perjantai 15. lokakuuta 2021

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Veijo Meri sanoi kerran, että Irmari Rantamalan Harhama-romaani on urotyönä verrattavissa siihen, että kävelisi Helsingistä Porvooseen takaperin. Samankaltaisesta urotyöstä on kyse myös tässä Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli -romaanissa. Täytyy ihailla – vaikka vastoin tahtoaankin – sitä, että kirjailija pakkomielteisen tinkimättömästi toteuttaa oman näkemyksensä piittaamatta vähääkään siitä, mitä kirjallisuudessa on pidetty luvallisena tai siitä, mitä mahdolliset lukijat teoksesta tuumaavat. Ei ole lainkaan yllättävää, että Kolmas konstaapeli julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mahtoiko O'Brien edes eläessään vakavasti etsiä sille kustantajaa?

Luvassa on siis todella erikoinen romaani. Se alkaa ryöstömurhasta, jonka nimetön minäkertoja tekee ystävänsä John Divneyn kanssa. Kun sanon nimetön, se tarkoittaa tässä sitä kirjaimellisesti. Romaanin kertoja unohtaa nimensä, mikä saattaa olla kätevää, sillä nimetöntä ei oikeastaan ole olemassa eikä häntä voi myöskään tuomita mistään rikoksesta. Toisaalta jos nimetön vaikkapa hirtetään murhasta, ei oikeastaan ole hirtetty ketään, ja mitään ei ole tapahtunut. No niin – O'Brienin hulluus iski blogin kirjoittajaan: tällaista pohdiskelua romaanissa tosiaan käydään. Tämä on kuin aikuisille suunnattu Liisa Ihmemaassa – arkipäivän logiikalla ei teoksen maailmassa pitkälle pötkitä.

John Divney väittää piilottaneensa ryöstösaaliin murhatun taloon ja lähettää kertojan hakemaan sitä sieltä. Talossa tapahtuu jotain kummallista, ja sen jälkeen tarinan mielipuolisuuden kierrokset vain kiristyvät. Kertoja tapaa murhatun miehen tämän talossa; mies vaikuttaa elävältä, vaikka kertoja on rusikoinut hänen päänsä mäsäksi lapiolla. Murhattu suhtautuu murhamieheen yllättävän suopeasti ja kertoo, että ryöstösaalis on poliisiasemalla, josta kertoja voi sen hakea.

Poliisiasemalla kertoja tapaa kaksi konstaapelia, joista toinen on poikkeuksellisen kiinnostunut polkupyöristä. Hän varastaa niitä, ja kun niistä tehdään katoamisilmoitus, hän sitten löytää ne ja ratkaisee rikokset. Erikoista on, että polkupyörien omistajat ovat osittain muuttuneet polkupyöriksi ja polkupyörät puolestaan osittain ihmisiksi. Toinen konstaapeli rakentaa taidokkaita lippaita, jotka mahtuvat aina toistensa sisään siten, että pienimmät ovat jo niin pieniä, ettei niitä voi nähdä edes suurennuslasilla.

Poliisien kanssa kertoja vierailee muun muassa iäisyydessä, joka sijaitsee maan alla ja sinne mennään hissillä. Iäisyydessä aine nimeltä omnium muuttuu miksi ihminen ikinä haluaa sen muuttuvan. Valitettavasti ihmisen pitää iäisyydestä pois tullessaan painaa täsmälleen saman verran kuin alas mennessään. Iäisyydestä ei siis voi tuoda mukanaan mitään.

Poliisit myös tietävät, että kertoja on murhaaja, joten hänen hirsipuutaan aletaan pystyttää. Kertojan sielu, nimeltään Joe, joka on tähän asti aina välillä kommentoinut kertojan ajatuksia ja välillä riidellyt tämän kanssa, sanoo tässä vaiheessa hyvästit ja katoaa jonnekin. Kertoja onnistuu kuitenkin pakenemaan – helposti, sillä häntä ei edes yritetä estää – ylikonstaapelin polkupyörällä, tai pikemminkin sen kanssa.

Kuinka voisin kuvailla moitteetonta mukavuuttani polkupyörän istuimella, meidän liittomme täydellisyyttä, suloista vastakaikua jota hän soi minulle runkonsa jokaisella osalla? Minusta tuntui että olin tuntenut hänet monia vuosia, ja että hän oli tuntenut minut, ja että me ymmärsimme toisiamme varauksetta. Hän liikehti allani notkean myötäelävästi ja eteni nopeasti ja ilmavasti löytäen aina tasaiset reitit kivisiltä teiltä, huojuen ja taipuen ja myötäillen taitavasti minun vaihtuvia asentojani; hän jopa sopeutti vasemman polkimensa minun puujalkani kömpelöön poljentaan.

Kertoja palaa murhatun miehen taloon. Siellä hän kohtaa kolmannen konstaapelin, joka on perustanut talon seinien sisään oman toimistonsa. Siis talon seinien sisään, ei talon sisään, tämänhän nyt ymmärtää lapsikin. Kolmas konstaapeli kertoo, että ryöstösaalis – reilu sata grammaa omniumia – on nyt kertojan omassa talossa.

Omassa talossaan kertoja tapaa rikostoverinsa Divneyn, ja lukijalle viimein selviää, mistä tässä kaikessa on ollut kyse. Sanotaan nyt, että kyseessä ei ole uni kuten Liisan seikkailuissa. Jokin metafyysisempi selitys on kyseessä. Divney ja kertoja lähtevät yhdessä poliiisiasemalle. Ja kaikki alkaa uudestaan...

Romaani tulvii mielipuolisia – mutta viihdyttäviä – pseudotieteellisiä teorioita. Suuri osa niistä on de Selby-nimisen filosofin ja fyysikon ajatuksia, joita kertoja on tutkinut julkaisutarkoituksessa. Romaanissa on pitkiä hullunkurisia alaviitteitä, jotka koskevat de Selbyn elämää ja teorioita. Romaania voi mainiosti lukea myös tieteen tai pikemminkin tiedekirjoittamisen parodiana. Ehkä tästä syystä suomenkielinen painos on julkaistu WSOY:n SciFi-sarjassa.

Mutta niin kuin edempänä sanoin, de Selby tarjoaa aitoa henkistä ravintoa, jos lukee objektiivisesti mitä luettavissa on. Teoksessaan Jokamiehen atlas hän käsittelee yksityiskohtaisesti läheisen menetystä, vanhuutta, rakkautta, syntiä, kuolemaa ja muita ihmiselon kohokohtia. Totta kyllä hän uhraa niille vain kuutisen riviä, mutta se johtuu hänen musertavasta väitteestään että ne ovat kaikki tyynni "tarpeettomia".

Parodiaa teos viljelee muutenkin yllin kyllin: sen tyylilaji vaihtelee salamannopeasti ja näistä tyylien sekoittumisista syntyy mainiota kielellistä leikkiä. Välillä myös sanojen merkitykset tuntuvat lipuvan vinksalleen. Suomentaja Kristiina Drews on tästä haastavasta urakasta selvinnyt kiitettävästi: suomennos ei missään vaiheessa vaikuttanut väkinäiseltä.

Kolmas konstaapeli -romaani oli maistuva välipala: kirjallinen leikki ja arvoitus, aivan kuin äkkimakea leivos. Kuitenkin vain välipala – tämän jälkeen kaipaa jotain arkiruokaa. Leipä se miehen tiellä pitää, vaikka joskus kävelisikin takaperin Helsingistä Porvooseen.

Flann O'Brien, Kolmas konstaapeli. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Third Policeman suomentanut Kristiina Drews. Päällys Heikki Kalliomaa. 252 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

torstai 14. lokakuuta 2021

H. E. Bates: The Song of the Wren

Luin kesällä H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise ja lupailin palaavani kirjailijan tuotantoon uudestaan. Nyt on aika lunastaa lupaus. Yllykkeenä toimi myös se, että Britanniassa on tässä kuussa alettu esittää Batesin romaaneihin perustuvaa uutta kuusiosaista The Larkins -televisiosarjaa. Se perustuu romaaneihin, jotka on suomeksi julkaistu nimellä Oi ihana toukokuu. Näihin romaaneihin pohjautuvaa varhaisempaa tv-sarjaa on Suomessakin esitetty useaan otteeseen. 

The Song of the Wren -kokoelmassa on viisi pituudeltaan vaihtelevaa novellia: pisimmässä on 55 sivua ja lyhimmässä vain kahdeksan. Tämä on viimeinen H. E. Batesin elinaikanaan julkaisema kaunokirjallinen teos. Se on yhä täynnä voimakasta luontotunnetta, ja kirjailijan psykologinen silmä on edelleen yhtä tarkka kuin nuorempanakin. Pientä väsymistä olen havaitsevinani siinä, että kirjailija ei ihan jaksa uskoa siihen, että novellissa vähemmän on yleensä enemmän. Kaksi pisintä novellia päättyy murhaan. Tällainen äärimmäinen väkivalta novellin lopussa on mielestäni dramaturginen ongelma. Se tuntuu siltä, kuin joku vinkkaisi sinut ensin sivummalle ja kuiskuttelisi korvaasi salaisuuden – ja sitten lopuksi karjaisisi viimeisen lauseen niin kovaa, että korvasi jäävät soimaan. Kaikki se, mikä teki kertomuksesta herkän ja poikkeuksellisen, karkaa mielestä.

Jonkinlainen yllätys tai asioiden kirkastuminen novellin lopussa on hyväksi, mutta näistä kahdesta pisimmästä novellista leikkaisin mielelläni pois pari viimeistä kappaletta. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni eikä siis novellin kirjoittamisen resepti. Minulle hieman vaimeampi novellin lopetus antaa suuremman tyydytyksen. Ehkä joku toinen pitää juuri tällaisista järkyttävistä lopuista. 

Kokoelman toinen novelli, The Dam, oli vähiten mieleeni. Parasta siinä on syksyisen Pohjois-Italian luonnon herkkä kuvailu. Juoni muodostuu kahden saksalaisnaisen, äidin ja tyttären, sekä englantilaisen playboyn kolmiodraamasta. Kaikki kolme henkilöä ovat kylmiä ja epämiellyttäviä. Heidän suhteensa, jossa viha ja rakkaus sekoittuvat, on kyllä onnistuneesti kuvattu.

Toiseksi viimeinen novelli, The Tiger Moth, kertoo sota-aikaan sijoittuvan tarinan vauhdilla etenevästä romanssista. Pommikoneen suunnistajan jokainen päivä saattoi olla viimeinen, ja maaseudulle evakkoon siirretyn opettajattaren mahdollisuudet miesseuraan olivat rajalliset. Mies tässä novellissa uskoo rakentavansa tulevaisuutta; nainen toistaa usein, että kyse on vain unesta. Tässä novellissa on lopussa minulle sopiva yllätys. Se paljastaa henkilöiden traagisen yksinäisyyden.

Irlantilainen novellikirjailija Frank O'Connor julkaisi pitämiensä luovan kirjoittamisen kurssien pohjalta kirjan The Lonely Voice (1962), jossa hän esimerkkien valossa pohtii juuri novellin teoriaa. Siinä O'Connor sanoo jotenkin siihen tapaan, että romaani sitoo henkilönsä ja lukijan yhteisöön ja yhteiskuntaan, kun taas novelli paljastaa henkilöidensä peruuttamattoman ja järkyttävän yksinäisyyden. H. E Batesin novelleihin tämä näkemys sopii täydellisesti.

Keskimmäinen novelli The Man Who Loved Squirrels on kokoelman pisin. Sen päähenkilö on 45-vuotias vanhapoika, joka on jatkanut kuolleen isänsä ammattia ja veistää aidaksia pienessä metsävajassa. Yksinäisessä työssään Spile Jackson on melkein unohtanut taidon puhua ihmisille. Hän juttelee lähes pelkästään oraville, joita metsässä on runsaasti. Jackson ruokkii oravia ja on antanut niille kaikille nimet. Työn katkaisee päivittäin hetkeksi Jacksonin vanha äitimuori, joka tuo pojalleen lounaan metsään. Kommunikointi äidin ja pojan välillä on lähes olematonta. Äiti huolehtii pienen perheen ostoksista ja pojan tienesteistä. 

Spile Jacksonin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä metsään ilmestyy työnhakumatkallaan harhaan kulkenut nuori nainen. Nainen alkaa vierailla Jacksonin luona metsävajalla – ehkä koska häntä huvittaa kiusoitella miestä, jolla ei ole minkäänlaisia naiskokemuksia; ehkä aidosta kiinnostuksesta; ehkä hyötyäkseen yksinkertaisesta miehestä. Joka tapauksessa Jackson alkaa tuoda naiselle rahaa äidin rahakätköstä, jotta nainen saa ostetuksi uusia vaatteita ja pikkutarvikkeita. Äidin ja pojan välit kiristyvät, kun poika alkaa viettää illatkin metsävajallaan ja kun rahaa alkaa kadota laatikosta äidin sängyn alta.

Eräänä päivänä nuori nainen sitten kertoo Jacksonille, että tarvitsee uuden talvitakin. Hän on ajatellut oravannahkaturkkia...

Kyseessä on siis vanhaakin vanhempi tarina: eroottisen houkutuksen takia mies luopuu jostain itselleen rakkaasta, arvokkaasta ja tärkeästä. Jääkö mies ikinä vaihtokaupassa voitolle? Saako hän tyydytyksen? Eipä niin. Simson ja Delila, Sinuhe ja Nefernefernefer.

Novellissa kuvataan erinomaisesti sitä, miten Spile Jackson kuuluu luontoon ja on tyytyväinen osa sitä ja miten hänen yrityksensä liittyä ihmisten yhteisöön johtaa murhenäytelmään ja yksinäisyyteen.

Novellikokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa on kummassakin sama päähenkilö, eksentrinen ja aivan ihastuttava ikääntynyt neiti Shuttleworth. Näissä kahdessa novellissa on samaa lempeää pikkuporvarillisuuden pilkkaa kuin Oi ihana toukokuu -sarjassa.

Ensimmäisessä, kokoelman niminovellissa The Song of the Wren vanhan neidin taloon tulee käymään mielipidetutkimuksen tekijä. Neiti on ollut juuri ruokkimassa lintuja erilaisilla voileivillä ja hämmentää tutkijan mielipiteillään lintujen ruokamieltymyksistä. Tutkijan kysymyksiin ajankohtaisista kysymyksistä neiti vastaa luontohavainnoilla. Poistuessaan tutkija pitää neiti Shuttleworthia hulluna eikä lainkaan huomaa ilkikurista yhteiskunta-analyysia, jota neidin vastauksiin on sisältynyt.

Kokoelman viimeisessä novellissa Oh! Sweeter than the Berry kylän pappi kutsuu itsensä kylään neiti Shuttleworthin luo. Neiti yllättää papin täsmällisillä raamattusitaateillaan. Pappi kysyy, kuuluuko neiti johonkin toiseen uskontokuntaan, sillä kirkossa häntä ei nähdä. Neiti vastaa:

'Naturally. The faith of the sun, the sky, the moon, the earth and the waters under the earth. The fish, the butterflies, the foxes that have no holes and all the fowls of the air. "And small fowles maken melodie and slepen all the nicht with open eye".'

'That last quotation is surely not Biblical?'

'Not on your nelly. Chaucer. Great man Chaucer. So rich and earthy. I always thought I wouldn't have minded being Chaucer's lady-friend.' Miss Shuttleworth helped herself to another glass of elderberry, took a sublime swig at it and belched ever so slightly.

Lopulta pappi lähtee pois mieleltään ja ruumiiltaan järkytettynä. Neiti Shuttleworth on tarjoillut niin auliisti omatekoisia viinejään, että horjahteleva pappi päätyy lopulta polvirukoukseen tien varteen neiti Shuttleworthin sielun pelastukseksi.

Hurmaavasta neiti Shuttleworthista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Täytyy pitää silmät auki. Ehkä H. E. Bates on kirjoittanut hänestä muissakin kertomuksissaan.

H. E. Bates, The Song of the Wren. Penguin Books 1985.  Teos ilmestyi alun perin vuonna 1972. Kansikuva Anne Meisel. 128 s.

----------------------

The Man Who Loved Squirrels -novellin päähenkilö on päätoiminen puunhakkaaja ja aidastentekijä. Novellin kuvaamana aikana tämä ammatti oli jo katoamassa. Nykyään sitä luultavasti ei enää ole. Aidatkin tehdään enimmäkseen metallista tai sahatavarasta.

Siispä tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.

tiistai 12. lokakuuta 2021

Philip Roth: Jokamies

Jokamies on romaani kuolemanpelosta ja sen – aioin kirjoittaa voittamisesta, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kysymys, ei oikein edes hyväksymisestä, ehkä kuolemaan alistumisesta. Kuolema voittaa, ajattelimme me siitä mitä hyvänsä. Minusta tuntuu, että tämä romaani avautuu parhaiten niille, jotka ovat lähempänä sadan vuoden ikää kuin syntymäänsä ja jotka eivät elättele toiveita tuonpuoleisesta. 

Jos olet aiemmin lukenut Philip Rothin romaaneita etkä ole oikein pitänyt hänen hieman hysteerisestä, paikoin ilkeästä ja hyökkäävästä tyylistään, suosittelen kokeilemaan vielä tätä romaania. Roth ei ole yhdessäkään aiemmin lukemassani romaanissa kirjoittanut näin ymmärtäväisesti, kauniisti ja lempeästi.

Romaani alkaa päähenkilön hautajaisista, joissa puhuvat vainajan tytär ja veli. Omituista kyllä he eivät juurikaan puhu siitä, millainen ihminen vainaja oli. Tytär puhuu juutalaisten hautausmaasta ja veli isästään, kaikkien rakastamasta jalokivi- ja kellokauppiaasta. Lukijalle herää kysymyksiä: oliko vainaja niin mitätön ihminen, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa? Oliko hän niin vastenmielinen, ettei hautajaisissa olisi sopivaa kertoa hänestä? Vai oliko hän niin rakas, ettei hänestä pystynyt puhumaan luhistumatta?

Vainaja, kirjan päähenkilö, jokamies, jota ei kertaakaan nimetä, pääsee ääneen hautajaisten jälkeen. Kerronta etenee hän-muodossa ja pitäytyy päähenkilön havaintoihin ja ajatuksiin. Kuolema on kulkenut päähenkilön rinnalla koko hänen elämänsä ajan siitä lähtien, kun hän lapsuuden kesälomapaikassa näki, miten hukkunutta merimiestä kiskottiin rannalle. Nyt kun hän on seitsemissäkymmenissä, kuolema on astunut lähemmäksi terveyden heikkenemisen ja jokavuotisiksi tulleiden leikkaushoitojen takia. Kaulavaltimon leikkauksessa kuolema hänet lopulta korjaa pois.

Hän ei ollut enää ja astui olemassaolosta vapautettuna ei-minnekään edes tietämättä sitä. Juuri niin kuin oli pelännyt alusta asti.

Päähenkilö on pitänyt itseään hyvin tavallisena ihmisenä. Hän tietää, että häntä on nuorena pidetty tylsimyksenä – niin hän on tehnyt itsekin. Hän on luonut uransa mainostoimiston graafikkona, vaikka on samalla elätellyt unelmia taidemaalarin työstä. Hän on ollut kolme kertaa naimisissa. Eros on se jumala, jonka avulla hän on yrittänyt taistella Thanatosta, kuoleman jumalaa, ja elämän arkipäiväisyyttä vastaan. Särkyneet avioliitot ovat aiheuttaneet itsesyytöksiä, joiden kanssa hän on koettanut elää selittämällä, että kaikki on ollut vain tavallista elämää.

Hän ei väittänyt olevansa poikkeuksellinen. Vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä. Ja vakuuttunut siitä, että hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan.

Kahdesta avioliitosta hänellä on lapsia, joista vain nuorimmalle, tyttärelle, hän on omasta mielestään saanut olla se rakastava isä, joka on halunnut olla. Vanhemmat lapset, kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta, jäivät riitaisessa avioerossa äidilleen, ja päähenkilö tuntee, etteivät pojat koskaan ole päässeet yli katkeruudestaan. Hän uskoo, että pojat tulevat olemaan iloisia hänen kuolemastaan. Lukija tietää jo tässä vaiheessa, että näin ei ole. Ainoa, joka itkee hallitsemattomasti päähenkilön hautajaisissa, on toinen hänen pojistaan.

Koko elämänsä päähenkilö on tuntenut riittämättömyyttä. Täydellinen isä ja veli ovat olleet vertailukohtina, joiden tasolle hän ei koskaan tunne yltäneensä.

Lukiessani ajattelin, että Philip Rothilla ei tätä romaania rakentaessaan ole ollut mielessä keskiaikainen Jokamies-moraliteetti vaan Shakespeare. Kuolleen isän asettamat vaatimukset toivat mieleen Hamletin; kolme lasta, joista nuorin on rakkain, veivät ajatukseni Kuningas Leariin. Hamlet-yhteys vahvistui aivan romaanin lopussa, kun päähenkilö päätyy hautausmaalle, jonne hänen vanhempansa on haudattu – ja hänet itsensäkin muutaman päivän päästä haudataan. Siellä hän antautuu pitkään keskusteluun haudankaivajan kanssa. 

Haudankaivajan konkreettinen, käytännöllinen ja samalla arvostava suhtautuminen työhönsä ja hautausmaalle haudattuihin ihmisiin rauhoittaa päähenkilön kuolemanpelon. Päähenkilö on kiitollinen, ja hänestä tuntuu, ettei hän enää halua lähteä hautausmaalta minnekään.

"Niin, mutta haluaisin antaa jotakin teille ja pojallenne. Isäni sanoi aina: 'On parasta antaa, kun käsi on vielä lämmin.'" Hän sujautti miehelle kaksi viisikymppistä, ja kun haudankaivajan suuri, karkea kämmen sulkeutui setelien ympärille, hän katsoi tarkkaan ystävällisiä, uurteisia kasvoja ja kuoppaista ihoa, tuota viiksekästä mustaa miestä, joka ehkä joskus lähiaikoina kaivaisi hänelle maahan niin tasapohjaisen kuopan, että siihen voisi panna vaikka sängyn.

Kun lautturillekin on jo maksettu, on aika lähteä matkaan. 

Philip Roth kuoli vuonna 2018. Hän oli syntynyt – kuten Jokamies-romaanin nimeämätön päähenkilökin - vuonna 1933 juutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Roth on ollut kirjailijana varsin arvostettu. Hänet nostettiin aikanaan toistuvasti esiin Nobel-veikkailuissa. Roth oli myös epätavallisen huolissaan jälkimaineestaan ja pyrki vaikuttamaan kirjallisia palkintoja jakaviin lautakuntiin sekä elämäkertojen kirjoittajiin. Blake Baileyn tänä vuonna ilmestynyttä laajaa elämäkertaa kirjailijasta on moitittu siitä, että Bailey siinä hyväksyy liian kritiikittömästi Rothin oman näkemyksen muun muassa avioliitoistaan ja -eroistaan. Rothin entinen vaimo Claire Bloom on nimittäin syyttänyt Rothia suoranaisesta naisvihasta.

Olen aivan varma, että Roth avioerojensa myrskyissä ja myrkyissä kirjoitti romaaneihinsa todella ilkeitä kuvauksia naisista ja niissä on myös inhoa koko sukupuolta kohtaan. Tässä Jokamies-romaanissa on kuitenkin mielestäni selvä pyrkimys tasapainoisempaan ihmiskuvaan. Naisvihamielisyyttä en siitä löytänyt suurennuslasillakaan. Yleensäkin on viisaampaa lukea kirjoja kuin kirjailijan muualla esittämiä mielipiteitä. Kirjailija voi myös muuttua uransa aikana. Kirjailijan elämäntavatkin voidaan jättää omaan arvoonsa. 

D. H. Lawrence kirjoitti: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen. Kriitikon oikea tehtävä on pelastaa kertomus taiteilijalta, joka sen loi."

Philip Roth, Jokamies. WSOY 2007. Englanninkielisestä alkuteoksesta Everyman (2006) suomentanut Arto Schroderus. 206 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Georges Simenon: 45° à l'ombre

Georges Simenon käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri kirjailijanimeä. Romaanin 45° à l'ombre (45 astetta varjossa) kirjoittajaksi on alun perin merkitty Georges Sim. Tällä nimellä Simenon uransa alkuaikoina julkaisi useita romaaneja, jotka nykyisin luokitellaan hänen "kovien romaaniensa" ryhmään ja erotetaan näin hänen poliisi- ja rikosromaaneistaan. Simenonin "kovat romaanit" pyrkivät kuvaamaan ja ymmärtämään henkilöidensä käyttäytymisen psykologisia vaikuttimia, eivätkä ne mielestäni siinä suhteessa poikkea kovin paljon hänen rikosromaaneistaan tai vaikkapa komisario Maigret'n tutkimuksista. Rikosta näissä "kovissa romaaneissa" ei tosin aina ole lainkaan tai se ei ole niissä keskeisessä osassa: se on pikemminkin seuraus kuin lähtökohta.

Kirjailijanimen vaihtamisella Simenon mahdollisesti pyrki antamaan lukijoilleen viestin siitä, millaista romaania kulloinkin saattoi odottaa. Toisaalta kun Simenon saattoi saman vuoden aikana helposti julkaista puolen tusinaa romaaneja, hän esti kirjailijanimen vaihtamisella sen tilanteen, että olisi kilpaillut markkinoilla itsensä kanssa – jos siis ostajasta alkoi tuntua, että ei kai sitä nyt aina voi vain Simenonin romaaneita hankkia.

45° à l'ombre kertoo Ranskan Bordeaux'n ja Kongon Matadin väliä liikennöivän Aquitaine-laivan yhdestä matkasta Afrikasta Eurooppaan. Kirjan nimi viittaa helteeseen, joka piinaa matkustajia suurimman osan matkasta. Tässä – kuten useissa Simenonin romaaneissa – sää vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen: se korostaa joitakin ihmisten ominaisuuksia ja vaimentaa toisia.

Ensimmäisessä luvussa Simenon hyvin taloudellisesti kuvaa romaanin päähenkilöt ja laivan ilmapiirin. Laiva muodostaa pienoisyhteiskunnan, jonka luokkarajat ovat harvinaisen selvät: ensimmäisellä, toisella ja kolmannella luokalla on omat hyttinsä, ravintolansa ja kävelykantensa. Suurin osa romaanista koetaan laivan lääkärin, Donadieun, kautta. Donadieulla on poikkeuksellinen näköala eri luokkiin, sillä hän vastaa kaikkien matkustajien terveydenhuollosta. Hän on noin nelikymmenvuotias, syrjässä pysyttelevä ihmisten tarkkailija. Hytissään hän lukee Conradia – jonka Marlowia hän hieman muistuttaa – ja turruttaa empatiansa jokailtaisella oopiumannoksella.

Donadieu on havainnut, että matkan alku usein määrää sen, millainen tunnelma aluksessa tulee koko matkan ajan olemaan. Nyt matka alkaa kehnosti. Helle ja kosteus tekevät ihmiset ärtyisiksi. Laiva on lisäksi alkumatkasta saanut pari pohjakosketusta. Vuotojen takia pumppuja joudutaan käyttämään lähes koko ajan, ja juomavettä joudutaan helteestä huolimatta säännöstelemään.

Donadieulla on suuri tarve ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. Hän on nuoresta pitäen uskonut pystyvänsä erottamaan ihmisistä ne, joiden elämä on tuhoutumassa. Vapaan tahdon ongelma piinaa häntä: onko ihmisen kohtaloa mahdollista muuttaa. Tämän romaanin keskeinen juoni muodostuu hänen yrityksestään vaikuttaa yhden mielestään tuhoon tuomitun ihmisen kohtaloon. Hän yrittää leikkiä Isä Jumalaa, kuten hän itsekin hieman huvittuneena ajattelee.

Useisiin ensimmäisen luokan matkustajiin tutustumme nimeltä. Bassot'n pariskunnan mies on lääkäri, jonka mielenterveys on siirtomaatyössä luhistunut. Levottoman käytöksensä takia hän joutuu osaksi matkaa lukkojen taakse. Rouva Bassot huvittelee sillä aikaa siirtomaa-armeijan upseerien kanssa, kuten hänen kerrotaan tehneen jo Afrikassakin. 

Herra Lachaux on valtavan maaomaisuuden siirtomaissa hankkinut öykkäri, joka tuon tuosta uhkailee laivan miehistöä valituksilla. Hänen huhutaan kohdelleen alkuasukkaita säälimättömästi ja julmasti, surmanneen henkilökohtaisesti jopa satoja ihmisiä. 

Dassonvillen pariskunnan mies on työasioihinsa uppoutunut liikemies, joka liikeasioiden vuoksi jää pois laivasta jo Afrikan rannikolla. Rouva Dassonville lapsineen jatkaa Bordeaux'hon. Matkalla rouva Dassonville hakee vaihtelua laivan miesten, ensin purseri Neuvillen ja sitten herra Huret'n, seurasta.

Huret'n pariskunta on poikkeus ensimmäisen luokan matkustajien joukossa. Heillä on liput toiseen luokkaan, mutta laivan kapteeni ja lääkäri Donadieu siirtävät heidät ensimmäiseen luokkaan, koska pariskunnan vauva on vakavasti sairas. Masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova rouva Huret viettää lähes kaiken aikansa hytissä vauvan kanssa, mutta ailahtelevainen – yhtä aikaa ylpeä ja alemmuudentuntoinen – herra Huret käyttää hyväkseen ensimmäisen luokan palveluja täysin mitoin. Hän ajautuu pelivelkoihin, eikä hänellä ole rahaa myöskään baarilaskun maksamiseen. Lisäksi hän ryhtyy suhteeseen rouva Dassonvillen kanssa, joka katkaisee suhteen siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luokassa paljastuu, että Huret ei oikeastaan kuulu sinne. Kun herra Lachaux'n lompakko katoaa, Lachaux vaatii Huret'n hytin tutkimista. Herra Lachaux'lle, joka tehokkaasti urkkii ihmisten salaisuudet tietoonsa, on paljastunut Huret'n pariskunnan tilanne. Tyylilleen uskollisesti hän uhkaa valittavansa laivayhtiöön ja vaativansa rahansa takaisin ensimmäisen luokan lipustaan, koska samassa luokassa voi matkustaa toisen luokan lipullakin. 

Loukattu ja hylätty herra Huret ajautuu henkiseen kriisiin, ja juuri hänet lääkäri Donadieu siis päättää pelastaa ja muuttaa miehen kohtalon. Se, miten tässä yrityksessä käy, paljastuu romaanin viimeisen sivun parissa viimeisessä kappaleessa, joissa kaikkitietävä kertoja lakonisesti toteaa keskeisten henkilöiden myöhemmät vaiheet. Myös herra Lachaux'n lompakon todennäköinen varas paljastetaan.

Toisen luokan matkustajia ei romaanissa juurikaan kuvata. Muutamia nousee esiin ensimmäisen ja toisen luokan matkustajien yhteisissä juhlissa, mutta heidän kuvauksensa ei mene ulkonäön kuvailua syvemmälle.

Miehistö järjestää ensimmäisen ja toisen luokan matkustajille tapahtumia, leikkejä ja pelejä, kun taas kolmannen luokan matkustajat on jätetty oman onnensa nojaan passiiviseen toimettomuuteen. Kolmannessa luokassa matkustaa "neekereitä" ja "keltaisia": iso joukko afrikkalaisia sekä kolmesataa vietnamilaista työläistä kotimatkalla Ranskan kautta. Vietnamilaisten joukossa kiertää vaikea ripuli, joka aiheuttaa useita kuolemantapauksia. Herra Lachaux uskoo, että kyseessä on keltakuume, josta lääkäri Donadieu ei uskalla kertoa matkustajille. Kolmannen luokan matkustajat ovat romaanissa läsnä vain satunnaisina ääninä. Yksikään ei nouse yksilönä esiin.

Kun muutamat ensimmäisen luokan matkustajat sattumalta saapuvat varhain aamulla järjestettyihin kuolleen vietnamilaisen hautajaisiin, he suhtautuvat tilaisuuteen kuin heidän huvituksekseen tarkoitettuun tapahtumaan.

Romaanin suljettu ihmislaboratorio pitää lukijan hyvin otteessaan loppuun saakka. Taas kerran saa huomata, että ihmiset – heidän ajatuksensa ja käytöksensä – ovat pohjattoman mielenkiintoisia. Jännitys syntyy erilaisten persoonallisuuksien törmäyksistä. Ei siinä kovin mutkikasta juonta kaivata.

Georges Simenon, 45° à l'ombre. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 19. Omnibus 2003. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1936. 88 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimessä on numero.

perjantai 8. lokakuuta 2021

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Eletään syksyä 2008. Investointiyhtiö Lehman Brothers on kaatunut ja kansainväliseksi riistäytynyt finanssikriisi on pahimmillaan. Lontoossa Finanssi- ja Kauppayhtiö FATCAn arvopaperistamisosaston seitsemän kvanttaria, kvantitatiivianalyytikkoa, tekevät kuumeisesti laskutoimituksia selvittääkseen, miten muuttunut tilanne voidaan parhaiten kääntää taloudelliseksi hyödyksi.

Tilanne ei ole aivan niin paha kuin aluksi näytti, sillä hallitusten on pakko tulla pankkien avuksi – veronmaksajien rahoilla. FATCAn vanhempi osakas Chief Ken toteaa: "Jos olen pankille velkaa 10 000 puntaa, olen pulassa. Mutta jos olen sille velkaa 10 miljoonaa puntaa, pankki on pulassa. Hah hah."

Serge Free on yksi FATCAn kvanttareista. Hän on kasvanut hippikommuunissa ja siirtynyt sitten opiskelemaan matematiikkaa Cambridgen yliopistoon. Hänen vanhempansa Doro ja Marcus ovat säilyttäneet ison osan nuoruuden idealismiaan, eikä Sergellä ole ollut rohkeutta kertoa vanhemmilleen, että hän on huikean palkan houkuttelemana siirtynyt vastapuolen leiriin. Väitöskirja on jäänyt jäähylle. Serge on ihastunut kvanttarikollegaansa, ukrainalaiseen Maroushkaan, mutta suhde ei oikein etene, sillä Maroushkalle kaikessa, myös ihmissuhteissa, on kyse suurimman taloudellisen edun tavoittelemisesta.

Pitkien vessakäyntien takia suomalaisella kvanttarilla, Timolla, arvellaan olevan eturauhasvaivoja, kunnes hänen luvattomasti omaan laskuun tekemänsä kaupat paljastuvat ja Timo saa lähteä. Kvanttarien invavessa on valonaran toiminnan keskus. Hetkellisessä rahapulassa myös Serge alkaa tehdä siellä kauppaa omaan laskuunsa ja onnistuukin lyhyessä ajassa kohottamaan käyttämänsä pankkitilin saldon yli miljoonaan puntaan. Invavessa vaikuttaa olevan myös salaisten seksitreffien tapahtumapaikka. Mustasukkainen Serge epäilee Maroushkaa – luultavasti aiheesta.

Serge ei ole aivan sinut sen kanssa, että kvanttarien puhtailta laskutoimituksilta näyttävät toimet aiheuttavat jossain inhimillistä kärsimystä, yritysten konkursseja ja työttömyyttä. 

Doro ja Marcus istuttivat häneen jonkin sitkeän, piikikkään rikkaruohon siemenen, joka on nyt juurtunut ja pistelee hänen sisällään. Hän ei tunne oloaan täysin mukavaksi näissä Cityn vaatteissa, tykkäsipä hän niiden tyylistä miten paljon tahansa, sen enempää kuin pystyi ottamaan omakseen kommuunin tärähtänyttä filosofiaa, riippumatta siitä, miten paljon hän vanhempiaan rakastaa.

Sergen vanhempi sisar, Clare, on alakoulun kutsumusopettaja heikon tulotason kaupunginosassa Doncasterissa. Perheen vanhimpana lapsena hän on omaksunut aimo annoksen vanhempiensa idealismia. Työ on haastavaa, sillä lasten maailmassa on paljon houkuttelevampia asioita kuin koulu.

Mutta hän näkee toisinaan heidän lapsellisuudessaan välähdyksen aikuisista, joiksi he aikanaan kasvavat – yhtenään pulassa, työttöminä, kaduilla notkumassa, ellei... Tuo "ellei" on syy, miksi hän edelleen jaksaa. 

Vanhemmat, Doro ja Marcus, ovat muuttaneet pois kommuunista jo aikaa sitten. He ovat nyt molemmat eläkkeellä. Marcus kirjoittaa edelleen marxilaista tutkimustaan. Doro on omistanut parikymmentä vuotta nuorimman lapsensa, Uulin, hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uulilla on Downin syndrooma. 

Me rakennamme elämämme muuttumattomuuksille, niille seikoille, joita emme pysty vaihtamaan, ja hän on rakentanut omansa Uulin ympärille.

Uuli haluaa itsenäistyä ja muuttaa omilleen palveluasuntoon. Tähän hän saa tukea sosiaalityöntekijältä ja sisareltaan Clarelta sekä isältään Marcukselta. Doron elämä sen sijaan ajautuu kriisiin. Hän joutuu miettimään, mitä hänen elämästään olisi voinut tulla ilman Uulia. Elämä tuntuu kuluneen hukkaan. Lastenkasvatuskin tuntuu menneen vikaan.

Hän on yrittänyt selittää solidaarisuutta ja luokkatietoisuutta, mutta nuo sanat eivät merkitse heille mitään. Itse kielikin on muuttunut. "Vallankumouksellinen" liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. "Kamppailua" on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia. He kuvittelevat keksineensä seksin. Hän oli tietysti itse samanlainen heidän iässään, ja se siinä onkin pahinta – he saavat hänet tuntemaan itsensä vanhaksi.

Uuli ei ole Doron biologinen lapsi. Uulin äiti häipyi kommuunista vähin äänin ja isästä oli vain arvailuja. Uulin hoito lankesi ikään kuin luonnostaan Doron tehtäväksi. Romaanissa käy ilmi, että kommuunin sitoutumattoman rakkauden periaate on sekoittanut myös muiden kommuunin lasten geenipakkaa yllättävillä tavoilla.

Romaanin henkilögalleria on laaja, siihen kuuluu ihmisiä pankki- ja yritysmaailmasta, koulusta ja kommuunin ajoilta, Lontoosta ja Doncasterista. Doron, Claren ja Sergen ajatuksiin lukija pääsee sisälle. Se, kenen näkökulma on kyseessä, osoitetaan jokaisen luvun otsikossa. Viimeisessä luvussa myös Marcus pääsee ääneen. Kirjan juoni on vielä paljon rönsyilevämpi kuin tämä mutkikas selvitykseni antaa ymmärtää. Tästä huolimatta romaani etenee nopeasti ja sen kiemuroissa pysyy helposti mukana.

Marcuksen terveyshuolia lukuun ottamatta loppuluku on sydämellisen onnellinen. Kaikki on käynyt parhain päin. Yksinäiset ovat löytäneet parin. Irtonaiset juonilangat sitaistaan kiinni. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa tällainen "he löysivät toisensa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" antaa lukijalle tunteen siitä, että sai sitä mitä tilasi. 

Romaani on hyväntuulinen ja hauska hymyilyttävällä mutta ei aivan ääneen naurattavalla tavalla. Kääntäjä on joutunut pistämään parastaan yrittäessään keksiä suomenkielisiä vastineita kommuunissa käytetyille hassuille sanoille, jotka syntyivät, kun liimakorvasta lapsena kärsinyt Clare kuuli sanat hieman väärin ja muut lapset omaksuivat ne sitten häneltä. Hämmästyneelle opettajalleen pikkuinen Clare julistaa kommuunin filosofiaa: "Opettaja, perhe on pariarkkinen rakennelma, jonka tarkoitus on etsauttaa naisten ahdistusta ja uuttaa heidät Domestoksen piiriin."

Kirjan kerronnan vetävyydestä todistaa sekin, että minun kaltaiseni taloustumpelo edes romaanin keston ajaksi kiinnostui ylimyynnistä, omistusoikeudettomasta ylimyynnistä, spread bettingistä, johdannaisista ja optioista.

Kirjan nimessä mainitut hamsterit karkaavat Clarelta koululuokassa ja tekevät pesän kirjahyllyn taakse. Hamstereiden poikasia sitten kirjassa jaetaan eteenpäin. Uuli haluaisi oikeastaan vauvan, mutta on valmis tyytymään hamsteriinkin.

Tästäpä muistinkin, että ollessani noin 13-vuotias oma lemmikkihamsterini karkasi. Kuvittelin sen joutuneen koiramme tai pölynimurin nielaisemaksi. Pitkän ajan – muistoissani parin kuukauden, joka tapauksessa useamman viikon – päästä hamsteri löytyi hyvässä kunnossa kirjoituspöytäni yhdestä laatikosta. Se oli syönyt vihkoja ja papereita, erityisesti valokuva-albumit olivat maistuneet. En vieläkään ymmärrä, mistä se oli saanut vettä. Oliko jokin hedelmä unohtunut minulta sen ulottuville vai tuliko avoimesta ikkunasta sadepisaroita? Paljonko sellainen aavikoiden otus vettä edes tarvitsee?

Olen täällä blogissa kirjoittanut aiemmin Marina Lewyckan romaanista We Are All Made of Glue, joka on suomennettu nimellä Meidät on kaikki tehty liimasta.

Marina Lewycka, Meklareita, hippejä, hamstereita. Sammakko 2015. Englanninkielisestä alkuteoksesta Various Pets Alive and Dead (2012) suomentanut Elina Koskelin. Ulkoasu Riikka Majanen. 387 s.

------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä.

Nälkää tässä kirjassa ei suoranaisesti nähdä. Sen kuvaama köyhyys on lähinnä suhteellista. Varsinkin, jos sitä verrataan siihen pankki- ja yritysmaailman tulotasoon, josta kirja niin ikään kertoo. 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Simon Gray: Enter a Fox

Simon Gray tuli tunnetuksi näytelmäkirjailijana, mutta vaikuttaa siltä, että hänen jälkimaineensa lepää päiväkirjanomaisten muistelmateosten varassa. Niitä hän kirjoitti kaiken kaikkiaan kahdeksan. Ensimmäinen muistelmakirja ilmestyi vuonna 1985 ja viimeinen julkaistiin vuonna 2008 heti kirjailijan kuoleman jälkeen. Tuohon muistelmien sarjaan sisältyy Smoking diaries -trilogia, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Ne molemmat pohjautuvat Grayn etelän lomamatkoilla käsin tekemiin muistiinpanoihin, joissa Gray hyvin vapaamuotoisesti ja ajassa edestakaisin hypähdellen kertoo elämästään ja urastaan. Mukana on runsaasti teatterimaailmaan sijoittuvia anekdootteja.Tärkeässä osassa on myös runous, sillä Graylla oli tapana lomamatkoilleen ottaa luettavaksi mukaan ainakin yksi runoantologia. 

Grayn muistelmat kutkuttavat huumorintajuani. Mieleeni on noista aiemmin luetuista jäänyt esimerkiksi sellainen tapaus, jossa Gray melko laajasti analysoi erään kirjoittamansa näytelmän tuotantoprosessia ja kertoo närkästyneesti, että produktio meni pilalle ennen kaikkea sen vuoksi, että ohjaaja oli koko prosessin ajan tolkuttomassa humalassa. Lopuksi Gray parahtaa, että asiasta ei voinut edes valittaa mihinkään, koska ohjaaja ja näytelmäkirjailija sattuivat olemaan sama henkilö.

Hyvin samantyylinen kuin nuo aiemmin lukemani muistelmat on myös tämä Enter a Fox. Tässä on kuitenkin sikäli erilainen lähtöasetelma, että täysin vapaan assosiaation asemesta kirjailijalla on kaksi rakennetta kasassa pitävää päämäärää. Ensimmäinen on se, että hän on juuri hankkinut uuden Apple-tietokoneen ja tarkoituksena on harjoitella sen käyttämistä päiväkirjaa kirjoittaen. Toinen tavoite on kirjoittaa dokumentti The Late Middle Classes -näytelmän (1999) kirjoittamisesta, tuotantoprosessista ja vastaanotosta. Näytelmä oli Graylle erityisen merkittävä, koska se perustui suoraan hänen omiin lapsuuskokemuksiinsa.

Arvata saattaa, että mekaaniseen kirjoituskoneeseen ja käsin kirjoittamiseen tottuneelle kirjailijalle tietotekniikka ja sen mukanaan tuoma terminologia aiheuttaa ongelmia: milloin on sensori – vai onko se kursori? – hypähtänyt jonnekin keskelle aiemmin kirjoitettua ja muuttanut tekstin hölynpölyksi, milloin taas koko päivän työ on kadonnut kokonaan selittämättömällä tavalla.

The Late Middle Classes -näytelmä ei lupaavista alkuasetelmista huolimatta onnistunut pääsemään Lontoon West Endin näyttämöille. Englannin maaseutukaupungeissa menestys oli kuitenkin niin hyvä, että näytelmä sai vuoden parhaalle uudelle näytelmälle myönnettävän Barclays Theatre Award -palkinnon.

Näytelmän ohjasi Simon Grayn hyvä ystävä Harold Pinter. Pinter oli jo tuolloin todellinen raskaan sarjan ammattilainen ja uskoi loppuun asti näytelmään ja sen mahdollisuuksiin menestyä missä tahansa. Hieman myöhemmin Pinter sai myös kirjallisuuden Nobelin palkinnon. 

Näytelmän vastoinkäymiset Lontoossa aiheutuivat Grayn mukaan yhden ainoan merkittävän kriitikon tylystä arvostelusta. Englannin teatterituotannot ovat enimmäkseen yksittäisiä ja yksityisiä yrityksiä.  Niiden rahoitus perustuu lähes täysin lipputuloihin, joten on jollain tavalla ymmärrettävää – vaikkakaan ei hyväksyttävää – että teatteri-ihmiset alkoivat pakittaa antamistaan lupauksista, kun arvovaltainen kriitikko oli saanut näytelmän taloudelliset odotukset horjahtamaan. Suomen laitosteattereista puhutaan paljon pahaa – tai ainakin puhuttiin silloin, kun tarkemmin alaa seurasin – mutta minusta tuntuu, että riskeihin valmiille ja päämäärätietoiselle taiteelliselle johtajalle Suomen järjestelmä takaa vahvan taustatuen.

Teatterimuistelujen lomaan Gray kirjoittaa arkisista kokemuksistaan: poikkeuksellisesta päivärytmistään, jossa yöt on varattu kirjoittamiseen, elokuvissa käymisestä, kriketin ja jalkapallon katsomisesta, ystävien tapaamisesta, keskusteluista Victoria-puolison kanssa, George-koiran ulkoiluttamisesta, kissojen, Harryn ja Tomin, puuhista. Nimistään huolimatta George, Harry ja Tom muuten olivat naaraspuolisia.

Tästä nimiasiasta saankin aasinsillan The Late Middle Classesin tuotantoon. Näytelmään tarvittiin lapsinäyttelijä keskeiseen Hollyn rooliin. Holly oli Simon Grayn fiktiivinen omakuva. Sopivaa poikaa ei rooliin löytynyt, joten siihen vuorottelemaan kiinnitettiin 15- ja 13-vuotiaat Bedin siskokset Sarah ja Ann. Tuotantovaiheessa heistä käytettiin leikkisästi nimitystä Bedi boys. Myös yleisöä juksattiin sillä tavoin, että ohjelmalehtiseen näyttelijöiden etunimiksi merkittiin Sam ja Alex. Kuulostaa vähän omituiselta, mutta tällä epäilemättä vältettiin se, että huomio olisi kiinnittynyt epäolennaiseen sen sijaan, että se nyt kiinnittyi vain lasten erinomaiseen näyttelemiseen. Missään vaiheessa arvioinneissa tai yleisöpalautteessa ei tullut ilmi, että katsojat olisivat huomanneet tämän pienen petoksen.

Simon Grayn virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia mutta helposti luettavia. Hänellä on näytelmäkirjailijan taito kirjoittaa helposti ääneen luettavaksi soveltuvaa tekstiä. Hänen tyylinsä on itseironinen. Usein virkkeet lopussa päätyvät tulokseen, joka on päinvastainen tai ainakin kriittinen sille, mistä virke lähti liikkeelle. Virkkeet käyvät ikään kuin sisäistä vuoropuhelua lauseidensa kesken. Lähtökohta voi olla moraalinen närkästys tai vainoharhainen olettamus, joka loppujen lopuksi vesittyy hyväntuuliseksi itsekritiikiksi. Ainakin tälle lukijalle tämä aiheutti mukavan hytkähdyksen pallean seutuvilla. 

Simon Grayn kirjoittamistavasta ja assosioinnista esimerkiksi sopii seuraava pitkähkö lainaus. Gray on vähän aikaisemmin tullut napanneeksi hyllystä Tolstoin elämäkerran ja päätynyt lukemaan sitä pitemmälle kuin oli aikonutkaan. Sitten seuraa tyypillinen virke, joka peruu aiemmin sanotun. Lopuksi Ivan Iljitšin kuolema johtaa ajatukset Piers-veljen haudalle.

I haven't read The Death of Ivan Illyich for ages, and it's probably a story one should make oneself live through once a year, well, perhaps less than that as one gets older, when it's somehow in the system whether one reads it or not, in fact I can't see any reason at all for reading it again, just by naming it I've brought it to the surface, and at a moment when I don't particularly want to think about it, or actually particularly don't want to think about it. So I'll take my pill and drift towards bed. Goodnight.

Actually, it wasn't goodnight, and here I still am, about to apple away on my Apple again. Why? Do I really think that putting into words how I passed the three last hours or so will confer meaning, value, even dignity on them? You can't really find meaning, value and dignity in having watched an old tape of Law and Order, followed by a younger tape of Manchester United losing a football match in Brazil. It's almost dawn, I can hear the bloody birds, full of their usual shit – the noise is probably great when you're getting up, but not when you're trying to put yourself to bed after hours of watching videos, with your stomach full of Diet Coke and smoke in your lungs. The problem is, have I taken the sleeping pill? I've just scrolled back to where I say I'm going to, but did I? Tomorrow I'll go and visit Piers' grave.

Alkoholin taakseen jättänyt ja suolisto- ja keuhkosyövästä selvinnyt kirjailija kuoli loppujen lopuksi yllättäen vatsa-aortan repeämään vuonna 2008.

Olen tämänkin kirjan ostanut jostain pokkarina. Selitän mielelläni itselleni – ja muillekin – että kirjan sisältö on minulle tärkeämpi kuin sen kuori. Siitä huolimatta maksan antikvariaattikirjasta mielelläni muutaman euron enemmän, jos se sattuu olemaan kovakantinen ensipainos. Olen aivan epäterveellä tavalla ylpeä siitä, että Simon Grayn The Year of the Jouncer -kirjan ensipainoksessa minulla on kirjailijan nimikirjoitus. Voi minua.

Simon Gray, Enter a Fox. Granta Books 2005. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2001. 121 s.

---------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

maanantai 4. lokakuuta 2021

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kirjojen metsä pursuilee monenlaisia kasveja. Jos ei tahdo, ei tarvitse tyytyä ihastelemaan vain yhtä lajia. Lukijan etuoikeus on valita juuri ne teokset, lajit, genret, tyylit, jotka kulloinkin eniten houkuttelevat. Juuri nyt mieleni teki fantasiaa ja seikkailua. Löysinkö? Voi toki, juuri sitä mitä kaipasin!

Robert Holdstockin Alkumetsä-romaanin perusidea on kiehtova. Eri puolilla maailmaa on ulkoapäin mitaten pienehköjä metsäalueita, jotka kuitenkin laajenevat rajattomiksi maailmoiksi niille, jotka onnistuvat pääsemään niihin sisään. Nämä metsät pystyvät jollain selittämättömällä tavalla sisältämään ja säilyttämään kaikki ihmiskunnan eri aikojen tarinat ja myyttiset henkilöhahmot. Metsät myös reagoivat niiden läheisyyteen joutuneiden ihmisten alitajuisiin pelkoihin ja toiveisiin luomalla niitä vastaavia henkilöitä ja muuttamalla tarinat todellisuudeksi. Metsässä myös aika kuluu eri tahtiin kuin ympäröivässä maailmassa.

Tästä perusideasta romaani kehittelee jännittävän seikkailun. Se syntyy päähenkilön ja hänen apurinsa matkasta alkumetsään. Luvassa on siis ihmiskunnan perusmyyttien aineksia uudessa paketissa: myyttinen matka, elämän ja kuoleman virta, kadonneen rakastetun etsintä, veljesriita, isän ja pojan välinen kamppailu, kuoleman voittaminen. Juoni on tämän romaanin keskeinen osa, joten avaan sitä hieman tuossa jäljempänä, en kuitenkaan niin paljon, että tarvitsisi pelätä juonipaljastuksia. Lähes kaikki seuraavassa kerrottu tulee ilmi jo romaanin alkupuolella.

Romaanin alkumetsä sijaitsee Herefordshiressa Englannissa. Huxleyn perhe asuu aivan metsän laidalla, ja kaikki perheen jäsenet joutuvat tavalla tai toisella metsän lumoihin. Perheen isä George Huxley omistaa elämänsä metsän salaisuuksien selvittelylle. Perheen äiti Jennifer päätyy itsemurhaan, kun huomaa, ettei pysty kilpailemaan metsänneito Guiwennethin kanssa paikasta miehensä sydämessä. 

Toinen maailmansota vie perheen molemmat pojat, Christopherin ja Stevenin, pois metsän vaikutuspiiristä. Christopher palaa kotiin heti sodan jälkeen, mutta haavoittunut Steven asuu toipilaana vielä muutaman vuoden Ranskassa. 

Isän kuoleman jälkeen myös Steven, joka toimii romaanin kertojana, palaa kotiin. Stevenin näkökulmaa avartavat muiden romaanihenkilöiden päiväkirjanotteet sekä henkilöiden kertomat tarinat. Stevenin poissaolon aikana ja isän kuoleman jälkeen Christopher-veli on muuttunut: metsä on saanut otteen myös hänestä.  Myös Christopherin alitajunta on luonut Guiwenneth-hahmon, joka on kuitenkin väkivaltaisesti menehtynyt. Christopher yrittää yhä pidemmiksi käyvillä metsäretkillä löytää Guiwennethin tai jonkin hänen olomuotonsa uudelleen. Etsintää haittaa isän alitajunnan metsään luoma myyttinen alkuolento, jättimäinen hirviö, joka niin ikään etsii Guiwennethiä. 

Myös Steven joutuu metsän pauloihin, ja kuinka ollakaan hänkin luo oman ihanan Guiwennethinsä. Rakkaus on molemminpuolista. Täysin metsän alkukantaiseen soturi- ja metsästäjämaailmaan luisunut Christopher kuitenkin ryöstää Guiwennethin, ja Steven joutuu merkilliselle ja jännittävälle takaa-ajoretkelle. Sankari saa kumppanikseen sodassa arpeutuneen lentäjän, Harry Keetonin, joka on Ranskassa tehnyt pakkolaskun vastaavaan myyttimetsään. Hänellä on oma salainen syynsä lähteä mukaan. 

Romaanin kehyskertomus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Pula-ajan ajankuva ostokortteineen on tavoitettu onnistuneesti. Se on siis se tarvittava normaalitila, josta romaani avaa tien fantasiaan: suurimman osan romaanista vie mielikuvitusta kiihottavalla tavalla kuvattu ikiaikainen metsä omalaatuisine olentoineen. Henkilöiden psykologiaa ei romaanissa kovin syvältä luodata. Heissä on kuitenkin seikkailuromaaniin riittävästi säröjä ja tunnistettavia luonteenpiirteitä.

Romaanin lopussa on erinomainen näkökulman vaihdos. Minäkertoja saa väistyä. Romaanin loppu muodostuu tarinasta, jota nimetön kertoja kertoo. Alkumetsän uumenissa romaanin juoni on muuttunut myytiksi. Se kertoo meille juuri sen, mitä kukin lukija haluaa kuulla. 

Robert Holdstock, Alkumetsä. Karisto 1985. Englanninkielisestä alkuteoksesta Mythago Wood (1984) suomentanut Anja Haglund. 276 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 12: Kirjassa ollaan metsässä.