tiistai 27. heinäkuuta 2021

H. E. Bates: The Grapes of Paradise

Kirjailija H. E. Batesin tuotannosta meillä Suomessa tunnetaan varmasti parhaiten Oi ihana toukokuu (Darling Buds of May). Tähän romaaniin ja sen jatko-osiin pohjautuva tv-sarja esitettiin Yleisradion kanavilla alun perin 1990-luvulla ja uusittiin kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa en ole lukenut, mutta tv-sarjaa katsoin mielelläni satunnaisesti varsinaisesti sitä seuraamatta. Oi ihana toukokuu on komedia, joka kertoo lämminhenkisesti epäsovinnaisesta Larkinien perheestä. Sarjan näyttelijät oli onnistuneesti valittu: erinomaiset komedianäyttelijät David Jones ja Pam Ferris esittivät Pop ja Mamma Larkinia. Säteilevä Catherine Zeta-Jones jäi mieleen perheen tyttärenä ensimmäisessä tv-roolissaan. 

Toinenkin Batesin romaaniin perustuva sarja on Suomen televisiossa esitetty: Rakkaudesta Lydiaan (Love for Lydia) 1970-luvun lopulla. Sitä seurasin tarkasti ja arvostaen, vaikka muistikuvat siitä nyt ovat jo hatarat. Tarinan nimihenkilö Lydia keräsi ihailijoita kuin kärpäspaperi hyönteisiä, ja kiihkeä mustasukkaisuus oli sarjaa kannatteleva tunne. Nuori Jeremy Irons näytteli yhtä Lydiaan rakastuneista.

Mieluisat muistikuvat tv-sarjoista saivat minut poimimaan kesämökkiluettavakseni H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise (1974). Tarkempi tarkastelu osoitti, että tässä itse asiassa on kaksi vanhempaa novellikokoelmaa yksissä kansissa ja uudelleen nimettynä. Novellit ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). Kaikki novellit kertovat miesten ja naisten välisestä rakkaudesta, joten siinä mielessä ne temaattisesti sopivat yksiin kansiin. Melkein kaikissa kertomuksissa rakkaus on onneton tai ainakin epäsuhtainen. Ensimmäisen kokoelman jokaisessa neljässä tarinassa mies joutuu jollain tavalla naisen petkuttamaksi. Toisen kokoelman neljässä tarinassa myös miehinen hyväksikäyttö tulee valokeilaan. Ja jos nämä tarinat jotain meille opettavat, niin sen, että rakkaussuhteet, jotka perustuvat hyväksikäyttöön, ovat aina onnettomia.

Luonnon havainnointi on tärkeässä roolissa kaikissa novelleissa. Ihana luonto ja ihmisen toiminnan surkeus muodostavat kiintoisan kontrastin: ihminen on paratiisin häirikkö. Novellit ovat melko pitkiä: lyhimmillään 28 sivua ja pisimmillään 52 sivua. Kokoelman alaotsikossa niistä käytetään novella-nimitystä. Toisenlaisella rivivälillä ja tekstityypillä voitaisiin puhua joidenkin osalta jo pienoisromaaneista.

Käyn tässä läpi kokoelman novellit yksi kerrallaan. Juonipaljastuksia on jonkin verran luvassa, vaikka yritänkin olla paljastamatta kaikkein dramaattisimpia tapahtumia.

Kokoelman avaava "Death of a Huntsman" kertoo tarinan maaseudulla asuvasta ja hevosia kasvattavasta Harry Barnfieldistä, joka käy junalla päivätyössä Lontoossa. Kaikkien mielestä Harry on harmiton ja mukautuva tyyppi. Harryn avioliitto on väljähtynyt, puoliso hukuttaa elämänpettymyksensä alkoholiin. Harryn elämä muuttuu, kun hän rakastuu maillaan ratsastelevaan teinityttöön Valerieen ja saa tältä myös vastarakkautta. Tytön äiti, joka on ollut Harryn nuoruudenrakastettu, asettuu parin rakkauden tielle, ja tarina päättyy väkivaltaisesti ja traagisesti. Harryn myöhäinen yritys ottaa elämänsä omiin käsiinsä epäonnistuu surkeasti.

Novellissa on kohtalonomaisesti odottava tunnelma. Luontokuvaus on tässäkin novellissa merkityksellistä: Harryn elämäntilanteen symboliksi nousee myöhään kypsyvä kvitteni, kullankeltainen "Afroditen hedelmä". Syksy kääntyy talveksi novellin aikana.

"Night Run to the West" kertoo yörekan kuljettajasta Charlie Williamsista, joka tiivisteen hajottua etsii apua tienvarren synkästä talosta. Näin hän tutustuu rouva Broderickiin, joka on jo kymmenen vuotta odottanut invalidimiehensä kuolemaa. Charlien ja rouvan välille syntyy suhde, ja Charlie ottaa tavakseen pysähtyä talossa aina ohi kulkiessaan. Kun Charlie lopulta ymmärtää, että rouvan rakkaus ei ole pyyteetöntä vaan että häneltä odotetaan melko suurta vastapalvelusta, Charlie lopettaa suhteen ja yövuorojen ajamisen. Perinteistä symboliikkaa viljellään raskaalla kädellä: öiset matkat lännen kuoleman maahan vaihtuvat päivän puolelle. Kokoelman novellien henkilöt ovat yleensä yläluokan tai keskiluokan edustajia. Siinä mielessä työläistaustainen Charlie edustaa poikkeusta.

"Summer in Salandar" kuvaa espanjalaista rannikkokaupunkia, jossa brittiläinen laivayhtiön virkailija Manson ikävystyy kesän paahtavimmassa helteessä. Kaupunkiin, johon kukaan järkevä ihminen ei Mansonin mielestä tule kesällä, saapuu neiti Vane, joka alkaa tehokkaasti järjestellä itselleen tekemistä ja vaatii myös vastahakoisen Mansonin mukaansa. Eroottinen houkutus tekee Mansonista neidin juoksupojan ja  hän suostuu mukaan myös rasittavalle vuoriretkelle, joka päättyy huonosti. Käy ilmi, että neiti Vane ei ole neiti vaan rouva, joka aviomiehen petollisuuden takia on ottanut hieman omaa aikaa ja kaivannut jonkinlaista laastarisuhdetta. Manson oppii, että joskus suudelma ei ole jonkin alku vaan jonkin loppu.

Novellin hikinen tunnelma välittyi mainiosti, varsinkin kun satuin lukemaan tätä ihan kotoperäisen hellejakson aikana. Tunnelmansa ankeudesta huolimatta novelli oli yksi suosikeistani tässä kirjassa. Sen ihmissuhdeasetelma oli mielenkiintoisella tavalla epätavanomainen mutta kuitenkin helposti tunnistettava.

"The Queen of Spain Fritillary" on tämän ensimmäisen neljän novellin sarjan ainoa, jossa on minäkertoja. Vanheneva Laura muistelee siinä kesää, jolloin hän oli 17-vuotias. Nuori Laura kokeili viehätysvoimaansa ja leikitteli vanhan miehen tunteilla. Tästä oli traagiset seuraukset vanhan miehen lähipiirille. Novellin nimi tarkoittaa erästä perhoslajia. Perhosten keräilyllä on tässä novellissa myös vertauskuvallista merkitystä. Luonnonkuvaus on jälleen upeaa. Yorkshiren maaseutu Ouse-joen varrella on läsnä väreineen ja tuoksuineen.

"Aspidistra in Babylon" on kokoelmaan sisältyvän toisen sarjan ensimmäinen novelli. Painopiste muuttuu selvästi. Kun kaikissa edellä mainituissa mies joutui jollain tavoin alakynteen, on nyt miehen vuoro olla hyväksikäyttäjänä. Minäkertoja Christinen äiti pitää täysihoitolaa varuskuntakaupungissa, jonka huvielämää ja sotilastukikohtaa äiti varoittavasti kutsuu Babyloniksi. Kokematon 18-vuotias Christine on novellin nimen aspidistra, tuonenkello, vähään tyytyvä ja valju kasvi. Christine ei pysty vastustamaan Babylonin houkutusta, jonka hän kohtaa nelikymppisen kapteeni Archie Blainen hahmossa.

"A Month by the Lake" on toisen sarjan ainoa novelli, jossa ei ole minäkertojaa. Tämä koko kirjan pisin novelli oli ehdoton suosikkini, ehkä siksi että tämä on kokoelman ainoa tarina, jonka loppu on onnellinen, ja kaipasin jotain, joka vastasi omaa kesätunnelmaani. Novellin päähenkilö neiti Bentley on viettänyt alkusyksyä Italian järvialueella. Muiden hotellivieraiden valmistautuessa lähtöön, neiti Bentley päättää jäädä vielä koko lokakuuksi.

Neiti Bentley on ollut hieman ihastunut toiseen hotellivieraaseen, majuri Wilshawiin, tai ainakin tämän vaaleanpunaisiin korviin, jotka tuovat mieleen vaaleanpunaiset ruusut. Majuri on oikeastaan koulutukseltaan insinööri ja toimii metallialan yrityksen toimitusjohtajana. Sodan jälkeen moni britti jatkoi sotilasarvonsa käyttämistä myös siviiliyhteyksissä. Myös majuri Wilshaw peruu yllättäen lähtönsä ja päättää jäädä hotelliin, koska ihastuu salamannopeasti italialaisen perheen englantilaiseen kotiopettajattareen neiti Beaumontiin, kaikkeen kyllästyneeseen oikuttelijaan, jonka ainoa viehättävä piirre on hänen nuoruutensa.

Neiti Bentley ottaa tarmokkaasti haasteen vastaan ja onnistuu kääntämään majurin kiinnostuksen itseensä. Pari löytää toisensa hapuilun jälkeen. Aikuisten ihmisten hellän ironinen rakkaustarina.

There were many ways of pursuing happiness and perhaps half of them were stupid. Most of the time you were a fool and the rest of it in pain.

"A Prospect of Orchards" -novellin miespuolinen minäkertoja tapaa junassa tuttavan kaukaa menneisyydestä. Kertoja on nuoruudessa harrastanut nyrkkeilyä Arthur Templetonin kanssa ja häntä on kiusannut muisto Arthurin puolustuskyvyttömyydestä ja haluttomuudesta iskeä takaisin. Kertoja tulee vedetyksi mukaan Arthurin avioliiton viimeisiin kouristuksiin. Kiinnostava miehisen masokismin kuvauksena.

"The Grapes of Paradise" sijoittuu Tahitille. Novellin kertoja tapaa tarinan päähenkilön parturissa, ja päähenkilö pääsee näin kertomaan oman tarinansa. Tällainen "kaksikerroksinen" kertojaratkaisu on varsin luontevan tuntuinen ja sitä ovat monet novellikirjailijat hyödyntäneet. Näinhän me kerromme tarinoita eteenpäin kuulopuheiden perusteella. Novelli kertoo kitkerän tarinan hyväksikäytöstä ja mustasukkaisuudesta, jonka syynä on se, että mies ei voi tyytyä vain yhteen paratiisin hedelmään.

Olipa mukava lukea tällaista ihan perinteistä novellitaidetta! H. E. Batesilla on varsin laaja tuotanto, johon on varmaan syytä palata toistekin.

H. E. Bates, The Grapes of Paradise: Eight Novellas. Penguin Books 1974. Kokoelman novellit on alun perin julkaistu kokoelmissa Death of a Huntsman (1957) ja An Aspidistra in Babylon (1960). 316 s.

--------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 23: Kirja, jota luet ulkona.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Günter Grass: Rottarouva

Ihmislajin säilymisen kannalta on ollut mielekästä kiinnittää huomiota mahdollisiin uhkiin, mikä on ehkä tehnyt meistä lajina hieman pessimismiin taipuvaisen. Tässä Günter Grassin vuonna 1987 suomeksi julkaistussa romaanissa ihmisen suurimmaksi uhaksi koetaan ydinasevarustelu. Kyseisellä vuosikymmenellä eläneenä ja jonkinlaista ajatustoimintaa harjoittaneena minun on helppo palauttaa mieleen se voimattomuus ja epätoivo, joka "tähtien sodan" vuosikymmenellä vallitsi ja jota Grassin romaani väkevästi kuvittaa.

Rottarouva-romaani kertoo hurjan tarinan ihmislajin tuhoutumisesta ydiniskuihin. Neutronipommein väestöstä tyhjennettyjä kaupunkeja jää asuttamaan ensin ruotsalaisissa laboratorioissa kehitetty ihmisen, rotan ja sian "sosiaalidemokraattinen" risteytys, mutta tämäkin olento on loppujen lopuksi liian itsekäs selviytymään ja saa väistyä toisen, aidosti solidaarisen, lajin tieltä. Ydinsodan selviytyjä on luonnollisesti rotta.

Aloitetaanpa romaanin alusta:
Joululahjaksi pyysin saada rotan, toivoin näet saavani ärsykkeitä runoon, joka käsittelee ihmissuvun kasvatusta. Oikeastaan aioin kirjoittaa merestä, balttilaisesta rapakostani; mutta eläin voitti. Minun toiveeni täyttyi. Joulupuun alla rotta yllätti minut.

Nimettömäksi jäävä mutta kovasti Günter Grassia muistuttava kertoja tulee loppujen lopuksi kirjoittaneeksi sekä runonsa että tarinansa Itämerestä. Joululahjarotta tulee kertojan uniin puhuvana ja kaiken tuhosta ropottavana rottarouvana.

Kertojan unet koostuvat useista toisiinsa limittyvistä fantasian värittämistä tarinoista:

1. Kertomus tai tarkemmin sanottuna mykkäelokuva tutuista satuhahmoista, jotka nykyaikaan siirrettyinä ministeri ja valtiosihteeri Jacob ja Wilhelm Grimmin kanssa yrittävät estää metsien tuhoutumisen, koska metsien loppu merkitsee mielikuvituksen loppua. "Enää ei lemmenvaloja kaiverreta kaarnaan. Enää ei tykkylumi putoa kuusenoksilta. Enää koskaan ei käki opeta meitä laskemaan. Kohta olemme satuja vailla." Satuhahmojen vauhdikas ja rietas slapstick-kohellus on paikoin hauskaa luettavaa. 

2. Peltirumpu-romaanin pienikasvuinen päähenkilö Oskar Matzerath on päässyt pois mielisairaalasta, johon hän Peltirummun lopussa 30-vuotiaana jäi. Hän on nyt 60-vuotispäiviinsä valmistautuva menestyksekäs videofilmien tuottaja, jonka tuotantoyhtiö yhdessä romaanin kertojan kanssa valmistaa edellä mainittua elokuvaa metsien tuhosta. Oskar Matzerath myös käy isoäitinsä 107-vuotissyntymäpäivillä Puolassa. Syntymäpäivät päättyvät "suureen pamaukseen". Oskarin tarinaan romaani tarjoaa parikin loppua. Yhdessä hän ydinräjähdyksen kuivattamana muumiona päätyy isoäitinsä kanssa tulevan rottakansan palvonnan kohteeksi eräänlaisessa groteskissa madonna ja lapsi -asetelmassa. Toisessa versiossa Oskar jatkaa filmialalla ja valmistelee romaanin kertojan kanssa uusia tarinoita.

3. Taideväärentäjä Lothar Malskatin tarina. Malskat on todellinen henkilö, joka toisen maailmansodan jälkeen vaurioituneita kirkkoja korjatessaan maalasi niihin itse uudet seinämaalaukset. Niitä pidettiin aitoina goottilaisina taideteoksina, kunnes Malskat itse tunnusti tekonsa. Huvittavaa on, että hän maalasi Schleswigin tuomiokirkon ristikäytävään ilmiselviä kalkkunoita. Se, että varhaisgoottilaisena aikana, kauan ennen Kolumbusta, olisi kirkkoon maalattu amerikkalaisia lintuja, ei herättänyt asiantuntijoiden epäilyksiä väärennöksestä, vaan sitä pidettiin todisteena siitä, että viikingit, germaanit siis, olivat tuoneet kalkkunan Eurooppaan jo ennen Kolumbusta. Ei sekään herättänyt huomiota, että useissa kirkkomaalausten naishahmoissa voitiin tunnistaa filmitähti Hansi Knoteckin piirteet. Oskar Matzerathin tuotantoyhtiö valmistelee romaanissa elokuvaa myös Malskatista. Malskatin tarinan romaanin kertoja rinnastaa kahden Saksan syntyyn, jota hän pitää vastaavana huijauksena. Tämän poliittisen huijauksen pääarkkitehteina hääräsivät kertojan mielestä lännen Konrad Adenauer ja idän Walter Ulbricht.

4. Viisi naista seilaa Itämerellä merentutkimusaluksella näennäisenä tarkoituksenaan tutkia meduusakantoja. Todellisuudessa he etsivät mereen uponnutta Vinetaa, myyttistä naisten kaupunkia. Fiktiivisyyttä korostavalla tavalla romaanin kertoja kertoo, että hän on aluksen miehistöksi koonnut elämänsä tärkeät naiset, jotta nämä voisivat tehdä sovun keskenään. 

5. Kertoja kiertää yksin maata avaruusaluksessa ja seuraa sieltä "posthumaanin ajan" tapahtumia.

6. Runo ihmissuvun "kasvatuksesta".

Tällaisen moniaineksisen romaanin lukeminen oli välillä työlästä. Osa tarinoista imaisi mukaansa, osa vain niukin naukin. Romaanin osoitteleva fiktiivisyys ja viittaukset uniin aiheuttivat ainakin tälle lukijalle epävarmuutta. 

Sadut ja myytit uppoavat minuun hyvin, mutta unet ovat kirjallisuuden aineksena minulle aina hieman ongelmallisia. Onko suurempaa pettymystä kuin lukea lopussa: se oli kaikki vain unta. Tämäkin romaani kertoo olevansa kertojan unta tai mahdollisesti rotan kertojasta näkemää unta. Tuntuu kuin lukijalta vietäisiin pois se viimeinenkin kahva josta pidellä kiinni. Ehkä pitäisikin vain heittäytyä kerronnan pyörteisiin ja antaa sen kuljettaa minne sitten kuljettaakin.

Uhkakuvat ovat 1980-luvun jälkeen muuttuneet. Ydinsodan pelon sijalle on noussut ekokatastrofin uhka. Ydinsota oli selkeä pelote, johon oli helppo reagoida. Se oli helppo nähdä ja tunnustaa. Ekokatastrofi on selvästi ongelmallisempi. Muiden muassa kirjailija Jonathan Franzen on todennut, että ihmisen on helpompi huomata ja torjua välittömiä uhkia kuin sellaisia, joiden seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Pidinkö romaanista? Paikoitellen kyllä. Nostan joka tapauksessa hattua sille mielikuvituksen vyörylle, jolla romaani yrittää ratkoa mahdottomalta tuntuvaa ongelmaansa. Runona tämä kyllä minulle toimii mainiosti.

Kun väkivaltaa ei kumminkaan 

kaikesta järjestä huolimatta saatu pois maailmasta, 

ihmissuku opetteli keskinäisen pelottelun taidon.

Niin se oppi pitämään rauhaa, kunnes sattuma

tiedustelun tietämättä sotki kaiken.


Silloin ihmissuvun kasvatus vihdoin

oli lähes lopussa. Suuri kirkkaus

valisti joka sopen. Sääli vain, että jälkeenpäin

tuli kovin pimeää eikä kukaan enää

löytänyt kouluaan.

 

Günter Grass on itse tehnyt romaanin kansikuvapiirroksen, jossa rottarouva juoksee taustanaan Grassille rakkaan Danzigin kaupungin tornit.

Günter Grass, Rottarouva. Tammi 1987. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Rättin (1986) suomentanut Oili Suominen. 430 s. 

------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin.


tiistai 20. heinäkuuta 2021

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä

 Alkukesästä 1902 joutui Illinoisin eteläosissa sijaitsevassa pienessä Coaltownin kaivoskeskuksessa asuva John Barrington Ashley oikeuteen vastaamaan samoin Coaltownissa asuneen Breckenridge Lansingin murhasta. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina, heinäkuun 22. päivän aamuna kello yksi hän karkasi vartijoiltaan junasta, joka oli viemässä häntä kohti teloituspaikkaa.

Näin dekkarimaisesti lukemaan pakottavalla tavalla alkaa tämä Thornton Wilderin romaani. Romaani paljastaa myös heti ensimmäisellä sivulla, että John Ashley ei syyllistynyt murhaan, josta häntä syytettiin. Oikean syyllisen paljastumista saamme kuitenkin odotella vielä kolmisensataa sivua. 

Romaani seuraa John Ashleyn pakomatkaa parinsadan sivun verran ja sitten kuittaa hänen kohtalonsa kolmella järkyttävällä sanalla. Vasta teoksen lopussa saamme tietää hänen pakonsa yksityiskohdat. Varsin pian käy ilmi, että salapoliisimysteerin asemesta romaanin ytimessä ovat John Ashleyn ja Breckenridge Lansingin jälkeläiset ja lesket. Romaani kuvaa sukupolvien ketjun: kuinka vanhempien arvot ovat muovautuneet heidän omissa perheissään ja millaisina he siirtävät ne eteenpäin omille lapsilleen, "kahdeksannen päivän" ihmisille.

Romaanin nimi viittaa teoksessa Coaltownin lääkärin, tohtori Gilliesin, vuosisadan vaihteen juhlissa lausumaan ajatukseen maailman jatkuvasta muutoksesta:

Luonto ei nuku koskaan. Elämän kehitys ei polje koskaan aloillaan. Luomistyö ei ole vielä loppuun suoritettu. Raamattu sanoo että Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä ja lepäsi sitten, mutta jokaista päivää kesti monta miljoonaa vuotta. Lepopäivä on varmaan ollut lyhyt. Ihminen ei ole loppu vaan alku. Nyt me olemme seuraavan viikon alussa. Me olemme kahdeksannen päivän lapsia.

Kertojan ääni kuittaa: 

Tri Gillies valehteli suun täydeltä. Hän oli täysin varma siitä, että tuleva vuosisata olisi liian julma eriteltäväksi ainakin samaan tapaan kuin menneet vuosisadat.

Romaanissa on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskontoon. Monen muun asian ohella se pohtii uskon, toivon ja rakkauden paikkaa modernissa maailmassa. John Ashleysta romaani esimerkiksi toteaa, että tämä oli uskovainen mies tietämättä olevansa uskovainen. Hänen salatut aikaansaannoksensa tulevat tietoomme (ja romaanin henkilöiden tietoon) vasta vähitellen, sillä "useimpien uskovien ihmisten tavoin John Ashley oli niin sanoakseni näkymätön".

Ennen kaikkea romaani on kuitenkin perheiden historia. Myös kahdeksannen päivän ihmiset kantavat perheen menneisyyttä mukanaan:

Perhe-elämä on kuin aula, jossa on erittäin hyvä akustiikka. Kasvavat lapset eivät kuule yksinomaan vanhempiensa sanoja (ja useimmiten he jättävät vähitellen ne huomioonottamatta), he kuulevat myös sanojen takana olevan tarkoituksen ja asenteet. Ennen kaikkea he huomaavat, mitä heidän vanhempansa todella ihailevat, todella halveksivat.

Perheen koettelemukset ovat varmaan osasyynä siihen, että kaikista neljästä Ashleyn ja kahdesta Breckenridgen lapsesta kasvaa poikkeusyksilöitä. Osa heistä tuntuu saavan voimaa tästä menneisyyden  tragediasta, osan se tuhoaa. Jokainen heistä voisi olla oman romaaninsa päähenkilö. Tähän mainioon romaaniin on siis pakattu paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Romaanin kertojanääni on kaikkitietävän kronikoitsijan, joka välillä filosofoi minämuodossa, välillä raportoi anonyymisti kuin sanomalehden uutisteksti. Välillä jokainen virke tuntuu avaavan kiehtovia uusia näkymiä. Lukeminen pysähtelee, kun lukija jää miettimään, mitä kaikkea äsken itse asiassa sanottiinkaan. Jotkin viittaukset avautuvat vasta paljon myöhemmin. Samalla teksti rientää kuin hengästyneenä eteenpäin. Tässä näytteeksi hieman pitempi pätkä, joka kuvaa niinkin tuttua asiaa kuin syksyn vaihtumista talveen:

Syksy on Coaltownissa hyvin kaunis. Lapset palaavat kouluun uupuneina pitkän kesän päämäärättömästä vapaudesta. Heidän äitinsä tuntevat olonsa epämukavaksi hiljaisuuden koittaessa; heillä on jopa vapaa-aikaa, ja he valittelevat päänsärkyä. Puut pukeutuvat pakanallisen koristeellisiksi. Päivät lyhenevät. Monen kuukauden ajan kaivostyöläiset elävät enimmäkseen keinotekoisessa valaistuksessa. Syksyn juhlapäiviä pelätään. George Lansing on lähtenyt kaupungista, mutta pyhäinmiesten päivän aattona hänen mohikaanijoukkonsa kiskoo Lord Mayorin portinpylväät paikoiltaan ja vääntää kaupungintalon kellon osoittimia. Naisten Kristillisen kohtuuden Liiton rohkeat jäsenet taistelevat miesten lailla saadakseen kapakat kiinni äänestyspäivänä. Itsekeskeisimmänkin talon isännän mielessä viriää lyhyeksi aikaa filosofointi eloon hänen seistessään jälleen kerran palavien lehtien rovion ääressä. Ensimmäinen lumisade saa kaupunkilaisten silmät pyöristymään; valkoisuus langettaa Coaltownin ylle harvinaisen lumouksen.

Aikanaan selviää, että ehkä George Lansingilla oli hyvä syy toivoa ajan liikkuvan taaksepäin. Nyt lopetan siteeraamisen tähän ja kehotan lukemaan itse. 

Jostain syystä Thornton Wilder ei taida nykyisin olla erityisen suuressa lukijoiden suosiossa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, sillä häneltä lukemani teokset ovat olleet erinomaisia. The Ides of March on jännittävä kirjeromaani Julius Caesarin viimeisistä vaiheista. Historialliset dokumentit, kirjeet, ovat luonnollisesti Thornton Wilderin itsensä sepittämiä. Romaanissa siteeratut Catulluksen runot ovat kuitenkin aitoja ja Wilderin latinasta kääntämiä.

Wilder on nykyään ehkä parhaiten tunnettu siitä, että menestysmusikaali Hello Dolly (1964) perustuu hänen näytelmäänsä The Matchmaker (1954). Harvempi tietää, että The Matchmaker-näytelmä perustui Wilderin varhaisempaan The Merchant of Yonkers -näytelmään (1938), joka  epäonnistui näyttämöllä surkeasti. Se puolestaan perustui itävaltalaisen näytelmäkirjailijan Johann Nestroyn näytelmään Einen Jux will er sich machen (1842), joka taas perustui englantilaisen John Oxenfordin farssiin A Day Well Spent (1835). Näytelmäkirjallisuudessa lainailuun on aina suhtauduttu suvaitsevaisesti ja hyvä niin, sillä tällä tavoin on vähin erin jalostettu monta upeaa näytelmää. Mainittakoon, että tuo samainen Nestroyn versio oli pohjana Tom Stoppardin näytelmälle On the Razzle (1981), joka on hyvin lähellä huippua ikuisessa oikeasti hauskan komedian etsinnässäni. Luen sen aika ajoin uudelleen enkä koskaan ole selvinnyt nauramatta ääneen.

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta -pienoisromaani on päätynyt hyllyyni useana eri painoksena. Yksi niistä on jopa kuvitettu erillisin sivuille liimatuin grafiikanlehdin. Ostin sen Amsterdamin kirjatorilta silloin joskus, kun vielä maailmalla kuljettiin. San Luis Reyn silta -romaanin alkuasetelma - samoin kuin Kahdeksas päivä -romaanin - on loistavan houkutteleva: vuonna 1714 Perussa romahtaa silta vieden kuolemaan viisi satunnaista matkalaista. Koska Jumalan luomassa maailmassa mikään ei voi tapahtua sattumalta, katolinen isä Juniper päättää selvittää näiden viiden ihmisen elämäntarinan ja saada selville, miksi juuri he joutuivat onnettomuuteen. 

San Luis Reyn silta -romaanilla on minulle myös hyvin henkilökohtainen merkitys. Sen loppusanat lausuin äitini arkun äärellä vähän yli vuosi sitten.

On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta. (Suom. Valfrid Hedman)

 

Thornton Wilder, Kahdeksas päivä. Kirjayhtymä 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Eighth Day (1967) suomentanut Irmeli Sallamo. 459 s.

-------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii oivallisesti kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (ja muutama muukin)

Eilen päättyneen kouluvuoden aikana minulla oli lukujärjestyksessäni kaksi viikkotuntia koulumme yhdeksälle esikoululaiselle. Jokaisen tunnin aloitin lukemalla ääneen. Vuoden mittaan tulin lukeneeksi heille neljä kirjaa Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjojen sarjasta. Tarkoitus oli aluksi lukea vain yksi. 

Aloitin syksyllä kirjalla Maukka ja Väykkä (2009), jonka olin lukenut jo aiemmallekin eskariryhmälle ja hyväksi havainnut. Kirjan tarinat ovat juuri sopivan mittaiset. Nekin, joilla ei aiempaa kuuntelukokemusta ole, jaksavat kuunnella muutaman sivun jutun loppuun asti. Lyhyys ei kuitenkaan tarkoita yksinkertaisuutta tai yllätyksettömyyttä; nämä kertomukset ovat erinomainen johdatus siihen, kuinka kirjojen merkitykset rakentuvat pienistä vihjeistä. Se, mitä kirjan henkilöt sanovat, ei aina ole koko totuus tai totuus ollenkaan. Lasten joukossa on aina joku, joka hoksaa piilotetun merkityksen ja pystyy avaamaan sitä muillekin. Lastenkirjassakaan moraalin ei tarvitse olla mustavalkoista: on opettavaista  havaita, että hyvä tarkoitus voi johtaa huonoihin seurauksiin ja toisaalta huonokin motiivi voi saada aikaan hyvää. Yhteisessä keskustelussa kaikkien tulkintataito kasvaa.

Kirjan henkilöhahmot ovat mainioita. Maukka-kissalla on lennokas mielikuvitus ja taipumus holtittomaan innostukseen. Hän on myös omahyväinen, itsekäs ja usein laiska, ja hänen moraalinsa on jokseenkin joustava. Kaikki ikävä on aina jonkun muun syytä. Maukan epävakaata mielenlaatua on myös aina vaanimassa masennuksen vaara. Väykkä-koira on vakaa ja luotettava puurtaja, jonka ainoina paheina ovat toisinaan totinen tylsyys ja lievä passiivis-aggressiivisuus. Maukka ja Väykkä asuvat kahdestaan sinisessä talossaan mäellä kylän laitamilla.

Tutustumme myös muihin kyläläisiin, joita ovat muiden muassa Possu Röhkötti, Kana von Got, Lehmä Muukkonen, Lammas Bääkkönen, Härkä Möö ja Vuohi Mäk Käkätin. Ääneenlukijalle kirjava joukko antaa mainion tilaisuuden kehitellä jokaiselle heidän luonnettaan ja eläinlajiaan vastaava ilmaisutapa.

Virpi Talvitien kuvitus on lapsille tärkeä osa tarinaa. He kommentoivat usein kuvia ja olivat erityisen hyviä hoksaamaan tekstin ja kuvituksen ristiriitoja, joista saimme aikaan antoisia keskusteluja kuvituksen luonteesta yleensä. Kun lapset itse piirsivät lukemamme tarinan pohjalta, he halusivat tarkistaa kirjan kuvituksesta, että heidän kuvansa varmasti tulivat "oikein".

Saatuamme ensimmäisen Maukka ja Väykkä -kirjan loppuun luin parin viikon ajan kirjaa dinosauruksista. Marraskuussa muutamat lapset kuitenkin toivat pöydälleni kirjan Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo (2009) ja toivoivat sitä luettavaksi. Se olikin sopiva joulunaluskirja. Siinä on kaksikymmentäneljä lukua, joten kotona se soveltuisi mainiosti vaikkapa iltasatuna luettavaksi joulukalenteriksi. Koulussa minun piti rytmittää lukeminen hieman eri tavalla, mutta saimme kirjan loppuun sopivasti ennen joululomalle jäämistä. Tarinassa on yhtenäinen juoni, jonka ytimessä on Väykän Maukalle lahjaksi rakentama jättimäinen pallon muotoinen joulukalenteri. Pallo pääsee riistäytymään irti, vierii mäenrinnettä kylään aiheuttaen suurta tuhoa ja päätyy lopulta avantoon ja järven pohjaan. Pallosta siis aiheutuu monenlaista harmia koko kylälle, mutta loppujen lopuksi tälläkin onnettomuudella on kylän yhteishenkeä parantavat seuraukset.

Joululoman jälkeen esikoululaiset keräsivät koulun kirjahyllyistä houkuttelevan näköisiä kirjoja, joista sitten äänestivät seuraavan yhteisen luettavan. Voittajaksi tuli Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu (2011). Tässäkin tarinassa on yhtenäinen jännittävä juoni. Taikajuoma tuo mukaan myös fantasiaelementtejä. Romaanissa tutustumme myös uusiin henkilöihin, joista tärkein on Karhu Murhinen. Pilaan lukijalta yhden yllätyksen, kun tässä nyt paljastan, että Karhu Murhinen on hurjasta nimestään huolimatta jokseenkin harmiton pikku päästäinen. Urhea toki kuten Riipitsiip Narnia-kirjoissa. Murhisen vanhemmat ovat aikanaan ajatelleet, että pientä olentoa voisi suojata vaarallinen nimi. Heidän lapsensa saivat siis nimet Karhu, Susi, Ahma, Kettu ja Seitikki. Seitikki on tämän romaanin pahis ja hänen myrkyllinen juonittelunsa saattaa Väykän todelliseen hengenvaaraan. Tarinassa on siis myös aiempaa synkempiä sävyjä. Loppu on kuitenkin onnellinen ja korostaa jälleen ystävyyden arvoa.

Keväällä järjestimme vielä yhden äänestyksen luettavasta kirjasta. Maukka ja Väykkä olivat selvästi löytäneet paikkansa pienten kuulijoiden sydämissä, sillä täysin yksimielisesti he valitsivat luettavaksi romaanin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (2012).

Karhu Murhinen on asettunut asumaan siniseen taloon yhdessä Maukan ja Väykän kanssa. Kirjan aikana hän elää päästäisen kiihkeän parivuotisen elämän nuoruudesta aikuisuuteen ja edelleen vanhuuteen. Nuoren päästäisen elämä on leikkejä ja pelejä Maukan kanssa. Pesäpallo-ottelut Maukan kanssa päättyvät kuten arvata saattaa: Maukka voittaa 71 - 0 eikä näe siinä tietenkään minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta. Sama juttu jalkapallossa.

- Pelataanko uusintaottelu, kysyi Murhinen. 

 - Totta kai, Maukka riemastui. - Sinä saat ehkä vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on valmiiksi jo yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.

Nuorella Murhisella on kiire selvittää kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet. Se kyselee enemmän kuin kukaan ehtii vastata.

- Miksi minä olen näin pieni ja te olette noin isoja? Miksi kissan nimi on kissa? Oliko koiria ennen kuin oli kissoja? Mihin häntää tarvitaan? Onko kastemadolla silmiä? Miksi vesi tekee märäksi? Miksi kylmä on kylmää? Onko pakko olla talvea? Kuka keksi hernekeiton?

Aikuinen Murhinen valitsee itselleen ammatin: hänestä tulee kylän poliisi. Tulitikusta tehty pamppu vyöllään hän valvoo kylän rauhaa. Hän tuntee tekevänsä jotain tärkeää ja saa suurta tyydytystä työstään. Aikuisena Murhinen myös rakastuu. Hänen rakkautensa kohde on Possu Röhkötti. Murhinen valmistaa Possulle joululahjan ja lähes menehtyy toimittaessaan sen perille lumimyräkässä. Jos toiselle menevästä lahjasta mustasukkainen Maukka ei olisi seurannut Murhista, tämän tarina olisi päättynyt jääpalikaksi lumikinokseen. Maukan huonoista motiiveista seurasi siis jälleen jotain hyvää.

Viimeisiä romaanin lukuja luimme, kun kesäkuu jo oli alkanut. Istuimme auringon paisteessa koulun portailla ja ajattelin, että pöllömminkin olisi voinut ammattinsa valita. Tarkoitan nyt itseäni. Lopussa Murhinen jää eläkkeelle, harmaantuu ja alkaa muistella vanhoja asioita lapsuudestaan. 

- Kun minä olin lapsi, me tapasimme pelata jalkapalloa yhden kissan kanssa, Murhinen sanoi etäinen katse silmissään.

- Minä olin se kissa, Maukka naukaisi.

- Jaa-jaa. Silloin minä aina voitin sen kissan, vaikka kissa oli paljon minua isompi, päästäinen muisteli.

Aika kultaa muistot. Murhinen myös tekee liikuttavan sovinnon sisarensa Seitikin kanssa. Se, joka antaa anteeksi, vapautuu katkeruudesta.

Lopuksi Murhinen kirjoittaa muistelmansa ja sitten rauhallisesti, kauniisti Karhu Murhisen elämä päättyy. Murhinen kuolee niin kuin on elänytkin, pelottomasti.

Jännitin hieman, kuinka lapset romaanin loppuun suhtautuisivat. Hyvin se meni. Lapset eivät liian voimakkaasti samastuneet vanhaan päästäiseen. Harmaapartaiselle lukijalle sen sijaan tuli usein mieleen: Karhu Murhinen - c'est moi! 

Kirja antoi mahdollisuuden keskustella elämän rajallisuudesta ja ainutkertaisuudesta. Se kertoo kauniisti elämän arvosta, joka ei riipu eläjän koosta eikä elämän pituudesta.

Kirja päättyy Karhu Murhisen yhden sivun mittaisiin muistelmiin. Niiden nimi on osuvasti 800 kertaa minuutissa. Niin usein lyö sen sydän, jonka tulee mahduttaa kokonainen elämä pariin vuoteen. 

Murhisen muistelmista lainasin yhden kohdan myös tämän vuoden kuudesluokkalaisille pitämääni hyvästelypuheeseen. Olimme ensin kuunnelleet tasavallan presidentin puheen koululaisille ja opiskelijoille. Siinä Sauli Niinistö painotti sitä, kuinka nuoret ovat korona-aikana tukeneet toisiaan. Samaa yhteisöllisyyden teemaa halusin jatkaa myös omassa puheessani. Halusin kertoa, kuinka tärkeää on jakaa hyvät ja huonot kokemukset jonkun toisen kanssa. Vanhan viisauden mukaan jaettu suru on puoli surua ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Annetaanpa puheenvuoro Karhu Murhiselle:

Kadun sitä, etten koskaan tunnustanut rakkauttani possulle. Minua kaduttaa, etten kertonut kenellekään suuresta rakkaudestani. Se meni aivan hukkaan. Mihin menevät kaikki elämän hyvät ja huonot hetket, kirjat joita luemme, elokuvat joita katsomme ja musiikki jota kuuntelemme, jos emme jaa niitä toisten kanssa?

Viimeistä kertaa päätin lukuvuoden oppilaideni kanssa. Kahdennenkymmenennenviidennen kerran tällä samalla koululla. Todistustenjaon jälkeen koko koulun väki kokoontui aurinkoiselle pihamaalle. Minulle laulettiin "Turvallista matkaa". 

Itkettivät vanhaa miestä, mokomat! 

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Tammi 2012. Kuvittanut Virpi Talvitie.

--------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 15: Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

 

 







torstai 13. toukokuuta 2021

Jean Giono: Husaari katolla

Piemontelainen 25-vuotias eversti Angelo Pardi on joutunut lähtemään maanpakoon Ranskan Provenceen surmattuaan kaksintaistelussa itävaltalaisen kätyrin, joka on paljastanut poliisille italialaisia vapaustaistelijoita, Carbonari-salaseuran jäseniä, joihin Angelokin kuuluu.

Poliittisesta lähtötilanteestaan huolimatta romaanin teemat eivät ole erityisen poliittisia. Angelon taistelu on yksilön kamppailua maailmaa vastaan sekä sisäistä painia ankarien ihanteiden puristuksessa. Angelo on herttuatar Ezzia Pardin 16-vuotiaana synnyttämä avioton poika, jolle äiti on ostanut everstinarvon. Kyseenalaisesta syntyperästään huolimatta Angelo kokee aatelismiehen kunniakäsityksen velvoittavan itseään. Angelo tutkii kaiken aikaa motiivejaan ja käy keskusteluja itsensä kanssa.

Johtuuko toimintani taistelun oikeutuksesta vai siitä arvonannosta, jota voin suoda itselleni tietäessäni, että käyn taisteluun oikeuden puolesta. On kiistämätöntä, että jos astun oikean asian palvelukseen, se palvelee minun ylpeyttäni. Minä tosin palvelen myös muita, mutta se on pelkkää ylijäämää. Niin kuin jo hyvin näet, sanan 'kansa' voi vahingotta jättää keskustelun ulkopuolelle. Sen tilalle voisin panna aivan mitä tahansa, samoin kuin sanan 'vapaus' tilalle, tosin sillä ehdolla, että sen tilalle tulee joku samaa tarkoittava sana. Tarkoitan, että sillä pitää olla yhtä ylevä ja yhtä epämääräinen merkitys. Entä 'taistelu'? Se sana saa jäädä paikalleen. Taistelu, toisin sanoen voimainkoetus, jossa toivon olevani vahvempi. Loppujen lopuksi ei jää muuta jäljelle kuin "Eläköön minä itse!"

Provence 1830-luvulla ei ollut kovinkaan turvallinen pakopaikka, sillä siellä raivosi ärhäkkä koleraepidemia. Sairastuneet ripuloivat ja oksensivat riisimaitoa, heidän ihonsa muuttui sinipunaiseksi jaloista alkaen ja lopuksi ihminen kuoli tuskallisesti kuivumisen aiheuttama karmea irvistys kasvoillaan. Taudin syitä ei tarkasti tunnettu, epäiltiin hyönteisten levittävän jonkinlaisia tauti-itiöitä, miasmia. Tauti paheni aina loppukesästä. 

Romaanissa eletään juuri loppukesää ja syksyä. Ihmiset pakenevat kaupungeista maaseudulle ja edelleen kauemmas kohti alueita, joilla huhujen mukaan koleraa ei tavattu. Angelo kulkee ikään kuin vastavirtaan etsiessään kasvinveljeään Giuseppea, carbonarisissiä, jolla on Angelolle kirje ja rahaa Angelon äidiltä. 

Pitkällä vaelluksellaan Angelo tapaa pienen ranskalaisen lääkärin, joka etsii viimeisiä eloonjääneitä maaseudun autioituneista taloista ja yrittää pitää näitä hengissä hieromalla heidän kylmeneviä jäseniään, ilmeisesti onnistumatta kertaakaan parantamaan ketään. Lääkäri värvää Angelon apurikseen. Kun lääkäri itse kuolee koleraan, Angelo katsoo velvollisuudekseen jatkaa tämän työtä. Lääkärin pyyteetön toiminta askarruttaa Angeloa. Voiko ihminen todella unohtaa itsensä?

Ja jos hän olisi onnistunut pelastamaan yhden kuolevista, olisiko hänen tyytyväisyytensä aiheutunut siitä, että elämä alkoi uudelleen, vai siitä, että hän itse pystyi herättämään uutta eloa. Eikö hänkin ollut vain yksinkertaisesti rekisteröimässä aateluuskirjaansa? Niin kaikki äpärät joutuvat tekemään. Enkö juuri siitä syystä häntä ihaillut, toisin sanoen kadehtinut? Enkö jäänytkin hänen seuraansa saadakseni papereihini samanlaiset leimat kuin hänkin? Kaikki merkittävät ihmiset istuvat aina kahdella tuolilla. Kykenisiköhän kukaan uhrautumaan toisten hyväksi, ellei hän siitä samalla itse nauttisi?

Angelon itseriittoisuus, uhmakkuus ja ehdottomuus alkaa osoittautua syvällä sielussa muhivan  epävarmuuden peittelyksi. Romaanin kertoja kommentoi: "Hänessä oli niin paljon heikkoutta, että hän haki puolustusta." 

Angelo hakeutuu Manosquen kaupunkiin, jossa Giuseppen pitäisi toimia suutarina, mutta myöhemmin käy ilmi, että Giuseppe on paennut koleraa maaseudulle. Heti ensimmäiseksi Manosquessa Angeloa epäillään kaivojen myrkyttämisestä ja hän välttyy vain nipin napin joutumasta hirsipuuhun. Angelo pelastautuu kaupungin katoille, joilla hän nukkuu päivät ja tekee yksinäisiä tutkimusretkiään öisin. Tästä jaksosta romaani on saanut jännittävän nimensä. Nimi on myös vertauskuvallinen: ihanteiden riivaama Angelo tuntee olevansa muiden yläpuolella myös henkisesti. "Erehdynköhän luullessani olevani suurempi silloin kun toimin yksin?"

Yhdellä yöllisellä ruoanhankintaretkellään Angelo tunkeutuu ullakon kautta tyhjältä vaikuttavaan taloon. Talosta hän löytää aistikkaita vaatteita, jotka hetkeksi herättävät hänessä hellyydenkaipuun. Hellyys saa kuitenkin luvan kohdistua vain kissaan, joka seurailee Angeloa. Myöhemmin samassa talossa hän törmää yksin jääneeseen 23-vuotiaaseen itsevarmaan naiseen, joka pelottomasti tarjoaa yllättävälle yövieraalle teetä. Naisen keihäänkärjen muotoiset kasvot jäävät pysyvästi Angelon mieleen, mutta seuraavan kerran he tapaavat vasta reilun sadan sivun päästä.

Angelo hakeutuu pois katoilta, jälleen myös vertauskuvallisesti osaksi ihmiskuntaa. Koska kolera näyttää karttavan Angeloa, hän lyöttäytyy yksiin vanhan nunnan kanssa, joka öisin kerää kaduilta ruumiita ja pesee niitä viimeisenä palveluksena kuolleiden ihmisarvolle. Ylösnousemuksen hetkellä ihmisen tulee olla puhdas ja säädyllinen. - Jos he nousevat takamukset paskaisina, hän sanoi, niin miltä minä näytän Herran kasvojen edessä?  

Elävien tuntema pelko on tehnyt ihmisistä jätettä.

He pesivät heitteille jätetyt ruumiit. He eivät ehtineet pestä kaikkia, jotka he yön aikana löysivät: niitä kun oli kaikissa nurkissa. Toiset istuivat. Heidät oli tahallaan jätetty siihen asentoon, että olisi luultu heidän vain lepäävän. Toiset oli heitetty vaikka minne ja heidän päälleen oli voitu viskata roskia. Muutamia löytyi jopa lantakasoistakin. Jotkut makasivat kippurassa ovensyvennyksissä, toiset olivat vatsallaan tai selällään keskellä katua kädet ristissä. Oli hyödytöntä kolkuttaa ovia, joiden edestä kuolleet löytyivät. Kukaan ei niitä tuntenut. Eri korttelien asukkaat jopa salaa vaihtoivat kuolleitaan.

Työ, jota kukaan ei näe ja joka on vaarallista ja täysin hyödytöntä, ruokkii Angelon käsitystä omasta arvostaan:

Tiedän, että olen enemmän arvoinen kuin kaikki nuo ihmiset, joilla on arvoasema yhteiskunnassa, joita herroiteltiin ja jotka nyt heittävät rakkaimpansa tunkiolle. Tärkeätä ei ole, että toiset tietävät ja tunnustavat, että minä olen arvokkaampi heitä: tärkeätä on, että tiedän sen itse. Mutta olen vaateliaampi kuin muut. Vaadin itseltäni kiistämättömiä todisteita. Tämä ainakin on sellainen. 

Synkästä tilanteesta huolimatta jaksossa on myös komiikkaa, jota tarjoilee suorapuheinen ja käytännönläheinen nunna. Mainio on muun muassa kohtaus, jossa yksi vainajista kesken pesun yllättäen herääkin henkiin. Nunna on vihoissaan siitä, että mies on petkuttanut heitä, ikään kuin mies olisi tekeytynyt kuolleeksi vain, jotta joku toinen olisi pessyt hänen takamuksensa. Omaisetkaan eivät sanottavasti ilahdu miehen kotiinpaluusta.

Jätettyään nunnan ja Manosquen kaupungin Angelo lopulta löytää Giuseppen ja tämän puolison Lavinian metsäleiristä muiden carbonarien joukosta. Giuseppelta Angelo saa paitsi rahaa ja äitinsä kirjeen myös käytännönläheisiä ohjeita vallankumouksellisen elämään. Giuseppelle vapauden aate on kaikki kaikessa. Sen puolesta täytyy joskus käyttäytyä myös kunniattomalla tavalla. Täytyy tehdä vain se, mistä on hyötyä. Giuseppe moittii Angeloa siitä, että tämä oli haastanut kätyrin kaksintaisteluun. Asia olisi pitänyt hoitaa salamurhalla, ja näin Angelo olisi voinut jatkaa sotilasurallaan. 

Sinä vaikutat mielettömältä. Sinä et herätä luottamusta. Ei kansa voi uskoa sellaisiin hyveisiin, joista sillä itsellään ei ole aavistustakaan.

Angelo ja Giuseppe päättävät lähteä takaisin kohti Italiaa, mutta eri teitä. He sopivat kohtaamispaikan vuoristoon. Angelo lähtee matkaan. Eräällä tiesululla Angelo näkee Manasquen talossa tapaamansa nuoren naisen ja tarjoaa apuaan. Angelo ja nainen ohittavat yön turvin ratsuillaan vartijat ja lähtevät matkalle kohti vuoristoa. Angelon tavoitteena on päästä Giuseppen luo kohtaamispaikalle ja nainen puolestaan pyrkii aviomiehensä luo. Romaanissa on paljon seikkailukertomuksen tai pikareskiromaanin piirteitä, mutta jännitys tai hauskuus eivät ole sen ydintä. Minulle tuli usein mieleen, että tämä on jonkinlainen pastoraali: kaksi viatonta suuren luonnon ympäröiminä.

Romaanin loppuosasta muodostuu ihastuttava rakkauskertomus. Nuorten suhde syvenee vähitellen pitkän vaelluksen aikana alun kiusoittelusta kohti vakavampaa ajatusten jakamista. Yhteiset koettelemukset lähentävät heitä. He joutuvat vangiksi "karanteeniin" ja pakenevat, heidät yritetään ryöstää ja heitä petetään. He tekeytyvät välillä aviopuolisoiksi hälventääkseen heihin kohdistuvia epäilyksiä. Vaikka nuoret selvästi tuntevat vetoa toisiinsa, molempien kunniakäsitys estää tunteiden ilmaisemisen ja fyysisen kosketuksen. Toveruus on kuitenkin mahdollista.

En ymmärrä, miksi emme voisi olla toverillisia keskenämme, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Tunnustan, että tänään olen monta kertaa tuntenut itseni noloksi. Esimerkiksi kun tänä aamuna tapasin teidät pistooli kädessä, minun teki mieli taputtaa teitä olalle, niin kuin teen Giuseppelle ja Lavinialle, kun tarve vaatii. En uskaltanut tehdä niin, ja se oli vahinko, sillä joskus kriitillisinä hetkinä se merkitsee enemmän kuin kaikki sanat.

Vasta viikkojen matkan jälkeen nuoret kertovat toisilleen omat nimensä. Tämänkään jälkeen Pauline ja Angelo eivät vielä sinuttele toisiaan, mikä ranskalaisessa romaanissa ei ole aivan tavatonta. Eräänä iltana autiotalossa viinin päihdyttäminä nuoret kertovat asioita, joita eivät ehkä koskaan ole kertoneet muille. Angelo paljastaa osan epävarmuuttaan ja kertoo äidin asettamista vaatimuksista: "Hän pitää alituisesti sormeaan minun nenäni alla, pakottaakseen minut nostamaan päätä ja katselemaan ylös." Pauline kertoo 45 vuotta itseään vanhemmasta aviomiehestään. Rakkaudesta joka ehkä onkin velvollisuutta.

Olemme juoneet liikaa, sanoi nuori nainen. Jos vielä jatkamme, puhumme viiden minuutin kuluttua runosäkein ja kaikkia vastaan. Eikö teidänkin mielestänne pitäisi ajatella nukkumaan menoa? He valitsivat kaksi huonetta, joiden ovet olivat vastakkain.

En halua paljastaa romaanin lopun dramaattisia tapahtumia. Kerrottakoon, että ainoatakaan suudelmaa nämä rakastavaiset eivät vaihda, mutta heidän välilleen syntyy myös poikkeuksellisen intiimi fyysinen läheisyys, täysin kunniallinen ja säädyllinen. He lopulta jopa sinuttelevat toisiaan! Angelo oppii välittämään toisesta ihmisestä enemmän kuin itsestään. Teoksen loppu vihjaa, että tämä tekee hänestä myös paremman - ja onnellisemman - vapaustaistelijan. "Eläköön minä itse" on väistynyt; tilalla on "Eläköön Italia!"

Jean Gionon romaanissa Ranskan maaseudun luonto on läsnä poikkeuksellisen voimakkaasti. Jos tarkka ja herkkä luonnon havainnointi on mieleesi, nautit tästä romaanista. 

Tautiepidemiasta kertovaa romaania on mahdotonta lukea tällä hetkellä ajattelematta samalla koronapandemiaa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjat keräävät itseensä merkityksiä, jotka varmasti eivät ole olleet tekijän mielessä. Epidemioihin suhtautumisessa näyttää olevan myös yleisiä lainalaisuuksia: tutunomaisesti romaanissa pulpahtavat esiin taudin syntyä koskevat salaliittoteoriat. On myös koleradenialisteja, jotka pitävät tautia huijauksena. Kummallisia parannuskeinojakin kehitellään. Tietämättömyys johtaa järkyttäviin seurauksiin.

Erojakin nykyhetkeen on. Kolera ei piiloutunut sairaaloiden teho-osastoille. Se tuli kaduille; se näkyi ja haisi.

Jean Giono, Husaari katolla. WSOY 1955. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le hussard sur le toit (1951) suomentanut Reino Hakamies. 464 s.

---------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Historiallinen romaani.


sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Nicola Barker: Darkmans

Nicola Barkerin Darkmans-romaanin tapahtumat sijoittuvat Ashfordin kaupunkiin Kanaalitunnelin suuaukon tienoille. 

Kiinnostavia henkilöitä romaanissa on paljon. Keskiössä ovat Daniel Beede, sairaalan pesulassa työskentelevä kunniallisuuden perikuva, sekä hänen poikansa Kane, joka puolestaan tienaa sievoisen elantonsa kauppaamalla huumaavia lääkkeitä laittomasti. Isä ja aikuinen poika asuvat yhdessä, mutta ovat vieraantuneet toisistaan. Kanen äiti ja Beede ovat eronneet, ja äiti on kuollut vakavaan sairauteen yritettyään ensin itsemurhaa. Kanen mielestä Beede on osittain vastuussa äidin onnettomasta loppuelämästä. Romaanin yhtenä teemana on lasten ja vanhempien suhde, joka tässä kirjassa on enimmäkseen ongelmallinen. 

Sama teema toistuu myös Doryn, Elenin ja Fleetin perheessä. Dory kärsii paranoidisesta skitsofreniasta. Jostain syystä hän uskottelee olevansa puoliksi saksalainen - jopa siinä määrin, että unohtaa välillä englannin sanat. Elen on jalkahoitaja, johon sekä Kane että Beede ovat ihastuneet - kuten monet muutkin, kuten myöhemmin käy ilmi. Fleet on Doryn ja Elenin autistinen poika, joka rakentaa tulitikuista tarkkaa keskiaikaisen katedraalin pienoismallia - ilmeisesti mistään mallia katsomatta.

Dory epäilee Eleniä uskottomuudesta ja teettää salaa isyystestin Fleetistä. Ja nyt alkavat tämän romaanin oudot jutut. Laitos, joka tekee isyystestin, on aluksi haluton paljastamaan tuloksia. Jokin on testauksessa mennyt ilmeisesti pieleen: näyttää nimittäin siltä, että Dory ei ole Fleetin isä vaan Fleetin kaukainen esi-isä. 

Dory menettää aika ajoin muistinsa ja tällöin hänessä vaikuttaa ottavan vallan John Scogin -niminen 1400-luvulla elänyt sadistinen hovinarri, joka on kerran sytyttänyt tuleen talon ja polttanut kuoliaaksi siellä olleet ihmiset. Melko karmivasti Fleet-poika Doryn amnesiavaiheiden aikana kutsuu isäänsä Johniksi.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat huoleton kurdi Gaffar, joka hoitaa Kanen puolesta huumekuriirin hommia, sekä Kanen entinen tyttöystävä Kelly Broad, johon Gaffar on ihastunut ja joka rivosta suustaan ja karmeista puolirikollisista sukulaisistaan huolimatta on teoksen sympaattisimpia hahmoja. 

Edward IV:n hovinarri John Scogin pyrkii nykyhetkeen kahden muunkin romaanin henkilön kautta, Kanen ja Beeden. Merkkinä tästä on, että henkilöiden puheeseen alkaa ilmaantua arkaaisia ilmauksia, jotka hämmentävät puhujia itseäänkin. Aikatasoissa liikutaan muutenkin sujuvasti: teoksen loppupuolella Beede kokee voimakkaan näyn tulevaisuudestaan, jossa hänen ja Kanen ristiriidat ovat väistyneet. Gaffar puolestaan näkee vastaavanlaisessa näyssä oman menneisyytensä.

Teoksessa on jonkinlainen juonen kaarikin, joka liittyy rakennustiiliin, joiden katoamisesta Beedea on kauan sitten syytetty. Juoni on mielestäni kuitenkin täysin toissijainen eikä siihen kannata kiinnittää huomiota. Se ei tunnu erityisemmin kiinnostavan kirjan henkilöitäkään. Tämä kirja elääkin juuri henkilöidensä ja ennen kaikkea heidän puheensa kautta. Aivan aluksi minulla tosin oli pieniä vaikeuksia kirjan kerronnan suhteen. Se oli paikoin kuin parodiaa amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista: Hän oli pitkä (190 senttiä hyvänä päivänä). Sävy sai kyllä pian selityksen: kuvauksen keskiössä on aluksi Amerikassa kasvanut Kane, jonka amerikkalainen puhetyyli tulee mukaan myös kertojan ääneen.  Vähitellen kertoja pääsi vahvalle alueelleen, mainioiden verbaalisesti lahjakkaiden brittityyppien esittelyyn, jolloin myös romaanin kieli alkoi hengittää luonnollisesti. Gaffar puhuu kurdia, kun englannin sanat eivät tule mieleen. Repliikit on kirjoitettu englanniksi, mutta painettu kursiivilla. Yksinkertaiselta aluksi vaikuttava Gaffar on ilmaisuvoimainen ja hauska omalla kielellään.

Muista teoksen henkilöistä mainitsen vielä taideväärentäjä Petan, koska hänen suuhunsa on sijoitettu romaanin rakennetta ja taidekäsitystä valottava repliikki. Kane yrittää nähdä kaikessa tapahtuneessa merkityksellisen  kuvion; Petan mielestä ihmiset vain kertovat itselleen tarinoita, jotka ammentavat voimansa arkkityypeistä:

`The truth,´ Peta informed him, baldly, `is just a series of disparate ideas which briefly congeal and then slowly fall apart again...´ `No,´ Kane shook his head, `I'm not buying that. What's been going on feels really... really coherent, as if... as if everything's secretly hooking up into this extraordinary... I dunno... this extraordinary jigsaw, like there's a superior, guiding logic of some kind...´ `The truth,´ Peta smiled, `is that there is no truth. Life is just a series of coincidencies, accidents and random urges which we carefully forge - for our own, sick reasons - into a convenient design. Everything is arbitrary. Only art exists to make the arbitrary congeal. Not memory or God or love, even. Only art. The truth is simply an idea, a structure which we employ - in very small doses - to render life bearable. It's just a convenient mechanism, Kane, that's all.´

Ei muisti, ei Jumala eikä edes rakkaus voi pelastaa elämän sattumanvaraisuudelta - kaikkia niitä tässä romaanissa kyllä kokeillaan. 

Jos hyväksyy tämän romaanin sattumanvaraisuuden ja lakkaa etsimästä syvällisiä merkityksiä, on luvassa tuhti annos kielellistä ilotulitusta ja mainioita tarinoita. 

Nicola Barker, Darkmans. Harper Perennial 2008. Teos on alun perin julkaistu vuonna 2007. 838 s.

-------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa.


Eräänlaiset jälkisanat

Guardian-sanomalehti julkaisi vuonna 2019 listan 21. vuosisadan sadasta parhaasta kirjasta. Luultavasti lukijoiden houkuttelemiseksi lista oli nimetty tarkoituksellisen provokatiivisesti. Vuosisadan kirjojen asemesta olisi osuvampaa puhua vajaan kahdenkymmenen vuoden listasta, joka vielä painottui vahvasti alun perin englanniksi julkaistuun kirjallisuuteen. Tältä listalta luettavakseni valikoitui tällä kertaa tämä Nicola Barkerin Darkmans.

Olen erilaisten kirjalistojen ystävä ja suurkuluttaja. Etsin niistä houkuttelevaa lukemista ja ennen kaikkea toisten lukijoiden kokemuksia. Kirjamarkkinointi tapahtuu enimmäkseen kirjojen tuotannon ehdoilla; ääneen pääsevät kirjailijat ja kustantajat. Sama koskee kirjamessuja. Eikä siinä tietysti ole mitään väärää, on kiinnostavaa kuulla, kuinka kirjat ovat syntyneet. Mutta entäpä jos joskus kirjamessuilla puheenvuoron saisivatkin lukijat? Kuinka mukavaa olisi kuunnella, kun lukijat esittelevät suosikkikirjojaan tai kertoisivat omasta lukutavastaan? Miltä kuulostaisi lukijoiden paneelikeskustelu, jossa erilaiset lukijat pohtisivat samaa teosta? 

Tällainen tapahtuma on jo olemassakin. Tarkoitan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä. Siellä ovat äänessä enimmäkseen lukijat. Jokavuotiset Elämäni tietokirjat -esitykset ovat olleet mainioita: on ollut hienoa havaita, kuinka sävykäs henkilökuva ihmisestä syntyy, kun hänen annetaan valita ja esitellä kymmenen  häneen vaikutuksen tehnyttä tietokirjaa. Mieleeni tulevat heti Pekka Haaviston yllättävät valinnat (lentävistä lautasista Love Recordsin kautta kungfutselaisuuteen) ja Stan Saanilan hauskat muistelut ranskalaisen pyövelin, Charles-Henri Sansonin, muistelmien metsästyksestä. Kjell Westön innoittamana löysin Peter Englundin esseet. Mirkka Lappalainen sai minut ajattelemaan, että kaipa se Pultavakin on luettava. 

Tämän vuoden Vanhan kirjallisuuden päiviä ei muuten ole peruttu; juuri viime viikolla tiedotettiin, että niitä siirretään kuukaudella eteenpäin. Saapa nähdä, pääsenkö Sastamalaan 30. - 31.7. Mieli kyllä tekisi.


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika


Minulle - ja luulisin, että useimmille lukijoille - Denis Diderot tuo mieleen 1700-luvun valistusajan ja ranskalaiset ensyklopedistit, joiden kunnianhimoisena yrityksenä oli saattaa kaikki olemassa oleva tieto kirjoihin ja kansiin. Tarkoituksena oli lisätä ensyklopediaan myös kaikki karttuva tieto, mikä johti aina vain uusiin täydennysosiin, joissa viitattiin aiemmin julkaistuihin artikkeleihin. Mammutti, joka yritti ahmia kaiken, luhistui lopulta oman painonsa alle. Olisipa Diderot saanut nähdä tietotekniikan kehityksen! Wikipedia on toteuttanut ensyklopedistien unelmat.

Hieman läheisemmän kosketuksen Diderot'n persoonaan sain lukiessani Malcolm Bradburyn viimeiseksi jääneen romaanin To the Hermitage, jonka 1700-luvulle sijoittuvassa osassa Denis Diderot yrittää istuttaa valistusfilosofiaa Venäjän Katariina Suureen. Filosofi saa käyttää kaiken kaunopuheisuutensa, jottei liikaa suututtaisi jääräpäistä ja äkkipikaista itsevaltiasta. Saman romaanin 1990-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa on muuten erittäin hauska osio, jossa aika paljon Malcolm Bradburya muistuttava kirjailija tekee kirjapromootiomatkan Suomeen. Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa tutustua Suomeen ja suomalaisiin vierasmaalaisen silmin.

Bradburyn romaanin innoittamana luin Jukka Mannerkorven erinomaisen suomennoksen Diderot'n romaanista Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä. Romaani hyppäsi heti suosikkikirjojeni joukkoon. Se on suurimmaksi osaksi dialogimuotoon kirjoitettu hauska ja viisas veijariromaani, joka rönsyää moneen suuntaan ja kommentoi omaa kerrontaansa hämmästyttävän modernilla tavalla.

Kun antikvariaatissa silmiini osui Diderot'n Rameaun veljenpoika, jonka tiesin niin ikään olevan dialogimuotoinen pikareskiromaani, tartuin tilaisuuteen epäröimättä. Vasta myöhemmin huomasin, että Rameaun veljenpojasta on olemassa Kauko Kareen tuoreempi suomennos (1970). Ostamani kappale oli Edwin Hagforsin vuonna 1921 julkaistu käännös, joka valitettavasti ei ole vanhentunut arvokkaasti.

Romaani etenee dialogina, jossa vuoroin ovat äänessä minä, filosofi, sekä hän, kuuluisan säveltäjän Rameaun veljenpoika. Teoksen minä tuskin on Diderot'n omakuva, siihen hän on aivan liian sovinnainen. Eräänlainen tirkistelijä, jota Rameaun veljenpojan lurjusmaisuus kiehtoo kuin kielletty hedelmä.

Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle.

Rameaun veljenpoika haluaa olla taiteilija kuten kuuluisa sukulaisensa, mutta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ole viitsinyt ponnistella niin lujasti kuin menestyminen olisi edellyttänyt. Rahat eivät hänen taskussaan kauan vanhene.

Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista.

Rameaun veljenpojan henkilö on mainio kaunokirjallinen luomus - vaikkakin kauhea ihminen. Hän on häpeämätön opportunisti ja lurjus. Hän suorastaan ylpeilee paheillaan, jotka ovat tehneet hänestä ylhäisön suosikin, jonkinlaisen hovinarrin.

Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.

Rameaun veljenpoika ei ole typerys vaan useimmiten hyvin tietoinen moraalifilosofi: hänen moraalinsa vain sattuu olemaan lähes päinvastainen kuin yhteiskunnassa hyväksytty moraali. Rameaun veljenpoika kuitenkin muistuttaa toistuvasti, että hyväksytty moraali ja vallalla oleva moraali eivät ole sama asia. Moraali koreilee valepuvuissa. 

Rameaun veljenpoika on myös oppinut ja lukenut, mutta hän toteaa, ettei kirjallisuus tee meitä paremmiksi ihmisiksi. Se voi kyllä tehdä meistä parempia teeskentelijöitä.

Niinpä lukiessani Saituria ajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. Tartuffea lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi.

Teoksen alussa Rameaun veljenpoika on surkeassa jamassa. Hänet on heitetty ulos ylhäisöpiireistä, koska hän ei ole pystynyt liehittelemään lahjatonta naisenhupakkoa vaan on tullut kertoneeksi totuuden hänen lahjoistaan. Omaksi yllätyksekseen hän ei pysty pyytämään anteeksi ja matelemaan takaisin piireihin. 

Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä sinä et tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon eroittamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisinpäivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamainen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Ylpeys taitaa olla Rameaun veljenpojan ainoa pahe, jota hän ei pysty käyttämään omaksi edukseen.

Rameaun veljenpojan ja filosofin keskustelussa sivutaan lukuisia aiheita: muun muassa kasvatusta, musiikinopetusta ja laulun teoriaa. Välillä Rameaun veljenpoika puhkeaa lauluihin, joita sitten yhdessä analysoidaan.

Romaanin sinänsä sujuvaa ja viihdyttävää vuoropuhelua raskauttavat erittäin runsaat viittaukset 1700-luvun Ranskan kuuluisuuksiin. Useimmat heistä ovat nykylukijalle tuntemattomia. Dante sijoitti vihamiehensä ja poliittiset vastustajansa Jumalaisen näytelmän helvettiin. Hieman samalla tavalla Rameaun veljenpojan roiseissa juoruissa Diderot saa tilaisuuden pilkata oman aikansa mahtavia, joista osa oli hänen ystäviään. Filosofin rooliminän kautta hän voi olevinaan paheksua Rameaun veljenpojan pilkantekoa. Mieleen tulee pakostakin, että Diderot tässä teoksessa syö ja säästää kakkunsa.

Denis Diderot, Rameaun veljenpoika: filosofinen vuorokeskustelu. Suomentanut Edwin Hagfors. Karisto 1921. 183 s. 

--------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.