Béatrix Beck: Léon Morin, prêtre

En edeltä käsin tiennyt juuri mitään kirjailija Béatrix Beckistä (1914–2008) tai hänen romaanistaan Léon Morin, prêtre. Otin kirjan luettavakseni, koska se oli voittanut Goncourt-palkinnon vuonna 1952. Näistä vanhemmista voittajakirjoista ei likimainkaan aina saa suurta lukunautintoa, mutta useimmiten ne ovat tällaiselle historiasta innostuvalle lukijalle kuitenkin tarjonneet kurkistusreiän ilmestymisajankohtansa henkiseen ilmapiiriin ja asenteisiin.

Léon Morin, prêtre osoittautui kultakimpaleeksi. Kirja tuntui hämmästyttävän tuoreelta; sen omaelämäkerrallisuus sopi hyvin nykyiseen autofiktiotrendiin. Romaanin viehätys perustuu kertojanäänen peittelemättömään avoimuuteen: tämä kirja ei pelkää ajatuksia eikä tunteita. Kirja on myös hauska, täynnä koomisia huomioita, vaikka sen kuvaamaan aikaan – Ranskan saksalaismiehitykseen ja siitä vapautumiseen – sisältyikin myös paljon kärsimystä ja ahdistusta.

Romaanissa on mukana myös rakkaustarina minun makuuni. En oikein siedä siirappia. Jostain syystä liikutun eniten rakkaustarinoista, jotka jäävät vaille täyttymystään – joissa velvollisuus voittaa hullaantumisen.

Romaanin esipuheesta sain tietää, että Léon Morin, prêtre on kolmas osa Béatrix Beckin viisiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanisarjasta. Tässä kolmannessa osassa sen päähenkilö ja minäkertoja, Barny Aronovitch, on 25-vuotias leskiäiti. Hän työskentelee postitoimistossa. Hänen juutalainen aviomiehensä on kuollut sodassa, luultavasti oman käden kautta. Viisivuotiaan France-tyttärensä Barny on vastarintaliikkeen kustannuksella sijoittanut turvaan erääseen maanviljelijäperheeseen siltä varalta, että tulee itse pidätetyksi juutalais- ja kommunistiyhteyksiensä takia. Kotikylän ovat miehittäneet ensin italialaiset ja sitten saksalaiset. Barny toteaa usein pelkäävänsä.

Romaani etenee lyhyehköinä episodeina Barnyn elämästä ilman sen kummempaa juonta. Vuoropuhelua on paljon, joten kirja on joutuisa luettava.

Varsin yllättävästi – kun kyseessä on 1950-luvulla ilmestynyt ja suuren kirjallisuuspalkinnon voittanut teos – Barny kertoo peittelemättä ihastumisestaan Sabineen, nuoreen juutalaisnaiseen. Ajatus naisten välisestä rakkaudesta ei pelästytä häntä tai aiheuta epämukavuutta. Hän pohtii raikkaalla tavalla lesborakkautta ja fyysisen rakkauden termistöä – omistamista ja antautumista – joilla naiset ovat naamioineet halunsa tyydyttämisen uhrautumiseksi.

Myöhemmin Barny ottaa tyttärensä vähäksi aikaa luoksensa asumaan. Käy näet ilmi, että lasta on maalaistalossa lyöty ja talon 19-vuotias tytär on työntänyt kielensä lapsen suuhun. France-tyttären kaveri vie tämän kirkkoon, jossa tyttö nopeasti omaksuu kristillisiä oppeja, jotka pikkutytön lausumina kuulostavat hieman koomisilta. Myöhemmin uudessa hoitopaikassa France oppii vihaamaan juutalaisia, Jumalan murhaajia.

Barnyn oma suhtautuminen uskontoon on aluksi kielteinen tai ainakin välinpitämätön. Kun eräs hänen juutalainen ystävänsä oli tullut raskaaksi ja ilmoittanut suunnittelevansa aborttia, Barny kuitenkin vastusti sitä. Ei mistään hengellisestä syystä, vaan siksi, että mahdollinen lahjakkuus saattaisi mennä hukkaan.

On peut envisager avec sérénité l'assasinat d'un médiocre. Mais s'il agit de l'inconnu à naître, prince de tous les possibles, le risque devient effrayant.

Keskinkertaisuuden murhaamista voi tarkastella tyynesti. Mutta jos kyse on tuntemattomasta syntymättömästä ihmisestä, kaikkien mahdollisuuksien ruhtinaasta, riskistä tulee kauhistuttava.

Suhteensa metafyysisiin kysymyksiin Barny pukee vertauksen muotoon: uskovaiset ja heidän pappinsa elivät setelirahalla, jonka arvo perustui sopimuksiin – hän itse puolestaan kaipasi aitoa kultaa.

Olisin halunnut kertoa heille, mitä ajattelin. Mieleeni välähti huvittava ajatus: mikään ei olisi helpompaa. Astuisin rippituoliin ikään kuin tunnustamaan syntini ja vuodattaisin eliksiirini kirkolliseen korvaan.

Näin Barny tutustuu kirjan nimessä mainittuun Léon Moriniin, suunnilleen itsensä ikäiseen katoliseen pappiin. Barny kertoo Morinille rippituolissa tulleensa vihollisena ja ettei usko Jumalaan. Morin ei häkelly, tuntuu jopa hieman kiinnostuvan ja alkaa kysymyksillään etsiä yhteistä eettistä pohjaa, jolle rakentaa: onko Barny varma ettei usko Jumalaan? Rukoileeko hän koskaan? Valehteleeko? Onko hän koskaan varastanut? Asettaako hän toisen itsensä edelle? (Ainoastaan tyttäreni, Barny vastaa.)

Ripin lopuksi Morin antaa Barnylle synninpäästön ja yksinkertaisen katumusharjoituksen: Barnyn on ennen poistumistaan kirkosta polvistuttava sen lattialle ja lausuttava itse keksimänsä rukous.

- Koska en ole uskovainen, tämä valerukous olisi vain pilkkaa.
- Meidän rukouksemme ovat aina pilkkaa. Niiden ja niiden kohteen välillä on niin suuri epäsuhta.
- Mutta kun ihminen, joka ne sanoo, ottaa ne vakavasti, kun hän uskoo niihin...
- Kuka sanoo, ettei yrittäminen olisi yhtä arvokasta kuin usko.
- Minulla ei ole itsesyytöksiä.
- Toivon todella niin. Juudaksella oli itsesyytöksiä; siksi hän hirttäytyi. Meiltä odotetaan katumusta, se on itsesyytösten vastakohta.
- Voisin tuntea katumusta vain jos olisin valinnut kristillisen moraalin ohjaavaksi periaatteeksi.
- Vaikka ette olisikaan valinnut kristillistä moraalia ohjaavaksi periaatteeksi, elätte kristityssä maailmassa. Tiedätte milloin rikotte kollektiivista omaatuntoa vastaan. Oletteko aina hyvin tyytyväinen itseenne?
- En. Mutta toimintatapani määräytyy perinnöllisyyden, kehoni ja olosuhteiden mukaan.
- Olette siis robotti, niinkö? Painakaa päänne, jotta voin antaa teille synninpäästön.
Tottelin sanoen:
- Minua on helppo vetää nenästä, eikö totta?
- Kohtalaisen, vastasi Morin häiriintymättä.

Morin lupaa antaa Barnylle luettavaa, jos tämä tulee hakemaan sitä häneltä. Barny sanoo pääsevänsä vain iltaisin, koska arvelee, ettei pappi uskalla ottaa illalla vastaan naisvierasta. Hätkähtämättä Morin sopii tapaamisajan illalle.

Edellä lainattu keskustelu antaa viitteen myös Barnyn ja Morinin tulevista tapaamisista. Molemmat nauttivat erimielisyydestä eivätkä pelkää ajatella tottumuksista poikkeavasti. Heidän keskustelunsa ovat nautittavaa luettavaa, vaikka ei jakaisikaan heidän hengellisiä näkemyksiään.

Barny siis menee Morinin puheille, vaikka epäilee papin tarkoitusperiä – voisiko niissä ehkä olla jotain seksuaalista? Hän alkaa lainata Morinilta uskonnollista kirjallisuutta, jota sitten lukee yökaudet. Pari kertaa viikossa toistuvista vierailuista tulee rutiinia. Morinin seurassa Barny ei tunne pelkoa lähentelystä eikä käännyttämisestä. Morinille Barny uskaltaa tunnustaa myös rakastuneensa toiseen naiseen.

Aika pian Barnylle käy selväksi, että hänen on käännyttävä takaisin katoliseksi. Morin kehottaa häntä harkitsemaan, ennen kuin tekee koko elämää koskevan päätöksen. "Kyse ei ole päätöksestä", Barny vastaa. "Minulla ei ole valinnanvaraa."

Usko vie Barnyn äärimmäisyyksiin. Hän käy messussa joka päivä. Morin seuraa tätä sivusta hieman huvittuneena.

- Tosi kristitty ei ole noin kiinnostunut pelastuksestaan tai pyhityksestään. Ne ovat Jumalan asia.

- Mistä tämä teidän tosi kristittynne sitten on kiinnostunut?

- Muista ihmisistä.

- Luin sen todellakin Pyhältä Paavalilta: mikään mitä teen, mitä voisin tehdä, ei ole otollista Jumalalle, koska minussa ei ole hiukkaakaan rakkautta.

- Se tulee kyllä, Morin vastasi.

Barnylle selviää myöhemmin, että monet hänen tuntemansa naiset käyvät Morinin luona. Vasta katsoessaan pappia toisten naisten silmin Barny ymmärtää, että Morin on hyvin kaunis mies.

Myös Barnyn ystävyyttä näihin työpaikkansa naisiin selvitellään romaanissa. Christine Sangredinista tulee Barnyn hyvä ystävä, vaikka he aluksi suhtautuvatkin toisiinsa vihamielisesti. Christine on saksalaisten myötäilijä. Barny ei voi ymmärtää, kuinka Christine voi kristittynä hyväksyä toisten ihmisten epäinhimillisen kohtelun ja siitä hyötymisen.

Työpaikan hieman yksinkertainen Arlette aikoo vietellä Morinin – luonnollisesti onnistumatta. Myös Christine Sangredinin ystävätär Marion on varma siitä, että saa Morinin vietellyksi. Naisten aikeet on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että useimmat nuoret miehet olivat sodassa.

Eräänä aamuna saksalaiset vihdoin ovat poistuneet. Likaiset ja laihat vastarintamiehet – maquisardit – palaavat laulaen. Heidän tuloaan juhlistamaan ripustetaan valkoisia, punaisia ja sinisiä vaatteita patsaiden päälle. Ihmiset kaivavat varastoistaan esiin trikolorin värisiä asusteita. Raa’at kostotoimet suunnataan saksalaisten myötäilijöihin.

Myös Christine Sangredin pelkää tulevansa ammutuksi. Kun Barny ei pue trikolorin värejä ylleen, Christine aavistaa, että Barny näin yrittää suojella Christineä: että Christine ei olisi ainoa. Tämän takia Christine ostaa Barnylle trikolorin väristä kangasta. Tämä "luonnostaan ilkeän ihmisen" hyvyys täyttää Barnyn uskonnollisella kunnioituksella. "Se oli merkki armosta ja hengellisestä voitosta."

Myös amerikkalaiset saapuvat "raikkaina kuin turistit", ja heiltä kerjätään tupakkaa, elintarvikkeita ja suklaata, vaikka sanomalehdet kehottavat pidättyväisyyteen tässä asiassa. Hakiessaan tyttärensä lopullisesti kotiin uudesta suojapaikasta, Barny saa apua kahdelta amerikkalaissotilaalta, joista toinen olettaa saavansa korvauksen vaivoistaan vuoteessa eikä millään tahdo ottaa Barnyn kieltäytymistä todesta. Barnyn kertojanäänen rehellisyys on jälleen silmiinpistävää: "Pahinta oli, että oma haluni oli vähintään yhtä raju kuin vastustajallani, suurella ja loistavalla ruskealla eläimellä."

Barny ei voi jättää tytärtään yksin iltaisin, joten Morin alkaa vierailla Barnyn kotona. Keskustelut muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Morin kertoo elämänvaiheistaan ja lapsuudestaan. Barny näkee eroottisen unen papista ja ilmaisee vähän myöhemmin suoraan halunsa. Morin myöntää, että jos hän ei olisi katolinen pappi, hän menisi naimisiin Barnyn kanssa. "Kunpa kutsuisitte Jumalaa kuten kutsutte miestä", hän sanoi. "Sitä on rukous."

Kirjan lopussa Morin vaihtaa seurakuntaa. Barny lähtee Pariisiin.

Romaani on innoittanut peräti kaksi elokuvaa. Vuonna 1961 sai ensiesityksensä Jean-Pierre Melvillen ohjaama Léon Morin, prêtre (jota Suomessa on esitetty nimellä Kiusaus). Vuonna 2016 julkaistiin Nicolas Boukhrieffin ohjaama elokuva La confession.

Romaanissa on mukana pieni viittaus Suomeen. Léon Morin oli toiminut sota-aikana kappalaisena Suomessa ja kertoo liikkuneensa maassa hevoskyydillä. Léon Morinin hahmo perustuu pappiin, johon kirjailija Béatrix Beck tutustui Ranskan saksalaismiehityksen aikana. Tällä todellisella papilla ei ollut kosketusta Suomeen; hän oli toiminut sotilaspappina Norjassa.

Béatrix Beck, Léon Morin, prêtre. Gallimard 2020. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kansikuva: Eric Travers (otos kirjan pohjalta vuonna 2016 julkaistusta elokuvasta La confession). 215 s.

William Trevor: Elizabeth Alone

Aiemmista William Trevorin kirjojen esittelyistä blogissani on varmaan käynyt ilmi, että yksinäisyys on hänen henkilöidensä hallitseva piirre. Vaikka hän usein kuvaa erilaisia yhteisöjä – täysihoitoloita, hotelleja, uskonnollisia lahkoja – niissä mukana olevat ihmiset eivät pysty tai halua aitoon yhteyteen lähimmäistensä kanssa. Tässä vuonna 1973 ilmestyneessä romaanissaan Trevor on nostanut yksinäisyyden näkyviin myös romaanin nimeen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu Lontooseen ja erityisesti Cheltenham Streetin naistensairaalaan, sen potilaiden, hoitajien, lääkäreiden ja vierailijoiden keskuuteen. Sattuma on tuonut nämä ihmiset yhteen. Valittu miljöö kertoo, että kirjailija on halunnut keskittyä juuri naisten kokemuksiin ja ajatuksiin heidän elämänsä murrosvaiheessa. Varsinaista juonta siinä ei ole, eikä sitä tule kaivanneeksikaan. Trevor luo jännitteitä paljastamalla tavallisten ihmisten sisäisen elämän ja sen omituisuudet.

Kirjan tapahtumat on ajoitettu harvinaisen tarkasti romaanin ilmestymisvuoden kevääseen. Täsmällisten päivämäärien lisäksi romaanissa mainitaan ajankohtaan sijoittuvia tapahtumia, esimerkiksi Muhammed Alin ja Joe Bugnerin nyrkkeilyottelu Las Vegasissa. Myös romaanissa mainitut kulttuurituotteet sitovat sen tarkkaan ajankohtaan: The Sweet -yhtyeen kappale Blockbuster on listaykkösenä ja Kellopeli Appelsiini pyörii elokuvateattereissa.

Romaani alkaa helmikuun 11:nnestä vuonna 1973. Silloin Elizabeth Aidallbery, 41, kirjautuu naistensairaalaan kohdunpoistoa varten. Elizabeth on hiljattain eronnut kolmen tyttären äiti. Vanhin tyttäristä on 17-vuotias ja nuorin kahdeksan vanha.

Elizabeth on ollut naimisissa itseään kolmetoista vuotta vanhemman miehen kanssa. Mies oli ollut sivistynyt ja komea. Hän oli puhunut asiantuntevasti muinaisista kulttuureista, vienyt Elizabethin – 19-vuotiaan taidekoululaisen – oopperaan ja aterialle Ritziin. Kun mies kosi, Elizabeth ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Avioliiton aikana mies oli muuttunut. Hänestä oli tullut kylmä ja kriittinen. Lasten huono käytös oli aina Elizabethin syytä. Elizabethille oli käynyt vähitellen selväksi, että hän oli nainut oman isänsä kaltaisen miehen, etäisen ja tyytymättömän.

Yhdeksääntoista vuoteen hän ei ollut ilmaissut miehelleen, että "rakkauden fyysinen puoli" aviomiehen kanssa oli hänelle vastenmielistä. Hän arveli olevansa niitä naisia, jotka eivät voineet nauttia siitä. Sitten hän oli itselleenkin yllätykseksi heittäytynyt avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, joka osoitti, että hän oli väärässä. Suhde tosin kariutui mutta sen aikana Elizabeth oli ymmärtänyt, että hänen avioliittonsa oli lopussa. Elizabethin aviomies muutti Aberdeeniin, missä hän on aloittamassa uuden suhteen amerikkalaisen naisen kanssa.

Elizabethin vanhin tytär, 17-vuotias Joanna, on juuri liittymässä jonkinlaiseen hippi- tai new age -yhteisöön, joka pyrkii omavaraistalouteen ja irti kulutusyhteiskunnasta. Nuoremmat tytöt ovat kotona taloudenhoitajan, rouva Orvitskin, hoidossa.

Elizabethin lapsuudenystävä Henry haluaisi suhteeseen Elizabethin kanssa. Hän kosii Elizabethia mutta tämä kieltäytyy. Henry on rämpinyt erilaisissa epätyydyttävissä ammateissa. Hän on eronnut, alkoholisoitunut – William Trevorille tyypillinen hahmo, joka ei kykene aitoon kommunikaatioon vaan toimii omien idiosynkraattisten kaavojensa mukaan. Ulkonaisesti koomisen, itsekeskeisen hahmon herääminen itseymmärrykseen ja sen myötä syntynyt kyky nähdä itsensä toisten silmin johtaa tragediaan.

Myöhemmin Elizabeth ajattelee, että olisi varmaan joskus myöhemmin suostunut Henryn kosintaan, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin. Tämä valmius epätyydyttäviin ihmissuhteisiin yksinäisyyden lievittämiseksi toistuu useissa Trevorin teoksissa.

Elizabethin kanssa samalla naistensairaalan osastolla on kolme muuta naista, joiden elämään pääsemme tutustumaan perusteellisesti. Lily Druckerilla on takanaan useita keskenmenoja, joten häntä pidetään osastolla tarkkailussa varmuuden vuoksi, jotta nykyinen raskaus johtaisi synnytykseen asti. Lilyn aviomies Kenneth on kirjastovirkailija, jonka tahto tähän asti on ollut vahvasti hänen äitinsä taskussa. Äiti on pitänyt aviottoman äidin synnyttämää Lilyä huonona vaihtoehtona pojalleen. Äidin hallitseva persoona vie hapen ympäriltään. Kennethin isä vaikenee television äärellä. Lilyn sairaalassaolon aikana Kenneth on vihdoin valmis taistoon rakkautensa puolesta.

Kaikki muut osaston naiset ovat saapuneet kohdun poistoon. Sylvie Clapper on lähtöisin pikkurikollisuutta harjoittaneesta perheestä. Hän on katkaissut yhteyden perheeseensä mutta ryhtynyt suhteeseen – ehkä jonkinlaisen tuttuuden takia – irlantilaisen Declanin kanssa, joka niin ikään tekee pieniä rötöksiä. Sylvien vuoksi Declan kyllä pyrkii kuiville, mutta hänen "ystävänsä" Maloney, rahanlainaaja, pitää huolen, että saa omansa takaisin korkoineen tavalla tai toisella.

Neiti Samson on noin 60-vuotias täysihoitolan johtajatar. Hänen kasvoissaan on rumentava syntymämerkki, joka on haitannut hänen sosiaalista elämäänsä. Hän on löytänyt lohdun uskonnosta. Täysihoitolan asukkaatkin ovat kaikki "kirkon väkeä". Täysihoitolan edellinen johtaja, herra Ibbs, on testamentannut täysihoitolan neiti Samsonille. Neiti Samson on sairaalassa ankaran hengellisen ahdistuksen vallassa, sillä hän on löytänyt herra Ibbsin päiväkirjat ja lukenut ne. Kolme päivää ennen kuolemaansa herra Ibbs oli kirjoittanut päiväkirjaansa, ettei enää epäillyt: hän oli varma, että "Jumala ja kaikki muu" olivat myytti, jonka tarkoitus oli pitää ihmiset onnellisina.

Romaanin kerrontaan, joka keskittyy vuorollaan eri henkilöiden ajatuksiin ja muistoihin, tuovat vaihtelua naisten narkoosiunet, joiden surrealistiset tapahtumat paljastavat potilaiden salaiset toiveet ja pelot ja ilmaisevat näin totuuksia, jotka eivät vielä ole tulleet tietoisiksi tai joita potilaat eivät ole uskaltaneet itselleen myöntää.

Romaanin lopussa Elizabeth ja neiti Samson käyvät keskustelun, jossa neiti Samsonin uskonnollisuus tuntuu Elizabethista ahdistavalta eivätkä he täysin ymmärrä toisiaan. Loppujen lopuksi keskustelu kuitenkin auttaa Elizabethia kohtaamaan omat velvollisuutensa suhteessa lapsiinsa ja hyväksymään oman yksinäisyytensä.

Voiko mieskirjailija kirjoittaa uskottavasti naisista? Onko kyse kulttuurisesta – tai biologisesta, tai sosiaalisesta – omimisesta? Miehenä olen ehkä jäävi vastaamaan, mutta jos minulle olisi kerrottu, että tämän romaanin on kirjoittanut nainen, olisin uskonut ilman epäilyksen häivää. Ylipäätäänkin yritykset rajoittaa sitä, kuka saa kirjoittaa kenenkin näkökulmasta, ovat naurettavia. Fiktio on kuvittelun ja eläytymisen taidetta: halutessaan kirjailija voi mielikuvituksessaan pukeutua vaikka tontun nuttuun tai käärmeen nahkaan. 

William Trevor, Elizabeth Alone. Penguin Books 1988. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1973. Kansikuva: Guy Passey. 271 s.

Göran Schildt: Aurinkolaiva

Matkakirjansa alussa Göran Schildt pohtii Daphne-aluksellaan tekemiensä matkojen vaikuttimia. Päävaikutin on ollut hänessä poikavuosista lähtien kytenyt seikkailunhalu. Se on kuitenkin pysynyt kohtuudessa: kolmen tai neljän kuukauden kiertolaiselämän jälkeen hän on puolisonsa Monan kanssa aina palannut sovinnolla Pohjolaan velvollisuuksien ja arkipäivän pariin. 

Toista tärkeää vaikutinta Schildt kuvaa näin:

Oletan, että useimmilla ihmisillä on henkilökohtainen intellektuaalinen probleemansa, jokin kysymys, jota he kuljettavat mukanaan ja jota he yrittävät eri tavoin syventää. Minun kysymykseni liittyy länsimaisen ihmisen persoonaan: mitkä tekijät sen ovat luoneet, mitkä traditiot ovat sille arvokkaita ja eläviä, missä ovat sen vaikeudet ja erehdykset?

Ranskasta Schildt löysi uuden ymmärryksen kristillisestä perinnöstämme ja individualismin varjopuolista, Italiassa hän oppi tuntemaan "inhimillisimmän ja onnellisimman eurooppalaisista" ja Kreikassa hän maistoi "lähteestä, josta sivilisaatiomme pulppuaa". Kreikassa heräsi myös halu tutkia sitä, mikä oli välittömästi kreikkalaisten luoman maailman ulkopuolella ja edellä. Seikkailijan katse kääntyi Egyptiin.

Matkan tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta käy ilmi, että se tapahtui melko pian Egyptin itsenäistymisen jälkeen, sen jälkeen kun kuningas Faruk oli ajettu maanpakoon. Arvelen, että Schildtien matka alkoi vuoden 1954 lopulla. Göran kuvaa joitakin uuden hallinnon uudistusprojekteja, mutta ei ota kantaa poliittiseen tilanteeseen. Yhden kerran hän kuitenkin jälkiviisaasti mainitsee, että tuli ehkä liikaa kuunnelleeksi Egyptissä asuvia eurooppalaistaustaisia ihmisiä, joiden mielestä asiat olivat Farukin aikaan paremmin. 

Purjehdus Niilillä kannatti ajoittaa loppuvuoteen. Silloin tulvavesi edelleen täytti jokiuoman, mutta veden virtaus oli heikko. Kesän aikana Göran ja Mona olivat purjehtineet Välimerellä ja siirtyneet vasta myöhään syksyllä Beirutiin odottamaan sopivaa säätä siirtymiselle Egyptiin. He olivat aikailleet liikaa: marraskuussa meri oli purjehduskelvoton Daphnen kokoiselle alukselle. Muinaisille kreikkalaisille meri meni kiinni marraskuussa ja avautui uudelleen vasta helmikuussa. He muistivat myös, kuinka kalliisti apostoli Paavali oli saanut maksaa siitä, että lähti liian myöhään syysmatkalleen Roomaan.

Beirutin lentoasemalla kieltäydyttiin tekemästä neljän päivän sääennustetta – aikajakso oli liian pitkä – mutta meteorologien mieli muuttui, kun Schildtit menivät paikan päälle ja Mona kertoi veljensä työskentelevän samoissa tehtävissä Bromman lentokentällä ja tuntevan hyvin alan suurmiehen, professori Bergeronin.

Nyt tuli herroihin vauhtia. Meitä pyydettiin kohteliaasti istuutumaan, ja koko henkilökunta ryhtyi heti laatimaan niin hienoa ja lupaavaa neljän päivän ennustetta kuin suinkin saattoi toivoa: sää oli äkkiä muuttunut kerrassaan ihanteelliseksi purjehdusmatkaa Aleksandriaan ajatellen. Kuka vielä väittää, että suhteista ei ole hyötyä?

Edellä kerrottu anekdootti kuvastaa mainiosti Schildtien matkanteon luonnetta. He luovat kaikkialla henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Göran toteaakin, että ystävyyssuhteiden luomisesta oli heille tullut suorastaan mania. He saavat kuin ihmeen kaupalla apua silloinkin, kun matkanteko näyttää jo katkeavan ylivoimaisiin esteisiin: moottorin särkymiseen tai karille ajoon. Optimismillaan ja avoimuudellaan he pakottavat luonnonvoimatkin puolelleen: myös purjehdus Aleksandriaan todellakin onnistui enimmäkseen suotuisassa säässä.

Aleksandriassa tarvittiin lukemattomia keskusteluja erilaisten lupien saamiseksi. Schildt kuitenkin luonnehtii egyptiläistä byrokratiaa ihmiskasvoiseksi: keskustelujen korkea taso oli silmiinpistävä. Vähitellen Schildtitkin oppivat tekemään hyvien tapojen edellyttämät oikeat kysymykset ja huomiot.

Sää pysyi erinomaisena koko matkan ajan. Egyptin marraskuu toi Pohjolan asukkaan mieleen kevään. Niilin deltalla Schildteille avautui näkymiä, joita turistit yleensä eivät pääse kokemaan. Rannan kylissä aika tuntui pysähtyneen. Maaseudun väestön, fellahien, kova osa herätti myötätuntoa. Göran vertaa kokemuksiaan 1800-luvun Egyptin-matkailijoiden muistelmiin, jotka usein olivat sävyltään huolettomia. Nykyajan länsimainen matkailija ei kuitenkaan ole parkkiintunut sosiaalisia vääryyksiä vastaan yhtä hyvin kuin 1800-luvun matkailija, jolle räikeä eriarvoisuus oli tuttua jo heidän kotimaistaan.

Kokeneellekin matkailijalle Egypti aiheutti järkytyksen. Niilissä kellui kuolleiden eläinten raatoja. Siitä myös haettiin juomavesi. Joki oli kahdenkymmenenkahden miljoonan ihmisen viemäri. "Eläissäni en ole nähnyt sellaista määrää karvaisia ihmisen takapuolia kuin tänä ensimmäisenä päivänä Niilillä: virranranta on suuri yleinen käymälä."

Tulvaviljely oli saanut väistyä kastelukanaviin perustuvan viljelyn tieltä, ja yhä kiihtyvä väestönkasvu vaati kastelun tehostamista edelleen. Schildtin kirjan ilmestymisaikaan suurimmat toiveet asetettiin Assuanin padon myötä valmistuville uusille kastelujärjestelmille, joiden avulla Niilin pinnankorkeus saataisiin vakiinnutettua pysyvästi.

Pian Schildteille paljastui, että vedenkorkeuden vaihtelun takia Niilille ei olisi pitänyt lähteä köliveneellä. Niilin pohja muutti jatkuvasti muotoaan. Uusia hiekkasärkkiä saattoi muodostua muutamassa tunnissa, joten kartoista ei ollut apua navigointiin. Niili oli myös välillä yllättävän matala. Daphnen 160 cm:n syväys aiheutti jatkuvia ongelmia. Useimmiten he pääsivät irti hiekasta oman moottorin voimin, mutta joskus tarvittiin myös ulkopuolista apua. Kävi ilmi, että kukaan ei ollut ennen heitä ollut kyllin uhkarohkea tai tietämätön ryhtyäkseen tällaiseen yritykseen.

Kairossa Göran Schildt kohtasi neljä erilaista kaupunkia, jotka elivät rinnakkain: länsimainen miljoonakaupunki, vanha itämainen islamilainen maailmankaupunki (jossa Tuhat ja yksi yötä oli syntynyt), koptilais-hellenistinen Kairo ja muinaisegyptiläinen Kairo. Näiden kaupunkityyppien esittelyssä Schildt pohtii myös lännen ja idän suhdetta yhteiskunnan muutokseen: industrialismin "painajaisuneen", liikenteen ja väestön kasvuun.

Välttämättömyys kohota  juuri sen saman todellisuuden valtiaaksi, jonka uskonto ja traditio käskevät hyväksyä, vaatii muhamettilaiselta koko hänen elämänasenteensa tarkistamista, tutkimista, ja se ei varmastikaan ole helppo tehtävä eikä tapahdu käden käänteessä. Yksilöllisen hyveen ja onnen tavoittelemisen asemesta hänen on nyt opittava asettamaan yhteiskunnan onni ja edistyminen korkeimmaksi arvoksi. Sen sijaan että mukautuisi yhteiskunnan epätäydellisyyteen hänen on nyt mukauduttava omaan epätäydellisyyteensä. Länsimaalaiset ovat nimittäin vastalunastetussa yhteiskunta-vanhurskaudessaan langenneet eräänlaiseen persoonallisuusfatalismiin, joka on muhamettilaisen fatalismin vasta-arvo. Raivoamme, jos joku sanoin tai teoin rikkoo demokratiakäsitystämme vastaan mutta emme uskalla kasvattaa lapsiamme pelosta, että rikomme heidän omalaatuisuuttaan vastaan. Närkästymme junan myöhästymistä, mutta meistä on luonnollista, että ihmiset esiintyvät ilman ulkonaista arvokkuutta ja sisäistä sopusointua.

Islaminuskoisen ihmisen ulkonaiseen arvokkuuteen ja sisäiseen sopusointuun Schildtit tutustuivat läheltä, kun pestasivat neljän kuukauden ajaksi Daphnen kansipojaksi 21-vuotiaan Idriksen. Tämän hurskaan islaminuskoisen meripartiolaisen katseen alla Schildtit, jotka mielellään silloin tällöin nauttivat nautintoaineita, tunsivat itsensä joskus hyvin paheellisiksi. Idris säilytti arvokkaan välimatkan isäntäväkeensä koko pitkän risteilyn ajan. Hän kuitenkin selvästi myös ihaili Schildtien elämäntapaa. Melko pian yhteisen matkan alettua hän ilmoitti tulevaisuuden suunnitelmansa: hänestä tulisi kirjailija joka purjehtii purjeveneellä ympäri maailmaa ja kirjoittaa kokemuksistaan.

Kenraali Hassan Ragab, Kairon purjehdusseuran päällikkö, joka oli Idristä suositellut, auttoi myös salaisiksi leimattujen karttojen hankkimisessa sekä järjesti poliisivartion Daphnen pysähdyspaikkoihin. Köyhässä maassa Daphne oli liian suuri houkutus ryöstäjille. Göran Schildt toteaa: "On olemassa niin suurta hätää, että se riittää perustelemaan sekä varkauden että ryöstön, vaikkakaan se ei tee niitä sen mieluisammiksi uhreille."

Suuren osan teoksesta muodostavat kiehtovat kuvaukset vierailuista arkeologisilla kaivauksilla ja hautaluolissa. Toisen, muinaisen kulttuurin ymmärtämiseen Schildt suhtautuu varovaisesti. Usein tulkinnat kertovat enemmän tulkitsijasta kuin muinaisesta todellisuudesta. Hän arveleekin, että muinaisen Egyptin taide ei ollut taidetta siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Se ei kuvannut jotakin, vaan oli oma todellisuudenlajinsa.

Göran Schildt myös toteaa eron suhtautumisessa raunioihin. Eurooppalaiselle ihmiselle rakennuksen raunio tai unohtunut hauta on merkki ihmisen tappiosta, egyptiläiselle ne ovat merkki sen voiman luonnollisesta voitosta, johon kaikkien on alistuttava.

Muinaisen kulttuurin yltäkylläisyyden rinnalla Schildtiä ihmetyttää nykyegyptiläisen kansantaiteen vaatimattomuus. Mihin kauneusaisti katosi? Onko kansantaidetta oikeastaan olemassakaan vai onko se aina eliitin taiteen tihkumista kansan pariin? Pyrkimystä kauneuteen näkyi oikeastaan enää kyyhkystalojen koristelussa sekä Mekassa pyhiinvaelluksella käyneiden ihmisten kotiensa seiniin teettämissä hag-seinämaalauksissa. Kirjan kuvaliitteissä on esimerkkejä näistä teoksista, kuten luonnollisesti myös kuvia arkeologisista kohteista ja matkalla tavatuista ihmisistä.

Joulun Schildtit viettivät Luxorissa, josta vanhan Theban raunioiden läheisyyden takia oli jo 1800-luvulla muodostunut vilkas turistikeskus. Göran Schildt saa siitä aiheen pohtia massaturismin elämyksiä latistavaa vaikutusta. Idris puolestaan pääsi paheksumaan turistinaisten avonaisia kaula-aukkoja, viiniä juovia seurueita, tanssia ja öistä ruletinpeluuta.

Luxorissa Schildtit saivat myös toivottua seuraa: Winter Palace -hotelliin oli saapunut joulua viettämään myös Monan setä vaimoineen sekä Schildtien hyvät ystävät Alvar ja Elissa Aalto. 

Hotelliin oli lavastettu hämmästyttävän jouluinen sisustus kuusineen ja tonttuineen, mutta Schildtin seurue halusi mieluummin viettää egyptiläisen joulun Daphne-aluksella. Göran isännöi seitsemän hengen seuruetta Palmyrasta ostamassaan šeikin asussa. Mona oli pistänyt parastaan ruoanvalmistuksessa. Daphnen kajuutan pöydässä, joka ei ollut sanomalehden sivua suurempi, vallitsi “varmastikin suurempi riemu kuin hotellin hienojen juhlapöytien ääressä”.

Theban kuolleiden kaupungin perusteellinen koluaminen Alvar Aallon kanssa vei kymmenen päivää. Kirjan parissa nojatuolimatkaa tekevää lukijaa alueen laajuus ja hautakammioiden määrä pyörryttää. Kolmisin Göran, Alvar ja Idris laskeutuivat pelkkien tulitikkujen valossa syvälle arkkitehti Senmutin hautakammioon. Edellä kulkenut Idris väitti kauhistuneena löytäneensä yhdestä kammiosta kaksi ruumista. Asiaa selvittämään lähtenyt Alvar palasi huvittuneena mukanaan vaatteitaan pudisteleva nuoripari, joka oli haudan rauhasta etsinyt hieman yksityisyyttä.

Alvar ja Elissa jatkoivat Egyptin-lomaansa vielä viikon Daphnen kyydissä. Tässä kohtaa Göran Schildt saa hyvän tilaisuuden ylistää Alvar Aallon erityisyyttä huippuarkkitehtina. Ehkä jo tässä vaiheessa Göranin mielessä heräsi ajatus Alvar Aallon elämäkerrasta, jonka hän sitten toteutti 1980-luvulla. 

Heti Aaltojen lähdettyä kotimatkalle Schildtien oli ryhdyttävä korjaamaan Daphneen ilmaantunutta vuotoa. Potkuri ja akseliputken takakappale olivat vioittuneet. Läheiselle sokeritehtaalle päästiin hinauksessa. Siellä oli nosturi, jolla koko laiva saatiin ylös vedestä korjauksen ajaksi.

Assuanin padolla tämä huolimattomasti tehty potkurinkorjaus kuitenkin kostautui. Potkuri särkyi uudelleen. Joskus Schildtien onnekkuus on käsittämätön: kelluessaan toivottomina padon sulkukammiossa matkalaiset kuulivat jostain ylhäältä huudon: "Hei, Daphne, tarvitaanko apua?" Sata metriä onnettomuuspaikalta sijaitsi suuri ruotsalainen konepaja, jonka insinöörit olivat tulleet katsomaan matkakirjoista tunnistamaansa Daphnea! Pajalla korjaus sujui kolmessa päivässä. Sinä aikana matkalaisilla oli aikaa tutustua noin kahteenkymmeneen ruotsalaisperheeseen, jotka olivat paikalla, koska miehet tekivät valmistelutöitä padon yhteyteen tulevaa suurta voimalaa varten.

Assuanin padon yläpuolella matkanteon luonne muuttui täysin. Padon yläpuolella on kolmensadan kilometrin pituinen, leveä, syvä ja kirkasvetinen "alppijärvi". "Kovia kokenut pieni laivamme hengähti syvään ja ryhdistäytyi ylpeästi tietoisena siitä, että se oli ainoa oikea purjevene, syväkölinen ja takiloitu, joka oli risteillyt tällä järvellä."

Kuvaus Nubiasta on ylistävä. Sen kulttuuri eroaa täysin padon alapuolisen Egyptin oloista. Siellä ei tarvita enää poliiseja vahtimaan laivaa öisin – itse asiassa he eivät näe ainoatakaan poliisia koko sinä aikana, jonka viettävät Nubiassa. Myös nubialaisten kielitaito hämmästyttää matkustajia: englannin, ranskan tai italian puhujia löytyy kaikkialta 

Nubia on siten puskurialue, joka on yhtä löysästi kiinni Egyptissä kuin Sudanissakin, tahaton luonnon- ja yhteiskuntareservaatti, viranomaisten unohtama ja turistien tavoittamaton. Hämmästyttävää on, että tämä eristyneisyys on ollut pikemminkin eduksi kuin vahingoksi nubialaisille: he ovat välttäneet Sudanin siirtomaa-olosuhteet, mutta myös Egyptin yhteiskunnalliset sairaudet, ylikansoituksen, ahtauden, pashojen vallan ja suurmaaviljelyksen aiheuttaman proletarisoitumisen. Melkein tulevat mieleen keskiajan feodaalisen Euroopan sveitsiläiset köyhät mutta vapaat talonpojat: kuten he ovat nubialaisetkin mielellään etsineet toimeentulonsa vieraista maista, osaksi sotilaina, osaksi ylhäisten uskollisina palvelijoina, mutta niin pian kuin he ovat ansainneet kylliksi he palaavat kyliinsä, joissa he määräävät omista asioistaan ilman vieraita vouteja, ylpeinä siitä, että ovat kunniallisempia, puhtaampia ja lainkuuliaisempia kuin kaltaisensa ulkona maailmassa. 

Daphne pysähtyy myös laivapoika Idrisin varhaislapsuuden kotikylässä Tomassa. Kymmenen vuotta aiemmin, äitinsä kuoltua, Idris oli muuttanut isänsä luo Kairoon. Koko kaupunki tuntui olevan täynnä Idriksen serkkuja ja enoja. Siellä oli myös Idrisille nyt kuuluva talo, joka oli ollut lukittuna kymmenen vuotta ja odottanut isäntäänsä tyhjillään. Idris olisi halunnut jäädä Tomaan pitemmäksi aikaa, ehkä pysyvästi, mutta Göran teki päätöksen hänen puolestaan ja lähti liikkeelle varhain aamulla, kun Idris vielä nukkui omassa kajuutassaan.

Schildtit piipahtavat myös Sudanin puolella, vaikka heillä ei sinne ollut viisumeita. Rannalla viittoileville rajatarkastajille he vain vilkuttivat iloisesti.

Wadi Halfassa, matkan päätepisteessä, paikallinen lääkäri, tohtori Anis, perehdytti Schildtit niihin kammottaviin riesoihin, joita naisten ympärileikkaus aiheutti. Wadi Halfassa he myös tapasivat ystävänsä Maire Gullichsenin, joka liittyi nyt Daphnen miehistöön. Tohtori Anis riisutti bronkiittitutkimuksen varjolla vuoron perään sekä Monan että Mairen yläruumiin paljaaksi ja ylisti sitten oven takana kuuntelevan Göranin huvitukseksi molempien "jumalattarien" kehoja.

Paluumatkalla Niilin vesi oli entistäkin matalampaa. Daphne selvisi kuitenkin kaikista karilleajoista vain pienin vaurioin. Mona ja Maire, joiden piti jo kiirehtiä kotimaahan, siirtyivät junaan. Göran ja Idris purjehtivat Daphnen Suezin kanavan kautta Port Saidiin. Siellä Daphne lastattiin rahtialuksen kannelle ja Göran jatkoi matkaa samassa laivassa Daphnen italialaiseen kotisatamaan Lavagnaan.

Kirjoista Toivematka ja Odysseuksen vanavedessä, jotka kertovat Daphnen edellisistä matkoista, olen kirjoittanut blogissa aiemmin. 

Daphnen voi yhä tavata. Se sijaitsee Turun Forum Marinum -museon yhteydessä toimivan ravintola Göranin sisällä. Viime vuosina, aina Turussa käydessäni, olen ottanut tavakseni käydä kerran lounaalla Göranissa. Aterian jälkeen olen lepuuttanut kättäni hetken Daphnen, aurinkolaivan, partaalla ja imenyt siitä hieman auringon lämpöä ja Daphnen aiempien omistajien optimismia kaikesta turhasta huolestuvaan sydämeeni.

Göran Schildt, Aurinkolaiva. WSOY 1957. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Solbåten: Med Daphne på Nil (1956) suomentanut Eero Ahmavaara. 377 s.

Claire Castillon: Miss Crampon

Tässä Claire Castillonin (s. 1975) nuortenromaanissa on mukana koko joukko etenkin nuorille tyypillisiä pulmia: fyysisen vamman vaikutus itsetuntoon, omista mielipiteistä kiinni pitäminen kaveripiirin paineessa, uusperheen ihmissuhdepalapeli, kiusaaminen erityisesti puhelimen välityksellä ja paine seurusteluun, vaikkei vielä tunne olevansa siihen valmis. 

Kirjassa esiin tulevat ongelmat ovat kuitenkin paljon kevyempiä kuin ne, joita Castillon käsitteli aiemmin lukemassani Les Longueurs -romaanissa. Miss Crampon on pohjimmiltaan optimistinen kirja. Sen minäkertojalla, kolmetoistavuotiaalla Suzinella, on silmää koomisille yksityiskohdille sekä tarvittava määrä itseironiaa ja suhteellisuudentajua. Romaani on selviytymistarina, niin kuin nuorille tarkoitetun kirjan tuleekin olla. 

Suzine viittaa usein "pikku ongelmaansa", jonka hän paljastaa lukijalle vasta romaanin lopussa. Vihjaan tässä sen verran, että kyseessä on fyysinen vamma, jonka hän useimmiten pystyy täysin piilottamaan ja joka onnistuneen leikkaushoidon takia on melkein poistunut. Toinen Suzinen itse tunnistama ja elämää hankaloittava pulma on vaikeneminen. Suzine menee usein täysin lukkoon. Hän itse arvelee, että tapa on saanut alkunsa hänen vanhempiensa riitaisessa erovaiheessa. Hän ei ole halunnut asettua riidoissa kummankaan vanhemman puolelle. (Suzinen harvinaisen etunimen piti muuten oikeastaan olla Suzanne, mutta Suzine arvelee, että isä keskittyi enemmän kätilön rintoihin kuin sairaalan papereihin. Tässä hän ohimennen tulee luultavasti paljastaneeksi yhden syyn vanhempiensa eroon.)

Nyt vanhemmat ovat siis jo eronneet. Suzine asuu äitinsä kanssa. Sairaanhoitajaäiti harrastaa runojen kirjoittamista ja lähettää jatkuvasti Suzinen kännykkään kiusallisen noloja riimiteltyjä tunteenpurkauksia ja elämänohjeita. Äidillä on uusi miesystävä, jota hän yrittää piilotella Suzinelta, mikä ei tietenkään pitkään onnistu. 

Isän ja tämän uuden puolison, Camélian, luona Suzine viettää joka toisen viikonlopun. Camélia on kaukana ilkeästä äitipuolesta: hän on ikäistään nuoremman oloinen ja suhtautuu ongelmiin ratkaisukeskeisesti. Vaikeneminen ei tepsi häneen; Camélia toistaa kysymyksensä aina uudelleen, kunnes Suzine vastaa. Tämä sinnikkyys miellyttää Suzinea.

Violetta ja Romane, Suzinen parhaat – oikeastaan ainoat – kaverit koulussa, ihastuvat vuoronperään komeaan luokkatoveriin Tomiin. Eräästä Tomiin liittyvästä asiasta tulee Violettalle ja Romanelle kiistaa, ja he vaativat Suzinea kertomaan oman kantansa. Tämä on Suzinelle mahdotonta. Kun vaikeneminenkaan ei auta, hän yrittää mukailla ja miellyttää molempia. Tästä tytöt suuttuvat ja alkavat vältellä Suzinea.

Tilanne mutkistuu entisestään, kun Tom saapuu samaan laskettelukeskukseen, jossa Suzine on viettämässä talvilomaansa isänsä ja Camélian kanssa. Tom on ilmiselvästi kiinnostunut Suzinesta seurustelumielessä ja lyöttäytyy jatkuvasti Suzinen seuraan. Pojalla on myös kädet kuin mustekalan lonkerot, aina salaa tavoittelemassa Suzinen kättä. Ihastumisen tunne ei ole molemminpuolinen. 

Violetta ja Romane alkavat pommittaa Suzinea tekstiviesteillä, joissa vaativat saada tietää, onko Suzine yhdessä Tomin kanssa. Nyt paljastuu toinen Suzinen toimintastrategia, jolla hän vaikenemisen lisäksi yrittää selvitä hankalista tilanteista: Suzine alkaa keksiä valheita. Hän on tuskin ollenkaan nähnyt Tomia. Sitä paitsi hänellä on jo ihan toinen, ihana poikaystävä Franz. 

Itselleen Suzine pystyy myöntämään, ettei halua ollenkaan vielä poikaystävää, ei keksittyä eikä todellista. Suudellakin hän haluaisi vain, jottei olisi muita huonompi. Oikeastaan hän haluaisi vielä leikkiä nukeilla.

J’essaie de grandir au plus vite, mais au fond, je suis dépassée par la vitesse. Quand je me chut, c'est pour me retrouver, moi et le souvenir de ma collection d'animaux en porcelaine que j'ai planquée dans une boîte à chaussures pour ne garder qu'une décoration épurée semblable à celle que préconisent mes copines pour leur chambre.

Yritän kasvaa mahdollisimman nopeasti, mutta sisimmässäni vauhti tyrmistyttää minua. Kun vaikenen, teen sen löytääkseni itseni ja muiston posliinieläinkokoelmastani, jonka olen piilottanut kenkälaatikkoon säilyttääkseni vain hienostuneen sisustuksen, samanlaisen jota ystäväni suosivat omissa huoneissaan.

Valheet luonnollisesti paljastuvat nöyryyttävällä tavalla. Kotiin paluun jälkeenkin Suzine jatkaa kuitenkin valehteluaan pitääkseen kiinni ystävistään. Häneen ihastuu myös uusi poika, Paul, joka ilmoittaa Suzinen kilpailuun, jossa jalkapalloseuran pr-tytöksi valitaan Miss Crampon ('Miss Nappis'). Jotta kaverit eivät suuttuisi, Suzine pyytää, että Paul ilmoittaisi myös heidät mukaan.

Kavereiden tekstiviestit muuttuvat koko ajan ilkeämmiksi. Lopulta he kirjoittavat, että Suzine ei voi pärjätä kilpailussa fyysisen vammansa takia. Ja perään: "Hah-hah, vitsi, vitsi!"

Koko Suzinen perhe, isovanhemmat mukaan lukien, saapuu kisapaikalle kannustamaan tyttöä. Juuri ennen kilpailua Suzine on aivan paniikissa – varsinkin kun käy ilmi, että hänen on esiinnyttävä asussa ja kampauksessa, joka paljastaa hänen vammansa. 

Suzinen äidin uusi miesystävä, Viviant, osoittautuu tärkeäksi aikuiseksi tässä vaiheessa, kun Suzinesta tuntuu, ettei hän enää pysty puhumaan kenellekään. Yksinkertaisen luonteen vilpittömyydellä Viviant auttaa Suzinea tunnistamaan, että se, mitä hänen "ystävänsä" tekevät, on kiusaamista ja kiristystä. Suzinessa ei ole mitään vikaa. Suzine saa Viviantilta juuri siinä hetkessä tarvitsemansa rohkaisun.

Romaanin yksi keskeinen teema on todellisen ystävyyden erottaminen yksinjäämisen pelosta. Suzine kasvaa vahvemmaksi. Tässä romaanissa onnelliseen loppuun sisältyy myös se, että hänen ystävänsä tajuavat, kuinka ilkeitä ovat olleet ja pyytävät anteeksi. Suzine on kaikkien omien ongelmiensa ohessa järjestänyt muidenkin asioita: äiti pääsee viettämään 40-vuotispäiväänsä kahdestaan Viviantin kanssa ja pitkään erossa eläneet isoäiti jai isoisä palaavat yhteen.

Claire Castillon, Miss Crampon. Flammarion jeunesse 2019. Kansikuva: Thomas Baas. 203 s.

Donald Antrim: Elect Mr Robinson for a Better World

Donald Antrim (s. 1958) on jäänyt vähälle huomiolle yhdysvaltalaisten postmodernistien joukossa. Hän on julkaissut romaaneja verkkaiseen tahtiin ja omistautunut enimmäkseen kirjallisuudenopetukselle eri yliopistoissa. Uran aloitus oli kuitenkin lupaava, ja The New Yorker -lehti nimesi hänet vuonna 1999 kahdenkymmenen parhaan alle 40-vuotiaan yhdysvaltalaiskirjailijan joukkoon (vaikkei Antrim enää ikärajaukseen ihan mahtunutkaan). Samalla listalla olivat muiden muassa Jonathan Franzen, Jhumpa Lahiri, George Saunders ja David Foster Wallace.

Elect Mr Robinson For a Better World oli Antrimin esikoisteos. Se ilmestyi vuonna 1993. Romaanin miljöönä on päällisin puolin tavallinen amerikkalainen nykyajan pikkukaupunki meren rannalla. Kaupunki elää tekemällä muistoesineitä ja koruja meren antimista, esimerkiksi mustasta korallista. Romaanin minäkertoja Pete Robinson vaikuttaa tuntevan lähes kaikki asukkaat ainakin nimeltä. Pete on toiminut opettajana ja osallistunut aktiivisesti yhteisön elämään.

Jokin on kuitenkin vinossa, aivan kuin kuva olisi tärähtänyt. Yhteisö on hajoamistilassa. Amerikkalaisen yhteiskunnan piilevä väkivalta on tullut näkyväksi. Puhutaan jopa sotatilasta parin suvun välillä. Koulut on lakkautettu, puisto miinoitettu, ja ihmiset rakentavat pihoilleen vallihautoja ja ansoja tunkeilijoita vastaan. Viemärit ovat tukkeutuneet. Kuten yksi romaanin henkilöistä toteaa:  "It’s the old story. Someone does something and someone else does something back. After that things have a life of their own. Who can say what it’s about anymore?" 

Pete Robinsonin puoliso Meredith, joka niin ikään on aiemmin ollut opettaja, toteaa sen jälkeen, kun he ovat olleet rakentamassa pihalleen ansakuoppaa ja päätyneet rakastelemaan mutakasaan: "I thought I could make things less like, you know, a pit, because actually the thing that bothers me most isn't the pit, it's the way it seems natural, all of a sudden, to have it."

Pete ja Meredith suunnittelevat koulun perustamista omaan kotiinsa. Meredith on aluksi innokkaasti mukana suunnittelussa, mutta alkaa epäillä huomattuaan Peten pakkomielteisen suhtautumisen koulun perustamiseen. Peten tarkoituksena on hyväntekeväisyydellään saada ääniä tullakseen valituksi pormestariksi. Lopulta koulu aloittaa toimintansa karmein seurauksin. Varoituksia on nähty jo aiemmin romaanissa. Peten aiemmat oppilaat ovat suhtautuneet entiseen opettajaansa varauksellisesti. Ensimmäinen koulupäivä muuttuu antiteesiksi Peten koululaisille ilmaisemasta motosta: "Divercity! Tolerance!" 

Pete ei nimittäin ole se kiva tyyppi jollaiseksi hän tekeytyy. Vähän väliä hän sanoo jotain levottomuutta herättävää. Hän valmistaa kellarissa pienoismalleja inkvisition käyttämistä kidutusvälineistä. Kun aiempi pormestari on aiheuttanut useiden ihmisten kuoleman ampumalla ohjuksen kasvitieteelliseen puutarhaan, Pete asiantuntijana ehdottaa pormestarin repimistä kappaleiksi neljän auton voimin. Tämä myös toteutetaan. Myöhemmin käy ilmi, että Pete säilyttää entisen pormestarin ruumiinosia pakastimessaan voidakseen haudata ne antamansa lupauksen mukaisesti muinaisten egyptiläisten hautaseremonioiden kera. Tekopyhässä todellisuudessaan Pete uskoo tekevänsä sovitustyötä matkalla kohti parempaa, väkivallatonta maailmaa. Tärkein väline kohti parempaa maailmaa on tietenkin koulu.

“You’re one sick fuck, Pete”, toteaa Bill Nixon juovuksissa, kun Pete on rohmunnut itselleen kidutuksesta kertovan paksun kirjastokirjan (joka oli tarkoitus heittää miinakentälle miinojen laukaisemiseksi). Tässä tapauksessa viinissä on totuus. Pete vastaa hurskaasti: “True scholarship knows neither health nor infirmity, Bill, only esteem for the heritage of man, and fearlessness before the misery in all our hearts.”

Romaani koostuu pääosin Peten haahuilusta ympäri kaupunkia ja hänen kaupunkilaisten kanssa käymistään keskusteluista. Peten ajatukset harhailevat koulun perustamisessa, seksissä vaimon ja vähän muidenkin kanssa sekä pormestarihaaveissa. Hän käy muun muassa satutunnilla kirjastossa, josta poistuu hajamielisesti pehmobiisoni kainalossaan. Kotona Meredith harjoittaa antropologian professorin avulla transsia, jonka aikana Meredith muuttuu varsieväkalaksi. Pete liittyy mukaan harjoitukseen, muuttuu biisoniksi ja on vähällä hukkua Meredithin mielen aikaansaamaan mereen.

Tuntuuko tällainen kerronta jo liian paksulta? No, postmoderni kirjallisuus ei noudata rajoja. Sama vinous jatkuu läpi romaanin. Pikimustan huumorin ystävä löytää tästä viihdyttävää komiikkaa. Levottomuutta herättää se, että romaani tuntuu mielipuolisuudestaan huolimatta kertovan amerikkalaisesta todellisuudesta. Vallankäyttäjien brutaalisuus ei rajoitu inkvisition aikaan, on Pete itsekin todennut rotareille pitämässään esitelmässä.

Postmodernismissa on usein kyse vanhasta kirjallisuuden keinosta: oudontamisesta. Joskus outoutta ei erityisesti selitetä, toisinaan se taas voidaan tulkita uneksi tai hulluudeksi. Oma suhtautumiseni on se, että jos käy ilmi, että kyseessä on uni tai mielenhäiriö, tunnen itseni petetyksi. Niin myös tässä Donald Antrimin romaanissa.

No, se asia on lukijan ratkaistava. Selkäpiitä karmivasti mieleen jäivät kuitenkin kaikumaan Peten oppilaan Sarahin huuto: "Monster!" sekä Meredith-vaimon viimeinen repliikki: "Murderer. Murderer."

Donald Antrim, Elect Mr Robinson For a Better World. Minerva 1995. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1993. Kansikuva: Lawrence Zeegan ja William Webb. 185 s.

Jean Rouaud: Kunnian kentät

Jean Rouaud'n (s. 1952) Kunnian kentät on kirjailijan esikoisteos. Se voitti Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990. Sittemmin kävi ilmi, että se oli Rouaud'n omaan sukuhistoriaan pohjautuvan viisiosaisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Rouaud on myöhemmin kirjoittanut myös lukuisia esseeteoksia sekä vielä kaksi väljästi omaan elämäänsä liittyvää romaanisarjaa.

Sukutarinan ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen kolmesta suvun jäsenestä, joiden kuolemat ovat tapahtuneet aivan peräperää. Tämä tosin käy ilmi vasta vähitellen, sillä tarinan minäkertoja hyppelehtii ajassa eteen- ja taaksepäin. Kyseessä ovat kertojan isä Joseph, isotäti Marie ja äidinpuoleinen isoisä Alphonse Burgaud. 

Kertoja ei ole kovinkaan paljon itse esillä. Hän on ollut lapsi keskeisten tapahtumien aikaan, ja suuri osa kerrotusta on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä. Tämä ei estä kertojaa eläytymästä kuvaamiensa henkilöiden havaintoihin ja ajatuksiin.

Aivan aluksi suku kuitenkin sidotaan maantieteelliseen ympäristöönsä, Loire-joen alajuoksulle ja Atlantin rannikolle. Alueen nopeasti vaihteleva ja enimmäkseen kostea sää antaa kuvauksiin vahvaa paikallisväriä. Isoisä Alphonsen luonteesta saamme ensimmäiset vihjeet hänen autonsa kautta: isoisän rättisitikka ei erityisen hyvin sovellu puhureihin eikä kaatosateeseen.  Vaikka vesi tuli läpi katosta, isoisä ei yksinkertaisesti vain välittänyt.

Isoisä Alphonse on omien teidensä kulkija, entinen muusikko ja räätäli, jolla on viikoittain ollut tapana käydä loputtomia keskusteluja munkkiveli Eustachen kanssa. Isoisän vanhoille päiville ajoittuu myös salaperäinen katoaminen vähäksi aikaa. 

Isoäiti löytää myöhemmin miehensä taskusta edestakaisen lauttalipun Levantinsaarelle, nudistien paratiisiin. Mitä ihmettä vanha mies on siellä puuhannut? Kaikki saa selityksensä aikanaan. Tämän romaanin lukija ei saa olla kärsimätön.

Vähän ennen kuolemaansa isoisä Alphonse myös selvittää yhden suvun salaisuuksista. Hän saa selville, mikä salaisuus liittyi kertojan toisen isoisän, Pierren, tekemään Commercyn-matkaan, josta Pierre ei ole koskaan suostunut puhumaan. Pierre on halunnut hakea kotiseudun multiin ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneen veljensä jäännökset. Tarinassa, jossa asiat harvoin tapahtuvat niin kuin on suunniteltu, mukana on tullut toinenkin vainaja.

Suuren osan romaanissa saavat myös kertojan isotädin, Marien, elämänvaiheet. Marie-täti toimi opettajana viisikymmentä vuotta. Hänen viisi vuotta nuorempi veljensä Joseph (kertojan isän kaima) kuoli ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista saamiinsa keuhkovaurioihin. Kaasun vaikutukset on romaanissa kuvattu inhorealistisesti. Marie yritti käydä kauppaa Jumalan kanssa ja pelastaa veljensä lupaamalla elää naimattomana ja lapsettomana. Lupaus ei auttanut, veli kuoli, mutta Marien kuukautiset kyllä loppuivat juuri samaan aikaan hänen ollessaan 26-vuotias. 

Myös toinen veli Emile kuoli sodassa seuraavana vuonna. Hänen ruumiinsa oli ehtinyt hautautua taisteluhaudan liejuun ennen kuin sitä ehdittiin kuljettaa pois ja haudata. Marien luottamus uskontoon ei horjunut: hän luetteloi pyhimykset kortistoon, jossa jokaisen erityiset kyvyt oli kirjattu ylös. Näin hän osasi kaikissa elämäntilanteissa kääntyä oikean pyhimyksen puoleen.

Marie-tädin veljien kohtalo sitoo romaanin sotaan ja selittää sen nimen. Kuten kertoja toteaa, Marie menetti kaksi veljeään historialle. Sota liitti suvun historian maailmanhistoriaan.

Romaanissa on runsaasti anekdootteja ja kulttuuriviitteitä, joilla suku liitetään myös ranskalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Modiglianin naiskuvista oltiin suvun piirissä närkästyneitä, koska Modiglianin naisten päät olivat vinossa. Vinopäisyyshän oli yksinomaan Marie-tädille kuuluva piirre.

Marie-tädin kuolemaan vaikutti järkytys, jonka hän koki, kun hänen Pierre-veljensä poika Joseph (kertojan isä) eräänä tapaninpäivänä yllättäen kuoli suhteellisen nuorena. 

Nyt kun tähän sukuun pääsi alustavasti tutustumaan tämän romaanin kautta, tekisi mieli lukea sarjan muutkin osat. Viimeistä osaa lukuun ottamatta ne ovat ilmestyneet suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Annikki Sunin suomennos on jälleen erinomainen. Sivumennen täytyy mainita, että Annikki Sunin suomentamissa kirjoissa on harvoin painovirheitä. Ilmeisesti kääntäjä oli myös tarkka oikolukija.

Jean Rouaud, Kunnian kentät. Tammi 1992. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Champs d'honneur (1990) suomentanut Annikki Suni. Päällyksen valokuva: Henri Cartier-Bresson. 186 s.

Philippe Claudel: La petite fille de Monsieur Linh

Tässä Herra Linhin pikku tytär -romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Philippe Claudelin (s. 1962) teosten kanssa. Tässäkin on hieman elämästä syrjässä oleva yksinäinen päähenkilö – näkökulma pysyy paria lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta herra Linhin ajatuksissa ja havainnoissa. Tuttua aiemmista romaaneista on myös perheyhteyden väkivaltainen katkeaminen jossain menneisyydessä. Nyt lukemani romaani on kuitenkin keskitetympi, ja sen kieli on pelkistetympää kuin aiemmin lukemissani.

Herra Linh on joutunut lähtemään sotaa pakoon Aasiassa sijaitsevasta kotimaastaan. Hänen perheensä – poika ja tämän vaimo – ovat kuolleet pommitukseen kesken työnsä riisipellolla. Herra Linhillä on mukanaan matkalaukku, jossa on haalistunut valokuva hänestä itsestään jo aiemmin kuolleen vaimonsa kanssa sekä kangaspussissa kourallinen kotimaan multaa. Sylissään herra Linh kantaa pientä kääröä, poikansa tyttövauvaa, josta herra Linh ei suostu luopumaan hetkeksikään koko romaanin aikana. Vauvalle hän syöttää maitoa ja omassa suussaan hienontamaansa ruokasosetta.

Yritän olla kertomatta liikaa juonesta, sillä siihen sisältyy liikuttava yllätys, jonka lukija varmaan arvaa jo varhaisessa vaiheessa – ja ehkä se on tarkoituskin arvata. Se ei vähennä vaikutusta, jonka romaani lukijan tunteissa aiheuttaa.

Romaanin alussa herra Linh saapuu laivalla Ranskaan ja hänet sijoitetaan parin pakolaisperheen kanssa jonkinlaiseen väliaikaiseen asuntolaan. Muihin asukkaisiin hän ei ole juurikaan yhteydessä. Perheet vaikuttavat aluksi naureskelevan hänelle, ja lapset varsinkin ovat kovin kiinnostuneita vauvasta. Pian toiset kuitenkin jättävät herra Linhin omiin oloihinsa. Kotimaan perinteiden mukaisesti vanhusta kuitenkin kunnioitetaan sen verran, että naiset tuovat hänelle päivittäin valmiin aterian.

Pelokkaasti herra Linh tutustuu uuteen ympäristöönsä. Uusi maa vaikuttaa kylmältä, eikä se tuoksu miltään. Hän ei osaa sanaakaan uuden asuinpaikkansa kieltä. Hän pelkää eksyvänsä, joten hän ei uskalla kävellä kauas. 

Eräällä kävelyllään hän tapaa herra Barkin, jonka vaimo on kuollut kaksi kuukautta aiemmin ja joka selvästi kaipaa seuraa. Herra Bark polttaa savukkeita ketjussa ja muistelee mielellään puolisoaan. Toistensa kieltä taitamattomien vanhojen miesten välille syntyy yllättävän syvä ystävyys. Tämä mahdollisuus ystävyyteen kieli- ja kulttuurirajojen yli on romaanin sanoma – jos sellaisen haluaa löytää, (ja minähän usein haluan).

Kuvaavaa on, että herra Linh koko romaanin ajan kuvittelee, että herra Barkin nimi on Bonjour, ja herra Bark puolestaan kuvittelee, että herra Linh on nimeltään Tao-laï, joka tarkoittaa kohteliasta tervehdystä herra Linhin äidinkielessä. Linhin vauvan nimi Sang diû, joka tarkoittaa 'suloista aamua', kääntyy herra Barkin suussa muotoon Sans Dieu, 'Ilman Jumalaa'. 

Joskus ymmärrys ei ole sanojen varassa, tärkeämpiä ovat äänensävyt, lempeä katse ja rohkaiseva puristus olkapäästä. Miesten tapaamisista tulee jokapäiväinen ja odotettu päivän kohokohta. Herra Bark ymmärtää, että on ollut nuorena sotilaana herra Linhin kotimaassa. Hän on ampunut herra Linhin maanmiehiä, mistä hän nyt tuntee syvää katumusta. 

Miehet käyvät toisinaan baarissa, ja kerran herra Bark tarjoaa ystävälleen täyden aterian hienossa ravintolassa. Herra Bark myös lahjoittaa kauniin juhlamekon herra Linhin tyttövauvalle. Herra Linh vie herra Barkille kaikki pakolaisviranomaisten hänelle toimittamat savukerasiat.

Miesten ystävyys katkeaa, kun herra Linh siirretään uuteen asuinpaikkaan. Upea kartanomainen rakennus sijaitsee samassa kaupungissa mutta aivan sen toisella laidalla. Sen asukkaina on suuri joukko hiljaisia miehiä ja naisia sinisissä aamutakeissa. Herra Linhiltä kestää kotvan, ennen kuin hän ymmärtää olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Poistumisyrityksen jälkeen häntä lääkitään voimakkaasti. 

Unilääketokkurassa herra Linh näkee unen, jossa esittelee kotikylänsä herra Barkille. He syövät herkullisen aterian, jonka miniä on valmistanut. Sen jälkeen Linh vie Barkin viidakkoon lähteelle, jonka vesi saa unohtamaan kaiken ikävän.

Myös Herra Bark etsii ystäväänsä. Pakolaisviranomaisten papereista ei kuitenkaan – ymmärrettävistä syistä – löydy Tao-Laï-nimistä henkilöä. Myös herra Bark näkee unta lähteestä.

Jonkin aikaa herra Linh näyttelee mukautuvaista, mutta samalla hän valmistelee pakoa, jonka lopulta toteuttaakin vauvakäärö sinisellä aamutakilla selkään sidottuna. Vanhan uupuneen miehen harhailu suurkaupungissa on surullista seurattavaa. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin pääsee tutulle alueelle, ja vilkkaan kadun toisella puolella, heidän perinteisellä tapaamispenkillään istuu herra Bonjour.

Romaanin dramaattinen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. Tämän yhdistelmän Philippe Claudel hallitsee ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Philippe Claudel, La petite fille de Monsieur Linh. Stock 2015. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kansikuva: Philippe Claudel. 184 s.