torstai 2. kesäkuuta 2022

Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus


Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita
alkaa kirjailija Attila Kufin hautajaisista. Niistä kertoo hänen ystävänsä, josta kirjassa myöhemmin käytetään nimeä Ypsilon. Hautajaisten jälkeen kirjailijan avopuoliso, rouva Uu, antaa Ypsilonille nivaskan Attila Kufin kesken jääneitä tarinoita. Tarkoitus olisi selvittää, olisiko niistä julkaistaviksi ja ennen kaikkea tarjoaisivatko ne selityksen kirjailijan viimeiseen tekoon. Kirjailija on nimittäin kuollut oman käden kautta, ampunut itseänsä sydämeen. Attila Kuf ja rouva Uu ovat riidelleet vähän ennen Attilan kuolemaa, mutta kuten kirjan tarinoista käy ilmi, se ei ollut erityisen tavatonta tai kohtalokasta. Pieni kinastelu tuntuu pikemminkin antaneen kipinää pitkään jatkuneeseen liittoon.

Ypsilon, joka ennen pitkää päätyy rakkaussuhteeseen rouva Uun kanssa ja asumaan kirjailijan työhuoneeseen, käy tarmolla Attilan tarinoiden kimppuun. Näistä ilkikurisista, satumaisista ja leikkisistä tarinoista tämä kirja koostuu.

Erittelin niitä ja analysoin, omaksuin ja sisäistin minkä taisin. Joihinkin menin sisään yksikön kolmannessa ja palasin takaisin ulos minämuodossa, tai päinvastoin. Jotkut kertomukset kaipasivat täydennystä, niitä minä täydensin, useimmista puuttui loppu, joten keksin niihin lopun. Panin tarinat peräkkäin löyhään jonoon toivoen, että ne itse tuuppisivat ja kiilaisivat itsensä mielekkäimpään järjestykseen.

Samanlaiseen analysointiin ja täydentämiseen tarinat imevät mukaan lukijankin. Näennäisesti hajanaisesta tarinakokoelmasta alkaa lukijan päässä syntyä romaani, joka kertoo kirjailijan ja hänen kirjallisen jäämistönsä hoitajan ihmissuhteista, rakkaudesta puolisoon sekä hieman salaperäiseen oboistiin, neiti Piihin. 

Myös tarinat, jotka kertovat Martonin pariskunnan avio-ongelmista sekä Koppolan kolmen veljeksen, Maxin, Moritzin ja Valdon, seikkailuista, muuttuvat osaksi kirjan taustalla olevaa tarinaa, joka pulpahtaa aina yllättäen näkyviin kuin puro, joka kulkee välillä piilossa maan alla. 

Toisinaan ihmisten suhteet on naamioitu eläintarinoiksi, faabeleiksi, kuten kirjan nimikertomuksessa, joka kertoo berberileijona Muthulin kohtalokkaasta rakkaudesta ihastuttavaan seepraan, Punda Miliaan. Tarinoiden risteytymistä keskenään kuvastaa se, että myöhemmässä tarinassa kirjailija Kuf kertoo lääkärille, että neiti Pii valkoisessa kesähatussaan ja mustissa sandaaleissaan oli tuonut hänen mieleensä seepran.

Faabeleita viljelevässä kirjassa on myös kunnianosoitus yhdelle merkittävimmistä eläinrunoja kirjoittaneelle kirjailijalle, Jean de la Fontainelle. La Fontaine esiintyy mainintana parissa tarinassa ja yksi kertoo hänestä tarkemminkin. Kirjaan on nimittäin sepitetty pitkä kirje, jonka la Fontainen leski Marie kirjoitti pojalleen. Kirjeessä Marie kertoo vierailustaan vakavasti sairaan näytelmäkirjailija Jean Racinen luona. Marie kertoo Racinelle miehensä ja mustasukkaisen Nestori-pässin yhteenotosta, mutta tämän kepeän anekdootin alle on piilotettu Marien ja Racinen luvaton rakkaustarina. Kirjeessä Marie myös lausuu yhden la Fontainen runomuotoisen faabelin. Käännös on ilmeisesti Daniel Katzin oma, sillä toista kääntäjää ei mainita.

Taaskin tarinat risteytyvät niin, että lukijan ajatukset heittävät häränpyllyä ja on aivan pakko selata kirjaa taaksepäin: Marien kirje on säilynyt vain Voltairen selostuksena, jota Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika luki iltasatuna Kustaa-pojalleen. Kirje, joka siis on tässä kirjassa mukana sanatarkasti, katosi salaperäisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, "eikä sitä ole vieläkään löydetty". Lovisa Ulrika ja hänen miehensä Adolf Fredrik puolestaan ovat esiintyneet kirjassa jo aiemmin. Kuninkaallisen parin erimielisyys lapsen hankkimisesta päättyy yllättävästi Loviisan kaupungin nimeämiseen. Ja siitä taas lukijan ajatus johtuu tarinoihin Martenin pariskunnasta, joka asustaa itäisellä Uudellamaalla. Rouva Marten odottaa lasta ja avioparin riidan jälkeen hän pohtii keskenmenon mahdollista siunauksellisuutta. On vaikea lyhyesti kuvata sitä, miten tarinat tässä kirjassa ruokkivat toisiaan. Kannattaa lukea itse. 

Joukossa on myös perinteisempää novellikerrontaa. Erityisesti oli mieleeni tarina Sanojen paino, joka kertoo varoittavan esimerkin siitä, mihin kohtuuttomaksi yltyvä kirjojen keräily voi johtaa. Puolalainen Traugutt Chalupiec kokee siinä sanojen painon hyvin konkreettisesti. Tarina on perusteellisesti kehystetty: sen kertoo Attila Kufin äidille hänen ystävättärensä Götha Traub, joka puolestaan on kuullut sen puolalaiselta ystävältään Tadeuszilta. Traugutt Chalupiec -parka katoaa tarinan lopuksi saksalaisten keskitysleireille partansa takia juutalaiseksi luultuna.

On varmaan käynyt jo ilmi, että tässä kirjassa leikitellään myös nimillä. Koppolan veljekset muuttavat sukunimensä Adelfossiksi kreikan veljeä tarkoittavan adelfos-sanan mukaan, ylimääräinen ässä lisätään loppuun monikon merkiksi. 

Oletko varma että ässä on monikon pääte kreikankielessä? kysyi Valdo, joka oli luonteeltaan epäilijä. Miksi ei olisi? kysyi Max. Usko hyvällä. Adelfossin veljesten sanaan voi aina luottaa.

Nimet Uu, Pii ja Ypsilon viittaavat alkukirjaimiin. Niin myös Kuf, joka kirjan mukaan on heprean aakkosissa k-kirjaimen nimi. Attila Kufin oikeaksi sukunimeksi kirjassa paljastuu Kaiku – sopiva nimi kielellä leikkivälle kirjailijalle.

Kirjan kielellisen leikkisyyden ja kekseliäisyyden takia on surullista, että oikolukija on ollut huolimaton. Varsinkin kirjan alkupuoli vilisi virheitä. Loppuosassa niitä oli vähemmän, tai ehkä minä tarinoista lumoutuneena muutuin armeliaammaksi. Luulisi kuitenkin, että kirjan kustantamisessa kunnollinen oikoluku olisi mitätön menoerä.

Kirjan lopussa Attila Kufin tarinat saadaan valmiiksi ja julkaisukuntoon. Lukijalle myös paljastuu todennäköinen syy hänen yllättävään kuolemaansa. Sen verran juonta paljastan, että itsemurhan mahdollisuus näyttää häviävän pieneltä.

Daniel Katz, Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. WSOY 2008. Päällys Mika Tuominen. 294 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Patricia Lockwood: No One Is Talking About This (Kukaan ei puhu tästä)

Kun Dostojevski, Dickens tai vaikkapa Topelius kirjoittivat romaanejaan, editointi oli työlästä eikä siihen aina edes ollut aikaa. Kirjanpainaja odotti painettavaa joskus kirjaimellisesti nenä ovenraossa. Tavallinen romaanin julkaisutapa oli nimittäin jatkokertomus aikakauslehdessä. Julkaisutapa myös sieti ja jopa edellytti toistoa: oli hyvä muistutella, mitä aiemmin oli tullut sanotuksi, jotta satunnaisempikin lukija pysyi tarinassa kärryillä. Aika monen nykylukijan mielestä 1800-luvun romaanit, jopa ne kuuluisimmat, hyötyisivät karsimisesta.

1900-luvun modernistit editoivat ahkerasti ja julkaisivat yleensä teokset kokonaisina vasta, kun olivat tyytyväisiä lopputulokseen. James Joycen tai Virginia Woolfin kirjoista on jo paljon vaikeampaa löytää kohtia, joissa punakynällä olisi töitä.

Nyt pääsen Patricia Lockwoodin romaaniin. Se on hyvä esimerkki siitä, millainen voi olla 2000-luvun taideromaanin yksi mahdollinen kehityslinja. Sen tiiviys on silmiinpistävä: selitykset on karsittu vähiin ja kuvailu korvautuu oivaltavilla ja emotionaalisesti latautuneilla runokuvilla. Romaani koostuu lyhyistä kappaleista, fragmenteista, joiden yhteydet toisiinsa jäävät lukijan rakennettaviksi.

Varsinkin romaanin ensimmäinen puolisko muistuttaa pidennettyjen twitterviestien kokoelmaa. Eikä varmastikaan vahingossa, se nimittäin kuvaa nimeltä mainitsemattoman päähenkilönsä elämää sosiaalisessa mediassa, jota tässä romaanissa nimitetään yksinkertaisesti "portaaliksi". Kaikki tapahtuu portaalissa. Siellä ovat kaikki.

Päähenkilön asenne portaaliin on vähintään kaksijakoinen. Hänen persoonansa siellä on kyseenalaistava ja ironinen, ikään kuin hän olisi siellä vain huvin vuoksi, mutta silti jonkin oman nokkeluuden leviäminen portaalissa saa hänessä aikaan adrenaliinimyrskyn. Edes puoliso ei saa häntä irottautumaan laitteesta, jossa on koko hänen elämänsä.

Samaan aikaan hän myös näkee kirkkaasti, miten epätyydyttäviä portaalin tarjoamat palkinnot ovat:

The people who lived in the portal were often compared to those legendary experiment rats who kept hitting a button over and over to get a pellet. But at least the rats were getting a pellet, or the hope of a pellet, or the memory of a pellet. When we hit the button, all we were getting was to be more of a rat.

Romaanin toisessa osassa sävy muuttuu. Päähenkilön sisar synnyttää vaikeasti vammaisen tyttölapsen, jonka eliniän ennuste on lyhyt. Romaanin loppuosa kertoo siitä, miten pieni vammainen lapsi muuttaa keskushenkilön ja muiden vauvan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämän. Vauvalla on Proteus-oireyhtymä, joka aiheuttaa joidenkin kehonosien liikakasvua. Romaanissa viitataan usein kuuluisimpaan tästä oireyhtymästä kärsineeseen henkilöön, Joseph Merrickiin. Elokuva Elefanttimies perustuu hänen elämäänsä.

Sokean ja enkelimäisesti hymyilevän vauvan täydellinen läsnäolo karkottaa kyynisyyden ja ironian. Patricia Lockwoodin tarkat havainnot aukaisivat myös lukijan kyynelkanavat esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilön veli alkaa sairaalassa laulaa lapselle Nousee päivä, laskee päivä -laulua. Hänen tarkoituksensa on olla vitsikäs, mutta hän vakavoituu pian

because she liked it, of course she liked it, she could not tell the difference between beauty and a joke.

Romaanin lopussa päähenkilön kännykkä varastetaan. Romaanin alkupuolella tämä olisi aiheuttanut hysteerisen kohtauksen. Nyt hän vain toteaa alistuneesti: Her whole self was on it, if anyone wanted.

Patricia Lockwood on ennen tätä romaania julkaissut yhden omaan perheeseensä pohjautuvan muistelmateoksen sekä pari runokokoelmaa. Tällaisen fragmentaarisen romaanin yhteydet runouteen ovatkin ilmeiset. 

Romaanissa on myös yhteiskunnallisia kannanottoja, esiintyyhän portaalissa myös helposti tunnistettava "diktaattori" ja muita julkisuuden keskustelijoita. Romaanissa myös kritisoidaan valtiota (tai osavaltiota), joka kieltää raskaudenkeskeytyksen mutta jonka sairausvakuutusjärjestelmä ei sitten pysty huolehtimaan vaikeasti vammaisen lapsen hoitokuluista.

Patricia Lockwoodin romaani No One Is Talking About This on herättänyt kovasti keskustelua ja lukemani painoksen alussa on kolmen sivun verran eri lehtien ja kriitikkojen ylistäviä lausuntoja. Pidin kirjasta kovasti, mutta en olisi ilman näitä arvioita kohottanut sitä klassikkokastiin.

Sitä paitsi luen ihan mielelläni välillä niitä 1800-luvun hitaita lukuromaanejakin. Toisinaan sielulle tekee hyvää asettua hevosvetoisen liikenteen ja kädestä toiseen kulkevan postin rytmiin. 

Patricia Lockwood, No One Is Talking About This. Bloomsbury Publishing 2022. 210 s. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2021. Se on julkaistu myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Kukaan ei puhu tästä (Tammi 2022).




perjantai 20. toukokuuta 2022

David Grossman: Hevonen meni baariin

Romaani joka kertoo stand up -keikasta! Aidosti koomisen romaanin metsästykseni jatkuu. Pääsisiköhän nyt nauramaan? 

Olen aiemmin lukenut israelilaisen David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy, joten arvasin kyllä, että itkuakin on luvassa. Sinne missä maa päättyy on nimittäin romaani, jossa sotaa kuvataan yksittäisten ihmisten ahdistavien ja rampauttavien kokemusten kautta. Sota on myös yksinäisyyttä, häpeää ja pelkoja joista ei voi ääneen puhua. Ei naljailevien velikultien metsäretkeilyä.

Sinne missä maa päättyy sisältää takaumia kahdesta Israelin arabivaltioita vastaan käymästä sodasta: vuoden 1967 kuuden päivän sodasta sekä vuoden 1973 jom kippur -sodasta. Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-lukua. Oran ja Ilanin poika Ofer on vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta. Yllättäen hän päättää jatkaa palvelustaan neljällä viikolla voidakseen osallistua alkavaan sotilasoperaatioon sotilastovereidensa kanssa. Äiti Ora on kauhuissaan. Hän lähtee pitkälle patikkamatkalle, koska arvelee taikauskoisesti, ettei Oferille voi sattua mitään, jos Ora on suruviestin ulottumattomissa.

Romaanin jälkisanoissa David Grossman kertoo, että Sinne missä maa päättyy -romaanin kirjoittaminen perustui samankaltaiseen taikauskoon. Hän toivoi, että romaanin kirjoittaminen suojelisi hänen asepalvelusta suorittavaa Uri-poikaansa. Taika ei tepsinyt: Uri sai surmansa islamistista Hizbollah-järjestöä vastaan käydyssä toisessa Libanonin sodassa vuonna 2006, kun romaani oli melkein valmis.

Hevonen meni baariin sisältää paljon vitsejä, mutta hauska se ei ole. Romaani kuvaa rautalangasta vääntäen, miten kiusattu, pahoinpidelty ja perheen traumoja piilotteleva poika ottaa pellen roolin ja tekee siitä itselleen ammatin. Jos itsekin nauraa, näyttää siltä kuin ei sattuisi. Romaanin päähenkilö, stand up -koomikko Dovaleh Greenstein, on viimein 57-vuotiaana ja vakavasti sairaana valmis poistamaan naamion kasvoiltaan. Todistajiksi joutuvat pahaa aavistamattomat katsojat, jotka ovat tulleet viettämään hauskaa iltaa mutta joutuvatkin seuraamaan, kuinka Dovaleh heidän edessään kääntää sielunsa nurin ja ravistelee sen tyhjäksi kaikesta kuonasta. 

Suuri osa katsojista saa tarpeekseen illan mittaan. Ne, jotka jäävät, ymmärtävät, että heille tarjotaan jotain poikkeuksellista. Osa katsojista pyytää suoraan, että esiintyjä jättäisi vitsit pois ja palaisi varsinaiseen tarinaan.

Romaanin kertoja on eläkkeellä oleva tuomari, joka on tuntenut Dovalehin lapsena. He eivät ole tavanneet yli neljäänkymmeneen vuoteen. Jonkin verran ennen stand up -keikkaa Dovaleh on yllättäen ottanut yhteyttä tuomariin ja pyytänyt tätä tulemaan paikalle. Dovaleh pyytää, että tuomari antaisi arvionsa – tai tuomionsa – keikasta ja esiintyjän persoonasta, koska itseään on vaikea nähdä objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. 

Illasta tulee sielua puhdistava kokemus myös tuomarille. Hän joutuu käymään läpi oman petturuutensa lapsena, kun ei ole puolustanut kiusattua toveriaan. Petoksen syy on tavallinen: jottei joutuisi itse kiusatuksi. Myös kaipaus kolme vuotta aiemmin kuolleeseen puolisoon herää pimeässä katsomossa. Puolison menettäminen on katkeroittanut tuomarin. Hän on purkanut pettymyksensä työhönsä ja joutunut lähtemään virastaan kohtuuttoman ankarien tuomioiden tähden.

Katsomossa on myös toinen Dovalehin lapsuudenaikainen ystävä, lyhytkasvuinen nainen Azulai, jota Dovaleh on lapsena lohduttanut. Tämä nainen näkee Dovalehin luonteen perimmäisen hyvyyden kyynisten vitsien alta ja tukee koomikkoa myötätunnollaan. 

Keikan jälkeen Dovaleh ilmoittaa, että se oli hänen viimeisensä. Ilmeisesti rooli ei enää ole tarpeen. Myös tuomari on karistanut kyynisyytensä. Romaanin lopetus on lohdullinen ja vahvasti toiveikas.

Ne stand up-esitykset, joita itse olen televisiosta nähnyt, eivät ole perustuneet vitseihin vaan pikemminkin koomisiin havaintoihin. Olen nähnyt myös pari sellaista esitystä, joissa esiintyjä menee aika syvälle omiin traumoihinsa. Ei kuitenkaan ihan niin syvälle kuin Dovaleh tässä romaanissa. Vitsiä hevosesta joka meni baariin ei muuten romaanissa kerrota loppuun. Se onkin oikeastaan ainoa kesken jäänyt asia tässä pienessä ja tiiviissä romaanissa. 

David Grossman, Hevonen meni baariin. Otava 2018. Englanninkielisestä käännöksestä A Horse Walks into a Bar (2017) suomentanut Arto Schroderus. Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar ilmestyi vuonna 2014. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 196 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Madame d'Aulnoy: Contes de fées

Madame d'Aulnoylla on erityinen paikka satukirjallisuuden historiassa. Vuoden 1697 huhtikuussa hän julkaisi salanimellä Madame D*** ensimmäisen satukokoelmansa nimeltä Contes de fées ('keijukais- tai haltiatarinoita') ja tuli näin antaneeksi ranskankielisen nimen tälle kirjallisuudenlajille. Ranskasta nimi päätyi käännöslainana myös englantilaiselle kielialueelle. Fairy tale on siellä edelleen käypä lajin nimitys, vaikka saduissa ei aina esiinnykään keijuja tai haltioita.

Varsinainen satuvillitys oli vallannut Ranskan säätyläispiirit 1600-luvun viimeisinä vuosina. Kirjallisina taidesatuina kansansatujen aihelmat kelpasivat erinomaisesti ajanvietteeksi Aurinkokuninkaan hovissa. Neljä kuukautta ennen Madame d'Aulnoyn ensimmäisen satukokoelman ilmestymistä Charles Perrault oli koonnut aiemmin aikakauslehdissä ilmestyneet satunsa kokoelmaksi Histoires ou Contes du temps passé, avec des moralités. Myöhemmin kokoelma tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita. Tästä kokoelmasta löydämme ensimmäiset kirjoitetut versiot esimerkiksi sellaisista tutuista saduista kuin Punahilkka, Saapasjalkakissa ja Tuhkimo.

Perrault'n saduissa kansansatujen konstailematon kerronta kuuluu vahvasti taustalla. Hänen satunsa ovat melko lyhyitä: esimerkiksi Punahilkka on vajaan kolmen sivun mittainen. Taiteellinen pyrkimys tulee esiin lähinnä runomuotoisissa opetuksissa kunkin sadun lopussa.

Myös Madame d'Aulnoyn sadut käyttävät kansansatujen aiheita, mutta muuten ne selvästi ovat valistuneelle yleisölle tarkoitettua kirjallista taidetta. Pyrkimys eleganttiin ilmaisuun vaikuttaa nykylukijasta sievistelyltä. Kertomukset kyllä alkavat napakasti; keskeinen ongelma ilmaistaan selkeästi ja ilman selityksiä. Sen jälkeen tarina välillä hukkuu pukujen, koristeiden ja erilaisten rikkauksien esittelyyn. Myös d'Aulnoyn tarinat päättyvät runomuotoiseen kertaukseen, mutta tarinoiden opettavaisuutta ei korosteta. Ilman yliluonnollisia elementtejään monet niistä voisi lukea ihmissuhdenovelleina.

Elitistisyytensä takia Madame d'Aulnoyn kertomukset ovat selvästi huonommin tunnettuja kuin Perrault'n kertomukset. Suomeksi on ilmestynyt kokoelma nimellä Kreivittären satukirja. En ole lukenut sitä, mutta ainakin uteliaisuuttani vilkaisen, jos onnistun saamaan sen käsiini.  

Lapsille en näitä d'Aulnoyn tarinoita tarjoaisi ilman ankaraa karsimista. En tarkoita sitä, että näissä kertomuksissa olisi jotain sopimatonta tai liian rohkeaa – oikeastaan päinvastoin. Tarinoiden henkilöt jahkailevat moraalisten ongelmiensa parissa: onko sopivaa ja missä vaiheessa ilmaista kiinnostuksensa ihastuksensa kohteelle, jottei joutuisi petetyksi tai hyväksi käytetyksi. Lapsi minussa aneli: Kerro mieluummin lisää keltaisesta kääpiöstä ja puhuvasta hevosesta! Kertomukset ovat myös melko pitkiä iltasaduiksi: lukemassani kokoelmassa lyhyinkin satu on kuudentoista sivun mittainen. Pisin on yli viidenkymmenen sivun pienoisromaani.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa juoni perustuu kuninkaallisten tai ainakin ylhäisten päähenkilöiden parittamiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki päättyvät ylivoimaisilta vaikuttavien esteiden voittamiseen haltioiden avulla ja onnelliseen avioliittoon. Siinä ainoassa poikkeuksessa (Le Nain Jaune, 'keltainen kääpiö') rakastavaiset menettävät henkensä ja muuttuvat toisiinsa kietoutuneiksi palmupuiksi.

Kertomusten sankarittaret ovat yleensä 15-vuotiaita. Se oli ilmeisesti sopiva avioitumisikä Ranskan hovissa 1600-luvulla. Madame d'Aulnoy – tyttönimeltään Marie-Catharine Le Jumel de Barneville – itse oli mennyt tuossa iässä naimisiin kolmisenkymmentä vuotta vanhemman paroni d'Aulnoyn kanssa. Avioliitto oli järjestetty, eikä se lukuisista lapsista huolimatta ollut onnellinen. 

Ehkä oman katkeran kokemuksensa vuoksi Madame d'Aulnoy piti huolen siitä, että hänen saduissaan päähenkilöt ovat iältään lähellä toisiaan ja päätyvät avioon rakkaudesta. Lukemani satukokoelman esipuheessa Constance Cagnat-Debœuf pitää näitä satuja jopa feministisinä, mikä näkyy muun muassa niiden sankarittarien itsenäisyytenä kumppanin valinnassa. 

Madame d'Aulnoy ei näytä pitäneen aviopuolisoiden nuorta ikää sinänsä ongelmana. Useissa tämän kokoelman saduissa viitataan ihastuttavan raikkaaseen tuulahdukseen, jonka Ranskan kruununperillisen kaunis morsian Adélaïde de Savoie toi hoviin. Adélaïde oli naimisiin mennessään vasta 12-vuotias. Mahdollisesti Madame d'Aulnoyn silmissä liiton teki hyväksyttäväksi se, että sulhanenkin oli vasta viidentoista.

Feminististä tyttövoimaa on myös omassa suosikkitarinassani Belle Belle ou le Chevalier Fortuné. Siinä päähenkilönä on köyhtyneen kreivin tytär, joka lähtee mieheksi pukeutuneena armeijaan, jotta hänen isänsä ei joutuisi maksamaan ylivoimaisia veroja. Hyvän haltiattaren ja viisaan puhuvan hevosen avustuksella Belle Belle selviytyy hänelle asetetuista koettelemuksista loistokkaasti. Kertomuksessa on myös paikoin suorastaan riehakasta komiikkaa. Pahimmat koettelemukset aiheuttaa ruhtinatar, kuninkaan sisar, joka rakastuu palavasti kauniiseen ritariin. Torjutun rakkauden vihastuttama nainen väittää lopulta, että Belle Belle on sopimattomalla tavalla käynyt häneen käsiksi. Belle Belle tuomitaan kuolemaan siten, että miekka isketään hänen sydämeensä. Kun häntä valmistellaan iskua varten, paljastuu, että hän onkin nainen. Kuningas, jota Belle Belle on tässä vaiheessa jo kauan rakastanut, ottaa Belle Bellen puolisokseen. (Ehkä huojentuneena siitä, että hänen kauniiseen ritariin kohdistuvat tunteensa osoittautuvat hyväksyttäviksi.)

Saduissa on yleistä, että luonteen ominaisuudet heijastuvat päähenkilöiden ulkomuotoon. Myös Madame d'Aulnoyn tarinoissa kauneus yhdistyy hyvyyteen ja rumuus pahuuteen. Kertomus Rameau d'Or ('kultainen oksa') alkaa virkistävästi tilanteesta, jossa hyvä mutta ruma prinssi ei halua puolisokseen hyvää mutta rumaa prinsessaa. Prinsessa puolestaan ei haluaisi naida ketään, ei kaunista eikä rumaa. Molemmat tottelemattomat joutuvat vankeuteen, josta hyvien haltioiden avulla pelastuvat ja päätyvät paimenpojaksi ja paimentytöksi. Tässä vaiheessa molemmat ovat luonnollisesti saaneet luonteeseensa kuuluvan kauniin ulkomuodon. Nuoret rakastuvat toisiinsa. Pahat haltiat aiheuttavat vielä yhden mutkan juoneen muuttamalla tytön heinäsirkaksi ja pojan seinäsirkaksi. Lopulta kuitenkin taas hääkellot soivat ja ihmismuotoonsa palautuneet kauniit päähenkilöt saavat toisensa.

Madame d'Aulnoy, Contes de fées. Édition de Constance Cagnat-Debœuf. Gallimard 2021. Tämä kokoelma ilmestyi Folio classique -sarjassa (N:o 4725) vuonna 2008.  Sen kertomukset on alun perin julkaistu vuosina 1697–1698. Kansikuva: Théo Schmied. 397 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla

Nimitys Mare nostrum, "meidän meremme", on peräisin antiikin roomalaisilta. He käyttivät tätä nimitystä Välimerestä, roomalaisen imperiumin sisämerestä. Jaakko Hämeen-Anttila laajentaa käsitettä siten, että "meidän" viittaa kaikkiin niihin kansoihin, jotka ovat vaikuttaneet Välimeren rannoilla. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyy Lähi-idän eri kulttuurien ja eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutukseen. Kuten Hämeen-Anttila teoksen esipuheessa toteaa: "Vaikutteiden kulkusuunta Euroopan ja Lähi-idän välillä on historian aikana vaihdellut." 

Vaikutteet eivät ole jääneet ainoastaan Välimeren rannoille. Myös meidän suomalainen kulttuurimme tulvii Lähi-idästä ja helleeneiltä välittynyttä ainesta. Uskontomme, kalenterimme, kirjoitusjärjestelmämme ja suuri osa tieteellisistä näkemyksistämme on syntynyt Välimeren ranta-alueilla. Tässä mielessä myös me suomalaiset voimme puhua Välimerestä "meidän" merenämme.

Minua on häirinnyt sellainen kulttuuripurismi, jossa ulkopuolisia vaikutteita kammoksutaan ja niiden vastaanottamista pidetään oman kulttuurin heikentämisenä. Oli ilo lukea Hämeen-Anttilan täysin päinvastaisia näkemyksiä kulttuurivaikutteiden lainautumisesta: kehittyvä kulttuuri lainaa naapureiltaan sen, mitä tarvitsee. Kyse ei ole passiivisesta vaikutteille alistumisesta vaan omasta tarpeesta syntyneestä valikoinnista. 

Meillä on ollut vallalla varsin yksinkertaistettu näkemys Välimeren alueen kulttuurikehityksestä. Ainakin alakoulun historianopetuksessa, jota tunnen parhaiten, se näkyy edelleen. Suunnilleen seuraavaan tapaan opetin historiaa vuosikaudet: Egypti ja Mesopotamia käsiteltiin omina irrallisina kokonaisuuksinaan. Sitten käytiin läpi antiikin Kreikka. Rooman historiaan käytettiin paljon oppitunteja, ja Kreikasta saadut vaikutteet tulivat esiin lähinnä jumalien vastaavuudessa. Rooman kulttuurista päästiin kristilliseen keskiaikaan ja siitä edelleen renessanssin ja löytöretkien kautta nyky-Eurooppaan. Kreikan hellenistinen vaikutus Lähi-itään mainittiin Aleksanteri Suuren valloitusten yhteydessä. Arabien vaikutuksesta kerroin yleensä ainoastaan sen, miten arabit käänsivät laajasti kreikkalaista kirjallisuutta ja sitten keskiajan lopulla, alkuperäisten kreikkalaisten tekstien kadottua, nämä kirjoitukset "palautettiin" eli käännettiin arabiasta eurooppalaisille kielille.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare Nostrum osoittaa, että Välimeren alueen kulttuurien suhteet ovat olleet huomattavasti edellä esitettyä monimuotoisempia. Vuoropuhelu Lähi-idän kulttuurien ja Kreikan välillä oli syvällistä ja jatkuvaa ja sitten myöhemmin arabialais-islamilaisen kulttuurin vaikutus keskiajan Eurooppaan huomattavasti laajempaa. Espanjan kieli sekä rakennus- ja tapakulttuuri kantavat näitä arabivaikutteita nyky-Euroopassa kaikkein selvimmin.

Hämeen-Anttila kertoo kulttuurivaikutteiden kulkeutumisesta vanhalta ajalta myöhäisantiikin kautta keskiajalle ja hieman myös nykypäiviin asti. Teoksessa käydään läpi kulttuurin eri osa-alueet lukuisien esimerkkien avulla. Tekijän vakuuttava oppineisuus ja laaja kielitaito tulevat esille esimerkiksi kirjoitusjärjestelmien ja lainasanojen esittelyssä. Suomessa tuskin on kovin monta tutkijaa, jotka Hämeen-Anttilan tapaan pystyvät haastamaan vallalla olevia tulkintoja muinaiskielien sanojen etymologiasta.

Teoreettisen pohdinnan lomaan on siroteltu runsaasti lukemista keventäviä anekdootteja. En tosin ole ihan varma, onko "kevennys" tarkoittamani sana. Keskiajan frankkien taikauskoisten "parannuskeinojen" vertailu Lähi-idän lääketieteeseen saa nykylukijankin tuntemaan myötähäpeää eurooppalaiseen perinteeseen kuuluneesta sivistymättömästä ylimielisyydestä.

Minulle ajatukset uuteen asentoon kääntävää tietoa oli se, että käsitys ristiretkistä eräänlaisena esikolonialistisena yrityksenä valloittaa Lähi-itä ja osoituksena lännen vihasta islamilaista maailmaa kohtaan kehittyi vasta melkein kuusisataa vuotta ristiretkien jälkeen. Aikalaiset näkivät ne lähinnä yksittäisinä konflikteina, joiden vihollisasetelmat eivät vastanneet nykyisin yleisesti vallalla olevaa käsitystä. Esimerkiksi neljännellä ristiretkellä lännen sotajoukot tuhosivat kristityn Bysantin pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli toiminut islamin leviämisen estäjänä. Lähi-idän pienet kristilliset valtiot myös välillä liittoutuivat muslimivaltioiden kanssa.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare nostrum oli minulla matkalukemisena Välimerelle suuntautuneella vappumatkalla. Matkalla lukeminen on usein sirpaleista. Päivällä ehtii lukea lähinnä bussissa tai paikallisjunissa, illalla on jo niin poikki, että muutama sivu omaksutun tavan vuoksi saa riittää.  Tämä kirja suhteellisen lyhyine lukuineen osoittautui juuri sopivaksi matkaevääksi.

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava 2006. Kartat: Ari Suramo. Kansi: Timo Numminen. 256 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Marianne Wiggins: John Dollar

Oletko koskaan miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos Kärpästen herran haaksirikkoutuneet olisivat olleet tyttöjä eivätkä poikia? Olisivatko tytöt käyttäytyneet sivistyneemmin? Vai olisivatko seuraukset olleet vielä kauheammat? Kertooko Kärpästen herra vain poikien taipumuksista vai onko kyse yleisinhimillisestä alttiudesta väkivaltaan? Joistain tällaisista pohdinnoista Marianne Wigginsin romaani John Dollar on luultavasti saanut alkunsa. Kirjat keskustelevat usein keskenään hedelmällisellä tavalla. 

Kärpästen herraa kai edelleen luetetaan kouluissa. John Dollar olisi sille erinomainen rinnakkaisteos. Voisi syntyä jännittävää dialogia, jos vaikkapa puolet luokasta lukisikin tämän. Kunpa jokin kustantamo rohkenisi ottaa tämän ohjelmaansa. Uskon, että suomennoksella olisi kysyntää. En tosin ole varma, uskaltaisiko yksikään opettaja luettaa tätä koululaisilla. Paikoin tämä romaani synnyttää fyysistä pahoinvointia.

Tässä blogitekstissä on sitten luvassa juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin jättää mahdollisimman paljon lukijan itsensä löydettäväksi. Romaani on täynnä pieniä ja suuria yllätyksiä. Se suorastaan pakottaa lukemaan eteenpäin. Romaanin esipuheen kaltainen alkuluku muuten kannattaa lukea uudelleen sen jälkeen, kun on lukenut kirjan loppuun. Asiat, jotka ensilukemalta tuntuivat hämäriltä, muuttuvat tällä tavoin täysin ymmärrettäviksi ja tarinan aukot muutamien sen päähenkilöiden osalta umpeutuvat.

Romaani jakautuu melko tarkasti kahteen yhtä pitkään osaan, jotka sävyltään ovat aivan erilaisia. Alkuosa kertoo nuoren sotalesken, Charlotte Lewesin, vaiheista Burmassa. Vuonna 1917 hän ottaa vastaan tyttöoppilaiden opettajan pestin Rangoonissa. Hänen oppilaansa ovat enimmäkseen brittiläisen siirtomaahallinnon virkamiesten ja sotilaiden lapsia. 

Charlotte on rohkea ja utelias: toisin kuin omaan kuplaansa linnoittautuneet Rangoonin britit hän on kiinnostunut "alkuasukkaiden" elämästä ja kulkee aamuvarhain ennen koulun alkua tutkimusretkillään paikallisen väestön parissa. Ilmeisesti näillä retkillään hän myös hankkii selkäänsä tatuoinnin. Hän ui meressä delfiinien kanssa. Myös rakkaus ja erotiikka palaavat Charlotten elämään, kun hän tapaa John Dollarin, taitavan merimiehen, joka omistaa pienen rahtialuksen. Pian John Dollarin siihen asti nimetön alus saa nimen The Charlotte

Johnin romanttinen rakkaus ja Charlotten käytännöllisempi näkemys yhdistyvät heidän suhteessaan leikkisällä tavalla, joka jää mieleen ja kannattelee pientä toivonkipinää romaanin tummasävyisessä maailmassa.

Yrjö-kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi Rangoonin brittiyhteisö päättää nimetä yhden autioista saarista uudelleen kuninkaan mukaan. Kolme alusta lähtee saarelle. John Dollarin The Charlotte on yksi niistä. Tarkoituksena on järjestää saarella nimenantojuhla ja ottaa siitä valokuvia lahjaksi kuninkaalle. Mukana ovat myös brittiläisen koulun opettajat ja oppilaat, niin pojat kuin tytötkin.

Saariretken aikana lukija tutustuu paremmin tyttöoppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Kerronnan sävy on enimmäkseen kevyt ja koominen. Romaani rakentaa kuvaa tytöistä ja heidän perheistään vähitellen pienistä fragmenteista ja keskustelujen lomassa lausutuista kommenteista, joiden merkitys avautuu lukijalle vasta myöhemmin. 

Huolettomassa pikniktunnelmassa on jo kuitenkin useita enteitä pahemmasta. Tyttöjen välillä on iän ja syntyperän aiheuttamia jännitteitä. Vanhimmat tytöt ovat murrosikäisiä, nuorimmat vielä lapsia. 

Tytöt vakoilevat  Charlotte-opettajan ja John Dollarin rakastelua hytin seinässä olevasta reiästä, ja vanhin tytöistä, Amanda, alkaa haastaa Charlottea, jota oppilaat tähän asti ovat kunnioittaneet. Amanda muun muassa leikittelee Charlotten sukunimellä: Lewes ei eroa ääntämykseltään sanoista loose ('helposti vieteltävä') ja lose ('hävitä' josta siis substantiivi häviäjä, luuseri). 

Rantajuhla muuttuu salamannopeasti kilpikonnien teurastukseksi, kun oudon ympäristön riehaannuttamat poikaoppilaat huomaavat, että rantaan uineiden matelijoiden munat muistuttavat tennispalloja. Opettajat ja vanhemmat kadottavat tilanteen hallinnan hetkeksi. Rannalta löytyy myös pääkallo, jonka poikien opettaja nopeasti nimeää apinan pääkalloksi ja hautaa kiireesti hiekkaan. Kallossa on veitsen jälkiä. 

Romaanin loppuosa on sitten sävyltään aivan jotain muuta. Tsunami sekä alkuasukkaiden tai merirosvojen hyökkäys muuttaa tarinan karmeaksi selviytymistaisteluksi. Hengissä selvinneet kahdeksan tyttöä aloittavat yhteiselämänsä toiveikkaina. Pelastuksen uskotaan tulevan parissa päivässä. Tytöt laativat pienyhteisölleen lakeja, joista kukaan ei enää hetken päästä välitä. 

Enimmäkseen tytöt ovat lamaantuneita: hylkytavaran pelastusyritykset ovat sattumanvaraisia, ravintoa ei yritetä kerätä varastoon, suojia ei rakenneta. Jokainen toimii omien päähänpistojensa mukaan. Pitäisikö tämä lukea kirjailijan tulkinnaksi naisten yhteistyökyvystä? Enpä usko, minulle jäi sellainen tunne, että tässä romaanissa ihmisten persoonallisuuserot ovat sukupuolieroja tärkeämmät. Kyse on luonnollisesti myös tarjolla olevista roolimalleista.

Kun John Dollar löytyy rannalta elossa mutta selkärankansa murtaneena ja halvautuneena, häneen kohdistuu suuria odotuksia pelastajana. John Dollarin yritykset jonkinlaisen järjestyksen luomiseen valuvat kuitenkin tyhjiin. Paikalle saapuvan pelastusretkikunnan tuhoutuminen saa John Dollarin menettämään lopullisesti toivonsa. Hän myös sairastuu vakavasti kiniinin yliannostelun takia ja on enimmäkseen tiedottomana. Vanhimpien tyttöjen, Amandan ja Nollyn, luomassa mielipuolisessa uskonnossa John Dollar muuttuu ensin jonkinlaiseksi palvontamenojen kohteeksi ja lopulta uhrieläimeksi.

Heti haaksirikon jälkeen tytöt istuvat piirissä rannalla muodostelmassa, joka kuvastaa heidän asemaansa:

                                 Amanda

     Nolly                                          Gaby

     Sybil ja                                       Jane
     Sloan

                                 Oopi


                                                                   Monkey


Silmiinpistävä on Monkeyn, Menakan, asema. Hän on takaisin Englantiin matkustaneen valkoisen isän ja burmalaisen naisen lapsi, "puoliksi paistettu", jonka ahkeraa työpanosta kyllä hyödynnetään, mutta jota ei oikein pidetä täysivaltaisena ihmisenä. Romaani käsittelee siis myös kolonialismia konkreettisten esimerkkien avulla. Ainoastaan portugalilaista syntyperää oleva ja iholtaan muita tyttöjä hieman tummempi Gaby muodostaa lopulta jonkinlaisen liiton Menakan kanssa. 

Kaksoset Sybil ja Sloan tuovat tarinaan pientä koomista kevennystä sillä, että heidän tapansa käyttää pronomineja on täysin mielivaltainen. Oopi on vielä täysi lapsi. Jane omaan maailmaansa käpertyvä anorektikko. 

Myös Charlotte-opettaja palaa tarinaan hetkeksi siinä vaiheessa, kun tyttöjä on jo menehtynyt toinen toistaan karmeammilla tavoilla. Tapahtumien loppu täytyy sitten lukea romaanin alkusivuilta.

Marianne Wigginsin kirjoitustyyli on yllättävä ja jännittävä. Hän kertoo todellisesta käytöksestä sosiaalisten normien takana, mikä saa aikaan koomisia sävyjä ja vaikutelman tuoreudesta. Teksti pureutuu yksityiskohtaisesti siihen, minkä joku toinen kirjailija jättäisi viitteiden varaan, olipa kyse rakastelusta tai ihmissyönnistä. Romaani ei karmeudestaan huolimatta ole ahdistava.

Romaani on omistettu "rakkaalle Salmanille". Salman on kirjailja Salman Rushdie, jonka kanssa Marianne Wiggins oli naimisissa tämän romaanin ilmestyessä.

Marianne Wiggins, John Dollar. Harper & Row 1989. Kannen kuva: Paul Davies (John B. B. Wellingtonin valokuvan pohjalta). 214 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Alexis Kourosin Gondwanan lapset on monikerroksinen ja monia tarina-aiheita sisältävä filosofinen saturomaani. Ensilukemalta se kertoi minulle yksinäisyydestä ja erillisyydestä sekä oman identiteetin etsimisestä. Toisella lukemisella saattaisin kiinnittää huomioni aivan eri asioihin. 

Tarinan päähenkilö on linnunpoikanen, joka kuoriutuu munasta karulla saarella. Yrityksistään huolimatta se ei opi lentämään ja jää yksin, kun sen äiti ja sisko lähtevät muuttomatkalle. Se kohtaa muita eläimiä, mutta nämä eivät pysty auttamaan sitä ydinkysymyksessä. Kuka hän oli? Mikä hän oli?

Yksinäisyyden ja erillisyyden teema toistuu myös romaanin miljöössä. Tapahtumat sijoittuvat Eteläisen jäämeren saarelle, joka on osa muinaista Eteläistä alkumannerta. Saaren kallio kertoo linnunpoikaselle:

Aika on repinyt minut palasiksi ja siirtänyt palaset tuhansien kilometrien päähän. Kaikki sisareni ovat eronneet minusta, ja heidät on nimetty uudelleen. Heidän sisälmyksensä on kaivettu esiin ja heidän kasvonsa on merkitty rajoilla ja teillä. Minut... minut on jätetty tänne yksin ja unohdettuna.

Lopulta linnunpoikaselle selviää, että saarella asustava luonnontutkija on tehnyt virheen. Hän on kerännyt linnunmunia tutkittavaksi ja mitattavaksi, mutta palauttaessaan munat pesiinsä hän on vahingossa laittanut pingviinin munan albatrossin pesään.

Olin synnyttänyt orvon. Eikä kyseessä ollut tällä kertaa mikään tavallinen orpo, joka kaipaa biologisia vanhempiaan. Hän oli joutunut eroon identiteetistään. Toivoin, että vaihdos olisi tapahtunut päinvastoin. Jos olisin laittanut albatrossin munan pingviinin pesään, hän olisi lentänyt eräänä päivänä tiehensä ja hänestä olisi tullut legenda kansansa keskuudessa.

Romaanin alkuosa on kerrottu hän-muodossa ja pingviininpoikasen näkökulmasta. Loppuosan kertoo luonnontutkija minämuodossa. Kuten sadulle sopii, sen henkilöt – niin ihminen, eläimet kuin kalliotkin – ymmärtävät vaivattomasti toistensa puhetta. 

Saarella vielä viipyvät nuoret pingviinit eivät hyväksy yksinäistä poikasta joukkoonsa. Niiden portinvartijat kysyvät: 

Missä olit silloin, kun me annoimme uhrimme? Missä olit, kun veljemme ja siskomme kuolivat lokkien ja kihujen kynsissä ja kun leopardihylkeet teurastivat meitä joukoittain ensiuinnillamme niin, että veremme värjäsi meren punaiseksi? 

Identiteetissä on kaksi puolta. Se yhdistää ja samalla erottaa. Siihen sisältyy käsitys siitä, missä suhteessa olemme toisten kaltaisia ja näin se kertoo meille, mihin ryhmään kuulumme. Toisaalta se kertoo sen, mikä erottaa minut kaikista muista. 

Miten tärkeäksi yksilö kokee yhteyden muihin? Millaisiin tekoihin hän on valmis päästäkseen osaksi ryhmää? Pingviininpoikaselle liittymisestä muihin tulee elämän ja kuoleman kysymys. Se päättää ainakin vielä yrittää.

Lukijan ratkaistavaksi jää, onnistuuko tämä yritys ja mikä on hinta, jonka yhteydestä joutuu maksamaan. Romaanin alkusanoissa lukijalle lahjoitetaan piste, jonka hän voi sijoittaa tarinan päätepisteeksi haluamaansa paikkaan. Myöhemmin romaanissa vielä selvennetään: 

– Ei tarinoilla ole loppuja tai alkuja. Me vain kehystämme palasen elämää tai kuvitelmaa. Voit laittaa viimeisen pisteen minne haluat. Joskus ihmiset laittavat sen jonkin iloisen tapahtuman jälkeen, että loppu olisi onnellinen, tai surullisen tapahtuman jälkeen, että syntyisi tragedia.

Lukiessani sijoitin tähän tarinaan pisteen siten, että syntyi sankarillinen tragedia. Pikku pingviinin kohtalon kuvailee luonnontutkija jo aiemmin kertoessaan tapahtumasta, jota on ollut todistamassa usein. Kun pingviiniparvi lähtee uintiretkelleen, sitä on odottamassa nälkäisten leopardihylkeiden lauma:

Yllättäen yksi pingviineistä sukelsi ja ui suoraan hyljettä kohti. Salamannopeasti leopardihylje nappasi pingviinin kiinni ja oli silmänräpäyksessä kirjaimellisesti kuorinut sen nahastaan raivokkaalla pään heilautuksella. Tämän tapahtuessa muut pingviinit uivat turvallisesti rantaan.

Voiko olla suurempaa yhteyttä kuin se, että antaa henkensä muiden puolesta? 

Jos lukisin tämän tarinan lapselle, sijoittaisin pisteen eri kohtaan. Gondwanan lapset sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 1997, kun palkinto oli jaossa ensimmäisen kerran. Aivan pienten lasten kirja se ei kuitenkaan ole. Se liittyy luontevasti varttuneemmille lukijoille suunnattujen filosofisten satujen perinteeseen. Siihen, jossa ovat Pikku Prinssi, Lokki Joonatan ja vaikkapa Voltairen sadut.

Orpo ja yksinäinen on myös romaanin ainoa ihminen, luonnontutkija John Doe, Matti Meikäläinen, jokamies. Hänen kauttaan romaaniin tulee myös uskonnollinen sävy. Hän näyttää linnunpoikaselle puusta veistetyn ristiinnaulitun ja kertoo: Mies ristillä on minun Jumalani. Uhrikuoleman ajatus, jota edellä käsittelin, ei siis ole romaanissa pelkästään minun mielikuvitustani.

Uskonnollista ainesta on John Doen hahmossa enemmänkin. Hän kertoo olleensa alun perin puutarhuri. Hän säilyttää karaa omenasta, jota ei omien sanojensa mukaan koskaan syönyt. Raamatulliset viittaukset eivät ole mukana sattumalta. Paratiisikertomusta on tulkittu nimenomaan vertauskuvana ihmisen erillisyydestä ja identiteetistä. Paratiisissa ihminen oli osa luontoa. Vasta kielletyn hedelmän syöminen teki hänestä tietoisen yksilön. Hyvän ja pahan tiedon puu on tietoisuuden puu. Kuolema astui ihmisen elämään tietoisuuden myötä; eläimet eivät tiedä kuolevansa.

Tätä kirjaa ei tosiaankaan pysty ammentamaan tyhjiin hetkessä. 

Parasta mitä voit löytää on "etsimisen tie", tai että löytää vain sen, mistä etsiä.

Romaanin kuvitus, jossa yhdistetään valokuvaa ja grafiikkaa, on poikkeuksellisen kaunis ja tuo jopa oman ekologisen tarinansa sanoin kerrotun tarinan rinnalle.

Alexis Kouros, Gondwanan lapset. Lasten Keskus 1997. Kuvat ja ulkoasu: Alexander Reichstein. 120 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.