maanantai 17. tammikuuta 2022

Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Joyce Carol Oates kirjoitti Twitterissä tänään suurin piirtein näin (oma käännökseni): Uskon vakavasti, että ainoastaan fiktion, elokuvien, taiteen kautta ne ihmiset, jotka haluavat kohdata "rakenteellisen rasismin" ennen ja nyt, saavat laajemman (valkoisen) yleisön ymmärtämään. Teoriat, aatteet, kolumnit, esseet eivät herätä tunnereaktioita, jotka vaaditaan myötätunnon heräämiseen hyväksikäytettyjä kohtaan.

Vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissaan Night. Sleep. Death. The Stars. Oates toimii juuri tämän esittämänsä ajatuksen mukaisesti. Romaanissa hyväosainen amerikkalaisperhe joutuu kohtaamaan pikkukaupungin piilevän rasismin ja poliisiväkivallan karmealla tavalla.

Kotimatkallaan kirjastolautakunnan kokouksesta 67-vuotias John Earle "Whitey" McClaren, kirjapainoyhtiön toimitusjohtaja ja kotikaupunkinsa entinen pormestari, näkee poliisien pahoinpitelevän tummaihoista miestä tien reunassa. Whitey, joka on tuntenut ylpeyttä hyvistä suhteistaan kaupungin poliisivoimiin, pysäyttää autonsa ja puuttuu tilanteeseen. Tästä on seurauksena se, että poliisien väkivalta kohdistuu häneen itseensä silmittömällä tavalla. Hänet kaadetaan maahan ja vaikka hän ei vastustele, häntä ammutaan useita kertoja tainnutusaseella. Tässä käsittelyssä Whitey saa aivoinfarktin. Säikähtäneet poliisit hälyttävät paikalle ambulanssin mutta poistuvat itse paikalta ennen sen saapumista.

Whiteyn toipuminen sairaalassa sujuu aluksi hyvin, vaikka puhekykyään hän ei saa takaisin eikä voi itse kertoa, mitä hänelle on tapahtunut. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen, juuri kun hänet ollaan siirtämässä kuntoutuslaitokseen, Whitey sairastuu keuhkokuumeeseen ja kuolee.

Whiteyn leski ja hänen viisi aikuista lastaan saavat vähitellen tietää, mitä Whiteylle tien laidalla tapahtui. Poliisien alkuperäisen hyökkäyksen kohde, intialaista syntyperää oleva lääkäri Azim Murthy, ottaa yhteyttä Whiteyn perheeseen, koska uskoo Whiteyn pelastaneen hänen henkensä. 

Perhe nostaa oikeusjutun pahoinpitelyyn syyllistyneitä poliiseja vastaan, mutta rikossyyte kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun seurauksia pelkäävä Azim Murthy peruu todistajanlausuntonsa. Siviilikanne poliisilaitosta kohtaan etenee tuskastuttavan hitaasti. Se pulpahtaa esiin aina silloin tällöin romaanin kuluessa, mutta juonen keskipisteeksi se ei nouse missään vaiheessa. Epäilemättä romaani antaa hyvin todenmukaisen kuvan siitä, kuinka tämäntyyppiset oikeudenkäynnit vesittyvät ja väljähtyvät tilanteessa, jossa silminnäkijöitä ei ole tai jossa poliisi voi pelolla ohjailla todistajien käytöstä. Romaanin lopulla poliisilaitos viimein myöntää osavastuunsa Whiteyn kuolemaan ja on valmis korvauksiin. Veronmaksajat siis maksavat. Pahoinpitelyyn syyllistyneet poliisit selviävät ilman rangaistuksia ja saavat pitää virkansa.

Romaani ei taustalla aistittavasta rasismin vastaisesta agendastaan huolimatta ole liikkeellä vain yhden asian puolesta. Se on ennen kaikkea kuvaus ylemmän keskiluokan amerikkalaisesta perheestä 2010-luvulla. Aiheen ja käsittelytavan perusteella romaanin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Jonathan Franzenin tuotannosta.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta tärkeimmäksi kohoaa Whiteyn leski, Jessalyn. Lesken tie itsetuhoisesta toivottomuudesta kohti uutta elämää ja uutta rakkautta on kuvattu niin sisäistetyllä tavalla, että voi hyvin ajatella Joyce Carol Oatesin kirjoittavan omasta kokemuksestaan nyt jo kaksinkertaisena leskenä. Romaani on omistettu Oatesin toisen aviomiehen, Charlie Grossin, muistolle.

Whitey on monessa suhteessa ollut erinomainen aviomies. Hän on taannut perheelleen korkean elintason ja arvostetun aseman yhteisössä. Kestää kauan ennen kuin Jessalyn pystyy edes itselleen myöntämään, että erinomaisuudellaan Whitey oli vienyt hapen ympäriltään. 

She had married the man who'd loved her. She had rejoiced in the man's love, she had allowed herself to be adored as a woman who was someone other than herself, and this woman she had become, to please the man who loved her. What was wrong with that? What was the mistake in that? Otherwise, the children would not exist.

Missään vaiheessa Jessalyn ei kuitenkaan täysin pääse irti Whiteysta, eikä haluakaan. Kuolemansakin jälkeen Whitey kulkee hänen matkassaan eräänlaisena sisäisenä äänenä ja neuvonantajana. 

Se, että Jessalynin uusi rakkaus on latinalaisamerikkalaista syntyperää, nostaa jälleen esiin keskiluokan piilevän rasismin: "hispano" on sille kasvoton ja nimetön puutarhuri tai muu työläinen, automaattisesti epäluotettava ja rahanhimoinen. Jessalynin lapsista varsinkin kolmella vanhimmalla on suuria vaikeuksia hyväksyä Hugo Martinezin ilmaantumista heidän äitinsä elämään. 

Jokainen Jessalynin ja Whiteyn nyt jo aikuisista lapsista saa runsaasti tilaa romaanissa. Isossa perheessä on sisäisiä jännitteitä ja mielenkiintoisia jakolinjoja. Perheen lasten kautta saamme kiinnostavan näköalan amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kovin kaukana se ei ole suomalaisesta todellisuudesta. Ehkä kuitenkaan meillä ei ihmisten arvo määräydy yhtä voimakkaasti heidän varallisuudestaan. Rasismi ei niin ikään meillä ole ihan yhtä syvällä rakenteissa. Voi tietenkin olla, että minä suljen silmäni todellisuudelta. Haluaisin myös uskoa, että suomalainen perhe kestää rosoja paremmin kuin amerikkalainen. Meillä ei ole aivan yhtä voimakasta ongelmien piilottamisen perinnettä. 

Vanhin lapsista, hieman alle 40-vuotias Thom, on ollut komea, urheilullinen ihannepoika, josta Whitey-isä on kasvattanut imperiuminsa perijää. Thom on yrittänyt olla häneen kohdistuvien odotusten arvoinen. Vain joinain heikkoina hetkinään hän on äidilleen tunnustanut riittämättömyyden tunteensa. Thomissa on paljon purkautumaisillaan olevaa agressiota: hän muun muassa haaveilee murhaavansa isänsä kuolemaan syyllistyneet poliisit. Thomin päällisin puolin onnellisen avioliiton hajoaminen on yksi romaanin sivujuonista.

Lapsista toinen, Beverly, on hieman kliseinen viiniä lipittelevä ja masennuspillereitä napsiva kotirouva. Nuoruuden koulutanssiaisten kuningattaren on vaikea hyväksyä elämäänsä, jossa hän on jäänyt ilman korkeampaa koulutusta ja työuraa. Perhe, jonka vuoksi hän tuntee uhranneensa omat tavoitteensa, ei pidä häntä arvossa: lapset ovat töykeitä ja aviomies tapailee nuorempia naisia. Beverly aloittaa avioeron valmistelut, mutta sen toteutuminen jää romaanissa avoimeksi.

Kolmas lapsista, 35-vuotias Lorene, on urallaan menestynyt lukion rehtori. Hän uskoo olleensa isänsä suosikki, jonka isä pyysi aina kanssaan katsomaan videolta suosikkielokuvaansa Panssarikenraali Pattonia. Lorenen mielessä elokuvan panssarikenraalin loukkaavat ja kärttyiset lauseet ovat muuttuneet isän antamiksi ohjeiksi. Kunnianhimoisessa yrityksessään nostaa koulunsa sijoitusta kouluvertailussa hän on kadottanut opettajan kutsumuksensa, inhimillisyytensä ja melkein järkensäkin. Amerikkalaiselle naiselle hiukset näyttävät olevan hänen kruununsa. Lorenen henkinen mureneminen ilmenee ensimmäisenä siten, että hän alkaa kiskoa hiuksiaan irti tuppoina.

Lorene on luonut kouluun opettajien suosikkijärjestelmän, jota hän pitää yllä uhkailulla ja irtisanomisilla. Oppilaisiin hän suhtautuu vihollisina. Hän jopa tietoisesti tuhoaa häntä panetelleiden oppilaiden jatkomahdollisuudet hyviin yliopistoihin. Romaanin lopulla Lorenen paraneminen alkaa terapeutin avulla. Hän oppii, että ihmisen ei tarvitse olla hyvä tehdäkseen hyviä tekoja. 

Neljäs lapsista, 31-vuotias Virgil, on ollut perheen musta lammas. Hän on hylännyt keskiluokkaisen elämän ja asuu taiteilijakommuunissa. Isän kuoleman jälkeen Virgilin taide kokee muodonmuutoksen: hän luopuu hyvin kauppansa tehneen koristetaiteen luomisesta ja siirtyy kohti suurempia, kantaaottavia veistoksia. Myös Virgilin seksuaalinen identiteetti kokee romaanissa murroksen, kun hän yllätyksekseen huomaa rakastuneensa miespuoliseen nigerialaissyntyiseen taiteilijatoveriinsa. Isän kuolema on kaikille lapsille suuri järkytys, mutta siihen sopeutuminen auttaa heitä jokaista kohti selkeämpää käsitystä itsestään.

Nuorin tytär, 29-vuotias Sofia, ei enää isänsä kuoleman jälkeen pysty palaamaan aikaisempaan työhönsä tutkimuslaboratorioon, jossa hänen tehtävänään on ollut koe-eläinten lopettaminen myrkkypistoksilla. Sofia aloittaa myös suhteen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tutkijan kanssa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oidipaalinen kouristus. Romaanin lopulla Sofia pistää uuden suhteen katkolle ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä.

Joyce Carol Oatesilla on taito mennä henkilöidensä nahkoihin. Henkilöt ovat täysin uskottavia. Lukija löytää heistä pian omat suosikkinsa tai samastumiskohteensa. Pidän siitä, että voin suhtautua romaanihenkilöihin kuin ystäviin: tiedän heistä tarpeeksi, jotta voin ymmärtää heidän tekojaan ja ajatuksiaan silloinkin, kun en hyväksy niitä. Jokainen päähenkilö pääsee vuorollaan ja useaan otteeseen esittämään oman näkökulmansa. Hugo Martinez on tässä suhteessa poikkeus: romaanin jännitteen säilymisen kannalta on olennaista, että hänen ajatuksiinsa emme pääse sisälle. Näin jokainen romaanin henkilö – kuten lukijakin – joutuu muodostamaan käsityksensä Martinezin motiiveista omien ennakkoluulojensa pohjalta. 

Romaanin nimi tulee Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, joka on romaanin mottona ja jonka Hugo Martinez lausuu romaanin loppupuolella Beverlyn järjestämällä kiitospäivän aterialla:

This is thy hour, O Soul, thy free flight into wordless,

Away from books, away from art, the day erased, the lesson done,

Thee fully forth emerging, silent, gazing, pondering the themes thou lovest best.

Night, sleep, death and the stars.

Useimmat runon kuulijat ovat haltioissaan. Beverly kuitenkin pahoittaa mielensä siitä, että iloinen juhla pilataan sellaisilla sopimattomilla sanoilla kuin , kuolema ja tähdet.

Joyce Carol Oates, Night. Sleep. Death. The Stars. 4th Estate 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2020. 787 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti.

tiistai 11. tammikuuta 2022

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Jari Tervon uusin romaani löytyi joululahjapaketista. Lahja oli mieluinen, sillä Tervon romaanit ovat kuin Disneyn pitkät piirretyt: taitavasti tehtyjä ja viihdyttäviä. Ne yhdistelevät hauskaa, vakavaa ja jännittävää siten, että katsojan tai lukijan mielenkiinto pysyy varmasti vireillä loppuun asti. Ansaitsemaansa arvostusta ne eivät ikävä kyllä aina saa.

Miten kirjoittaa kieltä, jota ei ole.

Kansalle, joka ei osaa lukea.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa kertoo Mikael Agricolan elämästä ja kuolemasta. Romaani jakautuu neljään kirjaan, joista jokainen keskittyy yhteen tärkeään vaiheeseen suomen kirjakielen isän elämässä. Takaumien kautta esitetään myös Agricolan toimet näiden avainkohtien välillä. Kerronnan näkökulma on useimmiten Agricolan tai hänen ystävänsä Petrus Paljaspään. Martti Lutherille kirjoitetuissa "tunnustuksissa" sekä Birgitta-puolisolle kirjoitetuissa kirjeissä Mikael Agricola kertoo elämästään minämuodossa. Romaani perustuu tositapahtumiin niiltä osin, kuin ne ylipäätään ovat tiedossa, mutta muuten siinä otetaan täydet kaunokirjallisuuden vapaudet. Romaanin Agricolalla on kaksi suurta salaisuutta, joista virallinen historiankirjoitus ei puhu mitään. Molemmat estäisivät pappina toimimisen, jos ne tulisivat julki.

Ensimmäinen salaisuuksista on epilepsia, kaatumatauti. Sitä yritetään romaanissa parantaa välillä hengenvaarallisin keinoin, toisinaan pelkästään tehottomin. Toinen salaisuus on aatteellinen: Agricola uskoo, että Jumala on nainen. Tai nainen on Jumala. Blogikirjoituksessani Tervon edellisestä Aamen-romaanista väitin, että Tervon maailmassa ainoa positiivinen jumaluus on Eros. Taisin olla väärässä. Ehkä se onkin Venus. Tai ehkä ei sittenkään, kannattaa kysyä siltä joka tietää. Viimeisinä sanoinaan miehelleen Agricolan Birgitta-vaimo sanoo: Olen ihminen.

Kirjan Mikael-poika kerää meheviä ilmauksia ja Malin-piian kipakoita haukkumasanoja jo lapsesta pitäen. Hän kirjoittaa ne hiilellä laudankappaleille ja säilöö vintille talteen. Sama verevän kielen arvostus leimaa koko romaania. Etenkin Martti Luther, Kustaa Vaasa ja Venäjän tsaari Iivana ammentavat estoitta sanaisista arkuistaan. Kielen kautta lukijalle avautuu mainio luonnekuva Martti Lutherista, ylevää ja alhaista yhdistelevästä hengellisestä johtajasta, sontasäkistä ja pyhimyksestä, joka pohjimmiltaan janoaa marttyyriutta. Kustaa Vaasa ja Iivana muistuttavat toisiaan rajattoman vallan pönkittämässä ylimielisyydessään. Iivana on lisäksi sadisti, minkä Agricola tässä romaanissa kouriintuntuvasti saa kokea.

Romaanin viimeisen jakson rauhanneuvottelut Moskovassa ovat erityisen dramaattiset ja jännittävät. Tämän jakson mielenkiintoisimpana henkilönä pidin kuninkaallista kirjuria Olavi Larsinpoikaa, joka  tosiasiallisesti johtaa Ruotsin valtuuskuntaa. Larsinpojassa romaani luo kuvan järki-ihmisestä, reaalipoliitikosta,  realistista ilman harhakuvitelmia. Hänellä olisi myös ratkaisu siihen, miten voitaisiin tieteellisesti selvittää, talvehtiiko pääsky, Agricolan sielunlintu, todella järven pohjassa, kuten ajan luonnonoppi väitti.

Romaanin kieli on mukavalla tavalla nykyaikaista ja samalla vanhahtavan oloista, kuten 1500-luvulle sijoittuvalle kirjalle sopiikin. Aluksi hieman oudostuttanut tuo- ja nuo-pronominien käyttö persoonapronomineina alkoi pian tuntua luontevalta. Useissa kohdissa hän-pronomini olisi vaikuttanut suorastaan teennäiseltä. Millä korvaisit nuo-sanan seuraavassa esimerkissä? He viittaisi Agricolaan ja Larsinpoikaan. Rakennusmiehet olisi pitkä ja toisteinen.

Agricola ja Larsinpoika kävelivät portaissa ja alakerran hallissa läpi rakennusmiesten parven. Nuo kantoivat lastoja ja laastiastioita, kirveitä, vuolurautoja, huterilla pukeilla tiiliä ja heinillä vuoratuissa laatikoissa kirkkaita kaakeleita.

Agricolan kautta Jari Tervo esittelee myös oman kirjallisen tyylioppinsa. Kirjanpainaja Amund Lauritsanpoika opettaa Agricolalle:

Ei hyövännyt tuhlata rahaa itsestäänselviin sanoihin, turhiin kirjakkeisiin: vettä oli turha luonnehtia märäksi, aurinkoa kuumaksi tai tyttöä nuoreksi.

Tervo kirjoittaa kuin stand up -koomikko: jokaisen luvun – melkeinpä jokaisen kappaleen – päättää punchline, huipentuma. Kerronnassa on koominen vire, joka tekee siedettäviksi tapahtumat, jotka muuten tuntuisivat liian julmilta. Jostain syystä tällaista koomista etäännyttämistä ei tunnuta arvostavan. Synkkä ja ahdistava löytää varmemmin tiensä erilaisten kirjallisuuspalkintoraatien sydämeen. Hauska on pinnallista, ahdistava on syvällistä. Näinkö helppoa on taiteen arvottaminen?

Vain kirjoitukseen voi ajatuksen kätkeä. Kun lukija löytää kätkön, hänestä tuntuu siltä kuin keksisi sen itse.

Jari Tervolla on jännittävä tapa sirotella tekstiinsä vihjeitä, jotka avautuvat lukijalle vasta kymmenien tai satojen sivujen päästä. Tekstissä on salalokeroita, joiden avaimet on huolellisesti piilotettu. Kirjailija arvostaa lukijaansa luottamalla tämän kykyihin. Lukijalle jää löytämisen ilo.

Onko romaanissa sitten jotain huonoa? No, makuasioitahan nämä ovat. Mielestäni viimeisen kappaleen dramaattinen yllätys ei tee romaanista parempaa. On kuin Tervo olisi halunnut kirjoittaa loppuun vielä yhden huipentuman, vääntää tiukalle vielä viimeisen ruuvin, jotta rakennelma tulisi valmiiksi. Ongelma on siinä, että liian tiukalle väännetty ruuvi halkaisee puun. Romaanissa pääsee voitolle Vaiva-Sturen tulkinta kristinuskosta: sen mukaan uskon ytimessä on pojanmurha. Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan romaanin Agricolan käsitys, eikä se muutenkaan ole sopiva lopetus tälle ystävyyden, hellyyden ja rakkauden ylistyslaululle.

Yhden vaivaisen minua vaivanneen kohdan annan kuitenkin ilomielin anteeksi jo pelkästään tämän Melanchtonin suuhun laitetun ajatuksen takia:

Jumala keksi ajan turvatakseen ihmisille tilaisuuden lukea ja kirjoittaa, kohottaa päänsä eläinten yläpuolelle. Kun kuolinvuoteellaan kääntää kylkeään ja katsoo taakseen, katuu vain päiviä, jolloin ei tehnyt kumpaakaan.

Tai tämän romaanin Agricolan mietteen takia:

Tätä tahdoin: suomenkieliset voisivat puhua ja kirjoittaa niistä asioista, joista kaikki sivistyskansat keskustelevat. Kuvata ihmistä. Kuvata maailmaa. Kuvata mitä sijaitsee sisällämme ja mitä ulkopuolella. Miksi me täällä vaellamme? Mistä me iloitsemme? Miksi lyömme toisiimme haavoja? Että tajuaisimme, että emme olisi ainutkertaisia. Toiset ajattelevat ja tuntevat niin kuin me. Emme olisi yksin.


Jari Tervo, Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. Kansi: Tuuli Juusela. 456 s.

------------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (esim. kohtiin 1, 2, 5, 7, 9, 14, 16, 26, 29, 30, 31, 32, 35 ja 37).

perjantai 31. joulukuuta 2021

Timo Parvela: Maukan ja Väykän matkakirja

Saimme joulun välipäiviksi kaksi yökylävierasta. Melkein nelivuotias toi mukanaan iltasaduksi Maukan ja Väykän matkakirjan. Ilahduin siitä kovasti, sillä tätä Maukka ja Väykkä -kirjaa en ollut aiemmin lukenut. Niinhän tässä sitten kävi, että kun kuuntelijan pää kolmen luvun jälkeen painui tyynyyn ensimmäisenä iltana, jatkoin kirjan loppuun omaksi ilokseni.

Maukka-kissan ja Väykkä-koiran luonteet ovat niin erilaiset, että niiden törmäyttämisestä riittää aina uutta iloa. Kyseessä on kirjallisuudessa menestyksekkäästi hyödynnetty ristiriita taivaanrannanmaalarin ja jalat tiukasti maassa pitävän tyypin välillä.

Maukka on aina haaveillut lähdöstä etelään muuttolintujen mukana. Tällä kertaa matka toteutuu. Pienellä vilpillä hän saa Väykän mukaansa. Arvata saattaa, että Väykkä huolestuu kotiasioiden sujumisesta, kun taas Maukka heti alkuun huolettomasti tuhlaa koko matkakassan uuteen kameraan. Molemmat toivovat, että toinen vähän muuttuisi matkan aikana.

Maukan matkapäiväkirja:

Minä haluan olla ilmapallonkevyt. Leijua ja liitää paikasta toiseen. Nähdä ja kokea. Tuottaa iloa ja olla iloinen. Minä en halua juurtua minnekään.

Onneksi Väykän avulias luonne auttaa toimeentulo-ongelmissa. Etelämaalaiset palkitsevat Väykän avun antamalla kaverusten käyttöön ensin punaisen Vespan ja myöhemmin vielä autonkin.

Vespa jo kertookin, että matka suuntautuu Italiaan. Väykän mielestä maassa on monenlaista vikaa: Pisan torni on vinossa, Colosseum on rikki ja David-patsaalta puuttuu vaatteet – siltä näkyy ihan kaikki. Näissä kohdissa kuvittaja Virpi Talvitien kuvat tuovat mainion lisän kerrontaan. Koko sivun kuvissa nähdään Pisan torni, Colosseum ja David semmoisina kuin ne Väykän unelmissa esiintyvät hänen vähän korjattuaan niitä.

Italian hedelmällinen maaperä herättää Väykässä haaveen eksoottisten lajikkeiden viljelystä. Hän alkaa olla valmis jäämään Italiaan pitemmäksikin aikaa. Italialaisten tymäkkää mehuakin Väykkä innostuu maistamaan niin paljon, että melkein joutuu naimisiin kummisetämäisen Don Karjuonen tyttären kanssa.

Väykän matkapäiväkirja:

Maa. Multa täällä on kuohkeaa ja rikasta. Minä en saa mielestäni näkyä kasvitarhasta, sen tuoksuista ja väriloistosta. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada kasvamaan tästä maasta, tässä maassa.

Maukka ei halua asettua aloilleen. Meri on vielä näkemättä. Väykkä toteaa:

– Sinä olet niin levoton sielu. Aina matkalla jonnekin, mutta et koskaan perillä.

Yllättäen Maukassa kuitenkin alkaa vähitellen esiintyä koti-ikävän oireita. Molemmat siis todellakin muuttuvat matkalla. Uudet italialaiset ystävät keräävät kaveruksille kolehdin, jolla kotimatka parin viikon etelän loman jälkeen onnistuu. Maukka ja Väykkä -kirjoissa ystävyys voittaa aina lopussa. 

Sympaattinen lastenkirja, jonka aikuinen lukee mielellään lapsen kanssa. Molemmat löytävät varmasti itselleen sopivan viestin.

Timo Parvela, Maukan ja Väykän matkakirja. Tammi 2015. Kuvittanut Virpi Talvitie. 77 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.

Tämä lukuhaasteen kohta osoittautui hankalaksi. Tuntui siltä, että tähän sopisivat kaikki lukemani kirjat – tai vaihtoehtoisesti ei mikään niistä. Pitäisi kai jotenkin ensin määritellä hyöty. Olisiko mielihyvä hyödyllistä? Päätän, että on. Tästä kirjasta oli myös hyötyä touhukkaan tytön rauhoittamisessa yöpuulle.

torstai 30. joulukuuta 2021

William Shakespeare ja John Fletcher: Kaksi jalosukuista

Vuonna 2016 William Shakespearen kuolemasta tuli kuluneeksi 400 vuotta. Huomasin tuolloin, että Shakespeare-harrastukseni oli kohdistunut vain puoleen tusinaan hänen näytelmistään, joten käytin juhlavuotta syynä loppujenkin lukemiseen. Luin siis kaikki ne Shakespearen draamat, jotka ovat tallella ja joiden kirjoittajasta vallitsee yksimielisyys. Enimmäkseen luin Cajanderin suomennoksia, jotka kielen vanhahtavuudesta huolimatta ovat mielestäni erinomaisen tarkkoja. Osan näytelmistä luin WSOY:n uudehkoina Shakespeare-suomennoksina, jotka ovat poikkeuksetta erittäin helposti lähestyttävää nykykieltä. Muutamat näytelmät luin lisäksi alkukielellä. Shakespeare-kaanonin ulkopuolelta luin myös näytelmän Arden of Faversham, koska silmiini sattui tuore lingvistinen tutkimus, jossa tekstivertailun perusteella pidettiin todennäköisenä, että näytelmän olivat kirjoittaneet William Shakespeare ja Christopher Marlowe yhdessä.

Tämän Kaksi jalosukuista -näytelmänkin olen siis lukenut kertaalleen aiemmin. Silloin luin sen alkukielellä. Nyt oli vuorossa Lauri Siparin sujuva suomennos.

Näytelmässä on kyse Arciten ja Palamonin, kahden jalosukuisen serkuksen rakkaudesta samaan naiseen, Emiliaan, amatsonien kuningattaren, Hippolyten, sisareen. Arcite ja Palamon ovat olleet ylimmät ystävät, mutta rakkaus muuttaa heidät kilpailijoiksi ja toistensa vihamiehiksi. Emilia ei osaa tehdä valintaa sulhasehdokkaiden välillä, varsinkin kun kumpikin on tehnyt selväksi, ettei voi elää, mikäli tulee hylätyksi. Loppujen lopuksi Ateenan kuningas Theseus määrää, että riita täytyy ratkaista taistelussa, johon kumpikin serkuksista saa tuoda kolme soturia avukseen. Voittaja saa Emilian puolisokseen; hävinnyt ja hänen avustajansa menettävät päänsä.

Ennen ratkaisevaa taistelua Arcite rukoilee sodanjumala Marsin alttarilla, Palamon puolestaan rakkauden jumalan, Venuksen, alttarilla ja Emilia neitsyiden suojelijan, Dianan, alttarilla – ehkäpä koska mieluimmin säilyttäisi neitsyytensä jatkossakin, jos se vain olisi mahdollista. Emilia on huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo kuin kumpikaan kilpailevista serkuksista. Emilian suurin rakkaus on kohdistunut samaan sukupuoleen, lapsuudenystävä Flaviaan, eivätkä miehet kiinnosta häntä kuin velvollisuuden vuoksi.

Näytelmä loppuu näppärästi siihen, että jumalten apu toteutuu molemmille kosijoille. Arcite saa voiton taistelussa sodanjumalan avulla, mutta voittoa juhliessaan jää kaatuvan hevosen alle ja kuolee. Ennen kuolemaansa hän ehtii kuitenkin suudella Emiliaa kerran ja antaa siunauksensa Palamonin ja Emilian liitolle. Rakkaudenjumala siis antaa rakkauden Palamonille. Win-win?

Näytelmässä on paljon kierrätystavaraa: kaksi kilpailevaa veljestä oli yksi Shakespearen suosituimmista juonikaavoista. Tässä näytelmässä veljeksistä on kylläkin tullut serkukset. Shakespeare hyödyntää myös muun muassa Juhannusyön uni -näytelmän juonta. Kuten tuo vanhempi ja tunnetumpi näytelmä tämäkin alkaa Theseuksen ja Hippolyten häistä. Tässäkin on esitys näytelmän sisällä: käsityöläisten näytelmän korvaa tässä Morris-tanssiesitys, jonka maalaiset järjestävät kuninkaalleen. Sipari muuten kääntää tanssin moriskoksi. Tämä oli kelpo käännöksessä ainoa minulle nieleskelyä aiheuttanut ratkaisu. Minulle moriskot tuovat mieleen renessanssi-Espanjan uskonnolliset ryhmät: kristinuskoon kääntyneet maurit tai salaa islamia harjoittavat katoliset.

Hamletista on tähän näytelmään päätynyt ilmiselvä Ofelia-hahmo. Vanginvartijan tytär rakastuu Palamoniin niin tulisesti, että menettää järkensä. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan pääse tekemään, vaan hänet parannetaan vähitellen hyvän tohtorin neuvoilla. Tohtorin periaatteen mukaisesti harhat parannetaan harhoilla. Tytölle valehdellaan, että hänen aiempi hylätty sulhasensa on Palamon. Parannukseen kuuluvat sulhasen anteliaat suudelmat, ja tarvittaessa täytyy sulhasen myös maata tytön kanssa. Vanginvartija-isälle hoitokeino on ymmärrettävästi pieni järkytys. 

Vanginvartijan tyttären ikä muuten vaihtuu näytelmän aikana neljästätoista vuodesta kahdeksaantoista. Tämä on luultavasti kahden kirjoittajan synnyttämä sekaannus. Näytelmässä on useita kohtia, joissa Shakespearen ja Fletcherin ajatukset ovat kulkeneet eri suuntiin. Näistä ristiriidoista syntyy ikävä keskeneräisyyden vaikutelma.

Suurin ongelma näytelmässä on kuitenkin sen dramatiikan puute. Arcite ja Palamon ovat molemmat niin jaloja ja urheita, ettei heidän välilleen synny minkäänlaista eroa eikä edes kunnon riitaa. Lukijasta – kuten Emiliastakin – on loppujen lopuksi yhdentekevää, kumpi voittaa ja kumpi joutuu mestauspölkylle. Nuorempi Shakespeare olisi luultavasti tehnyt toisesta serkusta saatanallisen pedon, jonka voittoa Emilia olisi pelännyt tosissaan ja yleisö kauhistunut tai toivonut – jokainen omien mieltymystensä mukaisesti. Se aika oli kuitenkin ohi – ehkä Shakespeare oli jo väsynyt sielua raastaviin ongelmiin. Fletcher puolestaan näytti kiinnittävän huomiota ennen kaikkea sujuvasti etenevään juoneen. Henkilöiden psykologiset syöverit eivät häntä liikuttaneet.

Lauri Siparin esipuheessa on runsaasti hyödyllistä tietoa muun muassa näistä kahden kirjoittajan erilaisista pyrkimyksistä. Esipuheessa on myös kerrottu, mitkä näytelmän osat ovat lähteneet Shakespearen kynästä ja mitkä Fletcheriltä. Sipari myös kertoo, miksi renessanssiajan näytelmissä oli viisi näytöstä: teatteri oli valaistu kynttilöillä ja niiden vaihtoväli määräsi taukojen paikat.

Vuoden 2022 aikana haluaisin taas lukea läpi koko Shakespearen draamatuotannon. Olen sitä varten pikkuhiljaa kerännyt itselleni melkein kaikki WSOY:n uudet suomennokset. En ole ihan varma, kirjoitanko näytelmistä tähän blogiin. Ehkä vain siinä tapauksessa, että löydän niistä jotain sellaista, jota en voi olla jakamatta.

William Shakespeare ja John Fletcher, Kaksi jalosukuista. WSOY 2012. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Two Noble Kinsmen suomentanut Lauri Sipari. 191 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Marcel Proust: Pakenija

Olen nyt edennyt Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toiseksi viimeiseen osaan. On siis hyvät mahdollisuudet siihen, että suunnitelmani mukaisesti pääsen koko romaanin loppuun Proustin kuoleman satavuotispäivään 18. marraskuuta 2022 mennessä.

Edellisen Vanki-osan lopussa romaanin kertoja "Marcel" oli menettämässä kiinnostuksensa Albertineen ja suunnitteli matkaa yksin Venetsiaan. Yllättäen Albertine ehti ensin tehdä dramaattisen siiron: hän poistui tavaroineen "Marcelin" luota. Kuten arvata saattaa, "Marcelin" pakkomielle Albertineen heräsi uudelleen henkiin.

Tässä osassa jatketaan suoraan siitä, mihin edellinen loppui. En ollut tästä kovin ihastunut. On jo alkanut tuntua, että tässä romaanissa ei oikeastaan ole kuin yksi henkilö, josta kertoja on kiinnostunut. Se ei ole Albertine vaan kertoja itse. Pakkomielteisen rakkauden teema saisi jo mielestäni antaa tilaa sille hauskalle ihmistarkkailulle, josta olen aiemmissa osissa nauttinut. Tämän romaanin lopulla tästä oli jo ilahduttavia merkkejä. Mutta ensin pitää käsitellä tämä kertojan suuri menetys:

Se minkä en uskonut merkitsevän minulle mitään olikin koko elämäni. Vähänpä sitä itsestään tietää.

Kertoja kyllä tietää itsestään varsin paljon. Hän on hyvin selvillä omasta takertuvasta ja pakkomielteisestä tavastaan rakastaa. Se mikä alkoi Combrayssa, kun pikkuinen "Marcel" epätoivoissaan odotti äidin iltasuudelmaa, jatkui pakkomielteisenä takertumisena ensin Gilberteen, sitten platonisena rakastumisensa Guermantesin herttuattareen ja lopulta mustasukkaisena ja omistavana rakkautena Albertineen. 

Ilmenee, että Albertine on paennut tätinsä, rouva Bontempsin, luo. "Marcel" yrittää keksiä keinon, jolla saisi Albertinen takaisin. Hän ei kuitenkaan halua suoraan anella Albertinea palaamaan, se olisi kolaus hänen itserakkaudelleen. Samasta syystä hän yrittää uskotella taloudenhoitajattarelleen Françoiselle, että Albertine on vain hetkeksi ja yhteisestä sopimuksesta poistunut matkoilleen. 

Melko läpinäkyvissä kirjeissään Albertinelle Marcel väittää muun muassa tilanneensa Albertinea varten purjeveneen ja Rolls Roycen, mutta nyt hän varmaankin – ikävä kyllä, voi voi – joutuu perumaan tilaukset. Jos Albertine olisi tarttunut syöttiin ja palannut, "Marcel" olisi saanut luonnollisesti lisää vettä psykologisia vaikuttimia jauhavaan myllyynsä: palasiko Albertine ahneuden vai rakkauden takia? Lukijana olin huojentunut Albertinen järkähtämättömyydestä. "Marcel" ei selvästi ilman ulkopuolista apua pääse eroon pakkomielteistään.

"Marcel" myös lähettää ystävänsä markiisi Saint-Loup'n rouva Bontempsin puheille ja suorastaan tarjoamaan rahaa Albertinen "palauttamisesta". Yritys menee myttyyn, mistä "Marcel" syyttää markiisipoloista. Ystävysten välit viilenevät, jopa siinä määrin, että kertoja myöhemmin romaanissa kuin ohimennen mainitsee, ettei Saint-Loup oikeastaan ollut koskaan hänen ystävänsä. "Marcelissa", älykkäässä ja mukavassa miehessä, pakkomielteinen rakkaus tuo ikävällä tavalla esiin itserakkaan pölhön.

Tässä Pakenija-osassa on kolme tai neljä isoa juonellista yllätystä. Vaikka Proustin suurromaania tuskin kukaan lukee vain yllättävien juonenkäänteiden takia, yritän luovia niin, etten paljasta niitä kohtia, jotka itselleni tulivat suurimpina yllätyksinä. 

Loppujen lopuksi käy ilmi, että Albertine ei missään tapauksessa ole tulossa takaisin. Tämä ei vähennä kertojan pakkomiellettä. Kuumeisella kiihkolla hän yrittää selvittää ennen kaikkea sen, onko Albertinella ollut intiimejä suhteita naisiin. Hän kerää todistusaineistoa puolesta ja vastaan, mutta ongelmana on se, että varmuutta ei koskaan voi saada. Todistajilla saattaa aina olla syynsä myös valehdella.

Tie ulos pakkomielteestä kulkee jonkinlaisten surutyön etappien kautta. Ensin kertoja hakee maksullista seuraa naisista, joita Albertine ehkä olisi pitänyt viehättävinä. Sitten hän alkaa puhua muille rakkautensa menettämisestä, ensin Guermantesin herttuattarelle:

"En käy teatterissa, olen menettänyt ystävättären jota rakastin paljon." Minulla oli melkein silmät kyynelissä kun sanoin sen, mutta ensimmäistä kertaa siitä puhuminen tuotti minulle tiettyä mielihyvää. Ja siitä lähtien ryhdyin kirjoittamaan kaikille minua kohdanneesta suuresta surusta ja lakkasin tuntemasta sitä.

Myös lopulta toteutuva Venetsian matka – äidin kanssa – toimii laastarina. Venetsiasta löytyy myös 17-vuotias neitonen, jonka tuomista Pariisiin "Marcel" vakavasti suunnittelee. Varakkailla joutilailla on erilaiset matkamuistot; minä toin sieltä olkihatun. Kesken Venetsian matkan "Marcel" saa sähkeen, josta käy ilmi, että Albertine kaikesta huolimatta olisi palaamassa. Sähke osoittautuu väärinkäsitykseksi, mutta sen herättämät kiusaantuneet tunteet kertovat "Marcelille", että rakkaus Albertineen on palanut loppuun. Hän ei enää halua sitä.

Tässä osassa Marcel myös solmii uudenlaiset ystävyyssiteet lapsuuden ja nuoruuden rakkauteen Gilberteen. Romaanin lopussa Gilberte ja "Marcel" kuljeskelevat yhdessä Guermantesin ja Méséglisen teillä ja keskustelevat avomielisesti siitä, kuinka heidän suhteensa olisi voinut aikanaan edetä toisella tavalla. Gilberte on tässä vaiheessa kokenut lähes uskomattoman sosiaalisen nousun.

Gilbertestä, Swannin ja Odetten tyttärestä, jota Swannin juutalaisuuden takia on hyljeksitty seurapiireissä, etenkin Guermantesin herttuattaren piireissä, on tullut aateliston nouseva tähti. Swannin kuoleman jälkeen Odette meni naimisiin de Forcheville -nimisen aatelismiehen kanssa. De Forcheville uskoi tehneensä hyvän työn, kun suostui ottamaan juutalaisen Swannin lesken puolisokseen. Odetten valtava omaisuus varmaan helpotti tätä armeliaisuudentekoa. Saman hyväntekeväisyyden de Forcheville ulotti Gilberteen tekemällä tästä adoptiotyttärensä. Gilberte peri isänsä lisäksi myös Swannin sedän, ja hänestä tuli yksi Ranskan rikkaimmista perijättäristä. 

Gilberte de Forcheville meni naimisiin "Marcelin" vanhan ystävän markiisi Saint-Loup'n kanssa. Juutalaisen tytär Saint-Loup'n markiisittarena! Hieman myöhemmin Guermantesin herttuaparin kuoltua hänestä tuli Guermantesin herttuatar. Melkoista ironiaa! 

Saint-Loup'ssa on tapahtunut sellainen "fysiologinen kehitys", että hänestä on tullut homoseksuaali. Tai sanotaan mieluummin biseksuaali: hän kyllä saa useita lapsia Gilberten kanssa. Saint-Loup'lla on nyt suhde viulisti Moreliin, jonka muistamme vanhan paroni de Charlusin rakastajana. Morel pulpahtaa esiin melkein aina, kun arveluttavia piilosuhteita paljastuu. Albertinen ystävän Andréen mukaan Morel järjesti Albertinen vuoteeseen nuoria tyttöjä viettelemällä nämä ensin ja sitten tutustuttamalla Albertineen.

Proustin maailmassa sukupuolinen suuntautuminen näyttää liukuvan melko vaivattomasti sukupuolesta toiseen. En kuitenkaan muista romaanista yhtään tapausta, jossa "fysiologinen kehitys" olisi johtanut homoseksuaalisuudesta heteroseksuaalisuuteen. Kehitys siis näyttää yksisuuntaiselta tai sitten se on pysähtynyt. Kertoja toteaa, että moraalin kannalta suuntautumisella ei ole hänelle väliä. Tämän toteaminen tuntuu nykyaikana itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei ollut vielä romaanin ilmestyessä.

Tässäkin osassa romaanisarjan erikoinen kerrontatapa toimii nautittavasti. Romaanin kertoja on yksi sen henkilöistä, "Marceliksi" nimittämäni kirjailijan omakuva. Tämä minäkertoja tietää kuitenkin tarpeen vaatiessa, mitä ihmiset ajattelevat tai mitä Guermantesin herttua ja herttuatar kahden kesken salaisesti keskustelevat. Hän tietää jopa, miltä kihti tuntuu herttuasta. Siitä taas, mitä hän ei tiedä, on vaarana tulla hänelle pakkomielle.

Tässä vielä lopuksi pari kirjan ajatusta, joiden kohdalle olen tehnyt merkinnän:

Jättäkäämme kauniit naiset miehille vailla mielikuvitusta.

Tietystä iästä alkaen muistomme ovat niin ristissä ja limittäin, että asialla jota ajattelee, kirjalla jota lukee ei ole juuri enää merkitystä. Kaikkeen on tullut pannuksi itseään, kaikki on hedelmällistä, kaikki on vaarallista, ja saippuamainoksesta voi tehdä yhtä kallisarvoisia löytöjä kuin Pascalin Mietteistä.


Marcel Proust, Pakenija. Kadonnutta aikaa etsimässä 9. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Albertine Disparue ilmestyi vuonna 1927. Proustin romaanille antama nimi La Fugitive otettiin käyttöön vuoden 1954 painoksessa. Inkeri Tuomikosken suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2003. 302 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa.

maanantai 20. joulukuuta 2021

Jeanette Winterson: Sexing the Cherry

Jeanette Wintersonin sivumäärältään pienen romaanin aikajänne yltää 1600-luvulta nykyaikaan. Välillä tehdään muutama ekskursio myös satujen olipa kerran -aikaan. Maantieteellisesti suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Englantiin, mutta välillä seilataan myös maailman eteläisillä merillä ja vieraillaan muun muassa avaruudessa maata kiertävässä mielikuvituskaupungissa. Romaanin 1600-luvun päähenkilöillä on vastineensa nykyajassa, ja aikatasot limittyvät ja lomittuvat yllätyksellisesti. Jos tämä kuulostaa hieman sekavalta, se johtuu siitä, että kirja ei tyydy vain yhteen todellisuuteen, se on todellinen kerronnan tasojen runsaudensarvi. Tästä huolimatta kirjaa on helppo lukea: se on vetävä, aistimusvoimainen, hauska, rietas ja kauhea.

Romaani perustelee kerrontaratkaisunsa viittaamalla moneen otteeseen teorioihin ajan illuusioluonteesta. Kaikki hetket – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – ovat olemassa yhtä aikaa, ja ainoastaan ihmisen tapa järjestää havaintojaan tekee niistä lineaarisia, toisiaan seuraavia. Samalla tavalla illusorinen on käsityksemme paikasta. 

Time has no meaning, space and place have no meaning, on this journey. All times can be inhabited, all places visited. In a single day the mind can make a millpond of the oceans. Some people who have never crossed the land they were born on have travelled all over the world. The journey is not linear, it is always back and forth, denying the calendar, the wrinkles and lines of the body. The self is not contained in any moment or any place, but it is only in the intersection of moment and place that the self might, for a moment, be seen vanishing through a door, which disappears at once.

Romaanin pääosassa on jättikokoinen Koiranainen ja hänen ottopoikansa Jordan, jotka myös toimivat romaanin kertojina. Päähenkilön nimi johtuu hänen ammatistaan: hän kasvattaa ja myy koiria villikarjunmetsästykseen. 

Koiranainen elää 1600-luvun Englannissa. Romaani kuvaa läheltä sitä yhteiskunnallista myrskyä, jossa parlamentti ensin riisti vallan kuningas Kaarle I:ltä, nosti sitten valtaan Oliver Cromwellin johtamat keropäät ja tuomitsi kuninkaan mestattavaksi maanpetturuudesta. Kuningasvalta palasi myöhemmin Kaarle II:n myötä. Oliver Cromwell oli jo ehtinyt kuolla tässä vaiheessa, mutta silti oli hänen vuoronsa saada tuomio maanpetturuudesta: hänen ruumiinsa  kaivettiin haudasta, mestattiin ja asetettiin rautahäkissä näytteille. Kaiken tämän Koiranainen kertoo irvokkaita yksityiskohtia säästelemättä. 

Koiranainen on romaanin merkillisin ja vaikuttavin hahmo. Hän katselee ihmisten tekoja hämmästellen kuin kokonaan toisen lajin edustaja. Ihmisten, varsinkin Cromwellin johtamien puritaanien, tekopyhyys on hänelle jatkuva suuttumuksen aihe. Kuningasmieliset kehottavat kansalaisia vastaamaan puritaanien terroriin silmä silmästä, hammas hampaasta -periaatteella. Koiranainen ymmärtää kehotuksen kirjaimellisesti: estoitta hän surmaa puritaaneja, joiden silmämunat hän syöttää koirilleen ja joiden hampailla hän kuohkeuttaa kukkapenkkiään.

Ihmisten omituiseen sukupuolielämään Koiranainen tutustuu prostituoituystäviensä bordellissa. Hän auttaa hävittämään kuningasmielisten huorien surmaamien puritaaniasiakkaiden ruumiita. Asiallinen kysymys luonnollisesti kuuluu: mitä asiaa puritaaneilla ylipäätään oli bordellissa? Koiranaisen bordellikuvaukset tuovat mieleen Hieronymus Boschin taiteen: ne ovat täysin epäeroottisia, aivan kuin esittäisivät jonkin omituisen hyönteislajin pariutumispuuhia. Ne ovat niin erikoisia, että Koiranainen itsekin tiedustelee yhdeltä prostituoiduista:

'Is this the usual manner of satisfaction?' I asked. 'There is no usual manner,' she said. 'There is only the unusual. These men are of God's Elect, do you not know? Surely God's Elect are entitled to pleasure?' Then she laughed hideously and told me the man was a great supporter of Cromwell and would be dead by morning.

Koiranaisen ainoa oma seksikokemus muodostuu farssiksi, jossa molemmat osapuolet jäävät vaille tyydytystä, kun heidät lopulta – sorkkaraudalla – saadaan irti toisistaan. Romaanin nimi saattaa tuoda mieleen slangi-ilmauksen popping the cherry, jolla tarkoitetaan neitsyyden menettämistä. Mielleyhtymä on varmasti tarkoituksellinen. Romaanin viitteet Rabelais'n Gargantua-jätin seikkailuihin kertovat yhden ilmeisen lähteen, josta Winterson on ammentanut groteskia kuvastoaan.

Thames-joen rantamudasta Koiranainen kaivaa hylätyn poikalapsen, jonka kasvattaa suurella, suorastaan jättimäisellä, rakkaudella. Virran rannasta löydetty lapsi saa nimensä Palestiinan Jordanvirran mukaan, koska Koiranaisen mielestä lapsen nimi ei voi olla Thames tai Niili. Äidin ja pojan suhde on täynnä kipeätä kaipuuta, mutta molemmat ovat kykenemättömiä ilmaisemaan sitä sanoin. Liikuttavasti kumpikin kokee rakastavansa enemmän kuin toinen.

Jordan saa työtä John Tradescantin, kuninkaan puutarhurin, tiluksilla, jonne hän muuttaa äitinsä ja kolmenkymmenen koiran kanssa. Tradescantilta Jordan oppii hedelmäpuiden varttamisen. Tähän jalostusmenetelmään kuuluu kasvin sukupuolenmääritys, josta siis varsinaisesti johtuu romaanin nimi Sexing the Cherry (Kirsikkapuun sukupuolenmääritys). Nimi toimii viittauksena myös Koiranaisen ja Jordanin äiti-poikasuhteeseen, jossa Jordan on kuin oksa, joka on vartettu vieraan lajin runkoon. Jordan haluaisi, että myös pala hänen ihailemastaan sankarista, John Tradescantista, voitaisiin varttaa osaksi häntä itseään. Puutarhanhoito ja eksoottiset hedelmät ovat muullakin tavoin romaanissa näkyvästi esillä, myös kuvallisina vinjetteinä lukujen alussa. Romaanissa koetaan ensimmäisen banaanin ja ensimmäisen ananaksen saapuminen Englantiin.

Jordanilla on seikkailu verissään. Kasvettuaan aikuiseksi hän lähtee tutkimusmatkoille maailman merille etsimään eksoottisia hedelmiä ja satumaista sielunkumppaniaan, Fortunataa, jonka on vilaukselta nähnyt ihmeellisessä kaupungissa, joka leijailee ilmassa ja jonka taloissa on kyllä katot mutta ei lattioita. Jordanin käsitys miehen osasta on aluksi karikatyyrimainen:

I want to be brave and admired and have a beautiful wife and a fine house. I want to be a hero and wave goodbye to my wife and children at the docks, and be sorry to see them go but more excited about what is to come. I want to be like other men, one of the boys, a back-slapper and a man who knows a joke or two. 

Loppujen lopuksi ikuinen seikkailija Jordan etsii itseään. Välillä hän pukeutuu naiseksi ja tutustuu näin maailmaan aivan uudesta näkökulmasta. Hän tajuaa, ettei sankareissa ole kovinkaan paljon ihailtavaa. Tärkeämpää on oman sielunsa löytäminen. Miehelle tämä näyttäisi onnistuvan vain naisen avulla.

Fortunata, Jordanin unelmien nainen, on nuorin kahdestatoista tanssivasta prinsessasta, jotka tunnemme Grimmin sadusta. Sadussa prinsessat lentävät öisin satulinnaan, jossa tanssivat aamuun asti. Aamulla he palaavat kotilinnaansa lopen uupuneina ja kengät loppuun kuluneina. Kuningas lupaa yhden prinsessoista sille, joka selvittää, mihin prinsessat öisin katoavat. Prinsessat kuitenkin juottavat unijuomaa uteliaille kosijoille ja poistuvat edelleen yöllisille retkilleen, kunnes yksi nuori prinssi teeskentelee juovansa unilääkkeen, mutta seuraakin prinsessoita ja selvittää salaisuuden. Prinssi ja hänen veljensä saavat prinsessat puolisoikseen.  

Matkoillaan Jordan saapuu taloon, jossa Fortunataa lukuun ottamatta kaikki muut yksitoista prinsessaa asuvat. Prinsessojen mielipidettä naimakaupoista ei ollut kysytty. Satu väittää, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Niin elivätkin, prinsessat toteavat, mutta eivät aviomiestensä kanssa. Nyt he ovat jälleen palanneet yhteen saman katon alle.

Kirjassa jokainen prinsessa kertoo tarinansa. Nämä tarinat ovat tärkeä syy sille, että Sexing the Cherry -romaanilla on maine feministisen kaunokirjallisuuden merkkiteoksena. Ne kertovat naisten taistelusta vapauteen ja itsenäiseen elämään. Useimmat prinsessoista ovat päätyneet hylkäämään tai surmaamaan kylmän, välinpitämättömän, petollisen tai sadistisen aviomiehensä. Yksi prinsessa löysi elämäänsä salaisen rakkauden merenneidosta. Kun aviomies jatkuvasti huomautteli, että vaimo haisee kalalta, pariskunta päätti lähteä ja perustaa uuden kodin. He asuvat nyt prinsessoiden talon kaivossa. Yhden prinsessan aviomies muuttui sammakoksi ensisuudelmasta, ja prinsessa aloitti onnettomasti päättyneen rakkaussuhteen toisen naisen, sadun Tähkäpään, kanssa. Vain yhdellä prinsessoista avioliitto oli täydellisen onnellinen. Kahdeksantoista vuotta hän eli täydellisessä liitossa puolisonsa kanssa. Sitten kyläläiset saivat selville, että prinssi oli oikeasti nainen. Prinsessa surmasi puolisonsa ennen kuin kyläläiset ehtivät polttaa tämän roviolla.

Kuten jo alussa totesin, romaani antaa aineksia moniin tulkintoihin. Romaanissa avataan myös mahdollisuus realistisempaan tulkintaan niille, jotka sitä kaipaavat. Romaanin nykyajassa elää nuori nainen, joka on lapsena saanut kärsiä suuresta koostaan ja joka on luonut mielikuvituksessaan itselleen voimahahmon, Koiranaisen. Nyt aikuisena nainen on kaunis kuin sadun Fortunata. Hän on kuitenkin pettynyt maailman tekopyhyyteen. Toiveensa paremmasta tulevaisuudesta hän kanavoi ympäristönsuojeluun. 

Nykyajassa elää myös nuori mies, Nicolas Jordan, joka on ollut aina kiinnostunut sankaruuden olemuksesta, ennen kaikkea merellä kunnostautuneista sankareista. Koiranainen, Jordan ja Fortunata elävät näiden kahden nuoren mielikuvituksessa. Teoksen lopussa nuoret löytävät toisensa. Nuori mies näkee ympäristöaktivistissa etsimänsä sankarin ja sielunkumppanin. Koiranainen ja Fortunata sulautuvat näin yhteen siksi hahmoksi, jota Jordan on koko ikänsä etsinyt. Romaani päättyy parin yhdessä toteuttamaan attentaattiin ympäristöä elohopealla saastuttavaa tehdasta vastaan. 

Ja samaan aikaan – mutta satoja vuosia aiemmin – jossakin, ehkä päähenkilöiden unelmissa, Koiranainen pistää vauhtia Lontoon suureen paloon kaatamalla liekkeihin tynnyrillisen öljyä.

Jeanette Winterson, Sexing the Cherry. Vintage 1991. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1989. Kansikuva: Dennis Leigh. 144 s.

-----------------------

Hiukan rajoja venyttäen sijoitan tämän romaanin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

tiistai 14. joulukuuta 2021

J. M. Coetzee: Elizabeth Costello

Vuonna 2010 englantilaisen kirjallisuuden paha poika – nyttemmin jo melko harmaantunut – Martin Amis kohahdutti kirjallista maailmaa ilmoittamalla, että hänen mielestään vuoden 2003 kirjallisuuden nobelisti J. M Coetzee oli "lahjaton". Tänä vuonna Guardian-lehdelle antamassaan haastattelussa Amis totesi olevansa edelleen samaa mieltä. Coetzeen proosa oli hänen mielestään "velttoa". Amisin mielestä tyyliä ei lisätä tekstiin jälkeenpäin, vaan se sisältyy kirjailijan havaintoihin. Miksi lukea kirjaa, josta puuttuu äänen tuoreus? Kirjailijan mielipiteiden vuoksi? Hänen teorioidensa vuoksi? Amis siteeraa Clive Jamesia, jonka mukaan omaperäisyys on lahjakkuutta. Jos omaperäisyys puuttuu, Amisin mielestä kirjailija "kaatuu jo ensimmäisellä aidalla".

Suljen heti alkuun pois sen mahdollisuuden, että Amisin kilpailuhenkisestä vertauksesta huolimatta tässä olisi kyse ainoastaan kateellisen panettelusta. Uskon, että Amis on yhtä vilpitön omassa näkemyksessään kuin Coetzeekin. Heidän kirjallisuuskäsityksensä ja luultavasti myös persoonallisuutensa vain eroavat toisistaan. Amisille kirjallisuus on ensisijaisesti kieltä ja tyyliä. Amisin teksti on leikkisää ja yllättävää – se rokkaa. Kunhan tämä puoli toimii, Amis antaa itselleen luvan käsitellä vakavia eettisiä valintoja. 

Coetzee puolestaan tuntuu lähtevän liikkeelle eettisistä ongelmista, joita hän yrittää ratkoa mahdollisimman rehellisesti. Hänen teksteissään tulee ilmi hämmennys ja epätoivo, kun kieli ei tunnu riittävän siihen, mihin kirjailija yrittää sen pakottaa. 

Fedja-sedän Musti-koiraa lainatakseni: Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne – makkaraa tarjoava. Mutta hänellä oli päinvastoin kova luonne. Luudalla jahtaava. Amis tarjoaa makkaraa ja Coetzee jahtaa luudalla. Onneksi minun lukijana ei tarvitse tehdä valintaa näiden lähestymistapojen välillä. Molempia tarvitaan. Voin lukea yhtenä päivänä tätä, toisena jotain ihan muuta, ja nauttia molemmista. Jomman kumman pois jättäminen tekisi maailmastani – ja kirjastostani – köyhemmän ja tylsemmän.

Elizabeth Costello on romaani, jossa J. M. Coetzee käy häntä askarruttavien ongelmien kimppuun harvinaisen suoraan. Pieni kaunokirjallinen kikka siihen kuitenkin sisältyy. Coetzeen alter egona ja ajatusten tulkkina  toimii iäkäs australialainen kirjailija Elizabeth Costello, joka kiertää pitämässä esitelmiä eri puolilla maailmaa. Tutustumme Elizabethin lisäksi myös hänen poikaansa Johniin ja tämän perheeseen. John on vanhan äitinsä saattajana muutamassa esitelmätilaisuudessa. Mielipiteidensä ehdottomuuden kanssa kipuilevan ja väsyvän äidin ja rakastavan pojan suhde antaa mielenkiintoisen lisänäkökulman romaanin henkilöihin. 

Enimmäkseen romaani muistuttaa esseekokoelmaa, jossa käsittelynsä saavat muiden muassa romaanikirjallisuuden nykytila ja tulevaisuus, eläinten oikeudet, humanististen tieteiden ja uskonnon suhde, pahuuden esittämisen oikeutus kirjallisuudessa ja erotiikan jumalallisuus. Luvuissa ovat mukana myös keskustelut ja vastaväitteet, joita Elizabeth Costellon esitelmät herättävät. Jokainen luku on täten kuin pieni filosofinen symposion.

Jos jokin edellä mainituista aiheista kiinnostaa, suosittelen tätä romaania lämpimästi. Valmiita vastauksia tämä kaunokirjallinen teos ei anna, mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. Lukiessani huomasin yllätyksekseni, että olen osan tästä kirjasta lukenut jo aiemmin. Kaksi lukua, jotka käsittelevät eläinten oikeuksia, on vuonna 1999 julkaistu omana niteenään nimellä The Lives of Animals.


Näissä luvuissa Elizabeth Costello vastustaa voimakkaasti kartesiolaista käsitystä eläimistä koneina. Eläinten olemassaolo ei asetu ihmisjärjen rajoihin. Niin kauan kuin ihminen pitää arvossa vain järkeä tai muita inhimillisiä ominaisuuksia, hän tulee käyttämään eläimiä hyväkseen tavalla, jonka Elizabeth Costello näkee eettisesti ongelmallisena. 

Eläinten käyttäytymistutkijoita Elizabeth moittii tutkimusasetelmista, joissa ennalta on määritelty, mikä on eläimen kannalta oikea ajatus ja toimintamalli. Esimerkiksi kun simpanssin täytyy keppiä apuna käyttäen tavoittaa häkin ulkopuolella olevat banaanit, vain banaanien noukkiminen kepin avulla on "oikea" ratkaisu. Täysin epäolennaisena sivuutetaan simpanssin aivan mahdollinen ajatus, että se on tehnyt jotain väärin, kun ihminen joka ennen antoi ruokaa ilman tehtäviä, tekee sille nyt tällaista kiusaa.  

Jos minulle ihmisenä kerrottaisiin, että niissä kokeissa eläimiä arvioidaan ihmisstandardien mukaan, niin minä loukkaantuisin. Imbesillejä ovat itse kokeet. Niiden behavioristiset suunnittelijat väittävät, että me ymmärrämme vain sellaisen prosessin avulla, että luomme ensin abstrakteja malleja ja sitten testaamme niitä malleja todellisuutta vasten. Hölynpölyä. Me ymmärrämme syventymällä älymme avulla monimutkaiseen asiaan. Tieteellinen behaviorismi suorastaan häpäisee itsensä kavahtaessaan elämän monimutkaisuutta.

Elizabeth suututtaa osan kuulijoistaan vertaamalla teurastamoja natsien keskitysleireihin. Hän näkee ongelmana ne ihmiset, jotka kieltäytyvät näkemästä pahuutta lähellään. Muutamat runoilijat, esimerkiksi Ted Hughes, voivat Elizabeth Costellon mielestä opettaa meitä näkemään eläimen aidossa fyysisessä todellisuudessaan, siinä olemisen täyteydessä, joka on eläimille luonteenomaista. 

Elizabeth Costellolla on vahvoja näkemyksiä asioista, joista hän puhuu, mutta hän ei ole erityisen nokkela argumentoija. Hänen esitelmänsä eivät tavoita yleisöään, ne jäävät ikään kuin puolitiehen. Aivan kuin vastauksena Martin Amisin väitteisiin tyylin puuttumisesta, kirjailija Elizabeth Costello ei voi hyväksyä halpoja debattivoittoja, jotka edellyttäisivät monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.

Pahuuden kuvaamisen oikeutusta pohtivassa luvussa Elizabeth Costello tulee esittäneeksi ajatuksia, joista nykyisin kovasti esillä oleva cancel-kulttuuri kumpuaa. Tässä seuraavassa lainauksessa näkyy myös selvästi, miten vaikeaa kääntäminen on. Seppo Loponen kääntää vakuuttavasti, mutta hänkään ei mahda mitään sille, että jollekin englannin sanalle ei ole suomenkielistä vastinetta, jolla olisi sama etymologia.

Obseeni. Se on oikea sana, sana jonka etymologia on kiistanalainen, sana josta hänen on pidettävä kiinni kuin talismaanista. Hän päättää uskoa, että obscene tarkoittaa poissa näyttämöltä. Suojellaksemme ihmisyyttämme tietyt asiat, jotka ehkä haluaisimme nähdä (ehkä haluaisimme nähdä, koska olemme ihmisiä!), on pidettävä kulissien takana. Paul West on kirjoittanut obseenin kirjan, hän on näyttänyt sellaista, mitä ei saisi näyttää. Tämän on oltava Elizabethin esitelmän punainen lanka, kun hän kohtaa yleisön, siitä hän ei saa päästää irti.

Romaanin lopuksi Elizabeth Costellon matkat vievät hänet taivaan portille käymään kafkamaista oikeusjuttua tuomareidensa kanssa. Päästäkseen portista kirjailijan pitäisi todistaa uskovansa edes johonkin tai ainakin osoittaa intohimonsa johonkin, jonkinlainen vakaumus. Tässä tulee erinomaisesti esiin Coetzeen käsitys kirjoittamisesta jonkinlaisena uskonnon vastineena. Rehellinen kirjailija toteaa, ettei kirjailijalla ole varaa vakaumuksiin.

Hän huokaisee. "Hyvät herrat, minä en suinkaan väitä olevani täysin vailla vakaumuksia. Minulla on niin sanottuja mielipiteitä ja ennakkoluuloja, jotka eivät luonteeltaan eroa niistä, mitä tavallisesti kutsutaan vakaumuksiksi. Kun väitän olevani vakaumukseton sihteeri, tarkoitan ihanneminääni, minää joka kykenee pitämään mielipiteensä ja ennakkoluulonsa kurissa silloin, kun hänen välitettäväkseen määrätty sanoma kulkee hänen kauttaan."

Kun Elizabeth yrittää puhua tuomareille intohimoistaan, hän alkaa kertoa tarinoita. Hänen uskonsa elämään muuttuu allegorioiksi. Näyttää siltä, että taivaan portit eivät kirjailijalle avaudu.

Romaani päättyy jälkisanojen kaltaiseen fiktiiviseen kirjeeseen, jonka lady Chandos – toinen Elizabeth C. – lähettää renessanssifilosofi Francis Baconille. Kirjeessä Elizabeth kertoo kielen vajavaisuudesta todellisuuden ja elämän hurmoksen tavoittamisessa. 

J. M. Coetzeen näkemys kielen kyvystä todellisuuden kuvaajana on siis täynnä epäilyksiä. Tuntuu siltä, että hyvä yritys on parasta, mihin kirjailija voi päästä. Tässä suhteessa Coetzee on pessimistisempi, piinatumpi ja epävarmempi kuin alussa mainittu Martin Amis, joka antautuu täysin rinnoin kielelliseen leikkiin. Coetzeen kirjat jäävät kyllä yleensä vaivaamaan mieltäni pitemmäksi aikaa. 

Vielä lopuksi yksi lainaus Elizabeth Costellolta:

Omasta puolestani sanoisin, ettei kirjoilta pidä vaatia muuta kuin että ne opettavat meitä ymmärtämään itseämme. Kaikkien lukijoiden pitäisi tyytyä siihen. Tai melkein kaikkien lukijoiden.

J. M. Coetzee, Elizabeth Costello. Otava 2006. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2005. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2003) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Didier Gaillard. 291 s.

-----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.