perjantai 12. heinäkuuta 2024

Paavo Haavikko: Kullervon tarina


Vuonna 1982 Paavo Haavikko julkaisi teoksen Rauta-aika, oman versionsa Kalevalasta. Hän aloitti sen kehottamalla unohtamaan Kalevalan ja siitä tehdyt kuvat. Helpommin sanottu kuin tehty! Rauta-ajan pohjalta Kalle Holmberg ohjasi Ylelle neliosaisen draamaelokuvan.

Vielä samana vuonna Haavikko julkaisi myös teoksen Kullervon tarina. Se muistuttaa paljon Rauta-ajan Kullervo-osuutta, monet lauseet toistuvat sanatarkasti samanlaisina. Myös pituudeltaan ne ovat lähellä toisiaan. Ehkä Haavikko näki tämän jakson draamalliset mahdollisuudet ja julkaisi sen siksi myös erillisenä teoksena. Kullervon tarina muokkautuisi vaivatta kuunnelmaksi tai näytelmäksi. Teoksen henkilöt tai äänet on merkitty alkusivuille kuten näytelmän roolit. Samoin tapahtumapaikka: Tapahtuu pahassa maailmassa.

Alaotsikossaan Kullervon tarina on nimetty moniääniseksi monologiksi. Kyseessä on Haavikolle tyypillinen paradoksi. Samalla se tosin kuvaa Haavikon näytelmien tyyliä yleensäkin. Useiden henkilöhahmojen puhetapa on sama: Haavikolle ominainen toistoja ja paradokseja hyödyntävä näennäisen yksinkertainen tyyli. Lauseet ovat lyhyitä. Ajattelin lukiessani, että Haavikon lause voisi olla hyvää harjoitusta vaikkapa maahanmuuttajalle. Kieli ei ole vaikeaa, mutta ajatus rientää assosiaatiosta toiseen vilkkaasti. 

Kullervon tarina on monologi myös siinä mielessä, että monet äänet kuuluvat Kullervon pään sisällä. Hän kuvittelee usein, mitä muut hänelle sanoisivat. Kullervon pahassa maailmassa pahat sanat ovat vallalla, koska niin hän maailmaa tulkitsee. Kertomuksen tragiikka on ennen kaikkea hyljeksityn lapsen minäkuvan synkkyydessä, itseään toteuttavassa ennusteessa.

Rauta-ajan ja Kullervon tarinan versioissa Kullervon vaiheista on yksi olennainen ero. Olisiko se syynä siihen, että Haavikko halusi julkaista tämän toisen version? Palaan tuohon eroon myöhemmin.

Haavikon ohjeesta huolimatta en usko, että pystymme täysin unohtamaan Kalevalaa. Luotan siis, että Kullervon osuus Kalevalassa on niin tuttu, että juonta on tässä turha selostaa. Kalevalan versioon Haavikkokin nojautuu. Kostotarinaansa laatiessaan Lönnrotilla on epäilemättä ollut mielessään Shakespearen Hamlet. Aikajänne on tosin Kalevalassa pitempi: sankari saa kokea myös kovan lapsuuden ja nuoruuden. Kaltoin kohdeltu neito on vaihtunut Hamletin rakastetusta, Ofeliasta, Kullervon sisareksi. Sekä Kalevala että Haavikko kuvaavat vihamielisessä ympäristössä kasvaneen lapsen tuhontäyteisen elämän. Haavikon Kullervon sanoin: “Olin aina silmissä, jaloissa, kaikkien hampaissa. Niin minut pestiin puhtaaksi vihaksi.” 

Haavikon Kullervo on Hamletin tavoin monimielinen hahmo. Hän piilottaa ajatuksensa tai vääntää ne jonkinlaisiksi makaabereiksi vitseiksi. Hän noudattaa saamiaan ohjeita niin kirjaimellisesti, että tulee pilanneeksi kaikki tehtävänsä. Tahallaanko vai kiitoksen toivossa? Emme voi olla varmoja. Kiitosta Kullervo kuitenkin kaipaa. Ilmarisen sanat – "Sinusta tulisi hyvä seppä" – hämmentävät hänet perusteellisesti. Isännältään Kullervo kaipaa edes pientä myötätuntoa: “sehän on tässä talossa jo iso kiitos jos ei paljon haukuta”.

Kullervon käsitys itsestään on kielteinen, tai oikeastaan hänellä ei ole juuri minkäänlaista käsitystä itsestään. “En minä ole minä, minä olen Kullervo. Olen sen niminen. Olen se mikä minusta on tahdottu, tehty.” Ihmisten moraali – oikea ja väärä – hämmentävät häntä. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta luontokappaleisiin – majavaan ja karhuun. Ei kukaan moiti majavaa väärän puun kaatamisesta. 

Kullervon kasvatti-isä Untamo on polttanut veljensä talon ja ryöstänyt tämän pojan kasvatettavakseen. Hänkin onnistuu silti näkemään itsensä uhrina: hänellä ei ole omaa lasta. “Veljellä oli. Se oli rikas.”  Syyllisyydentunnossaan Untamo piilottelee Kullervon tihutöitä vaimoltaan, joka on varma, että Kullervo tulee aiheuttamaan tuhon koko suvulle. “Minä olen aina oikeassa siitä pojasta puhuttaessa”, sanoo Untamon vaimo. Tällaisilla ennustuksilla on tapana toteutua.

Työnsä tyhjäksi tekevää työmiestä ei talossa voida pitää. Kullervo myydään taloon, jossa on vanha isäntä ja nuori emäntä. “Ostavat, maksavat, mutta eivät samaa Kullervoa. Isäntä ostaa toisen, emäntä toisen!” Kullervon valtava rakkauden kaipuu, unelma siitä, että joku kaipaisi ja odottaisi, näyttää hetken tulevan lähemmäksi toteutumistaan. 

Kalevalan kertomus leipään leivotusta kivestä muuntuu Haavikon käsissä upeaksi kuvaksi Kullervon minäkuvasta. Emäntä tuo Kullervolle kaksi leipää. Yksi on pehmeä kuin emäntä itse, toinen kova kuin Kullervo. Kullervo ei uskalla maistaa kumpaakaan leipää, koska valitsipa hän kumman leivän hyvänsä, siinä on kivi sisällä. Sillä sen hän katsoo ansaitsevansa. Jokainen leipä muuttuu hänen käsissään Kullervon kovaksi leiväksi. Tämä on Haavikon kitkerä pakanallinen versio transsubstantiaatio-opista.

Pehmeän emännän tapaturmainen kuolema murtaa Kullervon. Hänen monologissaan on loukatun lapsen raivoa:

Ja kuolemapa on ilkeä minulle. On se ilkeä otus. Se otti sen jota minä ra-kas-tin, se on pitkä ja vaikea sana. Siinä on kieli katketa. Ota nyt, kuolema, minulta ne joita minä vihaan. Ne jo joutavat. En anna niitä sinulle. Tapan ne ennen kuin ehtivät itse kuolla, poltan niitten talon ennen kuin se ehtii itseksensä palaa. Niin minä tätä maailmaa rakastan että minä vihaan sitä. Minä rikon sen, sen takia että se meni jo rikki. Minä teen kaiken pahasti nyt, niin on jotain itkemistä, katumista, muistamista, minä rikon sen koska se meni jo rikki. Kiroan sen, koska se kirosi minut.
Jostain syystä yleinen käsitys Kalevalan Kullervosta on, että hän raiskaa sisarensa. (Ehkä käsitys on saanut tukea Akseli Gallen-Kallelan selvää ahdistelua kuvaavasta Bil-Bol-julisteesta, joka on joskus yhdistetty Kullervo-taruun. Kuvilla on tällainen vahva vaikutus. Gallen-Kallela kuitenkin luultavasti viittasi kuvallaan Lemminkäisen ja Kyllikin kohtaamiseen.) Kalevalassa Kullervo joka tapauksessa ostaa sisarensa myötämieliseksi hopealla ja kullalla. 

Myöskään Haavikon Kullervo ei raiskaa sisartaan. Kyse on niin sanotusti suostumuksellisesta seksistä. Tietämättöminä sisarussuhteestaan he viettävät yön yhdessä. Kullervon rakkauden kaipuu tuntuu viimeinkin saaneen täyttymyksen.

Kotimatkalla seuraavana päivänä totuus paljastuu molemmille. Ehkä he ovat sen tienneet heti tapaamisestaan lähtien. Tässä kohdassa Rauta-ajan versio eroaa tästä Kullervon tarinasta. Rauta-ajassa Kullervon sisarelle totuus paljastuu vasta siinä vaiheessa, kun Kullervo raahaa sisarensa molempien yhteisen äidin eteen. Äidilleen Kullervo uhoaa, että äidin olisi pitänyt tappaa hänet jo vastasyntyneenä. 

Kullervon tarinassa Kullervo ja hänen sisarensa oivaltavat jo varhain, mitä ovat tehneet. Seuraa yllättävä vuoropuhelu:

– Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä, Kullervo sanoo.    
– Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti, tyttö sanoo, viisas nainen.

Aivan kuin tässä Kullervon tarinassa Haavikko olisi halunnut näyttää Kullervolle välähdyksen toisenlaisesta maailmasta. Maailmasta joka on kyllä vaikea mutta ei paha. Maailmasta jossa kärsimyksen pyörä on pysäytettävissä. Jossa ihminen voi armahtaa itsensä. Tämä näky onnesta kestää vain hetken, mutta väitän, että se muuttaa Kullervon. Maailma on hyvä mutta pilattu. 

Haavikon nimetön tyttö, sisar, ei surmaa itseään. Tytön mukana Haavikon molemmissa versioissa kotitaloon tulee rutto, joka tappaa koko perheen Kullervoa lukuun ottamatta. Tabun rikkominen näyttää aina vaativan jonkinlaisen rangaistuksen, myös Haavikon ymmärtäväisessä tulkinnassa. 

Saattaakseen katkeran elämänkohtalonsa loppuun Kullervo lähtee tappotielle, ensin tappamaan ennen kuin ihmiset ehtivät itse kuolla ruttoon ja sitten lopettamaan oman elämänsä:

Tämä on minulle niin hyvä ja rakas maailma että minä tapan itseni. Täällä minä en tahdo elää. Olisi paha maailma, olisi sota, minä eläisin, olisin, tappaisin. Hyvä elämä, paras mitä minulla koskaan oli. On tämä ihme maailmaksi kun ei osaa tapojansa. Antaa leivän, antaa naisen, unta saa, syödä saa. Jos sen tekisi tästä paremmaksi, se ei olisi maailma. Itseni täältä löysin tai tapasin joka oven takaa, joka portin perästä. Miten minä tähän tulin? – Kasvoin pöydän alla, kasvoin pöydänreunan tasalle, kasvoin pöytää korkeammaksi; olin aina jaloissa, aina hampaissa, silmissä, olin poika, siitä tehtiin Kullervo. Tuli hyvä Kullervo, Kullervoksi, myönnä, älä kiellä, Kullervon miekka. Ole hyvä.


Paavo Haavikko (1931–2008) hallitsi pitkän aikaa kirjallista kenttää Suomen puolivirallisena toisinajattelijana ja intellektuellina. On vielä varhaista sanoa, mikä hänen jälkimaineensa tulee olemaan. Eipä ole kuitenkaan paljon hänen näytelmiään enää viime vuosina esitetty. Itse en ole nähnyt Pyynikin kesäteatterin vuoden 2011 Rauta-aika-esityksen jälkeen ainoatakaan. Tuon Pyynikin komean esityksen ohjasi Kari Heiskanen. Anneli Sauli esitti Pohjan akan roolin yhdessä viimeisistä isoista teatterirooleistaan.

Paavo Haavikko, Kullervon tarina: Moniääninen monologi. Otava 1982. 56 s.

maanantai 8. heinäkuuta 2024

Marie-Aude Murail: Miss Charity


Viime aikoina olen taas lukenut melko paljon nuorille suunnattuja kirjoja. Joskus lasten- ja nuortenkirjallisuutta tuli seuratuksi tarkemminkin omien lasteni ja opetusammattini takia. Niin, ja käsittelihän aikoinaan gradunikin sitä tapaa, jolla lapset ymmärtävät lastenkirjallisuuden monitulkintaisia kohtia. Nykyisin lastenlasten lukumieltymykset pitävät minut jotenkuten jyvällä lastenkirjojen uusista suunnista.

Ranskankieliset nuortenkirjat tulivat alun perin lukulistalleni sen vuoksi, että huomasin pystyväni lukemaan niitä isommin ponnistelematta. Ne olivat siis hyvänä apuna kielen opiskelussa. Lisäksi huomasin viihtyväni niiden parissa hyvin. Nuortenkirjallisuudessa on raikkautta, jota harvoin löytää aikuisille suunnatuista kirjoista. Nuortenkirjat tarttuvat aivan yhtä isoihin ongelmiin ja ovat yhtä hyvin ajan hermolla kuin aikuistenkin kirjallisuus – joskus tuntuu, että ne haistelevat piilossa olevia kehityssuuntia jopa aikuisten kirjoja herkemmin. 

Nuortenkirjojen tapa käsitellä ongelmia on yleensä ratkaisukeskeinen. Olen saanut tarpeekseni varsinkin sellaisista “aikuisten” kirjoista, joissa vaikeudet ratkaistaan itsetuhoisesti ja joiden maailmankuva on nihilistinen. Nuortenkirjoissa tällaiseen törmää vain poikkeuksellisesti.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius muistutti taannoin, että myös monet arvostetut aikuisille kirjoittavat kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksia lapsille ja nuorille. En usko, että he ovat tietoisesti tai tietämättään madaltaneet tasoaan nuorille kirjoittaessaan. Amerikkalainen John Gardner aikoinaan tokaisikin jossain haastattelussa, että hän kirjoitti lastenkirjansa alun perin omille lapsilleen eikä hänelle olisi tullut mieleenkään tarjota lapsilleen paskaa.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selvästi, että hänen mielestään onnettomat loput lasten- ja nuortenkirjoissa ovat kirjailijan ammatillinen virhe. Tämänkin vuoksi Miss Charity on romaani, jota voin lämpimästi suositella niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kaiken lisäksi hauska. Jo parin ensimmäisen sivun aikana naurahtelin ääneen, mikä on aina hyvä merkki. 

Romaanin päähenkilö, Charity Tiddler, elää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannissa. Hän on kirjan alussa yksinäinen lapsi, jonka elämään hänen yläluokkaiset vanhempansa eivät osoita suurta kiinnostusta. West Bromptonin talon kolmanteen kerrokseen Charity luo oman maailmansa. Hän kerää sinne eläimiä – kaniineja, lintuja, sammakoita – joista tulee hänen ystäviään ja joita hän piirtää uudelleen ja uudelleen. Ihmisseuralaisenaan hänellä on skotlantilainen lastenhoitaja, Tabitha, joka iltaisin kertoo lapselle karmeita tarinoita Killiecrankiestä, kotikaupungistaan. Charitylle käy jo varhain ilmeiseksi, että Tabithan mielenterveys ei ole vakaalla pohjalla. Muille ihmisille Tabithan ongelmat paljastuvat vasta tämän sytytettyä talon tuleen.

Peter-kaniinia ja Petruchio-korppia lukuun ottamatta kaikki lemmikkiystävät saavat palossa surmansa. Tästä huolimatta Charityn tavoitteeksi tulee Tabithan vapauttaminen Bedlamin mielisairaalasta. Nämä yritykset jatkuvat pitkälle Charityn aikuisuuteen. Tabithan kohtalo ja viktoriaanisen mielisairaanhoidon kauheudet muodostavat tumman raidan romaanin juonikudokseen.

Kesät Charity perheineen viettää Dingley Bellissä, vuokratussa talossa Kentissä. Siellä Charity uppoutuu täydestä sydämestään luonnon tutkimiseen. Hänen tarkat sieniä esittävät maalauksensa herättävät hänen serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, mielenkiinnon. Herra Schmal käyttää yhteyksiään hyväkseen saadakseen sienikuvat tieteelliseen julkaisuun, mutta yritys raukeaa, koska kuvat eivät täytä kaikkia tieteellisiä kriteereitä. Niihin ei esimerkiksi ole merkitty mittakaavaa. Suurempi syy näyttää kuitenkin olevan se, että julkaisijalle paljastuu tekijän olevan vasta 17-vuotias tyttö.

Yksinäinen lapsi löytää varhain myös kirjallisuuden. Kun kukaan ei ole kertomassa, miten kirjoja tulisi lukea, hän keksii oman tapansa. Hän opettelee ne ulkoa – ensimmäiseksi isänsä kirjahyllystä löytämänsä Hamletin. Charityn mieltymys näytelmäkirjallisuuteen tulee esiin myös Miss Charity -romaanin ulkoasussa: tässä romaanissa, jota Charity kertoo minämuodossa, vuorosanat on merkitty näytelmien tapaan.

Ihmisystäviä Charity saa Bertramin kartanossa asuvista serkuistaan Annesta, Lydiasta ja Philipistä, joiden elämänvaiheet kirjassa niin ikään kuvataan perusteellisesti. Bertramin kartanossa Charity tutustuu myös itseään hieman vanhempaan Kenneth Ashleyyn, jonka myöhemmät vaiheet teatterissa, oopiumiluolissa sekä Annen ja Lydian ja monien muiden rakastajana tuovat paheellisia sävyjä romaanin muuten melko poroporvarilliseen elämänpiiriin. Kenneth Ashley menestyy näyttelijänä erityisesti Oscar Wilden ja  myöhemmin George Bernard Shaw'n näytelmissä. Hänen ansiostaan Charity pääsee myös tapaamaan Shaw'n henkilökohtaisesti. Charitysta tulee vähitellen Kenneth Ashleyn uskottu, neuvonantaja ja – omatunto.

Tärkeä ihminen Charityn elämässä on myös ranskalainen kotiopettajatar Blanche Legros, joka perehdyttää tytön vesivärimaalaukseen. Charity on uskollinen ja lojaali rakastamilleen ihmisille. Myöhemmin mademoiselle Legrosin päädyttyä dickensmäisen kammottavan yksityiskoulun opettajaksi – tai oikeastaan palkkaorjaksi – Charity järjestää hänet sieltä pois serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, avulla. Myöhemmin Ulrich Schmal ja Blanche Legros päätyvät naimisiin. Charitysta tulee heidän esikoispoikansa Noëlin kummitäti.

Kiinnostus kirjoihin ja kuviin johtaa Charityn kirjoittamaan tarinoita, joissa seikkailevat hänen lemmikkieläimensä. Ensimmäinen julkaistu kirja kertoo hänen kaniininsa Peterin kasvimaalle tekemästä ryöstöretkestä.

Hetkinen! Peter? Siis Petteri Kaniini? Kyllä vain, Miss Charity pohjautuu tunnetun lastenkirjailijan, Beatrix Potterin, elämään. Romaani ei kuitenkaan ole elämäkerrallinen. Se on saanut inspiraationsa Potterin elämänvaiheista, mutta Miss Charity ei ole Beatrix Potter.

Kustannussopimus oli monen mutkan takana. Kustannusyhtiön johtaja piti kuvitusta onnistuneena mutta ei pystynyt löytämään tarinasta lapsille sopivaa moraalista opetusta. Peter-kaniinihan selvisi kolttosistaan ilman rangaistusta. Ulrich Schmalin mielestä kustantaja oli idiootti:

Les enfants désobéissent à leurs parents, sauf ceux que l'on terrorise, ils désobéissent et ils n'en meurent pas ! (Lapset eivät tottele vanhempiaan, paitsi ne joita terrorisoidaan, he eivät tottele, eivätkä he kuole siihen!)

Ulrich Schmalin ehdotuksesta kirja ilmestyi ensin mustavalkoisena omakustanteena. Sen menestys sai kustantaja Alfred Kingin muuttamaan mielipidettään. Tarinan loppuun tehtyjen muutosten jälkeen kirja ilmestyi uudelleen värillisenä Kingin kustantamosta. Charityn saama korvaus oli kuitenkin mitätön kirjan valtavaan menekkiin nähden. Vasta kustantajan poika Marshall sai isänsä maksamaan reilun prosenttiosuuden taiteilijalle. Tähän vaikutti varmaan sekin, että Marshall oli jo ehtinyt kosia Charitya. Isä Alfred ajatteli, että rahat pysyisivät näin ollen joka tapauksessa turvallisesti perhepiirissä.

Charityn äidille, joka oli koko ajan etsinyt sopivaa yläluokkaista sulhasta tyttärelleen, Marshall King ei ollut erityisen mieluinen. Mies, joka ansaitsi elantonsa liike-elämässä, oli jotenkin epäilyttävä. Se, että hänen oma tyttärensä ansaitsi elantonsa omalla työllään, oli niin ikään rahvaanomaista.

Isä hyväksyi tyttärensä päätökset suopeammin. Isä oli löytänyt elämäänsä sisällön perhokalastuksesta. Hän tuli oikeastaan tietoiseksi tyttärensä olemassaolosta vasta kun tämä halusi tulla mukaan kalastamaan. Liikuttavassa kohtauksessa erään yhteisen kalaretken jälkeen isä toteaa aina ennen toivoneensa poikaa – mutta ei toivo enää. Kun Dingley Dellin kesäpaikka tulee myyntiin, isä on menettänyt huomattavan osan omaisuudestaan huonoissa osakekaupoissa. Näyttää siltä, että kalaretket Dingley Delliin päättyvät. Siinä vaiheessa Charityn tulot ovat jo sellaiset, että hän pystyy ostamaan perheen rakkaan kesäpaikan itselleen ja isälleen.

Yksi romaanin läpikäyvä teema on taiteilijan – erityisesti naistaiteilijan – oikeus korvaukseen työstään. Viktoriaaninen yläluokan perhe tuntui pitävän tytärtään lapsena, jonka tuli elää mitättömän taskurahan turvin siihen asti, kunnes joku mies otti hänet elätettäväkseen. Miss Charity – kuten ilmeisesti Beatrix Potterkin – oli kuitenkin tarkkavainuinen liikenainen. Molemmat ymmärsivät myös tuotteistamisen merkityksen markkinoinnissa. Petteri Kaniini taisi olla ensimmäinen kirjan hahmo, jota myytiin lapsille pehmoleluna ja jonka myynnistä kirjailija sai osuuden.

Taiteilijan oikeus tienata rahaa työstään ei ole niin itsestään selvää kuin nykyhetkestä käsin tuntuu. Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa kesäkuun lopussa Anja Snellman kertoi paneelikeskustelussa, että hänen aloittaessaan uransa 1980-luvulla oli juuri ja juuri herätty siihen, että kirjailijakin sai ansaita työllään. 

Kustantaja Marshall Kingin ja Charity Tiddlerin avioliitto ei lopulta toteutunut. Marshall väistyi hienovaraisesti syrjään, kun ymmärsi, että Charity oli kiintynyt toiseen. Pitkässä ja hauskassa keskustelussa, jossa viuhuvat lainaukset Shaw'lta ja Wildelta, näyttelijä Kenneth Ashley lopulta kosii Charitya. 

Charityn vastaus... no se sinun täytyy kyllä lukea itse.

Marie-Aude Murail'n viktoriaanisen englantilaisen yhteiskunnan kuvaus on vakuuttavaa. Ajan ilmiöt kehitysoppikiistoista homoseksuaalisuusoikeudenkäynteihin koskettavat päähenkilöiden elämää ja tulevat ikään kuin huomaamatta käsitellyiksi. Murail on joskus maininnut pitävänsä Charles Dickensiä kirjallisena isänään. Hän on myös julkaissut elämäkerran Dickensistä. Dickensin, Wilden ja Shaw'n vaikutus näkyy paitsi ajankuvassa myös romaanin nokkelassa komiikassa.

Englantilaisvaikutus näkyy myös romaanin kielessä. Murail käyttää englantilaisia idiomeja suoraan ranskaksi käännettyinä. Vaikutelma on hieman koominen ja saa ajattelemaan, että luemme englannista käännettyä teosta. Ranskalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Clémentine Beauvais on käyttänyt tällaisesta tyylistä nimitystä translationese. Hän on todennut, että sitä voidaan käyttää luovasti kuten hän on yrittänyt tehdä romaanissaan Brexit Romance ja kuten Marie-Aude Murail käyttää sitä Miss Charityssa. Hupia syntyy esimerkiksi, kun brittienglannin kiemuraiset kohteliaisuusmuodot käännetään sanatarkasti ranskaksi, tähän tapaan: Je ne suppose pas que vous soyez libre dans trois semaines ? Ensimmäisen kerran Beauvais törmäsi tämän tyylin koomisiin mahdollisuuksiin sarjakuvakirjassa Asterix Britanniassa.

Mieleeni ei tuota Asterixia lukuun ottamatta tule muita suomeksi ilmestyneitä teoksia, joissa translationese olisi komiikan lähteenä. Tuleeko jollekulle mieleen suomalaista translationesen taitajaa?

Philippe Dumas'n kuvituksessa Miss Charity -romaaniin on samaa ilkikurista huumoria kuin tekstissäkin.

Marie-Aude Murail, Miss Charity. L'école des loisirs 2009. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2008. Kuvitus: Philippe Dumas. 563 s.

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö



Kirjoittelin vähän aikaa sitten Flore Vescon nuortenromaanista, jonka viihteellinen väkivalta ei ollut oikein makuuni. Mikähän masokismi minut sai tarttumaan seuraavaksi tähän Virginie Despentesin (s. 1969) romaaniin, jota suorastaan mainostetaan sen väkivaltaisuudella? Ja vielä pitämään tästä. 

Romaanissa on todellakin yllin kyllin väkivaltaa, mutta viihteelliseksi en sitä kutsuisi. Tunteettomuus, pahoinpitelyt ja lopun dystooppinen terrorismi taustoitetaan tässä romaanissa uskottavasti. Väkivalta ei ole hauskaa: siihen liittyy tekijän osalta kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia muilla tavoilla, kärsimättömyyttä tai vallanhalua – ja kohteilleen teot aiheuttavat kipua, nöyryytystä ja pelkoa. 

Rakenneratkaisunsa romaani lainaa dekkareista, ennen kaikkea amerikkalaisista kovaksikeitetyistä rikostarinoista, joissa yksityisetsivä – illuusionsa menettänyt, kyyninen – etsii kadonnutta henkilöä. Amerikkalaisen perinteen etsivä on poikkeuksetta mies, Virginie Despentes nostaa tarinansa keskiöön naisetsivän, oikeastaan kaksikin.

Lucie Toledo, jonka minämuodossa kertoma tarina täyttää suunnilleen puolet romaanin sivuista, työskentelee pariisilaisessa etsivätoimistossa. Hän on ohittanut kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ja tuntee vaihtoehtojensa huvenneen vähiin. Hän ei erityisemmin pidä työstään, mutta tuntee, että hänen on tarrauduttava siihen kiinni, koska parempaa ei enää ole luvassa.

Hieman aikaisemmin hän on saanut varjostettavakseen Valentine Galtanin, rikkaan suvun 15-vuotiaan villikkotyttären. Nyt Valentine on onnistunut karistamaan seuraajansa kannoiltaan ja kadonnut. Lucien on löydettävä hänet korjatakseen huolimattomuutensa.

Lucie Toledo tuntee joutuneensa tehtävään, joka ylittää hänen kykynsä. Onnekseen hän saa värvätyksi kumppanikseen "Hyeenan", lähes myyttisen maineen saavuttaneen urkkijan. Hyeena on aloittanut velkojen perijänä mutta siirtynyt sitten korkean tason tehtäviin tiedustelupalveluiden ja yritysten tiedonhankkijana. Kovat otteet ovat aina kuuluneet Hyeenan keinovalikoimaan. Tämän tehtävän, johon liittyy hänen tasollaan mitätön rahallinen korvaus, Hyeena ottaa vastaan, koska näkee kadonneesta Valentinesta otetuissa valokuvissa jotain poikkeuksellista – pelottavaa voimaa. Tämän erityispiirteen näkevät monet muutkin romaanin mittaan. Lucie Toledo on tässä suhteessa poikkeus, hänelle Valentine on lopun yllätykseen saakka vain "urheasti sinne tänne poukkoileva flipperikuula"

Hyeena on myös seksuaalinen saalistaja. Hän on kiinnostunut ainoastaan naisista. Myös Lucie huomaa romaanin mittaan avautuvansa rakkaussuhteelle naisen kanssa. Ei kuitenkaan Hyeenan kanssa, joka on Lucien makuun liian kova ja karkea. Suhde Espanjasta löytyneeseen Zoskaan kannattelee Lucieta romaanin lopussa, kun häntä epäillään ja etsitään osallisuudesta vakavaan rikokseen.

Valentinen etsintä vie Lucie Toledon ja Hyeenan Pariisin hienostokortteleista maahanmuuttajataustaisiin esikaupunkeihin ja poliittisesti aktivoituneiden nuorten pariin ja myöhemmin Barcelonaan.

Lucien minäkerronnan lisäksi romaanissa on useita hän-muodossa kuvattuja näkökulmahenkilöitä, joiden ajatusten kautta tapahtumia ja henkilöiden suhteita valotetaan. Näitä esiin nostettuja henkilöitä ovat muiden muassa Valentinen isä, menestyskirjailija ja "pilluhaukka", joka elää toisessa avioliitossaan Clairen kanssa. Clairen näkökulma paljastaa alemmuudentunnoista kärsivän naisen, joka onnistuu voittamaan kehohäpeänsä ainoastaan sidontaleikeissä.

Romaanin naisten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi viedään satiiriseen ääripisteeseensä Valentinen äidin, Vanessan, osuudessa. Ulkonäkö ja opportunismi ovat olleet aina hänen ainoa pääomansa. Hän asuu nyt Barcelonassa rikkaan arkkitehdin tyylikkäänä pariisilaisena puolisona. Uudessa kotikaupungissaan hän saa katsoa muita alaspäin. Hän saa tuntea "rasismin ilot", mikä ei ole hänelle maahanmuuttajataustansa takia ollut mahdollista Pariisissa. 

Karkumatkalla oleva Valentine saapuu Barcelonaan tapaamaan äitiään, joka edelleen haluaa pitää tyttärensä salassa uudelta aviomieheltään. Mitäpä tämä tyylikäs leidi kysyykään heti kättelyssä teini-ikäiseltä lapseltaan, jota ei ole tavannut lähes viiteentoista vuoteen: Miksei tämä pidä tarkempaa huolta linjoistaan?

Valentinen muslimiserkku,Yacine, tuntee vihaa ranskalaisuutta kohtaan. Hänellä on ollut lyhyt suhde Valentinen kanssa ennen tämän katoamista. Yacine on katkaissut suhteen, koska on pelännyt sitä voimaa, jonka on Valentinessa nähnyt. 

Carlito, anarkisti, on muuttanut Valentinen, nautintoa hakevan biletytön, ajattelutavan. Hänen kapinansa on muuttunut poliittisesti tietoiseksi. Carliton vaikutuksesta Valentine on lopettanut nettiriippuvuutensa yhdellä iskulla vähän ennen katoamistaan. Hän on poistanut somekanavansa ja sähköpostinsa. Sitten hän on heittänyt kännykkänsä jokeen.

Elisabeth on nunna, jonka johtamaan yhteisöön Valentine päätyy Barcelonassa. Elisabeth on poliittinen kameleontti, joka on toiminut Englannin tiedustelupalvelun vakoojana. Nyt hän groomaa Valentinen kaltaisia nuoria lapsisotureiksi taisteluun. Minkä puolesta? Ehkä ei minkään, ainoastaan vääryyttä vastaan. Jumalaan Elisabeth ei usko.

Etsivät löytävät lopulta Valentinen, joka palaa entiseen elämäänsä näennäisesti rauhoittuneena. Vain näennäisesti. 
Hyeenalla on kyky aavistaa, mitä ihmiset ajattelevat. Hän vaistoaa, mihin suuntaan Valentine on menossa ja ravistaa hetkeksi pois kyynisyytensä. Hän tekee vielä viimeisen epäonnisen yrityksen pelastaakseen tytön. 

Pääsemme viimein kurkistamaan myös Valentinen omiin ajatuksiin. Hän on ollut omaa tyyliään hakeva rikas tyttöraukka, jonka mieltymykset ovat vaihdelleet nopeasti. Hän on maannut mahdollisimman monen kanssa, koska on uskonut, että seksissä voi kehittyä kuin pianonsoitossa. Hänen ajattelunsa on kuitenkin politisoitunut ja syventynyt. Paljastuu, että Valentinen isoisä on kasvattanut häntä kapinalliseksi – ja suuromaisuuden perijäksi. Henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat yhteen – kuten ne aina tekevät. Aivopesun on viimeistellyt Elisabeth-nunna.

Valentine on pettynyt aikuisten luomaan maailmaan. “Hän aikoo viskata kapulan rattaisiin. Hän aikoo luoda järjestystä heidän rakentamaansa maailmaan.“ Hänen mielestään poliittinen liike voi oikeuttaa olemassaolonsa vain kuolonuhreilla. “Muuten se on pelkkää feminismiä: ylläpidettyjen naisten harrastus.”

Esittelyni on varmaan sekava ja hajanainen. Ehkä se kertoo siitä, miten tämä kirja hämmensi minua. Varsinkin kun samaan aikaan kotikaupungissani Oulussa on nähty maahanmuuttajiin kohdistuneita väkivallan tekoja, joista toisen tekijä on samanikäinen kuin Despentesin romaanisankari. Virginie Despentes vaikuttaa tämän edelleen ajankohtaisen – tai juuri nyt ajankohtaisen – romaanin perusteella ymmärtävän hyvin turhautumista ääriliikkeiden taustalla. Nuori voi radikalisoitua nopeasti, koska elämä ei ole vielä opettanut siihen, että muutokset vievät aikaa. 

Tämän kirjan luettuani ymmärrän yhä selvemmin, että empatia kuuluu politiikkaan ja talouselämään. On suuri epäonnistuminen, jos ne sieltä karkotetaan.

Maailmanlopun tyttö voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kääntäjä Einari Aaltonen on löytänyt sopivan räväkät ja rennot suomenkieliset vastineet Despentesin rajulle tyylille ja aggressiiviselle sanastolle.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Reader, why did I marry him?

Virginie Despentes, Maailmanlopun tyttö. Like 2012. Ranskankielisestä alkuteoksesta Apocalypse bébé (2010) suomentanut Einari Aaltonen. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 s.

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Flore Vesco: De Cape et de Mots

 


Oyez, oyez l'histoire de Serine, demoiselle à la langue affûtée, qui sauva un royaume avec trois mots.
Kuulkaa, kuulkaa tarina Serinestä, teräväkielisestä neidosta, joka pelasti valtakunnan kolmella sanalla.

Flore Vescon (s. 1981) huumorilla höystetty "yli 11-vuotiaille" kohdennettu seikkailutarina alkaa kuin keskiaikainen kronikka. Sen tapahtumat ajoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään feodaaliaikaan ja sijoittuvat suurimmaksi osaksi kuningas Léo III:n hoviin, jonne köyhtyneen aatelisperheen 17-vuotias tytär Serine (Séraphine Marie-Geneviève Alexandrina de Notre-Dame Chancies du Jousselinier Senestre lez Castiche de l'Auberivière sié l'Ostel de la Colline) saapuu isänsä kuoleman jälkeen päästäkseen yhdeksi kuningattaren seuraneideistä.

Romaanin kielellisesti iloitteleva kerronta sisältää paljon sanaleikkejä, joilla on tärkeä osa myös teoksen juonessa. Romaanin nimeenkin sisältyy sanaleikki. Nimi viittaa seikkailutarinoiden genreen, josta käytetään nimitystä de cape et d'épée, kertomuksia 'viitasta ja miekasta' (englanniksi cloak-and-dagger). Serinen sanat (mots) ovat niin teräviä, että ne ovat nimessä saaneet korvata miekan.

Romaanin historiallinen ajankuva on paikoin hyvin todenmukainen. Sen henkilöiden ajatusmaailma on sen sijaan melko nykyaikainen. Varsinkin Serine ajattelee ja käyttäytyy tavalla, joka on kaukana hillitystä seuraneidin käytöksestä. Hänen uteliaisuutensa ja empaattisuutensa johtavat hänet ystävystymään linnan palvelusväen – pyykkärien ja keittöapulaisten – sekä pyövelin ja tämän oppipojan kanssa. Palvelusväen työn määrä ja uuvuttavuus, jotka hovikuvauksissa usein sivuutetaan, kuvataan tässä romaanissa realistisesti.

Kuningas Léo III on sairas ja voimaton. Hän suree edelleen ensimmäistä puolisoaan ja menettämäänsä lasta, jota ensimmäinen kuningatar kuollessaan odotti. Tarinassa, joka käyttää paljon sadun elementtejä, menetetyiksi luullut saattavat putkahtaa esiin yllättävistä paikoista. 

Uuden kuningattaren ja tämän hovineitojen parissa Serine ei viihdy. Hän myös joutuu näiden silmätikuksi, kiusaamisen ja ilkeyden kohteeksi. Serinen elämän hovissa tekee erityisen hankalaksi se, ettei tämä kielellisesti nokkela tyttö osaa lukea. Ilkeydessä kunnostautuu varsinkin hovineito Crisante, joka omii kunnian itselleen Serinen löydettyä harakanpesästä kuningattaren kadottaman sormuksen. Linnan juhlia varten Crisante lainaa juhlavan korsettiasun Serinelle, jonka omat vaatteet ovat maalaismaisia. Crisante kuitenkin järjestää niin, että kesken juhlien korsetti pettää ja Serine joutuu nöyryytettynä peittelemään alastonta ylävartaloaan. Näennäisestä paheksumisestaan huolimatta hovimiehet ovat ilmeisen ihastuneita tytön muotoihin.

Jatkuvien etikettivirheidensä takia Serine joutuu rangaistukseksi toimimaan muun muassa kuningattaren vakoojana kolmena yönä. Flore Vescon riemukas, nopeasti juonta eteenpäin kuljettava kerronta sisältää paljon leikittelevää huumoria, joka yhdistyi mielessäni esimerkiksi Terry Pratchettin brittikomiikkaan. Hyvin ranskalaista sen sijaan oli tapa, jolla romaani kuvaa Serinen todistamaa hoviväen yöllistä sivusuhdekarusellia. Nuortenkirjojen itsesensuurin rajat vaikuttavat eri kulttuureissa sijoittuvan hieman eri paikkoihin.

Lopulta Serine lähetetään kotiin. Sitä ennen hän on jo joutunut rangaistukseksi luovuttamaan peruukintekijälle kauniin kastanjanvärisen tukkansa. Tässä vaiheessa Serine on jo huomannut kuningattaren ja tämän sihteerin juonittelut kuninkaan päänmenoksi ja päättää jäädä auttamaan kuningasta hovinarriksi naamioituneena. 

Serinen pilat hovinarrina saavat kuninkaan voimaan paremmin. Hauskuutuksen varjolla Serine opettaa kuningasta pitämään paremmin puolensa kuningatarta ja ministereitä vastaan. Kuningas alkaa myös Serinen avulla selvitellä ensimmäisen puolisonsa kuolemaan liittyviä mysteereitä. Apunaan Serinellä on palveluskunnan ohella pyövelin oppipoika Léon, jonka tunteet Serineä kohtaan vähitellen ylittävät pelkän toveruuden rajat. Léonin nimeen sisältyy hänen salatun syntyperänsä paljastava vihje – varsinkin jos se kirjoitetaan näin LÉO N. Tämän juonenkäänteen paljastaminen ei tässä haitanne. Se oli hyvin varhain arvattavissa.

Kuninkaan yllättävä kuolema vie Serinen vielä oikeuden eteen murhasta syytettynä. Loppuselvittelyssä paha saa palkkansa. Serine oppii myös lukemaan ja kirjoittamaan. Häitäkin päästään juhlimaan.

Romaanin pilailu väkivallalla ja kärsimyksellä ei ollut minun makuuni. Verta vuodatetaan, hampaita lyödään rikki, koiria potkitaan – ja siten kuvattuna, että niille kai oli tarkoitus nauraa. Pyövelin vankityrmien asukkaat pitävät kidutusta tervetulleena vaihteluna elämässään. Välillä siellä siivotaan: kahleet kiillotetaan ja rotat pestään – no hyvä on, onhan se pikkuisen huvittavaa.

Kärsimyksestä vitsien vääntäminen voisi tietysti olla omaksuttu esimerkiksi renessanssiajan kirjailijoilta, joiden teoksissa hupia irrotetaan koirien potkimisesta ja palvelijoiden piiskaamisesta. Ehkä Flore Vescon vaikutteet ovat kuitenkin enemmän peräisin animaatioelokuvista ja slapstick-komedioista. En näin vanhempana niistä saa iloa, mutta en olisi tätäkään huumorin laatua kieltämässä. 

Lapsille ja nuorille tietynlainen kumouksellisuus ja hyvien tapojen vastaisuus voi olla merkittävä houkutin kirjallisuudessa. Amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Alison Lurie kirjoittaa esseekokoelmassaan Don't Tell the Grown-ups: Subversive Children's Literature:
Most of the great works of juvenile literature are subversive in one way or another: they express ideas and emotions not generally approved of or even recognized at the time; they make fun of honored figures and piously held beliefs; and they view social pretenses with clear-eyed directness, remarking – as in Andersen's famous tale – that the emperor has no clothes.
Flore Vescon De Cape et de Mots ei siis ollut mielestäni mikään ihan loistava teos, mutta enpä minä varmaan olekaan ihan sen kohdeyleisön ydintä. Romaani oli kyllä paikoin oikein viihdyttävä. Kerronnan railakas tahti vetää mukaansa. Ja tämähän oli vasta kirjailijan esikoisromaani. Haluaisin nähdä, mihin suuntaan hän on tästä edennyt myöhemmissä romaaneissaan, joista L'estrange Malaventure de Mirella on saanut huippuarvostetun Vendredi-palkinnonkin.

Flore Vesco, De Cape et de Mots. Librairie Génerale Française 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansi: Charlotte Gastaut. 184 s.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Colm Tóibín: A Guest at the Feast


Tämä Colm Tóibínin (s. 1955) esseekokoelma on koottu enimmäkseen kirjallisissa aikakauslehdissä aiemmin ilmestyneistä artikkeleista. Suurin osa esseistä on ensimmäisen kerran julkaistu London Review of Books -lehdessä. Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on kolme omaelämäkerrallista esseetä. Toinen osa käsittelee neljässä esseessään katolisen kirkon nykytilaa, kolmen viimeisimmän paavin elämää ja ajattelua sekä ennen kaikkea katolisen kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja seksuaalisuuteen laajemminkin. Kolmannen osan kolme ensimmäistä esseetä kertovat Tóibinille läheisten nykykirjailijoiden tuotannosta. Kirjan viimeinen essee kertoo Tóibínin vierailusta lokakuiseen Venetsiaan vuoden 2020 koronarajoitusten aikaan.

Ensimmäisen osion omaelämäkerrallisissa esseissä tulee hyvin esille Tóibínin kyky liikkua nopeasti tunnetilasta toiseen. Koominen ja traaginen ovat usein vain lauseen päässä toisistaan ja joskus läsnä aivan samanaikaisesti. Tóibínin komiikka kohdistuu useimmiten häneen itseensä. Hän maalaa nuoresta itsestään kuvan tavallisena maalaistallukkana suurta maailmaa ihmettelemässä. Hänen ironiansa ei kuitenkaan ole kiusallisen vähättelevää eikä itsekeskeistä.

Ensimmäinen essee kertoo Tóibínin sairastumisesta kivessyöpään ja ennen kaikkea siitä, millaista oli elää kemoterapiapotilaana. Olen joskus ajatellut, että selviytyisin ehkä kemoterapiasta kohtuullisen helposti siihen liittyvästä pahoinvoinnista huolimatta: makaisin vain vuoteessa ja lukisin. Tóibín paljastaa, että tämä ei niin vain onnistu. Hänen yöunensa jäivät lyhyiksi, ruoka ei maistunut – kirjaimellisesti se ei maistunut miltään – päivisin hän ei pystynyt edes lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia. Hän vain tuijotti eteensä. Usein hänen teki mieli soittaa sairaalaan ja kertoa, ettei kestä enää. Sitten hän ymmärsi, ettei pystyisi mitenkään selittämään, mikä hänellä oli hätänä. Hänellä ei ollut varsinaisia kipuja, huono olo oli jonkinlaista piinaavaa sielullista tuskaa.

Toinen essee A Guest at the Feast on Tóibínin  omaelämäkerta, joka on kerrottu lähinnä hänelle tärkeiden paikkojen ja talojen kautta. Hän kertoo laajasti lapsuudestaan Enniscorthyn pikkukaupungissa Wexfordin kreivikunnassa Irlannissa sekä opiskeluajastaan Dublinissa. Parnell Avenuella sijainnut syntymäkoti on päässyt miljööksi useihin hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa. Vieläkin hän ihmettelee, miten viisilapsinen perhe ja koira mahtuivat sadepäivinä sen pikkuruiseen olohuoneeseen. Kuudenkymmenen muualla vietetyn vuoden jälkeen hän muistaa kadulla asuneiden kahdenkymmenenkahden perheen sukunimet ja sen missä järjestyksessä heidän talonsa kadulla sijaitsivat. Lapsuuden tärkeitä paikkoja olivat myös kahden hänen tätinsä ulkoisesti lähes identtiset mutta ilmapiiriltään hyvin erilaiset talot Enniscorthyssa. Myös nämä talot löysivät myöhemmin tiensä Tóibínin kirjoihin.

Kesänviettoon hänen lapsuuden perheensä lähti yleensä Irlannin itärannikolle Wexfordiin. Sinne Tóibín myöhemmin rakennutti itselleen toisen kotinsa Dublinin asunnon lisäksi. Wexfordin talon ikkunoista avautuu alati muuttuva merinäköala. Talonsa sijainnin ansiosta hänet on helppo tunnistaa uudeksi asukkaaksi. Uudet talot on rakennettu maaston korkeille kohdille, vanhat notkelmiin. Paikallisille asukkaille suoja säältä on ollut tärkeämpää kuin näköalat. 

Tóibín sitoo oman lapsuuden maailmansa vähittäisen laajenemisen Irlannin yhteiskunnalliseen muutokseen. Juuri noina 1960- ja 1970-lukujen vuosina Irlannin yhteiskunta avautui. Sensuurirajoitukset lievenivät. Colm kertoo hämmästyksestään, kun löysi verrattain nuorena leskeksi jääneen äitinsä kaapista kolme romaania, jotka Irlannin sensuurilautakunta oli alun perin kieltänyt: John McGahernin The Dark, Edna O'Brienin The Country Girls ja John Updiken The Couples. Kaikki nämä rohkeat seksuaalisuuden kuvaukset muuten julkaistiin tuoreeltaan suomeksi jo 1960-luvulla.

Vuonna 1971, kun Colm Tóibin oli 16-vuotias, hän sai kirjoituskilpailusta palkinnoksi kirjalahjakortin ja matkusti Dubliniin käyttämään sen. Paluumatkalla kaksi katolista pappia pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään, mitä oli ostanut. Hieman jännittyneenä Colm näytti ostoksensa: Jean-Paul Sartren The Age of Reason, Kafkan The Trial ja Hemingwayn The Sun Also Rises. Ensimmäinen papeista totesi, että Kafka oli vähän synkkä hänen makuunsa. Toinen puolestaan ehdotti, että Colm kirjoittaisi kirjoista esseen luettuaan ne. Ei puhettakaan kirjojen haitallisesta vaikutuksesta saati niiden takavarikoimisesta. 

Esseen osassa, jossa kertoo vierailustaan äitinsä huoneessa heti tämän kuoleman jälkeen, Tóibín kuvaa kauniisti äitinsä lukutottumuksia. Tämä 14-vuotiaana koulunsa lopettanut nainen oli koko elämänsä ajan intohimoinen lukija. Hänen makunsa ei noudattanut vallalla olevia käsityksiä, vaan hänen mieltymyksensä olivat selkeästi hänen omansa ja usein yllättävät. Kaiken hän oli löytänyt aivan itse.

Her private life, her secret self, for the last thirty years of her life, and perhaps for the years before, came from books, from the printed word. She knew nothing about the theories and movements that came and went in her lifetime. She was what most writers long for, and what most of us still write for: the ordinary reader, curious and intelligent and demanding, ready to be moved and changed, and believing still that the written word has all the power to make the deepest imprint on the private self.

Esseekokoelman toinen osa, joka käsittelee katolista kirkkoa, ei alkuun vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Se kuitenkin osoitti jälleen kerran, että kaikki se muuttuu kiinnostavaksi, mistä saa tietää enemmän. Tóibínin tapa mennä lähelle kohteitaan teki paaveista hyvin inhimillisiä – ja ihminenhän kiinnostaa ihmistä aina. Suosittelen esseitä lyhyeksi johdannoksi viimeisimpien paavien ajatteluun.

Johannes Paavali II:n omalaatuisen jääräpäisyyden ja myötätunnon yhdistelmän Tóibín selittää Wojtylan lapsuuden kokemuksilla – hän menetti koko perheensä 21 vuoden ikään mennessä – sekä hänen kokemuksillaan katolisessa Puolassa natsimiehityksen aikana.

Tätä esseetä lukiessani muuten oivalsin, että "kuoleman kulttuurin" käsite, johon Timo Soini on usein viitannut aborttioikeuden yhteydessä, on peräisin Johannes Paavali II:lta. Toisin kuin Timo Soini paavi sisällytti tähän kulttuuriin myös "keinotekoisen syntyvyyden säännöstelyn". Jalkaväkimiinoja, jotka on suunniteltu vammauttamaan ja tappamaan erotuksetta kaikki, jotka niihin astuvat, kumpikaan ei ole maininnut osaksi kuoleman kulttuuria. Tosin vain Timo Soini on heistä kahdesta niitä puolustanut.

Kirjan kolmannen osan aloittava artikkeli amerikkalaisen Marilynne Robinsonin esseistä ja romaaneista on mainio siirtymä katolisista paaveista protestanttisen uskonnon kysymyksiin. Robinsonin teoksissa kalvinismin ennaltamääräämisoppi otetaan vakavasti – ainakin se muodostaa todellisen ongelman eräille hänen romaanihenkilöilleen.

Essee lähtee liikkeelle Robinsonin esseistä, mutta siirtyy niistä sujuvasti käsittelemään myös muiden kirjailijoiden, ennen kaikkea Hemingwayn ja Henry Jamesin kaltaisten romaanikirjailijoiden, suhtautumista uskontoon. Myös Marilynne Robinsonin omat romaanit tulevat tässä yhteydessä käsitellyiksi.

Colm Tóibín pitää onnistuneena sitä tapaa, jolla Robinson punoo uskonnolliset kysymykset, jopa arkielämälle vieraalta tuntuvan predestinaation, elimelliseksi osaksi päähenkilöidensä elämää. Colm Tóibín toteaa, että myös hänen itsensä – katolisessa Irlannissa kasvaneen kirjailijan – on vaikea pitää uskontoa kokonaan poissa luomiensa henkilöiden elämästä. Hän kuitenkin myöntää, että romaani pyrkii luonnostaan kohti sekulaarisuutta.

God represents a real problem for the novelist. The novel is happier in a secular space where people suffer from mortal ailments and failures, where their ambitions are material, their hopes palpable. Changing bread and wine into body and blood could be done in a novel, but it would be hard, and shouldn't be tried twice. 

Pitkä essee Francis Stuartista toi tietoisuuteeni irlantilaisen kirjailijan, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Francis Stuart (1902–2000) oli kapinallinen ja toisinajattelija, joka toisen maailmansodan aikana matkusti Saksaan ja osallistui siellä Irlantiin lähetettäviin propagandalähetyksiin.

Tóibín tutustui Francis Stuartiin 1970-luvulla Dublinissa. Stuart tuntui olevan kuin tuulahdus menneestä ja melko eksentrisestä maailmasta. Hän oli tuntenut henkilökohtaisesti William Butler Yeatsin. Hän meni naimisiin Maud Gonnen tyttären Iseultin kanssa. Iseult muuten oli saanut alkunsa rakastelusta Maud Gonnen kuolleen pojan sarkofagin vieressä, koska Maud Gonne uskoi kuolleen pojan sielun näin siirtyvän siitettävään lapseen. 

Sodan jälkeen kirjoittamissaan vahvasti elämäkerrallisissa romaaneissa Francis Stuart loi itselleen uuden identiteetin. Hän antoi itsestään kuvan vakiintuneiden tapojen särkijänä ja auktoriteettien vastustajana. Hitlerissä hän oli romaaniensa mukaan nähnyt johtajan, joka kaataisi vanhan vallan linnakkeet, koska sitä Eurooppa hänen mielestään kaipasi. Hän siis perusteli sodanaikaista toimintaansa samalla tavalla kuin nykyajan akselerationistit.

Francis Stuart väitti, ettei hänessä ollut pisaraakaan natsismin ihailua tai antisemitismiä. Hän uhkasi kunnianloukkausoikeudenkäynneillä lehtiä, jotka olivat vihjailleet hänen juutalaisvastaisuudestaan. Lehdet peruuttivat syytöksensä ja jopa maksoivat Stuartille korvauksia. 

Tämä Stuartin itsestään luoma kuva hyväksyttiin yleisesti. Tóibín toteaa olleensa yksi näistä hyväuskoisista, jopa siinä määrin, että hän kannatti ehdotusta, että Francis Stuartille annettaisiin Irlannin kulttuurieliitin myöntämä arvonimi saoi, 'viisas', joka oli myönnetty muun muassa Samuel Beckettille ja Seamus Heaneylle. 

Vasta Francis Stuartin kuoleman jälkeen tulivat julkiseen tietoisuuteen hänen natseja ihailevat ja selkeän antisemitistiset kirjoituksensa. Niistä kävi ilmi, että hän oli ryhtynyt kannattamaan natseja nimenomaan näiden antisemitististen ajatusten takia. Myös Saksasta lähetetyssä radio-ohjelmassa hän oli vielä vuonna 1942 ilmaissut ihailevansa Hitleriä.

Francis Stuartin allegorisista romaaneista Tóibín antaa houkuttelevan kuvan. Kaikki hyvät kirjailijat eivät ole olleet hyviä ihmisiä. Romaaneissaan Stuart käsitteli syyllisyyden ja uhrina olemisen ongelmia hyvin dostojevskimaiseen sävyyn. Niissä tulee selvästi esiin myös petturuuden houkutus, joka piinasi tätä erikoista miestä. Hänessä asui aina lainsuojaton, joka halusi tulla julkisesti tuomituksi ja hyljeksityksi. Samalla hän kaipasi pienen ystäväpiirinsä hyväksyntää ja luultavasti myös kirjallista mainetta.

Esseessä, joka lähtee liikkeelle John McGahernin kirjeiden kokoelmasta, Tóibín käsittelee tätä hyvää ystäväänsä. Essee on erinomainen johdatus McGahernin elämään ja tuotantoon. McGahernilla oli yhteys myös Suomeen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Annikki Laaksi oli suomalainen teatterinohjaaja. 

Tóibín tapasi John McGahernia useampaan otteeseen vielä tämän viimeisinä elinvuosina, kun McGahern sairasti terminaalista syöpää. Palaamme tässä esseessä samankaltaisiin tunnelmiin, joista koko esseekokoelma alkaa. Toíbíniin hoidot tepsivät, McGahern puolestaan sai melko pian kuulla, että oireita voitiin lievittää mutta tautia ei voinut pysäyttää. Kuvatessaan kirjailijoiden viimeistä tapaamista, Tóibín kiinnittää huomiota McGahernin ilmeen kirkastumiseen, kun tämä keksii lauseen, joka täsmällisesti kuvaa hänen suhtautumistaan omaan sairauteensa.

Kokoelman päättävä essee Venetsiasta koronasulun keskellä ja ilman turisteja on hieno esimerkki Tóibínin tavasta seurata mielijohteitaan ja käsitellä useita ilmiöitä siten, että kokonaisuus tuntuu kuitenkin ehjältä ja hallitulta. Essee päättyy pohdintaan, jossa yhdistyvät taidemaalari Tizianin kokemukset ruttoaikana, Thomas Mannin vierailu kolerahuhujen vainoamassa Venetsiassa ja Colm Tóibínin oma visiitti koronan hiljentämässä kaupungissa.

Minun on vaikea keksiä parempaa viihdettä kuin tämän kirjan kaltaiset esseekokoelmat.

Colm Tóibín, A Guest at the Feast. Viking/Penguin Books 2022. Kannen valokuva: Pádraig Grant. 301 s.

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Charlotte Erlih: Bacha posh


Afganistanilainen nuorten poikien soutujoukkue – kahdeksan soutajaa ja perämies – haaveilee pääsystä olympialaisiin. Esteitä haaveen toteutumiselle on kuitenkin kosolti: uskonnon tiukkoja vaatimuksia on noudatettava; maa on sotatilassa, öisin on voimassa ulkonaliikkumiskielto; harjoitusmahdollisuudet ovat puutteelliset, jopa nykyaikaisen kilpasoutuveneen, jonka paino on tasan alin sallittu – 96 kiloa – saaminen on onnekkaan sattuman varassa. Alistetun maan poikien kansallisylpeys ja halu osoittaa maailmalle, mistä heidät on tehty, voittaa lopulta useimmat esteet.

Vene saadaan lahjoituksena Ranskasta, mutta sen mukana tulee yllättäen naispuolinen soutuvalmentaja. Tämä on lähes ylipääsemätön este miesten hallitsemassa kulttuurissa, jossa kunniallinen nainen pysyttelee kotona neljän seinän sisällä eikä voi käydä edes ruokakaupassa ilman miespuolista saattajaa. Tomera Maude kuitenkin ilmoittaa, että jos häntä ei hyväksytä valmentajaksi, hän palaa Ranskaan ja vie veneen mukanaan. Joukkueen on suostuttava "kiristykseen", kuten pojat tätä pöyristyttävää loukkausta kutsuvat. Maude joutuu kuitenkin käyttämään burkaa ja pysyttelemään vähintään kolmen metrin päässä pojista. Pojat myös tahallaan rikkovat valmentajan määräyksiä – kaiketi itsekunnioitustaan suojellakseen.

Joukkueen perämiehenä toimivan Farrukhin unelma on kaiken taustalla. Juuri hän on koonnut joukkueen ja käyttänyt Sorbonnessa opiskelleen isänsä suhteita hyväksi veneen saamisessa. Hän joutuu hankalaan välikäteen yrittäessään miellyttää sekä Maudea että joukkuetovereitaan. 

Farrukh on tämän kirjan päähenkilö. Parhaan kaverinsa Sohrabin kanssa hänellä on erityisen lämmin ystävyys. He kulkevat käsi kädessä pitkin Kabulin katuja. Toisinaan Farrukhista tuntuu, että suhde on jotain enemmän kuin pelkkää kaveruutta. Mahtaako Sohrabkin tuntea samoin?

Farrukh käy myös ansiotyössä Malyarin kangaskaupassa. Malyar tukee poikien unelmaa ja haluaa aikanaan laittaa poikien voittamat soutupokaalit kauppansa ikkunaan.

Viisitoistavuotiaalla Farrukhilla on neljä siskoa, joista yksi on jo naimisissa. Makuuhuoneen hän jakaa 5-vuotiaan Aminan kanssa. Isänsä kanssa Farrukh on opiskellut ranskaa jo kymmenen vuoden ajan. Nyt taito on niin hyvä, että hän lukee isälleen ääneen ranskalaisia romaaneja, joista he sitten keskustelevat. Parhaillaan on vuorossa Romain Garyn romaani Aamunkoiton lupaus. Isältään Farrukh kysyy, voisiko olla mahdollista, että Romain Gary käyttämällä kirjailijanimimerkkejä sai itselleen suuremman vapauden olla oma itsensä. Isä ei vastaa, mutta ymmärtää, että Farrukhilla on oma hyvä syynsä kysyä tätä.

Tästä Charlotte Erlih'n Bacha posh -romaanista ei voi oikein kertoa paljastamatta sen juonen keskeistä käännettä. Se tosin paljastetaan jo ainakin omistamani painoksen takakannessa, joten en varmaankaan syyllisty pahaan rikkeeseen. Jos haluat lukea tämän ranskalaisen Sésame-palkinnon vuonna 2014 voittaneen nuortenkirjan ilman ennakko-odotuksia, lopeta lukeminen tähän.

Eräänä päivänä, soutuharjoitusten lopulla Farrukhin elämä muuttuu. Hän ryntää suoraan kotiin puhumatta mitään edes Sohrabille. Kotona äiti ymmärtää heti, mistä on kyse. Farrukhista on tullut Farrukhzad – hänen elämänsä poikana on päättynyt. Hänen kuukautisensa ovat alkaneet.

Mistä on kyse? Pacha bosh tarkoittaa pojaksi puettua. Käytäntö on melko yleinen afganistanilaisissa ja pakistanilaisissa perheissä, joihin ei synny poikalasta. Yksi perheen tytöistä saa pojan roolin. Hän pukeutuu kuin poika ja hänen hiuksensa leikataan poikien malliin. Hän saa myös poikien oikeudet: voi käydä koulua, oppia lukemaan ja laskemaan, voi poistua kotoaan ilman saattajaa ja voi jopa toimia saattajana sisarilleen ja äidilleen. 

Kun seuraa Suomessakin vellovaa keskustelua siitä, onko sukupuoli biologisesti määräytynyt vai onko se sosiaalinen konstruktio, on hyvä havaita, että edes jyrkkää sukupuolten erottelua toteuttavissa yhteisöissä sukupuolten raja ei ole kiveen hakattu. 

Pojaksi puetuille ongelmat syntyvät usein murrosiässä. Imaamit eivät salli menettelyä enää kuukautisten alettua. Nuoren pojaksi puetun ei ole helppoa luopua ystävistään ja miessukupuolen mukanaan tuomista etuoikeuksista. Heiltä myös puuttuvat monet kodinhoitoon liittyvät perustaidot, jotka he tarvitsisivat, kun heidät usein hyvinkin pikaisesti naitetaan.

Farrukh – käytän hänestä edelleen tätä pojan nimeä, koska Farrukhiksi hän itsensä tuntee – joutuu sulkeutumaan kotiin ja käyttämään burkaa poistuessaan sieltä. Ystävilleen hän ei saa enää puhua. Soutujoukkueen jäsenille kerrotaan, että Farrukh on saanut opiskelustipendin ja matkustanut Ranskaan. Perheeseen on saatu tilalle uusi poika: viisivuotias Sifat on kuulemma maaseudulta Kabuliin kouluun tullut serkku. Tosiasiassa Amina muuttui Sifatiksi, hän on perheen uusi bacha posh. Farrukh joutuu tästedes ulos mennessään pyytämään pikkuisen Sifatin saattajakseen.

Kirja, joka tähän asti on kerrottu hän-muodossa, jatkuu nyt hän-muodon ja Farrukhin päiväkirjamerkintöjen vuorotteluna. Farrukh on päättänyt kuolla, jos ei saa elää poikana. Hän aloittaa nälkälakon. Elämänhalu kuitenkin voittaa.  Farrukh kirjoittaa päiväkirjaansa:
Je ne veux pas me morfondre dans mon coin en maudissant le sort. Je n'aime pas ce rôle. Je vais continuer à me battre. 
    Voilà mon identité : lutter. Mon identité, c'est de persévérer, et non pas d'être un garcon ou une fille. Je suis moi – Farrukh ou Farrukhzad, peu importe – et moi, je me bats.
    Ça ne me gêne pas de mourir. Mais seulement quand j'aurai tout tenté.
(En halua jäädä nurkkaani mököttämään kiroten kohtaloani. En pidä siitä roolista. Jatkan taisteluani. Tämä on minun identiteettini: taistella. Minun identiteettini on sinnikkyys, eikä olla poika tai tyttö. Olen minä – Farrukh tai Farrukhzad, sillä ei ole väliä – ja minä taistelen. Minua ei haittaa kuolla. Mutta vasta kun olen yrittänyt kaikkeni.)
   
Vanhempien aluksi osoittama yllättävä tunteettomuus uudessa tilanteessa selittyy heidän voimattomuudestaan ja pelostaan ympäröivän kulttuurin puristuksessa. Vanhempien sisarten ilkeys selittynee kateudesta – Farrukh on saanut jotain, mistä he ovat jääneet paitsi ja saa nyt maksaa siitä.

Farrukhin suhteet vanhempiin korjautuvat vähitellen, ja hän onnistuu jopa suostuttelemaan isänsä liittolaisekseen soutu-unelman jatkamisessa. Farrukh saa luvan jatkaa poikana vielä vähän aikaa. Isä auttaa Farrukhin ja joukkueen Iranissa pidettäviin yhdentoista Aasian maan kilpailuihin. Isän ehtona on, että Farrukh alistuu tytön rooliin sen jälkeen, kun olympiakarsinnat ovat ohi.

Sohrabin ja Farrukhin suhde etenee intiimiksi kilpailujen jälkihuumassa, mutta kriisiytyy nopeasti, kun Farrukhin paidan alta löytyy jotain, mitä siellä ei Sohrabin mielestä pitäisi olla. 

Romaanissa ei ole siirappista loppua.  Afganistanin todellisuus ei muutu toiseksi toivomalla. Afganistanin joukkueessa ei voi olla tyttöä perämiehenä, vaikka tadzikistanilaisilla semmoinen kaikkien hämmästykseksi oli. Farrukh joutuu paljastamaan "valheensa" koko joukkueelle. Hänen unelmansa soutujoukkueessa on ohi.

Romaanin lopussa Farrukhin isä paljastaa oman selviytymiskeinonsa. Hän voi olla vapaa kirjojen parissa ja rikkaassa sisäisessä maailmassaan. Samaa hän toivoo Farrukhille. Isä osoittaa ymmärtävänsä lapsensa tunne-elämän ristiriitoja lahjoittamalla Farrukhille Marcel Proustin romaanin Swannin rakkaus.
 
Romaanin avoin loppu vihjaa, että Farrukh kuitenkin haluaa vapauden myös ulkoisessa todellisuudessa.

Bacha posh kertoo onnistuneesti siitä, miten kapeaksi naisten elämänpiiri muodostuu miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se kertoo myös siitä, miten miestenkin henkinen tila kaventuu, kun he jäävät vaille ymmärrystä siitä, mitä puolet ihmiskunnasta tuntee ja ajattelee.

Charlotte Erlih, Bacha posh. Actes Sud junior 2013. Kannen valokuva: Ton Koene. 185 s.

torstai 30. toukokuuta 2024

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi


Vietin tänä keväänä pääsiäistä Dublinissa puolisoni kanssa. Toisena pääsiäispäivänä teimme retken Dún Laoghairen rannikkokaupunkiin ja kävelimme Sandycoven martellotornille, joka on tullut tunnetuksi paikkana, johon James Joyce sijoitti
Odysseus-romaaninsa alkutilanteen. Paluumatkalla poikkesimme hetken mielijohteesta (lue: vessahädän takia) vanhaan merimieskirkkoon rakennettuun Merenkulkumuseoon. 

Merenkulkumuseo, Dún Laoghaire 1.4.2024

Museon jännittävin osa meille oli taulu, joka esitteli suomalaisen Palme-laivan kohtaloa Dún Laoghairen (tuolloin vielä Kingstownin) edustalla jouluna vuonna 1895. Ankarassa talvimyrskyssä Palme epäonnistui yrityksessään päästä Kingstownin aallonmurtajilla suojattuun satamaan. Se juuttui jouluaattona hiekkasärkkään ja alkoi hajota suurimmillaan kymmenmetristen aaltojen höykytyksessä. Satamasta lähti pelastusvene noutamaan laivan miehistöä, mutta pelastusvene kaatui eikä syystä tai toisesta oiennut itsestään, kuten sen oli määrä tehdä. 

Koko pelastusveneen miehistö, viisitoista miestä, hukkui. 

Palmelta yritettiin lähettää pelastusvene veden varassa olevien miesten avuksi, mutta laivan pelastusvene särkyi pirstaleiksi välittömästi. Satamasta lähetettiin tällöin vielä toinen pelastusvene merille. Sekin kaatui, mutta oikeni itsestään. Sen miehistö pääsi takaisin rantaan veden täyttämällä veneellä, mutta enemmät pelastusyritykset jouduttiin keskeyttämään. Vasta tapaninpäivänä, myrskyn laannuttua, koko Palme-laivan miehistö saatiin pelastetuksi. Mukana oli myös nuoren kapteenin vaimo ja pieni tytär. 

Tragedia kosketti tavalla tai toisella lähes jokaista Kingstownin asukasta. Orvoksi jäi kolmisenkymmentä lasta. Kansalaiskeräyksellä kerättiin suuri rahasumma hukkuneen miehistön perheiden tueksi. Myös Suomesta osallistuttiin tähän keräykseen. Onnettomuuden muistotilaisuus järjestetään edelleen vuosittain Dún Laoghairen satamassa.

Kun kotona etsiskelimme lisätietoa onnettomuudesta, huomasimme yllätykseksemme, että Leena Lander on vuonna 2015 julkaissut historiallisen romaanin Kuka vartijoita vartioi, jonka juoni kietoutuu Kingstownin onnettomuuden ympärille. Sehän piti ilman muuta lukea.

Yleensä pidän historiallisista romaaneista. Joskus niiden kompastuskivenä on faktan ja fiktion luonteva yhteensovittaminen. Faktaosuus tuntuu toisinaan päälleliimatulta, mikä aiheuttaa kitkaa tarinan etenemiseen. Tosipohjaisen tiedon pois jättäminen taas herättää kysymyksen, miksi romaaniin ylipäätään on valittu historiallinen lähtökohta.

Leena Lander välttää romaanissaan sudenkuopan kekseliäällä tavalla. Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyajassa, vuonna 2012, Kingstownin onnettomuutta tutkii kirjailija Eeva Rafaelsson, joka viettää joulunseutua Dún Laoghairessa ja Dublinissa yhdessä miehensä Mikon kanssa. Mikko on äskettäin jäänyt eläkkeelle täysin palvelleena kommodorina. Eeva suunnittelee Kingstownin tapahtumista romaania. Hänellä on tähän myös omaan sukuunsa liittyvä syy. Eevan isovaari on ollut 12-vuotiaana laivapoikana Palme-laivalla. Eevan minämuodossa kertomissa osuuksissa on luontevaa esitellä hänen tulevaa romaaniaan varten löytämiään tietoja sekä yksityiskohtia, jotka voisivat antaa paikallisväriä romaaniin. Eevan ja Mikon keskinäisen kilpailun, naljailun ja rakkauden värittämä suhde tuo hauskuutta ja lämpöä muuten tummanpuhuvaan romaaniin.

Myös Mikko ilmoittaa romaanin alkupuolella aikovansa novellikirjailijaksi Hemingwayn hengessä. Tämä vaikuttaa avioparille tyypilliseltä hassuttelulta, mutta romaanin aivan lopulle teokseen on liitetty novelli "Mike Rafaelssonin" yöllisestä taksimatkasta Newgrangen esihistorialliselle uhripaikalle. Se jäljittelee hieman Hemingwayn Francis Macomberin tarinaa ja tuo liikuttavasti esiin Mikon pyrkimyksen suojella vaimoaan maailman pahuudelta. Ennen kaikkea siltä pahuudelta, joka kohdistuu lapsiin. Romaanin kanteen valittu lapsikuva ei ole siinä sattumalta. Lasten kohtalo onnettomuuksien ja sotien ehkä suurimpina – ainakin viattomimpina – kärsijöinä jää kummittelemaan lukijan mieleen.

Nykyajan aikatason lisäksi romaanissa on myös Kingstownin onnettomuuden ja sen jälkiselvittelyn aikataso. Tuossa aikatasossa on kolme näkökulmahenkilöä, joiden osuudet on erotettu kunkin osuuden aloittavalla näkökulmahenkilön nimellä.

Näkökulman 1800-luvun lopulle tuo ensinnäkin Matias Sahlman, kaksitoistavuotias salamatkustaja, joka paljastuttuaan on otettu Palme-laivan hyttipojaksi ja kapteeni Oskar Sirenin ja tämän vaimon Elinin tyttären Esterin hoitajaksi ja leikkitoveriksi. Matiaksen äiti on englantilainen, ja Matiaksen pyrkimyksenä Palme-laivaan piiloutuessaan on luultavasti ollut päästä äitinsä luokse Liverpooliin. Matiaksen lapsuus Suomessa on ollut turvatonta. Koville hän joutuu myös Irlannissa. Matiaksesta on aikanaan tuleva romaanikirjailja Eeva Rafaelssonin isovaari.

Toinen historian näkökulmahenkilö on Elin Siren, kapteeni Oskar Sirenin vaimo, jonka oikeudenmukaisuuden taju ajaa vastustamaan laivanvarustaja-appensa ja monien muiden silmäätekevien pyrkimystä laittaa pelastusveneonnettomuus sen miehistön hutiloinnin tiliin. Laivanvarustaja Erik Siren uskoo tätä kautta pääsevänsä käsiksi leskille ja orvoille kerättyihin avustusvaroihin. Vakuuttamattoman aluksen haveri kun muuten jäisi hänen henkilökohtaiseksi tappiokseen. Oskar Sirenissä ei oikein ole miestä vastustamaan isänsä jyräävää tahtoa. Elin Sirenillä on myös salattu menneisyys yhdessä Palme-laivan todellisia kapteenintehtäviä hoitaneen perämies Johannes Petersonin kanssa. Romaaniin on ujutettu mukaan myös aika suloinen rakkaustarina – ehkä useampikin.

Kolmas menneisyyden näkökulmahenkilö on lehtimies Daniel Ford. Myös lehtimiehen on luontevaa esitellä tietoja, jotka muuten vaikuttaisivat tarpeettoman yksityiskohtaisilta. Hänen tutkimuksensa paljastavat meripelastuskaluston salattuja puutteita, joilla paljastuessaan voisi olla vaikutusta jopa kansainväliseen politiikkaan. Daniel Fordin taustasta paljastuu yllättäviä asioita. Hänellä on myös salassa pidetty suhde Anna Parnelliin, tunnetun irlantilaisen vapaustaistelijan, Charles Parnellin, sisareen. Annalle Daniel esittelee muun muassa tietojaan Suomen erityisasemasta Venäjän keisarikunnassa. Irlannin itsenäisyyttä ajavaa Annaa ihmetyttää kovasti Danielin toteamus, että Suomi oli luultavasti ainoa alusmaa, joka riisti taloudellisesti emämaataan. Daniel Ford on yksi romaanin kiistattomista sankareista.

Piilotettujen salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännitteen, joka on tyypillinen salapoliisiromaaneille ja trillereille. Lukijan viihtymisestä pitävät huolta myös nykyajan Eevan ja Mikon sekä menneisyyden Danielin monet pikku tiedot ja hauskat tai karmeat anekdootit.

Romaanissa Eevan ja Mikon suunniteltu käynti Dún Laoghairen Merenkulkumuseossa peruuntuu. Ja sitä paitsi: “Mitä väliä oli yhdellä ammoisen hylyn kylttipahasella?”

No tässä se kylttipahanen kuitenkin on:

Jotain laivanvarustaja Erik Sirenin nuukuudesta kertoo, että kyltin takana erottuu vielä laivan vanha nimi Frederic Tudor. Hyvää puuta ei sopinut heittää hukkaan. Alus oli aiemmin ollut osa pohjoisamerikkalaisen "jääkuninkaan" Frederic Tudorin laivastoa, jolla kuljetettiin jäätä ympäri maailmaa alkeellisten jäähdytyslaitteiden tarpeisiin ja varakkaiden cocktaillaseihin.

Kuka vartijoita vartioi -romaanista on kerrottu myös blogissa Kirsin kirjanurkka. Kirsi viittaa jutussaan myös muutamiin muihin teosta käsitteleviin blogiteksteihin.


Leena Lander, Kuka vartijoita vartioi. Siltala 2015. Päällys: Milja-Liina Moilanen ja Jirka Silander. Kansikuva: Irish Photo Archive. 496 s.