Honoré de Balzac: Kurtisaanien loisto ja kurjuus / A Harlot High and Low

Osallistun tällä blogikirjoituksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Yksi Balzacin Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin päähenkilöistä oli pääosassa myös romaanissa Kadonneet illuusiot. Angoulêmen apteekkarin runoja kirjoitteleva poika Lucien Chardon nousi siinä kauniin ulkomuotonsa, kirjallisen lahjakkuutensa ja joustavan moraalinsa ansiosta Pariisin sanomalehtimaailman tähdeksi ja seurapiirien suosikiksi. Hän oli jo varhain alkanut käyttää äitinsä aatelista sukunimeä de Rubempré. Hän kuitenkin sotki asiansa perusteellisesti ja aikoi jo tehdä itsemurhan hukuttautumalla, kun hänet pelasti espanjalainen pappi Carlos Herrera, joka maksoi Lucienin velat ja lupasi nostaa tämän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se, mitä Carlos Herrera halusi Lucienilta vastapalkkioksi, jäi epäselväksi. 

Kerron seuraavassa melko paljon Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin juonesta, joten jos et halua tietää siitä mitään, jätä tämä teksti lukematta. Voin kyllä taata, että paljon yllätyksiä jää vielä jokaisen lukijan itse löydettäväksi, vaikka esittelyni lukisivatkin, sillä Balzacin kirjojen juonet ovat yltäkylläisen runsaita. Hänen erityislahjanaan oli kyky sitoa yhteiskunnallinen analyysi melodramaattiseen ja jännittävään tarinaan. Hänen henkilöhahmonsa edustavat ajan aatteita mutta ovat samalla psykologisesti uskottavia yksilöitä.

Miten tytöt rakastavat

Ajallisesti romaani sijoittuu 1820-luvun loppupuolelle ja päättyy vuoden 1830 toukokuuhun. Se alkaa Oopperan naamiaisista. Lucien on taas mukana seurapiireissä – yhtä kauniina kuin ennenkin ja tyylikkäästi pukeutuneena. Rahasta hänellä ei näytä olevan puutetta. Nyt hänellä on myös kuninkaan vahvistus oikeudelleen käyttää sukunimeä de Rubempré. Käsipuolessaan hänellä on 18-vuotias tumma kaunotar. 

Illan pilaa kuitenkin se, että Lucienin kateelliset entiset journalistituttavat tunnistavat kauniin seuralaisen ilotytöksi, josta on käytetty nimitystä Rausku. Nimi johtuu sähkörauskusta, joka vie tajun siltä, joka siihen koskee. Rauskun äiti oli "kauniiksi hollannittareksi" kutsuttu ilotyttö, joka oli päätynyt henkirikoksen uhriksi. Rauskun oma ura oli alkanut jo vähän yli kymmenvuotiaana "rottana", tyttönä, jota "irstailijat kasvattavat paheeseen ja häpeällisyyteen".

Jo kolmen kuukauden ajan Rausku on käyttänyt itsestään nimeä Esther van Bogseck. Hän on aidosti rakastunut Lucieniin ja yrittänyt karistaa menneisyytensä työskentelemällä ompelijattarena. Poliisin ilotyttörekisteriin oli helppo päästä, mutta vaati kahden vuoden todennettua nuhteetonta elämää päästä siitä pois. Lucienin tähden Esther on halunnut yrittää. Paljastuttuaan juhlissa hän nyt näkee itsemurhan ainoaksi vaihtoehdokseen.

Pappi Carlos Herrera puuttuu jälleen viime hetkellä asiaan. Hän lupaa lähettää Estherin luostarikouluun opetettavaksi. Siellä hänelle annettaisiin luku- ja kirjoitustaito sekä tavat, jotka mahdollistavat hänen paluunsa Pariisiin siveellisenä naisena, jota kukaan ei enää tunnista kurtisaaniksi. Kansalaisluottamuksen palauttava kirje Herreralla on jo taskussaan. Lucieniin Esther ei saa ottaa yhteyttä koulutuksensa aikana.

Herrera toivoo, että Lucien unohtaisi Estherin. Turha toivo – poissa oleva rakastettu saa runoilijan mielessä enkelin muodon ja luonteen. Kun Esther lopulta palaa, Herrera järjestää hänelle asunnon, jossa Lucien ja Esther voivat huomaamattomasti tavata toisiaan. Esther saa kuitenkin poistua asunnosta vain öisin palvelijan seurassa. Herrera tekee selväksi, että Lucienin on mentävä naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa, ei entisen prostituoidun. Tähän on sekä Lucienin että Estherin tyytyminen. Lucien alkaa kosiskella Clotilde de Grandlieuta avioitumistarkoituksessa. Jos avioliitto toteutuu, Lucienille avautuu mahdollisuus saada itselleen äitinsä suvulle kuulunut markiisin arvo.

Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille

Eräänä yönä, kun Esther on kävelyllä Vincennesin puistossa, hänet näkee paroni de Nucingen. Lähes 70-vuotias paroni rakastuu ensisilmäyksellä ja palkkaa urkkijoita etsimään hänen vilaukselta näkemäänsä kaunotarta. Paronin suuri varallisuus on peräisin pankkitoimista, joita hän on harjoittanut kovin ottein ja siksi ansainnut lisänimen "Ahma". 

Saatuaan tiedon paroni de Nucingenin hullaantumisesta Carlos Herrera päättää myydä Estherin pankkiirin rakastajattareksi mahdollisimman kovaan hintaan. Rahat menevät luonnollisesti Lucienin hyväksi, joten painostuksen jälkeen sekä Esther että Lucien suostuvat suunnitelmaan.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että Carlos Herrera on oikealta nimeltään Jacques Collin, Kuolonpettäjäksi kutsuttu entinen rangaistusvanki. Hän on karannut useista vankiloista ja toiminut vankien "pankkiirina" huolehtien entisten vankitovereidensa varallisuudesta näiden rangaistuksen aikana. Jacques Collin on myös esiintynyt nimellä Vautrin. Collin on tappanut oikean Carlos Herreran, turmellut kemikaaleilla kasvonpiirteensä ja leikannut irti selästään sinne tatuoidun vankinumeron. Poliisin urkkijat ovat kuitenkin jo hänen jäljillään. Kaksi urkkijaa menettää henkensä Jacques Collinin ansiosta, toinen sadistisen lapseen kohdistuneen teon murtamana.

Paroni de Nucingen joutuu luovuttamaan Estherille pienen palatsin kaikkine tykötarpeineen sekä runsaasti rahaa, ennen kuin Esther pitkän viivyttelyn jälkeen lopulta suostuu suomaan rahoittajalleen "rakkauden" yön paronin "nautintokoneena", kuten de Nucingen asian ilmaisee. 

Seuraavana päivänä Esther surmaa itsensä myrkyllä. Rakkaus Lucieniin on tehnyt paluun entiseen ammattiin liian raskaaksi. Lucien ja Carlos Herrera pidätetään murhasta ja kavalluksesta epäiltyinä. 

Tähän päättyy romaanin suomenkielinen painos. Se sisältää osat Miten tytöt rakastavat ja Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille, jotka ilmestyivät alun perin ranskaksi kirjan muodossa vuonna 1844. Kurtisaanien loisto ja kurjuus on tälle osuudelle osuva nimitys. Teokseen myöhemmin liittämissään lisäosissa Balzac ei enää juurikaan puhu kurtisaaneista. Luin ne Rayner Heppenstallin englanniksi kääntämästä ja iskevästi nimetystä teoksesta A Harlot High and Low, joka sisältää romaanin kaikki neljää osaa. Kolmas osa Mihin huonot tiet johtavat ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1846 ja viimeinen osa Vautrinin viimeinen inkarnaatio niin ikään aikakauslehdessä vuonna 1847. Kaikki osat ilmestyivät yhdessä vasta Balzacin kuoleman jälkeen vuonna 1855. Hänen Inhimillinen komedia -teossarjassaan romaani kuuluu osastoon Pariisilaiselämän kuvauksia.

Syrjähyppy kurtisaaneihin

Ennen kuin kerron lisää romaanin loppuosista, on syytä pohtia kurtisaaneja. Balzac on romantikko siinä mielessä, että hän näkee kurtisaaninkin pystyvän puhtaaseen rakkauteen ja uhrautumiseen rakastetun hyväksi. Realistina hän kuitenkin näkee myös kurtisaanin elämän synkän puolen ja sen, että "puhdas ja jalo rakkaus voi vain ihmeen kautta puhjeta kukkaan kurtisaanin sydämessä".

Loisto oli vain harvojen prostituoitujen osa – ja prostituoituja kurtisaanitkin olivat hienommasta nimityksestä huolimatta. Balzac mainitsee myös ne, jotka harjoittivat ammattiaan hämärien kujien ovisyvennyksissä ja joiden ura saattoi päättyä äkkiä sairauteen tai väkivaltaan. Kaikkien prostituoitujen osana oli myös jonkinlainen tunne-elämän kovettuminen, minkä Balzac tuo esiin Estherin ja hänen menestyneiden prostituoituystäviensä keskusteluissa.

Prostituoidun ura ei parhaimmassakaan tapauksessa ollut pitkä. Balzac tulee paljastaneeksi kuin huomaamatta oman ja luultavasti myös tuohon aikaan yleisesti jaetun suhtautumisen naisten ikään, kun hän kertoo Lucienin täysin kunniallisesta sisaresta Eve Séchardista seuraavasti: “Vaikka hän oli iältään noin kahdenkymmenenkuuden, hän oli säilyttänyt nuoruutensa raikkauden nauttiessaan maalaiselämän tarjoamasta rauhasta ja yltäkylläisyydestä." Poikkeuksellisissa oloissa 26-vuotias ikäloppukin saattoi siis vielä käydä nuoresta!

Raha ja rakkaus – tai ainakin raha ja seksi sekä raha ja avioliitto – ovat tiiviissä liitossa Balzacin romaanin maailmassa. Luultavasti myös varakas säätyläisnainen siksi tunsi joskus itsensä kauppatavaraksi. Esimerkiksi Clotilde de Grandlieu, josta Lucien kaavailee itselleen puolisoa, ei kiinnostanut miehiä ulkonäkönsä tai luonteensa kauniiden piirteiden tähden. Balzac kuvaa julmasti tätä “kuivaa ja laihaa hahmoa, joka muistutti täydellisesti parsaa”. Perheen varallisuus ja asema lähellä kuningasta tekivät Clotildesta houkuttelevan.

Balzac ei suoraan nimeä miehiä prostituoiduiksi, mutta on selvää, että romaanin nuoret miehet – Lucienin ystävä Rastignac ja aiemmin myös Lucien de Rubempré itse – ovat hankkiutuneet milloin minkin paronittaren, markiisittaren tai kreivittären käsipuoleen ja vuoteeseen saadakseen etua itselleen. Ei välttämättä rahaa vaan nostetta uralleen. Balzac osoittaa kirkkaasti, että aviomiestensä kautta aatelisnaisilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. 

Naiset hakivat nuorista miehistä milloin mitäkin, usein pönkitystä itsetunnolleen, mutta aivan varmasti myös seksiä. Se käy ilmi myöhemmin tässäkin romaanissa, kun aatelisnaisten Lucienille kirjoittamat suorasukaiset rakkauskirjeet osoittautuvat sellaiseksi dynamiitiksi, että niiden vaarattomaksi tekemiseen tarvitaan oikeuslaitoksen ja jopa kuninkaan apua.

Onko Balzacilla annettavaa nykyajalle? No, eipä ole pitkäkään aika siitä, kun luin iltapäivälehdestä provider-deittailun loistosta. Jutun ydin oli, että deittailijan mielestä ihmissuhde on hyödyke, jolla on hinta ja joka on ostettavissa. Luultavasti sillä on myös kurja puolensa – ja ihan samoista syistä kuin Balzacin Pariisissa kaksisataa vuotta sitten. Ikää karttuu, kauneus haalistuu, maksajat kaikkoavat.

Luultavasti provider-deittailijakin on vain välivaihe kurtisaanien pitkässä historiassa. Tekoäly yhdistyneenä edistyneeseen robotiikkaan vie leivän ja leivokset rakkauden ammattilaisen pöydästä.

Mikä sitten saa provider-miehet maksamaan? Se, että rahan tekeminen on nopeaa ja helppoa, ihmissuhteen luominen hidasta ja vaikeaa. Balzac vastaa näin: "Mutta miljonäärien tuhlaavaisuutta voi verrata vain heidän voitonhimoonsa. Heti kun kysymys on oikusta, intohimosta, ei raha merkitse Kroisoksille mitään: heidän on tosiaan vaikeampi saada oikkuja kuin kultaa. Nautinto on suuri harvinaisuus tympääntyneessä elämässä, joka on täynnä suurten keinottelutemppujen aiheuttamia mielenliikutuksia ja niiden kuiville sydämille aiheuttamaa turtumusta."

Järjestely on myös ainakin periaatteessa vaivaton ja säästää kallista aikaa, kun suhde etenee suorassa suhteessa siihen käytettyyn rahamäärään. Balzac tosin osoittaa, että maksaja-provider on pahassa lirissä, jos hän sattuu oikeasti rakastumaan, kuten paroni de Nucingenille käy tässä romaanissa. Deittikumppani vie silloin kaiken, mikä irti lähtee.

On tärkeää, että seurustelukumppanit ovat yhtä mieltä arvoista. Jo Balzac näki, että “menestys tulee siis ateistisen ajan korkeimmaksi aatteeksi”. Tämän käsityksen varmaan jakavat myös provider-deittailijat. Raha on helpoin menestyksen mittari. Ei tarvitse välittää sellaisista vaikeasti mitattavissa olevista asioista kuin rakkaus ja kiintymys.

Raha ja menestys olivat Balzacille jonkinlaisia pakkomielteitä niin romaaneissa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Hänessä oli kuitenkin myös aimo annos idealistia ja romantikkoa. Mielellään hän sijoitti romaaneihinsa henkilön tai pari, jotka ovat immuuneita rahan houkutuksille. Tässä romaanissa tällaisia ovat Lucienin sisar Eve ja tämän aviomies David Séchard, joiden idylliseen elämään maaseudulla pääsemme juonen pienen syrjäpolun aikana tutustumaan.

Mihin huonot tiet johtavat

Kerron vielä lyhyesti romaanin kolmannesta ja neljännestä osasta, jotka siis eivät ole mukana suomenkielisessä teoksessa. Ne käsittelevät ensin Lucienin ja Jacques Collinin vaiheita tutkintovankeudessa. Balzac oli selvästi aiheesta kiinnostunut ja esittelee perusteellisesti Ranskan rikoslainsäädäntöä "yleiseksi opastukseksi" ja jotta tarinan jatko tulisi ymmärrettäväksi.

Osoittautuu, että yllättävän monet arvovaltaiset ihmiset haluavat vaikuttaa Lucienin tuomioon. Osa haluaa hänelle ankaraa rangaistusta, osa haluaa vapauttaa hänet syytöksistä kokonaan. Jacques Collinilla on vähemmän puolustajia, mutta hänellä on valttinaan oma älynsä ja rajaton häikäilemättömyytensä. Balzac ei peittele ihailuaan, jota hän tuntee tätä "rikoksen neroa" kohtaan.

Collinin juonet ovat jo johtamassa siihen, että sekä Lucien että "Carlos Herrera" vapautetaan, kun Lucien Estherin kuoleman aiheuttamissa itsesyytöksissä tulee kuulustelussa paljastaneeksi Collinin todellisen henkilöllisyyden. Lucien tekee sen jälkeen oman peruuttamattoman ratkaisunsa ja saattaa loppuun sen, mihin ei seitsemän vuotta aiemmin Charente-joen rannalla pystynyt.

Vankilan dramaattiset tapahtumat jatkuvat. Yllättävän helposti varsinkin aatelisnaiset pääsevät vartijoiden ohi ja jopa polttamaan kuulustelupöytäkirjoja. Naisten yllättäviä hengen ja ruumiin voimia Balzac selittää muun muassa magnetismilla, ajan suositulla pseudotieteellä.

Balzac myös pääsee esittelemään tietojaan rikollisten slangista. Jälkeenpäin tosin on todettu, että osan tästä slangista Balzac sepitti ihan itse.

Ylivertaisilla suostuttelukyvyillään Collin järjestää vapaaksi entisen kahlekumppaninsa, joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa "kolmannelle sukupuolelle" varatussa vankilan osassa. Tästä miehestä käytetään nimitystä "Madeleine". Hän kertoo joutuneensa vankilaan naisystävän takia. Mikäli hän pääsee vapaaksi, hänen kiintymyksensä kuuluu ainoastaan Collinille. Balzac ei missään vaiheessa suoraan sano, että Collin on homoseksuaali, mutta lukijalle se on kyllä tullut selväksi. Se, onko hänen kiistaton rakkautensa Lucieniin ollut myös fyysistä, jää pysyvästi arvoitukseksi.

Vautrinin viimeinen inkarnaatio

Romaanin lopussa Collin käyttää hyväkseen hallussaan olevia kirjeitä, joita varomattomat aatelisnaiset ovat kirjoittaneet Lucienille. Niillä hän kiristää itsensä vapaaksi. Naisten ja heidän aviomiestensä rakastajat ja rakastajattaret olivat kyllä hyvin tiedossa säätyläispiireissä. Seuralaisia ei yritetty piilotella, vaan heidän näyttävyydellään  suorastaan kilpailtiin. Aviomiehet kuitenkin tekivät kaikkensa, etteivät heidän vaimojensa kirjeet tulisi julki lehtien palstoilla. 

Huolellisesti kuvatun oikeusprosessin aikana yleinen syyttäjä on tullut vakuuttuneeksi Collinin erityislahjakkuudesta. Tällainen mies olisi parasta pitää lain oikealla puolella. Jacques Collin alias Vautrin saa korkean poliisiviran ja "Madeleinen" apulaisekseen. 

Loppusanoissa mainitaan Jacques Collinin toimineen virassaan viidentoista vuoden ajan ennen eläkkeelle jäämistään.

Loppuratkaisu tuntuu sadunomaiselta. Yksi Balzacin esikuvista Collinin hahmoa luodessaan oli kuitenkin toteuttanut juuri tällaisen uran rangaistusvangista poliisipäälliköksi. Kyseessä oli Francois-Eugène Vidocq (1775–1857), jonka elämänvaiheita myös Victor Hugo käytti Kurjat-romaaninsa Jean Valjeanin ja etsivä Javertin hahmoja luodessaan. 

Monet Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanissa esiintyvät henkilöt esiintyvät myös muissa Balzacin Inhimillinen komedia -teossarjan teoksissa. Esimerkiksi Lucienin ystävä Rastignac esiintyy myös romaanissa Taikatalja sekä isommassa roolissa romaanissa Ukko Goriot. Samassa romaanissa olemme jo tutustuneet myös Goriot'n tyttäreen Delphineen. Kurtisaanien loistossa ja kurjuudessa Delphine on Estheriin hullaantuneen paroni de Nucingenin aviopuoliso. (Periranskalaiselta vaikuttaa se, että Delphine on täysin tietoinen miehensä ihastuksesta ja jopa opastaa tätä treffeille pukeutumisessa ja seksuaalisten toiveiden läpi saamisessa. Paroni luonnollisesti myös tietää ja hyväksyy vastavuoroisesti sen, että Rastignac on Delphinen rakastaja.) Myös Jacques Collin esiintyy romaanissa Ukko Goriot, sillä kertaa nimellä Vautrin.

Klassikkojen suomentaminen on kustantajalle varmaan aina pieni riski, mutta en panisi pahakseni, jos Kurtisaanien loisto ja kurjuus vielä ilmestyisi suomeksi kokonaisuudessaan. Tosin Balzacin Inhimillisen komedian yli yhdeksästäkymmenestä teoksesta on suomentamatta koko joukko muitakin aivan keskeisiä romaaneja. Kannattaisi harkita, sillä kuten Oscar Wilde totesi: "1800-luku, sellaisena kuin me sen tunnemme, on suurelta osin Balzacin keksintöä."

Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus. Love Kirjat 1991. Alkuteos Splendeur et misères des courtisanes ilmestyi vuonna 1844. Suomennos: Heikki Kaskimies ja Mikko Manninen. Kuvittanut Charles Huard. 347 s.

Honoré de Balzac, A Harlot High and Low. Penguin Books 1985. Englanniksi kääntänyt Rayner Heppenstall. Osat Where Evil Ways Lead ja The Last Incarnation of Vautrin. Sivut 299-554.

Nastasia Rugani: Je serai vivante

Nuorten aikuisten kirjoissa seksuaalinen ahdistelu tai jopa raiskaukset ovat usein ainakin sivuosassa, mikä kertoo ilmiön yleisyydestä nuorten maailmassa. Kirjat voivat olla vertaistukena nuorille, jotka tuntevat häpeää tai syyttävät itseään omista kokemuksistaan.

Nastasia Ruganin Je serai vivante kertoo raiskatuksi tulleen 17-vuotiaan tytön tuntemuksista. Aiheeseen mahdollisesti liittyvän skandaalinkäryn romaani välttää kahdella keinolla: ensiksikään se ei mässäile teon yksityiskohdilla vaan keskittyy nimettömäksi jäävän tytön sisäiseen kokemukseen; ja toiseksi tytön minäkertojana käyttämä kieli on runollista – täynnä vertauksia ja metaforia. 

Runollinen proosa ei yleensä ole minulle mieleen, mutta tähän teokseen se istui täydellisesti. Runon kieli on selviytymiskeino. 

Ymmärtämisen vaikeudella on romaanissa keskeinen osa. Tyttö on heinäkuussa poliisilaitoksella tekemässä ilmoitusta itseensä kohdistuneesta väkivallasta – kolme kuukautta tapahtuman jälkeen. Koko romaani muodostuu tytön selonteosta kuulustelevalle poliisimiehelle ja hänen mielessään kuulustelun aikana liikkuvista ajatuksista. Poliisi vaatii selkeitä yksiselitteisiä vastauksia ja tarkkoja kuvauksia ja tuskastuu, kun tyttö kuiskaten yrittää puhua siitä, miltä hänestä tuntuu. Häpeästään ja peloistaan. Siitä, että hän kuoli huhtikuun sunnuntaina puistossa kukkivan kirsikkapuun alla. 

Votre voix s'élève contre mes hésitations, mon aigreur, mes sourcils stupéfaits. Mon alphabet s'effrite et ma parole tombe à côté de ce que je veux vraiment raconter.

Äänenne kohoaa vasten epäröintejäni, katkeruuttani ja hämmästyneitä kulmakarvojani. Aakkoseni murenevat ja sanani harhautuvat sivuun siitä mitä todella haluan kertoa.

Kertoessaan tutustumisestaan poikaan ja heidän varovasti alkaneesta seurustelustaan tyttö muuttaa kerronnan tapaa. Hän kertoo itsestään kolmannessa persoonassa, "kuin romaanissa", koska se tyttö jolle suudelmat olisivat vielä riittäneet, on kuollut.

Poliisin kysymykset paljastavat asenteellisuuden. Onko tyttö jotenkin itse aiheuttanut sen, mitä tapahtui? Oliko kyseessä vain kömpelö ekakerta tai yhteinen leikki, joka meni liian pitkälle. Miksi tyttö ei heti ilmoittanut tapahtuneesta?

Toutes vos paroles me salissent. Vous montrez du doigt mes erreurs. [--] En attendant ma prière exaucée, je garde ce silence à l'intérieur duquel je vous parle. Je n'ai rien à répondre à tu aurais dû.

Tu aurais dû crier

Tu aurais dû aller à l'hôpital

Tu aurais dû garder tes sous-vêtements

Tu aurais dû porter plainte

Tu aurais dû venir au commissariat plus tôt, juste après

Tu aurais dû !

Kaikki sananne likaavat minut. Osoitatte sormella virheeni. [--] Odottaessani vastausta rukoukseeni pidän kiinni tästä hiljaisuudesta, jonka sisäpuolelta puhun teille. Minulla ei ole vastausta tuohon sinun olisi pitänyt.

Sinun olisi pitänyt huutaa

Sinun olisi pitänyt mennä sairaalaan

Sinun olisi pitänyt säilyttää alusvaatteesi

Sinun olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus

Sinun olisi pitänyt tulla poliisiasemalle aiemmin, heti jälkeenpäin

Sinun olisi pitänyt!

Olisiko poliisi puhunut eri tavalla, jos kyseessä olisi hänen oma tyttärensä, jonka kuvan kertoja näkee pöydällä olevan puhelimen näytöllä? 

Alors non, Monsieur l'officier, je n'aurais rien dû. Rien du tout. Mon seul devoir, après, n'était pas de penser à ma plainte mais de me lever. Ne pas creuser la terre sous mon corps afin de m'y enterrer. Me lever. Cette lucidité, je l'ai eu. Au cœur de la mort, je me suis mise debout.

     Pour le reste, je ne dois rien à personne.

Joten ei, herra konstaapeli, minun ei olisi pitänyt mitään. Ei yhtään mitään. Ainoa velvollisuuteni, jälkeenpäin, ei ollut ajatella rikosilmoitustani vaan nousta ylös. Ei kaivaa maata ruumiini alla haudatakseni itseni. Nousta ylös. Tämä selkeys minulla oli. Kuoleman keskellä nousin seisomaan.

     Mitä muuhun tulee, en ole kenellekään mitään velkaa.

Miten tyttö olisi voinut puhua, kun häneltä oli viety sanat? Viiden päivän lähes täydellinen sanattomuus tapahtuman jälkeen purkautui runoksi paperille. Vasta kahdeksantoista päivän jälkeen hän pystyi kertomaan perheelleen kirjoittamalla lapulle "minut on raiskattu".

Rakastava perhekin ajautuu sanattomuuteen. Isä, joka ei ole itkenyt edes rakkaan veljensä hautajaisissa, itkee nyt. Päivälliset muuttuvat hiljaisiksi. 

Sanoja alkaa löytyä, kun tyttö törmää runoon, jonka on kirjoittanut keskitysleiriltä selviytynyt nainen. Se runo kertoo hänen kokemuksestaan. Myös Emily Dickinsonin runoista hän löytää itsensä.

Romaanissa mainitaan nimeltä vain kaksi siinä esiintyvää henkilöä. He auttoivat kumpikin tyttöä omilla tavoillaan. Paras ystävä Andrea, jonka kiukku antoi luvan tuntea vihaa. Ensi töikseen Andrea uhkasi "leikata munat" raiskaajalta. Isoveli Pablo antoi sanatonta tukea. Hänen leipurinuransa oli katkennut liikenneonnettomuuteen, joten hän tiesi miltä tuntuu, kun menettää jotain tärkeää.

Lopulta tuskallinen kuulustelu poliisilaitoksella on ohi. Tyttö saa pöytäkirjan hyväksyttäväkseen. Poliisimies poistuu huoneesta. On selvää, ettei rikosilmoitus tule johtamaan mihinkään. Tyttö ei vielä ole kuitenkaan sanonut kaikkea. Hän ottaa pöydältä kynän ja paperia ja kirjoittaa hurjan yhteenvedon. Puhtaaksi runoksi muuttuvissa loppusanoissa uhma muuttuu toivoksi. Eräänä päivänä hän kirjoittaa totuuden raiskauksesta, eräänä päivänä hän on oleva elossa.

Je serai vivante.

Nastasia Rugani (s. 1987) on voittanut romaaneillaan useita lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoja. Kaksi hänen romaaneistaan on ollut ehdolla Vendredi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Je serai vivante -romaanille Vendredi-raati myönsi erityismaininnan vuonna 2021.

Nastasia Rugani, Je serai vivante. Gallimard Jeunesse 2021. 118 s.

V. S. Pritchett: Dead Man Leading

V. S. Pritchett (1900-1997) oli tunnetumpi novelleistaan ja esseistään kuin viidestä romaanistaan. Hänen kootuilla kirjallisuusesseillään oli kolmisenkymmentä vuotta sitten vakiopaikka yöpöydälläni. Tämä Dead Man Leading (1937) osoittaa, että hän pystyi romaanikirjailijana onnistuneesti yhdistämään psykologisen romaanin seikkailugenren konventioihin. Temppu jota moni on yrittänyt, mutta harva siinä onnistunut. Ehkä Graham Greene joskus ja Pritchettin romaaniin esipuheen kirjoittanut Paul Theroux parissa kirjassaan.

Romaani kertoo tutkimusmatkasta, joka suuntautuu Amazonin vielä kartoittamattomille alueille. Kaikki osallistujat ovat miehiä. Osan matkaa mukana on neljä melojaa ja kantajaa, joita ei kuitenkaan tarkemmin yksilöidä. Henkilöiden määrä vähenee, kunnes alkuperäisestä ryhmästä lopulta on jäljellä vain yksi. Osa kääntyy takaisin, joku kuolee, joku katoaa.

Vaikka romaani kertoo korostuneen miehisestä yrityksestä, siinä on tärkeä rooli naisella. Englantiin jäänyt Lucy Mommbrekke on nuori nainen, johon monilla retkikunnan miehistä on erityinen suhde. Heillä on Lucyyn liittyviä salaisuuksia ja syyllisyyden tunteita. Tutkimusmatkan äärimmäisessä henkisessä ja fyysisessä rasituksessa salaisuudet muuttuvat vaarallisiksi eivätkä ne enää pysy salaisuuksina.

Retkikuntaa johtaa Charles Wright, lähes viidenkymmenen ikäinen entinen armeijan lääkäri. Hän vaikuttaa ikäistään nuoremmalta, on luonteeltaan sovinnollinen ja sosiaalisesti taitava. Charles Wright on mennyt naimisiin Lucy Mommbrikken leskeksi jääneen äidin kanssa. Hänestä on siis tullut Lucyn isäpuoli. Yllättävää kyllä, hän on alun perin ollut kiinnostunut Lucysta, mutta päätynyt kuitenkin naimisiin tämän äidin kanssa. Yllättävää on sekin, että hänellä on mukanaan valokuva Lucysta mutta ilmeisesti ei vaimostaan. Charlesin suhtautumisessa naisiin on mukana ajalle tyypillistä asennetta, kun hän puolileikillään toteaa, että "nainen vie mieheltä rohkeuden".

Noin kolmenkymmenen ikäinen Harry Johnson on urheilullinen ja tyhmänrohkeuteen asti urhea. Hän on taitava sulkemaan pelon pois toiminnastaan. Hänen asenteensa on, että aina voi tehdä jotain. Hän ei lamaudu missään vaiheessa, vaan menee eteenpäin kuin ikiliikkuja. 

Harry Johnsonin lähetyssaarnaajaisä on kadonnut Amazonilla seitsemäntoista vuotta aiemmin. Harryn todellinen tavoite on isänsä löytäminen. Hänen itsepäisyytensä pakottaa muun retkikunnan muuttamaan reittiä, millä on kohtalokkaat seuraukset.

Ulkoisten pelkojen hallinnassa Harry on taitava, mutta sisältä hän on rikkinäinen. Hänellä on Englannissa ollut lyhyehkö rakkaussuhde Lucy Mommbrikken kanssa. Suhde on alkanut Lucyn aloitteesta – Harry on ollut täysin kokematon – ja siihen vaikuttaa sisältyneen jonkinlainen tarkemmin määrittelemätön sadomasokistinen piirre. Harry on kertonut Lucylle, että hänen äitinsä on opettanut kaikki neljä poikaansa vihaamaan naisia. Hän ei voi kuvitella elämänsä jakamista naisen kanssa. Yhteisestä sopimuksesta Lucy ja Harry ovat päättäneet erota.

Harrylla on pakkomielle, että Lucy on raskaana. Hän pelkää, että asia tulee ilmi Charles Wrightin kotoaan saamista kirjeistä. Hän pelkää myös, että Charles kuvittelee Harryn menettäneen rohkeutensa naisen takia.

Gilbert Phillips on samanikäinen kuin Harry. Ammatiltaan hän on toimittaja. Romaanin kaikkitietävän kertojan mukaan Phillipsin päiväkirjat ovat olleet tärkeitä selvitettäessä retkikunnan vaiheita myöhemmin. Gilbert Phillips on luonteeltaan levoton. Hän tietää olevansa pohjimmiltaan pelkuri ja tuntee jonkinlaista kateutta Harry Johnsonin määrätietoisuutta kohtaan. Retken myöhemmässä vaiheessa Gilbert Phillips haluaisi jättää matkan kesken, mutta paluu yksin pelottaa häntä enemmän kuin eteenpäin jatkaminen. Phillipsin omanarvontuntoa lääkitsee tieto siitä, että hän oli Lucy Mommbrikken rakastaja ennen Harrya. Yhden yön suhde on sittemmin pidetty salassa kaikilta. 

Osan matkasta retkikuntaan kuuluu portugalilainen Silva. Hän on viisissäkymmenissä ja työskentelee Amazonilla voimalaitosyhtiön palveluksessa. Silva uskoo, että retkikunta todellisuudessa on etsimässä kultaa, ja hankkiutuu mukaan päästäkseen osalliseksi saaliista. Silvalle on ominaista tarinoiden kehittely puutteellisesti ymmärretyistä ja ihan itse keksityistä tiedonmurusista. Kun Charles Wright ampuu  vahingossa itseään kiväärillä, Silva kehittää tarinan, jonka mukaan Charles Wrightin vaimo odottaa lasta Harry Johnsonille ja Harrylla on tämän takia syy murhata Charles.

Retkikuntaan ei osallistu mutta tärkeässä roolissa romaanissa on voimalaitosyhtiön insinööri Calcott, jonka talossa retkikunta majoittuu, kun Harry retken alkuvaiheessa sairastuu – ilmeisesti malariaan. Calcott on alun perin Lontoon cockney ja asunut Brasiliassa jo kolmekymmentä vuotta. Hän on viimeinen, joka näki Harry Johnsonin isän elävänä. Calcottin opillinen sivistys on jäänyt vähiin. Aina englantilaisia tavatessaan hän etsii näiden käyttäytymisestä merkkejä itseensä kohdistuvasta halveksunnasta. Heikon itsetuntonsa hän maksattaa brasilialaisella vaimollaan, jota hän pahoinpitelee. Hänellä on iso joukko lapsia. Hän uskottelee itselleen vievänsä lapsensa vielä joskus Englantiin.

Calcott ja Silva ovat jo pitkän aikaa järjestäneet ajanvietteekseen spiritistisiä istuntoja, joiden pöytäkirjat he ovat huolellisesti tallettaneet. Istunnoissa Silva syöttää Calcottille "henkimaailman" kautta omia fantastisia tarinoitaan. Nämä istunnot ovat ratkiriemukkaita, mutta niillä on myös pimeä puoli, kun ne vahvistavat Harry Johnsonin pakkomiellettä siitä, että hänen isänsä on yhä hengissä.

En kerro tarkemmin retkikunnan vaiheista. Tarinan seikkailuosuus on parasta lukea itse. V. S. Pritchett oli ahkera matkailija ja kirjoitti myös useita matkakirjoja. Brasiliassa hän kuitenkaan ei ollut käynyt ennen tämän kirjan kirjoittamista. Siitä huolimatta romaanin luontokuvaus on vakuuttavaa. 

Viime aikoina iltapäivälehdissä on keskusteltu kovasti sankaruudesta. Onko sankarillista yrittää soutamalla yli Atlantin, vai onko se vain uhkarohkeaa ja typerää? Pritchettin romaanin Harry Johnson olisi hyvinkin saattanut yrittää tällaista temppua. 

Oma kantani on, että sankaruudesta voidaan puhua silloin, kun ihminen asettaa oman henkensä tai hyvinvointinsa vaaraan toisten hyväksi. Jos ihminen etsii vain omaa etuaan, pitää käyttää jotain toista termiä. Ihminen joka tunkeutuu palavaan taloon pelastaakseen elävän olennon hengen, saattaa hyvinkin olla sankari. Jos hän aikoo pelastaa vain oman Rolexinsa, hän tuskin on. 

Asia mutkistuu hieman, jos toisen hyvässä ei ole kysymys elämästä, vaan jostain abstraktimmasta, esimerkiksi uskonnollisesta kilvoittelusta, poliittisesta tavoitteesta, ihmiskunnan edistyksestä tai planeetan eloyhteisön hyvinvoinnista. Näen sankaruutta näidenkin tavoitteiden edistämisessä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. 

Joka tapauksessa sankaruus ei ole itse teoissa vaan niiden motiiveissa. Ne taas voivat olla piilossa sankarilta itseltäänkin. Sankaruus ei aina ole valinta, se voi olla myös sielullinen pakko.

Paul Theroux kertoo lukemani romaanin esipuheessa haastatelleensa V. S. Pritchettiä Dead Man Leading -romaanin synnystä. Pritchett kertoi lukeneensa ensin ison joukon tutkimusmatkailijoiden ja lähetyssaarnaajien teoksia. "Lähetyssaarnaajat kirjoittivat aina muistiin käytännölliset yksityiskohdat", hän totesi. Hyvää ainesta romaaniin siis.

Tutkimusmatkailijoille ja lähetyssaarnaajille oli yhteistä "lähes koominen masokismi". Tavoitteensa romaanissa hän kiteytti: "Yritin luoda tutkimusmatkailun psykologian."

V. S. Pritchett, Dead Man Leading. Oxford University Press 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1937. Kansikuva: Mark Edwards. 225 s.

Paul Morand: Ihanteita etsimässä

Onpa hyvä, että luin ensin kirjan ja vasta sen jälkeen aloin etsiä tietoja kirjailijasta. Toisessa järjestyksessä kirja olisi saattanut jäädä lukematta. Wikipedian mukaan Paul Morand (1888–1976) esimerkiksi piti joitakin ihmisrotuja muita alempina. Hänen mainettaan rasittaa myös Vichyn hallituksen palveluksessa työskentely Ranskan saksalaismiehityksen aikana. Ihanteita etsimässä ei kuitenkaan ole propagandaa vaan hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta vahvasti ironinen ja monimielinen moderni romaani, jossa satiiriset pistot kohdistuvat sekä Itään että Länteen ja kaikenvärisiin ihmisiin.

Kerron paljon romaanin juonesta. Kirjaa voi olla vaikea löytää, joten juoniselostus ehkä palvelee jotakuta uteliasta.

Romaani alkaa ranskalaisen köyhtyneen aatelissuvun vesan Renaud d'Écouenin levottomasta ja uteliaasta vaeltelusta Euroopan ja Aasian eri maissa. Romaanin kaikkitietävä kertoja, joka on helppo kuvitella diplomaattina työskennelleen kirjailija Paul Morandin kaltaiseksi, kuitenkin varoittaa, että Renaud ei ole kirjan päähenkilö. Kuten ei olekaan, mikä tulee ilmeiseksi myöhemmin, sillä hän menettää henkensä noin kirjan puolivälissä. Kirjassa on useita ratkaisuja, jotka viittaavat siihen, ettei sen kirjoittaja itsekään ole tiennyt, mihin oikeastaan on menossa. Aateromaani uhkaa välillä muuttua myös rakkausromaaniksi, mikä ei tietenkään ole pelkästään huono juttu.

Ennen romaanin nykyhetken tapahtumia Renaud d´Ecouen oli julkaissut yhden runokokoelman Saksassa, perustanut pari sanomalehteä Kiinassa ja ajautunut riitoihin niin Kuomintangin kuin Kiinan ranskalaistenkin kanssa. 

Romaanin kertoja toteaa, että "Renaudissa oli paljon huumoria eikä hän koskaan kieltäytynyt seikkailusta, tulkoonpa se miltä taholta hyvänsä". Tanskalaisessa rahtilaivassa hän purjehtii pieneen eteläaasialaiseen Karastran kuningaskuntaan. Sieltä hän riemukseen löytää kaiken sen, mitä on lähtenyt Aasiasta etsimään. 

Renaud oli lähtenyt Välimereltä ihmisenmuotoisten jumaliensa kanssa, sivuuttanut Egyptin, jossa jumalolennoilla on ihmisen ruumiit, mutta eläinten päät, saapuakseen vihdoin niihin eriskummaisiin seutuihin, joissa kaikki inhimillinen on kadonnut ja joissa näkymätön on voittoisana täysin eläimellisten epäjumalankuvien takana.

Eräänä iltana Renaud tapaa joukon miehiä, jotka yrittävät käynnistää uutta Bugatti-autoa. Kun auto ei käynnisty, miehet alkavat piiskata sitä kuin niskoittelevaa aasia. Autoihin ihastunut Renaud ei kestä katsella sitä vaan alkaa korjata autoa. "Ensi kertaa malaijit näkivät valkoisen miehen tekevän työtä, vieläpä sellaisen, joka oli siroimpia, kellervätukkaisen valkoisen. He jäivät töllistelemään suu ammollaan."

Auto lähtee käyntiin, ja näin Renaudista tulee Karastran kruununprinssi Jâlin autonkuljettaja ja nopeasti myös hänen ystävänsä. Renaud on 26-vuotias ja Jâli vuotta nuorempi. Kahdestaan he tekevät pitkiä autoajeluita, joiden aikana käyvät keskusteluja Idän ja Lännen eroista. Renaudin tulkinnan mukaan Itä etsii tarmoa Lännestä, Länsi valaistusta Idästä. 

Renaud kritisoi länsimaiden kiirettä, koneistumista, ahneutta, menestyksenjanoa ja yksityisyyden katoamista; viisaus on hänelle itämainen keksintö. Jâli puolestaan on kyllästynyt oman maansa pysähtyneisyyteen. 

(Renaud:) "Koneet ovat välttämättömiä orjia, mutta niitä olisi tullut valvoa hyvin tiukasti. Niiden periaate on oivallinen, kun tahdotaan niiden avulla vähentää työmäärää, mutta se tärvellään, sillä niitä käytetään myöskin pelkästään suurempaa tuotantoa varten. Lakatkaamme ylistelemästä keksijöitä, oikeita pyöveleitä, ja varsinkin rajoittakaamme niiden lukumäärää. Piakkoin ei ole enää mitään liikkumatonta."

(Jâli:) "Kuinka mielelläni haluaisin sen nähdä!"

Jâlin isä, kuningas Indra, itämainen itsevaltias, pitää Renaudin vaikutusta poikaansa huonona. Itsevaltiaan epäsuosiolla on seurauksensa. Renaud huomaa onneksi ajoissa, että häntä myrkytetään arsenikilla. Renaudin elämää tästedes vaivaavat maksaongelmat saivat ehkä alkunsa myrkytyksestä. 

Kuten Buddha pakeni isänsä palatsista, Jâli jättää Karastran hovin sekä kaikki vaimonsa ja lapsensa – joihin hänellä ei ole tunnesiteitä ja jotka hän on hankkinut lähinnä seremoniallisista syistä ja tyydyttääkseen "äkillisen hurjia haluja", jotka ovat romaanin kertojan mukaan ominaisia itämaalaisille. 

Jâli pakenee Renaudin, kahden palvelijan sekä eversti Surjavongin kanssa ensin Ranskan Indokiinaan ja sieltä laivalla Eurooppaan. Jo matkan aikana Jâli törmää rasismiin, eikä suinkaan viimeistä kertaa tässä romaanissa. 

Marseille on Jâlille vaikuttava ilmestys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän näkee taloissa lasista tehdyt ikkunat.  

     "Se on Marseille! Buddha eli vielä, kun se perustettiin", sanoo Renaud.

     "Mikä sitä kaupunkia vallitsee?"

     "Voitonhimo, kommunismi ja - muuan paikkakunnallinen kalakeitto."

     "Ei, tuolla kaukana, tuo kultakärki savun yläpuolella?" kysyy Jâli.

     "Notre-Dame de la Garde, basilikakirkko."

     "Meillä ei mikään temppeli rohkene vallita maisemaa?"

     "Koska maisemat itse ovat temppeleitä."

     "Teistä on tullut aasialainen, Renaud."

Renaud jää parantelemaan maksavaivojaan Pariisiin. Jâli jatkaa Lontooseen ja majoittuu seurueineen halvan hotellin pieniin ja kylmiin huoneisiin. Matkatavarat ovat jääneet matkalle ja niiden mukana korut ja jalokivet, joilla Jâlin oli tarkoitus kustantaa uusi elämänsä lännessä.

Buddhan tie kohti valaistumista oli alkanut siitä, että hän ensimmäistä kertaa tapasi vanhan ihmisen, sitten sairaan ja kuolleen ja lopuksi askeetin. Kuten Jâli itsekin hieman myöhemmin ymmärtää, hänen kokemuksensa lännessä jäljittelevät Buddhan kokemuksia.

Illalla vaellellessaan Jâli ajautuu Itä-Lontoon köyhien pariin. Tähän mennessä Jâli oli nähnyt vain varakkaita eurooppalaisia. Kadulta hänet poimii hyvän hyvyyttään mukaansa ja vuoteeseensa ranskalainen ilotyttö Angèle, joka asuu pienessä asunnossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Vanhus nukkuu sermin takana lattialle levitetyllä patjalla. Sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia. 

Kun Angèle poistuu hakemaan syötävää ja juotavaa, Jâli jää katselemaan nukkuvaa vanhaa naista. Hän syyttää mielessään länsimaista lääketiedettä, joka "liikakansoittaa maata keinotekoisesti äärettömällä ja tarpeettomalla vanhusten sukupolvella". Karastrassa luonto piti huolen, että vanhuksia näki vain harvoin. Jâli poistuu asunnosta, mutta ennen lähtöään hän polvistuu ja suutelee vanhuksen otsaa.

Seuraavana päivänä Renaud saapuu Pariisista kadonneiden matkatavaroiden kanssa. Myytyään osan koruistaan Jâli pääsee muuttamaan Claridge-hotelliin. 

Hän lähetti everstin, ruhtinas Surjavongin, kaupungille ostamaan kaksi autoa, hevosia, grammofoneja ja vaatteita. Eversti otti ostoksiaan varten mukaansa kiinalaisen vaakansa punnitakseen rahat, jotka hänelle annettiin takaisin, mikä nauratti kauppiaita. Jâli taas ryntäsi kirjakauppoihin.

Raha poistaa osan rasismin vaikutuksista. Englannin hallitus tarjoaa Jâlille pääsyn "erääseen Cambridgen 'hyvistä' opistoista – hyvistä eli sellaisista, jotka tavallisesti ovat vierasmaalaisilta suljetut". Jâli ottaa opiskelupaikan vastaan tutustuttuaan kaksi viikkoa Lontoon yläluokan hämmentäviin ajanvietteisiin: salonkeihin joissa yhteiskuntaluokat ja sukupuolet sekoittuvat toisiinsa, joissa naiset esiintyvät lähes ilman vaatteita, joissa miehetkin hikisinä tanssivat, vaikka sitä varten on olemassa ammattitanssijoitakin, ja joissa tuomarit langetettuaan päivällä kuolemantuomioita "keikkuvat kullattu paperihilkka päässä, kilistin kädessä ja jalat takertuneina serpentiinien lonkeroihin".

Alituinen kiire ihmetyttää Jâlia. "Jos teidän Kristuksenne kuolisi tänään", sanoo hän, "olisi hänet ristiinnaulittava kellotauluun."

Cambridgessa Jâli ahnehtii eri oppiaineiden kursseja. "Hän tahtoo riistää lännestä sen tieteet ja etevämmyydet, jotka tekevät hänet kärsimättömäksi, mutta ponnistuksetta, ilman järjestystä, kiireellisesti ja tajuamatta, että paras, mitä länsimaat voisivat hänelle antaa, on juuri järjestelmällisyys, ajatuksen ankara täsmällisyys."

Kirjastossa etsiessään Shakespearen teoksia Jâli löytää sattumalta itämaista kirjallisuutta ja solahtaa vaivattomasti sen ajatusmaailmaan. Hän tutustuu kirjastossa myös irlantilaiseen Thomas Shannoniin ja amerikkalaiseen Hamilton Kentiin, joille hän alkaa opettaa buddhalaista viisautta.

Samaan aikaan kun Jâli alkaa kääntyä itään, vakavasti sairas Renaud on kääntymässä sieltä pois. Itämaiden ihailu on mennyt hänen ohitseen "kuin hammassärky". Kuolinvuoteellaan Renaud hylkää löytämänsä itämaisen tyyneyden. Hänet valtaa kokemisen halu ja tuska. Hän ajaa pois luotaan Jâlin, jossa hän näkee paholaisen, joka “ei tee levottomaksi, hän rauhoittaa, hän nukuttaa…” Seuraavana aamuna Jâlille kerrotaan, että Renaud on heittänyt henkensä. “Sairaanhoitajatar lisää, että potilas kamppaili koko yön.”

Jâlia masentaa Renaudin luopuminen saavuttamastaan mielenrauhasta. Hän antautuu mietiskelyyn. Esi-isän näyttäytyminen hänelle unessa saa hänet löytämään tehtävänsä: hän päättää auttaa länttä pääsemään irti halusta. Myös Buddha ilmestyy hänelle ja lausuu: "Minun lakini on pelastuksen laki kaikille ihmisille."

Jâlin puheet alkavat täyttyä runollisista ilmauksista. Hän pelastaa ketun metsästäjien nenän edestä, jakaa suunnattomia summia rahaa kaduilla ja vaihtaa vaatteensa köyhän kanssa. Näiden huolestuttavien rikkeiden takia hän joutuu lähtemään Cambridgesta. Hän lähettää palvelijansa ja jalokivensä Karastraan. Angélelle, Itä-Lontoon prostituoidulle, hän lähettää kaksi helmillä koristettua kaulanauhaa.

Jâli osallistuu itämaiden uskontoja edistävän seuran kokoukseen Lontoossa, mutta joutuu toteamaan, että sen jäsenet ovat enemmän tai vähemmän erkaantuneet todellisuudesta tai tavoittelevat henkilökohtaista etua tai poliittista valtaa. Hän yrittää vaikuttaa ihmisiin puhumalla Hyde Parkin puhujainkulmauksessa, mutta ymmärtää, ettei hänestä ole demagogiksi. Vaikenemisen kautta hän voi saavuttaa mielenrauhan. Jâli lähtee Ranskaan.

Seinen rannalla Pariisin ulkopuolella Jâli kohtaa sattumalta ystävänsä Thomas Shannonin ja Hamilton Kentin ja tutustuu Kentin 20-vuotiaaseen sisareen Rosemaryyn. Jâli ja Rosemary tuntevat vetoa toisiinsa, mutta heidän tiensä eroavat, koska Jâli haluaa jatkaa matkaa Pariisiin jalkaisin.

Pariisissa Jâli elää buddhalaismunkkina kerjäten ravintonsa. Buddhan opetuksen mukaisesti hän poistuu kaupungista yöksi ja nukkuu Saint-Cloudin puistoissa. Hän tapaa myös Angèlen, joka on Jâlilta saamillaan rahoilla ostanut komean talon ja järjestää siellä ylellisiä juhlia. Jâli asuu jonkin aikaa Angèlen puutarhassa ja osallistuu juhliin, joissa varsinkin naiset mielellään tulevat kuuntelemaan häntä. Tosin kun hän haluaa puhua heille tuskan alkuperästä, naiset pyytävät, että hän mieluummin puhuisi heille Kamasûtrasta.

Jâli lähtee talosta, kun huomaa, että aistilliset ajatukset naisista – ennen kaikkea Rosemary Kentistä – alkavat vallata hänen mielensä. On kovin ironista, että yrittäessään vapauttaa länsimaat haluista Jâli on jäänyt kiinni kiihottaviin ajatuksiin naisen valkoisesta ihosta. Hän yrittää karistaa hekumalliset ajatukset mielestään syventämällä askeesiaan: säännöstelemällä hengitystään ja paastoamalla ankarasti.

Hamilton ja Rosemary Kent löytävät Jâlin Saint-Cloudista. Illalla Rosemary palaa sinne vielä yksin ja tuo Jâlille itse ompelemansa viitan.

Jâli otti vaatekappaleen kiittämättä.

"Hyvästi, neiti."

"Ei, ei hyvästi. Minä tulen huomenna takaisin. Antakaa minulle neuvo. Onko rakastaminen pahaa?"

"Rakastaessaan joutuu riemun ja kärsimyksen ikeen alle."

"Voiko välttää kadotusta noudattamalla yksinkertaista elämää?"

"Aloittakaa välttämällä halua niinkuin käärmeen päätä."

"Minä en halua mitään... en muuta kuin jäädä alati luoksenne", vastaa Rosemary.

 Ja hän laskee vaalean päänsä Jâlin käsiin.

Voisivatkohan Itä ja Länsi yhtyä yksilöllisellä tasolla? Jâli ymmärtää, että rakkaus Rosemaryyn estää häntä tulemasta täydelliseksi ja saavuttamasta kirkastumista, mutta mitä siitä. "Minä jätän mielelläni ikuiset totuudet ja vajoan sekavuuteen ja hämärään."

Vanhempiensa levottomuuden takia Rosemary päättää piipahtaa kotona Yhdysvalloissa. Hänellä on tarkoitus palata pian takaisin, mutta kun hänestä ei kuulu mitään, Jâli matkustaa perässä reilun kuukauden päästä.

New York ei enää tuota samanlaista yllätystä kuin Marseille aikoinaan. "Yhdysvallat on vain liioiteltu länsi." Jâlilta kestää kuitenkin hetken ennen kuin hän ymmärtää, miten syvälle rasismi on Yhdysvalloissa juurtunut. Miksi esimerkiksi kaikki hyvät hotellit olivat täynnä, ja hän sai yöpymispaikan vasta, kun huvittunut mustaihoinen taksikuski vei hänet oman kaupunginosansa hotelliin.

Rosemary suostuu tapaamiseen mutta ei voi kutsua Jâlia kotiinsa. Hänen isänsä on Ku-Klux-Klanin suurpomo. Ravintolatapaamisen aikana Rosemary joutuu tunnustamaan, että häntä pelottaa näyttäytyä julkisuudessa värillisen miehen seurassa. Nöyryytetty Jâli ymmärtää, että rakkaussuhde on ohi.

Jâli matkustaa Kaliforniaan ja asettuu asumaan San Franciscon Chinatowniin. Hän haluaa ansaita rahaa päästäkseen takaisin Karastraan ja saa paikan kellosepän apulaisena. Kiinalaisen kellosepän yksinkertainen käytännönläheinen viisaus, "kompromissin realistinen taide", miellyttää Jâlia. “Mikään ei vetänyt vertoja sille, mikä oli järkevää.” Piti alistua kohtaloonsa, löytää tiensä lähemmäs täydellistä jokapäiväisessä maailmassa.

Romaanin loppuluvussa emme enää pääse sisälle Jâlin ajatuksiin. Seuraamme ulkopuolelta ylellisiä menoja, joissa Karastran uusi kuningas Indra III, entinen prinssi Jâli, ottaa vastaan valtansa merkit.

Kuningas Indra III istui liikkumattomana valtaistuimellaan, edessään permannolla kultatohvelit ja seitsemän sinettiä. Toisessa kädessään hänellä oli miekka, toisessa valtikka. Hänen kaulansa taipui paksujen ketjujen painosta. Hänen kruunatun päänsä yläpuolella kallistui valkoinen yhdeksänkerroksinen päivänvarjo, joka on kaikkivaltaisuuden vertauskuva.

Romaani ei pääty sanaan LOPPU vaan sanaan LEPO.

Minulle Ihanteita etsimässä jätti loppujen lopuksi mieleen pettymyksen. Pidin kyllä sen huvittuneesta asennoitumisesta kuvaamiinsa ilmiöihin ja tyylin ja aikamuodon nopeista vaihdoksista. Käännöksen vanhahtavat ja suoraan sanottuna kummalliset piirteet eivät onnistuneet kokonaan peittämään alkutekstin raikkautta. Etelä-Aasian luontokuvaus vaikutti uskottavalta ja aistivoimaiselta. Myös Lontoon ja Pariisin kuvauksissa oli vahva eletyn tuntu.

Myös romaanin pohdinnat aatteista ja tavoista olivat osuvia. Miksi siis pettymys? Olen turvallisuushakuinen ihminen, mutta soisin, että kirjat edes hieman ravistelisivat minua. Tulen melkein vihaiseksi, jos kirja näkee kovasti vaivaa johdattaakseen minut latteuteen: suutari pysyköön lestissään, länsimainen valkoinen nainen valkoisten ihmisten parissa kotikaupungissaan ja itämainen yksinvaltias hovissaan. Tähänkö se kirjailija Paul Morandin pahamainen rasismi nyt rajoittui? Kovin jäi haaleaksi.

Olen todella pahoillani, että kirjailija pisti niin varhain hengiltä ranskalaisen Renaudin, ainoan henkilön, josta olisin halunnut kuulla enemmän.

Paul Morand, Ihanteita etsimässä. Karisto 1932. Ranskankielisestä alkuteoksesta Bouddha vivant (1927) suomentanut Valfrid Hedman. 240 s.

Eric Neuhoff: Un bien fou

Olen lukenut aiemmin kaksi Eric Neuhoffin romaania. Pidin niiden nostalgisesta sävystä. Kirjailija (s. 1956) on lähes ikätoverini, joten hänen teostensa nostalgia kurkottaa niihin vuosikymmeniin, jotka minullekin ovat tuttuja. Romaanien päähenkilöiden ikä vastasi omaa ikääni tuohon aikaan. 

Tässä Un bien fou -romaanissa muistellaan niin ikään mennyttä, mutta kovin katkerassa sävyssä. Sen nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja kirjoittaa kirjettä miehelle, joka on "vienyt" kertojalta rakastetun. Romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kirjeen sävy vaihtelee törkeästi herjaavasta lähes itkuisen anelevaan. 

On helppo ymmärtää kimpsunsa pakanneen naisen ratkaisu, sillä kertojasta syntyvä kuva ei ole mairitteleva. Hänen kyynisyytensä ei ole seurausta rakastetun menettämisestä vaan pikemminkin syy siihen. Kertojan itsekkyys on saanut Maudin – entisen rakastetun – epäilemään, ettei mies useiden vuosien seurustelun jälkeen tiennyt edes hänen silmiensä väriä. Maudia painaneen surullisuudenkin kertoja ymmärtää vasta hänet menetettyään.

Kertoja on iältään nelissäkymmenissä ja ammatiltaan mainostoimittaja – molemmat seikkoja jotka tekevät nykyromaaneissa miehistä vähintään epäilyttäviä. Maud on kymmenisen vuotta nuorempi kiinteistönvälittäjä. Lomalla Ponzan saarella Rooman edustalla Maud ja kertoja ovat tutustuneet hienostuneeseen noin seitsemänkymmentävuotiaaseen amerikkalaiseen mieheen, joka on lomalla veljentyttärensä kanssa. Miehen kulturelli seura on ollut ranskalaispariskunnan mieleen ja tarjonnut molemmille mahdollisuuden kielitaitonsa kohentamiseen. 

Kun amerikkalainen on poistunut saarelta, Maud ja kertoja saavat häneltä kirjeen, jossa mies kertoo valehdelleensa heille. Hän on ilmoittanut heille väärän nimen. Hän haluaa nyt korjata asian ja toivoo tapaavansa pariskunnan myöhemminkin. Mies oli todellisuudessa kuuluisa kirjailija Sebastian Bruckinger, joka jo parin vuosikymmenen ajan oli vältellyt julkisuutta lähes pakkomielteisesti. Huhujen mukaan ja kertojan omien havaintojenkin perusteella Bruckinger kirjoitti edelleen joka päivä. Hän ei kuitenkaan ollut julkaissut mitään nuoruusvuosien menestysteosten jälkeen.

Romaanissa on mielestäni hieman tarpeeton biofiktiivinen viritelmä. Sebastian Bruckinger on nimittäin helppo tunnistaa vain vähän naamioiduksi J. D. Salingeriksi. Vihjeitä on runsaasti: Bruckingerin veljentytär on nimeltään Zoé (ei sentään Zooey), hänen koiransa nimi on Seymour – ja John Lennonin murhaajalla oli Bruckingerin esikoisromaani taskussaan. 

Salingerin on arveltu poistuneen julkisuudesta uskonnollisista syistä. Tässä romaanissa Bruckinger on harjoittavinaan mietiskelyä, mutta ainakin katkeran kertojan havaintojen mukaan hän meditaatiohetkien aikana todellisuudessa katselee baseballia televisiosta viskiä naukkaillen. Salingerin mainetta oli mielestäni turha pilata tällaisella vale-elämäkerralla. Pilatkoon jokainen vain oman maineensa!

Maud ja kertoja käyvät Bruckingerin vieraana hänen maatilallaan Vermontissa sekä myöhemmin merenrantatalossa Long Islandilla. Aluksi kertoja ihaili Bruckingeria varauksettomasti. Vanhasta kirjailijasta huokui “nostalgian ja yksinäisyyden aura”. Sitten myöhemmin Maudin menettäminen muuttaa asenteen. Jopa Vermontissa koettu rengasrikkokin muuttuu Bruckingerin syyksi.

Pitkässä kirjeessä kertoja muistelee myös hyviä aikoja Maudin kanssa, vaikka samalla ihmettelee, miksi hän kertoo niistä Bruckingerille. Välillä hän pyytää Bruckingeria antamaan kirjeen Maudille ja kirjoittaa sen jälkeen vähän aikaa suoraan menettämälleen rakastetulle. Edes katuessaan omaa huonoa käytöstään hän ei pääse ikävistä asenteistaan. Hän esimerkiksi letkauttelee homoista ja epäilee monia ikäviksi kokemiaan ihmisiä "pédéiksi". Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on elänyt lapsuutensa aggressiivisen isän pelossa. Kertojan sanallinen hyökkäävyys siis on ehkä kodin perua.

Kertojalla on välillä selvänäköisyyden hetkiä. Hän valittelee, että on kestänyt kauan ennen kuin hän ymmärsi, ettei ole ihmisenä kovin kiinnostava.

Normalement, raconter l'histoire de ma vie est une idée qui ne m'aurait pas effleuré. Les gens pensent souvent qu'ils portent en eux un sujet de roman. Ça n'est pas tout à fait exact : je crois plutôt qu'ils cachent un casier judiciaire, qu'ils ont tous commis un tas de petites saloperies dont ils ne voudraient surtout parler à personne. Avec la culpabilité, le malheur est la chose la plus démocratique du monde. On y a tous droit, à un moment ou à un autre. 

Normaalisti elämäntarinani kertominen on ajatus, joka ei olisi koskaan tullut mieleeni. Ihmiset luulevat usein, että heissä on romaanin ainekset. Se ei pidä täysin paikkaansa: uskon pikemminkin, että he piilottelevat rikosrekisteriä, että he kaikki ovat tehneet joukon pikkurötöksiä, joista he mieluummin eivät kertoisi kenellekään. Syyllisyyden ohella onnettomuus on maailman demokraattisin asia. Meillä kaikilla on siihen oikeus, ennemmin tai myöhemmin.

Romaanissa on viehättävää ristiriitaisuutta: katkeruudestaan huolimatta kertoja ei voi olla arvostamatta Bruckingeria. Bruckingerin vieraana Long Islandilla hän on ainoan kerran elämässään tuntenut, että hänelläkin on sielu. Sitä paitsi Bruckingerin kirjat ovat kertojan mielestä edelleen loistavia. "Ça me fait mal de dire ça, mais merde, le talent que vous aviez! Vous étiez le tenant du titre." (Tekee pahaa sanoa tätä, mutta voi helvetti, mikä lahjakkuus sinulla olikaan! Sinä olit hallitseva mestari.)

Romaanin lopussa kertoja kuitenkin valmistelee kostoaan Bruckingerille. Hän hylkää revolverin ja päättää käyttää kynää.

Aiemmin lukemieni Eric Neuhoffin romaanien tapaan tässä kirjassa oli paljon viitteitä kulttuurituotteisiin, ennen kaikkea elokuviin. Niitä oli mukava sieltä poimia. 

Tämä Un bien fou - 'hullun hyvä' - toi vuonna 2001 Eric Neuhoffille Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Eric Neuhoff, Un bien fou. Albin Michel 2001. 208 s.

William Trevor: The Ballroom of Romance

Projektini William Trevorin teosten parissa etenee pikkuhiljaa. Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma vuodelta 1972. Näistä novelleista kirjoittaminen on minulle yksityistä huvia ja yritys  jättää itselleni jonkinlainen muistijälki jokaisesta kertomuksesta. En kuvittele käännyttäväni blogini lukijoita William Trevorin ihailijoiksi. 

Kirjojen saatavuudessakin voi olla haasteita. Suomennoksia Trevorilta ei nimittäin ole ainuttakaan, ja englanniksikin Trevorin teoksia on Suomen kirjastoissa tarjolla vain sattumanvaraisesti. Netin kirjakaupoista niitä kyllä saa. Tarjolla on myös muutamia tuoreita ruotsinnoksia.

The Ballroom of Romance -kokoelman myötä Trevorin psykologinen realismi on syventynyt. Kirjailija ravistautuu irti maneereistaan: henkilöiden puhetapa, jonka koomisuus perustui korostuneeseen korrektiuteen, on lähes täysin kadonnut. Vähemmälle jäävät myös eksentriset ihmistyypit. 

Aiemmissa teoksissaan William Trevor leimautui Lontoon ja lontoolaisten kuvaajaksi. Nyt mukaan tulevat myös irlantilaismiljööt. Kokoelman kahdestatoista novellista neljä sijoittuu Irlantiin. Irlanti-aiheet yleistyivät myös hänen myöhemmissä teoksissaan. Jopa siinä määrin, että hänet yleensä mainitaan irlantilaiskirjailijaksi, vaikka hän asuikin suurimman osan elämästään Englannissa. 

William Trevor syntyi Irlannissa Corkin piirikunnassa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti eri puolilla Irlantia. Dublinin Trinity Collegessa hän suoritti tutkinnon historia pääaineenaan. Englantiin William Trevor muutti 24-vuotiaana vuonna 1952. 

Access to the Children

Novelli on kerrottu eronneen miehen näkökulmasta. Sunnuntaisin hänellä on tapaamisoikeus 5- ja 7-vuotiaisiin tyttäriinsä. Novellin alkupuoli kuvaa miehen päivää tyttäriensä seurassa. Mies katuu avioeroaan ja haluaisi palata liittoon, josta on lähtenyt toisen naisen takia. Uusi naisystävä on jättänyt hänet juuri kun miehen avioero tuli voimaan.

Palauttaessaan lapset ex-vaimolleen mies kertoo ymmärtäneensä, että heidän liittonsa oli täydellinen. Nainen on samaa mieltä. Se on kuitenkin nyt pilalla. Naisella on uusi miesystävä, jonka kanssa hän aikoo pian avioitua.

Osuva elämänpettymyksen kuvaus, johon pikkuvanhat lapset tuovat hieman huumoria.

Nice Day at School 

Novelli on kerrottu suurimmaksi osaksi 14-vuotiaan Eleanorin näkökulmasta. Luokkatovereilla tyttökoulussa on jo seksikokemuksia. Tytöt pilkkaavat selän takana opettajaansa neiti Whiteheadia, joka asuu yksin pienessä asunnossa ja jonka ylähuulessa kasvaa karvaa. Aikooko Eleanorkin samanlaiseksi vanhaksipiiaksi? Eleanoria seksi kiehtoo ja pelottaa yhtä aikaa. Hän pelkää, että se sattuu tai että ehkäisy pettää. Hän haaveilee hienostuneesta ja hellästä miehestä, joka vie hänet kuherruskuukaudelle Biarritziin.

Alemman keskiluokan asuntoalueen arki ei vastaa hänen unelmaansa. Eleanorin omien vanhempien nukkavieru elämä on kangistunut kaavoihinsa. Naapuruston ihmisten yleisessä tiedossa olevat aviorikokset nolostuttavat Eleanoria.

Tarjolla ei ole hienostunutta miestä. Koulupäivän jälkeen teurastamon apupoika yrittää karkeasti vietellä Eleanorin. Äidin kysymys – "Oliko koulussa kiva päivä?" – tuntuu erityisen väljähtäneeltä, kun Eleanor on yrittänyt koko päivän ratkoa elämänsä suuntaa koskevia kysymyksiä.

Nuhjuisten rutiinien rinnalla neiti Whiteheadin yksinäisyys ja itsenäisyys alkaa vaikuttaa houkuttelevalta valinnalta. Novelli pohtii sitä, millaisia esteitä yksilön vapaudelle ja onnelle aiheuttavat seksuaaliset tarpeet, yksinäisyyden pelko ja sovinnaisuudelle alistuminen. 

The Ballroom of Romance

Tämä maaseudun tanssisalille Irlantiin sijoittuva novelli jatkaa edellisen novellin teemoja. Yksin jäämisen pelko saa tässä perusteellisen analyysin.

Bridie asuu pientilalla yhdessä leski-isänsä kanssa. Isä on menettänyt toisen jalkansa. Ilman Bridien apua isä ei selviäisi. Lauantai-iltaisin 36-vuotiaalla Bridiella on hieman omaa aikaa. Jo kahdenkymmenen vuoden ajan hän on käynyt joka lauantai tansseissa. Lähikylien naimattomat naiset ja tytöt, kukkuloiden vanhatpojat ja bändin jäsenet ovat tulleet hänelle tutuiksi. 

Bridie on ymmärtänyt, että rakkaudesta ei enää kannata edes haaveilla. Kunnon mies riittäisi. Tanssiyhtyeen rumpali, muutaman vuoden Bridieta vanhempi Dano Ryan, olisi sopivan kiltti mies. Illan aikana Bridie kuitenkin ymmärtää, että Dano on menossa naimisiin vuokraemäntänsä kanssa.

Illan lopulla Bridie näkee itsensä muiden silmin. Hänestä on tulossa pilan kohde. Bridie päättää, ettei enää tule seuraavana lauantaina. Saattajaksi kotimatkalle tarjoutuu Bowser Egan. Kunnon miehen sijaan saatavana on viinaan menevä äidinpoika. 

No, parempi sekin kuin jäädä yksin.

The Forty-seventh Saturday

Herra McCarthy voi tuskin uskoa onneaan. Jo neljättäkymmenettäseitsemättä kertaa tämä pihi 52-vuotias mies viettää lauantai-iltapäivänsä 27-vuotiaan Mavien asunnossa ja vuoteessa. Se maksaa hänelle vain halvan roséviinipullon verran. Herra McCarthy on valehdellut, että hänellä on jo perhe toisaalla, jottei Mavie ryhtyisi haaveilemaan avioliitosta. Hän on myös valehdellut, että hänellä on aina tärkeä tapaaminen kello 16, jotta visiitit eivät veny kiusallisesti sen jälkeen, kun hän on saanut tarpeensa tyydytetyiksi. 

Mavie-parka on valmis luopumaan kaikista omista toiveistaan saadakseen edes vähän inhimillistä kosketusta. Hän ei edes rohkene kertoa, että tänään on hänen syntymäpäivänsä. 

A Happy Family

Tämän novellin minäkertoja on työssä käyvä perheenisä. Vaimo Elizabeth on kotirouva, hyvin kaunis, kuten mies usein toteaa. Lapsia on kolme, nuorin vasta vuoden ikäinen. Kotirouvan elämä on tapauksetonta. Huolet lasten tulevaisuudesta ovat usein hänen mielessään.

Eräänä päivänä Elizabeth kertoo saaneensa soiton Higgs-nimiseltä mieheltä. Soittoja alkaa tulla toistuvasti. Higgs tietää yksityiskohtaisia tietoja perheestä ja Elizabethin lapsuudesta. Tilanteessa on jotain epämääräisesti uhkaavaa.

Minäkertoja tekee omia tutkimuksiaan. Herra Higgsin arvoitus ratkeaa yllättävällä tavalla.

Going Home 

Yksityisen poikakoulun apuemäntä, 38-vuotias neiti Fanshaw, aloittaa kesälomansa kuten on tehnyt jo monena vuonna aiemmin matkustamalla junassa koulun oppilaan, Carruthersin, kanssa. He matkustavat samaan suuntaan, joten 13-vuotiaan pojan valvominen on tullut neiti Fanshaw'n osaksi, vaikkei hän pojasta pidäkään.

Nytkin poika sepittelee tarinoita omasta päästään, tekeytyy vanhemmaksi kuin on ja tilaa ravintolavaunussa viiniä. Poika nolaa neiti Fanshaw'n junan tarjoilijan edessä. Hän väittää neiti Fanshawn'n olleen romanttisesti kiinnostunut junan edellisestä tarjoilijasta.

Matkan aikana osat vaihtuvat. Neiti Fanshaw vastaa kiusaamiseen paljastamalla oman haavoittuvuutensa, yksinäisyytensä ja toivottomuutensa. Poika, joka on henkisesti vaurioitunut rakkaudettomassa kodissa, ehkä oppii jotain myötätunnosta.

An Evening with John Joe Dempsey

Tämä on yksi kokoelman iralantilaistarinoista. Leskiäiti lähettää poikansa John Joen ostamaan pekonia pubin yhteydessä toimivasta sekatavarakaupasta. Pubinomistaja, rouva Keogh, on mennyt ripittäytymään ja jättänyt pubin yhden kanta-asiakkaan, herra Lynchin, valvontaan. Lynch pyytää John Joen stoutille siksi aikaa, kun he odottelevat rouva Keoghia, joka osaa käyttää siivutuskonetta.

John Joe on tänään täyttänyt viisitoista vuotta. Hän on kuitenkin vielä alaikäinen. Stouteja menee useampikin. Vanhanpojan pätevyydellä herra Lynch ottaa asiakseen neuvoa isätöntä poikaa sukupuoliasioissa. Hän kertoo pari varoittavaa tarinaa sotilasajoiltaan ja "likaisten" naisten houkutuksista. 

John Joe on aihepiiristä melko hyvin perillä, koska on kuullut yhtä ja toista Quigleyltä, vähämieliseltä kääpiöltä, jolla on tapana vakoilla ihmisten ikkunoiden takana. John Joe on teinipojan mielikuvituksessaan luonut suhteita lähes kaikkiin pikkukaupungin naisiin.

John Joe pohtii tekopyhyyttä, jolla ihmiset suhtautuvat seksiin. Myös tässä novellissa, samoin kuin edellä novellissa Nice Day at School, yksinäisyys näyttäytyy houkutuksena ja mahdollisuutena sovinnaisuuden voittamiseen.

The Mark-2 Wife

Anna Mackintosh, 41, on yksin kutsuilla joilla hän ei tunne ketään. Hänen oli määrä tavata siellä miehensä Edward, joka tuntee isäntäväen työnsä kautta. Nyt Edward on jo paljon myöhässä.

Anna on käynyt terapiassa, koska tuntee riittämättömyyttä siitä, ettei ole pystynyt saamaan lapsia. Hänellä on pakkomielle, että Edward on vaihtamassa hänet nuorempaan naiseen. Hänelle alkaa syntyä varmuus siitä, että Edward saapuu näille kutsuille uuden naisensa kanssa ilmoittamaan erosta.

Kenraali Ritchie ja hänen vaimonsa huomaavat yksinäisen Annan. Kenraalin vastustelusta huolimatta hänen vaimonsa päättää auttaa levottomalta näyttävää naista. Useiden viskilasillisten rohkaisemana Anna kertoo huolensa vanhalle pariskunnalle.

Ilta saa yllättävän lopun. Lukija jää yhtä hämmentyneeksi kuin Ritchien pariskuntakin.

The Grass Widows 

William Trevor on taitava luomaan kiusallisia tilanteita. Noloudesta syntyy omalaatuista huumoria. Tämä novelli oli yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. 

Englantilaisen yksityisen poikakoulun rehtori on neljänkymmenen vuoden ajan kesäisin palannut samaan irlantilaisen hotelliin. Hän on kehunut hotellia myös oppilailleen. Päivät rehtori on kalastanut lähijoilla. Hänen puolisonsa on viettänyt lomat yksin, yleensä lukien hotellihuoneessa. 

Tällä kertaa paljastuu, että hotellin entinen omistaja on kuollut. Hänen poikansa on ottanut hotellin haltuunsa. Uudessa komennossa hotellin taso on romahtanut. Ruoka on kamalaa. Huoneet on puolitettu hatarilla seinillä. Kuinka ollakaan, hataran seinän toiselle puolelle sattuu rehtorin entinen suosikkioppilas, joka on saapunut hotelliin häämatkallaan. 

Yöllä rehtori ja hänen vaimonsa joutuvat tahtomattaan kuuntelemaan tuoreen avioparin vaivalloisesti alkavaa sukupuolielämää ja hotelliin kohdistuvia moitteita. Tuore aviomies oli valinnut hotellin, koska oli muistanut, miten rehtori sitä oli kehunut. Se ei millään tasolla vastaa odotuksia.

Aamulla pariskunnat kohtaavat aamiaisella. Tuore aviomies lähtee kalaan entisen rehtorinsa kanssa. Rouvat jätetään yksin keksimään tekemistä. Rehtorin vaimo päättää yrittää pelastaa nuoren rouvan avioliitosta, jossa naisen toiveet ovat aina toisella sijalla.

A Choice of Butchers

Irlantilaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa kertomuksessa minäkertoja muistelee aikaa, jolloin oli seitsenvuotias vanhempiensa iltatähti. Vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Kotona asuu vanhempien lisäksi alivuokralaisena isän lihakaupassa työskentelevä herra Dukelow.

Herra Dukelow on arvoituksellinen hahmo. Hän on vaatimaton siitä huolimatta, että on taitava kaikessa mihin ryhtyy. Lyhyen harjoittelun jälkeen hän on ohittanut isän taidot myös lihan käsittelijänä.

Kertoja näki eräänä päivänä isänsä suutelevan palvelustyttöä. Pojan ahdistus purkautui itkuna illalla vuoteessa. Lohduttajaksi saapui herra Dukelow. Häneltä poika tuntui saavan enemmän rakkautta kuin vanhemmiltaan.

Novelli jättää paljon kertomatta. Esimerkiksi herra Dukelow'n mahdollinen homoseksuaalisuus on vain pienien viitteiden varassa. Novelli keskittyy pikkupojan yrityksiin tulkita kodin jollain tavalla vinossa olevaa ilmapiiriä.

Kinkies

Tapaamme tässä novellissa uudelleen Eleanorin, joka oli pääosassa novellissa Nice day at School. Eleanor on nyt 27-vuotias. Hän on naimaton, asuu yksiössä ja työskentelee sihteerinä valmisvaatteita valmistavassa yrityksessä. Eleanorin haaveissa on edelleen hienostunut aviomies ja häämatka Biarritziin. Todelliset suhteet ovat nopeasti kariutuneet siihen, ettei Eleanor ole suostunut seksiin ennen avioliittoa.

Eräänä päivänä yrityksen nuorehko johtaja pyytää Eleanorin illalla kotiinsa valitsemaan vaatemalleja tulevaan tuotantoon. Ilta alkaa aterialla ja drinkeillä, myöhemmin johtaja terästää tarjoilua huumeilla.

Huumeiden vaikutuksesta molemmat eristäytyvät omiin mielikuvamaailmoihinsa. Eleanor miettii avioliittohaaveitaan ja olisi ehkä valmis tinkimään myös seksiä koskevista periaatteistaan. Johtaja puolestaan käy läpi vaikeaa äitisuhdettaan.

Aamulla Eleanor edelleen huumeista sekaisin päätyy kotimatkallaan poliisin huostaan. Poliisiasemalla tätä kilttiä tyttöä pidetään rappiolle joutuneena elostelijana.

O Fat White Woman

Rouva Digby-Hunter, 51, ei ole saanut lapsia siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen aviomiehensä hääyönä kokemansa vastenmielisyyden takia ei ole 29 aviovuoden aikana koskenut häneen. Pyöreästä tytöstä on tullut lihava nainen. Joskus hän miettii, millaista elämä olisi voinut olla. 

Aviomies on vaihtanut jo varhain sotilasuran työhön ensin metallitikkaita valmistavassa yrityksessä ja sitten välipala-automaattien parissa. Vaimonsa perinnön turvin hän on päätynyt pienen yksityisen poikakoulun johtajaksi. Ruumiillinen kuritus on osa koulun metodia. Herra Digby-Hunter ja koulun toinen opettaja, Kelly, näyttävät saavan siitä mielihyvää.

Oppilaan kuolema johtaa kriisiin. Rouva Digby-Hunter ymmärtää, kuinka vikaan hänen elämänsä lähti kulkemaan walesilaisessa hotellissa 29 vuotta aiemmin. Tässä, kuten usein Trevorin novelleissa, naisen elämänpettymys ja omista toiveista luopuminen tekevät kipeää.

William Trevor, The Ballroom of Romance and Other Stories. Teoksessa The stories of William Trevor s. 155-326. Penguin Books 1983. Novellikokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1972. 171 s.

Marie Darrieussecq: Sikatotta

Ranskassa on useita kirjailijoita, jotka ovat käsitelleet naispäähenkilöitään korostuneen rajulla, groteskilla tavalla. Mielessäni ovat Virginie Despentes ja Claire Castillon, joiden kirjoissa hyväksi käytetyt naiset nousevat kapinaan keinoja kaihtamatta. Samaan ryhmään sijoitan myös Marie Darrieussecqin (s.1969), joka tässä esikoisromaanissaan vuodelta 1996 kuvaa viehättävän nuoren naisen muutoksen siaksi – eikä miksikään vertauskuvalliseksi siaksi vaan aidoksi nelisorkkaiseksi maata tonkivaksi kärsäkkääksi. Sikanainen ei kuitenkaan kapinoi osaansa vastaan. Loppujen lopuksi hän vaikuttaa melko tyytyväiseltä elämäänsä. Tässä kinkussa on sulattelemista.

Romaanin alussa sen nimeltä mainitsematon päähenkilö ja minäkertoja saa työpaikan kemikaalikauppaketjun yhden myymälän myyjättärenä. Työpaikkahaastattelussa ketjun johtaja istuttaa hänet polvelleen ja suorittaa soveltuvuustestin käsillään. Palkaksi sovitaan alle puolet vähimmäispalkasta, mutta vuosittaisessa varastontyhjennyksessä myyjättärellä "olisi oikeus saada kauneudenhoitotuotteita". Kalleimmat hajuvedet olisivat hänen ulottuvillaan!

Kertojan äänessä säilyy optimismi kaikissa hänen kokemuksissaan. Päähenkilö kertoo kaikesta suoraan ja koruttomasti ilman häpeää ja kauhistelua. Hän ei hämmästele sitä, miten häntä kohdellaan eikä omassa kehossaan tapahtuvia muutoksia. Onkohan minussa jokin vika, kun tällainen optimismi ja suoruus vaikuttaa yksinkertaisuudelta?

Työhön kuuluvat myös liikkeen takahuoneessa annetut seksipalvelut. Niihin päähenkilö suhtautuu mutkattomasti, mutta pitää ne kuitenkin salassa poikaystävältään. Hän ei kuitenkaan voi salata kehossaan tapahtuvia muutoksia. Nainen, jota kohdellaan kuin tuotantoeläintä, alkaa vähitellen muuttua juuri siksi. Monet miesasiakkaista kohdistavat erityisen kiinnostuksensa hänen takapuoleensa – tai pitäisikö sanoa kinkkuihinsa? Nainen myös huomaa, että aika ajoin häntä alkaa itseäänkin kovasti haluttaa. Hän tulee kiimaan.

Joudun ikäväkseni nyt sanomaan, että kun ryhdyin itse osalliseksi, asiakkaat muuttuivat kuin koiriksi. Menetin silti muutamia, jotka tuntuivat kaipaavan yrityksemme entistä tyyliä ja paheksuvan muutosta. Mutta minua halutti liikaa, ymmärrättehän. Alussa pelkäsin että menettäisin liikaa asiakkaita ja se näkyisi kassassa. Mutta suureksi hämmästyksekseni sain aivan uuden asiakaskunnan, sana oli ilmeisesti kiertänyt. Uudet tuntuivat hakevan juuri minunlaistani myyjätärtä, joka todella haluaa ja värisee ja kaikkea, säästän teidät yksityiskohdilta.

Tasapainoilu sian ja ihmisen välillä ei ole helppoa. Poikaystävä heittää hänet ulos yhteisestä asunnosta. Hän saa potkut työstään. Ahkera seksin harjoittaminen johtaa raskauksiin ja abortteihin. Pystyasento rasittaa selkää. Puhekyky katoaa toisinaan. Muuttuneen kehon vaatettaminen on ongelmallista. Välillä päähenkilö elää viemäreissä, toisinaan Pariisin puliukkojen ilona. Romaanin äärimmäisen keholliset kuvaukset saattavat olla monille lukijoille liikaa.

Päähenkilön muutos siaksi ei ole suoraviivaista. Hän muuttuu välillä myös takaisin ihmisen suuntaan, osittain tahdonvoimalla, osittain toimintansa – esimerkiksi kirjojen lukemisen – vaikutuksesta. Sikamaisissa vaiheissa hän nauttii mudassa rypemisestä, juurten kaivelusta ja pähkinöiden syömisestä puistossa. Kun ihmismäiset piirteet lisääntyvät, miesten kiinnostus herää välittömästi.  

Romaani kuvaa myös poliittista dystopiaa. Se ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, siis muutaman vuoden kirjoitusajankohdastaan eteenpäin. Nouseva poliitikko Edgar valitsee päähenkilön vaalijulisteensa kuvaan. Kuvassa hän on nainen pienine viehättävine sikapiirteineen. Edgar voittaa vaalit. Hänen lyhyen valtakautensa aikana Ranska ajautuu jonkinlaiseen fasismiin: arabeja vainotaan, mielisairaalat asukkaineen poltetaan napalmilla, virkamiehet ottavat käyttöön koppalakit. Edgaria kiinnostaa kovasti, mikä saa aikaan päähenkilön kehon muutokset. Hän muuttaisi näet mielellään vankilat sikaloiksi. Joutoaineksesta saataisiin hyödyllistä proteiinia.

Sian elämässä on myös lyhyt lähes täydellisen onnen jakso. Eräänä iltana Seinen rannalla hän rakastuu Yvaniin, Saint-Suden hajuvesitehtaan eläkkeelle jääneeseen johtajaan, joka sattuu olemaan ihmissusi. He molemmat tuntevat sekä ihmisen että eläimen osan. He ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Täydenkuun aikaan he pysyttelevät sisällä ja tilaavat pitsaa. Kertoja syö pitsan, johtaja lähetin.

Tosi-TV-ohjelma, jossa kertojan äiti etsii tytärtään, pilaa rakastavaisten onnen. Koko kansakunta jäljittää heitä. Ja kuten olemme saaneet oppia, sudelle käy köpelösti ihmisten parissa. Sika välttää teurastamon vain niukin naukin.

Romaanin voi varmasti tulkita monella tavalla. Ehkä se on jonkinlainen feministinen allegoria tai dystooppinen satiiri. Kun tällaista kirjaa lukee, on ihan pakko havainnoida, luokitella, hakea yhteyksiä ja rakentaa tulkintaa – toisin sanoen toimia ihmislajille ominaisella tavalla. On kuitenkin hauska huomata, että lukemisen tuoma mielihyvä ei sanottavasti vähene, vaikka yksi yhteen tulkinta ei avautuisikaan. Toisinaan on hyvä päästää irti ja kokea vapaan pudotuksen nautinto.

Annikki Sunin luonteva ja nokkela suomennos ansaitsee erityismaininnan. Kirjan suomenkielinen nimi on kekseliäs ja yhdistää mainiosti alkukieliseen nimeen sisältyvät konnotaatiot. Myös kustantamo on tehnyt tehtävänsä hyvin. En huomannut ainoatakaan painovirhettä.

Marie Darrieussecq, Sikatotta. WSOY 1997. Ranskankielisestä alkuteoksesta Truismes (1996) suomentanut Annikki Suni. 117 s.