Patrick White: The Aunt's Story

Australialainen nobelisti Patrick White (1912–1990) syntyi Englannissa, vietti lapsuutensa Australiassa ja palasi opiskelemaan Englantiin Cambridgen King's Collegeen. Toisen maailmansodan aikana hän palveli kuninkaallisten ilmavoimien tiedustelu-upseerina Lähi-idässä, Kreikassa ja Egyptissä. Aleksandriassa White tutustui kreikkalais-egyptiläiseen Emmanuel "Manoly" Lascarisiin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Lascarisin toiveesta he asettuivat asumaan pysyvästi Australiaan. Ennen muuttoaan Australiaan White ehti saada valmiiksi kolmannen romaaninsa: The Aunt's Story ilmestyi vuonna 1948. Se menestyi hyvin etenkin Yhdysvaltojen kirjamarkkinoilla.

Muutaman luetun romaanin perusteella Patrick White vaikuttaa kirjailijalta, joka ei ole helpoimmasta päästä. Hän luo psykologisesti tarkkoja henkilökuvia ihmisistä, jotka kokevat voimakkaasti elämän syvyysulottuvuuden. Heillä on jatkuvasti kokemuksia, joita harvalla meistä on kovin usein – tai useilla meistä on vain harvoin – jos ollenkaan. Mistään järjestäytyneestä uskonnosta hänen henkilöhahmonsa eivät kuitenkaan löydä kotiaan.

Kerron tässä blogitekstissä romaanin juonesta. Se on yleensä kirjoissa se helpoimmin esittelyyn sopiva osa. Jos jotain muuta juolahtaa mieleen, ripottelen havaintoni juoniselostuksen lomaan.

Vaikka 'Tädin tarina' olikin kirjoitettu Euroopassa, sen ensimmäinen puolisko sijoittuu Australiaan ja osoittaa, että lapsuuskokemuksien maanosa hallitsi vahvasti kirjailijan mielikuvitusta. 

Romaanin nimihenkilö, Theodora Goodman, on viettänyt lapsuutensa Meroën tilalla Australian maaseudulla. Patrick White vaikuttaa mieltyneen eksoottisiin lapsuudenkotien nimiin. Aiemmin tänä vuonna lukemassani Ne jotka vaunuissa ajavat -romaanissa Mary Haren lapsuuskoti oli nimeltään Xanadu – Kublai-kaanin kesäkaupungin mukaan nimetty. Meroë puolestaan viittaa muinaiseen Keski-Niilin tarunhohtoiseen kaupunkivaltioon. Theodoran – Theon – muistoissa Meroë näyttäytyy onnenmaana, josta hän joutui karkotetuksi sisäoppilaitokseen. Joitakin vuosia myöhemmin isän kuoleman jälkeen perhe luopui lapsuudenkodista.

Isän, George Goodmanin, kuolema oli Theolle raskas isku. Lähialueen maanviljelijät syyttivät isää saamattomuudesta ja liiasta kirjaviisaudesta, joka maanviljelijöiden silmissä oli osoitus heikkoudesta. Theo, jonka omaperäistä ajattelua isä arvosti, oli kuitenkin viihtynyt hyvin isänsä seurassa ja arvostanut tämän lukeneisuutta. Isä oli myös opettanut tyttärensä ampumaan, ja Theo oli kulkenut isän mukana metsästysretkillä. 

Myös perheen äkkipikainen äiti piti aviomiestään heikkona. Julia Goodman olikin ottanut komennon perheen asioissa heti avioliiton alusta lähtien. George olisi halunnut häämatkalle Kreikkaan, mutta Julian mielestä maa oli alkukantainen, täynnä ötököitä, kosteita lakanoita ja ripulia. Niinpä he olivat matkustaneet Wieniin. Perheen kahdesta lapsesta äiti oli suosinut nuorempaa tytärtä Fannya, joka äidin mielestä oli tyttäristä viehättävämpi ja lahjakkaampi.

Isän kuolemaa oli edeltänyt toinenkin Theon elämänkulkua muokannut kokemus. Naapurin poika, Frank Parrot, johon Theo oli alkanut liittää romanttisia toiveitaan, kosi Theon sisarta Fannya. 

Frank ja Fanny menivät naimisiin, ja Theo muutti äitinsä kanssa Sydneyyn. Äiti ei ollut koskaan viihtynyt Meroëssa.

Romaanin kerronta liukuu luontevasti havaitsijasta toiseen, vaikka Theodora Goodman koko ajan säilyykin keskuksena, lukijan edustajana romaanin maailmassa. Teksti on täynnä tarkkoja havaintoja eri näkökulmista. Theodoran havainnoissa on aina tuoreutta, ja usein niissä on mukana näynomainen surrealistinen ulottuvuus. Romaanin ote kuvaamiinsa henkilöihin on usein lievästi satiirisen koominen.

Äidin ja Theon yhteiselämä on kauheaa. Äiti suhtautuu tyttäreensä kylmäkiskoisen vihamielisesti. Ensimmäinen maailmansota tarjoaa Theolle mahdollisuuden päästä pois kotoa kanttiinipalvelukseen. Hän tutustuu myös varakkaaseen leskimieheen Huntley Clarksoniin, joka ei ole romanttisesti kiinnostunut Theodorasta, mutta Theon omaperäinen ajattelu ja rehellisyys tekevät häneen vaikutuksen. Theon ja Clarksonin välille syntyy yllättävä ystävyys. Clarkson jopa harkitsee mielessään jonkinlaista järkiavioliittoa Theon kanssa.

Clarksonin järjestämillä kutsuilla Theodora tapaa kreikkalaisen sellistin Moraïtisin. Theo ja Moraïtis huomaavat ymmärtävänsä toisiaan, ja heidän välilleen syntyy lyhyt ystävyys. Moraïtisin konsertista Theo palaa täynnä voimaa, jonka myös hänen äitinsä aistii ja kokee omaksi tappiokseen. Äidin ja tyttären viha yltyy niin suureksi, että Theo kävelee jo yöllä veitsi kädessä murhatakseen äitinsä.

Kun Fanny alkaa odottaa ensimmäistä lastaan, Theo muuttaa pitkäksi aikaa hänen luokseen. Fannyn lasten myötä hän omaksuu naimattoman tädin roolin, joka hänellä säilyy myöhemminkin, myös perheen ulkopuolisten silmissä. Esikoinen Marie Louise – Lou – pysyy aina hänen suosikkinaan, mutta myös Frank Juniorilla ja Georgella on luontevat suhteet tätiinsä. Theo ei pahastu, kun lapset laskevat leikkiä hänen viiksistään.

Romaanin alkutilanteessa äiti, Julia Goodman, on kuollut ja Fanny perheineen saapuu viimeiselle tervehdykselle vainajan arkun äärelle. Fannyn tunteellisuus ja Theon asiallisuus pistävät silmään. Theon ja Fannyn lapsuus ja nuoruus kerrotaan takaumina.

Kun romaanin toinen osa alkaa, 45-vuotias Theodora Goodman on ollut jo pitemmän aikaa Ranskassa – hänen matkalaukussaan on useiden matkakohteiden liimamerkkejä – eikä hän enää palaa Australiaan koko kirjan aikana. Hän on muuttanut rahaksi oman osansa vanhempiensa perinnöstä. Nyt hän on Hôtel du Midissä jossain Välimeren rannikolla. 

Tässä romaanin toisessa puoliskossa todellisuuden ja illuusion vuoropuhelu, joka oli tullut esiin jo aiemmin Theon ajatuksissa, ottaa vallan koko romaanin maailmassa. Enää ei voi olla varma, mikä tapahtumista on Theon mielikuvitusta. Theon käymissä keskusteluissa syntyy vaikutelma, että kaikki puhuvat ajatuksensa suoraan ilman suodatinta. Theolle itselleen on koko ajan ollut ominaista, että hänen sanoillaan ei ole kiinteätä merkitystä vaan ne saavat merkityksensä kontekstista. Monille hänen keskustelukumppaneistaan syntyy tästä vaikutelma, että Theo ymmärtää heitä poikkeuksellisen hyvin.

Hôtel du Midiin on joka tapauksessa kerääntynyt monipuolinen ihmisjoukko. Siellä ovat Blochin kaksoset Marthe ja Berthe, juutalaisnaiset, jotka 1930-luvun poliittinen ilmapiiri on hämmentänyt: nuorempana heitä oli opetettu pelkäämään kommunisteja, mutta nyt näyttikin siltä, että fasistit ovat heille todellisempi uhka.

Kenraali Alyosha Sergei Sokolnikov antautuu pitkiin keskusteluihin Theon kanssa. Kenraali vaikuttaa aluksi hieman höpsähtäneeltä vanhukselta, joka yrittää pientä flirttiä Theodoran kanssa. Hän vaikuttaa välillä sekoittavan Theodoran sisareensa Ludmillaan. Myöhemmin kenraali tunnustaa olleensa kenraali vain hengessään, todellisuudessa hän on ollut eversti tai ehkä vain majuri. ("But how I have loved, in spirit. Such bugles!") Osuvasti romaanin teemaa myötäillen yllättävän teräväksi ihmistuntijaksi osoittautunut kenraali toteaa: "Voit myös luoda illuusion muista ihmisistä, mutta luotuina he valitsevat omat todellisuutensa." 

Amerikkalainen rouva Elsie Rapallo asuu samassa hotellihuoneessa apinansa Mignonin kanssa ja puhuu jatkuvasti tyttärestään Gloriasta, Principessasta, joka on avioliiton kautta päässyt jonkin pikkuvaltion hallitsijasukuun ja on pian saapumassa tapaamaan äitiään. 

Kuvataiteilija Lieselotte on miehestään vieraantunut kreivitär, jolla on suhde englantilaisen runoilijan Weatherbyn kanssa.

Katina Pavlou, 16-vuotias venäläistyttö, on hotellissa seuraneitinsä Griggin kanssa. Theo omaksuu Katinaan tädillisen suojelevan asenteen – ehkä koska on hieman ihastunut kauniiseen tyttöön tai koska näkee tässä sisarentyttärensä Loun piirteitä.

Erikoisen seurapiirin vaiheet ovat täynnä melodraamaa. Romaani heittää hyvästit alkuosan realismille. Katinan aloitteesta järjestetyllä piknikillä useiden osallistujien salaisuudet tulevat pintaan sivulauseissa. Theodora näkee ja ymmärtää kaiken. Hänen poikkeuksellinen myötätuntemisen kykynsä tehdään selväksi lukijalle: "And Theodora Goodman watching the charade move with all the hopes and hesitations of the human mechanism, knew that because she loved and pitied, the humiliation and the pain were also necessarily hers."

Theodora huomaa, että Katina on ihastunut runoilija Weatherbyyn, joka ei ole asiasta erityisen innostunut, mutta päättää kyynisesti ottaa vastaan sen, mitä hänelle tarjotaan. Weatherby ja Katina sopivat tapaavansa Napoleonin ajalta peräisin olevalla tornilla. Kenraali Sokolov, joka niin ikään on ymmärtänyt, mitä on tekeillä, sanoo Theolle: "It does not much matter whether it is he. Because she has chosen this as the moment of experience. And experience has a glaze. It has not yet cracked."

Theodora tuntee vastuuta Katinasta. Hän yrittää vaikuttaa asioiden kulkuun. Kohtaus on kuvattu yllättävästi arkisissa pyykkäyspuuhissa olevan ranskalaisnaisen näkökulmasta: outo Anglaise rientää kohti tornia, kiireessään hattunsa unohtaneena. Näkökulman vaihdos on terveellinen muistutus siitä, että muu maailma on edelleen olemassa Theodoran mielen ulkopuolella.

Theodora saapuu liian myöhään. Hän tapaa Katinan yksin, hylättynä. Vaikka pintapuolisesti siltä näyttää, Katina ja Theodora eivät puhu pelkästään vanhasta tornista:

   'Have you ever been inside the tower, Miss Goodman?' Katina Pavlou asked.

   And now Theodora felt inside her hand the hand coming alive. She felt the impervious lips of stone forming cold words. She dreaded, in anticipation, the scream of nettles.

   'No,' said Theodora, 'I have not been inside the tower. I imagine there is very little to see.'

   'There is nothing, nothing,' Katina said. 'There is a smell of rot and emptiness.'

   But no less painful in its emptiness, Theodora felt.

   'Still, I am glad,' said Katina Pavlou, speaking through her white face. 'You know, Miss Goodman, when one is glad for something that has happened, something nauseating and painful, that one did not suspect. It is better finally to know.' 

Samana iltana hotellissa Theodoran myötätunto siirtyy rouva Rapalloon, joka ei suostu tulemaan alas ruokasaliin syömään. Rouva Rapallon huoneessa Theodora ymmärtää, että tämä on valmistautumassa surmaamaan itsensä. Theodora yrittää vedota siihen, että tytär, Principessa, on kohta tulossa. Jälleen todellisuus ja illuusio törmäävät rouva Rapallon vastauksessa: 'It is time, Theodora Goodman, that you and I agreed that the Principessa does not exist.'

Seuraavana yönä Theodora kuulee huoneensa seinän läpi Lieselotten ja Weatherbyn keskustelun. He laskevat julmaa leikkiä "viattomasta tytöstä tornissa". Samana yönä Lieselotte ilmeisesti surmaa Weatherbyn ja sytyttää hotellin tuleen. Tulipalossa saavat surmansa Lieselotten ja Weatherbyn lisäksi hotellin kolme työntekijää.

Romaanin kolmannessa osassa Theodora Goodman on siirtynyt Yhdysvaltoihin. Sisarelleen Australiaan hän on kirjoittanut olevansa palaamassa Yhdysvaltojen kautta Abessiniaan, mistä Fanny tekee sen johtopäätöksen, että Theo on menettänyt järkensä. Siltä tosiaan vaikuttaa. Theodoran kokemukset Yhdysvalloissa ovat unenomaisia. Hän on mielisairas tai jonkinlaisten uskonnollisten näkyjen vallassa – näitä on vaikea erottaa toisistaan.

Theodora asettuu asumaan autiotaloon, jonne ilmaantuu myös mies, joka ilmoittaa nimekseen Holstius. Holstius tiivistää romaanin teeman seuraavasti:

”Iloa ja surua ei voi sovittaa yhteen”, Holstius sanoi. ”Eikä lihaa ja marmoria, illuusiota ja todellisuutta tai elämää ja kuolemaa. Siksi sinun, Theodora Goodman, on hyväksyttävä. Olet jo huomannut, että toinen saa jatkuvasti toisen omaksumaan uusia muotoja, niin ettei illuusion todellisuuden ja todellisuuden illuusion välillä ole toisinaan juurikaan eroa. Jokainen elämäsi on tästä todisteena.”

Ennen katoamistaan Holstius, joka ilmeisesti on olemassa ainoastaan Theodoran mielessä, vielä kertoo, että Theodora viedään pian laitokseen. 

Näin myös tapahtuu. Patrick Whiten romaanien näkyjen näkijöistä vain harva pystyy sovittamaan yhteen syvät hengelliset kokemuksensa ja arkielämän.

Patrick White, The Aunt's Story. Penguin Books 1963. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1948. Kansikuva: Sidney Nolan. 299 s.

Aapo Junkola: Lintujen aika

Sattumalla on merkittävä osa lukuvalinnoissani. Kesän alussa ostin nettiantikvariaatista Thukydideen Peloponnesolaissota-teoksen. Sen aiempi omistaja oli kirjoittanut nimensä alkulehdelle – Aapo Junkola. Nimi tuntui etäisesti tutulta. Googlaamalla selvisi, että kyseessä oli kirjailija ja kääntäjä, joka toimi kirjailijantyön ohella kihlakunnansyyttäjänä. Uteliaisuudesta hankin sitten myös tämän Lintujen aika -romaanin.

Lintujen aikaa lukiessani mietin pariin otteeseen, tältäkö alzheimerin tauti tuntuu. Kun luetusta ymmärtää jokaisen sanan, mutta kokonaisuus ei hahmotu eikä kaikkien kohtausten tarkoitus avaudu. Kirja ei siis ole ihan helpoimmasta päästä. Sen kielessä on oudontamiskeinoja – puhekielisyyttä, tarkoituksellisia kirjoitusvirheitä, typografista hälyä ("Rakennetta xx voivat jäzennellä zxz pikzzemminzkin muzziikkiin verrattavat ajazzxa jäzzentyvät kuviot kuin zzz tapahtumat jazz varzzinainen toiminta.") Tyylille on ominaista myös runsas sulkeiden käyttö. Visuaalisesti ne tuovat mieleen matemaattisen yhtälön, mutta tekstissä ne ovat yleensä merkki siitä, että kirjoittaja haluaa sisällyttää lauseeseen enemmän merkityksiä kuin se on halukas kantamaan.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani houkutteli kuitenkin lukemaan eteenpäin. Oli koko ajan sellainen tunne, että kappas vaan, kaikkea merkillistä sitä on tässäkin maassa kirjoitettu. Romaanissa on myös selkeä yhteiskunnallinen sanoma: se pyrkii esimerkkitapauksen avulla osoittamaan oikeudenkäynteihin liittyvän suuren ongelman.

Romaanin alussa raastuvan osaston sijainen Johan Rannholm saapuu varhain aamulla tuomarien huoneeseen ja selailee pöydälle jätettyä asiakirjapinoa. Pino vaikuttaa olevan täynnä vaikeaselkoisia valituskirjeitä, joissa maallikot yrittävät lähinnä koomisin tuloksin jäljitellä oikeusoppineiden kieltä. Teksteissä on kirjoitusvirheitä ja isoilla kirjaimilla osoitettuja painotuksia. Tällaisestako materiaalista juristien pitäisi tislata totuus?

Vähitellen edetään kohti oikeuden istuntoa. Muita oikeuden jäseniä ja asianosaisia saapuu paikalle. Heidät nähdään Rannholmin kriittisin silmin. Varsinkin tuomari Laisterä ärsyttää Rannholmia, jolle tuomarin käytös tuo koko ajan mieleen armeijan komentokurin. Oikeutta käydään tapauksesta, jossa romanit (mustalaiset, tummat – kaikki nimitykset ovat käytössä) ovat selvitelleet välejään siten, että yksi osallisista on saanut surmansa.

Jo alun tekstisalaatissa ilmi tullut totuuden haasteellisuus tehdään selväksi myöhemminkin, kun Rannholm pohtii tapoja, joilla tuomari voi oikeudenkäynnin aikana pelästyttää todistajat: “yhteisen kansan suullinen esitystaito ei aina käynyt yhteen valmiin ja steriilin pöytäkirjatyylin kanssa…” Oikeudenkäynnin prosessissa puheenjohtajan, tuomarin, asenteellisuus onkin totuuden suurin este. Rannholmista tuntuu, että tuomarin hyökkäävä kuulustelutapa hävittää totuuden.

Se, mitä oli tapahtunut noiden kenties viiden, seitsemän sekunnin aikana, oli sen laatuinen tapahtumasarja, ettei kukaan (tämä oli Rannholmin peruttamaton mielipide ja hän oli siinä hyvin jyrkkä, niinkuin kaikissa muissakin mielipiteissään), ei kukaan voinut ehdottomalla varmuudella kertoa kaikkia yksityiskohtia, aikajärjestyksessä, luotettavasti. Toisin sanoen: detaljien intensiivisyys tapahtumaketjussa oli ollut niin suuri, että kenen tahansa todistajain havaintokyky oli riittämätön. Ja Laisterän tekemä prosessinjohdollinen virhe oli juuri siinä, että hän luuli lisäämällä kysymysten intensiivisyyttä aikaperspektiivissä voivansa saada totuuden paremmin esiin... [--] Ja tämä – hän ajatteli kiihkeästi edelleen – johtui pelkästään siitä epäluuloisesta suhtautumisesta joka Laisterällä oli mustalaisiin: hän epäili niitä, hän kenties ajatteli samoin kuin syyttäjä, joka piti ilman muuta kaikkia mustalaisia valehtelijoina.

Oikeuden istunto keskeytetään lounastauon ajaksi. Lounaskeskustelun aikana oikeudenpalvelijoiden sukupolvi- ja ideologiset erot tulevat selviksi. Rannholm kokee olevansa taiteilija byrokraattien joukossa. Vallankumouksellinen ajattelu miellyttää häntä. Hänen kyynisyytensä ja kriittisyytensä on oireilua siitä, että hän on osa järjestelmää, jota vastustaa. Romaani suhtautuu sarkastisesti myös Rannholmin ajatuksiin, joissa hänen oma asenteellisuutensa näyttäytyy koomisessa valossa: kommunistiksi ei voi ruveta, koska heillä on värikkäitä paitoja ja Rannholm käyttää vain valkoisia.

Keskustelu liikkuu myös taiteen alueelle. Tuomarin taidekritiikin suosikkitermi on "sopimaton", jolla hän tyrmää kaiken mielestään liian modernin taiteessa. Keskustelussa viitataan selvästi Hannu Salaman Juhannustanssit-romaanista käytyyn oikeudenkäyntiin. Tuomari paheksuu kirjailijaa, joka on kirjoittanut loukkaavan kirjan ja saanut siitä rahaa – ja mainetta jolla myy seuraavaa kirjaansa vielä enemmän: "Se on minusta erittäin iljettävää. Ansaita sillä, että kuvaa ihmisten paneskelemista…"

Lounaan aikana Rannholm pohtii myös rangaistusten logiikkaa. Niissä keskitytään hänen mielestään liiaksi rikoksentekijän psykologiaan eikä mietitä sitä, miten uhri saa korvauksen kokemastaan vahingosta.

Lounaan jälkeen oikeus antaa ratkaisunsa, joka ilmeisesti tyydyttää kaikkia asianosaisia – myös Rannholmia.

Oikeusjutun ja tuomarin persoonan pohtiminen jatkuu myös vapaa-ajalla, kun oikeudenpalvelijat kohtaavat kutsuilla yhden kollegan kotona. Romaanin loppu muuttuu fragmentaariseksi ilmeisesti samaa tahtia Rannholmin humaltumisen myötä. Minulta katosi punainen lanka tässä vaiheessa.

Rannholm myös laatii esseetä suhtautumisesta Salaman saamaan tuomioon. Tästä kerronta hypähtää kirjallisuuden estetiikkaa käsittelevään esitelmään, jota pitää joku Antti ja jossa tekstiä rikkovat oudot Z- ja X-kirjaimet. Kirjoittaako Rannholm koneella juopuneena? Joka tapauksessa sivistynyt teoreettinen kieli muistuttaa aika lailla sitä analfabeettien sotkua, josta romaani alkoi. Onko tämä ironiaa?

Ja miten niin lintujen aika? Romaanin viimeisillä sivuilla Rannholm ajattelee raatihuoneen portaikkoa, jonka kivissä on näkyvillä fossiileja. Hän kuvittelee takaperoisen evoluution (vai olisiko kyseessä hallinnon devoluutio, vallan siirtäminen lähemmäs niitä joita päätökset koskevat?), paluun yksinkertaisimpiin elämän muotoihin. Siellä jossain välissä on lintujen aika.

Aapo Junkola säilyy varmaan lukulistallani, mutta hirveän suurta kiirettä minulla ei ole tutustua hänen muuhun tuotantoonsa.

Reader why did I marry him? -blogin Omppu on selvästi viihtynyt tämän romaanin parissa ja saanut siitä irti enemmän kuin minä. Suosittelen lukemaan.

Aapo Junkola, Lintujen aika. Kirjayhtymä 1965. Päällys: Juhana Blomstedt. 170 s.

Janine Teisson: Les rois de l'horizon

Janine Teisson on tuottelias ranskalainen kirjailija, jonka kirjoista noin puolet on suunnattu aikuislukijoille ja toinen puoli lapsille ja nuorille. Hän syntyi Toulonissa vuonna 1948 mutta eli lapsuutensa Marokossa. Romaanin Les rois de l'horizon ('Horisontin kuninkaat') jälkisanoissa kirjailija kertoo, että Marokossa hän ensimmäistä kertaa kuuli isänsä puhuvan arvostavasti miehestä nimeltä Abd el-Kader. "Olen lapsuudesta saakka tuntenut vetoa niihin, jotka vastustavat kohtaloa, jonka – tilapäisesti – vahvimmat pyrkivät heille määräämään."

Tämä historiallinen romaani on luokiteltu nuortenkirjaksi – arvattavasti ennen kaikkea sen päähenkilön iän takia. Muuten romaanille on turha asettaa ikäsuosituksia. Sen kieli on selkeää mutta ei korostuneen yksinkertaista. Se ei kaihda julmuuksien kuvaamista; niillä on tärkeä tehtävä romaanin päähenkilön pasifistisen katsomuksen syntymiseen. Romaani liikkuu samalla rohkeasti arvojen harmaalla alueella – mikä ei ole aivan itsestään selvää nuortenkirjoissa. Kirja avaa lukijalle myös näkymän harvinaiseen miljööhön: Pohjois-Afrikan arabien telttaleireihin.

Les rois de l'horizon sai nuortenkirjallisuuden Sésame-palkinnon vuonna 2003. Juonipaljastuksilta vältyt, jos lopetat lukemisen tähän.

Romaani alkaa kirjeellä, jonka ensimmäisen maailmansodan taisteluissa haavoittunut ranskalaissotilas kirjoittaa isoäidilleen sotilassairaalasta. Hän mainitsee menettäneensä muutaman varpaan mutta ei halua tarkemmin kertoa, miten vakavasti todellisuudessa on haavoittunut. Sen sijaan hän antaa tunnustuksen viereisessä vuoteessa lepäävälle pahasti haavoittuneelle arabisotilaalle, joka rukoilee paljon eikä koskaan valita. Arabi tuo hänen mieleensä päivän, jonka hän seitsemäntoista vuotta aiemmin vietti isoäitinsä kanssa, ja lupauksen, jonka tuolloin teki isoäidilleen.

Siirrymme nuoren miehen minämuodossa kerrottuihin muistoihin. 12-vuotias Félix on isoäitinsä kanssa kiertelemässä vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn osastoja. Isoäiti, Myriam Meynard, on valokuvaaja. Félix on aina elänyt kuuluisuuksia – Colettea, Sarah Bernhardtia, Dreyfusia, Auguste Renoiria, Pasteuria – esittävien isoäidin valokuvien keskellä, joten hän ei ole täysin ymmärtänyt, että isoäiti on ollut valokuvaustaiteen pioneeri.

Isoäiti ja poika ovat yhtä innoissaan näyttelyn teknisistä keksinnöistä, jotka lupaavat loistavaa tulevaisuutta. Félix toteaa, että tuossa toiveikkuuden ilmapiirissä olisi ollut mahdotonta kuvitella, että vajaan viidentoista vuoden kuluttua monet heidän ympärillään parveilevista lapsista hukkuisivat mutaan ja kauhuun.

Trocadéron palatsin siirtomaita esittelevän näyttelyn Algerian osastolla isoäiti tulee ensin levottomaksi nähdessään taitavasti kirjaillut matot, mutta vasta kun hän näkee komean, valkoiseen viittaan pukeutuneen miehen tulevan ulos teltasta, hän järkyttyy: näyttää siltä kuin hän olisi nähnyt aaveen. Isoäiti joka yleensä ei hätkähdä vähästä, pyörtyy. Tultuaan tajuihinsa isoäiti pyytää, että saa hetken istua teltassa. "Totta kai, madame, olette täällä kotonanne", valkoasuinen mies vastaa. Isoäidin ja miehen seuraavat sanat hämmästyttävät Félixiä:

 – Oletteko hänen poikansa?

 – En, madame, vaan hänen pojanpoikansa.

Seuraavan kolmen tunnin aikana isoäiti kertoo Félixille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheet, tarinan "kolmesta isästään" ja sodasta, jota ranskalaiset kävivät Algeriassa 1800-luvulla. Sekä suurmiehestä, uskonnollisesta johtajasta ja sattuman oikusta myös sotilaasta, jonka pojanpojan he ovat juuri tavanneet.

Myriam – tai oikeastaan Meriam – oli nelivuotias, kun ranskalaiset sotilaat hävittivät hänen kotikylänsä Algeriassa. Lapsi oli ainoa, joka jäi verilöylystä henkiin. Äiti oli piilottanut hänet sadevesitynnyriin, josta hänet löysi kiertelevä mattojentekijä Slimane. 

Slimane otti lapsen, "ruusunnupun", omaksi tyttärekseen. Sen lisäksi, että Slimanella oli päässään tuhansien erilaisten mattojen kaavat, hänellä oli luojan antama lahja hevosten hoitamiseen. Tämän lahjansa ansiosta hän pääsi arabien heimopäällikön Abd el-Kaderin suosioon. Abd el-Kaderista romaanissa syntyy kuva hurskaasta, taikauskoa vastustavasta, rauhantahtoisesta ja oikeudenmukaisesta miehestä, jota sodassa ahdistetaan toimimaan omantuntonsa vastaisesti. Hän kirosi sotaa, johon ranskalaiset olivat hänet pakottaneet – hänet, joka välitti vain opiskelusta, rukouksesta, vaimonsa rakkaudesta ja hevosistaan.

Slimane ja Meriam seurasivat Abd el-Kaderin kahdentuhannen sotilaan telttaleiriä sen sotaretkillä. Slimane toimi hevosten ja ihmisten lääkärinä – päällikön sodan synkentämää sielua hän ei kuitenkaan pystynyt hoitamaan. Meriam liikkui telttaleirissä rajoituksitta.

Kun Meriam tuli yhdeksän vuoden ikään, joku leirin miehistä alkoi vihjailla, että Slimanen pitäisi pitää tyttö kurissa. Hemmotellun tytön pitäisi pysyä sisätiloissa, opetella kotitöitä ja valmistautua avioliittoon. Muuten tyttö ei kestäisi aviopuolison osaa, johon hän pian joutuisi. Slimane ei kuitenkaan halunnut rajoittaa Meriamin vapautta. Hän murehti sitä, ettei Jumala ollut antanut hänelle rumaa tytärtä.

Slimane kuoli ranskalaisten hyökkäyksessä saamiinsa vammoihin toukokuussa vuonna 1843. Omalla ruumiillaan hän suojasi Meriamia.  Abd el-Kader perheineen onnistui vielä tässä vaiheessa välttämään vangiksi joutumisen, mutta hänen arvokkaan kirjastonsa suurelta osin lukutaidottomat hyökkääjät repivät tuulen vietäväksi. 

Veren tahriman Meriamin löysi hänen kolmas isänsä, Eugène Meynard, joka oli ranskalaisjoukkojen mukana kulkeva taiteilija. Selvitäkseen hengissä Meriamin oli opittava luottamaan viholliseen, jonka kieltä ei ymmärtänyt. Pelkkä ranskan kielen kuuleminen täytti hänet vihalla. Ranskalaisten kuvottavat hirmutyöt – muun muassa algerialaisista sotilaista irti leikatut trofeet – ovat todennäköisesti saaneet lukijankin tässä vaiheessa valitsemaan puolensa. 

Vähitellen Meriam uskoo sen, minkä Malika, vanha arabinainen jonka Meynard pestasi hoitamaan tytön haavoja, oli todennut: "Tämä kristitty on parempi kuin jotkut meikäläiset." Uuden isänsä kanssa Meriam – nyt siis Myriam – saapui Pariisiin vuonna 1844. Hänen ottoäitinsä, Eugènen vaimo Rose, oli modisti, joka oli haaveillut opettajanurasta, mutta lantion epämuodostuman takia hänet oli katsottu sopimattomaksi tähän työhön. Kaiken turhautuneen opettajuuden kiihkonsa hän suuntasi Myriamiin. Myriamille opetuksen ankaruus kävi voimille, mutta pian hän ymmärsi, että kirjat ja lukutaito olivat avanneet hänelle Ali Baban luolan. Sanomalehdistä hän pystyi seuraamaan myös Abd el-Kaderin myöhempiä vaiheita ja petoksia, joilla ranskalaiset häntä nöyryyttivät kerta toisensa jälkeen.

Romaanissa käydään liiankin tiiviissä tahdissa läpi Ranskan 1800-luvun historian väkivaltaisia vaiheita niiltä osin, kuin ne koskettivat Pariisissa asuvaa perhettä. Ilmeisesti kirjailija on halunnut osoittaa, että taistelut ja sortovalta eivät rajoittuneet vain siirtomaihin – haluamatta kuitenkaan kasvattaa romaaninsa sivumäärää. Tässä ratkaisussa puolestaan saattaa olla takana kirjailijan päätös suunnata romaani nuorille lukijoille.

Myriam löysi myös kutsumuksensa. Valokuvauksen saloihin hänet perehdytti Alexis Leroux, jonka pojasta, tohtori Émile Leroux'sta tuli Myriamin aviomies.

Kertomuksensa päätteeksi isoäiti pyytää pikku Félixiä lupaamaan, ettei tämä koskaan valitsisi sotilasuraa.

Lopuksi romaani palaa haavoittuneen aikuisen Félixin kirjeeseen: hän on ollut sotilas, mutta ammattia siitä ei hänelle tulisi koskaan. Se, mitä todistin tuossa sodaksi kutsutussa hirvittävässä teurastuksessa, sai minut ymmärtämään lupaukseni koko merkityksen.

Janine Teisson, Les rois de l'horizon. Éditions Syros 2011. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2002. Kannen suunnittelu: Pépito Lopez. 108 s.

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow

Vuonna 2017 kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) vanhempi poika Vincent teki itsemurhan kävelemällä junan eteen. Vincent oli kuollessaan 16-vuotias. Vuonna 2019 Li julkaisi kirjan Where Reasons End, jossa äiti käy keskusteluja itsemurhan tehneen poikansa kanssa. Li nimesi kirjan romaaniksi.

Kun Yiyun Lin toinen poika James vuonna 2024 surmasi itsensä 19 vuoden iässä samalla tavalla kuin veljensä, Li tiesi, että hänen täytyy kirjoittaa kirja myös Jamesille. Hän tiesi myös heti, että kirja ei voisi olla romaani, se ei olisi Jamesin tyyliä. James oli luonteltaan sisäänpäinkääntynyt, tieteeseen intohimoisesti suhtautunut erityisnuori, jonkinlainen autistinen savant. Näin syntyi pohdiskeleva esseemäinen teos Things in Nature Merely Grow.

Teos ei ole opas surusta selviytymiseen. Sellaiseen Yiyun Li ei usko. Sanat "joka päivä, loppuelämäni ajan" toistuvat kirjassa varmaan kymmeniä kertoja. Kirja voi kuitenkin antaa rohkaisua muille, jotka joutuvat opettelemaan sitä, miten eletään kuilun pohjalla – se kertoo perinpohjaisen hyväksymisen kokemuksesta. Hetkeäkään Yiyun Li ei ole syyttänyt poikiaan; hän haluaa kunnioittaa heidän ratkaisujaan.

Oudon lohduttavilta tuntuvat Edgarin sanat Kuningas Learissa: "Kenties pahin onkin vielä kokematta; kaikkea ei ole kärsinyt se, joka luulee, ettei pahempaa voi enää vastaan tulla."

Ohjeet selviytymiseen mahtuvat yhteen kappaleeseen:

Menetettyäni lapsen toistamiseen tiesin tiettyjen asioiden olevan tärkeitä: uni, nesteytys, pienet ja usein toistuvat välipalat, päivittäinen liikunta. Nouse vuoteesta tavalliseen aikaan äläkä koskaan jää märehtimään asioita vuoteessa maatessasi. Näe vaivaa hyvän kahvin keittämiseksi aamulla. Lue – yksi Shakespearen näytös riittää, samoin sivu Eukleideen geometriaa, luku Henry Jamesin elämäkerrasta tai yksi runo Wallace Stevensin kokoelmasta. Kirjoita – ei ole syytä lopettaa työntekoa, mutta ei myöskään syytä pyrkiä noudattamaan säännöllistä työaikaa. Kaikki, mikä ehkäisee levottomuutta tai ajatusten kehää kiertävää märehtimistä, tekee hyvää mielelle. Ja mikä minulle on kaikkein tärkeintä: radikaali hyväksyntä. Lapsen kuolema muuttaa ajan ja avaruuden järjestyksen. Jos loppuelämäni on määrä kulua kuilussa, tuo kuilu on elinympäristöni. Ei kannata tuhlata energiaa siihen, että taistelee elinympäristöään vastaan.

Kirjan alussa Yiyun Li pohtii tapaa, jolla poliisit ilmoittivat poikien kuolemasta – ilmeisesti tavalla johon heidät oli koulutettu. He aloittivat ilmoituksensa täsmälleen oikeilla sanoilla: "Ei ole hyvää tapaa kertoa tätä." Poliisien myötätunto ja läsnäolo oli tärkeää noina ensimmäisinä hetkinä. Trauman syvyydestä kertoo, että kun pihatieltä heman myöhemmin kuului ihmisten ääniä, Yiyun oli varma, että poliisit ovat tulossa kertomaan, että hänen miehensä Dapeng on kuollut.

Dapeng ja Yiyun ovat selvästi olleet toisilleen korvaamaton tuki. Kukaan muu ei voi täysin ymmärtää heidän menetyksensä suuruutta. He ovat myös toimineet toisilleen kilpinä joskus hyvin tunteetonta maailmaa vastaan.

Vincentin kuolemaa Yiyun Li oli osannut odottaa – hän oli pelännyt sitä jo kuusi vuotta. Ulospäin suuntautuva nuori ei ollut pitänyt salassa ahdistustaan eikä pettymystään elämään. Jamesin kuolema tuli yllätyksenä. Sisäänpäin suuntautunut looginen mieli oli punninnut vaihtoehdot ja päätynyt hiljaa ratkaisuunsa. Noin kuusivuotiaana hän oli kertonut hämmästyneelle äidilleen kärsivänsä "monofobiasta". Kirjailijaäiti joutui katsomaan termin sanakirjasta: 'yksin olemisen sairaalloinen pelko'. Vincent-veli oli Jamesille läheisin ihminen; hänen kuolemansa oli varmasti lisännyt Jamesin yksinäisyyden tunnetta.

Yiyun Li avaa tässä teoksessa myös omaa vaikeaa äitisuhdettaan. Siitä hän on kertonut jo aiemmissa kirjoissaan, mutta koska ei voi olettaa, että lukija on perehtynyt niihin, toisto on ymmärrettävää. Äidin raivokohtaukset olivat opettaneet suhtautumaan vastoinkäymisiin hiljaisuudella ja tyyneydellä. Äidistä sai voiton, kun ei ruvennut itkemään. Äidistä kertoo kaiken tarvittavan se, miten hän oli suhtautunut Vincentin kuolemaan: hän kertoi Yiyunille, että se oli rangaistus siitä, ettei Yiyun ollut rakastanut äitiään tarpeeksi.

Lapsena ja nuorena Yiyun oli joutunut miettimään, kumpi oli pahempaa: hullu vai kuollut äiti. Hän oli ollut sitä mieltä, että kuollut olisi ollut parempi. Yiyun joutuu nyt pohtimaan myös omien lastensa kokemusta: hän oli itse sairastunut syvään masennukseen ja yrittänyt itsemurhaa vuonna 2012. Oliko hän teollaan avannut tien pojilleen?

Jos joku olisi kysynyt minulta itsetuhoisen masennukseni syvässä vaiheessa, oliko elämä elämisen arvoista, olisin vastannut: kyllä, tietenkin. Olin äiti, ja elämä oli elämisen arvoista – jos ei minun itseni, niin ainakin lasteni vuoksi. Senhetkinen terapeuttini kysyi, pelkäsinkö menettäväni lapseni, ja vastasin pelkääväni heidän puolestaan, en itseni. Pelkäsin, että he menettäisivät minut, ja heidän puolestaan ​​tuntemani pelko teki minusta itseni pahimman vihollisen.

Li toteaa, että itsemurhan yrittäjiä pidetään usein itsekkäinä tai huomionkipeinä. Syvään masennukseen ja muihin mielen sairauksiin suhtaudutaan tässä suhteessa eri tavalla kuin fyysisiin sairauksiin. 

Tekeekö ylemmyydentunne ihmisistä tunteettomia, vai onko kyse pikemminkin syvästä pelosta – siitä, etten halua päätyä samaan asemaan kuin sinä, joten minun on parasta tuomita sinut ensin varmistaakseni oman turvallisuuteni.

Yiyun Li kertoo myös ystävien sanoista, joista on ollut apua. Hänen ystävänsä Christiane löysi viestiinsä vaistonvaraisesti juuri oikeat sanat vain puolitoista tuntia Jamesin kuoleman jälkeen: "Näin uutiset ja olen tuskaillut, mitä sanoisin sinulle. Jos voin jotenkin lievittää tuskaasi, kerrothan siitä. Teit kaiken voitavasi auttaaksesi Jamesia löytämään paikkansa elämässä, mutta hän halusi lähteä, ja on vain päästettävä irti. Minäkään en onnistunut tavoittamaan häntä omilla rajallisilla keinoillani, ja olen murtunut."

Ajatus siitä, että vanhemmat voivat tehdä kaiken voitavansa, mutta lapsi tekee sittenkin lopulta omat valintansa, toistuu kirjassa useaan otteeseen.

Kirjassa on myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten ei auteta menetyksen kohdannutta. Julkisuuden henkilönä Yiyun Li ei välttynyt kauheilta, ilkeiltä, vihamielisiltä kommenteilta. Kiinalaisissa lehdissä ilkuttiin vahingoniloisesti siitä, mitä seuraa kun hylkää isänmaansa ja äidinkielensä. Joidenkin ihmisten itsekkyys oli häpeämätöntä: yhden Jamesin ystävän äiti kävi valittamassa Yiyunille siitä, että James ei ollut lähettänyt hänen lapselleen jäähyväisviestiä vaikka joillekin muille oli. Vihjeeksi lohduttajille Yiyun toteaa, että on parempi myöntää, että ei ole sanoja, kuin kertoa siitä, miten on itse selvinnyt omista menetyksistään.

Puutarhan hoito on ollut tärkeä selviytymiskeino. Tämä harrastus on antanut nimen Yiyun Lin kirjalle. On lohdullista, että luonnossa kaikki kasvaa, kunnes on aika kuolla. 

Kirjojen merkitys on niin ikään ollut suuri: "There is no real salvation from one's own life; books, however, offer the approximation of it."

Toivottavasti tämä kirja vapauttaa Yiyun Lin jatkamaan taas fiktiivisten teosten kirjoittamista. 

Yiyun Li, Things in Nature Merely Grow. 4th Estate 2026. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2025. Kannen suunnittelu: Ola Galewicz. 172 s.

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Juha Ruusuvuoren (s. 1957) parin vuoden takainen autofiktiolla leikittelevä romaani vaikuttaa lähteneen liikkeelle henkilökohtaisen elämän järkytyksistä:

Vaimoni yllättävä kuolema oli saanut mieleni kiertymään vainajien maailmaan. Suruaikana olin yrittänyt jatkaa tavallista arkielämääni, kävin usein uimahallissa pysyäkseni järjissäni. Viestejä haudan takaa oli kuitenkin saapunut vain yhden kerran. Muutama viikko vaimoni kuoleman jälkeen, kun kauhoin jälleen altaassa, näin hänet okranvärisessä afrikkalaisessa maisemassa, hevosten ympäröimänä, jonkin suuren eläimen selässä. Muita viestejä kuolleiden valtakunnasta en saanut. En kuvia, en ääniä, vaikka niitä lukemattomina unettomina öinä odotin.

Kahden vuoden odottelun jälkeen kirjailijan mieli alkaa tuottaa viestejä tuonpuoleisesta. "Kaikki tietysti mielikuvituksen tuotetta, päätin." Kuolleiden kanssa jutustelemalla kirjailija voisi ehkä käsitellä perheensä, sukunsa ja kotimaansa historian. 

Tuttuja ja vähemmän tuttuja vainajia alkaa ilmaantua keskustelemaan kirjailijan kanssa. Kirjailija myös matkustelee Suomea ristiin rastiin houkutellakseen esiin juttukavereita. Joitakuita hän houkuttelee ruoalla tai juomalla; näille nautinnoille vähemmän persot tuppautuvat mukaan tarjoiluittakin. Kaiken takana on loppujen lopuksi itsetuntemuksen etsiminen. Kuten romaanin Juha Ruusuvuori toteaa isoisälleen Ensiolle:

"Kuule isoisä, minä haluaisin kernaasti puhua muusta kuin sodasta. Minua kiinnostavat sukumme ihmiset, heidän luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa, koko heidän elämänkulkunsa, kaikki se mikä selittää sen, miksi minusta tuli juuri tällainen kuin olen. Kuinka minun ominaisuuteni kumpuvat teidän elämänne juoksusta, teidän kokemistanne asioista, niin hyvässä kuin pahassa. Sen minä haluan ottaa selville."

Isoisä Ensio on yksi sukutarinan avainhenkilöistä, ammattisotilas, jonka venäläinen tarkka-ampuja tappoi laukauksella vatsaan Syvärillä. Isän varhainen kuolema jätti hänen poikansa, Juha Ruusuvuoren isän, puoliorvoksi. Isän sankarikuolema synnytti paitsi ryssävihan, myös menestymispaineita, joista kärsittiin vielä kirjailijan lapsuusperheessä. Koskettavat lapsuuskokemukset avautuvat vähitellen: välimatka vanhempiin, rahapula, juurettomuus, isän juopottelu. Vasta omien lasten myötä suhde korjaantui. Isän alkoholismi ja etäisyys ovat traumoja, jotka tässä sukutarinassa muodostavat pitkän linjan kohti romaanin lopun liikuttavaa sovitusta.

Mutta nyt riensin asioiden edelle. Pitkä matka on ensin kierrettävä pitkin Suomenmaata.

Kevennykseksi makaaberille retkelleen kirjailija saa koiransa Reinon, joka hallitsee myös ihmisten kielen. Reino on – koirien tapaan – kiinnittynyt elämään ja aistinautintoihin ja yrittää pienellä piruilulla kiskoa isäntänsäkin ylös tuonpuoleisista ajatuksista. Reino vinoilee muun muassa kirjailijan latinankielisistä viisauksista, kuolleesta kielestä, sekä name droppailusta (jota tosin ei mielestäni romaanissa ollut häiritsevässä määrin – sukulaisiaan kun ei voi valita). 

Ensin kirjailija selvittelee isänsä sukua, sitten äidin. Isän sukua pitkin mennään ajassa taaksepäin, äidin sukua pitkin tullaan takaisin kohti nykyhetkeä. Suvun salaisuuksiakin tulee esiin. Miksi yhdestä suvun jäsenestä ei koskaan puhuta? Kaikki ihmiset ovat kiehtovia, kun heidän elämäänsä hieman pöyhitään.

Isän suvusta löytyy jääräpäisyyttä, jonka kirjailija tunnistaa hyvin myös itsestään. Pasifistiksi tunnustautuva kirjailija löytää suvustaan myös kiusallisen paljon sotaisuutta. Kirjallisuus on jo lapsena tarjonnut hänelle pakopaikan kodin riidoista, mutta sotakirjoja hän ei lukenut – koska isä ei juuri muuta lukenutkaan.

Tarpeeksi kaukaa toivon löytäväni sodattoman ajan, maailman ilman vatsaontelosta ulos valuvia suolia, elämän ilman naapurivihaa. Sukuni vainajat ovat antaneet minulle rautaisannoksen pelkoa, epäluuloa, vihaa, päättäväisyyttä, puolustustahtoa ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea sitä, mitä minusta itsestäni löytyy.

Niinpä niin, meidät on koottu niin monenlaisista aineksista, ettei koskaan voi tietää, mikä ominaisuus kenelläkin nousee pintaan. Sekarotuisia olemme – Reinon tavoin – kaikki. 

Miten kaunis voikaan olla koira, jossa yhdistyvät niin monen rodun hienot ominaisuudet. Koskaan ei tiedä, aikooko se paimentaa, vahtia, puolustautua vai tulla syliin, eikä se tunnu sitä itsekään tietävän. Tässä eri sukuhaarojen ominaisuuksista kumpuavassa sekamelskassa se muistuttaa miellyttävästi ihmistä.

Romaanin lopussa kirjailija järjestää kunnon kemut yhdeksälle tarkoin valitulle esivanhemmalle puolentoista vuosisadan ajalta. Sapsunkylän Kangas-Ilkkaan katetaan suuri ateria. Sekalaisen seurakunnan kälätys ja juopottelu saa kirjailijan poistumaan ulos. Siellä kirjailija näkee kuolleen vaimonsa viimeisen kerran. Jälleen tämä istuu suuren eläimen selässä, heilauttaa kättään.

Romaanin lopussa on lähdeluettelo suvun historiaa valottavista painetuista ja painamattomista lähteistä. Olisin kaivannut mukaan vielä sukupuun. Nimet tuppasivat minulta menemään sekaisin, kun niihin liittyy vain sanoja, ei kasvoja.

Autofiktion ongelma on joskus se, että siinä on liian vähän fiktiota: kaunokirjallisuuden keinoja ei käytetä monipuolisesti. Sen ansan Juha Ruusuvuori väistää oivaltavasti tässä fantasiaa hyödyntävässä sukutarinassaan.

Juha Ruusuvuori, Keskusteluja vainajien kanssa. WSOY 2024. Päällys: Martti Ruokonen. 236 s.

Béatrix Beck: Josée dite Nancy

Ihastuin kovasti Béatrix Beckin (1914–2008) kertojanääneen romaanissa Léon Morin, prêtre, joka toi kirjailijalle arvostetun Goncourt-palkinnon vuonna 1952. Nettiantikvariaatista löytyi tämä hänen kolmisenkymmentä vuotta tuoreempi romaaninsa Josée dite Nancy ('Josée, tunnetaan myös nimellä Nancy') vuodelta 1981. Ilokseni löysin tästäkin romaanista minäkertojan ja päähenkilön, jotka eivät pelkää ajatella totutusta poikkeavalla tavalla – aivan kuten Barny ja Morin tuossa vanhemmassa romaanissa.

Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Béatrix Beck on tietoisesti luonut peilikuvan tai kuvanegatiivin romaanista Léon Morin, prêtre. Myös tässä romaanissa on naispuolinen minäkertoja, joka dialogin avulla luo elävän henkilökuvan ihmisestä, johon on tutustunut. Varhaisemman romaanin keskustelukumppani on kuitenkin vaihtunut miespapista naisprostituoiduksi. 

Romaanin minäkertoja, kirjailija Bathilde Demeuse, saa pariisilaisessa kerrostalossa uudeksi naapurikseen Josée Ferrandin, levottoman ja eloisan 25-vuotiaan naisen. Vähitellen käy ilmi, että Josée työskentelee turkisliikkeessä mutta harjoittaa satunnaisesti myös prostituutiota nimellä Nancy. Hän on ollut naimisissa mutta eronnut. Hänellä on nykyisin vakituinen miesystävä, korsikalainen poliisi Ange, joka työskentelee toisella paikkakunnalla. Suhteella ei vaikuta olevan hyvää ennustetta, sillä Ange ei halua esitellä äidilleen eronnutta naista eikä Josée ilmeisesti aio luopua toisista miehistä.

Bathilden ja Joséen tutustuminen alkaa siitä, että Josée tulee lainaamaan naapuriltaan ruokaöljyä. Bathilden kerronnassa Raamattu on usein läsnä eräänlaisena taustatekstinä, joten nytkin hän heti ajattelee huvittuneena, kumpi mahtoi olla viisas ja kumpi tyhmä neitsyt – no, ainakin he molemmat olivat vähemmän itsekkäitä kuin Raamatun neitsyet. Josée nimittäin saa öljynsä, jonka hän myöhemmin tunnollisesti palauttaa. 

Haastatteluissa Béatrix Beck on kuvannut omaa suhdettaan kirkkoon samanlaiseksi kuin keskiajan kirkkojen gargoileilla: hän katsoi ulospäin, kohti maailmaa, mutta oli tiukasti kiinni kirkossa.

Josée on nopea tutustumaan ihmisiin; hän on puolihuolimattomalla tavallaan jo selvittänyt lähikahviloissa uuden asuinalueensa salaisuudet. Hän alkaa myös vierailla ahkerasti Bathilden luona ja kertoilla tälle avoimesti elämästään. Bathilde toteaa halunneensa aina tutustua prostituoituun. Joséeta puolestaan kiehtoo kieli ja kirjailijan ammatti. Hän haluaisi, että Bathilde kirjoittaisi kirjan hänestä. Bathilde yrittää rohkaista Joséeta kirjoittamaan itse.

Kahden päivän päästä ensitapaamisesta Josée jo ilmoittaa, että haluaisi rakastella Bathilden kanssa. Bathildesta ehdotus on yhtä aikaa hämmentävä ja huvittava – hän on huomattavasti Joséeta vanhempi, suunnilleen Joséen äidin ikäluokkaa. Hänestä tuntuu, että Josée haluaa jonkinlaisen kannibalismin kautta ottaa haltuunsa Bathilden hallitseman elämänpiirin, ranskan kielen ja kirjallisuuden. "Hänen ahneutensa on samanlaista kuin imeväisen, joka työntää suuhunsa jokaisen ulottuvillaan olevan esineen", Bathilde toteaa. 

Romaanissa kaksi maailmaa kohtaavat. Erityisen selväksi tämä tulee puhekielen alueella. Bathilde ei aina pysy ihan kärryillä Joséen ilmaisuista – saati sitten suomalainen lukija. Romaanissa, joka etenee suurilta osin vuoropuheluna, Joséen repliikit tuottivat usein minulle tulkintaongelmia. Sanakirjoistakaan ei ole sanottavasti apua slangi-ilmausten selvittelyssä: sanojen käyttötarkoitus on usein aivan toinen kuin sanakirjamerkitys. Joséen sanat ovat usein myös vain sinne päin:  best seller on bête-seller, myrtistä, jonka hän lahjoittaa Bathildelle, hän käyttää nimitystä myytti. 

A la maison je m'aperçois que les petites corolles rouges sont artificielles, astucieusement piquées dans l'arbuste vivant. C'est bien un mythe, comme l'amitié entre Josée et moi, mélange de vraies feuilles et de fausses fleurs.

Kotona huomaan, että pienet punaiset kukat ovat keinotekoisia, ne on taitavasti kiinnitetty elävään pensaaseen. Se on todellakin myytti, aivan kuten minun ja Joséen välinen ystävyys, sekoitus aitoja lehtiä ja tekokukkia.

Josée tuo Bathildelle useita muitakin lahjoja, nahkaesineitä jotka hän on taidokkaasti valmistanut turkisliikkeen jäännöspaloista. Bathilden Joséelle vastalahjaksi antaman muistikirjan Josée kertoo vieneensä kaniin. Hän ei aio kirjoittaa vaan keskittyy niihin töihin jotka osaa. Josée on Bathilden mukaan aavistanut, että kirjailija yrittää muuttaa häntä mieleisekseen, toimia siis kuin tarun Pygmalion.

Joséen ajatuksissa katuviisaus, taikausko ja rasismi elävät sulassa sovussa. Hänellä on usein hätkähdyttäviä kommentteja. Kerran hän toteaa Jumalan sanoneen hänelle unessa: "Kerrotaan, että olen kuollut, mutta en ole kuollut." Hän arvelee myös, että yksi hänen rakastajistaan oli marsilainen. (Hän sai tältä opiskelijapojalta lahjaksi kirjan, jota ei luonnollisesti lukenut: "Siinä nimessä oli digestiiviliköörin ja kinkun nimi ihan kuin se olisi keittokirja." Bathilde arvaa, että kyseessä on Stendhalin romaani La chartreuse de Parme.)

Joséen ajatusmaailma vaikuttaa välillä ikävällä tavalla tutulta. Samaa on tarjolla somekommenteissa nykyäänkin. Tämän "äärioikeistolaisen anarkistin" periaate kuului: "En koskaan maksa veroja enkä koskaan äänestä." Kommunistit ja ammattiliitot olivat hänen mielestään aina vaatimassa jotain; Joséen mielestä "jokaisen on pärjättävä omillaan". Hän kieltäytyi hyväksymästä kehitysapua: "Miksei heidän vain annettaisi kuolla. Hyväntekeväisyys alkaa kotoa." Kun Bathilde esittää eriäviä näkemyksiä, Josée toteaa, että lehtien lukeminen on sekoittanut Bathilden pollan. Niinpä niin – valemedia!

Joséella on kaksi lasta, joista vanhempi, 7-vuotias Damien-poika, asuu Joséen äidin luona, 3-vuotias Cristel-tytär on isällään. Myöhemmin kirjassa, jonka aikajana on noin viiden vuoden mittainen, kuvaan tulee kolmaskin lapsi. Äidistään Josée ei pidä ja yrittää ilmeisesti saada Bathildenkin suhtautumaan tähän kielteisesti kertomalla, että äiti toisen maailmansodan loppuvaiheessa menetti hiuksensa, koska oli syyllistynyt "horisontaaliseen yhteistoimintaan" (collaboration horizontale) saksalaisten kanssa. Josée väittää olevansa jonkun tuntemattoman saksalaissotilaan lapsi. Likimainkaan aina Joséen puheista ei voi tietää, onko niillä totuuspohjaa.

Vaikka Joséesta ei synny mielikuvaa lapsilleen omistautuvasta äidistä, hän kuitenkin haluaisi lapset itselleen. Bathilde auttaakin Joséeta valmentautumaan huoltajuusoikeudenkäyntiin. Lasten hoitovastuisiin liittyvien epäselvyyksien takia poliisi haastattelee myös Bathildea. Ongelmana on Joséen vakiintumaton perhetilanne. Poikaystävä Ange pahoinpitelee Joséen ja häipyy saatuaan todisteita tämän uskottomuudesta. Joséen mukaan ongelmat syntyivät siitä, että Ange oli "liian mustasukkainen, entinen aviomies puolestaan liian vähän".

Romaanin loppua kohti Joséen vauhti kiihtyy. Hän käyttää runsaasti alkoholia. Hän vaihtaa rakastajia ja asuinpaikkaa, menee uusiin naimisiin (koska 29-vuotiaana täytyy vakiintua). Pian hän kuitenkin jättää uuden miehensä. Välillä hän toimii lastenhoitajana Luxemburgissa (lapset olivat mustia ja Josée pelkäsi, että heitä luullaan hänen omikseen – ikään kuin hän pystyisi makaamaan mustan miehen kanssa!) Sitten hän työskentelee siivoojana ja tiskaajana. Hän harjoittaa edelleen myös prostituutiota.

Tapaamiset Bathilden kanssa muuttuvat satunnaisiksi. Joskus Josée soittaa. Hänen puheensa on hyppelehtivää, maanista "sanaripulia". Hän arvelee kuolevansa pian. Jo romaanin alussa Josée on todennut: "Minun kanssani ei käy aika pitkäksi." Bathilde joutuu myöntämään tämän todeksi. Välillä Joséen puhe hajoaa täysin käsittämättömäksi:

– ...berz... bien fait pute mute pute muche pute moche pute miche pute mite... c'était le paradis quelle heure est-il ?... Boucan boucan-can... Magne-toi le train mon vieux teuf-teuf... Bise cracre bise caca... Vous avez une tête comme une noisette, appelez le 17.

Josée näyttää kuitenkin saavan jälleen elämänsä kasaan. Hän työskentelee taas turkisliikkeessä. Hänen uusi pomonsa kirjoittaa hänelle eroottisia rakkausrunoja. Josée toteaa: 

"Hänen iässään! Pomo, vastuullinen mies, joka käyttäytyy kuin lapsi. Hän ansaitsee mennä konkurssiin. Kuten hänen vaimonsa sanoi: 'Makaa sen tytön kanssa, jos se häiritsee sinua liikaa, mutta älä tee itsestäsi typerää kirjoituksillasi.' Herra Samuel ja minä emme selvästikään ole samalta planeetalta."

Josée katoaa kertojan elämästä yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmaantunutkin. Eräänä iltana Josée soittaa. Bathilde pyytää odottamaan hetken, hän on pian lähdössä ulos, joten hän noutaa vain kellonsa. Kun Bathilde palaa puhelimeen, linja on edelleen auki mutta puhelimesta ei kuulu enää mitään. "Tällä tavoin kultasilmäinen viiriäinen, muuttolintu, lensi pois elämästäni." Hän muistelee Joséeta hellyydellä: "Hän oli minulle kuin leikkikentän lapsi, joka estää sinua lukemasta mutta osoittautuu kiinnostavammaksi kuin kirjasi." Tapaako hän vielä joskus Joséen? Keitä ovat hänen ystävänsä, rakastajansa, asiakkaansa? Kuoleeko hän nuorena, alkoholin runtelemana... Mitä tulee hänen lapsistaan?

Kerran rautatieasemalla Bathilde näkee kohtauksen, joka tuo Joséen hänen mieleensä. Nuori nainen suuttuu jostain lipunmyyjälle, huutaa tälle uhkauksia ja rikkoo lipunmyyntikojun lasin pienellä nyrkillään. Nuori mies, joka on hänen mukanaan, kietoo käsivartensa hellästi seuralaisensa hartioiden ympärille ja johdattaa tämän pois. "He kävelivät pois hitaasti, häiriintymättä. Raivottaria ei rangaista."

Olipa taas kirja minun makuuni! On varmaan turha toivoa, että kymmenien vuosien takaisia romaaneja suomennettaisiin. Kustannustoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä. Toivoisin kuitenkin, että suomeksi saataisiin jotain Béatrix Beckiltä, ainakin Goncourt-voittaja Léon Morin, prêtre. Sitä voi mielestäni pitää modernina klassikkona. 

Béatrix Beck, Josée dite Nancy. Grasset 1998. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1981. 137 s.

Thomas Mann: Pyhä syntinen

“Uskonnollisesti iloinen pieni tarina”, luonnehti Thomas Mann aloittamaansa kirjaa ystävälleen lähettämässään kirjeessä. Mann toteutti sen mitä lupasi. Tämä hyväntuulinen romaani on omaksunut tyylinsä pyhimyslegendoista, jotka tunnetusti eivät vieroksu dramaattisia tilanteita eivätkä fantasiaa. Sen iloisuus syntyy ennen kaikkea siitä, ettei sen kuvaamassa maailmassa – todellisessa murheiden alhossa – ole niin luonnotonta tekoa tai niin kurjaa ihmistä, etteikö Jumalan armo yltäisi kuilun pohjalle saakka.

Thomas Mann oli jo aiemmin käyttänyt kirjoissaan myyttejä ja legendoja. Laaja Joosef-sarja perustui Raamatun kertomuksiin ja Tohtori Faustus käytti hyväkseen tarinaa miehestä, joka myi sielunsa paholaiselle. Tutun juonen puitteissa Mann saattoi keskittyä henkilökuvaukseen ja kirjallisiin leikkeihinsä. Kuten Mann romaanin lopussa toteaa, Pyhä syntinen "perustuu pääpiirteiltään keskiyläsaksalaisen runoilijan Hartmann von Auen runoeepokseen 'Gregoriukseen', jonka 'tarina hyvästä syntisestä' pohjautuu ranskalaiseen esikuvaan ('Vie de Saint-Grégoire')". Uuno Kailas on suomentanut kolme jaksoa von Auen eepoksesta Saksan kirjallisuuden kultaiseen kirjaan.

Mannin romaanin kertojana – tai ehkä pitäisi sanoa kronikoitsijana – toimii munkki, joka on omaksunut nimen Clemens Iiriläinen. Hänen alkuperäinen nimensä Morhold on hänestä vaikuttanut liian "villiltä ja pakanalliselta". Clemens on kertojana mainio koominen ratkaisu. Hänen on vaikea pysytellä kronikoitsijan roolissaan: nöyryys ei täysin peitä hänen ylpeilyään oppineisuudestaan. Clemens keskeyttää tarinan kertomisen tuon tuosta ja viittaa kerrontatilanteeseen ja omiin ratkaisuihinsa. Hän toteaa olevansa tarinan hengen "ruumiistuma", mikä selittää sen, että hän voi kertoa asiantuntevasti asioista, joista munkilla ei ole tietoa eikä kokemusta. Tarinan henki antaa hänelle auktoriteetin. Kertominen tuo kuitenkin hengen miehelle myös henkilökohtaista aistillista tyydytystä: "Sangen usein on kertominen vain korvausta nautinnoista, jotka me kiellämme itseltämme, tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä."

Romaanin kieli – myös suomennoksessa – antaa autenttisen vaikutelman keskiajan kirjoitustyylistä. Tätä korostaa eri kielten sekoittaminen: mukana on sanastovaikutteita latinasta, englannista ja varsinkin keskiajan ranskasta. Tätä kielimuotoa on mukana useissa kääntämättä jätetyissä repliikeissä. Pariin otteeseen Clemensin kerrontaan tulee runon poljentoa ja jopa riimejä ikään kuin kunnianosoituksena keskiaikaisille runomuotoisille lähteille.

Ja sitten siihen dramaattiseen juoneen. Tähän on hyvä lopettaa blogitekstin lukeminen, jos haluat itse tutustua tämän mainion kirjan sivuilta tarinaan kaksinkertaisesta insestistä, kiduttavasta katumuksesta ja suuresta sovituksesta.

Herttua Grimald ja hänen vaimonsa Baduhenna onnistuivat kahdenkymmenen vuoden yrityksen jälkeen saamaan lapsen, peräti kaksoset, pojan ja tytön. Baduhenna kuitenkin kuolee synnytykseen. Vaille äidin rakkautta jääneet lapset, Wiligis ja Sibylla, hakevat turvaa toisistaan. Grimald on mustasukkaisen kiintynyt tyttäreensä eikä hyväksy lasten vartuttua ketään tämän kosijaksi. Grimald kuolee seitsemäntoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen. Teini-ikäiset sisarukset lohduttavat toisiaan kohtalokkaalla tavalla, ja Sibylla alkaa odottaa lasta veljelleen.

Wiligis pyytää apua vanhemmalta ritarilta, joka on toiminut hänen opastajanaan. Sibyllan raskaus salataan, syntynyt poikalapsi lähetetään tynnyrissä merelle. Wiligis lähtee ristiretkelle sovittamaan tekoaan ja kuolee matkalla. Sibylla nousee valtaistuimelle herttuattarena.

Kalastajat pelastavat tynnyrin ja lapsen merestä. Tynnyrissä on myös runsaasti rahaa, kauniita kankaita sekä Sibyllan omakätisesti koristelema taulu, jossa kerrotaan lapsen rikollinen syntyperä. Pyhän Dunstanin saarella sijaitsevan Agonia Dein luostarin apotti Gregorius ottaa tavarat haltuunsa. Kastamaton lapsi kuuluu hänen mukaansa niin ikään luonnollisesti luostarille, mutta kalastaja Wiglaffin perhe saa huolehtia lapsen varhaiskasvatuksesta vastasyntyneen Flann-pojan "kaksosveljenä".

Poika saa kummisetänsä nimen Gregorius, joka kuitenkin pian vääntyy muotoon Grigorss. Hyväpäinen poika saa vähän vartuttuaan opetusta luostarissa. Hengen asioiden ohella poika on pakkomielteisen viehättynyt ritariuden ajatukseen. Kauniin pojan puhe muuttuu opetuksen myötä sivistyneeksi, mikä herättää katetta ja vihaa hänen veljessään Flannissa. Kilpaleikeissä Flann ja Grigorss ovat tasaväkiset.

Vihan riivaama Flann haastaa Grigorssin tappeluun. Vastahakoinen Grigorss lyö Flannin nenän murskaksi, minkä jälkeen hän kuulee suuttuneelta ottoäidiltään osan taustastaan. Apotti kertoo loput. 17-vuotiaana Grigorss lähtee saarelta haaveenaan tulla ritariksi. Mukaansa hän saa tynnyrissä olleet ja sijoituksissa karttuneet rahat, äitinsä laatiman taulun sekä kauniista kankaista tehdyt ritarin vaatteet.

Hän päätyy ensimmäiseksi Brugesin kaupunkiin, jota maan puolelta piirittävät Roger Pujoparran joukot. Roger on yrittänyt turhaan kosiskella Brugesin naimatonta herttuatarta ja lopulta aloittanut "lemmensodan" ottaakseen väkisin sen, mitä ei ole hyvällä saanut. Sadun logiikan mukaisesti Grigorss on tullut suoraan äitinsä hallitsemaan valtioon.

Grigorss onnistuu pääsemään kauniin herttuattaren puheille ja yhdeksi tämän ritareista. Grigorss haastaa Roger Pujoparran kaksintaisteluun ja onnistuu vangitsemaan "lohikäärmeen", kuten legenda tätä vihollista nimittää. Yhteys Oidipuksen tarinaan on ilmeinen. Eräänlainen lohikäärme oli Oidipuksen voittama sfinksikin.

Rauhan viimein tultua kansa vaatii herttuatarta ottamaan aviomiehen. Mikäpä olisikaan luonnollisempaa kuin se, että herttuatar ottaa rinnalleen hallitsemaan sen miehen, Grigorssin, joka oli vapauttanut kansan vihollisesta. Kumpikin salaa toiselta oman häpeällisen salaisuutensa, joka heidän tietämättään sattuu olemaan heille yhteinen.

Grigorss ja Sibylla saavat pian tyttären, ja parin vuoden jälkeen Sibylla alkaa odottaa toista lasta. Tässä vaiheessa Sibylla löytää Grigorssin piilottaman taulun – sen jonka Sibylla itse oli kirjoittanut – ja salaisuus paljastuu. Molemmat kauhistuvat moninkertaista syntiään.

Grigorss luottaa Jumalan armoon aidosti katuville. Herttuatar luopukoon vallasta, perustakoon talon köyhille ja sairaille ja palvelkoon heitä. Grigorss itse lähtee kerjäläisenä maailmalle. Hän houkuttelee köyhän kalastajan viemään hänet autiolle kalliosaarelle ja kahlitsemaan hänet sinne. Siellä hän sitten elää säiden armoilla paljaan taivaan alla seitsemäntoista vuotta. Kallio ruokkii hänet ihmeellisesti: joka päivä kalliossa olevaan altaaseen tihkuu maitomaista nestettä. Muuta ravintoa hänelle ei ole tarjolla, mutta se pitää hänet hengissä. Hän kuitenkin kutistuu siilin kokoiseksi "sammaloituneeksi luonnonesineeksi".

Kaksi hurskasta miestä saa Roomassa yhtä aikaa näyn, jossa heille ilmoitetaan, että tuleva paavi löytyy kaukaisen järven saarelta. Tästä selittyy romaanin alkuperäinen nimi Der Erwählte, 'valittu'. Miehet lähtevät yhdessä matkaan ja löytävät kuin löytävätkin olennon, jota eivät aluksi edes tunnista ihmiseksi. Tavallista ruokaa saatuaan Grigorss kuitenkin kasvaa nopeasti entisiin mittoihinsa.

Grigorss valitaan paaviksi. Hän tulee kuuluksi oikeamielisyytensä ja armeliaisuutensa tähden. Liian ankarat rangaistukset johtivat hänen mukaansa epätoivoon ja ajoivat ihmiset kauemmas Jumalasta.

Ja kuitenkin oli niitä, jotka väittivät, että hän oli halukas antamaan anteeksi anteeksiantamattomia syntejä, kuten aviorikoksen ja huorinteon. Se ei pitänyt paikkaansa. Hän määräsi sellaisille synnintekijöille varsin ankaria rangaistuksia, mutta ei liian raskaita, koska hän yleensä oli ankaraa katumuksentekoa vastaan. Hän itse oli suorittanut mitä ankarimman katumuksen, ja Jumala oli alentanut hänet sarveisnahkaiseksi, likaiseksi pikku olioksi ja maan rintalapseksi, mutta hän oli sitä mieltä ja antoi kaikkien rippi-isien ja hengellisten tuomarien tietää, että synnintekijän taakka oli kevennettävä miedolla rangaistuksella, jotta katumus olisi hänelle suloinen.

Myös Sibylla kuulee uuden paavin armeliaisuudesta ja lähtee ripittäytymään. Äidin ja pojan kohtaamisessa molemmat aluksi toimivat rooliensa – katumuksentekijän ja rippi-isän – mukaisesti. Sibylla tunnustaa paavi Gregorille, että on "puolittain tieten, puolittain tietämättään" ottanut oman lapsensa miehekseen. Tietenkin hän oli heti tunnistanut Grigorssin vaatteissa tynnyriin laitetut kankaat. Hänen syntinsä on ollut suurempi kuin Grigorssin.

"Syntisyyden mitta", vastasi Gregor, "on kiistanalainen Jumalan edessä, etenkin kun lapsesi siinä kohtaa, missä sielu ei vilpistele, varsin hyvin tiesi rakastavansa omaa äitiään."

Sitten Grigorss ei enää kestä tunteidensa vyöryä ja tunnustaa olevansa Sibyllan poika ja aviomies, mihin Sibylla vastaa tienneensä sen siitä hetkestä lähtien, kun oli paavin nähnyt. He päättävät vastedes rakastaa toisiaan kuin sisar ja veli – mikä tämän tarinan alkua muisteltaessa vaikuttaa lievästi sanottuna ironiselta.

Heidän tyttärestään Stultitiasta tulee abbedissa, ja heidän toinen tyttärensä Humilitas solmii avioliiton taiteilija Penkhartin kanssa. Humilitaksen ja Penkhartin lapset elivät heistä kauimmin – "iloiset ihmiset, jotka oli siitetty eteenpäin, oikeaan suuntaan, ja elivät sen mukaisesti".

Thomas Mannille oli ominaista, että hän ei päiväkirjoissaan sensuroinut ajatuksiaan eikä hän myöskään ajatellut, että ajatusten tuli aina johtaa tekoihin. Hän esimerkiksi tunnusti itselleen insestiset ajatukset omaa poikaansa Klausia kohtaan. Jos kirjailijan elämäkerrasta haetaan selitystä hänen teoksiinsa, tässä voisi olla syy siihen, että hän on halunnut käsitellä tabuaihetta armeliaasti. Toistan tässä vielä uudelleen sen minkä Thomas Mann on Pyhässä syntisessä Clemens-munkin hahmossa todennut: kertominen on korvausta nautinnoista, jotka kiellämme itseltämme tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä.

Kirjaa on käsitelty myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Hyönteisdokumentti.

Thomas Mann, Pyhä syntinen. Gummerus 1953. Saksankielisestä alkuteoksesta Der Erwählte (1951) suomentanut Jorma Partanen. 292 s.

Peter Beagle: A Fine and Private Place

Yhdysvaltalaisen Peter Beaglen (s. 1939) esikoisromaani on lainannut nimensä 1600-luvulla eläneen Andrew Marvellin ylittämättömästä vonkausrunosta "To his coy mistress". Kyseisessä runossa runon minä houkuttelee kainoa rakastettuaan lihalliseen lemmenleikkiin: jos aikaa olisi rajattomasti, voitaisiin kyllä odottaa, mutta ihmisen elo on lyhyt, eikä neitsyyttä kannata haaskata madoille – "Hauta on hieno ja suojaisa paikka, mutta en usko, että kukaan siellä syleilee". 

Beaglen fantasiaromaanin tapahtumapaikkana on fiktiivinen New Yorkin esikaupungin Yorkchesterin hautausmaa kesällä 1958. Hautausmaan asukit haluaisivat todistaa, että Marvellin runo on väärässä. Varoitan jo tässä vaiheessa juonipaljastuksista.

Hautausmaata lähestytään kirjan alussa lintuperspektiivistä. Muuan korppi kuljettaa syötävää (koska sellainen on korppien luonne) hautausmaalle erakoituneelle Jonathan Rebeckille. 

Rebeck, 53, on yhdeksäntoista vuotta aiemmin asettunut asumaan hautausmaan kolkkoihin mausoleumeihin. Hän on entinen rohdoskauppias, joka on asiakkaidensa anelun takia siirtynyt lääkinnän lainvastaiselle tai ainakin harmaalle alueelle: hän on valmistanut lemmenrohtoja, laatinut horoskooppeja, tulkinnut unia. Samalla hän on pelännyt kiinni jäämistä. Ketjuliikkeen ajettua hänen yksityisen rohdoskauppansa konkurssiin hän työskenteli vähän aikaa sekatavarakaupassa. Sitten hän eräänä päivänä joi itsensä humalaan ja elämään pettyneenä muutti hautausmaalle. 

Rebeck pystyy keskustelemaan niin katuviisaan ja sarkastisen korpin kuin hautausmaan vainajienkin kanssa. Hän jakaa vainajien kohtalon: hän ei pysty poistumaan hautausmaalta. Tosin Rebeckin kohdalla kyse on pikemminkin uskalluksen puutteesta.

Vainajista on Rebeckille vain lyhytaikaista seuraa, sillä kuoleman jälkeen ihmisen muistikuvat haalenevat ja katoavat yksi toisensa jälkeen. Vainajat lakkaavat välittämästä maailmasta ja itsestään. Lopulta he vain katoavat. Käy siis suunnilleen samoin kuin kuolemansa hyväksyneille vainajille George Saundersin Booker-palkitussa romaanissa Lincoln bardossa.

Hautausmaan vainajista tutustumme paremmin kahteen, tämän epätavallisen rakkaustarinan päähenkilöihin. Michael Morgan on (tai oli) 34-vuotias historianopettaja. Hänen avioliittonsa Sandran kanssa oli kestänyt neljä vuotta, kun hän erään riitaisen illan päätteeksi sai annoksen rotanmyrkkyä ja kuoli. Michael on vakuuttunut, että Sandra murhasi hänet.

Laura Durand oli 29-vuotias kirjakaupan myyjä. Hänen yksinäinen elämänsä päättyi rekan alle. Mahdollisesti hänen omasta tahdostaan.

Michael ja Laura tapailevat toisiaan – hautausmaan alueella he voivat liikkua esteittä – ja alkavat lähentyä. Heillä on nyt syy yrittää säilyttää muistonsa ja kosketuksensa elämään. Se vaatii heiltä tietoista ponnistelua. Heistä näyttää, että myös uusia muistoja voi syntyä. Vainajat eivät siis ole olemassa ainoastaan niin kauan kuin muistavat menneisyytensä.

Vainajat ovat sidoksissa ruumiinsa sijaintipaikkaan, mutta muuten he ovat aineettomia. Syleileminen ei siis onnistu, kuten Andrew Marvellkin runossaan arveli. Onko rakkaudella arvoa, jos se ei ole fyysistä tai jos se kestää vain hetken? Onko väliä silläkään, että rakkauden motiivi on itsekäs? Tällaisiin pohdintoihin romaani meidät johdattaa.

Myös hautausmaan kuubalainen yövartija Campos pystyy keskustelemaan vainajien kanssa ainakin nautittuaan runsaasti rommia. Rebeck, Laura, Michael ja Campos viettävät tunnelmallisia yöjuominkeja, joissa laulavat espanjalaisia lauluja.

Michaelin leski Sandra käy Michaelin haudalla asianajajansa kanssa. Käy ilmi, että Sandra on oikeudessa syytettynä miehensä murhasta. Asianajajalleen hän vakuuttaa syyttömyyttään. 

Rebeckin toivomuksesta korppi alkaa tuoda Michaelille tietoja oikeusjutun etenemisestä. Kun oikeus lopulta toteaa Sandran syyttömäksi ja Michaelin syyllistyneen itsemurhaan, Michaelkin vihdoin muistaa kohtalokkaan illan tapahtumat.

Michael oli eläessään katolinen, joten hänen ruumiinsa siirretään toiseen paikkaan. Tältä hautausmaalta ei itsemurhaajaksi todettu voi saada leposijaa. Laura pyytää apua Rebeckiltä ja Camposilta. Hän haluaa Michaelin luokse. Voisivatko Rebeck ja Campos auttaa, vaikka se merkitsisi syyllistymistä haudanryöstöön?

Romaanin mittaan Jonathan Rebeck on löytänyt kiinnekohdan elämään. Hän on alkanut tapailla miehensä haudalla vierailevaa leskirouva Gertrude Klapperia. Gertruden mainio juutalaiseen perinteeseen kuuluva puhetapa, joka perustuu nenäkkäisiin retorisiin kysymyksiin, saa Rebeckin ravistetuksi irti synkästä suhtautumisesta elämään. Camposin lava-autossa, yhdessä Gertruden kanssa ja Lauran arkku mukana lavalla, hän on valmis uskaltautumaan ulos hautausmaan portista.

Romaanin fantastisille tapahtumille on kirjaan kirjoitettu myös luonnollisempi selitys. Onko kaikki Jonathan Rebeckin kuvitelmaa?

Saattoi olla, hän ajatteli, ettei Michael eikä Laura eikä yksikään muu aave jonka kanssa hän oli jutellut ja viettänyt aikaa, ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin siksi, että hän oli yksin ja kaipasi seuraa. Ehkä kuolleet olivat kuolleita eikä aaveita ollut muualla kuin hänen muistoissaan menetetyistä mahdollisuuksista; ystävistä joille ei ollut koskaan puhunut; kirjeistä joita ei ollut koskaan kirjoittanut ja joihin ei koskaan ollut vastattu; naisista joita ei koskaan ollut puhuttanut kadulla tai joille ei ollut hymyillyt metrossa. Tai ehkä, suoraan sanottuna, hän saattoi hyvinkin olla reilusti hullumpi kuin ajatteli olevansa. Hän oli aina pitänyt itseään hiukan hulluna. 

Romaani oli kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukukokemus. Henkilöt olivat tarinan outoudesta huolimatta melko kaavamaisia, mikä on hyvin ymmärrettävää: outo tarina ja oudot henkilöt olisivat jo hieman liikaa. (Mutta mahdollisia – viittaan edellä mainitsemaani George Saundersin romaaniin.)

Kirjassa oli minun makuuni hieman liikaa nokkelaa sanailua tarinan edistymisen kustannuksella. Teemoja myös avataan enemmän kuin olisi tarpeen yhden romaanin tarpeisiin. Ehkä nuori kirjailija on pyrkinyt näyttämään osaamistaan. Joskus vähemmän on kuitenkin enemmän, kuten on latteasti tapana sanoa. Nuoruuden piikkiin pistän senkin, että 53-vuotiasta kuvaillaan vanhukseksi. Minkähän piikkiin menisi se, että korpilla on keltainen nokka?

Peter Beagle, A Fine and Private Place. Unwin Paperbacks 1982. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1960. Kansikuva: Chris Collingwood. 213 s.

Alfred de Musset: L'Âne et le Ruisseau

Alfred de Musset (1810–1857) on romantiikan ajan kirjallisuuden suuria nimiä. Runoilija, näytelmäkirjailija, muistelija. Hänen rakkaussuhteensa kirjailija Georges Sandiin on ollut innoituksena useille kaunokirjallisille teoksille, elämäkerroille ja ainakin yhdelle elokuvalle. 

Joidenkin antologioissa vastaan tulleiden runojen lisäksi olen nelisenkymmentä vuotta sitten lukenut hänen tuotannostaan ainoastaan tragedian Lorenzaccio. Eipä ole minulla valitettavasti blogitekstiä tuolta ajalta muistuttamassa lukukokemuksesta, joten mieleeni on jäänyt vain epämääräisen myönteinen asenteeni ja jonkinlainen yhteys Shakespearen Hamletiin. Sen toki muistan, että näytelmä sijoittui Firenzen Medicien herttuasuvun pariin 1500-luvulle.

Postuumisti julkaistu L'Âne et le Ruisseau ('Aasi ja puro') on neljälle näyttelijälle kirjoitettu kamarikomedia. Kirjailija itse antoi sille alaotsikon Proverbe, 'sananlasku'. Näytelmässä on viittaus johonkin minulle tuntemattomaan kansanviisauteen keinosta, jolla vastahakoinen aasi saadaan kahlaamaan puron yli. Näytelmässä on vain yksi näytös, joka jakautuu viiteentoista kohtaukseen.

Valbrunin paroni on rakastunut leskikreivittäreen, jota oli kosinut jo ennen tämän avioliittoa. Paroni kuitenkin kärsii epävarmuudesta: hänen on vaikea tehdä päätöksiä ja vaikka hän on uusinut kosintansa kreivittären leskeksi jäämisen jälkeen, hän ei pääse asiassa eteenpäin. 

Kreivitärkään ei tiedä, miten tulisi menetellä. Leskenä hän on itsenäinen ja vapaa, mutta toisaalta hän on kyllä mieltynyt paroniin. Kreivitär pyytää neuvoa ystävältään, Bernyn markiisilta, joka tuntee paronin hyvin. Tämä kehottaa kreivitärtä itse ottamaan aloitteen käsiinsä, paroni tarvitsee pienen töytäisyn. Asia ei kuitenkaan ole kreivittären mielestä näin yksinkertainen: tavat estävät naista olemasta aloitteellinen sydämen asioissa. 

Bernyn markiisi on puolestaan rakastunut kreivittären naimattomaan serkkuun Margueriteen. Marguerite vastaa tunteeseen mutta kipakan luonteensa takia ei voi alistua miehen määräysvaltaan. Hänkin haluaa säilyttää itsenäisyytensä. Hän epäröi, koska ei halua että häntä ohjaillaan. Margueriten ja Bernyn keskinäinen sanailu on mainiota komediaa ja tuo mieleen Shakespearen Paljon melua tyhjästä -näytelmän kiistelevät rakastavaiset Beatricen ja Benediktin. Myös Bernyn markiisilla on epäilyksensä: hän pelkää, että avioliiton myötä vapaus ja ilo katoaisi hänen elämästään.

Koska kaikki neljä näytelmän henkilöä pohjimmiltaan haluavat liittoa rakastamansa tai ihailemansa henkilön kanssa, komedian on ratkaistava vain se, miten he voittavat epäilyksensä – miten aasi saadaan menemään puron yli.

Bernyn markiisi keksii juonen, jonka uskoo saattavan yhteen paronin ja kreivittären sekä Margueriten ja hänet itsensä. Kuten hän itse toteaa, kyse on vanhasta keinosta, joka on tuttu romaaneista ja näytelmistä. Kreivittären vastahakoisella suostumuksella hän kirjoittaa tälle suhteesta vihjailevan rakkauskirjeen, joka jätetään paronin löydettäväksi – tämän hattuun. Tarkoitus on tehdä paroni ja Marguerite mustasukkaisiksi. Mustasukkaisuus saisi heidät ymmärtämään omat tunteensa ja toimimaan niiden mukaan.

Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Paroni suuttuu kreivittären "salasuhteesta" ja kosii kostoksi Margueritea, jolla kuitenkin on järkeä kieltäytyä, koska uskoo kompromettoivan ja – kirjaimellisesti hatusta vedetyn – kirjeen pilaksi. Margueritekaan ei kuitenkaan mahda mitään sille, että hänen epäilyksensä heräävät. Paroni haastaa markiisin kaksintaisteluun. 

Markiisin kyyninen kevytmielisyys johtaa kuitenkin lopulta toivottuun tulokseen: aasi uskaltaa ylittää virran; paroni tekee selväksi, että haluaa avioliittoon kreivittären kanssa. Juoni purkautuu, pila paljastetaan, kaksintaistelu peruuntuu.

Onnellinen loppu. Rakastavaiset saavat toisensa.

Näytelmän hyväntuulinen kepeys on varmaan ollut syynä siihen, että se on julkaistu lapsille ja nuorille tarkoitetussa kirjasarjassa. Takakannen mukaan se on suunnattu 13-vuotiaille. Miksikäs ei? Kyllä minua siinä iässä jo alkoivat kiinnostaa miesten ja naisten pariutumisen kiemurat. Tuskin tämä näytelmä kuitenkaan voi olla oppaana muuhun kuin siihen, että suhteen luomisessa on aina hyvä olla mukana huumoria ja leikinlaskua. 

Tähän nuortenkirjapainokseen sisältyy myös 40-sivuinen lisäosa: Pieni muistikirja näyttämölle saattamista varten. Sen on laatinut Ranskan kansallisen näyttämön näyttelijä ja ohjaaja Nicolas Lormeau. Lormeau kertoo Comédie-Françaisen kokeilunäyttämölle toteuttamastaan produktiosta ja antaa hyödyllisiä vihjeitä siihen, miten pienellä budjetilla toimiva harrastajateatteri voi tehdä uskottavaa, ammattimaista teatteria. Pienenä esimerkkinä vaikkapa se, että valot tulevat halvemmiksi kuin lavasteet ja puvut.

Nicolas Lormeau kertoo myös Musset’n ristiriitaisesta teatteriurasta. Hänen näytelmänsä La Nuit Vénitienne sai murskaavat arvostelut vuonna 1830. Tästä sydämistyneenä Musset kielsi yli viidentoista vuoden ajan näytelmiensä esittämisen näyttämöllä. Hän jatkoi kuitenkin näytelmien kirjoittamista. Niitä julkaistiin lehdissä ja painettiin kirjoina ja esitettiinkin lukudraamoina. L'Âne et le Ruisseau jäi hänen viimeiseksi näytelmäkseen.

Alfred de Musset, L'Âne et le Ruisseau. Gallimard Jeunesse 2002. Teokseen sisältyy Nicolas Lormeaun kirjoittama Petit carnet de mise en scène. Näytelmä on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1860 teoksessa Œuvres posthumes. Kansikuva: Hervé Coffinières. 144 s.