Béatrix Beck: Josée dite Nancy

Ihastuin kovasti Béatrix Beckin (1914–2008) kertojanääneen romaanissa Léon Morin, prêtre, joka toi kirjailijalle arvostetun Goncourt-palkinnon vuonna 1952. Nettiantikvariaatista löytyi tämä hänen kolmisenkymmentä vuotta tuoreempi romaaninsa Josée dite Nancy ('Josée, tunnetaan myös nimellä Nancy') vuodelta 1981. Ilokseni löysin tästäkin romaanista minäkertojan ja päähenkilön, jotka eivät pelkää ajatella totutusta poikkeavalla tavalla – aivan kuten Barny ja Morin tuossa vanhemmassa romaanissa.

Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Béatrix Beck on tietoisesti luonut peilikuvan tai kuvanegatiivin romaanista Léon Morin, prêtre. Myös tässä romaanissa on naispuolinen minäkertoja, joka dialogin avulla luo elävän henkilökuvan ihmisestä, johon on tutustunut. Varhaisemman romaanin keskustelukumppani on kuitenkin vaihtunut miespapista naisprostituoiduksi. 

Romaanin minäkertoja, kirjailija Bathilde Demeuse, saa pariisilaisessa kerrostalossa uudeksi naapurikseen Josée Ferrandin, levottoman ja eloisan 25-vuotiaan naisen. Vähitellen käy ilmi, että Josée työskentelee turkisliikkeessä mutta harjoittaa satunnaisesti myös prostituutiota nimellä Nancy. Hän on ollut naimisissa mutta eronnut. Hänellä on nykyisin vakituinen miesystävä, korsikalainen poliisi Ange, joka työskentelee toisella paikkakunnalla. Suhteella ei vaikuta olevan hyvää ennustetta, sillä Ange ei halua esitellä äidilleen eronnutta naista eikä Josée ilmeisesti aio luopua toisista miehistä.

Bathilden ja Joséen tutustuminen alkaa siitä, että Josée tulee lainaamaan naapuriltaan ruokaöljyä. Bathilden kerronnassa Raamattu on usein läsnä eräänlaisena taustatekstinä, joten nytkin hän heti ajattelee huvittuneena, kumpi mahtoi olla viisas ja kumpi tyhmä neitsyt – no, ainakin he molemmat olivat vähemmän itsekkäitä kuin Raamatun neitsyet. Josée nimittäin saa öljynsä, jonka hän myöhemmin tunnollisesti palauttaa. 

Haastatteluissa Béatrix Beck on kuvannut omaa suhdettaan kirkkoon samanlaiseksi kuin keskiajan kirkkojen gargoileilla: hän katsoi ulospäin, kohti maailmaa, mutta oli tiukasti kiinni kirkossa.

Josée on nopea tutustumaan ihmisiin; hän on puolihuolimattomalla tavallaan jo selvittänyt lähikahviloissa uuden asuinalueensa salaisuudet. Hän alkaa myös vierailla ahkerasti Bathilden luona ja kertoilla tälle avoimesti elämästään. Bathilde toteaa halunneensa aina tutustua prostituoituun. Joséeta puolestaan kiehtoo kieli ja kirjailijan ammatti. Hän haluaisi, että Bathilde kirjoittaisi kirjan hänestä. Bathilde yrittää rohkaista Joséeta kirjoittamaan itse.

Kahden päivän päästä ensitapaamisesta Josée jo ilmoittaa, että haluaisi rakastella Bathilden kanssa. Bathildesta ehdotus on yhtä aikaa hämmentävä ja huvittava – hän on huomattavasti Joséeta vanhempi, suunnilleen Joséen äidin ikäluokkaa. Hänestä tuntuu, että Josée haluaa jonkinlaisen kannibalismin kautta ottaa haltuunsa Bathilden hallitseman elämänpiirin, ranskan kielen ja kirjallisuuden. "Hänen ahneutensa on samanlaista kuin imeväisen, joka työntää suuhunsa jokaisen ulottuvillaan olevan esineen", Bathilde toteaa. 

Romaanissa kaksi maailmaa kohtaavat. Erityisen selväksi tämä tulee puhekielen alueella. Bathilde ei aina pysy ihan kärryillä Joséen ilmaisuista – saati sitten suomalainen lukija. Romaanissa, joka etenee suurilta osin vuoropuheluna, Joséen repliikit tuottivat usein minulle tulkintaongelmia. Sanakirjoistakaan ei ole sanottavasti apua slangi-ilmausten selvittelyssä: sanojen käyttötarkoitus on usein aivan toinen kuin sanakirjamerkitys. Joséen sanat ovat usein myös vain sinne päin:  best seller on bête-seller, myrtistä, jonka hän lahjoittaa Bathildelle, hän käyttää nimitystä myytti. 

A la maison je m'aperçois que les petites corolles rouges sont artificielles, astucieusement piquées dans l'arbuste vivant. C'est bien un mythe, comme l'amitié entre Josée et moi, mélange de vraies feuilles et de fausses fleurs.

Kotona huomaan, että pienet punaiset kukat ovat keinotekoisia, ne on taitavasti kiinnitetty elävään pensaaseen. Se on todellakin myytti, aivan kuten minun ja Joséen välinen ystävyys, sekoitus aitoja lehtiä ja tekokukkia.

Josée tuo Bathildelle useita muitakin lahjoja, nahkaesineitä jotka hän on taidokkaasti valmistanut turkisliikkeen jäännöspaloista. Bathilden Joséelle vastalahjaksi antaman muistikirjan Josée kertoo vieneensä kaniin. Hän ei aio kirjoittaa vaan keskittyy niihin töihin jotka osaa. Josée on Bathilden mukaan aavistanut, että kirjailija yrittää muuttaa häntä mieleisekseen, toimia siis kuin tarun Pygmalion.

Joséen ajatuksissa katuviisaus, taikausko ja rasismi elävät sulassa sovussa. Hänellä on usein hätkähdyttäviä kommentteja. Kerran hän toteaa Jumalan sanoneen hänelle unessa: "Kerrotaan, että olen kuollut, mutta en ole kuollut." Hän arvelee myös, että yksi hänen rakastajistaan oli marsilainen. (Hän sai tältä opiskelijapojalta lahjaksi kirjan, jota ei luonnollisesti lukenut: "Siinä nimessä oli digestiiviliköörin ja kinkun nimi ihan kuin se olisi keittokirja." Bathilde arvaa, että kyseessä on Stendhalin romaani La chartreuse de Parme.)

Joséen ajatusmaailma vaikuttaa välillä ikävällä tavalla tutulta. Samaa on tarjolla somekommenteissa nykyäänkin. Tämän "äärioikeistolaisen anarkistin" periaate kuului: "En koskaan maksa veroja enkä koskaan äänestä." Kommunistit ja ammattiliitot olivat hänen mielestään aina vaatimassa jotain; Joséen mielestä "jokaisen on pärjättävä omillaan". Hän kieltäytyi hyväksymästä kehitysapua: "Miksei heidän vain annettaisi kuolla. Hyväntekeväisyys alkaa kotoa." Kun Bathilde esittää eriäviä näkemyksiä, Josée toteaa, että lehtien lukeminen on sekoittanut Bathilden pollan. Niinpä niin – valemedia!

Joséella on kaksi lasta, joista vanhempi, 7-vuotias Damien-poika, asuu Joséen äidin luona, 3-vuotias Cristel-tytär on isällään. Myöhemmin kirjassa, jonka aikajana on noin viiden vuoden mittainen, kuvaan tulee kolmaskin lapsi. Äidistään Josée ei pidä ja yrittää ilmeisesti saada Bathildenkin suhtautumaan tähän kielteisesti kertomalla, että äiti toisen maailmansodan loppuvaiheessa menetti hiuksensa, koska oli syyllistynyt "horisontaaliseen yhteistoimintaan" (collaboration horizontale) saksalaisten kanssa. Josée väittää olevansa jonkun tuntemattoman saksalaissotilaan lapsi. Likimainkaan aina Joséen puheista ei voi tietää, onko niillä totuuspohjaa.

Vaikka Joséesta ei synny mielikuvaa lapsilleen omistautuvasta äidistä, hän kuitenkin haluaisi lapset itselleen. Bathilde auttaakin Joséeta valmentautumaan huoltajuusoikeudenkäyntiin. Lasten hoitovastuisiin liittyvien epäselvyyksien takia poliisi haastattelee myös Bathildea. Ongelmana on Joséen vakiintumaton perhetilanne. Poikaystävä Ange pahoinpitelee Joséen ja häipyy saatuaan todisteita tämän uskottomuudesta. Joséen mukaan ongelmat syntyivät siitä, että Ange oli "liian mustasukkainen, entinen aviomies puolestaan liian vähän".

Romaanin loppua kohti Joséen vauhti kiihtyy. Hän käyttää runsaasti alkoholia. Hän vaihtaa rakastajia ja asuinpaikkaa, menee uusiin naimisiin (koska 29-vuotiaana täytyy vakiintua). Pian hän kuitenkin jättää uuden miehensä. Välillä hän toimii lastenhoitajana Luxemburgissa (lapset olivat mustia ja Josée pelkäsi, että heitä luullaan hänen omikseen – ikään kuin hän pystyisi makaamaan mustan miehen kanssa!) Sitten hän työskentelee siivoojana ja tiskaajana. Hän harjoittaa edelleen myös prostituutiota.

Tapaamiset Bathilden kanssa muuttuvat satunnaisiksi. Joskus Josée soittaa. Hänen puheensa on hyppelehtivää, maanista "sanaripulia". Hän arvelee kuolevansa pian. Jo romaanin alussa Josée on todennut: "Minun kanssani ei käy aika pitkäksi." Bathilde joutuu myöntämään tämän todeksi. Välillä Joséen puhe hajoaa täysin käsittämättömäksi:

– ...berz... bien fait pute mute pute muche pute moche pute miche pute mite... c'était le paradis quelle heure est-il ?... Boucan boucan-can... Magne-toi le train mon vieux teuf-teuf... Bise cracre bise caca... Vous avez une tête comme une noisette, appelez le 17.

Josée näyttää kuitenkin saavan jälleen elämänsä kasaan. Hän työskentelee taas turkisliikkeessä. Hänen uusi pomonsa kirjoittaa hänelle eroottisia rakkausrunoja. Josée toteaa: 

"Hänen iässään! Pomo, vastuullinen mies, joka käyttäytyy kuin lapsi. Hän ansaitsee mennä konkurssiin. Kuten hänen vaimonsa sanoi: 'Makaa sen tytön kanssa, jos se häiritsee sinua liikaa, mutta älä tee itsestäsi typerää kirjoituksillasi.' Herra Samuel ja minä emme selvästikään ole samalta planeetalta."

Josée katoaa kertojan elämästä yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmaantunutkin. Eräänä iltana Josée soittaa. Bathilde pyytää odottamaan hetken, hän on pian lähdössä ulos, joten hän noutaa vain kellonsa. Kun Bathilde palaa puhelimeen, linja on edelleen auki mutta puhelimesta ei kuulu enää mitään. "Tällä tavoin kultasilmäinen viiriäinen, muuttolintu, lensi pois elämästäni." Hän muistelee Joséeta hellyydellä: "Hän oli minulle kuin leikkikentän lapsi, joka estää sinua lukemasta mutta osoittautuu kiinnostavammaksi kuin kirjasi." Tapaako hän vielä joskus Joséen? Keitä ovat hänen ystävänsä, rakastajansa, asiakkaansa? Kuoleeko hän nuorena, alkoholin runtelemana... Mitä tulee hänen lapsistaan?

Kerran rautatieasemalla Bathilde näkee kohtauksen, joka tuo Joséen hänen mieleensä. Nuori nainen suuttuu jostain lipunmyyjälle, huutaa tälle uhkauksia ja rikkoo lipunmyyntikojun lasin pienellä nyrkillään. Nuori mies, joka on hänen mukanaan, kietoo käsivartensa hellästi seuralaisensa hartioiden ympärille ja johdattaa tämän pois. "He kävelivät pois hitaasti, häiriintymättä. Raivottaria ei rangaista."

Olipa taas kirja minun makuuni! On varmaan turha toivoa, että kymmenien vuosien takaisia romaaneja suomennettaisiin. Kustannustoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä. Toivoisin kuitenkin, että suomeksi saataisiin jotain Béatrix Beckiltä, ainakin Goncourt-voittaja Léon Morin, prêtre. Sitä voi mielestäni pitää modernina klassikkona. 

Béatrix Beck, Josée dite Nancy. Grasset 1998. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1981. 137 s.

Thomas Mann: Pyhä syntinen

“Uskonnollisesti iloinen pieni tarina”, luonnehti Thomas Mann aloittamaansa kirjaa ystävälleen lähettämässään kirjeessä. Mann toteutti sen mitä lupasi. Tämä hyväntuulinen romaani on omaksunut tyylinsä pyhimyslegendoista, jotka tunnetusti eivät vieroksu dramaattisia tilanteita eivätkä fantasiaa. Sen iloisuus syntyy ennen kaikkea siitä, ettei sen kuvaamassa maailmassa – todellisessa murheiden alhossa – ole niin luonnotonta tekoa tai niin kurjaa ihmistä, etteikö Jumalan armo yltäisi kuilun pohjalle saakka.

Thomas Mann oli jo aiemmin käyttänyt kirjoissaan myyttejä ja legendoja. Laaja Joosef-sarja perustui Raamatun kertomuksiin ja Tohtori Faustus käytti hyväkseen tarinaa miehestä, joka myi sielunsa paholaiselle. Tutun juonen puitteissa Mann saattoi keskittyä henkilökuvaukseen ja kirjallisiin leikkeihinsä. Kuten Mann romaanin lopussa toteaa, Pyhä syntinen "perustuu pääpiirteiltään keskiyläsaksalaisen runoilijan Hartmann von Auen runoeepokseen 'Gregoriukseen', jonka 'tarina hyvästä syntisestä' pohjautuu ranskalaiseen esikuvaan ('Vie de Saint-Grégoire')". Uuno Kailas on suomentanut kolme jaksoa von Auen eepoksesta Saksan kirjallisuuden kultaiseen kirjaan.

Mannin romaanin kertojana – tai ehkä pitäisi sanoa kronikoitsijana – toimii munkki, joka on omaksunut nimen Clemens Iiriläinen. Hänen alkuperäinen nimensä Morhold on hänestä vaikuttanut liian "villiltä ja pakanalliselta". Clemens on kertojana mainio koominen ratkaisu. Hänen on vaikea pysytellä kronikoitsijan roolissaan: nöyryys ei täysin peitä hänen ylpeilyään oppineisuudestaan. Clemens keskeyttää tarinan kertomisen tuon tuosta ja viittaa kerrontatilanteeseen ja omiin ratkaisuihinsa. Hän toteaa olevansa tarinan hengen "ruumiistuma", mikä selittää sen, että hän voi kertoa asiantuntevasti asioista, joista munkilla ei ole tietoa eikä kokemusta. Tarinan henki antaa hänelle auktoriteetin. Kertominen tuo kuitenkin hengen miehelle myös henkilökohtaista aistillista tyydytystä: "Sangen usein on kertominen vain korvausta nautinnoista, jotka me kiellämme itseltämme, tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä."

Romaanin kieli – myös suomennoksessa – antaa autenttisen vaikutelman keskiajan kirjoitustyylistä. Tätä korostaa eri kielten sekoittaminen: mukana on sanastovaikutteita latinasta, englannista ja varsinkin keskiajan ranskasta. Tätä kielimuotoa on mukana useissa kääntämättä jätetyissä repliikeissä. Pariin otteeseen Clemensin kerrontaan tulee runon poljentoa ja jopa riimejä ikään kuin kunnianosoituksena keskiaikaisille runomuotoisille lähteille.

Ja sitten siihen dramaattiseen juoneen. Tähän on hyvä lopettaa blogitekstin lukeminen, jos haluat itse tutustua tämän mainion kirjan sivuilta tarinaan kaksinkertaisesta insestistä, kiduttavasta katumuksesta ja suuresta sovituksesta.

Herttua Grimald ja hänen vaimonsa Baduhenna onnistuivat kahdenkymmenen vuoden yrityksen jälkeen saamaan lapsen, peräti kaksoset, pojan ja tytön. Baduhenna kuitenkin kuolee synnytykseen. Vaille äidin rakkautta jääneet lapset, Wiligis ja Sibylla, hakevat turvaa toisistaan. Grimald on mustasukkaisen kiintynyt tyttäreensä eikä hyväksy lasten vartuttua ketään tämän kosijaksi. Grimald kuolee seitsemäntoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen. Teini-ikäiset sisarukset lohduttavat toisiaan kohtalokkaalla tavalla, ja Sibylla alkaa odottaa lasta veljelleen.

Wiligis pyytää apua vanhemmalta ritarilta, joka on toiminut hänen opastajanaan. Sibyllan raskaus salataan, syntynyt poikalapsi lähetetään tynnyrissä merelle. Wiligis lähtee ristiretkelle sovittamaan tekoaan ja kuolee matkalla. Sibylla nousee valtaistuimelle herttuattarena.

Kalastajat pelastavat tynnyrin ja lapsen merestä. Tynnyrissä on myös runsaasti rahaa, kauniita kankaita sekä Sibyllan omakätisesti koristelema taulu, jossa kerrotaan lapsen rikollinen syntyperä. Pyhän Dunstanin saarella sijaitsevan Agonia Dein luostarin apotti Gregorius ottaa tavarat haltuunsa. Kastamaton lapsi kuuluu hänen mukaansa niin ikään luonnollisesti luostarille, mutta kalastaja Wiglaffin perhe saa huolehtia lapsen varhaiskasvatuksesta vastasyntyneen Flann-pojan "kaksosveljenä".

Poika saa kummisetänsä nimen Gregorius, joka kuitenkin pian vääntyy muotoon Grigorss. Hyväpäinen poika saa vähän vartuttuaan opetusta luostarissa. Hengen asioiden ohella poika on pakkomielteisen viehättynyt ritariuden ajatukseen. Kauniin pojan puhe muuttuu opetuksen myötä sivistyneeksi, mikä herättää katetta ja vihaa hänen veljessään Flannissa. Kilpaleikeissä Flann ja Grigorss ovat tasaväkiset.

Vihan riivaama Flann haastaa Grigorssin tappeluun. Vastahakoinen Grigorss lyö Flannin nenän murskaksi, minkä jälkeen hän kuulee suuttuneelta ottoäidiltään osan taustastaan. Apotti kertoo loput. 17-vuotiaana Grigorss lähtee saarelta haaveenaan tulla ritariksi. Mukaansa hän saa tynnyrissä olleet ja sijoituksissa karttuneet rahat, äitinsä laatiman taulun sekä kauniista kankaista tehdyt ritarin vaatteet.

Hän päätyy ensimmäiseksi Brugesin kaupunkiin, jota maan puolelta piirittävät Roger Pujoparran joukot. Roger on yrittänyt turhaan kosiskella Brugesin naimatonta herttuatarta ja lopulta aloittanut "lemmensodan" ottaakseen väkisin sen, mitä ei ole hyvällä saanut. Sadun logiikan mukaisesti Grigorss on tullut suoraan äitinsä hallitsemaan valtioon.

Grigorss onnistuu pääsemään kauniin herttuattaren puheille ja yhdeksi tämän ritareista. Grigorss haastaa Roger Pujoparran kaksintaisteluun ja onnistuu vangitsemaan "lohikäärmeen", kuten legenda tätä vihollista nimittää. Yhteys Oidipuksen tarinaan on ilmeinen. Eräänlainen lohikäärme oli Oidipuksen voittama sfinksikin.

Rauhan viimein tultua kansa vaatii herttuatarta ottamaan aviomiehen. Mikäpä olisikaan luonnollisempaa kuin se, että herttuatar ottaa rinnalleen hallitsemaan sen miehen, Grigorssin, joka oli vapauttanut kansan vihollisesta. Kumpikin salaa toiselta oman häpeällisen salaisuutensa, joka heidän tietämättään sattuu olemaan heille yhteinen.

Grigorss ja Sibylla saavat pian tyttären, ja parin vuoden jälkeen Sibylla alkaa odottaa toista lasta. Tässä vaiheessa Sibylla löytää Grigorssin piilottaman taulun – sen jonka Sibylla itse oli kirjoittanut – ja salaisuus paljastuu. Molemmat kauhistuvat moninkertaista syntiään.

Grigorss luottaa Jumalan armoon aidosti katuville. Herttuatar luopukoon vallasta, perustakoon talon köyhille ja sairaille ja palvelkoon heitä. Grigorss itse lähtee kerjäläisenä maailmalle. Hän houkuttelee köyhän kalastajan viemään hänet autiolle kalliosaarelle ja kahlitsemaan hänet sinne. Siellä hän sitten elää säiden armoilla paljaan taivaan alla seitsemäntoista vuotta. Kallio ruokkii hänet ihmeellisesti: joka päivä kalliossa olevaan altaaseen tihkuu maitomaista nestettä. Muuta ravintoa hänelle ei ole tarjolla, mutta se pitää hänet hengissä. Hän kuitenkin kutistuu siilin kokoiseksi "sammaloituneeksi luonnonesineeksi".

Kaksi hurskasta miestä saa Roomassa yhtä aikaa näyn, jossa heille ilmoitetaan, että tuleva paavi löytyy kaukaisen järven saarelta. Tästä selittyy romaanin alkuperäinen nimi Der Erwählte, 'valittu'. Miehet lähtevät yhdessä matkaan ja löytävät kuin löytävätkin olennon, jota eivät aluksi edes tunnista ihmiseksi. Tavallista ruokaa saatuaan Grigorss kuitenkin kasvaa nopeasti entisiin mittoihinsa.

Grigorss valitaan paaviksi. Hän tulee kuuluksi oikeamielisyytensä ja armeliaisuutensa tähden. Liian ankarat rangaistukset johtivat hänen mukaansa epätoivoon ja ajoivat ihmiset kauemmas Jumalasta.

Ja kuitenkin oli niitä, jotka väittivät, että hän oli halukas antamaan anteeksi anteeksiantamattomia syntejä, kuten aviorikoksen ja huorinteon. Se ei pitänyt paikkaansa. Hän määräsi sellaisille synnintekijöille varsin ankaria rangaistuksia, mutta ei liian raskaita, koska hän yleensä oli ankaraa katumuksentekoa vastaan. Hän itse oli suorittanut mitä ankarimman katumuksen, ja Jumala oli alentanut hänet sarveisnahkaiseksi, likaiseksi pikku olioksi ja maan rintalapseksi, mutta hän oli sitä mieltä ja antoi kaikkien rippi-isien ja hengellisten tuomarien tietää, että synnintekijän taakka oli kevennettävä miedolla rangaistuksella, jotta katumus olisi hänelle suloinen.

Myös Sibylla kuulee uuden paavin armeliaisuudesta ja lähtee ripittäytymään. Äidin ja pojan kohtaamisessa molemmat aluksi toimivat rooliensa – katumuksentekijän ja rippi-isän – mukaisesti. Sibylla tunnustaa paavi Gregorille, että on "puolittain tieten, puolittain tietämättään" ottanut oman lapsensa miehekseen. Tietenkin hän oli heti tunnistanut Grigorssin vaatteissa tynnyriin laitetut kankaat. Hänen syntinsä on ollut suurempi kuin Grigorssin.

"Syntisyyden mitta", vastasi Gregor, "on kiistanalainen Jumalan edessä, etenkin kun lapsesi siinä kohtaa, missä sielu ei vilpistele, varsin hyvin tiesi rakastavansa omaa äitiään."

Sitten Grigorss ei enää kestä tunteidensa vyöryä ja tunnustaa olevansa Sibyllan poika ja aviomies, mihin Sibylla vastaa tienneensä sen siitä hetkestä lähtien, kun oli paavin nähnyt. He päättävät vastedes rakastaa toisiaan kuin sisar ja veli – mikä tämän tarinan alkua muisteltaessa vaikuttaa lievästi sanottuna ironiselta.

Heidän tyttärestään Stultitiasta tulee abbedissa, ja heidän toinen tyttärensä Humilitas solmii avioliiton taiteilija Penkhartin kanssa. Humilitaksen ja Penkhartin lapset elivät heistä kauimmin – "iloiset ihmiset, jotka oli siitetty eteenpäin, oikeaan suuntaan, ja elivät sen mukaisesti".

Thomas Mannille oli ominaista, että hän ei päiväkirjoissaan sensuroinut ajatuksiaan eikä hän myöskään ajatellut, että ajatusten tuli aina johtaa tekoihin. Hän esimerkiksi tunnusti itselleen insestiset ajatukset omaa poikaansa Klausia kohtaan. Jos kirjailijan elämäkerrasta haetaan selitystä hänen teoksiinsa, tässä voisi olla syy siihen, että hän on halunnut käsitellä tabuaihetta armeliaasti. Toistan tässä vielä uudelleen sen minkä Thomas Mann on Pyhässä syntisessä Clemens-munkin hahmossa todennut: kertominen on korvausta nautinnoista, jotka kiellämme itseltämme tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä.

Kirjaa on käsitelty myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Hyönteisdokumentti.

Thomas Mann, Pyhä syntinen. Gummerus 1953. Saksankielisestä alkuteoksesta Der Erwählte (1951) suomentanut Jorma Partanen. 292 s.

Peter Beagle: A Fine and Private Place

Yhdysvaltalaisen Peter Beaglen (s. 1939) esikoisromaani on lainannut nimensä 1600-luvulla eläneen Andrew Marvellin ylittämättömästä vonkausrunosta "To his coy mistress". Kyseisessä runossa runon minä houkuttelee kainoa rakastettuaan lihalliseen lemmenleikkiin: jos aikaa olisi rajattomasti, voitaisiin kyllä odottaa, mutta ihmisen elo on lyhyt, eikä neitsyyttä kannata haaskata madoille – "Hauta on hieno ja suojaisa paikka, mutta en usko, että kukaan siellä syleilee". 

Beaglen fantasiaromaanin tapahtumapaikkana on fiktiivinen New Yorkin esikaupungin Yorkchesterin hautausmaa kesällä 1958. Hautausmaan asukit haluaisivat todistaa, että Marvellin runo on väärässä. Varoitan jo tässä vaiheessa juonipaljastuksista.

Hautausmaata lähestytään kirjan alussa lintuperspektiivistä. Muuan korppi kuljettaa syötävää (koska sellainen on korppien luonne) hautausmaalle erakoituneelle Jonathan Rebeckille. 

Rebeck, 53, on yhdeksäntoista vuotta aiemmin asettunut asumaan hautausmaan kolkkoihin mausoleumeihin. Hän on entinen rohdoskauppias, joka on asiakkaidensa anelun takia siirtynyt lääkinnän lainvastaiselle tai ainakin harmaalle alueelle: hän on valmistanut lemmenrohtoja, laatinut horoskooppeja, tulkinnut unia. Samalla hän on pelännyt kiinni jäämistä. Ketjuliikkeen ajettua hänen yksityisen rohdoskauppansa konkurssiin hän työskenteli vähän aikaa sekatavarakaupassa. Sitten hän eräänä päivänä joi itsensä humalaan ja elämään pettyneenä muutti hautausmaalle. 

Rebeck pystyy keskustelemaan niin katuviisaan ja sarkastisen korpin kuin hautausmaan vainajienkin kanssa. Hän jakaa vainajien kohtalon: hän ei pysty poistumaan hautausmaalta. Tosin Rebeckin kohdalla kyse on pikemminkin uskalluksen puutteesta.

Vainajista on Rebeckille vain lyhytaikaista seuraa, sillä kuoleman jälkeen ihmisen muistikuvat haalenevat ja katoavat yksi toisensa jälkeen. Vainajat lakkaavat välittämästä maailmasta ja itsestään. Lopulta he vain katoavat. Käy siis suunnilleen samoin kuin kuolemansa hyväksyneille vainajille George Saundersin Booker-palkitussa romaanissa Lincoln bardossa.

Hautausmaan vainajista tutustumme paremmin kahteen, tämän epätavallisen rakkaustarinan päähenkilöihin. Michael Morgan on (tai oli) 34-vuotias historianopettaja. Hänen avioliittonsa Sandran kanssa oli kestänyt neljä vuotta, kun hän erään riitaisen illan päätteeksi sai annoksen rotanmyrkkyä ja kuoli. Michael on vakuuttunut, että Sandra murhasi hänet.

Laura Durand oli 29-vuotias kirjakaupan myyjä. Hänen yksinäinen elämänsä päättyi rekan alle. Mahdollisesti hänen omasta tahdostaan.

Michael ja Laura tapailevat toisiaan – hautausmaan alueella he voivat liikkua esteittä – ja alkavat lähentyä. Heillä on nyt syy yrittää säilyttää muistonsa ja kosketuksensa elämään. Se vaatii heiltä tietoista ponnistelua. Heistä näyttää, että myös uusia muistoja voi syntyä. Vainajat eivät siis ole olemassa ainoastaan niin kauan kuin muistavat menneisyytensä.

Vainajat ovat sidoksissa ruumiinsa sijaintipaikkaan, mutta muuten he ovat aineettomia. Syleileminen ei siis onnistu, kuten Andrew Marvellkin runossaan arveli. Onko rakkaudella arvoa, jos se ei ole fyysistä tai jos se kestää vain hetken? Onko väliä silläkään, että rakkauden motiivi on itsekäs? Tällaisiin pohdintoihin romaani meidät johdattaa.

Myös hautausmaan kuubalainen yövartija Campos pystyy keskustelemaan vainajien kanssa ainakin nautittuaan runsaasti rommia. Rebeck, Laura, Michael ja Campos viettävät tunnelmallisia yöjuominkeja, joissa laulavat espanjalaisia lauluja.

Michaelin leski Sandra käy Michaelin haudalla asianajajansa kanssa. Käy ilmi, että Sandra on oikeudessa syytettynä miehensä murhasta. Asianajajalleen hän vakuuttaa syyttömyyttään. 

Rebeckin toivomuksesta korppi alkaa tuoda Michaelille tietoja oikeusjutun etenemisestä. Kun oikeus lopulta toteaa Sandran syyttömäksi ja Michaelin syyllistyneen itsemurhaan, Michaelkin vihdoin muistaa kohtalokkaan illan tapahtumat.

Michael oli eläessään katolinen, joten hänen ruumiinsa siirretään toiseen paikkaan. Tältä hautausmaalta ei itsemurhaajaksi todettu voi saada leposijaa. Laura pyytää apua Rebeckiltä ja Camposilta. Hän haluaa Michaelin luokse. Voisivatko Rebeck ja Campos auttaa, vaikka se merkitsisi syyllistymistä haudanryöstöön?

Romaanin mittaan Jonathan Rebeck on löytänyt kiinnekohdan elämään. Hän on alkanut tapailla miehensä haudalla vierailevaa leskirouva Gertrude Klapperia. Gertruden mainio juutalaiseen perinteeseen kuuluva puhetapa, joka perustuu nenäkkäisiin retorisiin kysymyksiin, saa Rebeckin ravistetuksi irti synkästä suhtautumisesta elämään. Camposin lava-autossa, yhdessä Gertruden kanssa ja Lauran arkku mukana lavalla, hän on valmis uskaltautumaan ulos hautausmaan portista.

Romaanin fantastisille tapahtumille on kirjaan kirjoitettu myös luonnollisempi selitys. Onko kaikki Jonathan Rebeckin kuvitelmaa?

Saattoi olla, hän ajatteli, ettei Michael eikä Laura eikä yksikään muu aave jonka kanssa hän oli jutellut ja viettänyt aikaa, ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin siksi, että hän oli yksin ja kaipasi seuraa. Ehkä kuolleet olivat kuolleita eikä aaveita ollut muualla kuin hänen muistoissaan menetetyistä mahdollisuuksista; ystävistä joille ei ollut koskaan puhunut; kirjeistä joita ei ollut koskaan kirjoittanut ja joihin ei koskaan ollut vastattu; naisista joita ei koskaan ollut puhuttanut kadulla tai joille ei ollut hymyillyt metrossa. Tai ehkä, suoraan sanottuna, hän saattoi hyvinkin olla reilusti hullumpi kuin ajatteli olevansa. Hän oli aina pitänyt itseään hiukan hulluna. 

Romaani oli kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukukokemus. Henkilöt olivat tarinan outoudesta huolimatta melko kaavamaisia, mikä on hyvin ymmärrettävää: outo tarina ja oudot henkilöt olisivat jo hieman liikaa. (Mutta mahdollisia – viittaan edellä mainitsemaani George Saundersin romaaniin.)

Kirjassa oli minun makuuni hieman liikaa nokkelaa sanailua tarinan edistymisen kustannuksella. Teemoja myös avataan enemmän kuin olisi tarpeen yhden romaanin tarpeisiin. Ehkä nuori kirjailija on pyrkinyt näyttämään osaamistaan. Joskus vähemmän on kuitenkin enemmän, kuten on latteasti tapana sanoa. Nuoruuden piikkiin pistän senkin, että 53-vuotiasta kuvaillaan vanhukseksi. Minkähän piikkiin menisi se, että korpilla on keltainen nokka?

Peter Beagle, A Fine and Private Place. Unwin Paperbacks 1982. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1960. Kansikuva: Chris Collingwood. 213 s.

Alfred de Musset: L'Âne et le Ruisseau

Alfred de Musset (1810–1857) on romantiikan ajan kirjallisuuden suuria nimiä. Runoilija, näytelmäkirjailija, muistelija. Hänen rakkaussuhteensa kirjailija Georges Sandiin on ollut innoituksena useille kaunokirjallisille teoksille, elämäkerroille ja ainakin yhdelle elokuvalle. 

Joidenkin antologioissa vastaan tulleiden runojen lisäksi olen nelisenkymmentä vuotta sitten lukenut hänen tuotannostaan ainoastaan tragedian Lorenzaccio. Eipä ole minulla valitettavasti blogitekstiä tuolta ajalta muistuttamassa lukukokemuksesta, joten mieleeni on jäänyt vain epämääräisen myönteinen asenteeni ja jonkinlainen yhteys Shakespearen Hamletiin. Sen toki muistan, että näytelmä sijoittui Firenzen Medicien herttuasuvun pariin 1500-luvulle.

Postuumisti julkaistu L'Âne et le Ruisseau ('Aasi ja puro') on neljälle näyttelijälle kirjoitettu kamarikomedia. Kirjailija itse antoi sille alaotsikon Proverbe, 'sananlasku'. Näytelmässä on viittaus johonkin minulle tuntemattomaan kansanviisauteen keinosta, jolla vastahakoinen aasi saadaan kahlaamaan puron yli. Näytelmässä on vain yksi näytös, joka jakautuu viiteentoista kohtaukseen.

Valbrunin paroni on rakastunut leskikreivittäreen, jota oli kosinut jo ennen tämän avioliittoa. Paroni kuitenkin kärsii epävarmuudesta: hänen on vaikea tehdä päätöksiä ja vaikka hän on uusinut kosintansa kreivittären leskeksi jäämisen jälkeen, hän ei pääse asiassa eteenpäin. 

Kreivitärkään ei tiedä, miten tulisi menetellä. Leskenä hän on itsenäinen ja vapaa, mutta toisaalta hän on kyllä mieltynyt paroniin. Kreivitär pyytää neuvoa ystävältään, Bernyn markiisilta, joka tuntee paronin hyvin. Tämä kehottaa kreivitärtä itse ottamaan aloitteen käsiinsä, paroni tarvitsee pienen töytäisyn. Asia ei kuitenkaan ole kreivittären mielestä näin yksinkertainen: tavat estävät naista olemasta aloitteellinen sydämen asioissa. 

Bernyn markiisi on puolestaan rakastunut kreivittären naimattomaan serkkuun Margueriteen. Marguerite vastaa tunteeseen mutta kipakan luonteensa takia ei voi alistua miehen määräysvaltaan. Hänkin haluaa säilyttää itsenäisyytensä. Hän epäröi, koska ei halua että häntä ohjaillaan. Margueriten ja Bernyn keskinäinen sanailu on mainiota komediaa ja tuo mieleen Shakespearen Paljon melua tyhjästä -näytelmän kiistelevät rakastavaiset Beatricen ja Benediktin. Myös Bernyn markiisilla on epäilyksensä: hän pelkää, että avioliiton myötä vapaus ja ilo katoaisi hänen elämästään.

Koska kaikki neljä näytelmän henkilöä pohjimmiltaan haluavat liittoa rakastamansa tai ihailemansa henkilön kanssa, komedian on ratkaistava vain se, miten he voittavat epäilyksensä – miten aasi saadaan menemään puron yli.

Bernyn markiisi keksii juonen, jonka uskoo saattavan yhteen paronin ja kreivittären sekä Margueriten ja hänet itsensä. Kuten hän itse toteaa, kyse on vanhasta keinosta, joka on tuttu romaaneista ja näytelmistä. Kreivittären vastahakoisella suostumuksella hän kirjoittaa tälle suhteesta vihjailevan rakkauskirjeen, joka jätetään paronin löydettäväksi – tämän hattuun. Tarkoitus on tehdä paroni ja Marguerite mustasukkaisiksi. Mustasukkaisuus saisi heidät ymmärtämään omat tunteensa ja toimimaan niiden mukaan.

Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Paroni suuttuu kreivittären "salasuhteesta" ja kosii kostoksi Margueritea, jolla kuitenkin on järkeä kieltäytyä, koska uskoo kompromettoivan ja – kirjaimellisesti hatusta vedetyn – kirjeen pilaksi. Margueritekaan ei kuitenkaan mahda mitään sille, että hänen epäilyksensä heräävät. Paroni haastaa markiisin kaksintaisteluun. 

Markiisin kyyninen kevytmielisyys johtaa kuitenkin lopulta toivottuun tulokseen: aasi uskaltaa ylittää virran; paroni tekee selväksi, että haluaa avioliittoon kreivittären kanssa. Juoni purkautuu, pila paljastetaan, kaksintaistelu peruuntuu.

Onnellinen loppu. Rakastavaiset saavat toisensa.

Näytelmän hyväntuulinen kepeys on varmaan ollut syynä siihen, että se on julkaistu lapsille ja nuorille tarkoitetussa kirjasarjassa. Takakannen mukaan se on suunnattu 13-vuotiaille. Miksikäs ei? Kyllä minua siinä iässä jo alkoivat kiinnostaa miesten ja naisten pariutumisen kiemurat. Tuskin tämä näytelmä kuitenkaan voi olla oppaana muuhun kuin siihen, että suhteen luomisessa on aina hyvä olla mukana huumoria ja leikinlaskua. 

Tähän nuortenkirjapainokseen sisältyy myös 40-sivuinen lisäosa: Pieni muistikirja näyttämölle saattamista varten. Sen on laatinut Ranskan kansallisen näyttämön näyttelijä ja ohjaaja Nicolas Lormeau. Lormeau kertoo Comédie-Françaisen kokeilunäyttämölle toteuttamastaan produktiosta ja antaa hyödyllisiä vihjeitä siihen, miten pienellä budjetilla toimiva harrastajateatteri voi tehdä uskottavaa, ammattimaista teatteria. Pienenä esimerkkinä vaikkapa se, että valot tulevat halvemmiksi kuin lavasteet ja puvut.

Nicolas Lormeau kertoo myös Musset’n ristiriitaisesta teatteriurasta. Hänen näytelmänsä La Nuit Vénitienne sai murskaavat arvostelut vuonna 1830. Tästä sydämistyneenä Musset kielsi yli viidentoista vuoden ajan näytelmiensä esittämisen näyttämöllä. Hän jatkoi kuitenkin näytelmien kirjoittamista. Niitä julkaistiin lehdissä ja painettiin kirjoina ja esitettiinkin lukudraamoina. L'Âne et le Ruisseau jäi hänen viimeiseksi näytelmäkseen.

Alfred de Musset, L'Âne et le Ruisseau. Gallimard Jeunesse 2002. Teokseen sisältyy Nicolas Lormeaun kirjoittama Petit carnet de mise en scène. Näytelmä on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1860 teoksessa Œuvres posthumes. Kansikuva: Hervé Coffinières. 144 s.

Eric-Emmanuel Schmitt: La Secte des Égoïstes

Ranskalais-belgialainen kirjailija Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on julkaissut 1990-luvun alusta lähtien tiuhaan tahtiin näytelmiä, novelleja ja romaaneja. Useita niistä on myös suomennettu. Kirjailija on saanut filosofin yliopistokoulutuksen, ja hänen teoksensa mainitaan usein filosofisiksi tai aatehistoriallisiksi. Esimerkiksi hänen romaanisarjassaan Näkymättömän sykli (Le cycle de l'invisible) jokainen osa sivuaa jotakin maailmanuskontoa. Ei tarvitse kuitenkaan pelätä, että Schmittin kirjat olisivat jollain tapaa kuivan opettavaisia. Olen tästä sarjasta lukenut osan Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset, ja se oli lämmin tarina juutalaisen teinipojan ja vanhan sufilaisen kauppiaan yllättävästä ystävyydestä.

La Secte des Égoïstes ('Egoistien lahko') on Schmittin esikoisromaani vuodelta 1994. Tarina alkaa Ranskan kansalliskirjastosta joulukuussa. Tutkijantyöhönsä leipiintynyt minäkertoja päättää hetken mielijohteesta avata hyllystä satunnaisesti valitsemansa teoksen satunnaisesta kohdasta. Johdatuksen tai kohtalon tai pelkän sattuman ansiosta hän löytää maininnan 1700-luvulla eläneestä alankomaalaisesta filosofista, Gaspard Languenhaertista, ja hänen "egoistisesta" filosofiastaan. 

Romaanin kertoja, jollla ei ole ystäviä ja joka asuu yksin yhä likaisemmaksi käyvässä asunnossaan, viehättyy – aika ymmärrettävästi – Languenhaertin persoonasta ja filosofiasta. Hänen löytämänsä kirja kertoo Languenhaertista seuraavasti:

Kerrotaan, että hän oli niin kaunis ja komearakenteinen, että pelkästään naiset olisivat riittäneet takaamaan hänen menestyksensä Pariisissa, mutta filosofia oli hänen todellinen rakastajattarensa, ja hän halusi erottautua oppineisuuden avulla. Englantilainen filosofia oli vaikuttanut häneen riittävästi, että hän pystyi ymmärtämään ongelmat mutta liian vähän, että hän olisi pystynyt ratkaisemaan ne, joten hän lähti liikkeelle muutamista hyväksyttävistä huomioista, joista sitten teki epätodennäköisiä johtopäätöksiä. Niinpä, sanoi hän, nousinpa pilviin tai laskeuduinpa syvyyksiin, en koskaan jätä itseäni enkä koskaan havaitse kuin omat ajatukseni. Näin ollen maailma ei ole olemassa itsessään vaan minussa. Siksi elämä on vain minun uneni. Siksi minä yksin olen koko todellisuus...

Tällaista ontologista asennoitumista nimitetään yleensä solipsismiksi. Egoismi, itsekkyys, on oikeastaan moraalifilosofian piiriin kuuluva ilmiö. Kirjan nimessä egoismi on kuitenkin selvästi houkuttelevampi termi kuin solipsismi.

Romaanin kertoja aloittaa salapoliisintyön löytääkseen lisää tietoa tästä upporikkaasta ja komeasta filosofista. Satunnaisia viitteitä löytyy muun muassa Diderot'n teoksista. (Eric-Emmanuel Schmittin väitöskirja käsitteli Diderot'ta.) Languenhaertin omat tekstit näyttävät kuitenkin kadonneen.

Käy ilmi, että Pariisin salongeissa Languenhaertin filosofia sai osakseen lähinnä pilkkaa. Tästä sisuuntuneena filosofi perusti Egoistien seuran, joka kokoontui montmartrelaisessa kapakassa viikoittain. Aluksi kokoontumiset johtivat riitoihin, koska jokainen seuran paristakymmenestä jäsenestä väitti, että kaikki muut olivat vain hänen aivojensa luomuksia. Languenhaert ratkaisi riidat selittämällä, että ne johtuivat vain kielestä. Kieli antaa ymmärtää, että on useita persoonia (minä, sinä, hän, me, te, he). Heti jos joku sanoo: "Minä olen maailman luoja", alamme jakaa maailmaa: "Sinä et voi olla luoja, jos minä olen." Kun joku siis sanoo "minä", ajattele "siis minä" (koska kaikki on minusta lähtöisin) ja ristiriita häviää.

Seuran toiminta kuivuu kasaan melko nopeasti, mikä on kyllä helppo ymmärtää.

Kadotettuaan Languenhaertin jäljet Pariisissa kertoja päättää lähteä Amsterdamiin. Nyt etsintä saa yliluonnollisia sävyjä – tai ehkä kertoja itse alkaa luoda todellisuutta mieleisekseen, mikä voisi olla merkki egoismin filosofian täydellisestä omaksumisesta tai – mikä todennäköisempää – vakavasta mielenhäiriöstä. Amsterdamin kansalliskirjaston kortistosta kertoja löytää joka tapauksessa itselleen osoitetun kirjeen, joka ohjaa hänet takaisin Ranskaan ja Le Havren kirjastoon erään tietyn Champolion-nimisen miehen kirjoittaman asiakirjan äärelle.

Champolionin asiakirjassa kuvataan illanviettoa, jonka aikana nuori kirjuri Languenner kertoo kaukaisen sukulaisensa Languenhaertin vierailusta Bretagnessa ranskalaisten sukulaistensa luona. Languenhaertin mielialat vaihtelevat ylimielisyyden ja hurmaavuuden välillä. Prostituoituihin tottunut filosofi ihastuu mustalaistyttöön ja kokee fyysisen rakkauden ensimmäistä kertaa vastavuoroisena tyydytyksenä. Naisen nukahdettua yhteisen rakkauden yön jälkeen Languenhaert katselee ulos ikkunasta ja kokee vahvasti kaiken näkemänsä olevan olemassa itsenäisesti. Hänen filosofiansa murenee.

Grâce à elle, le monde entier était transformé : le soleil était maître de briller ou de ne pas briller, de se lever ou de se coucher, l'herbe poussait insolemment, les fleurs s'épanouissaient, les gens criaient ou souriaient. Tout était unique désormais, et il n'était plus que le spectateur émerveillé du monde. Lentement il apprenait.

Naisen ansiosta ​​koko maailma muuttui: aurinko sai vapaasti paistaa tai olla paistamatta, nousta tai laskea, ruoho kasvoi uhmakkaasti, kukat kukkivat, ja ihmiset huusivat tai hymyilivät. Kaikki oli nyt ainutlaatuista, ja hän itse oli vain maailmaa hämmästyneenä seuraava sivustakatsoja. Hitaasti hän oppi. 

Viikon kuluttua nainen yllättäen katoaa. Languenhaert kokee, miltä todellinen inhimillinen yksinäisyys tuntuu. Hän etsii, vaeltelee yöt. Mustalaiset ovat poistuneet seudulta. Hän saa kuulla, että kaksi heistä oli löytynyt rannalta surmattuna. Mies oli lyöty kuoliaaksi kivellä; kaunis nainen oli kuristettu.

Champolionin kertomuksen mukaan Languenhaert eristäytyi ullakkohuoneeseen tutkimustensa pariin loppuelämänsä ajaksi. Miehen synkkämielisyys jäi elämään linnaan ja sukuun. Kaikilla oli tunne, että elämä on vain unta. 

Romaanin kertoja on vihainen tästä käsiinsä saamastaan Champolionin kertomuksesta. Filosofisen pohdinnan sijaan hän olikin löytänyt "likaisen fiktion". Hän haluaa löytää ensikäden kirjalliset lähteet, jotka ehkä ovat yhä suvun hallussa.

Hän sopii tapaamisen Jean-Lou Languennerin kanssa tämän työpaikalle liikuntakeskus Vitatoxiformidableen. Paikka on kirjamiehen näkökulmasta täynnä "kidutuslaitteita". Nuori Jean-Lou kertoo, että kaikki asiakirjat on tuhottu ja sukukartano on purettu uuden tien alta. Jonkinlaista ironiaa on siinä, että egoistifilosofin viimeisen sukulaisen mielestä keho on oikeastaan ainoa todellisuus.

Pettyneenä kertoja palaa Pariisiin. Oveltaan hän löytää kirjeen, jossa hänet kutsutaan tapaamiseen.

Hän tapaa vanhuksen, joka kertoo odottaneensa viisikymmentä vuotta, että joku etsisi tietoa Languenhaertista. Vanha mies on tuntenut Champolionin keuhkotautiparantolassa. Hänen kuvauksensa Languenhaertin kääntymyksestä on roskaa. Vanhus antaa kertojalle kopion Languenhaertin muistiinpanoista, jotka koskevat uskontoa. Niistä käy ilmi, että Languenhaert uskoi lopulta olevansa Jumala.

Luettuaan muistiinpanot kertoja uskoo löytäneensä Languenhaertin oman mielensä sisältä. Hän kirjoittaa loppuun Languenhaertin vaiheet. Siitä tulee uusi ketju Languenhaertin tarinaan, johon näyttää tulevan uusi lisäys aina viidenkymmenen vuoden välein. Se on donquijotemainen kertomus miehestä, joka uskoo olevansa Jumala. Kuvaus hullutuksesta tai mielen sairaudesta. Languenhaert kulkee auttamassa ja tekemässä "ihmeitä", jotka saavat hänet naurunalaiseksi. Filosofi suuttuu ja päättää kostaa. Hän kirjoittaa ilmoituksia, joita jättää ympäri kaupunkia: Seuraavana päivänä maailma on kääriytyvä ikuiseen pimeyteen. Hän aikoo hävittää ihmiskunnan ja koko maailman.

Ja sitten hän tekee sen. Hän sokaisee itsensä.

Romaani päättyy lääkärin kirjeeseen, joka kääntää kaiken edellä olevan vielä päälaelleen. Kertoja saa nimen ja diagnoosin.

Tässä esikoisromaanissaan Eric-Emmanuel Schmitt antaa jo viitteitä siitä, että hän haluaa yhdistää filosofisen ongelman jännittävään tai liikuttavaan juoneen. Tässä tapauksessa kertojaratkaisu vei kuitenkin painoarvoa juonelta, koska lukija joutuu koko ajan miettimään, onko kertoja luotettava tai edes järjissään. Kirjailija on halunnut ilmeisesti harrastaa postmodernia kikkailua. Mikäpäs siinä. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tuotantoaan.

Eric-Emmanuel Schmitt, La Secte des Égoïstes. Albin Michel 2005. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1994. Kansikuva: Isabelle Lutter. 125 s.

Longus: Daphnis and Chloe (Dafnis ja Khloe)

Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivistä on tullut perinne minun ja puolisoni kesänvietossa. Tapahtuma järjestetään joka vuosi viikko juhannuksen jälkeen. Kesä ei oikein lähde käyntiin, ennen kuin on päässyt koluamaan antikvariaattien myyntipisteitä ja kuuntelemaan esitelmiä, joissa kirjailijat tai muut kulttuuri-ihmiset kertovat kirjamieltymyksistään. Tältä kesältä mieleen jäivät etenkin Anna Kontulan ja Tommi Kinnusen esiintymiset. 

Usein mukanamme on ollut myös perheen nuorempaa sukupolvea. Tänä kesänä tapahtuman osallistujissa oli mielestäni muutenkin enemmän nuorta väkeä, mikä erityisesti lämmitti sydäntäni. Kiinnostus vanhoihin kirjoihin ei ole katoamassa meidän harmaiden panttereiden myötä. 

Tänä vuonna yhdistimme kirjapäiviin musiikkia ja kuvataidetta: Tyrvään Art Pappilan kivinavetassa oli nähtävänä taidemaalari Marc Chagallin litografiasarja, kuvitus kreikkalaisen Longoksen 200-luvulla kirjoittamaan pastoraaliromaaniin Dafnis ja Khloe. Lisää Chagallin töitä oli tarjolla vielä Sastamalan Funkkistalon galleriassa. Kivinavetassa näimme ja kuulimme myös V-P. Bäckmanin säveltämän ja Kati Juurikan ohjaaman Chagall-musikaalin. 

Libreton teokseen on kirjoittanut Terhi Ihalainen. Marcin roolin esitti Jaakko Karjula, Khloen ja Vavan kaksoisroolin Venla Ritanen ja Dafniksen ja Charlesin kaksoisroolin Joel Alalantela. Musikaalissa Marc Chagallin ja hänen toisen vaimonsa Vavan suhteen alkaminen sidotaan yhteen Dafniksen ja Khloen rakkaustarinan kanssa. En erityisemmin harrasta musiikkia, mutta chanson-henkiset melodiset kappaleet miellyttivät minua kovasti. Niukka lavastus käytti oivaltavasti hyväksi köysiä, jotka esiintyvät konkreettisesti Dafniksen ja Khloen tarinassa ja joilla on luonnollisesti myös vertauskuvallinen merkitys rakkauden sidoksessa.

Kuva: Riitta

Halusin tietysti lukea myös kirjan. Omasta kirjahyllystä löytyi Penguin Classics -sarjassa julkaistu Daphnis and Chloe. Luin siis sen, vaikka saatavana olisi myös Maarit Kaimion suomennos vuodelta 1990. Käytän tässä blogikirjoituksessa suomenkielisiä muotoja romaanin päähenkilöistä. Kirjailijan nimestä englannin kielessä käytetään muotoa Longus, suomessa yleisimmin muotoa Longos.

Kirja sopi mainiosti kesälukemiseksi – tai miksipä ei mihin vuodenaikaan tahansa. Goethe kehotti lukemaan tämän romaanin joka vuosi uudelleen. Paikoin melko rohkeasti käsitellyn rakkausaiheen lisäksi siinä on mukana paljon seikkailuelementtejä. Nuorten rakastavaisten tietämättömyyden kustannuksella pilaillaan, mutta heihin suhtaudutaan kuitenkin arvostavasti ja ymmärtäväisesti.

Tarina sijoittuu Lesboksen saarelle. Siellä paimenet parin vuoden välein löytävät ja ottavat kasvatettavikseen kaksi hylättyä lasta. Poikalapsen on maidollaan pitänyt hengissä kuttu, tytön selviytymisen on mahdollistanut uuhi. Niinpä pojasta kasvettuaan tulee vuohipaimen ja tytöstä lammaspaimen. Lapset ystävystyvät ja paimentavat yhdessä laumojaan.

Tarinan alkaessa Dafnis on 15-vuotias ja Khloe kaksi vuotta nuorempi. Teineissä alkaa herätä uusia, heille aiemmin tuntemattomia tuntemuksia. Varsinkin sen jälkeen kun on auttanut Dafniksen ylös ansakuopasta, johon tämä oli pudonnut, ja nähtyään Dafniksen pesevän pois kuopan mudan Khloe ensimmäistä kertaa havahtuu pojan kauneuteen. 

Hän ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, sillä hän oli vain nuori tyttö, joka oli kasvanut maalla eikä ollut koskaan edes kuullut kenenkään käyttävän sanaa 'rakkaus'. Mutta hänen sydämensä oli sairas, eikä hän hallinnut silmiään, ja hän puhui koko ajan Dafniksesta. Ruoka ei houkutellut häntä, hän ei saanut unta öisin, hän ei kiinnittänyt huomiota laumaansa. Yhtenä hetkenä hän nauroi, seuraavana itki. Hän asettui makuulle ja seuraavassa hetkessä ponkaisi taas ylös. Hän kalpeni ja heti perään hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Paarman puremat lehmät käyttäytyvät vähemmän kummallisesti kuin hän.

Lehmipaimen Dorkon puolestaan huomaa Khloen kauneuden ja juonittelee voittaakseen tytön kiintymyksen. Dorkon haastaa Dafniksen kauneuskilpailuun, jonka tuomarina toimii Khloe. Voittaja saisi Khloelta suudelman. Khloe ratkaisee kisan Dafniksen eduksi. Khloen suudelma herättää myös Dafniksen rakkauden. Hän on yhtä hämmentynyt uusista tuntemuksista kuin Khloekin.

Sisäisen myllerryksen lisäksi nuorten elämässä on myös ulkoisia seikkailuja. Khloe pelastuu viime hetkellä Dorkonin raiskausyrityksestä. Dafnis puolestaan joutuu merirosvojen kaappaamaksi. Dorkon saa surmansa merirosvojen käsissä, mutta ehtii viimeisillä voimillaan sovittaa aiemmat rikkeensä neuvomalla, miten Khloe voi pelastaa Dafniksen.

Vanha paimen Filetas kertoo nuorille, mitä rakkaus on. Hän selittää, että kaikki on rakkauden jumalan aikaansaannosta: hänen ansiostaan joet virtaavat ja tuulet puhaltavat. Hänen työtään ovat puut ja kukat. Hänen valtansa ulottuu tähtiin ja jopa muihin jumaliin. Rakkauteen ei ole lääkettä. Ainoan helpotuksen saa suutelemisesta, syleilyistä ja asettumisesta yhdessä makuulle ilman vaatteita. 

Seuraavina iltoina nuoret kokeilevat ensin suutelemista ja sitten syleilemistä, mutta kun näistä ei ole apua, he lopulta rohkaistuvat yrittämään kolmatta konstia. Tietämättä miten pitäisi tarkkaan ottaen menetellä ja hukattuaan suuren osan päivästä yhdessä loikomiseen he joutuvat eroamaan saamatta tyydytystä tautiinsa.

Nuorten parannuskeinon etsintään tulee tauko, sillä joukko kaupunkilaisnuorukaisia saapuu maalle metsästämään. Dafniksen vuohet syövät metsästäjien veneen kiinnityslieat. Tästä rangaistukseksi metsästäjät aikovat viedä Dafniksen vangikseen. Kyläläiset kuitenkin ajavat kaupunkilaispojat tiehensä, mistä seuraa kosto- ja ryöstöretki, jossa Khloe lampaineen ja osa Dafniksen vuohista joutuu ryöstösaaliiksi. Kaupunkivaltioiden yllä on sodan uhka, joka ratkeaa vasta, kun Pan-jumala puuttuu asioihin. Tarinassa on selvä tasa-arvoulottuvuus: se asettuu köyhän maaseutuväestön puolelle ylimielisiä rikkaita nuorukaisia vastaan. Unessa nymfit, joille Dafnis ja Khloe ovat uhranneet, lupaavat Dafnikselle, että myös Khloe vapautetaan Panin avulla. Näin myös tapahtuu.

Tarinan kaari ulottuu keväästä seuraavan vuoden syksyyn. Välissä on talvi, joka hieman yllättävästi on luminen ja sulkee ihmiset ja karjan sisään taloihin. Lumi estää Dafniksen ja Khloen säännöllisen yhteydenpidon. Dafnis kuitenkin käy useita kertoja tapaamassa Khloeta tämän ottovanhempien kotona. Kahdenkeskistä aikaa heillä on kuitenkin niukasti. Dafnis päättää tavoitella Khloeta puolisokseen.

Kevään tultua Dafnis ehdottaa, että heidän tulisi yrittää löytää lääke rakkauteen seuraamalla eläinten esimerkkiä. Vuohipukki ja naarasvuohi sekä jäärä ja uuhi ovat paljon rauhallisempia yhdyttyään. Kohtaus, jossa Dafnis ja Khloe yrittävät seurata eläinten esimerkkiä, on koominen. Juuri tämän kohtauksen ja sitä seuraavan tapahtumasarjan takia kirjaa on joskus syytetty jopa pornografiasta. Ilmeisesti pornokin on katsojan silmässä; minusta kuvaus on suloisen suora eikä siinä ole ilkeyttä eikä niljakkuutta. 

Eläinten mallin mukainen yhdyntä ei onnistu. Dafnis purskahtaa itkuun, koska lammaskin on häntä taitavampi lemmen taidoissa. Naapurin vaimo Lykainion näkee Dafniksen itkun ja päättää auttaa nuoria ja samalla hankkia tyydytystä itselleen. Hän johdattelee Dafniksen metsään ja kertoo saaneensa nymfeiltä unessa käskyn opettaa Dafnista rakastelemaan. Dafnis ilahtuu ikihyviksi. Pitemmittä puheitta Lykainion opastaa Dafniksen oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen luonto ohjaa oppilaan loppuun.

Ennen kuin eroaa Dafniksesta Lykainion varoittaa, että Khloelle ensimmäinen kerta olisi kivulias ja hän vuotaisi verta. Tästä kauhistuneena Dafnis, joka oli ryntäämässä Khloen luo esittelemään uutta taitoaan, päättää tyytyä edelleen vain suudelmiin ja hyväilyihin.

Khloelle ilmaantuu vielä muitakin tavoittelijoita, Dafnista varakkaampia, mutta nymfien avulla Dafnis löytää rahaa ja varmistaa näin etusijan kosijoiden joukossa. Maaseudun väki on käytännössä orjia, joten nuorten täytyy odottaa isännän lupaa avioliitolleen. Isäntä on tulossa seudulle syksyllä viininkorjuun aikaan.

Vielä yksi mutka matkaan syntyy, kun isännän mukana saapuu rikas ja väkivaltaiseksi tiedetty homoseksuaali, joka ihastuu Dafnikseen niin kovasti, että pyytää tätä isännältä omaksi palvelijakseen. Viime hetkellä Dafniksen mukana aikoinaan löytyneet esineet paljastavat hänet isännän kadonneeksi pojaksi. Hän on koko ajan paimentanut isänsä vuohia.

Myös Khloe löytää hieman myöhemmin omat, niin ikään varakkaat, vanhempansa. Hieman ihmetyttää, miten helposti ja pienten taloudellisten vastoinkäymisten takia varakkaat vanhemmat ovat olleet valmiit hylkäämään lapsensa erämaahan. Khloe esimerkiksi on ollut vanhempiensa ensimmäinen lapsi, mutta isän varat ovat menneet sotalaivojen varustamiseen ja näytelmien tuottamiseen. Nyt vanhemmat kuitenkin ovat onnellisia lastensa eloonjäämisestä. Dafnis ja Khloe saavat toisensa vanhempiensa siunauksen saattelemina.

Romaanissa viitataan usein luonnonhenkiin ja jumaliin. Paimenet uhraavat jumalille ja hakevat heiltä apua vastoinkäymisiinsä. Paimenten yhteiset tarinahetket kertovat myös taiteenlajien yhteisestä alkuperästä. Suullisesti kerrotun myytillisen kertomuksen jälkeen sama tarina esitetään tanssien ja pan-huilulla soittaen.

Longus, Daphnis and Chloe. Penguin Books 1989. Kreikan kielestä englanniksi kääntänyt ja esipuheella varustanut Paul Turner. Kansikuva: Georges Barbierin kuvitusta balettiin Daphnis et Chloé. 126 s.

William Morris: Huomispäivän uutisia

Englantilainen William Morris (1834–1896) oli todellinen monilahjakkuus: kuvataiteilija, käsityöläinen, arkkitehti, kirjailija, sosialistiluennoitsija. Hän kuului keskiajasta innoituksensa hakevan prerafaeliittien taidesuuntauksen kantaviin voimiin ja arts and crafts -liikkeen perustajiin. Arts and crafts -liikkeellä oli suuri vaikutus eurooppalaiseen Art Nouveau -tyylisuuntaan. Suomessa liike vaikutti kansallisromanttiseen taiteeseen ja käsityöhön sekä arkkitehtuurin ja muotoilun jugendtyyliin. Nykyisin Morris tunnettaneen parhaiten kukka- ja lintuaiheisista tapeteistaan. 

Lontoossa sijaitsevan William Morris Galleryn tälle kesälle sattuneet korjaustyöt olivat onnenpotku suomalaisille Morrisin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden taiteilijoiden ja käsityöläisten ihailijoille. Koko joukko alkuperäisiä kuvakudoksia, lasimaalauksia ja muita taideteoksia saatiin näytteille Helsinkiin Didrichsenin taidemuseoon. Tämän blogitekstin kuvat ovat peräisin kyseisestä näyttelystä. Näyttely päättyy 30.8.

Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä on esillä myös William Morrisin kirjoittama ja itse kuvittama romaani News from Nowhere. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1890. Vuonna 2008 se ilmestyi Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Huomispäivän uutisia.

Kyseessä on utopiaromaani, aikamatka, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen 2000-luvun alkuun, siis reilut sata vuotta romaanin kirjoitusajasta tulevaisuuteen. Romaanin kertojaratkaisussa on hieman kirjoitusajalle tyypillistä kikkailua (vertauskohtana vaikkapa Robert Louis Stevensonin kertojat): kirjan päähenkilö on kertonut tarinan ystävälleen, joka nyt kertoo sen eteenpäin alkuluvun minäkertojalle. Sekä tämä ystävä että alkuluvun minäkertoja häviävät saman tien näkyvistä, ja suurimman osan kirjasta kertoo sen päähenkilö, William Guest, minämuodossa.

Esipuheessaan Ville-Juhani Sutinen kiinnittää huomionsa siihen, että William Guest on juuri samanikäinen – 56-vuotias – kuin William Morris oli romaanin julkaistessaan. Kun Guestin ajatukset myötäilevät tarkasti sitä, mitä tiedämme William Morrisin aatteista, ja kun romaanin mittaan vieraillaan Morrisille hyvin tutuilla seuduilla, William Guest on helppo nähdä Morrisin tulevaisuuteen projisioimaksi alter egoksi.

Eräänä aamuna pian herättyään William Guest huomaa siirtyneensä selittämättömällä tavalla tulevaisuuteen, 2000-luvun Lontooseen. Varovaisesti hän alkaa tutustua ympäristöönsä ja ihmisiin. Vanhanaikaisen asunsa ja kummalliset kysymyksensä hän selittää sillä, että on muka juuri saapunut Englantiin vietettyään pitkän aikaa ulkomailla. Utopiaromaanille tyypilliseen tapaan teoksessa ei ole sanottavaa juonta. Se perustuu havaintoihin muuttuneesta maailmasta.

Aivan ensimmäiseksi Guest tutustuu Dickiin, joka toimii soutajana Thames-joella. Dick – kuten lähes kaikki tulevaisuuden ihmiset – on omaksunut myös vaativan käsityötaidon. Dickin kohdalla kyse on pientaesepän taidoista. Fyysisen kunnon ylläpitämiseksi Dick osallistuu silloin tällöin myös raskaisiin tienrakennustöihin. Tulevaisuuden utopiassa raskaimmat välttämättömät työt pyritään jakamaan. Kenenkään ei odoteta raatavan jatkuvasti ilman iloa ja tyydytystä.

Lontoo on muuttunut pientalojen täyttämäksi puutarhakaupungiksi. Ihmiset ovat kauniita, onnellisia ja nuorekkaita, koska saavat toteuttaa itseään tyydytystä tuovassa työssä. William Guest arvioidaan jatkuvasti ikäistään vanhemmaksi. Guest pohtii, onko ihmisten viehättävyys jonkinlaisen luonnollisen rodunjalostuksen tulosta vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ja hymyilevä ihminen näyttää kauniilta.

Tulevaisuuden vaatetuksessa kauneus yhdistyy käytännöllisyyteen. Vaatteiden mallit ja värit tuovat mieleen keskiajan. Ne olivat "sekä kauniita että järkeviä ja verhosivat vartalon muodon ilman sen kätkemistä tai korostamista".

William Morris: Minstrel with cymbals, lasimaalaus

Rakennuksissa kauneus näyttäisi joskus ohittavan käytännöllisyyden. Siitä lienee kyse esimerkiksi silloin kun muuan silta – "kammottava teräksinen epäsikiö" – oli korvattu tammipuisella. Punatiili on suosituin rakennusmateriaali. 

William Morris oli mieltynyt punatiileen arkkitehdin työssään. Esimerkiksi hänen yhdessä arkkitehti William Webbin kanssa suunnittelemansa koti Bexleyheathissa sai rakennusmateriaalinsa mukaan nimen Red House.

Red House. Mustavalkoinen piirros punatiilisestä rakennuksesta tuo hyvin esiin yhteyden esimerkiksi Gallén-Kallelan Tarvaspäähän.

Romaanin aikana vieraillaan selvästi myös Red Housessa, vaikka sitä ei suoraan nimeltä mainitakaan. Didrichsenin taidemuseossa on nähtävissä taloa esittelevä elokuva. Silmiinpistävää on symmetriasta luopuminen. Lähes kaikki talon ikkunat ovat erikokoisia ja -muotoisia; huonetilojen käyttötarkoitus määräsi ikkunoiden ulkoasun. Tämän talon nähtyään alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten jokseenkin tylsä ja kaavamainen symmetria hallitsee suurinta osaa arkkitehtuurista. On sykäyttävä herätys huomata, että harmonia ei edellytä symmetriaa. 

Suurimpia yllätyksiä ja vaikeimmin sulatettavissa William Guestille on se, että raha on poistunut käytöstä yksityisomistuksen myötä. Tulevaisuuden utopiassa aate "jokaiselle tapeensa mukaan ja jokaiselta kykynsä mukaan" on toteutunut lähes täydellisesti. Yksityisomistuksen poistumisen todetaan parantaneen myös naisten asemaa, kun he eivät enää ole aviomiestensä, isiensä tai veljiensä omaisuutta. Tehtävien jakautuminen tulevaisuuden yhteiskunnassa on melko perinteinen, mutta sen todetaan johtuvan taipumuksista ja mieltymyksistä, ei pakosta. 

Koulut ovat kadonneet. Lukemaan opitaan vanhempien mallin mukaan. Oma kiinnostus ohjaa sen jälkeen lukuharrastusta. Kaikille ei yritetä opettaa kaikkea. Mahdollisimman monipuolinen ihminen on kuitenkin kasvatuksen ihanteena. Lapset ja nuoret viettävät paljon aikaa luonnossa. Kesät he käytännöllisesti katsoen asuvat metsissä. Leirielämä opettaa heille monia käytännöllisiä taitoja.

Dick kuljettaa Guestin halki Lontoon hevosvaunuilla. Liikenteen hevosvetoisuus tuntuu hieman huvittavalta, mutta myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on valinta. Muitakin voimanlähteitä olisi tarjolla. Kun teoksessa myöhemmin kuvaillaan Thames-joen proomuliikennettä, todetaan, että proomut liikkuvat konevoimalla, joka ei perustu höyryyn. Guest ei ryhdy selvittämään toimintaperiaatetta enempää, koska arvelee, ettei kuitenkaan ymmärtäisi sitä. Näin fiksulla väistöliikkeellä kirjailija selviää itse rakentamastaan teknologisesta ansasta.

Hevosajelun aikana nähdään monien Lontoon tuttujen maamerkkien muutos. Kaikille Lontoon-kävijöille tämä osuus on varmasti hauskaa luettavaa. Parlamenttitalo esimerkiksi toimii lantavarastona – ei kovinkaan hienovarainen viite siihen, että rakennuksessa nyt säilytetään konkreettisesti sitä, mitä siellä ennen vain puhuttiin.

Dick tutustuttaa Guestin isoisoisäänsä Hammondiin, joka asuu British Museumissa, jossa on myös toiminut kirjastonhoitajana. Yli satavuotias Hammond on edelleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Myöhemmin käy ilmi, että Guest (tai William Morris) on todennäköisesti vanhan Hammondin isoisä. British Museumissa Dick tapaa myös entisen vaimonsa Claran. Heillä on kaksi yhteistä lasta. Ero on tullut toisen miehen tähden. Nyt Clara ja Dick olisivat valmiit palaamaan jälleen yhteen. 

Sillä aikaa kun Clara ja Dick selvittelevät asioitaan, Hammond kertoo Guestille yhteiskunnan rakenteista tai oikeastaan niiden puuttumisesta. On tapahtunut jokseenkin veretön vallankumous, vaikka kaikista väkivaltaisuuksista ei olekaan vältytty. Yhteiskunta rakentuu nyt anarkismin periaatteille: ei hallintoa, ei poliisia, ei rangaistusjärjestelmää. Useimmat rikokset ovat kadonneet yksityisomistuksen myötä. Jonkin verran väkivaltarikoksia tehdään pikaistuksissa, mutta rangaistusten sijaan tähdätään katumukseen ja anteeksiantoon.

Myös kolonialismista ja toisten kansojen riistämisestä on päästy eroon. Ilmeisesti on tapahtunut jonkinlainen maailmanvallankumous.

Hammond palaa vielä myös työntekoon. Työ on iloa, jokainen saa tehdä sitä, mihin hänellä on parhaat taipumukset. Hammond tuntee historian: hän päivittelee halpatuotantoa, menneisyyden “karmeaa välttämättömyyttä”, sitä että valmistettiin tuotteita, joita kukaan ei oikeastaan tarvinnut tai edes halunnut. 

"Laatu!" huudahti vanhus kärttyisästi, sillä hän oli tulistunut jouduttuaan keskeytetyksi tarinansa kertomisessa, "kuinka ihmeessä he olisivat kiinnittäneet huomionsa sellaisiin sivuseikkoihin kuin myymiensä tuotteiden laatuun? Parhaat niistä olivat alhaista keskitasoa, huonoimmat selvästikin toivotun lopputuloksen keinotekoisia korvikkeita. Kukaan ei olisi sietänyt niitä, jos olisivat vain voineet saada muuta. Oli tuon ajan tyypillinen kieroutuma, että tuotteet tehtiin myytäväksi, ei käytettäväksi.

Guest lyöttäytyy myös mukaan Dickin ja Claran retkelle Thamesin yläjuoksulle. Dick ja Clara ovat menossa avuksi heinänkorjuuseen. Matkalla tutustutaan uusiin ihmisiin, muun muassa kärttyisään vanhukseen, jonka mielestä yhteiskunta ei ole muuttunut parempaan suuntaan. Tällaisia ihmisiä nimitetään "nurisijoiksi". Dick toteaa, että joskus muinoin heitä oli vaivaksi asti. Kuvaavaa on, että "nurisija" aivan aluksi moittii säätilan. Kaikkia ei voi aina miellyttää, joitakuita ei koskaan. 

Nurisijan lapsenlapsi, viehättävä Ellen, johon Guest taitaa vähän ihastua, vaikuttaa aavistavan, että Guest on tullut menneisyydestä.

Kesken kirkossa järjestettävän heinänkorjuujoukon juhla-aterian Guest katoaa näkyvistä. Pian hän herää kotonaan Hammersmithissa. Oliko hänen matkansa tulevaisuuteen vain uni tai ennenäky?

Tällaisen utopian anti ei ole siinä, että se esittelisi toteuttamiskelpoisen mallin. Se kuitenkin rohkaisee kyseenalaistamaan totuuksia, joita pidämme lähes luonnonlakeina. Maailma voisi toimia myös toisin ja sen täytyykin, jos ihminen haluaa säilyttää paikkansa universumissa. 

Minua viehätti esimerkiksi Morrisin ajatus siitä, että ihmiskunta voi olla käyttämättä sen ulottuvilla olevaa teknologiaa ja tietoisesti luopua jo käytössä olevasta. Väistämättä mieleen tuli tekoäly. Onko todella niin, että koska se on kehitetty, sitä on käytettävä ihan kaikkeen? Voiko päätöksiä tehdä myös muun kuin taloudellisen hyödyn vuoksi?

Romaanin liitteenä on William Morrisin napakka esittely sosialismista, essee nimeltä Mitä sosialistit haluavat?

Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on aina kelpo suomennoksen merkki. Sutinen on myös varustanut romaanin valaisevilla taustaviitteillä. Esipuhe ei sen sijaan varmaankaan herätä Sutisessa ylpeyttä. Siinä oli kyllä paljon hyödyllistä tietoa, mutta kieliasun lopputarkistus oli jäänyt tekemättä: osa lauseista vaikutti sanatarkalta käännökseltä jostain englanninkielisestä alkutekstistä.

William Morris, Huomispäivän uutisia. Savukeidas 2008. Englanninkielisestä alkuteoksesta News from Nowhere (1890) suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Kansi: Pekka Saari. 356 s.