Isabel Colegate: The Shooting Party

Downton Abbey -televisiosarjalla on Suomessakin paljon ystäviä. Kun uutta tuotantokautta tai elokuvaa ei ole näköpiirissä, sarjan ystävät voisivat löytää lohtua tästä englantilaiseen kartanoon sijoittuvasta Isabel Colegaten (1931–2023) romaanista, joka julkaistiin alun perin vuonna 1980. Elokuvaversio sai ensi-iltansa vuonna 1985. Brittinäyttelijä James Mason teki siinä viimeisen elokuvaroolinsa.

Romaanin tapahtumat keskittyvät yhteen viikonloppuun lokakuun lopulla vuonna 1913. Siinä on tavalla tai toisella mukana suurin piirtein kaikki, mitä sisältyisi sosiologiseen raporttiin brittiläisestä yhteiskunnasta ja ennen kaikkea englantilaisesta maaseudusta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa: maaseudun perinteisen elämäntavan murros, suhtautuminen tilattoman väestön äänioikeuteen, naisten roolin vapautuminen, Irlannin itsenäisyyskamppailu, buurisodan aiheuttama trauma, sosialismin eteneminen intellektuellien ja teollisuusväestön parissa, eläinten oikeuksien esiin tuominen.

Romaanin henkilöt vaikuttavat aluksi samasta sosiologisesta raportista napatuilta ihmistyypeiltä. Muutamat olivat lähes karikatyyreja. Romaanin viimeisen luvun jälkeen minulla oli kuitenkin vettä silmissä. Jotain oli tapahtunut. Ihmistyypeistä oli tullut yksilöitä, joiden kohtaloon lukija oli sitoutunut omilla tunteillaan.

Syksyn suureen metsästykseen, jossa ammuttiin pääasiassa kesän aikana kasvatettuja fasaaneja, osallistui kaikkiaan noin sata henkeä, kun mukaan laskettiin vieraiden ja oman väen lisäksi kartanon palvelijat ja ajomiehiksi värvätyt kylän asukkaat. Ennen tärkeimmän metsästyspäivän viimeistä ajoa saaliiksi oli saatu viisisataaneljä fasaania, muutamia jäniksiä, kaniineja ja lehtokurppia sekä yksi närhi. 

Romaanin lukuisiin juoniin näyttää aluksi sisältyvän vain kevyttä dramatiikkaa. Muutaman ihmisen rahahuolet, yhden pelivelat; ampujien keskinäinen kilpailu joka toistuu myös heidän lataajiensa välillä; rakkauskirje joka päätyy väärälle ihmiselle; lemmikkisorsa joka on kateissa ja uhkaa tulla ammutuksi. Jo romaanin alussa viitataan kuitenkin myös vakavaan metsästysonnettomuuteen, joka olisi voinut aiheuttaa enemmän kohua, ellei alkava sota olisi painanut tapahtumaa taka-alalle.

Romaanissa on kaikkitietävä kertoja, joka luontevasti liikkuu useiden henkilöiden ajatuksiin. Yhteiskunnan eri kerrokset tulevat valaistuksi sisältäpäin. Kartanon yläluokan lisäksi kuvataan salametsästäjää, riistanvartijaa ja hänen poikaansa sekä kartanon ja vieraiden palvelusväkeä. Mukana on myös kartanon omistajien lastenlapsia sekä muutamia kylän asukkaiden lapsia. 

Melko paljon huomiota saa entinen opettaja, joka on omaksunut vaikutteita tolstoilaisuudesta ja sosialismista. Hän epäonnistuu yrityksissään käännyttää salametsästäjän kasvissyöjäksi ja palkolliset pubissa tilattoman väestön äänioikeuden taakse. Palkolliset ovat sitä mieltä, että jos he saavat äänioikeuden, sen saavat siinä sivussa myös vahingolliset tahot: kaiken maailman kaupunkilaiset, slummien asukkaat ja mustalaiset.

Tämä karikatyyriopettaja kokee suuren muodonmuutoksen, kun hän heti metsästysonnettomuuden jälkeen näkee oman aktivisminsa voimattomuuden ja merkityksettömyyden. Romaanin viimeisessä luvussa, jossa kerrotaan päähenkilöiden vaiheet maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen, opettaja on päätynyt munkiksi.  

Pienenä väriläiskänä mukana on unkarilainen Tibor Rakassyi, joka haaveilee puolisokseen kartanonomistajan pojantytärtä Cicelyä. Mannereurooppalaisen aatelismiehen arvomaailma osoittautuu kuitenkin liian vanhoilliseksi Cicelylle, joka edustaa uudenlaista suhtautumista esimerkiksi palveluskuntaan. 

Huvittavalla tavalla tuodaan esiin ihmisten erilaista arkea. Esimerkiksi koiransa kanssa kahdestaan elelevä salametsästäjä Tom Harker selviytyy hyvin niin ruoan hankkimisesta kuin sen valmistamisestakin. Hän myös pyykkää itse vaatteensa. Kartanossa aikuiset ihmiset tarvitsevat apua niin peseytymisessä kuin pukeutumisessakin. 

Sir Randolph Nettlebyn jokavuotinen metsästysviikonloppu kartanossaan Oxfordshiressa kerää paikalle maan parhaat ampujat ja koko joukon muuta yläluokkaa. Edesmennyt kuningas Edward VII oli aiemmin vakiovieras. Sir Randolphin puoliso Minnie viihtyi erityisen hyvin kuninkaan kanssa. Kuinka hyvin, sitä sir Randolph ei ole koskaan selvittänyt. Hän on ollut "mukautuva" aviomies. Hän uskoo, että Minnie on ollut uskollinen, vaikka myöntääkin itselleen, että joskus “kuninkaallinen toive oli saatettu tulkita kuninkaalliseksi käskyksi”.

Sir Randolph kokee raskaasti maaseudun muutoksen ja kartanoiden omistajanvaihdokset. Perinteinen maanviljelys ei enää tuota riittäviä tuloja kartanoiden ylläpitoon. Monet kartanot ovat siirtyneet uusrikkaiden liikemiesten omistukseen. Metsästys on osa perinnettä, jota sir Randolph haluaa pitää yllä. Metsästys on hänelle urheilua mutta ei kilpailua. Kilpailu saaliin määrässä ei ole "herrasmiesmäistä". Tapahtuman ystävällinen luonne ja kaikkien viihtyminen on hänelle tärkeintä.

Sir Randolphin puoliso Minnie kokee maaseutuelämän pitkästyttäväksi. Hän matkustelisi mielellään enemmän. Metsästyksen seuraaminen ei ole hänelle hupia vaan velvollisuus. Kuten niin monet asiat elämässä, hän miettii itsekseen.

Aiemmin lukemassani Isabel Colegaten romaanissa The Summer of the Royal Visit minua viehätti rakkaustarina, jossa voimakas tunteiden palo ei sumentanut asianosaisten järkeä. (Yleensähän kunnon rakkaudeksi ei lasketa suhteita, jotka eivät ole muista piittaamattomia ja itsetuhoisia.) Tässä romaanissa samankaltaisen rakkauden kokevat Olivia Lilburn ja Lionel Stephens.

Olivia on naimisissa liikemies Bob Lilburnin kanssa. Heillä on yksi lapsi. Bobin kiinnostus kohdistuu liiketoimiin ja metsästykseen. Romaanissa hän ei esitä ainoatakaan omaperäistä ajatusta. Olivia on toista maata. Hän sivistää itseään määrätietoisesti. Hänellä on aina kesken ainakin kaksi kirjaa, joista toinen on tietoteos ja toinen kaunokirjallisuutta. Hänen makunsa kirjallisuuden suhteen suuntautuu esimerkiksi Turgeneviin mieluummin kuin ajan suosikkikirjailijaan E. F. Bensoniin.

Olivia saa vastakaikua ajatuksilleen Lionel Stephensiltä. Romaanin alkupuolella he keskustelevat esimerkiksi siitä, kuka määrää miehisyyden säännöt ja kuuluuko niihin tappaminen. Lionel on tavoiteltu poikamies, lincolnshirelaisen kartanonomistajan ainoa poika, jolla on ura pankissa ja lupaava alku politiikassa. Oliviassa hän pian tunnistaa ihannenaisensa. Hänen romanttiseen rakkauskäsitykseensä kuuluu nainen, jota hän voisi palvoa ja jonka puolesta voisi uhrautua. Siihen voi yhdistyä myös fyysinen puoli, josta Lionel ajatuksissaan käyttää ilmausta beastliness ('eläimellisyys') ja johon hän on tutustunut suhteissaan näyttelijättäriin. Olivia ja Lionel tunnustavat melko pian rakkautensa toisilleen.

Lionel on myös loistava ampuja. Hänen taitonsa saa lisäpotkua Olivian rakkaudesta. Kuin huomaamattaan hän ajautuu kilpailuun toisen huippuampujan, Gilbert Hartlipin, kanssa. Kilpailusta seuraa lopulta huolimattomuus ja vakava onnettomuus. 

Parissa seuraavassa kappaleessa on merkittävä juonipaljastus. 

Lionel syyttää itseään harkintakyvyn puutteestaan. Olivia puolestaan katsoo, että he olivat ylittäneet rajan tunnustaessaan toisilleen rakkautensa. Yksi rajan ylitys johti toiseen. Olivia tekee selväksi, että heidän suhteensa ei etene fyysiseksi. 

     'We were allowing ourselves to think extravagances. We were not testing them against reality.'

     'It was not an extravagance. It was true.'

     'It was a dream.'

     'I will always dream it.'

     'But we have to live in the real world, a world with other people in it, not a dream world, with only us.'

Romaanin loppuluku paljastaa, että heidän kirjeenvaihtonsa jatkui ja Olivia kasvatti omat lapsensa Lionelin antaman esimerkin mukaisiksi. Lionel puolestaan pääsi sodassa uhrautumaan rakastettunsa ja isänmaansa puolesta. 

Gilbert Hartlip, Lionelin kilpailija fasaaninmetsästyksessä, kärsii paitsi lähes sairaalloisesta kilpailunhalusta, myös pahasta päänsärystä, jota juuri ammunta hänelle aiheuttaa. Gilbertin puolisolla Alinella on ollut useita sivusuhteita. Tällä hetkellä hänellä on suhde häntä kylmästi kohtelevaan Charlie Farquhariin. Suhde on myös Gilbertin tiedossa. Kun Gilbert hakeutuu illalla puolisonsa seuraan, tämä toteaa kuin sovitun asian: “My dear, it’s not one of our weeks."

Vastaavia sopimuksia näyttää olevan muillakin pareilla, mikä on hieman yllättävää, kun kyseessä on nimenomaan englantilainen yläluokka. Romaani vihjaa, että sopivaisuuden rajoja pidettiin yllä vain julkisuudessa.

Romaani pohtii ansiokkaasti myyttiä, johon englantilaisten käsitys itsestään pohjautuu. Siinä on kyse nostalgiasta ja kaipuusta yksinkertaiseen elämäntapaan ja maaseutuidylliin, jota kosmopolitismi uhkaa. Se, että myytti elää edelleen, kävi selväksi brexitistä käydyssä julkisessa keskustelussa.

Isabel Colegate,  The Shooting Party. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1980. Kansikuva: otos Alan Bridgesin romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta. 181 s.

Jean-Philippe Toussaint: TV

Belgialaisen Jean-Philippe Toussaintin (s. 1957) La Télévision ilmestyi alun perin vuonna 1997. Suomeksi se julkaistiin vuonna 2000 Erkki Jukaraisen suomentamana ja napakalla nimellä TV. Romaani on käännetty useille muillekin kielille. 

Romaanin huumori, joka perustuu ristiriitaan sen päähenkilön ja minäkertojan ylimielisen asenteen ja vastuuttoman oikullisen käytöksen välillä, sattui mukavasti minun nauruhermooni, mutta klassikoksi en tätä luonnehtisi. 

Romaanin nimettömäksi jäävä päähenkilö on ranskalainen tai belgialainen taidehistorian professori, joka viettää sapattivuotta Berliinissä laatiakseen tutkielman taiteiden ja poliittisen vallan suhteista. Heinäkuun alussa hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä ovat matkustaneet lomalle Italiaan. Vaimo odottaa perheen toista lasta. Professorin ruutuaika television äärellä on kuin huomaamatta lisääntynyt.

Pysyin kotona melkein kaikki iltapäivät parta ajamattomana ja ylläni kaikkein mukavin vanha villapaita ja katsoin televisiota kolme neljä tuntia peräkkäin, rönötin sohvannurkassa suunnilleen yhtä mukavasti kuin koriinsa käpertynyt kissa, paljasjaloin ja kädet haarojen välissä.

Romaanin päähenkilö päättää luopua television katselusta. Hän uskoo sen käyvän helposti. Voisi kuvitella, että tutkimus alkaa tämän jälkeen edistyä. Ei sinne päinkään. Vapautuneen ajan professori käyttää epämääräiseen haahuiluun Berliinissä: nakuiluun puistossa, uimiseen, seikkailuihin ystävänsä John Doryn kanssa. He päätyvät muun muassa pienlentokoneeseen, jota ohjaa John Doryn nuori naispuolinen ystävätär. John Dory hallitsee "iskemisen taidon" ja hänen naisystävänsä vaihtuvat tiuhaan. Myös kesäleskeksi jääneen professorin katse harhautuu usein viehättäviin naisiin, mutta lähempään kontaktiin hän ei kuitenkaan pyri aktiivisesti.

Televisiostakaan professori ei pääse täysin eroon. Hän antaa itselleen luvan katsoa televisiota muualla kuin kotonaan. Suostuttuaan kastelemaan yläkerran pariskunnan kasveja näiden lomamatkan aikana professori viettää aikaa naapurien makuuhuoneen sängyllä televisiota katsellen. Sanomattakin on selvää, että kasvit jäävät kastelematta. Kiusallinen episodi naapureiden palattua on yksi romaanin koomisista kohokohdista.

Muunkinlaiset ruudut tunkeutuvat päähenkilön elämään: työ edellyttää tietokoneen ruudun tuijottamista, kirjastossa hän tutkii artikkeleita mikrofilmien lukulaitteen ruudulta ja museossa valvontamonitorit kiinnittävät hänen huomionsa. Sanomalehdistäkin hän kääntää esiin tv-osion, joka näyttää olevan jatkuvasti kasvamassa niin, että se uhkaa lopulta nielaista koko lehden.

Aina välillä professori yrittää päästä kiinni tutkimukseensa. Sen erityiseksi kohteeksi on valikoitunut 1500-luvun Italiaan sijoittuva pieni tapahtuma. Anekdootin mukaan keisari Kaarle V poimi lattialta taidemaalari Tizianin pudottaman siveltimen ja ojensi sen takaisin taiteilijalle. Tästä tutkielmansa avainkohtauksesta hän yrittää löytää tietoa – jokseenkin huonolla menestyksellä.

Kuvaavaa on, että professori ei pysty päättämään edes mitä nimeä käyttää taidemaalarista tutkielmassaan: Titien, Vecellio, Tiziano Vecellio, Titien Vecelli, Titien Vecellio, Tizian vai le Titien. Kuten professori aikanaan huomaa TV on läsnä myös hänen tutkimuskohteensa alkukirjaimissa. Saatuaan selville, että Alfred de Musset on kirjoittanut novellin, jossa kuvaa keisarin ja taiteilijan tapaamista, professori käyttää ensin tuntikausia etsimällä kyseistä novellia ja laatii siitä sitten lausetta tutkielmaansa.

Matkalla puistosta kotiin mielessäni oli muotoutunut lauseen alku. Toistelin sitä hiljaa ja sormeni valmistautuivat naputtamaan. "Kun Musset puuttuu novellissaan...." Ei, tuo ei sovi, "puuttuu" ei sovi. Kohotin katseeni kattoon. Ehkä "tarttuu"? Sekään ei sovi. "Kun" vaikuttaa kuitenkin hyvältä. "Kun" on mielestäni moitteeton. Ja "Musset" on yksinkertaisesti Musset, sitä on vaikea parannella. Kun Musset, sanoin puoliääneen. Joo, ei hullumpaa. Nousin seisomaan, astelin työhuoneessa vähän aikaa edestakaisin, avasin lasioven ja menin parvekkeelle miettimään. Kun Musset, toistin hiljaa. Hyvä alku, ei mitään moittimista. Sanoin sen hieman kovemmin: Kun Musset. Nojasin kyynärpääni kaidetta vasten ja kokeilin huutamalla: Kun Musset! Kun Musset! Toistelin sitä parvekkeella. Kun Musset! Hiljaa! kuului äkkiä jostain, voitteko ystävällisesti olla hiljaa! Alhaalta. Kumarruin katsomaan. Voi, suokaa anteeksi, sanoin parvekkeen kaiteen yli kuikuillen.

Kahta sanaa pitemmälle professori ei tekstissään pääse. Jean-Philippe Toussaintia on verrattu muun muassa Samuel Beckettiin ja tuon edellisen kohtauksen ansiosta ymmärrän miksi. Jotain samaa heidän komiikassaan on. 

Koomisuus tulee esiin myös professorin suhtautumisessa saksan kieleen, jota hän uskoo osaavansa hyvin, vaikka ei ymmärrä likimainkaan kaikkea – tai ymmärtää väärin – eikä saa itseään ymmärretyksi. Saksan kieli on hänen mielestään kiusallisen pikkutarkka eikä muutenkaan miellyttävä. 

Museon vartija kieltää häntä menemästä liian lähelle taideteoksia. "Selvä, selvä, minä sanoin ja siirryin loitommalle (yrittäkää kuitenkin olla hihkumatta, lisäsin, muistakaa että puhumanne kieli on saksaa)."

Samaiselta museokäynniltä poimin tähän vielä yhden melko pitkän esimerkin romaanin komiikasta. Professorille on ominaista, että hän jollain liian rehellisellä ylimielisellä huomautuksella tuhoaa aiemmat päätelmänsä. 

Seurasin vuosisatoja vastavirtaan kohti renessanssia enkä hidastanut vauhtiani 1700-luvun ranskalaiselle ja englantilaiselle taiteelle omistetuissa saleissa, joissa ohitin pitkiä rivejä Nattiereja, Bouchereita, Largillierreja, Hoppnereita ja Raeburneja luoden niihin ohimennen vain pikaisen silmäyksen ja varoen tarkoin arvostelemasta ainuttakaan. Olen nimittäin sitä mieltä, että ihailussaan voi kyllä olla ehdoton, mutta halveksuntaa on osoitettava sitäkin varovammin. Tietämättömyyttä, esiintyypä sitä millä alalla tahansa, ei voida koskaan kohottaa hyveeksi, kuten ei myöskään ymmärtämättömyyttä eikä kyvyttömyyttä ihastua tai edes mieltyä johonkin (siinä on kerrankin ajatus, joka on minulle kunniaksi, tuumin kiirehtiessäni noiden töherrysten ohi).

Hämmentävällä tavalla romaani tuntuu yhtä aikaa vanhentuneelta ja edelleen ajankohtaiselta. Se on historiallinen dokumentti ajalta, jolloin kerrostalon kaikki ikkunat välkkyivät sinistä valoa samaan tahtiin asukkaiden katsellessa Baywatchia. Lineaarisen television valtakausi on kuitenkin auttamatta takanapäin. Samalla on kuitenkin todettava, että muihin ruutuihin olemme addiktoituneet ennen kokemattomalla tavalla. 

Lopussa päähenkilön perhe saapuu kotiin. Tuliaiseksi professori saa videonauhurin. Pian kotiin hankitaan myös toinen tv-vastaanotin. 

Romaanissa esiintyy pienessä cameoroolissa hollantilainen kirjailija Cees Nooteboom, jonka romaaneja on käännetty suomeksikin. Päähenkilö kohtaa Nooteboomin, jota ei ennestään tunne, rantatiellä jolle on vaeltanut nakuilualueelta ilman rihmankiertämää.

Jean-Philippe Toussaint, TV. Basam Books 2000. Ranskankielisestä alkuteoksesta La télévision (1997) suomentanut Erkki Jukarainen. Kansi: Jari Silvennoinen. 173 s.

Robin Black: Life Drawing

Kuvataiteilija Augusta ja kirjailija Owen ovat viisissäkymmenissä. He ovat olleet yhdessä lähes kolmekymmentä vuotta. Molemmat ovat rahoittaneet taiteellista työtään opettamalla. Radikaalissa nuoruudessaan he päättivät elää omanlaistaan elämää ja luoda itse omat perinteensä. Ei avioliittoa, ei autoa, ei lapsia, ei kiitospäivän illallista.

Augusta – Gus – on romaanin minäkertoja. Hän paljastaa Owenin kuolleen äskettäin. Kerronnassa on ymmärrettävästi haikea sävy. Kuolema on romaanissa läsnä monella tasolla. Gusin isä sairastaa Alzheimerin tautia ja hänen minuutensa on vähitellen hiipumassa näkymättömiin. Kuolema on mukana myös Gusin taiteessa. Yksityiskohtaisesti maalaamiinsa teoksiin, jotka kuvaavat hänen kotiaan, hän lisää ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden nuorten miesten muotokuvia. Remontoidessaan taloaan hän on löytänyt vanhoista sanomalehdistä sodassa menehtyneiden nuorukaisten muistokirjoitukset ja valokuvat.

Elävästä mallista maalaaminen – life drawing – on aina ollut Gusille vaikeaa. Hieman ironisesti se alkaa sujua paremmin, kun mallit ovatkin kuolleita.

Kuolema on koskettanut myös Augustan lapsuudenperhettä. Äiti on kuollut varhain. Kolmesta sisaresta ainoastaan vanhimmalla, Charlottella, on ollut hänestä aitoja muistoja. Myös Charlotte on nyt kuollut. Romaani pohtii paljon myös erilaisia perheen sisäisiä suhteita. Gusin perheeseen on kuulunut kolme hyvin erilaista sisarta. Charlotte oli sydän, nuorin sisar Jan on aivot. Gus arvelee itse olevansa nahka, jonka tehtävänä on erottaa maailma minästä ja pitää minä kasassa. Hieman itsekeskeistä ehkä?

Kolme vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Gus ja Owen ostivat satavuotiaan talon maaseudulta, jättivät taakseen Philadelphian taiteilijapiirit ja muuttivat luonnon helmaan. Samassa yhteydessä he menivät naimisiin ja ostivat pakettiauton. He olivat myös huomanneet, että sittenkin halusivat lapsia. Owenin steriiliyden takia tämä toive ei toteutunut. Omat perinteet – esimerkiksi keskiviikkoiltaisin kuunneltu Billie Holidayn Ain't  Nobody's Business – jäivät pois. Puolittain ironisesti he saavat hupia perinteisistä juhlapäivistä: kiitospäiväksi Augusta leipoo kurpitsapiirasta ja naapurit tulevat kylään.

Elämänmuutokselle oli syynsä. Tärkein niistä oli se, että Augustalla oli ollut suhde lakimies Billin kanssa. He ovat tutustuneet, koska Billin tytär Laine on ollut Augustan taideoppilas. Kiihkeä suhde on päättynyt, kun Bill on päättänyt pysyä omassa avioliitossaan. Augusta on tunnustanut suhteen Owenille ja luvannut, ettei ole enää missään yhteydessä Billiin. Owen on vaikean henkisen kamppailun jälkeen antanut anteeksi. Vaikeinta hänelle oli hyväksyä sitä, että Gus oli valehdellut hänelle. He ovat luvanneet olla vastedes ehdottoman rehellisiä toisilleen. Owenin kirjallinen luomiskyky ei kuitenkaan ole kriisin jälkeen palannut. 

Lupauksestaan huolimatta Augustalla on edelleen salaisuuksia. Hän pitää yhteyttä Billin tyttäreen Laineen ja kirjoittaa myös yhden viattoman onnittelusähköpostin Billille, joka on loppujen lopuksi jättänyt vaimonsa ja on menossa uusiin naimisiin. Billin uusi suhde synnyttää Augustassa mustasukkaisuutta, jonka voima yllättää hänet itsensäkin. Gus on jossain määrin sokea omille virheilleen. Hän on kuitenkin kertojana sen verran rehellinen, että lukija pystyy näkemään hänen luonteeseensa kuuluvan kateuden ja kärsimättömyyden.

Romaanin keskeinen teema on se, miten salaisuudet syövät ihmissuhteita. Salaisuuksiin sisältyy valtava tuhovoima, varsinkin jos ihmiset ovat luvanneet olla enää koskaan valehtelematta toisilleen.

Romaanin alussa Augusta ja Owen saavat uuden naapurin. Viereiseen, pitkään asumattomana olleeseen taloon muuttaa väkivaltaisesta avioliitosta toipuva Alison. Ilahtuneena uudesta naapurista ja runsaiden viinilasillisten vaikutuksesta Augusta kertoo Alisonille oman liittonsa kipukohdista ja tunteistaan Billiä kohtaan. Spontaani tunteiden ilmaiseminen on Augustalle ollut yleensä vaikeaa. Avomielisillä paljastuksillaan Gus haluaa piilottaa – myös itseltään – kateuden jota tuntee siitä, että Alisonilla on tytär.

Alisonin hieman yli kaksikymmenvuotias tytär Nora haaveilee kirjailijanurasta. Käydessään äitinsä luona Nora alkaa viettää paljon aikaa ihailemansa Owenin seurassa. Pian käy ilmi, että Nora on rakastunut vanhempaan kirjailijaan. 

Nuoren naisen ihailu herättää Owenin uinuneen luomiskyvyn. Augusta puolestaan huomaa mustasukkaisuuden haittaavan omaa työskentelyään. Romaanissa Owenin ja Gusin suhde ajautuu kriisiin, kun käy ilmi, että Alison on kertonut Augustan salaisuudet edelleen tyttärelleen, joka sitten käyttää niitä voittaakseen itselleen Owenin kiintymyksen. Salaisuudet ja niiden paljastuminen vievät kohti väkivaltaa ja tragediaa.

Vanha kirjailija, nuori häntä ihaileva nainen – tässä olisi kliseen ainekset, kuten minäkertoja Gus itse toteaa. Owen ei kuitenkaan ole klisee, hänessä on harvinaista moraalista voimaa. Gus on aiemmin romaanissa pohtinut sitä, että elämä alkaa koko ajan uudelleen. Se on ollut hänen tapansa välttää vastuuta. Owen on kuitenkin sitä mieltä, että elämä on pitkä kokonaisuus. Hän on valinnut Gusin: "You and me. Our own fucked-up, beautiful, inexplicable universe.” 

Owenin ja Gusin suhde olisi ehkä selviytynyt, ellei nuoren tytön loukattu itsetunto olisi johtanut kohtalokkaisiin väärinkäsityksiin. Romaanin väkivaltainen loppuratkaisu tulee yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin huomaa, miten huolellisesti sitä on valmisteltu pitkin matkaa.

Olen ennenkin maininnut, että olen mieltynyt minäkertojaan kertojaratkaisuna. Tarkoitan siis kerrontaa, jossa minämuodolla rakennetaan todellisuussuhde, jossa rajoitutaan yhden henkilön tiedossa oleviin asioihin. Tällainen rajaus luo tekstiin aitoutta ja toden tuntua ihan riippumatta siitä, miten fantastisista asioista kertoja kertoo. Mieltymykselläni ei siis ole mitään tekemistä autofiktiobuumin kanssa. Haluan, että kirja on harkiten rakennettu, ei pelkästään julkaistu päiväkirja. Life Drawing on erinomainen esimerkki hienosti käytetystä minäkerronnasta. 

Kirjailija Robin Black tuli tietoisuuteeni Marjatan kirjat ja mietteet -blogista. Tarkoitukseni oli lukea Marjatan esittelemä novellikokoelma, mutta tämä romaani houkutteli sittenkin tällä hetkellä enemmän. Novellikokoelmakin pysyy lukulistallani. 

Robin Black on kertonut julkisuudessa ADD-diagnoosistaan ja haasteista, joita tarkkaavaisuushäiriö synnyttää kirjailijalle. Hänen tuotantonsa ei ole kovin laaja, mutta on rohkaisevaa, että hän on vaikeuksista huolimatta saanut päätökseen korkeatasoisia kirjallisia teoksia. Hyvää kannattaa odottaa.

Robin Black, Life Drawing. Picador 2014. Kansikuva: Alberto Seveso. 240 s.

Honoré de Balzac: Kurtisaanien loisto ja kurjuus / A Harlot High and Low

Osallistun tällä blogikirjoituksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Yksi Balzacin Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin päähenkilöistä oli pääosassa myös romaanissa Kadonneet illuusiot. Angoulêmen apteekkarin runoja kirjoitteleva poika Lucien Chardon nousi siinä kauniin ulkomuotonsa, kirjallisen lahjakkuutensa ja joustavan moraalinsa ansiosta Pariisin sanomalehtimaailman tähdeksi ja seurapiirien suosikiksi. Hän oli jo varhain alkanut käyttää äitinsä aatelista sukunimeä de Rubempré. Hän kuitenkin sotki asiansa perusteellisesti ja aikoi jo tehdä itsemurhan hukuttautumalla, kun hänet pelasti espanjalainen pappi Carlos Herrera, joka maksoi Lucienin velat ja lupasi nostaa tämän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se, mitä Carlos Herrera halusi Lucienilta vastapalkkioksi, jäi epäselväksi. 

Kerron seuraavassa melko paljon Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin juonesta, joten jos et halua tietää siitä mitään, jätä tämä teksti lukematta. Voin kyllä taata, että paljon yllätyksiä jää vielä jokaisen lukijan itse löydettäväksi, vaikka esittelyni lukisivatkin, sillä Balzacin kirjojen juonet ovat yltäkylläisen runsaita. Hänen erityislahjanaan oli kyky sitoa yhteiskunnallinen analyysi melodramaattiseen ja jännittävään tarinaan. Hänen henkilöhahmonsa edustavat ajan aatteita mutta ovat samalla psykologisesti uskottavia yksilöitä.

Miten tytöt rakastavat

Ajallisesti romaani sijoittuu 1820-luvun loppupuolelle ja päättyy vuoden 1830 toukokuuhun. Se alkaa Oopperan naamiaisista. Lucien on taas mukana seurapiireissä – yhtä kauniina kuin ennenkin ja tyylikkäästi pukeutuneena. Rahasta hänellä ei näytä olevan puutetta. Nyt hänellä on myös kuninkaan vahvistus oikeudelleen käyttää sukunimeä de Rubempré. Käsipuolessaan hänellä on 18-vuotias tumma kaunotar. 

Illan pilaa kuitenkin se, että Lucienin kateelliset entiset journalistituttavat tunnistavat kauniin seuralaisen ilotytöksi, josta on käytetty nimitystä Rausku. Nimi johtuu sähkörauskusta, joka vie tajun siltä, joka siihen koskee. Rauskun äiti oli "kauniiksi hollannittareksi" kutsuttu ilotyttö, joka oli päätynyt henkirikoksen uhriksi. Rauskun oma ura oli alkanut jo vähän yli kymmenvuotiaana "rottana", tyttönä, jota "irstailijat kasvattavat paheeseen ja häpeällisyyteen".

Jo kolmen kuukauden ajan Rausku on käyttänyt itsestään nimeä Esther van Bogseck. Hän on aidosti rakastunut Lucieniin ja yrittänyt karistaa menneisyytensä työskentelemällä ompelijattarena. Poliisin ilotyttörekisteriin oli helppo päästä, mutta vaati kahden vuoden todennettua nuhteetonta elämää päästä siitä pois. Lucienin tähden Esther on halunnut yrittää. Paljastuttuaan juhlissa hän nyt näkee itsemurhan ainoaksi vaihtoehdokseen.

Pappi Carlos Herrera puuttuu jälleen viime hetkellä asiaan. Hän lupaa lähettää Estherin luostarikouluun opetettavaksi. Siellä hänelle annettaisiin luku- ja kirjoitustaito sekä tavat, jotka mahdollistavat hänen paluunsa Pariisiin siveellisenä naisena, jota kukaan ei enää tunnista kurtisaaniksi. Kansalaisluottamuksen palauttava kirje Herreralla on jo taskussaan. Lucieniin Esther ei saa ottaa yhteyttä koulutuksensa aikana.

Herrera toivoo, että Lucien unohtaisi Estherin. Turha toivo – poissa oleva rakastettu saa runoilijan mielessä enkelin muodon ja luonteen. Kun Esther lopulta palaa, Herrera järjestää hänelle asunnon, jossa Lucien ja Esther voivat huomaamattomasti tavata toisiaan. Esther saa kuitenkin poistua asunnosta vain öisin palvelijan seurassa. Herrera tekee selväksi, että Lucienin on mentävä naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa, ei entisen prostituoidun. Tähän on sekä Lucienin että Estherin tyytyminen. Lucien alkaa kosiskella Clotilde de Grandlieuta avioitumistarkoituksessa. Jos avioliitto toteutuu, Lucienille avautuu mahdollisuus saada itselleen äitinsä suvulle kuulunut markiisin arvo.

Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille

Eräänä yönä, kun Esther on kävelyllä Vincennesin puistossa, hänet näkee paroni de Nucingen. Lähes 70-vuotias paroni rakastuu ensisilmäyksellä ja palkkaa urkkijoita etsimään hänen vilaukselta näkemäänsä kaunotarta. Paronin suuri varallisuus on peräisin pankkitoimista, joita hän on harjoittanut kovin ottein ja siksi ansainnut lisänimen "Ahma". 

Saatuaan tiedon paroni de Nucingenin hullaantumisesta Carlos Herrera päättää myydä Estherin pankkiirin rakastajattareksi mahdollisimman kovaan hintaan. Rahat menevät luonnollisesti Lucienin hyväksi, joten painostuksen jälkeen sekä Esther että Lucien suostuvat suunnitelmaan.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että Carlos Herrera on oikealta nimeltään Jacques Collin, Kuolonpettäjäksi kutsuttu entinen rangaistusvanki. Hän on karannut useista vankiloista ja toiminut vankien "pankkiirina" huolehtien entisten vankitovereidensa varallisuudesta näiden rangaistuksen aikana. Jacques Collin on myös esiintynyt nimellä Vautrin. Collin on tappanut oikean Carlos Herreran, turmellut kemikaaleilla kasvonpiirteensä ja leikannut irti selästään sinne tatuoidun vankinumeron. Poliisin urkkijat ovat kuitenkin jo hänen jäljillään. Kaksi urkkijaa menettää henkensä Jacques Collinin ansiosta, toinen sadistisen lapseen kohdistuneen teon murtamana.

Paroni de Nucingen joutuu luovuttamaan Estherille pienen palatsin kaikkine tykötarpeineen sekä runsaasti rahaa, ennen kuin Esther pitkän viivyttelyn jälkeen lopulta suostuu suomaan rahoittajalleen "rakkauden" yön paronin "nautintokoneena", kuten de Nucingen asian ilmaisee. 

Seuraavana päivänä Esther surmaa itsensä myrkyllä. Rakkaus Lucieniin on tehnyt paluun entiseen ammattiin liian raskaaksi. Lucien ja Carlos Herrera pidätetään murhasta ja kavalluksesta epäiltyinä. 

Tähän päättyy romaanin suomenkielinen painos. Se sisältää osat Miten tytöt rakastavat ja Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille, jotka ilmestyivät alun perin ranskaksi kirjan muodossa vuonna 1844. Kurtisaanien loisto ja kurjuus on tälle osuudelle osuva nimitys. Teokseen myöhemmin liittämissään lisäosissa Balzac ei enää juurikaan puhu kurtisaaneista. Luin ne Rayner Heppenstallin englanniksi kääntämästä ja iskevästi nimetystä teoksesta A Harlot High and Low, joka sisältää romaanin kaikki neljää osaa. Kolmas osa Mihin huonot tiet johtavat ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1846 ja viimeinen osa Vautrinin viimeinen inkarnaatio niin ikään aikakauslehdessä vuonna 1847. Kaikki osat ilmestyivät yhdessä vasta Balzacin kuoleman jälkeen vuonna 1855. Hänen Inhimillinen komedia -teossarjassaan romaani kuuluu osastoon Pariisilaiselämän kuvauksia.

Syrjähyppy kurtisaaneihin

Ennen kuin kerron lisää romaanin loppuosista, on syytä pohtia kurtisaaneja. Balzac on romantikko siinä mielessä, että hän näkee kurtisaaninkin pystyvän puhtaaseen rakkauteen ja uhrautumiseen rakastetun hyväksi. Realistina hän kuitenkin näkee myös kurtisaanin elämän synkän puolen ja sen, että "puhdas ja jalo rakkaus voi vain ihmeen kautta puhjeta kukkaan kurtisaanin sydämessä".

Loisto oli vain harvojen prostituoitujen osa – ja prostituoituja kurtisaanitkin olivat hienommasta nimityksestä huolimatta. Balzac mainitsee myös ne, jotka harjoittivat ammattiaan hämärien kujien ovisyvennyksissä ja joiden ura saattoi päättyä äkkiä sairauteen tai väkivaltaan. Kaikkien prostituoitujen osana oli myös jonkinlainen tunne-elämän kovettuminen, minkä Balzac tuo esiin Estherin ja hänen menestyneiden prostituoituystäviensä keskusteluissa.

Prostituoidun ura ei parhaimmassakaan tapauksessa ollut pitkä. Balzac tulee paljastaneeksi kuin huomaamatta oman ja luultavasti myös tuohon aikaan yleisesti jaetun suhtautumisen naisten ikään, kun hän kertoo Lucienin täysin kunniallisesta sisaresta Eve Séchardista seuraavasti: “Vaikka hän oli iältään noin kahdenkymmenenkuuden, hän oli säilyttänyt nuoruutensa raikkauden nauttiessaan maalaiselämän tarjoamasta rauhasta ja yltäkylläisyydestä." Poikkeuksellisissa oloissa 26-vuotias ikäloppukin saattoi siis vielä käydä nuoresta!

Raha ja rakkaus – tai ainakin raha ja seksi sekä raha ja avioliitto – ovat tiiviissä liitossa Balzacin romaanin maailmassa. Luultavasti myös varakas säätyläisnainen siksi tunsi joskus itsensä kauppatavaraksi. Esimerkiksi Clotilde de Grandlieu, josta Lucien kaavailee itselleen puolisoa, ei kiinnostanut miehiä ulkonäkönsä tai luonteensa kauniiden piirteiden tähden. Balzac kuvaa julmasti tätä “kuivaa ja laihaa hahmoa, joka muistutti täydellisesti parsaa”. Perheen varallisuus ja asema lähellä kuningasta tekivät Clotildesta houkuttelevan.

Balzac ei suoraan nimeä miehiä prostituoiduiksi, mutta on selvää, että romaanin nuoret miehet – Lucienin ystävä Rastignac ja aiemmin myös Lucien de Rubempré itse – ovat hankkiutuneet milloin minkin paronittaren, markiisittaren tai kreivittären käsipuoleen ja vuoteeseen saadakseen etua itselleen. Ei välttämättä rahaa vaan nostetta uralleen. Balzac osoittaa kirkkaasti, että aviomiestensä kautta aatelisnaisilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. 

Naiset hakivat nuorista miehistä milloin mitäkin, usein pönkitystä itsetunnolleen, mutta aivan varmasti myös seksiä. Se käy ilmi myöhemmin tässäkin romaanissa, kun aatelisnaisten Lucienille kirjoittamat suorasukaiset rakkauskirjeet osoittautuvat sellaiseksi dynamiitiksi, että niiden vaarattomaksi tekemiseen tarvitaan oikeuslaitoksen ja jopa kuninkaan apua.

Onko Balzacilla annettavaa nykyajalle? No, eipä ole pitkäkään aika siitä, kun luin iltapäivälehdestä provider-deittailun loistosta. Jutun ydin oli, että deittailijan mielestä ihmissuhde on hyödyke, jolla on hinta ja joka on ostettavissa. Luultavasti sillä on myös kurja puolensa – ja ihan samoista syistä kuin Balzacin Pariisissa kaksisataa vuotta sitten. Ikää karttuu, kauneus haalistuu, maksajat kaikkoavat.

Luultavasti provider-deittailijakin on vain välivaihe kurtisaanien pitkässä historiassa. Tekoäly yhdistyneenä edistyneeseen robotiikkaan vie leivän ja leivokset rakkauden ammattilaisen pöydästä.

Mikä sitten saa provider-miehet maksamaan? Se, että rahan tekeminen on nopeaa ja helppoa, ihmissuhteen luominen hidasta ja vaikeaa. Balzac vastaa näin: "Mutta miljonäärien tuhlaavaisuutta voi verrata vain heidän voitonhimoonsa. Heti kun kysymys on oikusta, intohimosta, ei raha merkitse Kroisoksille mitään: heidän on tosiaan vaikeampi saada oikkuja kuin kultaa. Nautinto on suuri harvinaisuus tympääntyneessä elämässä, joka on täynnä suurten keinottelutemppujen aiheuttamia mielenliikutuksia ja niiden kuiville sydämille aiheuttamaa turtumusta."

Järjestely on myös ainakin periaatteessa vaivaton ja säästää kallista aikaa, kun suhde etenee suorassa suhteessa siihen käytettyyn rahamäärään. Balzac tosin osoittaa, että maksaja-provider on pahassa lirissä, jos hän sattuu oikeasti rakastumaan, kuten paroni de Nucingenille käy tässä romaanissa. Deittikumppani vie silloin kaiken, mikä irti lähtee.

On tärkeää, että seurustelukumppanit ovat yhtä mieltä arvoista. Jo Balzac näki, että “menestys tulee siis ateistisen ajan korkeimmaksi aatteeksi”. Tämän käsityksen varmaan jakavat myös provider-deittailijat. Raha on helpoin menestyksen mittari. Ei tarvitse välittää sellaisista vaikeasti mitattavissa olevista asioista kuin rakkaus ja kiintymys.

Raha ja menestys olivat Balzacille jonkinlaisia pakkomielteitä niin romaaneissa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Hänessä oli kuitenkin myös aimo annos idealistia ja romantikkoa. Mielellään hän sijoitti romaaneihinsa henkilön tai pari, jotka ovat immuuneita rahan houkutuksille. Tässä romaanissa tällaisia ovat Lucienin sisar Eve ja tämän aviomies David Séchard, joiden idylliseen elämään maaseudulla pääsemme juonen pienen syrjäpolun aikana tutustumaan.

Mihin huonot tiet johtavat

Kerron vielä lyhyesti romaanin kolmannesta ja neljännestä osasta, jotka siis eivät ole mukana suomenkielisessä teoksessa. Ne käsittelevät ensin Lucienin ja Jacques Collinin vaiheita tutkintovankeudessa. Balzac oli selvästi aiheesta kiinnostunut ja esittelee perusteellisesti Ranskan rikoslainsäädäntöä "yleiseksi opastukseksi" ja jotta tarinan jatko tulisi ymmärrettäväksi.

Osoittautuu, että yllättävän monet arvovaltaiset ihmiset haluavat vaikuttaa Lucienin tuomioon. Osa haluaa hänelle ankaraa rangaistusta, osa haluaa vapauttaa hänet syytöksistä kokonaan. Jacques Collinilla on vähemmän puolustajia, mutta hänellä on valttinaan oma älynsä ja rajaton häikäilemättömyytensä. Balzac ei peittele ihailuaan, jota hän tuntee tätä "rikoksen neroa" kohtaan.

Collinin juonet ovat jo johtamassa siihen, että sekä Lucien että "Carlos Herrera" vapautetaan, kun Lucien Estherin kuoleman aiheuttamissa itsesyytöksissä tulee kuulustelussa paljastaneeksi Collinin todellisen henkilöllisyyden. Lucien tekee sen jälkeen oman peruuttamattoman ratkaisunsa ja saattaa loppuun sen, mihin ei seitsemän vuotta aiemmin Charente-joen rannalla pystynyt.

Vankilan dramaattiset tapahtumat jatkuvat. Yllättävän helposti varsinkin aatelisnaiset pääsevät vartijoiden ohi ja jopa polttamaan kuulustelupöytäkirjoja. Naisten yllättäviä hengen ja ruumiin voimia Balzac selittää muun muassa magnetismilla, ajan suositulla pseudotieteellä.

Balzac myös pääsee esittelemään tietojaan rikollisten slangista. Jälkeenpäin tosin on todettu, että osan tästä slangista Balzac sepitti ihan itse.

Ylivertaisilla suostuttelukyvyillään Collin järjestää vapaaksi entisen kahlekumppaninsa, joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa "kolmannelle sukupuolelle" varatussa vankilan osassa. Tästä miehestä käytetään nimitystä "Madeleine". Hän kertoo joutuneensa vankilaan naisystävän takia. Mikäli hän pääsee vapaaksi, hänen kiintymyksensä kuuluu ainoastaan Collinille. Balzac ei missään vaiheessa suoraan sano, että Collin on homoseksuaali, mutta lukijalle se on kyllä tullut selväksi. Se, onko hänen kiistaton rakkautensa Lucieniin ollut myös fyysistä, jää pysyvästi arvoitukseksi.

Vautrinin viimeinen inkarnaatio

Romaanin lopussa Collin käyttää hyväkseen hallussaan olevia kirjeitä, joita varomattomat aatelisnaiset ovat kirjoittaneet Lucienille. Niillä hän kiristää itsensä vapaaksi. Naisten ja heidän aviomiestensä rakastajat ja rakastajattaret olivat kyllä hyvin tiedossa säätyläispiireissä. Seuralaisia ei yritetty piilotella, vaan heidän näyttävyydellään  suorastaan kilpailtiin. Aviomiehet kuitenkin tekivät kaikkensa, etteivät heidän vaimojensa kirjeet tulisi julki lehtien palstoilla. 

Huolellisesti kuvatun oikeusprosessin aikana yleinen syyttäjä on tullut vakuuttuneeksi Collinin erityislahjakkuudesta. Tällainen mies olisi parasta pitää lain oikealla puolella. Jacques Collin alias Vautrin saa korkean poliisiviran ja "Madeleinen" apulaisekseen. 

Loppusanoissa mainitaan Jacques Collinin toimineen virassaan viidentoista vuoden ajan ennen eläkkeelle jäämistään.

Loppuratkaisu tuntuu sadunomaiselta. Yksi Balzacin esikuvista Collinin hahmoa luodessaan oli kuitenkin toteuttanut juuri tällaisen uran rangaistusvangista poliisipäälliköksi. Kyseessä oli Francois-Eugène Vidocq (1775–1857), jonka elämänvaiheita myös Victor Hugo käytti Kurjat-romaaninsa Jean Valjeanin ja etsivä Javertin hahmoja luodessaan. 

Monet Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanissa esiintyvät henkilöt esiintyvät myös muissa Balzacin Inhimillinen komedia -teossarjan teoksissa. Esimerkiksi Lucienin ystävä Rastignac esiintyy myös romaanissa Taikatalja sekä isommassa roolissa romaanissa Ukko Goriot. Samassa romaanissa olemme jo tutustuneet myös Goriot'n tyttäreen Delphineen. Kurtisaanien loistossa ja kurjuudessa Delphine on Estheriin hullaantuneen paroni de Nucingenin aviopuoliso. (Periranskalaiselta vaikuttaa se, että Delphine on täysin tietoinen miehensä ihastuksesta ja jopa opastaa tätä treffeille pukeutumisessa ja seksuaalisten toiveiden läpi saamisessa. Paroni luonnollisesti myös tietää ja hyväksyy vastavuoroisesti sen, että Rastignac on Delphinen rakastaja.) Myös Jacques Collin esiintyy romaanissa Ukko Goriot, sillä kertaa nimellä Vautrin.

Klassikkojen suomentaminen on kustantajalle varmaan aina pieni riski, mutta en panisi pahakseni, jos Kurtisaanien loisto ja kurjuus vielä ilmestyisi suomeksi kokonaisuudessaan. Tosin Balzacin Inhimillisen komedian yli yhdeksästäkymmenestä teoksesta on suomentamatta koko joukko muitakin aivan keskeisiä romaaneja. Kannattaisi harkita, sillä kuten Oscar Wilde totesi: "1800-luku, sellaisena kuin me sen tunnemme, on suurelta osin Balzacin keksintöä."

Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus. Love Kirjat 1991. Alkuteos Splendeur et misères des courtisanes ilmestyi vuonna 1844. Suomennos: Heikki Kaskimies ja Mikko Manninen. Kuvittanut Charles Huard. 347 s.

Honoré de Balzac, A Harlot High and Low. Penguin Books 1985. Englanniksi kääntänyt Rayner Heppenstall. Osat Where Evil Ways Lead ja The Last Incarnation of Vautrin. Sivut 299-554.

Nastasia Rugani: Je serai vivante

Nuorten aikuisten kirjoissa seksuaalinen ahdistelu tai jopa raiskaukset ovat usein ainakin sivuosassa, mikä kertoo ilmiön yleisyydestä nuorten maailmassa. Kirjat voivat olla vertaistukena nuorille, jotka tuntevat häpeää tai syyttävät itseään omista kokemuksistaan.

Nastasia Ruganin Je serai vivante kertoo raiskatuksi tulleen 17-vuotiaan tytön tuntemuksista. Aiheeseen mahdollisesti liittyvän skandaalinkäryn romaani välttää kahdella keinolla: ensiksikään se ei mässäile teon yksityiskohdilla vaan keskittyy nimettömäksi jäävän tytön sisäiseen kokemukseen; ja toiseksi tytön minäkertojana käyttämä kieli on runollista – täynnä vertauksia ja metaforia. 

Runollinen proosa ei yleensä ole minulle mieleen, mutta tähän teokseen se istui täydellisesti. Runon kieli on selviytymiskeino. 

Ymmärtämisen vaikeudella on romaanissa keskeinen osa. Tyttö on heinäkuussa poliisilaitoksella tekemässä ilmoitusta itseensä kohdistuneesta väkivallasta – kolme kuukautta tapahtuman jälkeen. Koko romaani muodostuu tytön selonteosta kuulustelevalle poliisimiehelle ja hänen mielessään kuulustelun aikana liikkuvista ajatuksista. Poliisi vaatii selkeitä yksiselitteisiä vastauksia ja tarkkoja kuvauksia ja tuskastuu, kun tyttö kuiskaten yrittää puhua siitä, miltä hänestä tuntuu. Häpeästään ja peloistaan. Siitä, että hän kuoli huhtikuun sunnuntaina puistossa kukkivan kirsikkapuun alla. 

Votre voix s'élève contre mes hésitations, mon aigreur, mes sourcils stupéfaits. Mon alphabet s'effrite et ma parole tombe à côté de ce que je veux vraiment raconter.

Äänenne kohoaa vasten epäröintejäni, katkeruuttani ja hämmästyneitä kulmakarvojani. Aakkoseni murenevat ja sanani harhautuvat sivuun siitä mitä todella haluan kertoa.

Kertoessaan tutustumisestaan poikaan ja heidän varovasti alkaneesta seurustelustaan tyttö muuttaa kerronnan tapaa. Hän kertoo itsestään kolmannessa persoonassa, "kuin romaanissa", koska se tyttö jolle suudelmat olisivat vielä riittäneet, on kuollut.

Poliisin kysymykset paljastavat asenteellisuuden. Onko tyttö jotenkin itse aiheuttanut sen, mitä tapahtui? Oliko kyseessä vain kömpelö ekakerta tai yhteinen leikki, joka meni liian pitkälle. Miksi tyttö ei heti ilmoittanut tapahtuneesta?

Toutes vos paroles me salissent. Vous montrez du doigt mes erreurs. [--] En attendant ma prière exaucée, je garde ce silence à l'intérieur duquel je vous parle. Je n'ai rien à répondre à tu aurais dû.

Tu aurais dû crier

Tu aurais dû aller à l'hôpital

Tu aurais dû garder tes sous-vêtements

Tu aurais dû porter plainte

Tu aurais dû venir au commissariat plus tôt, juste après

Tu aurais dû !

Kaikki sananne likaavat minut. Osoitatte sormella virheeni. [--] Odottaessani vastausta rukoukseeni pidän kiinni tästä hiljaisuudesta, jonka sisäpuolelta puhun teille. Minulla ei ole vastausta tuohon sinun olisi pitänyt.

Sinun olisi pitänyt huutaa

Sinun olisi pitänyt mennä sairaalaan

Sinun olisi pitänyt säilyttää alusvaatteesi

Sinun olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus

Sinun olisi pitänyt tulla poliisiasemalle aiemmin, heti jälkeenpäin

Sinun olisi pitänyt!

Olisiko poliisi puhunut eri tavalla, jos kyseessä olisi hänen oma tyttärensä, jonka kuvan kertoja näkee pöydällä olevan puhelimen näytöllä? 

Alors non, Monsieur l'officier, je n'aurais rien dû. Rien du tout. Mon seul devoir, après, n'était pas de penser à ma plainte mais de me lever. Ne pas creuser la terre sous mon corps afin de m'y enterrer. Me lever. Cette lucidité, je l'ai eu. Au cœur de la mort, je me suis mise debout.

     Pour le reste, je ne dois rien à personne.

Joten ei, herra konstaapeli, minun ei olisi pitänyt mitään. Ei yhtään mitään. Ainoa velvollisuuteni, jälkeenpäin, ei ollut ajatella rikosilmoitustani vaan nousta ylös. Ei kaivaa maata ruumiini alla haudatakseni itseni. Nousta ylös. Tämä selkeys minulla oli. Kuoleman keskellä nousin seisomaan.

     Mitä muuhun tulee, en ole kenellekään mitään velkaa.

Miten tyttö olisi voinut puhua, kun häneltä oli viety sanat? Viiden päivän lähes täydellinen sanattomuus tapahtuman jälkeen purkautui runoksi paperille. Vasta kahdeksantoista päivän jälkeen hän pystyi kertomaan perheelleen kirjoittamalla lapulle "minut on raiskattu".

Rakastava perhekin ajautuu sanattomuuteen. Isä, joka ei ole itkenyt edes rakkaan veljensä hautajaisissa, itkee nyt. Päivälliset muuttuvat hiljaisiksi. 

Sanoja alkaa löytyä, kun tyttö törmää runoon, jonka on kirjoittanut keskitysleiriltä selviytynyt nainen. Se runo kertoo hänen kokemuksestaan. Myös Emily Dickinsonin runoista hän löytää itsensä.

Romaanissa mainitaan nimeltä vain kaksi siinä esiintyvää henkilöä. He auttoivat kumpikin tyttöä omilla tavoillaan. Paras ystävä Andrea, jonka kiukku antoi luvan tuntea vihaa. Ensi töikseen Andrea uhkasi "leikata munat" raiskaajalta. Isoveli Pablo antoi sanatonta tukea. Hänen leipurinuransa oli katkennut liikenneonnettomuuteen, joten hän tiesi miltä tuntuu, kun menettää jotain tärkeää.

Lopulta tuskallinen kuulustelu poliisilaitoksella on ohi. Tyttö saa pöytäkirjan hyväksyttäväkseen. Poliisimies poistuu huoneesta. On selvää, ettei rikosilmoitus tule johtamaan mihinkään. Tyttö ei vielä ole kuitenkaan sanonut kaikkea. Hän ottaa pöydältä kynän ja paperia ja kirjoittaa hurjan yhteenvedon. Puhtaaksi runoksi muuttuvissa loppusanoissa uhma muuttuu toivoksi. Eräänä päivänä hän kirjoittaa totuuden raiskauksesta, eräänä päivänä hän on oleva elossa.

Je serai vivante.

Nastasia Rugani (s. 1987) on voittanut romaaneillaan useita lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoja. Kaksi hänen romaaneistaan on ollut ehdolla Vendredi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Je serai vivante -romaanille Vendredi-raati myönsi erityismaininnan vuonna 2021.

Nastasia Rugani, Je serai vivante. Gallimard Jeunesse 2021. 118 s.

V. S. Pritchett: Dead Man Leading

V. S. Pritchett (1900-1997) oli tunnetumpi novelleistaan ja esseistään kuin viidestä romaanistaan. Hänen kootuilla kirjallisuusesseillään oli kolmisenkymmentä vuotta sitten vakiopaikka yöpöydälläni. Tämä Dead Man Leading (1937) osoittaa, että hän pystyi romaanikirjailijana onnistuneesti yhdistämään psykologisen romaanin seikkailugenren konventioihin. Temppu jota moni on yrittänyt, mutta harva siinä onnistunut. Ehkä Graham Greene joskus ja Pritchettin romaaniin esipuheen kirjoittanut Paul Theroux parissa kirjassaan.

Romaani kertoo tutkimusmatkasta, joka suuntautuu Amazonin vielä kartoittamattomille alueille. Kaikki osallistujat ovat miehiä. Osan matkaa mukana on neljä melojaa ja kantajaa, joita ei kuitenkaan tarkemmin yksilöidä. Henkilöiden määrä vähenee, kunnes alkuperäisestä ryhmästä lopulta on jäljellä vain yksi. Osa kääntyy takaisin, joku kuolee, joku katoaa.

Vaikka romaani kertoo korostuneen miehisestä yrityksestä, siinä on tärkeä rooli naisella. Englantiin jäänyt Lucy Mommbrekke on nuori nainen, johon monilla retkikunnan miehistä on erityinen suhde. Heillä on Lucyyn liittyviä salaisuuksia ja syyllisyyden tunteita. Tutkimusmatkan äärimmäisessä henkisessä ja fyysisessä rasituksessa salaisuudet muuttuvat vaarallisiksi eivätkä ne enää pysy salaisuuksina.

Retkikuntaa johtaa Charles Wright, lähes viidenkymmenen ikäinen entinen armeijan lääkäri. Hän vaikuttaa ikäistään nuoremmalta, on luonteeltaan sovinnollinen ja sosiaalisesti taitava. Charles Wright on mennyt naimisiin Lucy Mommbrikken leskeksi jääneen äidin kanssa. Hänestä on siis tullut Lucyn isäpuoli. Yllättävää kyllä, hän on alun perin ollut kiinnostunut Lucysta, mutta päätynyt kuitenkin naimisiin tämän äidin kanssa. Yllättävää on sekin, että hänellä on mukanaan valokuva Lucysta mutta ilmeisesti ei vaimostaan. Charlesin suhtautumisessa naisiin on mukana ajalle tyypillistä asennetta, kun hän puolileikillään toteaa, että "nainen vie mieheltä rohkeuden".

Noin kolmenkymmenen ikäinen Harry Johnson on urheilullinen ja tyhmänrohkeuteen asti urhea. Hän on taitava sulkemaan pelon pois toiminnastaan. Hänen asenteensa on, että aina voi tehdä jotain. Hän ei lamaudu missään vaiheessa, vaan menee eteenpäin kuin ikiliikkuja. 

Harry Johnsonin lähetyssaarnaajaisä on kadonnut Amazonilla seitsemäntoista vuotta aiemmin. Harryn todellinen tavoite on isänsä löytäminen. Hänen itsepäisyytensä pakottaa muun retkikunnan muuttamaan reittiä, millä on kohtalokkaat seuraukset.

Ulkoisten pelkojen hallinnassa Harry on taitava, mutta sisältä hän on rikkinäinen. Hänellä on Englannissa ollut lyhyehkö rakkaussuhde Lucy Mommbrikken kanssa. Suhde on alkanut Lucyn aloitteesta – Harry on ollut täysin kokematon – ja siihen vaikuttaa sisältyneen jonkinlainen tarkemmin määrittelemätön sadomasokistinen piirre. Harry on kertonut Lucylle, että hänen äitinsä on opettanut kaikki neljä poikaansa vihaamaan naisia. Hän ei voi kuvitella elämänsä jakamista naisen kanssa. Yhteisestä sopimuksesta Lucy ja Harry ovat päättäneet erota.

Harrylla on pakkomielle, että Lucy on raskaana. Hän pelkää, että asia tulee ilmi Charles Wrightin kotoaan saamista kirjeistä. Hän pelkää myös, että Charles kuvittelee Harryn menettäneen rohkeutensa naisen takia.

Gilbert Phillips on samanikäinen kuin Harry. Ammatiltaan hän on toimittaja. Romaanin kaikkitietävän kertojan mukaan Phillipsin päiväkirjat ovat olleet tärkeitä selvitettäessä retkikunnan vaiheita myöhemmin. Gilbert Phillips on luonteeltaan levoton. Hän tietää olevansa pohjimmiltaan pelkuri ja tuntee jonkinlaista kateutta Harry Johnsonin määrätietoisuutta kohtaan. Retken myöhemmässä vaiheessa Gilbert Phillips haluaisi jättää matkan kesken, mutta paluu yksin pelottaa häntä enemmän kuin eteenpäin jatkaminen. Phillipsin omanarvontuntoa lääkitsee tieto siitä, että hän oli Lucy Mommbrikken rakastaja ennen Harrya. Yhden yön suhde on sittemmin pidetty salassa kaikilta. 

Osan matkasta retkikuntaan kuuluu portugalilainen Silva. Hän on viisissäkymmenissä ja työskentelee Amazonilla voimalaitosyhtiön palveluksessa. Silva uskoo, että retkikunta todellisuudessa on etsimässä kultaa, ja hankkiutuu mukaan päästäkseen osalliseksi saaliista. Silvalle on ominaista tarinoiden kehittely puutteellisesti ymmärretyistä ja ihan itse keksityistä tiedonmurusista. Kun Charles Wright ampuu  vahingossa itseään kiväärillä, Silva kehittää tarinan, jonka mukaan Charles Wrightin vaimo odottaa lasta Harry Johnsonille ja Harrylla on tämän takia syy murhata Charles.

Retkikuntaan ei osallistu mutta tärkeässä roolissa romaanissa on voimalaitosyhtiön insinööri Calcott, jonka talossa retkikunta majoittuu, kun Harry retken alkuvaiheessa sairastuu – ilmeisesti malariaan. Calcott on alun perin Lontoon cockney ja asunut Brasiliassa jo kolmekymmentä vuotta. Hän on viimeinen, joka näki Harry Johnsonin isän elävänä. Calcottin opillinen sivistys on jäänyt vähiin. Aina englantilaisia tavatessaan hän etsii näiden käyttäytymisestä merkkejä itseensä kohdistuvasta halveksunnasta. Heikon itsetuntonsa hän maksattaa brasilialaisella vaimollaan, jota hän pahoinpitelee. Hänellä on iso joukko lapsia. Hän uskottelee itselleen vievänsä lapsensa vielä joskus Englantiin.

Calcott ja Silva ovat jo pitkän aikaa järjestäneet ajanvietteekseen spiritistisiä istuntoja, joiden pöytäkirjat he ovat huolellisesti tallettaneet. Istunnoissa Silva syöttää Calcottille "henkimaailman" kautta omia fantastisia tarinoitaan. Nämä istunnot ovat ratkiriemukkaita, mutta niillä on myös pimeä puoli, kun ne vahvistavat Harry Johnsonin pakkomiellettä siitä, että hänen isänsä on yhä hengissä.

En kerro tarkemmin retkikunnan vaiheista. Tarinan seikkailuosuus on parasta lukea itse. V. S. Pritchett oli ahkera matkailija ja kirjoitti myös useita matkakirjoja. Brasiliassa hän kuitenkaan ei ollut käynyt ennen tämän kirjan kirjoittamista. Siitä huolimatta romaanin luontokuvaus on vakuuttavaa. 

Viime aikoina iltapäivälehdissä on keskusteltu kovasti sankaruudesta. Onko sankarillista yrittää soutamalla yli Atlantin, vai onko se vain uhkarohkeaa ja typerää? Pritchettin romaanin Harry Johnson olisi hyvinkin saattanut yrittää tällaista temppua. 

Oma kantani on, että sankaruudesta voidaan puhua silloin, kun ihminen asettaa oman henkensä tai hyvinvointinsa vaaraan toisten hyväksi. Jos ihminen etsii vain omaa etuaan, pitää käyttää jotain toista termiä. Ihminen joka tunkeutuu palavaan taloon pelastaakseen elävän olennon hengen, saattaa hyvinkin olla sankari. Jos hän aikoo pelastaa vain oman Rolexinsa, hän tuskin on. 

Asia mutkistuu hieman, jos toisen hyvässä ei ole kysymys elämästä, vaan jostain abstraktimmasta, esimerkiksi uskonnollisesta kilvoittelusta, poliittisesta tavoitteesta, ihmiskunnan edistyksestä tai planeetan eloyhteisön hyvinvoinnista. Näen sankaruutta näidenkin tavoitteiden edistämisessä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. 

Joka tapauksessa sankaruus ei ole itse teoissa vaan niiden motiiveissa. Ne taas voivat olla piilossa sankarilta itseltäänkin. Sankaruus ei aina ole valinta, se voi olla myös sielullinen pakko.

Paul Theroux kertoo lukemani romaanin esipuheessa haastatelleensa V. S. Pritchettiä Dead Man Leading -romaanin synnystä. Pritchett kertoi lukeneensa ensin ison joukon tutkimusmatkailijoiden ja lähetyssaarnaajien teoksia. "Lähetyssaarnaajat kirjoittivat aina muistiin käytännölliset yksityiskohdat", hän totesi. Hyvää ainesta romaaniin siis.

Tutkimusmatkailijoille ja lähetyssaarnaajille oli yhteistä "lähes koominen masokismi". Tavoitteensa romaanissa hän kiteytti: "Yritin luoda tutkimusmatkailun psykologian."

V. S. Pritchett, Dead Man Leading. Oxford University Press 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1937. Kansikuva: Mark Edwards. 225 s.

Paul Morand: Ihanteita etsimässä

Onpa hyvä, että luin ensin kirjan ja vasta sen jälkeen aloin etsiä tietoja kirjailijasta. Toisessa järjestyksessä kirja olisi saattanut jäädä lukematta. Wikipedian mukaan Paul Morand (1888–1976) esimerkiksi piti joitakin ihmisrotuja muita alempina. Hänen mainettaan rasittaa myös Vichyn hallituksen palveluksessa työskentely Ranskan saksalaismiehityksen aikana. Ihanteita etsimässä ei kuitenkaan ole propagandaa vaan hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta vahvasti ironinen ja monimielinen moderni romaani, jossa satiiriset pistot kohdistuvat sekä Itään että Länteen ja kaikenvärisiin ihmisiin.

Kerron paljon romaanin juonesta. Kirjaa voi olla vaikea löytää, joten juoniselostus ehkä palvelee jotakuta uteliasta.

Romaani alkaa ranskalaisen köyhtyneen aatelissuvun vesan Renaud d'Écouenin levottomasta ja uteliaasta vaeltelusta Euroopan ja Aasian eri maissa. Romaanin kaikkitietävä kertoja, joka on helppo kuvitella diplomaattina työskennelleen kirjailija Paul Morandin kaltaiseksi, kuitenkin varoittaa, että Renaud ei ole kirjan päähenkilö. Kuten ei olekaan, mikä tulee ilmeiseksi myöhemmin, sillä hän menettää henkensä noin kirjan puolivälissä. Kirjassa on useita ratkaisuja, jotka viittaavat siihen, ettei sen kirjoittaja itsekään ole tiennyt, mihin oikeastaan on menossa. Aateromaani uhkaa välillä muuttua myös rakkausromaaniksi, mikä ei tietenkään ole pelkästään huono juttu.

Ennen romaanin nykyhetken tapahtumia Renaud d´Ecouen oli julkaissut yhden runokokoelman Saksassa, perustanut pari sanomalehteä Kiinassa ja ajautunut riitoihin niin Kuomintangin kuin Kiinan ranskalaistenkin kanssa. 

Romaanin kertoja toteaa, että "Renaudissa oli paljon huumoria eikä hän koskaan kieltäytynyt seikkailusta, tulkoonpa se miltä taholta hyvänsä". Tanskalaisessa rahtilaivassa hän purjehtii pieneen eteläaasialaiseen Karastran kuningaskuntaan. Sieltä hän riemukseen löytää kaiken sen, mitä on lähtenyt Aasiasta etsimään. 

Renaud oli lähtenyt Välimereltä ihmisenmuotoisten jumaliensa kanssa, sivuuttanut Egyptin, jossa jumalolennoilla on ihmisen ruumiit, mutta eläinten päät, saapuakseen vihdoin niihin eriskummaisiin seutuihin, joissa kaikki inhimillinen on kadonnut ja joissa näkymätön on voittoisana täysin eläimellisten epäjumalankuvien takana.

Eräänä iltana Renaud tapaa joukon miehiä, jotka yrittävät käynnistää uutta Bugatti-autoa. Kun auto ei käynnisty, miehet alkavat piiskata sitä kuin niskoittelevaa aasia. Autoihin ihastunut Renaud ei kestä katsella sitä vaan alkaa korjata autoa. "Ensi kertaa malaijit näkivät valkoisen miehen tekevän työtä, vieläpä sellaisen, joka oli siroimpia, kellervätukkaisen valkoisen. He jäivät töllistelemään suu ammollaan."

Auto lähtee käyntiin, ja näin Renaudista tulee Karastran kruununprinssi Jâlin autonkuljettaja ja nopeasti myös hänen ystävänsä. Renaud on 26-vuotias ja Jâli vuotta nuorempi. Kahdestaan he tekevät pitkiä autoajeluita, joiden aikana käyvät keskusteluja Idän ja Lännen eroista. Renaudin tulkinnan mukaan Itä etsii tarmoa Lännestä, Länsi valaistusta Idästä. 

Renaud kritisoi länsimaiden kiirettä, koneistumista, ahneutta, menestyksenjanoa ja yksityisyyden katoamista; viisaus on hänelle itämainen keksintö. Jâli puolestaan on kyllästynyt oman maansa pysähtyneisyyteen. 

(Renaud:) "Koneet ovat välttämättömiä orjia, mutta niitä olisi tullut valvoa hyvin tiukasti. Niiden periaate on oivallinen, kun tahdotaan niiden avulla vähentää työmäärää, mutta se tärvellään, sillä niitä käytetään myöskin pelkästään suurempaa tuotantoa varten. Lakatkaamme ylistelemästä keksijöitä, oikeita pyöveleitä, ja varsinkin rajoittakaamme niiden lukumäärää. Piakkoin ei ole enää mitään liikkumatonta."

(Jâli:) "Kuinka mielelläni haluaisin sen nähdä!"

Jâlin isä, kuningas Indra, itämainen itsevaltias, pitää Renaudin vaikutusta poikaansa huonona. Itsevaltiaan epäsuosiolla on seurauksensa. Renaud huomaa onneksi ajoissa, että häntä myrkytetään arsenikilla. Renaudin elämää tästedes vaivaavat maksaongelmat saivat ehkä alkunsa myrkytyksestä. 

Kuten Buddha pakeni isänsä palatsista, Jâli jättää Karastran hovin sekä kaikki vaimonsa ja lapsensa – joihin hänellä ei ole tunnesiteitä ja jotka hän on hankkinut lähinnä seremoniallisista syistä ja tyydyttääkseen "äkillisen hurjia haluja", jotka ovat romaanin kertojan mukaan ominaisia itämaalaisille. 

Jâli pakenee Renaudin, kahden palvelijan sekä eversti Surjavongin kanssa ensin Ranskan Indokiinaan ja sieltä laivalla Eurooppaan. Jo matkan aikana Jâli törmää rasismiin, eikä suinkaan viimeistä kertaa tässä romaanissa. 

Marseille on Jâlille vaikuttava ilmestys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän näkee taloissa lasista tehdyt ikkunat.  

     "Se on Marseille! Buddha eli vielä, kun se perustettiin", sanoo Renaud.

     "Mikä sitä kaupunkia vallitsee?"

     "Voitonhimo, kommunismi ja - muuan paikkakunnallinen kalakeitto."

     "Ei, tuolla kaukana, tuo kultakärki savun yläpuolella?" kysyy Jâli.

     "Notre-Dame de la Garde, basilikakirkko."

     "Meillä ei mikään temppeli rohkene vallita maisemaa?"

     "Koska maisemat itse ovat temppeleitä."

     "Teistä on tullut aasialainen, Renaud."

Renaud jää parantelemaan maksavaivojaan Pariisiin. Jâli jatkaa Lontooseen ja majoittuu seurueineen halvan hotellin pieniin ja kylmiin huoneisiin. Matkatavarat ovat jääneet matkalle ja niiden mukana korut ja jalokivet, joilla Jâlin oli tarkoitus kustantaa uusi elämänsä lännessä.

Buddhan tie kohti valaistumista oli alkanut siitä, että hän ensimmäistä kertaa tapasi vanhan ihmisen, sitten sairaan ja kuolleen ja lopuksi askeetin. Kuten Jâli itsekin hieman myöhemmin ymmärtää, hänen kokemuksensa lännessä jäljittelevät Buddhan kokemuksia.

Illalla vaellellessaan Jâli ajautuu Itä-Lontoon köyhien pariin. Tähän mennessä Jâli oli nähnyt vain varakkaita eurooppalaisia. Kadulta hänet poimii hyvän hyvyyttään mukaansa ja vuoteeseensa ranskalainen ilotyttö Angèle, joka asuu pienessä asunnossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Vanhus nukkuu sermin takana lattialle levitetyllä patjalla. Sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia. 

Kun Angèle poistuu hakemaan syötävää ja juotavaa, Jâli jää katselemaan nukkuvaa vanhaa naista. Hän syyttää mielessään länsimaista lääketiedettä, joka "liikakansoittaa maata keinotekoisesti äärettömällä ja tarpeettomalla vanhusten sukupolvella". Karastrassa luonto piti huolen, että vanhuksia näki vain harvoin. Jâli poistuu asunnosta, mutta ennen lähtöään hän polvistuu ja suutelee vanhuksen otsaa.

Seuraavana päivänä Renaud saapuu Pariisista kadonneiden matkatavaroiden kanssa. Myytyään osan koruistaan Jâli pääsee muuttamaan Claridge-hotelliin. 

Hän lähetti everstin, ruhtinas Surjavongin, kaupungille ostamaan kaksi autoa, hevosia, grammofoneja ja vaatteita. Eversti otti ostoksiaan varten mukaansa kiinalaisen vaakansa punnitakseen rahat, jotka hänelle annettiin takaisin, mikä nauratti kauppiaita. Jâli taas ryntäsi kirjakauppoihin.

Raha poistaa osan rasismin vaikutuksista. Englannin hallitus tarjoaa Jâlille pääsyn "erääseen Cambridgen 'hyvistä' opistoista – hyvistä eli sellaisista, jotka tavallisesti ovat vierasmaalaisilta suljetut". Jâli ottaa opiskelupaikan vastaan tutustuttuaan kaksi viikkoa Lontoon yläluokan hämmentäviin ajanvietteisiin: salonkeihin joissa yhteiskuntaluokat ja sukupuolet sekoittuvat toisiinsa, joissa naiset esiintyvät lähes ilman vaatteita, joissa miehetkin hikisinä tanssivat, vaikka sitä varten on olemassa ammattitanssijoitakin, ja joissa tuomarit langetettuaan päivällä kuolemantuomioita "keikkuvat kullattu paperihilkka päässä, kilistin kädessä ja jalat takertuneina serpentiinien lonkeroihin".

Alituinen kiire ihmetyttää Jâlia. "Jos teidän Kristuksenne kuolisi tänään", sanoo hän, "olisi hänet ristiinnaulittava kellotauluun."

Cambridgessa Jâli ahnehtii eri oppiaineiden kursseja. "Hän tahtoo riistää lännestä sen tieteet ja etevämmyydet, jotka tekevät hänet kärsimättömäksi, mutta ponnistuksetta, ilman järjestystä, kiireellisesti ja tajuamatta, että paras, mitä länsimaat voisivat hänelle antaa, on juuri järjestelmällisyys, ajatuksen ankara täsmällisyys."

Kirjastossa etsiessään Shakespearen teoksia Jâli löytää sattumalta itämaista kirjallisuutta ja solahtaa vaivattomasti sen ajatusmaailmaan. Hän tutustuu kirjastossa myös irlantilaiseen Thomas Shannoniin ja amerikkalaiseen Hamilton Kentiin, joille hän alkaa opettaa buddhalaista viisautta.

Samaan aikaan kun Jâli alkaa kääntyä itään, vakavasti sairas Renaud on kääntymässä sieltä pois. Itämaiden ihailu on mennyt hänen ohitseen "kuin hammassärky". Kuolinvuoteellaan Renaud hylkää löytämänsä itämaisen tyyneyden. Hänet valtaa kokemisen halu ja tuska. Hän ajaa pois luotaan Jâlin, jossa hän näkee paholaisen, joka “ei tee levottomaksi, hän rauhoittaa, hän nukuttaa…” Seuraavana aamuna Jâlille kerrotaan, että Renaud on heittänyt henkensä. “Sairaanhoitajatar lisää, että potilas kamppaili koko yön.”

Jâlia masentaa Renaudin luopuminen saavuttamastaan mielenrauhasta. Hän antautuu mietiskelyyn. Esi-isän näyttäytyminen hänelle unessa saa hänet löytämään tehtävänsä: hän päättää auttaa länttä pääsemään irti halusta. Myös Buddha ilmestyy hänelle ja lausuu: "Minun lakini on pelastuksen laki kaikille ihmisille."

Jâlin puheet alkavat täyttyä runollisista ilmauksista. Hän pelastaa ketun metsästäjien nenän edestä, jakaa suunnattomia summia rahaa kaduilla ja vaihtaa vaatteensa köyhän kanssa. Näiden huolestuttavien rikkeiden takia hän joutuu lähtemään Cambridgesta. Hän lähettää palvelijansa ja jalokivensä Karastraan. Angélelle, Itä-Lontoon prostituoidulle, hän lähettää kaksi helmillä koristettua kaulanauhaa.

Jâli osallistuu itämaiden uskontoja edistävän seuran kokoukseen Lontoossa, mutta joutuu toteamaan, että sen jäsenet ovat enemmän tai vähemmän erkaantuneet todellisuudesta tai tavoittelevat henkilökohtaista etua tai poliittista valtaa. Hän yrittää vaikuttaa ihmisiin puhumalla Hyde Parkin puhujainkulmauksessa, mutta ymmärtää, ettei hänestä ole demagogiksi. Vaikenemisen kautta hän voi saavuttaa mielenrauhan. Jâli lähtee Ranskaan.

Seinen rannalla Pariisin ulkopuolella Jâli kohtaa sattumalta ystävänsä Thomas Shannonin ja Hamilton Kentin ja tutustuu Kentin 20-vuotiaaseen sisareen Rosemaryyn. Jâli ja Rosemary tuntevat vetoa toisiinsa, mutta heidän tiensä eroavat, koska Jâli haluaa jatkaa matkaa Pariisiin jalkaisin.

Pariisissa Jâli elää buddhalaismunkkina kerjäten ravintonsa. Buddhan opetuksen mukaisesti hän poistuu kaupungista yöksi ja nukkuu Saint-Cloudin puistoissa. Hän tapaa myös Angèlen, joka on Jâlilta saamillaan rahoilla ostanut komean talon ja järjestää siellä ylellisiä juhlia. Jâli asuu jonkin aikaa Angèlen puutarhassa ja osallistuu juhliin, joissa varsinkin naiset mielellään tulevat kuuntelemaan häntä. Tosin kun hän haluaa puhua heille tuskan alkuperästä, naiset pyytävät, että hän mieluummin puhuisi heille Kamasûtrasta.

Jâli lähtee talosta, kun huomaa, että aistilliset ajatukset naisista – ennen kaikkea Rosemary Kentistä – alkavat vallata hänen mielensä. On kovin ironista, että yrittäessään vapauttaa länsimaat haluista Jâli on jäänyt kiinni kiihottaviin ajatuksiin naisen valkoisesta ihosta. Hän yrittää karistaa hekumalliset ajatukset mielestään syventämällä askeesiaan: säännöstelemällä hengitystään ja paastoamalla ankarasti.

Hamilton ja Rosemary Kent löytävät Jâlin Saint-Cloudista. Illalla Rosemary palaa sinne vielä yksin ja tuo Jâlille itse ompelemansa viitan.

Jâli otti vaatekappaleen kiittämättä.

"Hyvästi, neiti."

"Ei, ei hyvästi. Minä tulen huomenna takaisin. Antakaa minulle neuvo. Onko rakastaminen pahaa?"

"Rakastaessaan joutuu riemun ja kärsimyksen ikeen alle."

"Voiko välttää kadotusta noudattamalla yksinkertaista elämää?"

"Aloittakaa välttämällä halua niinkuin käärmeen päätä."

"Minä en halua mitään... en muuta kuin jäädä alati luoksenne", vastaa Rosemary.

 Ja hän laskee vaalean päänsä Jâlin käsiin.

Voisivatkohan Itä ja Länsi yhtyä yksilöllisellä tasolla? Jâli ymmärtää, että rakkaus Rosemaryyn estää häntä tulemasta täydelliseksi ja saavuttamasta kirkastumista, mutta mitä siitä. "Minä jätän mielelläni ikuiset totuudet ja vajoan sekavuuteen ja hämärään."

Vanhempiensa levottomuuden takia Rosemary päättää piipahtaa kotona Yhdysvalloissa. Hänellä on tarkoitus palata pian takaisin, mutta kun hänestä ei kuulu mitään, Jâli matkustaa perässä reilun kuukauden päästä.

New York ei enää tuota samanlaista yllätystä kuin Marseille aikoinaan. "Yhdysvallat on vain liioiteltu länsi." Jâlilta kestää kuitenkin hetken ennen kuin hän ymmärtää, miten syvälle rasismi on Yhdysvalloissa juurtunut. Miksi esimerkiksi kaikki hyvät hotellit olivat täynnä, ja hän sai yöpymispaikan vasta, kun huvittunut mustaihoinen taksikuski vei hänet oman kaupunginosansa hotelliin.

Rosemary suostuu tapaamiseen mutta ei voi kutsua Jâlia kotiinsa. Hänen isänsä on Ku-Klux-Klanin suurpomo. Ravintolatapaamisen aikana Rosemary joutuu tunnustamaan, että häntä pelottaa näyttäytyä julkisuudessa värillisen miehen seurassa. Nöyryytetty Jâli ymmärtää, että rakkaussuhde on ohi.

Jâli matkustaa Kaliforniaan ja asettuu asumaan San Franciscon Chinatowniin. Hän haluaa ansaita rahaa päästäkseen takaisin Karastraan ja saa paikan kellosepän apulaisena. Kiinalaisen kellosepän yksinkertainen käytännönläheinen viisaus, "kompromissin realistinen taide", miellyttää Jâlia. “Mikään ei vetänyt vertoja sille, mikä oli järkevää.” Piti alistua kohtaloonsa, löytää tiensä lähemmäs täydellistä jokapäiväisessä maailmassa.

Romaanin loppuluvussa emme enää pääse sisälle Jâlin ajatuksiin. Seuraamme ulkopuolelta ylellisiä menoja, joissa Karastran uusi kuningas Indra III, entinen prinssi Jâli, ottaa vastaan valtansa merkit.

Kuningas Indra III istui liikkumattomana valtaistuimellaan, edessään permannolla kultatohvelit ja seitsemän sinettiä. Toisessa kädessään hänellä oli miekka, toisessa valtikka. Hänen kaulansa taipui paksujen ketjujen painosta. Hänen kruunatun päänsä yläpuolella kallistui valkoinen yhdeksänkerroksinen päivänvarjo, joka on kaikkivaltaisuuden vertauskuva.

Romaani ei pääty sanaan LOPPU vaan sanaan LEPO.

Minulle Ihanteita etsimässä jätti loppujen lopuksi mieleen pettymyksen. Pidin kyllä sen huvittuneesta asennoitumisesta kuvaamiinsa ilmiöihin ja tyylin ja aikamuodon nopeista vaihdoksista. Käännöksen vanhahtavat ja suoraan sanottuna kummalliset piirteet eivät onnistuneet kokonaan peittämään alkutekstin raikkautta. Etelä-Aasian luontokuvaus vaikutti uskottavalta ja aistivoimaiselta. Myös Lontoon ja Pariisin kuvauksissa oli vahva eletyn tuntu.

Myös romaanin pohdinnat aatteista ja tavoista olivat osuvia. Miksi siis pettymys? Olen turvallisuushakuinen ihminen, mutta soisin, että kirjat edes hieman ravistelisivat minua. Tulen melkein vihaiseksi, jos kirja näkee kovasti vaivaa johdattaakseen minut latteuteen: suutari pysyköön lestissään, länsimainen valkoinen nainen valkoisten ihmisten parissa kotikaupungissaan ja itämainen yksinvaltias hovissaan. Tähänkö se kirjailija Paul Morandin pahamainen rasismi nyt rajoittui? Kovin jäi haaleaksi.

Olen todella pahoillani, että kirjailija pisti niin varhain hengiltä ranskalaisen Renaudin, ainoan henkilön, josta olisin halunnut kuulla enemmän.

Paul Morand, Ihanteita etsimässä. Karisto 1932. Ranskankielisestä alkuteoksesta Bouddha vivant (1927) suomentanut Valfrid Hedman. 240 s.