keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Tämän kokoelman kolme kertomusta jäivät Juhani Peltosen (1941–1998) viimeisiksi julkaistuiksi novelleiksi. Yksi romaani ilmestyi vielä seuraavana vuonna (1991) ja sen jälkeen Peltonen – vasta 50 vuoden ikäisenä – vaikeni kirjailijana. Uran aikana ehti kuitenkin syntyä yli kaksikymmentä teosta, tragikomediaa – tai komitragediaa kuten kirjailija itse joitain teoksiaan nimitti – joissa raskasmielisyys ja pessimismi käy jatkuvaa vuoropuhelua fantasian, komiikan ja kielellisen iloittelun kanssa. 

Olen lukenut melko suuren osan Juhani Peltosen novellituotannosta siitä huolimatta, että minulle on aina jäänyt tunne, että osa novellien merkityksistä karkaa ulottuviltani. Novellit vaikuttavat ensisilmäyksellä aivan perinteisiltä. Niissä on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarkemmin katsoen novelleissa on kuitenkin henkilöitä ja tapahtumia, jotka tuntuvat jollain tavalla ylimääräisiltä. Usein jää mielikuva, että Peltosen novelleissa tärkeintä on niiden tunnelma. Muita merkityksiä on ainakin vaikea sanoin ilmaista.

Tämän kokoelman aloittaa kertomuksista pisin, Tohtori Amensonin sanatoriossa. Koska olen perso hauskuudelle, tämä kertomus on oma suosikkini. Kokoelman niminovelli on kyllä tätä syvällisempi ja hallitumpi.

Arvelen, että novellin alkusykäys, jota tosin ei siinä mainita, on sanonnassa "diplomaatin rakko". Sillä tarkoitetaan edustustehtävissä hyödyllistä kykyä selvitä pitkiä aikoja ilman wc-käyntejä. Tämän kertomuksen viisi päähenkilöä ovat kaikki entisiä tai nykyisiä suurlähettiläitä, jotka ovat nyt hoidattamassa virtsaamisvaivojaan tohtori Amensonin sanatoriossa jonkin nimeämättömän maan rannikkoseudulla, meren ja vuoriston välissä.

Diplomaattien kotimaat ovat Peru, Jugoslavia, Italia, Kanada ja Suomi. Kaikki ovat iältään viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä – silloinhan eturauhasongelmat yleensä ilmaantuvat. Yhteisenä kielenä on ranska. Kaikki pääsevät esiin keskusteluissa, mutta suomalaisen Ruben Tennefeltin sisäiseen maailmaan tutustumme muita tarkemmin hänelle saapuneiden kirjeiden sekä hänen illallisilla pitämänsä "intiimin esitelmän" kautta.

Diplomaatit ovat jo ennestään työyhteyksistä tuttuja toisilleen ja heitä yhdistää myös sama intiimi vaiva, joten yhteinen sävel löytyy nopeasti. Herrat nauttivat keskustelun lomassa ruokapöydän iloista ja laadukkaista juomista. Kaikki nautittu nimetään huolellisesti sekä ranskaksi että suomeksi. Välillä käydään tohtori Amensonin vaatimuksesta lenkillä ja istumakylvyissä sekä "nautitaan" kuvottavan makuista terveysjuomaa. Todellisuudessa lenkitkin suuntautuvat salaa lähikaupungin ylelliseen ravintolaan. Iltaisin vaihdellaan partakoneenteräpakkauksia, joita diplomaatit harrastuksekseen keräilevät, sekä pidetään vuorotellen esitelmiä. 

Tämä kertomus on kokoelman novelleista hyväntuulisin. Hauskuutta syntyy muun muassa ylevän ja karkean yhdistämisestä. Tähän diplomaattien intiimivaivat tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia. Henkevien keskustelujen välissä käydään "tiristämässä" ja tuotoksia sitten vertaillaan. Kun tohtori Amenson innostuu esittelemään katetrikokoelmaansa diplomaateille, kertomuksessa todetaan, että 

heidän mielissään ruuvautui yhä tiukemmalle kiukustuva, ja siksi kielellisesti viimeistelemätön, toivomus: "Päästä, kusiekspertti, meidät, jumalauta!, jo pois tästä hirveästä huoneesta!"

Hellyydellä kuvatut aistinautinnot ja terhakat karkeudet toivat mieleeni Veikko Huovisen. Silloin kun Peltonen on valoisimmillaan näiden kirjailijoiden ominaislaadut ovat lähellä toisiaan.

Minun huumorintajuuni iski myös suurlähettiläs Tennefeltin äidin kirje, jossa äidin on – varmaankin aika tyypillisesti – vaikea pitää mielessään, että hänen poikansa on jo yli viisikymmenvuotias suurlähettiläs. Äiti muun muassa ihmettelee, "miksei sinusta Ruben-kulta, tullut paavia?" Lisäksi hän kertoo kutoneensa "seitsemäntoista metriä pitkän räsymaton, jolle en ole keksinyt paikkaa". Raamattua ahkerasti tutkivan äidin ohjeet naurattivat minua hervottomasti, vaikka ymmärrän, että on toivotonta edes yrittää selittää, mikä tässä on minusta hauskaa: 

Pikku-Ruben, koeta säilyttää myös mielessäsi seuraavat sanat: "Ja Hän sanoi minulle: Etkö tiedä, mitä nämä ovat? Vaan minä sanoin: En, Herra." 

Juhani Peltosen tarinassa kun ollaan, ihan ilman tummia sävyjä ei selvitä. Välillä paneudutaan päähenkilöiden iloihin ja suruihin, esimerkiksi kadotettuihin tai säilytettyihin rakkauksiin. Myös muiden potilaiden, ennen kaikkea itsemurhaa hautovan norjalaisen laivanvarustajan, kuvauksissa ollaan toivottomuuden äärellä.

Päähenkilöt joka tapauksessa lähtevät sanatoriosta parantuneina – hoitojen tai ehkä enemmänkin jaetun ystävyyden ja siitä aiheutuneen mielen kevenemisen ansiosta.

Kokoelman toinen kertomus, Pensasaidan takana, on lyhin kolmesta novellista. Kaksi yli kuusikymmentäviisivuotiasta, Toimi ja Signe, ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja päättävät elää yhdessä viimeiset elinvuotensa. Toimin muistiongelmista huolimatta kertomus siis vaikuttaa sävyltään valoisalta. Toimin keksimä pitkä kirje, jonka hän lähettäisi Signelle ulkomailta, on täynnä sydämellistä huumoria. Novellin lopussa on kuitenkin käänne, joka muuttaa tulkinnan ratkaisevalla tavalla. Käy ilmi, miksi ollaan pensasaidan takana ja rauta-aidan vieressä. Tavoiteltu onni vaikuttaa valuvan sormien lävitse.

Kokoelman päättää sen niminovelli, Puisto jouluksi. Siinä Suurtinan kartanonrouva palkkaa toukokuussa Saarinen-nimisen puistonrakentajan kunnostamaan kartanon puiston seuraavaan jouluun mennessä. Valmistumispäiväksi sovitaan 23.12. 

Saarinen asettuu asumaan kartanon jyväaitasta rakennettuun asuntoon ja ryhtyy työhön. Työn ohessa kartanonrouva ja Saarinen tutustuvat paremmin. Alusta asti on ollut näkyvillä heidän välillään väreilevä eroottinen jännite. Kummankaan elämä ei ole ollut onnellista. Rouvan hajonneet avioliitot ovat olleet pettymyksiä, ja aikuiset lapset pitävät häntä lähinnä helpon rahan lähteenä. Perhe-elämään on hänelle, adoptiolapselle, liittynyt pienestä pitäen paljon tuskaa. Saarinen taas on yli kaksikymmentä vuotta hautonut kostoa hänet hylänneelle tyttöystävälle.

Novellissa saa paljon tilaa myös seitsenvuotias kehitysvammainen Aarne. Hän on näitä Peltoselle tyypillisiä henkilöitä, joiden tehtävä novellissa ei oikein aukea minulle. Ehkä hänen tehtävänsä on osoittaa taiteilijaksi itsensä kokevalle Saariselle, että kauneuden tajuaminen ei ole älyllinen ominaisuus. Kartanon rouva puolestaan on pohtinut Aarnen adoptoimista, mutta jättänyt sen omien kokemustensa vuoksi tekemättä.

Puisto valmistuu ajoissa. Ennen kuin Saarinen poistuu lopullisesti, rouva järjestää hänelle yllätyksen, jonka tarkoitus on vapauttaa Saarinen menneisyyden taakasta. Novellin lopussa rouvan elämä jatkuu ennallaan, tai vielä entistä yksinäisempänä, mutta Saarisen luovuus vapautuu ehkä uudenlaisiin taiteellisiin yrityksiin.

Peltosen kieli on kaikissa kokoelman novelleissa kekseliästä. Uudissanoja tai pikemminkin yllättäviä johdoksia on runsaasti. Toisaalta Peltonen hallitsee myös täsmällisen ja tarkan havainnoinnin. Puisto jouluksi -kertomuksen kuvaukset lumisesta puistosta, jossa Saarinen polttaa jätepuuta suurissa nuotioissa, ovat täynnä tunnelmaa. Joulunviettoon asti novellissa ei aivan päästä. Kaksi juhlapäivää, joita kartanonrouva on eniten inhonnut, ovat joulu ja äitienpäivä.

Juhani Peltonen, Puisto jouluksi. WSOY 1990. Päällys: Urpo Huhtanen. 133 s. 

maanantai 5. joulukuuta 2022

Terry Pratchett: Hogfather (Valkoparta Karjupukki)

Aloitin hivuttautumisen kohti joulutunnelmaa lukemalla Terry Pratchettin 20:nnen Kiekkomaailmaan sijoittuvan fantasiaromaanin. Pratchettin Kiekkomaailmassa ei tosin vietetä joulua eikä siellä siis ole Joulupukkiakaan. Jokaiselle Kiekkomaailma-romaanien lukijalle on kuitenkin selvää, että Pratchett kirjoittaa meidän omasta maailmastamme, jota hän fantasian keinoin on hieman käsitellyt niin, että pääsemme katsomaan tuttuja ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Kyseessä on siis kirjallisuuden keino, jota nimitetään vieraannuttamiseksi tai oudontamiseksi. Tässä oudonnetussa maailmassa vietetään juhlaa nimeltä Hogswatch ja kodeissa vierailee lahjoja jakamassa punanuttuinen Karjupukki. Paikasta toiseen Karjupukki siirtyy lentävällä reellä, jota vetää neljä jättikokoista sikaa.

Romaanin nykyhetkessä juhlan aatto on käsillä mutta Karjupukki on kateissa. Tästä alkuasetelmasta, joka tuo mieleen koulun joulunäytelmän, Pratchett kehittelee vauhdikkaan ja hauskan tarinan. Mielleyhtymät koulun esityksiin karsiutuvat nopeasti, kun käy ilmi, että kadonneen Karjupukin tehtävät on ottanut hoitaakseen itse Kuolema

Viikatemies on ymmärtänyt, että Karjupukki on tuorein edustaja ikiaikaisten myyttisten olentojen sarjassa, jonka tehtävänä on varmistaa, että aurinko vuoden pimeimmän päivän jälkeen taas nousee ja elämä jatkuu. Jonkun on siis huolehdittava, että lapset saavat lahjansa ja heidän uskonsa säilyy. Elämän puolustajaksi Kuolema on ryhtynyt, koska ihailee kovasti ihmisiä, vaikka ei heitä oikein ymmärräkään. Ihmisten nerokkuus paljastuu Kuoleman mielestä esimerkiksi siinä, että he ovat keksineet tylsyyden – siihen ei mikään muu olento olisi pystynyt.

Karjupukin katoaminen on myös aiheuttanut häiriön Kiekkomaailman myyttisten olentojen tasapainossa. Kun yksi merkittävä hahmo on poistunut, tilalle alkaa putkahdella uusia jumalolentoja, jotka ikään kuin täyttävät vapautuneen tilan. Näin pääsemme tutustumaan erilaisiin keijuihin sekä muun muassa Krapulan jumalaan – "voi luojaan" (oh god).

Romaanin henkilökaarti on runsas, kuten yleensäkin Pratchettin romaaneissa, ja näin joulu – tai siis tämä sikajuhla – tulee käsitellyksi monesta eri näkökulmasta. Osa romaanista tapahtuu yliopiston henkilökunnan juhlissa, osaksi ollaan palkkamurhaajan ja varaskoplan matkassa. Tärkeä henkilö on myös Susan Sto-Helit, joka yrittää parhaansa mukaan tulla normaaliksi ihmiseksi ja ihan tavalliseksi kotiopettajattareksi, mutta se osoittautuu vaikeaksi sukurasitteiden takia. Hänen isoisänsä nimittäin on Kuolema. 

Yhdessä vaarinsa kanssa Susan lopulta onnistuu myös Karjupukin löytämisessä. Aurinko nousee sikajuhlan aamuna. Tasapaino palautuu.

Romaanin sikajuhla on lempeä parodia nimenomaan englantilaisesta joulunvietosta. Pukki kulkee savupiipun kautta ja jättää lahjat takanreunalle ripustettuihin sukkiin. Koristeina ovat piikkipaatsama ja misteli. Kiekkomaailmassa joulupuuksi koristellaan kuitenkin tammi.

Kiekkomaailman yliopistomiesten saivartelu siitä, mitä misteli symboloi, oli jälleen osoitus Pratchettin taidosta väännellä logiikkaa nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Loppupäätelmänä on, että misteli symboloi misteliä. Päätelmä on "niin syvällinen, että sen jokaisen osasen ymmärtäminen vaatisi koko elämän, tai sitten se on täyttä potaskaa". Tai ehkä se on molempia.

Romaanissa on myös lukuisia sellaisenaan aforismeina toimivia lauseita. Viime aikoina esillä olleet suunnitelmat jonkinlaisen älysirun sijoittamisesta ihmisaivoihin saivat minut kirjoittamaan muistiin romaanin lauseen: "Real stupidity beats artificial intelligence every day."

Loppujen lopuksi romaanista syntyi kaiken oudontamisen ja kulttuurierojen jälkeen sittenkin melko jouluinen tunnelma. Kuoleman suuhun oli teoksen lopussa pistetty kaunis ajatus mielikuvituksen tärkeydestä. Siinä on joulusaarnan ainekset. Ihmiset eivät tarvitse fantasioita tehdäkseen elämästä siedettävämmän vaan ollakseen ihmisiä – ollakseen se "paikka jossa lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan". Täytyy opetella uskomaan pieniin valheisiin, jotta voi uskoa suuriin: oikeudenmukaisuuteen, armoon, velvollisuuteen.

Terry Pratchett, Hogfather. Victor Gollancz 1996. Kannen kuva: Josh Kirby. 285 s.

Romaani on julkaistu myös suomeksi Marja Sinkkosen suomentamana nimellä Valkoparta Karjupukki (Karisto 1998).

maanantai 28. marraskuuta 2022

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarellan Marraskuun alaotsikkona on Kertomuksia, mutta helposti teoksen hahmottaa myös romaaniksi. Se koostuu neljästä pitkästä novellista, jotka sijoittuvat samaan päivään: tiistaihin, marraskuun 13:nteen vuonna 2012. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat Helsinkiin ja New Yorkiin sekä lentokoneeseen, joka on matkalla näiden kaupunkien välillä. Novellien välillä on paljon yhteyksiä: samoja henkilöitä ja tapahtumia. Hylätyksi ja eristetyksi tulemisen teemat yhdistävät kaikkia kertomuksia.

Teoksessa on sellainen yllättävä piirre, että vaikka se sijoittuu vuoteen 2012, se on julkaistu jo vuonna 2004. Kyseessä on siis kirjoitushetkellä tulevaisuuteen sijoitettu kirja. Joitakin kirjoitushetkellä havaittavissa olevia kehityslinjoja on siinä kärjistetty dystopiaan asti. Ikärakenteen muutos – eläkeläisten määrän kasvu työikäisiin nähden – oli jo selvästi näkyvissä vuosituhannen alussa. Tähän niin sanottuun kestävyysvajeeseen on täällä reaalimaailmassa jo puututtu muun muassa eläkeikiä korottamalla ja työperäistä maahanmuuttoa helpottamalla. Onneksi ei siis vielä niillä keinoilla, jotka ovat esillä Mazzarellan kertomuksissa.

Kyyti on kylmää Marraskuu-kokoelman maailmassa. Väkiluvun rajoittamiseksi – ja ehkä siksi, että varakkaimmilla täytyy olla oikeus "täydellisiin" lapsiin – vanhemmat abortoivat lapsia sikiön sukupuolen tai geenikartoituksen perusteella. Elintapojensa vuoksi sairastuneet – esimerkiksi liian lihavat – joutuvat itse maksamaan sairaanhoitonsa. 

Sairaalat eivät enää ota vastaan 75 vuotta täyttäneitä. Eutanasiatabletteja saa ostaa vapaasti apteekista kotikäyttöön tai vaihtoehtoisesti voi käyttää yksityisten eutanasiaklinikoiden palveluksia. Niissä kuolemaan erikoistuneet lääkärit, tanatologit, auttavat löytämään potilaan elämän- tai pikemminkin kuolemantilanteeseen sopivimmat ratkaisut. Hyvin samanlaisia ratkaisuja kestävyysvajeen hoitoon toi esiin myös Leena Krohn romaanissaan Unelmakuolema, joka ilmestyi vuonna 2004, siis samana vuonna kuin tämä Mazzarellan teos.

Dystooppinen tausta ei nouse teoksessa korostetusti esiin. Se kuitenkin osittain selittää novellien henkilöiden psykologisia ongelmia. Kaikkien sen keskushenkilöiden kokemuksiin kuuluu hylätyksi tuleminen, syrjään ajautuminen, inhimillisen kosketuksen puute ja kaipuu.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö on Candida, entinen tv-kuuluttaja ja nykyinen elämänlaatukolumnisti. Candidan elämä on ollut sarja yrityksiä mukautua muiden, yleensä miesten, toiveisiin. Ikääntyvän julkkiksen yksinäisyys, ulkonäköpaineet ja halu pysyä ajan hermolla ja melko epätoivoisesti mukautua nuorten ajatusmaailmaan tulevat esiin koomisesti ja satiirisesti väritettyinä. Candida on kirjoittanut kolumnin muun muassa siitä, että yksin elävän on tärkeätä noudattaa kauniita ruokailutottumuksia. Novellin loppukohtauksessa hän syö keittiössä seisaallaan kylmää sienimuhennosta suoraan kattilasta.

Toisen kertomuksen päähenkilönä on 66-vuotias yritysjohtaja matkalla Helsingistä New Yorkiin. Myös hän on ajautunut jollain tavalla syrjään: johtoportaan nuoret miehet eivät enää naura hänen vitseilleen. Avioliitto on viilentynyt. Johtajan omat asenteet ovat eristäneet hänet useimmista ihmisistä. New Yorkissa hän aikoo tavata uudelleen maksetun seuralaisen, johon uskoo luoneensa aidon suhteen. Epätoivoisen ja itseään pettävän rakkauden kuvauksena novelli toi mieleen Joyce Carol Oatesin pienen romaanin Cybele, jonka luin muutama viikko sitten ja jossa keski-ikäinen päähenkilö samaan tapaan uskoo löytäneensä "aidon rakkauden" ilmeisestä tilapäissuhteesta. Mazzarellan novellissa lentokone kaapataan, ja kaappaajat sijoittelevat liikemiesluokan matkustajien joukkoon turistiluokan matkustajia. Novellin päähenkilö saa viereensä vanhan naisen, johon hän yllättäen saa kaipaamansa aidon kosketuksen.

Kolmannen novellin päähenkilö on edellisen novellin vanhan naisen tyttärentytär. Nuori nainen toimii rahoitusyrityksen puhelinneuvojana New Yorkissa. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen tehtävänsä on lähinnä tarjota puhelinseuraa yrityksen etuasiakkaille. Nainen on lähtenyt ulkomaille tultuaan itseään selvästi vanhemman ja naimisissa olevan rakastettunsa hylkäämäksi. Pankin erityinen bonusasiakas tarjoaa naiselle mahdollisuutta ryhtyä lapsensa sijaissynnyttäjäksi. Lupaavasti alkaneet neuvottelut ja selvitykset päättyvät kuitenkin jälleen hylätyksi tulemiseen.

Viimeinen novelli kertoo 59-vuotiaasta Fransista, joka hakeutuu eutanasiaklinikan asiakkaaksi. Hänet on irtisanottu opettajantyöstään. Fransin isä kuoli, kun poika oli 11-vuotias, äiti melko äskettäin. Vaikka Frans on koko ikänsä huolehtinut äidistään, hän tuntee hylänneensä tämän. Fransin itsenäinen elämä ei oikein koskaan ole päässyt alkamaan. Hän ajattelee yhä, että hänellä on ranteessaan isän kello ja että hän nukkuu äidin vuoteessa.

Hetken Frans on kokenut yhteyttä toiseen ihmiseen pelastettuaan kadulta Noran, raskaana olevan syrjäytyneen nuoren naisen. Tämä yllättävän lämmin ja arvostava suhde on katkennut, kun Nora on kadonnut omille teilleen.

Marraskuu on ensimmäinen tutustumiseni Merete Mazzarellan tuotantoon. En oikein osaa sanoa, mitä odotin – kultturellia ja syvällistä varmaankin – mutta joka tapauksessa teos oli miellyttävä yllätys. Se käsitteli päähenkilöidensä elämää koristelematta ja kiertelemättä. 

Merete Mazzarella, Marraskuu: Kertomuksia. Tammi 2010. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta November suomentanut Raija Viitanen. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kansi: Helena Kajander. 231 s.

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Emma Donoghue: The Wonder (Ihme)

 


"None are so blind as those who will not see."

Emma Donoghue on jälleen rakentanut romaaninsa kiehtovan historiallisen alaviitteen varaan samaan tapaan kuin romaanissa Slammerkin, josta olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa. Kirjailijan jälkisanoissa The Wonder -romaaniin  Donoghue kertoo, että Brittein saarilla, Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on 1500-luvulta 1900-luvulle raportoitu viitisenkymmentä tapausta niin sanotuista "paastoavista tytöistä". Näiden tyttöjen tai naisten väitettiin tulevan toimeen ilman ruokaa. Jotkut heistä asetettiin tarkkaan valvontaan, jonka aikana osa aloitti uudelleen syömisen – vapaaehtoisesti tai pakolla. Jotkut kuolivat. Jotkut jatkoivat paastoamista vuosikymmeniä väittäen edelleen, etteivät tarvinneet ruokaa. Monet heistä paastosivat uskonnollisista syistä.

The Wonder -romaanin tapahtumat sijoittuvat elokuuhun vuonna 1859. Sen päähenkilö, Florence Nightingalen kouluttama ja Krimin sodan kauhuissa karaistunut englantilainen sairaanhoitaja Elizabeth Wright, saa työtehtävän Irlannista. 11-vuotiaan Anna O'Donnellin väitetään eläneen neljä kuukautta pelkällä vedellä. Annan kotikylän silmäätekevät miehet ovat muodostaneet komitean selvittämään, onko kyseessä huijaus vai onko heidän kotikyläänsä kohdannut taivaallinen ihme. Tämän vuoksi Anna-tyttöstä valvomaan on palkattu kaksi hoitajaa, joiden tehtävänä on tarkkailla Annaa herkeämättä päivin ja öin kahden viikon ajan. Elizabeth Wright ja katolinen nunna, sisar Michael, jakavat vartiointitehtävän kahdeksan tunnin vuoroissa.

Näennäisesti tieteellinen komitea muuten osoittautuu romaanin edetessä sovinismin, nurkkapatriotismin, ylimielisyyden ja epäinhimillisyyden pesäksi. Elizabethillä naisena ja englantilaisena ei ole mitään mahdollisuuksia tätä komiteaa vastaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää saada komitean uskomaan, että Anna O'Donnell kuolee, mikäli kahden viikon tarkkailujakso viedään päätökseen.

Elizabeth suhtautuu työhönsä tieteellisen tarkasti. Hänen luonnontieteeseen pohjaava hypoteesinsa on se, että kyseessä on huijaus. Koko Irlanti näyttäytyy hänelle takapajuisena taikauskon tyyssijana. Tutustuminen varhaiskypsään ja syvällisesti hurskaaseen Anna O'Donnelliin sekä radikaaliin mutta uskonsa säilyttäneeseen lehtimieheen, William Byrneen, johtaa Elizabethin henkiseen seikkailuun, jossa loppujen lopuksi tärkeimmäksi osoittautuu yritys pelastaa Annan henki. Tehtävä muuttaa perustuksia myöten koko Elizabethin – ja Anna O'Donnellin – elämän.

Tässä romaanissa juonen käänteillä on tärkeä tehtävä kerronnan imun säilyttämisessä, joten en kerro niistä tämän enempää. Kyseessähän on oikeastaan eräänlainen salapoliisiromaani, jossa totuutta selvittämässä on poikkeuksellinen etsivä – nuorehko sairaanhoitaja. Keskityn muutamiin muihin teoksen osiin.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut – oikeastaan ainoa mahdollinen. Kaikki muut ratkaisut olisivat johtaneet aivan toisenlaiseen kertomukseen. Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa hän-muodossa, mutta se pitäytyy täysin Elizabeth Wrightin havainnoissa ja ajatuksissa. Siinä mielessä siis näyttäisi, että romaani olisi yhtä hyvin voinut olla kerrottu myös minämuodossa. Elizabeth, "Lib", on kuitenkin niin särmikäs – ja sen ansiosta ihastuttava – persoona että minäkertojana hän vaikuttaisi itsekeskeiseltä. Tällainen kärsimätön ja uskonnon taikauskoksi luokitteleva minäkertoja tulkittaisiin myös omahyväiseksi ja ylimieliseksi. Minäkertojaan myös aina kohdistuu epäilyksiä hänen luotettavuudestaan: useimmat ihmiset haluavat esittää itsensä hyvässä valossa. 

Toisaalta jokin toinen "puolueeton" näkökulma romaanissa johtaisi niin ikään toiseen tarinaan. Kun Elizabethin toimia tässä romaanissa tarkastelee "puolueettomasti", hänen tekonsa eivät kestä päivänvaloa. Loppujen lopuksi hän tulee romaanissa syyllistyneeksi ainakin kahteen rikokseen, joista olisi seurauksena vähintään vankeus ellei kovempikin tuomio. Myös hänen motiivinsa voitaisiin tulkita aivan toisiksi kuin ne, jotka nyt jäävät päällimmäisiksi lukijan mieleen. Hänen henkilöhistoriastaan paljastuu traumaattisia asioita, esimerkiksi oman lapsen menetys, jotka eivät tee hänestä luotettavinta ihmistä siihen tehtävään, johon hänet on valittu. Tämän kirjan tarinalle on ehdottoman tärkeää, että lukija säilyttää luottamuksensa Elizabethin hyviin tarkoitusperiin.

Romaanin henkilöissä on mainioita ihmistyyppejä, jotka tuovat monelta eri kulmalta oman lisänsä romaanin filosofis-teologiseen ongelmaan. Kyseessähän on loppujen lopuksi tieteellinen koe, jolla pyritään todistamaan, että luonnontieteelliset välttämättömyydet koskevat kaikkia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti että jokin henkinen tai hengellinen taso voi ylittää nämä välttämättömyydet. Elizabeth Wright on ylpeä tieteellisistä periaatteistaan mutta ei huomaa, kuinka nämä periaatteet johtavat hänet aiheetta epäilemään kaikkien uskovaisten motiiveja. Kylän katolinen pappi, jota Elizabeth alun perin epäilee kovasti, osoittautuu henkilöksi, joka koko kylässä itse asiassa ymmärtää parhaiten Annan paaston syyt ja sen mahdolliset seuraukset. Kylän lääkäri puolestaan osoittautuu ihmiseksi, jonka kosketus todellisuuteen on jäänyt mielikuvituksellisten "tieteellisten" teorioiden uhriksi. Lääkäri uskoo, että tarkkailujakson aikana nopeasti kuihtuva Anna on kehittymässä uudenlaiseksi ihmislajiksi, jonkinlaiseksi vaihtolämpöiseksi liskoihmiseksi.

Myös Irlannin kansa ja sen omaperäinen katolisuus saa romaanissa perusteellisen käsittelyn Anna O'Donnellin ja hänen perheensä sekä muutamien kyläläisten ansiosta. Irlannin oloja Elizabethille selittää myös lehtimies William Byrne. Hänen rohkeutensa ajattelijana ja toimijana perustuu siihen, että hän on jo kerran menettänyt kaiken toimittuaan omantuntonsa mukaan. Romaanin tummana taustana on Irlannin nälänhätä, joka on päättynyt vasta muutamaa vuotta ennen romaanin tapahtumia. William Byrne on saanut potkut raportoituaan nälänhädästä rehellisesti eikä englantilaisten työnantajiensa toiveiden mukaisesti.

Elizabeth Wright oppii romaanin aikana, että jos hän haluaa vaikuttaa syvästi uskovaisiin ihmisiin, hänen on opeteltava uskonnon kieli. Hänen on kyettävä ilmaisemaan tieteelliset tosiseikat tällä uudella, itselleen vieraalla kielellä. Elizabethin pyrkimykset tässä "käännöstyössä" ovat hauskoja ja liikuttavia.

Niissä Emma Donoghuen romaaneissa, joihin olen tutustunut, näyttäisi olevan eräänlainen pitkä linja. Kuten tässäkin romaanissa todetaan, ihmisen fyysisiä tarpeita ei sovi ohittaa. Donoghuen kirjoissa ennen kaikkea seksuaalisuus johtaa ihmisiä tekoihin, joita yhteisö ei voi hyväksyä ja jotka sen takia piilotetaan. Tämä piilottaminen – sekä tarpeiden että tekojen – johtaa sitten suuriin vahinkoihin.

The Wonder -romaanista on kirjoittanut blogiin myös Kirjaluotsi.

Emma Donoghue, The Wonder. Picador 2016. Kansi: Joanna Thomson. 293 s. 

Romaani on julkaistu äskettäin myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Ihme (Tammi 2022).




keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Siri Kolu: Metsän pimeä

Siri Kolun neljäntoista vuoden takainen esikoisromaani Metsän pimeä (tai ehkä se onkin Metsänpimeä) jätti lukijalle paljon tulkittavaa jo nimensä kirjoitusasusta alkaen. Sen kertojana on kirjallisuudenopiskelija Laura Ranta, jonka kirjallisuuskiinnostuksesta selittyvät teoksen lukuisat intertekstuaaliset viitteet. Kun pääsin lopun lähdeluetteloon asti, ymmärsin, että monet viitteet luultavasti menivät minulta kokonaan ohi, koska en tunne 1900-luvun alun dekadenssi-ilmiötä suomalaisessa kirjallisuudessa. Olisi myös ollut hyvä tietää hieman enemmän L. Onervan, Eino Leinon ja Leevi Madetojan kolmiodraamasta, jota tämän romaanin juonikuvio ilmeisesti jossain määrin toistaa. 

Aino Kallaksen Sudenmorsian sen sijaan oli minulle tuttu. Se tuli nopeasti mieleeni, sillä molemmat romaanit alkavat kohtalonomaisella paatoksella. Onneksi Kolun romaani ei jumittunut tähän yhteen kerronnan tyyliin, näin pitkässä romaanissa se olisi käynyt raskaaksi, vaan romaani löytää nuorten päähenkilöidensä elämästä monia eri sävyjä.

Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyhetkessä yliopiston opiskelija Laura tekee elämäänsä ja opiskeluunsa liittyviä valintoja ja samalla muistelee muutaman vuoden takaista aikaa, johon liittyy järkyttäviä tapahtumia, joita hän ei aiemmin ole pystynyt kunnolla käsittelemään. Tämä varhaisempi aikataso kertoo Lauran kahden viimeisen lukiovuoden tapahtumista. Kolmas aikatasokin romaanissa häivähtää: noin vuosi ennen lukio-osuuden aikaa Lauran isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Romaanin tärkeänä sivujuonena kulkee Lauran äidin toipuminen miehensä kuolemasta.

Laura Ranta – kertojan nimessä on vertauskuvallisuutta. Laura on yksi kirjallisuuden tunnetuimmista muusista ja yksipuolisen rakkauden kohde (Petrarca: Sonetteja Lauralle). Ranta on välitila: ei kunnolla maata eikä merta. 

Laura Ranta on monellakin tavalla välitilassa: nuoruus jo itsessäänkin on tietysti välitila. Hänellä on myös kaksi ihailijaa – Maki ja Samu – jotka edustavat erilaisia maailmoita. 

Rajoja rikkova Maki perustaa Metsän piirin, jossa 1900-luvun alun kirjallisuudesta hurmioituneet lukiolaiset etsivät kokemisen äärirajoja juuri sellaisilla tempauksilla, jotka aikuisen lukijan silmin vaikuttivat typeriltä ja kiusallisilta – lopulta traagisin seurauksin. Tältä osin romaanin juoni seuraa paljolti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan jäljillä – nuoria innostavaa äidinkielenopettajaa myöten. Lauran toinen ihailija on pianistilahjakkuus Samu, jonka porvarillista perhettä ja sen ystäväpiiriä Metsän piiri sabotoi puutarhajuhlissa juuri ennen tapahtumien huipennusta.

Laurallekin Samun perheen keskiluokkainen elämä näyttäytyy valheena. Aluksi ajattelin, että kyseessä on tyypillinen nuoren reaktio: kun on tullut tietoiseksi kaikesta jännästä, mitä viettien maailma sisältää, kaikki yritykset hillitä näitä viettejä vaikuttavat tekopyhyydeltä ja epäaitoudelta. Osittain tästä onkin kysymys. Laura on yksinäisillä metsäretkillään hakenut voimakkaita kokemuksia, elämän syvyysulottuvuutta ja viettien viisautta. Myöhemmin paljastuu, että se valhe, joka Samun perhettä hallitsee, ei olekaan keskiluokan aave, vaan yritys olla näkemättä Samun kuolemanvakavaa sairautta.

Romaanin juoni ei dramaattisuudestaan huolimatta ollut se puoli, joka minua kiinnosti eniten. Nautin eniten Helsingin ja Keravan, radanvarsikaupungin, kuvauksista eri vuodenaikoina. Myös ajankuva vaikutti aidolta: eletään vaihetta, jossa lankapuhelin ja kännykkä vielä kilpailevat keskenään. Lukuisat kulttuuriset viittaukset esimerkiksi elokuviin herättivät muistoja lukijassa. 

Myös nuorten keskushenkilöiden kuvaus oli osuvaa. Ainoastaan Makin ambivalentista hahmosta minun oli vaikea saada selkeätä kuvaa – tässä lukija joutuu toistamaan Lauran kokemusta; myös hänen on vaikea yhdistää mielessään Makin eri puolia. Maki on välillä lähes demoninen hahmo, kateellinen Jago, välillä taas voimaton ja hellyyttä kärttävä poikanen. Väläys Makin ihan tavalliseen kotiin oli hellyttävä. Omiensa parissa hän osoittautuu ihan pelkäksi Mauriksi – enkä siis tarkoita Shakespearen mustasukkaista mauria.

Lauran kehitys romaanissa kulkee nuoren itsekeskeisyydestä kohti parempaa ihmistuntemusta, kun hän oivaltaa, että keskittymällä paremmin muiden ihmisten tilanteeseen hän olisi voinut estää ikäviä asioita tapahtumasta. Oman vastuun ymmärtäminen on romaanin psykologisen kuvauksen keskiössä. Laura ymmärtää, että häntä on manipuloitu, mutta hän on myös antautunut manipuloitavaksi.

Romaanin päättyessä vaikuttaa siltä, että Laura on valmis uuteen. Kirjan alkupuolella minua huvitti lause: "Ihmisiä ja koiranulkoiluttajia kulki kaikkialla, oli lauantai." Pidin sitä lapsuksena, mutta nyt lopussa en ole enää ihan varma. Laurastakin on tullut koiranulkoiluttaja; he kyllä aina selviytyvät. Ihmiset ovat paljon hauraampaa tekoa.

Siri Kolu, Metsän pimeä. Otava 2008. 396 s.

torstai 10. marraskuuta 2022

Laura Tressel: Hengitys

Helmet-lukuhaasteessa olen päässyt kohtaan, jossa luen runokirjaa, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Olen tämän haastekohdan kanssa hieman hukassa, sillä minulla ei ole sanastoa, jolla puhua runoista. Runot ovat mielestäni jollain tavalla itseriittoisia, niissä on juuri ne sanat juuri siinä järjestyksessä, jotka runoilija on niihin halunnut laittaa, ja niistä puhuminen toisin sanoin vääristää ne. Runot ovat kuin kokeita kielilaboratoriossa: kokeen toistaminen jollain toisella tavalla ei anna samaa tulosta.

Lyhyen selailun jälkeen totesin, että Laura Tresselin (s. 1976) esikoisteos Hengitys on runoteos, josta voin ja haluan kirjoittaa. Siihen on pari syytä. Ensinnäkin runojen aiheistossa on mukana sukeltaminen. Se on minulle tuttua nuoruuden aktiiviharrastuksen takia. Toinen syy on maininta kirjan kansiliepeessä: siinä kerrotaan, että Laura Tresseliä kiinnostaa erityisesti lajityyppejä sekoitteleva kirjallisuus ja että Hengitys liikkuu runon ja proosan välillä. On kolmaskin, hieman synkempi syy: olen nuorena ollut kahteen kertaan sukeltajana etsimässä – ja löytämässä – jokeen hukkuneita ihmisiä; nämä muistot vaikuttivat lukukokemukseeni.

Koska tässä runoteoksessa on kyse runon ja proosan yhdistämisestä, luin tätä kuin fragmenteista koostuvaa novellia. Aivan kuten novellia lukiessani esitin itselleni kysymyksiä. Luulen löytäneeni teoksesta tarinan. Saatan olla väärässä.

Teoksessa erottuu selvä kertoja, välillä hän puhuu minämuodossa, mutta usein hän käyttää korostetun objektiivista, tieteelliseltä tai historiankirjoitukselta kuulostavaa kieltä. Korostetun asiallisella kielellä ihminen voi kätkeä syvät tunnekokemukset myös itseltään.

Kertoja suhtautuu lähes pakkomielteisesti hengitykseen ja sen lakkaamiseen.  Hengitys ei ole tahdonalaista toimintaa:

en voi päättää, että lopetan hengittämisen

en voi päättää, että jatkan hengittämistä

Ymmärrän, että kertoja puhuu elämästä ja kuolemasta, mikä käy ilmi, kun hän käy läpi sanan henki eri merkityksiä.

Tämän minän lisäksi runoteoksessa on mukana myös sinä. Tämä sinä muun muassa leikkii vedessä uimarenkaan kanssa, jonka hän nostaa vyötärölleen "kuin tanssiaishameen". Lapsi? Pieni tyttö, päätän.

Kertoja viittaa useaan kertaan valokuviin, jotka esittävät ilmeisesti tätä teoksen pikkutyttöä. Yksi on albumissa jo haalistuneena, toisesta hän sanoo: minulla on valokuva sinusta vasta syntyneenä. Kolmatta kertoja vasta kehittää. Viimeinen kuva on yöpöydällä. 

Ensimmäistä valokuvaa katsoessaan kertoja ilmoittaa:

sen epätarkkuus ja outo valo, kuin ohut kerros vettä olisi katsojan silmän ja kuvan välissä

Miksi kertoja itkee katsoessaan kuvaa? Jotain hyvin ikävää on tapahtunut. Kertoja harkitsee sukeltaessaan paineilmalaitteella regulaattorin irrottamista suusta, mikä merkitsee itsemurhaa. Mikä saa hänet näin itsetuhoisiin ajatuksiin? Onko pikkutyttö hukkunut tai ollut lähellä hukkua? Niin voisi päätellä teoksen useista hukkumiskokemusta käsittelevistä runoista.

On myös runoja, joissa kerrotaan elvytysyrityksistä. Yhdessä runossa hengitysputki kiinnitetään teipillä suupieleen. Myöhemmin hengityskoneen suhina ja sitten hiljaisuus, kun hengitysääntä ei kuulu ja vielä myöhemmin, lähellä teoksen loppua lääkärin etusormi hengityskoneen virtakytkimellä. Hetkeä myöhemmin runo, jossa kertoja istuu lamaantuneena sairaalassa. Neljänneksi viimeisellä sivulla kertoja pyyhkii liimatahran – varmaankin sen hengitysputken jättämän – sinun poskelta. Epäonnistunut elvytys? Toiseksi viimeisenä runo uimarenkaan tyhjentämisestä. Ja viimeisessä runossa valokuva sinusta yöpöydällä. Muisto.

Mitä sitten kertovat historiateksteiltä maistuvat runot merenneidoista? Niitä on teoksessa seitsemän. Lohtua? Yritys uskoa, että ihmisen kaltainen olento voisi kuitenkin elää veden alla, hengittää vettä.

Runoteoksen lukeminen novellina ei ehkä ole ihan paras tekstistrategia, mutta minulle tämä avasi koskettavan tulkinnan. Ilman tätä tulkintaakin olisin nauttinut teoksen täsmällisestä kielestä ja sen ihastuttavista kielikuvista. Kun kertoja on puhaltanut uimarenkaan täyteen, hän toteaa:

hengitykseni kannattelee sinua vedessä

 

Laura Tressel, Hengitys. WSOY 2020. Kansi: Tom Backström. Kuvat: Pexels. 80 s.

-------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 12: Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika

Noin viisi ja puoli vuotta sitten päätin, että luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin siihen mennessä, kun kirjailijan kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken, jos lukeminen ei syystä tai toisesta suju.

Eilen sitten luin loppuun romaanisarjan viimeisen osan. Juuri sopivasti, sillä Marcel Proustin kuoleman satavuotismerkkipäivää vietetään vähän yli viikon päästä 18.11. Hidas lukutahti sopi minulle: Proustin pitkävirkkeinen ja ihmisten mielenliikkeisiin painottuva proosa vaati aikaa ja rauhaa. Välillä oli hyvä hengähtää ja lukea jotain muuta. Ainoa haitta oli se, että romaanissa harvemmin esiintyvät henkilöt ehtivät jo unohtua lukukertojen välillä, ja täytyi vähän ponnistella muistaakseen, missä juuri tämä markiisi tai herttuatar olikaan esiintynyt aiemmin.

Kannattiko ajan ja vaivan näkeminen? Kyllä kannatti. Proustin mukana on ollut luontevaa etsiä myös oman elämän kadonnutta aikaa. Viimeisen osan sulkiessani tuli haikea olo, kun täytyi luopua tutuiksi tulleiden henkilöiden seurasta. En ihmettele, että jotkut Proustiin hurahtaneet – esimerkiksi Helsingin pormestari Juhana Vartiainen – ovat kertoneet romaanisarjan loppuun päästyään aloittaneensa heti alusta uudestaan. Minustakin tuntuu siltä, että uusi lukukerta avaisi teosta aivan uudella tavalla, kun henkilöiden myöhemmistä vaiheista jo tietää enemmän. 

Tämän viimeisen osan jälkisanoissa suomentaja Annikki Suni tiivistää osan keskeiset tapahtumat muutamaan sivuun, joten en tässä blogikirjoituksessa enää selosta tarkasti teoksen juonta, joka ylipäätäänkin on teossarjassa melko merkityksetön puoli, paitsi siltä osin kuin se valaisee romaanihenkilöiden luonnetta. 

Suni antaa lisäksi tietoa romaanin syntyvaiheista. Proust ei ehtinyt julkaista tätä viimeistä osaa ennen kuolemaansa, vaan sen saattoivat sekavasta käsikirjoitusnivaskasta julkaisukuntoon Marcel Proustin veli Robert sekä kirjailija-kriitikko-kustannustoimittaja Jean Paulhan. Suomennos perustuu vuonna 1989 julkaistuun laitokseen, johon on palautettu epäloogisuudet, jotka aiemmat toimittajat olivat poistaneet.

Olin muutaman epäloogisuuden havainnut itsekin lukemisen aikana, mutta olin ajatellut suopeasti, että teossarja jossa keskeisenä tutkimuskohteena on muistin toiminta, saa sisältää myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheutuu väärin muistamisesta. Epäjohdonmukaisuus voi näin havainnollistaa aitoa kamppailua valtavan materiaalin kanssa.

Romaani alkaa Tansonvillesta, markiisi de Saint-Loupin kartanosta, johon edellinen osa Pakenija päättyi. Markiisi de Saint-Loupin homoseksuaaliset suhteet vaivaavat hänen puolisoaan Gilberteä. Näistä asioista hän ei pysty puhumaan miehensä kanssa, mutta Gilberten vanha ystävä ja ihailija, romaanisarjan kertoja "Marcel", tarjoutuu tässä luotettavaksi ja hienotunteiseksi kuuntelijaksi. Samalla "Marcel" urkkii Gilberteltä tietoja edesmenneestä rakastetustaan Albertinesta. Kertoja väittää, että on jo päässyt yli pakkomielteestään Albertinen suhteen, mutta kummasti vain edelleen hän useaan otteeseen pohtii Albertinen seksuaalista suuntautumista.

Teoksen alkuosan keskeisin ongelma on kuitenkin kertojan epäilys omasta kyvystään kirjailijana. Hän lukee ihaillen Goncourtin veljesten päiväkirjaa, joka saa hänet huomaamaan, kuinka kyvytön hän itse on ollut katselemaan ja kuuntelemaan. Hän tuntuu pitävän ongelmanaan liiallista keskittymistä kirjallisuuteen todellisuuden asemesta: hän ei ole kyennyt näkemään sellaista, mihin lukeminen ei ollut herättänyt hänen haluaan. Kuin todisteeksi omasta kyvyttömyydestään Proust lainaa kymmenen sivun verran tekstiä tästä "Goncourtien päiväkirjasta". Hauskaa tässä on se, että Proust on ilmeisesti itse kirjoittanut tämän jonkinlaisena tyyliharjoituksena ja kirjallisena leikkinä.

Ensimmäinen maailmansota on tämän viimeisen osan taustana. Romaanissa on surumielisen kauniita kuvauksia pimennetystä Pariisista, lumisesta Boulevard Haussmannista kuun valossa. Raadollisia kuvauksia ihmisten yrityksistä etsiä nautintoja epätavallisissa oloissa.

Tällä hetkellä Euroopassa käytävä sota teki tästä osuudesta taas ajankohtaisen. Siviilien suhtautuminen sotaan riippui heidän lukemistaan sanomalehdistä ja heidän ystäväpiiristään. Osa miehistä haluaa välttää sodan keinolla millä hyvänsä, kun taas toiset – esimerkiksi Robert de Saint-Loup – suorastaan hakeutuvat vaarallisimpiin paikkoihin. Markiisi de Saint-Loup saa sodassa surmansa. Myöhemmin romaanissa vihjataan, että kyseessä saattoi olla tietoinen pyrkimys, jonkinlainen itsemurha.

On ymmärrettävää, että sotatilan aikana kirjallisuus ja kirjoittaminen saattavat tuntua yhdentekeviltä askareilta. Kertojakaan ei vältä isänmaallista kiihkoa, joka iskee voimakkaasti hänen kirjailijaidentiteettiinsä. Kertoessaan palvelijattarensa Françoisen uhrautuvista sukulaisista Proust tekee yllättävän poikkeaman teoksen kerrontaan: hän luopuu hetkeksi kokonaan fiktion antamasta suojasta ja oikealta nimeltä mainiten kehuu näitä hyväntekijöitä.

Tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta, mutta minun täytyy ylistää maatani ja sanoa että nämä Françoisen miljonäärisukulaiset, jotka jättivät mukavat olonsa auttaakseen turvatonta sukulaistaan, ovat tässä ainoat todelliset, elävät ihmiset.

"Ihannetta johon olin uskonut ei ollut olemassakaan", kertoja nyt toteaa omasta kirjoittamisestaan.

Kuinka palata fiktion pariin, kun luottamus siihen on mennyt? 

Matkalla Guermantesin ruhtinaan ja ruhtinattaren pitoihin "Marcel" kokee jotain, joka herättää hänet henkiin kirjailijana. Kyseessä on samanlainen kokemus kuin teossarjan alussa, kun kertojan maistaessa lehmuksenkukkateetä ja madeleine-leivosta hänen mieleensä palautuivat lapsuuden tapahtumat Combrayssa. Tällä kertaa muistot herättävä aistimus syntyy, kun "Marcel" väistää autoa ja kompastuu epätasaiseen kiveykseen. Yhtäkkiä väistyvät masennus, huoli tulevaisuudesta ja älylliset epäilyt kirjailijanlahjoista ja kirjallisuuden totuudellisuudesta. Valtava onnentunne täyttää hänet muistojen vyöryessä hänen mieleensä.

Hieman myöhemmin lusikan kilahdus lautasta vasten ja jäykän lautasliinan pyyhkäisy huulilla synnyttävät samanlaisen muistojen heräämisen. "Marcel" ymmärtää, että taideteos on ainoa keino tavoittaa mennyt aika: hän voi pysäyttää liikkumattomaksi tuokion aikaa, yhdistää mielikuvituksen ja todellisuuden ja luoda uudelleen vaikutelmat muistin avulla. Näitä hän voi sitten taiteen keinoin syventää edelleen. Tällä tavoin hän voi "herättää aidon minuutemme". Ajan ulkopuolelle asettuminen myös vapauttaa "Marcelin" tulevaisuuden ja kuoleman pelosta. Ainut huoli on enää, riittääkö hänen terveytensä ja elämänsä siihen suurtyöhön, jonka hän ymmärtää olevan edessään. Nyt tiedämme, että juuri ja juuri kalkkiviivoille tämä juoksu loppui.

Se mistä olen lukijana riemastunut tuon tuosta Proustia lukiessani, on Proustin ymmärrys lukemisen luonteesta. Hän ei näe kirjaa mustana laatikkona, johon kirjoittaja sujauttaa viestinsä ja jonka sitten lukija sieltä poimii ja ymmärtää. Proust sanoo, että "tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija":

Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. 

Guermantesin ruhtinaan kutsuilla kertoja muistelee romaanisarjan henkilöitä ja saattaa heidät siihen vaiheeseen, jossa meidän lukijoiden on heistä erottava. Osalle omistetaan useita sivuja, toisten vaiheet kuitataan sivulauseissa. Usein kertojan mietteet kääntyvät häntä askarruttaviin ajatuksiin: seurapiirien rappeutumiseen, muistin toimintaan, vanhenemiseen, kuolemaan ja homoseksuaalisuuteen.

Pohtiessaan sitä, kuinka paroni de Charlus näki Musset'n rakkausrunoja lukiessaan runojen naishahmoilla rakastettunsa Charlie Morelin kasvot, kertoja toteaa, ettei romaanihenkilöiden sukupuoleen tule kiinnittää liikaa huomiota. Näin lähelle hän tulee oman homoseksuaalisuutensa myöntämistä ja sen tunnustamista, että Albertine saattoikin olla Albert. 

Suomentaja Inkeri Tuomikosken elämä ei aivan riittänyt koko teossarjan suomentamiseen. Tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. Jälki on erinomaista, minkäänlaista kitkaa en havainnut Tuomikosken ja Sunin suomennosten välillä. Otavan päätös julkaista koko sarja pehmytkantisena painoksena on kunnioitettava kulttuuriteko. Kovakantiset ensipainokset on ajat sitten myyty loppuun eikä niitä usein näe antikvariaateissakaan. Ihmiset ymmärtävät pitää kiinni aarteesta.

Marcel Proust, Jälleenlöydetty aika. Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Le Temps retrouvé ilmestyi vuonna 1927. Annikki Sunin suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. 438 s.