkilöidensä hallitseva piirre. Vaikka hän usein kuvaa erilaisia yhteisöjä – täysihoitoloita, hotelleja, uskonnollisia lahkoja – niissä mukana olevat ihmiset eivät pysty tai halua aitoon yhteyteen lähimmäistensä kanssa. Tässä vuonna 1973 ilmestyneessä romaanissaan Trevor on nostanut yksinäisyyden näkyviin myös romaanin nimeen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu Lontooseen ja erityisesti Cheltenham Streetin naistensairaalaan, sen potilaiden, hoitajien, lääkäreiden ja vierailijoiden keskuuteen. Sattuma on tuonut nämä ihmiset yhteen. Valittu miljöö kertoo, että kirjailija on halunnut keskittyä juuri naisten kokemuksiin ja ajatuksiin heidän elämänsä murrosvaiheessa. Varsinaista juonta ei ole, eikä sitä tule kaivanneeksikaan. Trevor luo jännitteitä paljastamalla tavallisten ihmisten sisäisen elämän ja sen omituisuudet.

Kirjan tapahtumat on ajoitettu harvinaisen tarkasti romaanin ilmestymisvuoden kevääseen. Täsmällisten päivämäärien lisäksi romaanissa mainitaan ajankohtaan sijoittuvia tapahtumia, esimerkiksi Muhammed Alin ja Joe Bugnerin nyrkkeilyottelu Las Vegasissa. Myös romaanissa mainitut kulttuurituotteet sitovat sen tarkkaan ajankohtaan: The Sweet -yhtyeen kappale Blockbuster on listaykkösenä ja Kellopeli Appelsiini pyörii elokuvateattereissa.

Romaani alkaa helmikuun 11:nnestä vuonna 1973. Silloin Elizabeth Aidallbery, 41, kirjautuu naistensairaalaan kohdunpoistoa varten. Elizabeth on hiljattain eronnut kolmen tyttären äiti. Vanhin tyttäristä on 17-vuotias ja nuorin kahdeksan vanha.

Elizabeth on ollut naimisissa itseään kolmetoista vuotta vanhemman miehen kanssa. Mies oli ollut sivistynyt ja komea. Hän oli puhunut asiantuntevasti muinaisista kulttuureista, vienyt Elizabethin – 19-vuotiaan taidekoululaisen – oopperaan ja aterialle Ritziin. Kun mies kosi, Elizabeth ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Avioliiton aikana mies oli muuttunut. Hänestä oli tullut kylmä ja kriittinen. Lasten huono käytös oli aina Elizabethin syytä. Elizabethille oli käynyt vähitellen selväksi, että hän oli nainut oman isänsä kaltaisen miehen, etäisen ja tyytymättömän.

Yhdeksääntoista vuoteen hän ei ollut ilmaissut miehelleen, että "rakkauden fyysinen puoli" aviomiehen kanssa oli hänelle vastenmielistä. Hän arveli olevansa niitä naisia, jotka eivät voineet nauttia siitä. Sitten hän oli itselleenkin yllätykseksi heittäytynyt avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, joka osoitti, että hän oli väärässä. Suhde tosin kariutui mutta sen aikana Elizabeth oli ymmärtänyt, että hänen avioliittonsa oli lopussa. Elizabethin aviomies muutti Aberdeeniin, missä hän on aloittamassa uuden suhteen amerikkalaisen naisen kanssa.

Elizabethin vanhin tytär, 17-vuotias Joanna, on juuri liittymässä jonkinlaiseen hippi- tai new age -yhteisöön, joka pyrkii omavaraistalouteen ja irti kulutusyhteiskunnasta. Nuoremmat tytöt ovat kotona taloudenhoitajan, rouva Orvitskin, hoidossa.

Elizabethin lapsuudenystävä Henry haluaisi suhteeseen Elizabethin kanssa. Hän kosii Elizabethia mutta tämä kieltäytyy. Henry on rämpinyt erilaisissa epätyydyttävissä ammateissa. Hän on eronnut, alkoholisoitunut – William Trevorille tyypillinen hahmo, joka ei kykene aitoon kommunikaatioon vaan toimii omien idiosynkraattisten kaavojensa mukaan. Ulkonaisesti koomisen, itsekeskeisen hahmon herääminen itseymmärrykseen ja sen myötä syntynyt kyky nähdä itsensä toisten silmin johtaa tragediaan.

Myöhemmin Elizabeth ajattelee, että olisi varmaan joskus myöhemmin suostunut Henryn kosintaan, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin. Tämä valmius epätyydyttäviin ihmissuhteisiin yksinäisyyden lievittämiseksi toistuu useissa Trevorin teoksissa.

Elizabethin kanssa samalla naistensairaalan osastolla on kolme muuta naista, joiden elämään pääsemme tutustumaan perusteellisesti. Lily Druckerilla on takanaan useita keskenmenoja, joten häntä pidetään osastolla tarkkailussa varmuuden vuoksi, jotta nykyinen raskaus johtaisi synnytykseen asti. Lilyn aviomies Kenneth on kirjastovirkailija, jonka tahto tähän asti on ollut vahvasti hänen äitinsä taskussa. Äiti on pitänyt aviottoman äidin synnyttämää Lilyä huonona vaihtoehtona pojalleen. Äidin hallitseva persoona vie hapen ympäriltään. Kennethin isä vaikenee television äärellä. Lilyn sairaalassaolon aikana Kenneth on vihdoin valmis taistoon rakkautensa puolesta.

Kaikki muut osaston naiset ovat saapuneet kohdun poistoon. Sylvie Clapper on lähtöisin pikkurikollisuutta harjoittaneesta perheestä. Hän on katkaissut yhteyden perheeseensä mutta ryhtynyt suhteeseen – ehkä jonkinlaisen tuttuuden takia – irlantilaisen Declanin kanssa, joka niin ikään tekee pieniä rötöksiä. Sylvien vuoksi Declan kyllä pyrkii kuiville, mutta hänen "ystävänsä" Maloney, rahanlainaaja, pitää huolen, että saa omansa takaisin korkoineen tavalla tai toisella.

Neiti Samson on noin 60-vuotias täysihoitolan johtajatar. Hänen kasvoissaan on rumentava syntymämerkki, joka on haitannut hänen sosiaalista elämäänsä. Hän on löytänyt lohdun uskonnosta. Täysihoitolan asukkaatkin ovat kaikki "kirkon väkeä". Täysihoitolan edellinen johtaja, herra Ibbs, on testamentannut täysihoitolan neiti Samsonille. Neiti Samson on sairaalassa ankaran hengellisen ahdistuksen vallassa, sillä hän on löytänyt herra Ibbsin päiväkirjat ja lukenut ne. Kolme päivää ennen kuolemaansa herra Ibbs oli kirjoittanut päiväkirjaansa, ettei enää epäillyt: hän oli varma, että "Jumala ja kaikki muu" olivat myytti, jonka tarkoitus oli pitää ihmiset onnellisina.

Romaanin kerrontaan, joka keskittyy vuorollaan eri henkilöiden ajatuksiin ja muistoihin, tuovat vaihtelua naisten narkoosiunet, joiden surrealistiset tapahtumat paljastavat potilaiden salaiset toiveet ja pelot ja ilmaisevat näin totuuksia, jotka eivät vielä ole tulleet tietoisiksi tai joita potilaat eivät ole uskaltaneet itselleen myöntää.

Romaanin lopussa Elizabeth ja neiti Samson käyvät keskustelun, jossa neiti Samsonin uskonnollisuus tuntuu Elizabethista ahdistavalta eivätkä he täysin ymmärrä toisiaan. Loppujen lopuksi keskustelu kuitenkin auttaa Elizabethia kohtaamaan omat velvollisuutensa suhteessa lapsiinsa ja hyväksymään oman yksinäisyytensä.

Voiko mieskirjailija kirjoittaa uskottavasti naisista? Onko kyse kulttuurisesta – tai biologisesta, tai sosiaalisesta – omimisesta? Miehenä olen ehkä jäävi vastaamaan, mutta jos minulle olisi kerrottu, että tämän romaanin on kirjoittanut nainen, olisin uskonut ilman epäilyksen häivää. Ylipäätäänkin yritykset rajoittaa sitä, kuka saa kirjoittaa kenenkin näkökulmasta, ovat naurettavia. Fiktio on kuvittelun ja eläytymisen taidetta: halutessaan kirjailija voi mielikuvituksessaan pukeutua vaikka tontun nuttuun tai käärmeen nahkaan. 

William Trevor, Elizabeth Alone. Penguin Books 1988. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1973. Kansikuva: Guy Passey. 271 s.