Joyce Cary: The Horse's Mouth (Jimson ja valaskala)

Se mitä ympärillämme tapahtuu, vaikuttaa siihen, miten luemme. Vanha kirja alkaakin yllättäen kertoa omasta ajastamme.

Aloitan lopusta. Toivottavasti et pahastu juonipaljastuksista.

Taidemaalari Gulley Jimsonin entinen rakastettu Sara Monday on kuollut. Gulley kuulee uutisen pubin radiosta. Samalla kerrotaan, että Sara on tullut hetkeksi tajuihinsa ennen kuolemaansa ja kuvaillut päällekarkaajansa. Jimson on työntänyt Saran alas kellarin portaita, joten hän arvelee, että poliisit ovat pian hänen kintereillään. Uutisissa kerrotaan myös Saksan hyökkäyksestä Varsovaan. Taidemaalarin mielikuvituksessa syntyy ajatus maalata Hitlerin kylmät siniset silmät kuvapintaa hallitsevalle valaalle keskeneräiseen taideteokseensa, jättimäiseen seinämaalaukseen nimeltä Luominen. 

Gulleylla, 68-vuotiaalla sairaalla miehellä, on nyt kiire. Hän maalaa kuumehorkassa viimeistä teostaan keinuen maalarin kelkassa taivaan ja maan välillä. Kuvitelmissaan hän käy keskustelua elämänsä suuren rakkauden, Saran, kanssa. Valaan siniset silmät alkavat muistuttaa Saran lempeitä silmiä. Vihan ja kylmyyden asemesta taiteilijan mielikuvitus on valinnut lämmön ja rakkauden. 

Romaanin viimeisillä sivuilla Jimsonin keskeneräinen taideteos tuhoutuu kasaksi tiiliä ja laastipölyä. Samalla romahtaa myös Jimsonin terveys. Romaanin viimeisessä kohtauksessa taiteilija makaa halvauksen saaneena ambulanssissa matkalla sairaalaan. Nunnaa, joka häntä hoivailee, Jimson tyylilleen uskollisesti moittii liiasta vakavuudesta: hän itse kyllä nauraisi nytkin, ellei paita olisi vähän liian tiukka. "Teidän olisi parempi rukoilla", sanoo nunna. "Sama asia", vastaa Jimson. Siihen romaani päättyy.

Joyce Caryn romaanitrilogian viimeinen osa ilmestyi vuonna 1944. Sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1938–1939. Romaanin tapahtumien ja sen julkaisemisen välissä käytiin toinen maailmansota. Kertooko romaani siis sodasta? Ei kerro. Se tosin päättyy päivään, jolloin Englanti liittyi sotaan, mutta tämä on ainoastaan pääteltävissä, sitä ei suoraan kerrota. Tämä romaani ei halua kertoa sodasta, sillä se haluaa kertoa luomisesta, ei tuhoamisesta. 

'It's not fair,' said Nosy. 'They're all against you.'

'There you go,' I said, 'getting up a grievance. Which is about the worst mistake anyone can make, especially if he has one. Get rid of that sense of justice, Nosy, or you'll feel sorry for yourself, and then you'll soon be dead – blind and deaf and rotten. Get a job, get that grocery, get a wife and some kids, and spit on that dirty dog, the world.'

Sodan lähes täydellinen sivuuttaminen on tämän romaanin valinta. Tällä rajauksella se asettuu elämänilon ja naurun puolelle. Se ei vastusta edes niitä, jotka haluavat kieltää ilon. He ovat jo rangaistuksensa saaneet.

The Horse's Mouth -romaanin kertojana on itse Gulley Jimson. Kuulemme tapahtumat straight from the horse's mouth – siis suoraan alkulähteeltä. Itseään säästelemättä Jimson kertoo koomisista yrityksistään hankkia rahaa – pääasiassa huijaamalla. Tämän huijarin ja pummin tekee sympaattiseksi se, että hän käyttää kaiken saamansa rahan taiteen tekemiseen. Hän on väsymättömän ahkera ja kekseliäs. Mikään ei masenna häntä. Kaikkein makeimmat naurut hän saa pettymyksistään. Hän ei erityisen paljon arvosta joutavia mukavuuksia: vaateriekaleista saa lämpimät sanomalehdellä vuoraamalla; yösijaksi kelpaavat ystävien sohvat, patja varaston nurkassa tai yömajan peti; ruokaa ostetaan jos rahaa on, muuten yritetään tulla toimeen pelkällä teellä. 

Toistakymmentä vuotta Jimson on keskittynyt raamatullisiin aiheisiin. Etenkin syntiinlankeemus on ollut hänelle läheinen. Syntiinlankeemus on vapauttanut ihmisen. Vapaan ihmisen on luotava oma maailmansa työllään. Aihe liittyy myös Jimsonin käsitykseen rakkaudesta. Se ei kasva puussa kuin paratiisin hedelmä, vaan sen eteen on nähtävä vaivaa. 

And you must use your imagination to make it, too, just like anything else. It's all work, work. The curse of Adam. But if he doesn't work, he doesn't get anything, even love. He just tumbles about in hell and bashes himself and burns himself and stabs himself. The fallen man – nobody's going to look after him. The poor bastard is free – a free and responsible citizen. The Fall into freedom. Yes, I might call it the Fall into Freedom.

Jonkinlainen hatara juonikuvio romaaniin syntyy Jimsonin pyrkimyksistä saada haltuunsa Sara Mondaylle jääneet kaksi maalausta. Varsinkin toiselle niistä, Saraa juuri kylvystä nousseena esittävälle öljyvärimaalaukselle, olisi kovasti kysyntää taidemesenaattien parissa. Sara kuitenkin haluaa säilyttää taulun muistona onnellisista ajoista ja hätävarana omiin hautajaiskuluihinsa. Jimson onnistuu jo kerran saamaan taulun käsiinsä, mutta Sara huiputtaa sen nokkelasti takaisin itselleen. Jimsonin viimeinen yritys taulun saamiseksi johtaa käsikähmään, joka koituu Saran kuolemaksi. 

Enimmäkseen romaani on kuitenkin valloittavan hyväntuulinen, kuten Gulley Jimsonkin. Gulleylla on sana hallussaan. Kerronta on energistä ja nokkelaa. Ympäristön kuvauskin on kuin sanoiksi muutettua modernia maalaustaidetta. Romaanin koomiset kierrokset yltyvät suoranaiseksi farssiksi esimerkiksi jaksossa, jossa Jimson valtaa ulkomailla vierailevan taidetta suosivan  miljonäärin asunnon ja päättää maalata tämän seinään Lasarusta esittävän seinämaalauksen. Loppujen lopuksi miljonääripariskunta palaa typötyhjään ja tuhottuun asuntoon. Kaikki irtain on kannettu kaniin. Lasarus-maalauksesta ei koskaan valmistu kuin joukko ihmisten jalkoja – jotka ovat kyllä Jimsonin taiteilijaystävien mielestä ensiluokkaisia.

Palaan vielä romaanin loppuun. Kun radiosta tulee uutinen natsien hyökkäyksestä Puolaan, pubin kantapeikot pohtivat sodan perimmäistä syytä. Jimsonilla on tähänkin vastaus: Hitler ei voi sietää modernia taidetta. Moderni taide on kaikkien muidenkin sotien takana. Kuten alussa sanoin, vanha romaani alkaa yllättäen kertoa omasta ajastamme: vanhan vallan kouristuksenomaisesta tarpeesta pitää kiinni jostain sellaisesta, jonka aika on ohi:

'That's the trouble. It's a disturbing influence. Every time a new lot of kids get born, they start some new art. Just to have something of their own. If it isn't a new dance band it's a new religion. And the old lot can't stand it. You couldn't expect it at their age. So they try to stop it, and then there's another bloody war.'

-----------    ------------  ------------ 

Olen aiemmin maininnut, että Joyce Cary oli tärkeä kirjailija Hannu Salamalle tämän uran alkuvaiheessa. Uskon, että nimenomaan Gulley Jimsonin estoton kertojanääni on merkinnyt paljon Salamalle. Kunnianhimossa ja Dostojevskissa marinoitunut nuori kirjailija on varmaan kokenut vapauttavana kertojan, jolle mikään ei ole pyhää ja joka voi tehdä pilaa kaikesta, jopa omista syvimmistä arvoistaan. Vaikka on tosissaan, ei ole pakko olla vakavissaan. Caryn teos opettaa myös sen, että romaani on sika jolle kelpaa kaikki: filosofia, teologia, arkinen puhe, korkea runous, koko elämän karkeus ja kauheus ja ihanuus. 

Salaman Minä, Olli ja Orvokki on jo nimeään myöten Gulley Jimson -romaani. Kohteliaisuus olisi tietenkin vaatinut muotoa Orvokki, Olli ja minä, mutta hyvistä tavoista viis, kielen rytmi vaatii toista järjestystä. Salaman romaanissakin on minäkertojana taiteilija, kirjailija Harri Salminen. Ja mitäs romaanin ensimmäinen vuoropuhelu käsitteleekään? No, peräpukamia! Eläköön Gulley Jimson!

Joyce Cary, The Horse's Mouth. Penguin Books 1971. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1944. 375 s.

Romaani on julkaistu suomeksi nimellä Jimson ja valaskala (Gummerus 1955). Suomennos Kristiina Kivivuori. Runojen suomennos Kirsi Kunnas.

-------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. (Romaanissa etsitään ja löydetään Gulley Jimsonin kateissa olleita maalauksia.)

Joyce Cary: Uuden taivaan alla

Joyce Caryn romaanitrilogian toisen osan englanninkielinen nimi To Be a Pilgrim on lainaus 1600-luvulla eläneen puritaanisaarnaja John Bunyanin runon kertosäkeestä. Runo ilmestyi alun perin Kristityn vaellus -allegoriassa ja sitä on laulettu virtenä ja hengellisenä lauluna useilla eri sävelmillä.

Tässä Caryn romaanissa nimi viittaa sen päähenkilön ja minäkertojan, Tom Wilcherin, uskonnolliseen kilvoitteluun. Nuoren miehen kutsumus lähetyssaarnaajan työhön on saanut väistyä perintötilan hoitamisen, asianajajan uran ja omaisuuden kartuttamisen tieltä. Elämässä hän tuntee jääneensä varovaiseksi sivustakatsojaksi. Hän ihailee niitä, jotka ovat uskaltaneet ottaa riskejä ja elää vakaumustensa mukaan. Luotettavana puurtajana hän on yrittänyt auttaa rohkeampia valintoja tehneitä perheenjäseniään.

Tomin vanhempi veli Edward, joka poliitikon uransa ohella on ollut tuottelias epigrammirunoilija, tarkoittaa seuraavassa runossaan luultavasti juuri Tom-veljeään, vaikkei sitä romaanissa sanotakaan:

Hänen uskonsa on kuin kallio, joka uhmaa myrskyjä.

Vaan niinkuin muutkin kalliot: kuollutta kiveä.

Tässä romaanissa Tom Wilcher yli 70 vuoden iässä ja vakavasti sydänsairaana katsoo elämäänsä taaksepäin ja yrittää sopeutua lähestyvään kuolemaansa. Kotikartanon ulkopuolella maailma kuohuu: toinen maailmansota tekee tuloaan.

Tom käy läpi vanhempiensa ja sisarustensa värikkään elämän; sisarussarjansa kuopus Tom on viimeisenä elossa omasta sukupolvestaan. 

Tom Wilcherin tapa kertoa antaa vaikutelman konservatiivisesta mutta kuitenkin suvaitsevaisesta ja avuliaasta miehestä. Rivien välistä ja hänen siteeraamistaan keskusteluista on kuitenkin luettavissa, että hänessä on ollut myös toinen puoli: kitsas, epäluuloinen ja tuomitseva – "vouhottaja" kuten hänen pitkäaikainen naisystävänsä Julie sanoo.

Lapseton vanhapoika seuraa tiiviisti sisarensa ja veljiensä lasten ja lastenlasten elämää. Suvun henkiset piirteet tulevat esiin myös nuorissa. Jokaisessa sukupolvessa tapaamme huolettomat ja onnelliset sekä myös ne, jotka kantavat huolia. 

Tom yrittää myös puuttua nuorten elämäntapaan ja valintoihin. Suuri perintöomaisuus luonnollisesti houkuttelee jälkipolvia – ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon kuin Tom omassa itaruudessaan kuvittelee. Nuoret ovat myös aidosti huolissaan vanhasta sukulaisestaan, jonka fyysinen ja henkinen terveys horjuu. Pankkien holveissa on lopulta viitisentoista versiota testamentista, jolla Tom yrittää ohjailla sisarustensa lasten valintoja.

Viime vuosina on yleistynyt halventavassa merkityksessä käytetty sana setämies, jolla tarkoitetaan asenteiltaan vanhoillista keski-ikäistä tai sitä vanhempaa miestä, joka yrittää alentuvasti neuvoa nuorempiaan. Tom Wilcher on juuri tällainen setämies. Oli todella huvittavaa havaita, että tässä romaanissa hänestä myös käytetään pariin otteeseen tätä nimitystä juuri tässä merkityksessä. Mahtaako olla ensimmäinen kerta suomenkielisessä tekstissä? Kun Tom paheksuu nuorison huvittelua ja yökerhoja – "ja Berliinissä on kuulemma vielä pahempaa" – Tomin veljenpojan tyttöystävä toteaa nauraen: "Setämies on meistä kauhuissaan." 

Tom Wilcher uskoo tai toivoo, että hänellä on vielä mahdollisuus muuttua. Hän haaveilee avioliitosta Sara Jimsonin kanssa. Trilogian edellisen osan (Näinkin voi käydä) lopuksi Sara joutui vankilaan varkauden takia. Tom odottaa Saran vapautumista kiihkeästi, koska uskoo, että Sara luontaisella hyvyydellään ja elämänilollaan voi pelastaa hänet. 

Romaanin lopussa, kun käy ilmi, ettei avioliitto toteudu, Tom Wilcherin on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on: ihmisenä, joka on imenyt elämänvoimansa ja tarmonsa muista ihmisistä, joka on haaveillut enemmän kuin tehnyt ja joka on pelännyt muutosta. 

Itse en ole koskaan viihtynyt tilapäisissä majapaikoissa. Omat rakkaani täällä kotona ovat olleet liian lähellä sydäntäni. Ja mitä siitä, jos ne olivatkin puita, tuoleja, huonekaluja, kirjoja ja kiviä?

Romaanin lopussa hänen rakas perintökartanonsa, Tolbrook, on muuttumassa nuoren sukupolven käsissä. Entisessä salongissa jyskyttää nyt puimakone.

Romaanissa on jatkuvasti esillä sen henkilöiden toisistaan eroava tapa suhtautua uskontoon. Tämä ei varmaan ole kaikkien lukijoiden mieleen. Minusta tämä romaanin katsantokulma oli mielenkiintoinen, kuten aina pohdiskelut siitä, millaista on hyvä elämä. Tom Wilcher itse on löytänyt hengellisen kodin anglikaanisesta kirkosta, kuten hänen vanhempansakin. Tomin rakkaan Lucy-sisaren liittyminen ankaraan benjamiittien puritaanilahkoon järkyttää Tomin uskonnon perusteita: kuinka joku voi iloita nöyryytyksestä? 

Uuden taivaan alla on myös erinomainen sukuromaani. Tosin kun Joyce Carylta kysyttiin Paris Review -lehden haastattelussa, oliko hän tietoisesti seurannut englantilaisen kirjallisuuden sukusaagan perinnettä, hänen vastauksensa oli kielteinen, mutta perheen ylivoimaisuuden romaanin taustana hän kyllä myönsi:

Tarkoitatteko, että yritinkö seurata Galsworthya ja Walpolea? Voi en, en, en. Perhe-elämää, ei. Perheen elämä vain jatkuu. Vaikein asia maailmassa. Mutta tietenkin se on myös maailma pienoiskoossa. Siinä on kaikkea – syntymä, elämä, kuolema, rakkaus ja mustasukkaisuus, tahtojen taistelu, auktoriteetin ja vapauden ristiriita, vanhan ja uuden. Ja minä valitsen aina teemalleni suurimman mahdollisen näyttämön.

Joyce Cary, Uuden taivaan alla. Gummerus 1954. Englanninkielisestä alkuteoksesta To Be a Pilgrim (1942) suomentanut Kristiina Kivivuori. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. 431 s. 

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 36: Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Jane Gardam: Kaukana Veronasta

Uudet kirjat, varsinkin esikoisteokset, ansaitsevat kaiken huomion, jonka voivat saada blogikirjoituksissa ja kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Kyse on kirjailijoiden toimeentulosta ja siitä, että meille lukijoille riittää tästä ajasta kertovaa luettavaa vastedeskin. Kiitos siis kaikille bloggareille, jotka kirjoitatte ahkerasti uutuusteoksista!

Omassa blogissani kirjoitan yleensä vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Tämän takia englanninkieliselle kirjallisuudelle suunnattu Phoenix-kirjallisuuspalkinto on jakoperusteeltaan erityisen lähellä sydäntäni. Se annetaan sellaiselle kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistulle lasten- ja nuortenkirjallisuuden esikoisteokselle, joka ei saanut merkittävää kirjallisuuspalkintoa ilmestymisvuonnaan. Laadukkaalle kirjalle annetaan siis uusi mahdollisuus päästä lukijoiden tietoisuuteen. Se nousee kuin feenikslintu tuhkasta – tästä siis palkinnon osuva nimi.

Vuonna 1991 Phoenix-palkinto myönnettiin Jane Gardamille teoksesta A Long Way From Verona, joka jo hyvissä ajoin ennen tätä palkintoa oli kiinnittänyt jonkun tarkkaavaisen lukijan huomiota kustannustalo Otavassa. Romaani oli nimittäin julkaistu suomeksi jo vuonna 1974 nimellä Kaukana Veronasta.

Kaukana Veronasta alkaa sen minäkertojan, 13-vuotiaan Jessica Vyen, varoituksella: 

Minun pitäisi heti alkuun kertoa että minä en ole ihan normaali, syystä että minä koin hurjan elämyksen ollessani yhdeksänvuotias. Minusta tämän asian pitää selvitä heti, koska olen todennut että jos asiat tihkuvat vähitellen esiin kertomuksen kuluessa niin lukija tuntee itsensä sorretuksi tai huijatuksi, jotenkin, kun hän sitten vihdoin viimein tajuaa mistä oikein on kysymys.

Tämän jälkeen Jessica menettelee juuri vastoin ohjettaan. Lukijan on oltava tarkkana huomatakseen, kuinka Jessica jatkuvasti piilottaa merkitykselliset asiat iloisen ja energisen havainnoinnin ja kommentoinnin taakse. Jessican mainio, hauska ja reipas kertojanääni hämää lukijan kuvittelemaan, että kyseessä on vain koulutytön hieman liioitteleva tapa kertoa arkisista sattumuksista. Ehkä tässä on syytä mainita, että kuulun siihen ikäpolveen, jolle reipas ei ole ruma sana.

Mikä sitten on se elämää mullistava tapaus, joka tapahtui, kun Jessica oli yhdeksänvuotias? Jessican koululle tuli kirjailijavieras, jolle Jessica antoi kirjoitelmiaan tutustuttavaksi. Pitkähkön ajan päästä kirjailijalta tuli kirje, jossa tämä ilmoitti, että Jessica oli kirjailija, siitä ei ole epäilyksen häivääkään. Tämä siis Jessican omien sanojen mukaan oli kokemus, joka muutti hänet täysin. Ei siis se, että juuri samana päivänä, kun Jessica saa kirjeen, hän muuttaa perheineen toiselle puolelle Englantia, kurjimpaan osaan maata, kuten Jessican äiti toteaa. 

Jessicaa ei siis hänen omasta mielestään muuta sekään, että maailma on sodassa – romaanissa eletään toisen maailmansodan vuosia – Englantia pommitetaan lähes joka yö, kulutustavaroita ja ruokaa säännöstellään niin, että kananmunista on tullut päiväunien kohde.

Myös perheen sosiaalinen status muuttuu muuton yhteydessä dramaattisesti. Jessican radikaalivasemmistolainen isä eroaa – tai pakotetaan eroamaan – koulunjohtajan virastaan ja hänestä tulee apulaispappi. Iso virka-asunto vaihtuu ahtaaseen taloon pienellä paikkakunnalla. Jessican äidillä, joka on ollut menestyksellinen rehtorinvaimon edustusroolissa, on vaikeuksia selvitä pappilan monista hyväntekeväisyystehtävistä, joihin häneltä ilmiselvästi puuttuu tarvittavaa käytännöllisyyttä.

Jessica menettää entiset ystävänsä ja joutuu aloittamaan sopeutumisen uusiin ihmisiin ja uuteen kouluun. Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että Jessica ei usko olevansa kovin suosittu. Tämän hän puolestaan uskoo johtuvan siitä, että hän tietää, mitä toiset ajattelevat ja on poikkeuksellisen rehellinen. 

Uusien ystävien saaminen ei loppujen lopuksi kuitenkaan tuota Jessicalle suurempia vaikeuksia. Etenkin Florencesta Jessie saa lojaalin ystävän ja koomisia kirjeitä kirjoittavan kirjeenvaihtotoverin koko romaanin ajaksi. Romaani kertoo myös koulutyttöjen arjesta ja juhlasta pula-ajan Englannissa. Siinä on jopa mainio Enid Blyton -parodia, jossa tyttöjen yritys käydä teellä Elsie Meeneyn Teehuoneessa menee niin metsään kuin vain voi mennä. Myös ensimmäiset ihastumiset ovat tärkeässä osassa, samoin vihan ja rakkauden täyttämät suhteet omiin vanhempiin. Pula-ajan vaatepulmiakin Jessica pohtii useaan otteeseen, vaikka toteaakin, etteivät vaatteet häntä kiinnosta.

Itse asiassa luulen että en koskaan eläissäni ollut ajatellut vaatteita, paitsi tietenkin jos niitä piti suunnitella näytelmiin. En usko että Florence koskaan ajattelee niitä, hänkään, – tai Helen. Dottie ajattelee, ja hänen koko sakkinsa myös. Joan ei. Eikä Cissie. Ei tarvitse uskoa kaikkia mitä tyttöjen kirjoissa kirjoitetaan.

Jessican suhteet joihinkin opettajiin ovat ongelmallisia. Osa opettajista pitää Jessican suorapuheisuutta nenäkkyytenä. Jessican harkitsemattomuus ja säännöistä piittaamattomuus johtaa myös useisiin varoituksiin ja jopa koulusta erottamisen uhkaan. Tukijan Jessica saa ylempien luokkien äidinkielenopettajasta neiti Philemonista, joka huomaa Jessican kiinnostuksen  kirjoihin ja lainaa tälle luettavaa. Erityisen merkityksellisiksi Jessicalle muodostuvat Maughamin Kuu ja kupariraha – toisen epäsovinnaisen taiteilijan muotokuva – sekä Rupert Brooken runot. Sen sijaan Romeota ja Juliaa Jessica ei saa aloitetuksi koko romaanin aikana. Siinäkin mielessä ollaan kaukana Veronasta.

Merkityksellinen on myös muuan henkilö kaukana Veronasta. Oikaistessaan halki puiston, joka oikeastaan on oppilailta kiellettyä aluetta, Jessica törmää pakosalla olevaan italialaiseen sotavankiin. Nuori mies käyttäytyy omituisesti. Hän potkii pylväitä ja syleilee niitä, repii irti kukkaistutuksia ja hakkaa niitä veitsellä. Sitten hän purskahtaa itkuun.

Mies kääntää lopuksi huomionsa Jessicaan: Se oli jotenkin sellainen pitämiskatse, mutta kummallinen pitämiskatse. Se oli jotenkin kiihtynyt, ikäänkuin hän olisi löytänyt tai keksinyt jotakin. Jessica pakenee paikalta, mutta häntä jää vaivaamaan vangin huuto: Hei! Tule takaisin. Sinä hyvin sii-e-vä!

Kokemus, johon sisältyy hengenvaara ja heräävän aistillisuuden tunne, jää vaivaamaan Jessicaa niin paljon, että hän lopulta kirjoittaa siitä runon, jolla voittaa Times-lehden runokilpailun. Runon nimi on tässä käännöksessä Maanikko. Mielipuoli tai hullu olisi varmaan ollut parempi.

Romaanin käännöksestä voi tässä yhteydessä todeta, että suurimmaksi osaksi se tavoittaa hyvin Jessican iloisen ja kevyen kertojanäänen. Jotkin sanat ovat kuitenkin jääneet kääntäjältä ymmärtämättä, mikä on johtanut kummallisiin ratkaisuihin. Kontekstin perusteella pystyin yleensä nopeasti päättelemään alkuperäisen sanan, mutta pieni hetki piti miettiä, mistä on kyse, kun mainittiin, että rouva Fanshaw-Smithellä oli pienet villaiset sääret. 1970-luvulla sana leggins ei varmaan vielä meillä ollut yhtä yleisessä käytössä kuin nykyään. Pieni päivitys suomennokseen olisi siis paikallaan.

Romaanin jälkipuolella on dramaattinen tapahtuma, joka jälleen häivytetään lähes kokonaan piiloon. Jessicaa tukenut opettaja neiti Philemon kuolee pommituksessa, jonka aiheuttaa oman, englantilaisen, pommikoneen vika. Tapahtuma jää tarkkaamattomalta lukijalta huomaamatta, jollei hän hoksaa, että Jessican näky metsässä kävelevästä neiti Philemonista on harha tai toivekuva.

Järkyttävän tapahtuman jälkeen Jessica etsii lohtua kirjoista. Etenkin Thomas Hardyn Jude the Obscure -romaanin (tässä käännöksessä Musta Juudas) pessimistinen elämänfilosofia valtaa Jessican mielen:

Se oli siinä kohdassa missä se kurja Juudas ei tapaakaan sitä henkilöä joka olisi voinut muuttaa hänen elämänsä kaamean kohtalokuvion. Jos hän olisi tavannut, sanoo Hardy, silloin olisi kaikki voinut muuttua hyväksi. Hän lisää kuitenkin: sellaista ei tapahdu, siis hyvää – EI TAPAHDU MILLOINKAAN.

Nuortenkirja ei tietenkään voi päättyä näihin tunnelmiin. Jessican järkkynyt mielentila asettuu yksinäisen ja lähes surrealistisen harharetken jälkeen – perheen ja yhteisön tuella – koko maailmaa syleileväksi rakkaudeksi. Aivan niin kuin pitääkin.

Jane Gardam, Kaukana Veronasta. Otava 1974. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Long Way From Verona (1971) suomentanut Aila Nissinen. Kansipiirros: Ritva Vesa-Kukkonen. 251 s.

--------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Palkittu esikoisteos.

Deborah Eisenberg: Your Duck Is My Duck

Deborah Eisenberg aloitti kirjailijana vuonna 1983 näytelmällä Pastorale. Sen jälkeen hän on keskittynyt yksinomaan novelleihin. Niitä hän on julkaissut 33 kappaletta. Ei kuulosta kovin suurelta määrältä lähes neljänkymmenen vuoden uralla. Kirjailijan arvoa ei kuitenkaan mitata vaa'alla. Laatu ratkaisee.

Your Duck Is My Duck on Deborah Eisenbergin viides novellikokoelma. Jokaisen uuden novellikokoelman myötä Eisenbergin tekninen taituruus ja varmuus on kasvanut. Tämän uusimman kokoelman novellit tuntuvat kasvaneen täysin luonnollisesti henkilöidensä elämäntilanteesta. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjailija olisi yrittänyt pakottaa kertomukseensa ennalta päätettyä sanomaa tai jonkin mallin mukaista novellin kaavaa.

Novellien kerrontatilanteet sijoittuvat nykyaikaan, 2000-luvun Yhdysvaltoihin. Henkilöiden muistojen kautta käsitellään myös vanhempia tapahtumia. Eisenberg keskittyy kuvauksessaan ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, mutta taustalla on usein myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat henkilöiden toimintaan.

Seuraavassa hajahuomioita kokoelman kuudesta novellista.

Your Duck Is My Duck

Novellin päähenkilö, newyorkilainen kuvataiteilija, saa kutsun varakkaan pariskunnan merenrantatilalle johonkin etelään, ehkä johonkin latinalaisen Amerikan valtioon. Hänelle tarjotaan mahdollisuus lomailla tai työskennellä, aivan kuinka hän itse haluaa. Aluksi näyttää siltä, että luvassa on psykologinen novelli miesystävästään eronneen ja urallaan jumiutuneen taiteilijan ongelmista. Unettomuuden ja lääkkeiden sekoittaman minäkertojan tarinassa on myös komiikkaa, kun hänelle paljastuu, että hän on yöllä tokkurassa kirjoittanut eksälleen omituisen sähköpostin ja saanut siihen aika kipakan vastauksen.

Pian päähenkilö huomaa, että paratiisissa on käärme: upea maatila on hankittu pilkkahintaan hädänalaisilta paikallisilta viljelijöiltä. Alueen ekosysteemiä on sitten järkytetty viljelemällä nopeakasvuista eukalyptusta, joka öljypitoisena aiheuttaa tulipaloja. Päähenkilön ongelmasta tulee pian yhteiskunnallinen: täytyykö alistua siihen, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Hänen isäntäväellään saattaa myös olla itsekkäitä pyrkimyksiä taiteen tukemiselle. Tiettyjä taiteilijoita suosimalla he pyrkivät ehkä korottamaan taidehankintojensa arvoa ja hankkimaan etuosto-oikeuden tuleviin teoksiin. Isäntäväen omituinen hyönteismäinen tunteettomuus tosin tekee heidän motiiviensa tulkitsemisesta vaikeaa.

Taj Mahal

Entiset Hollywood-tähdet kokoontuvat yhteiselle aterialle keskustellakseen muistelmateoksesta, jonka on kirjoittanut kuuluisan ohjaajan talossa pikkupoikana lomiaan viettänyt henkilö. Muistelmat eivät vastaa näyttelijöiden kokemuksia. Osaksi muistelmateoksen kirjoittaja on tulkinnut asioita selvästi väärin tai lasketellut täysin omiaan. Muistin luonnetta novelli valaisee osuvasti: menneisyydelle on ominaista juuri sen muuttumattomuus, muisti puolestaan voi toimia arvaamattomasti. Väärin muistamista on puolestaan vaikea erottaa tarkoituksellisesta valehtelusta.

Hauska tarina syvenee lopussa tutkielmaksi elämän rajallisuudesta. Filmitähtien aterialle osallistuu myös edesmenneen tähden, Zoen, tytär Emma. Emman ajatukset harhailevat Zoen elämän viimeisiin vaiheisiin. Zoe tuskaili tekemättä jääneitä asioita: lapsia olisi pitänyt olla enemmän, Sota ja rauha oli lukematta, Taj Mahal oli näkemättä. Emma lohduttaa:

It's not possible to do everything. No one can do everything. You've worked very hard, Zoe. It's not possible to work and to have a wonderful life at home and to go off traveling at the same time.

Loppujen lopuksi Zoe hyväksyy sen, että vain yhden elämän voi elää.

Emma moved over to sit beside her and took her hand. ”Should I get us some tickets to India?”

Zoe laughed. ”Darling, what for? Just let me lie here and yearn to see the Taj Mahal. Really, Emma, when you die, you don't know whether you've seen the Taj Mahal or not.”

Novellin viimeisissä lauseissa saamme vielä muistutuksen siitä, kuinka muistot muuttuvat tarinoiksi, joita kerromme itsellemme. Emman muistot tähtien kanssa nautitusta ateriasta alkavat vaivihkaa muuttua jo heti aterian päätyttyä.

Cross Off and Move On

Oma suosikkini kokoelman novelleista jatkaa muistin ja muistamisen teemaa. Kokoelman novelleista se on hyväntuulisin ja koomisin. Novelli lähtee liikkelle siitä, että sen minäkertoja huomaa lehdessä serkkunsa Morrien, kuuluisan viulistin, muistokirjoituksen. Kerronta liukuu sujuvasti muistoihin sivistyneiden tätien talosta, tätien hautajaisista, oman äidin koomisista piirteistä ja miesystävä Jakeen tutustumisesta.

Tarinassa on myös tumma raita. Morrie-serkultaan päähenkilö on kauan sitten saanut yhteenvedon heidän yhteisistä sukulaisistaan: kolmestakymmenestäviidestä tunnetusta sukulaisesta ainakin 27 kuoli keskitysleireillä. Aina korostetaan, että toisen maailmansodan kauhuja ei saa unohtaa. Tässä novellissa tulee esiin ajatus, että muistot myös sitovat ja niistä vapautuminen voi olla siunaus.

And now that Morrie is not around to remember them, my aunts may finally be released from the house – the elegiac murmuring of the carpets and chairs and billiards table and clocks, the unquiet sleep hovering over it, bringing dreams of the planet my grandparents came from, with its bloodstained ghetto walls, the pistol butts beating at the doors, its rhapsodic festivals of murder.

Merge

Tässä kokoelman laajimmassa ja synkimmässä novellissa kielen ja kommunikaation vaikeudet nousevat etualalle. Sen kolme hyvin erilaista keskushenkilöä elävät kosketuksessa toisiinsa mutta silti kukin omassa erilaisessa maailmassaan.

Cordis on vanha nainen, jonka aviomies on kadonnut kymmeniä vuosia sitten etsiessään merkkejä kadonneesta kulttuurista.

Keith on ylellisyydessä kasvanut itsekeskeinen nuorukainen, joka on joutunut painumaan ainakin joksikin aikaa maan alle varastettuaan isältään suuren summan rahaa. Elämä vuokra-asunnossa torakoiden parissa ilman kännykkää on nuorelle miehelle täysin uusi kokemus.

Celeste on nuori kulttuuriantropologi, joka on tuntenut Cordisin lapsesta saakka ja pitänyt huolta vanhuksesta.

Keith ja Celeste ajautuvat suhteeseen, ja Celeste värvää Keithin pitämään huolta Cordisista siksi aikaa, kun Celeste tutkii osallistuvana havainnoijana pakolaisryhmän elämää.

Keithin elämä näyttää palaavan ennalleen, kun isä lopulta antaa hänelle anteeksi. Pieni toivo kuitenkin jää, että nuorukaisen itsekkyyteen on tullut vähäinen repeämä.

Cordis vajoaa vähitellen omaan muistojen maailmaansa. Is she waiting for a great catastrophe, or only the minor personal one?

Celeste sairastuu tutkimusmatkallaan. Hänen Keithille lähettämänsä postikortit muuttuvat koko ajan sekavammiksi ja ahdistavammiksi. Viimeinen kortti ennen kuin yhteydet kokonaan katkeavat on ilmeisesti kirjoitettu verellä.

Novellin alussa on kaksi mottoa. Ensimmäinen on lainaus kielentutkija Noam Chomskylta. Siinä Chomsky käsittelee generatiivisen kielioppinsa Merge-käsitettä. Merge on se kielen ominaisuus, jonka varassa on mahdollista tuottaa jatkuvasti suurempia uusia mentaalisia objekteja aiemmin olemassa olevista kielen rakenteista.

Chomskyn optimistisen kielikäsityksen vastapainoksi nousee novellissa Cordisin kadonneen aviomiehen Ernstin näkemys kielestä työkaluna, joka ei toimi.

Or at least it worked to further comprehension and communication in only the most restricted ways. An extremely plastic faculty, amenable to many uses, but it developed to serve the pressing demands of malice, vengefulness, and greed – humanity's most consistent attributes – providing individuals with the means, through lies, boasts, propaganda, fearmongering, advertising, derision, and outright threats, to subjugate others.

Ernstin näkemystä havainnollistaa novellin toinen motto, joka on peräisin Donald Trumpilta: I know words. I have the best words.

The Third Tower

Kokoelman novelleista ainoa, joka ei ole täysin realistinen. Tässä dystooppisessa novellissa sen päähenkilö, 17-vuotias tyttö, joutuu kuntoutukseen liian villisti assosioivan mielikuvituksensa vuoksi. Mahtaako kielen ja mielen kahlitseminen onnistua?

Täydellisesti. Kuntoutusjakson jälkeen hän sana-assosiaatiotestissä antaa aina vastaukseksi juuri sen saman sanan, joka hänelle oli sanottu.

Recalculating

Novelli on kokoelman novelleista perinteisin rakenteeltaan ja sisällöltään, aivan kuin Deborah Eisenberg olisi halunnut näyttää, että häneltä onnistuu tyylikkäästi ja vaivatta tällainenkin kerronta. Siinä Yhdysvaltain maaseudulla asuva poika löytää perhevalokuvista enonsa, josta ei koskaan puhuta. Mieheksi vartuttuaan hän matkustaa enonsa muistotilaisuuteen Englantiin ja saa selville suvun vaikenemisen syyt. Matka muuttaa hänen käsityksensä myös itsestään.

Viime marraskuussa katsoin Teemalta kymmenien vuosien jälkeen uudelleen Louis Mallen ohjaaman elokuvan Ilta Andrén kanssa. Kulttuurista, taiteesta ja teatterista kiinnostuneen katsojan elokuva vangitsee ruudun ääreen; muille sen katsominen voi olla kärsimystä. Elokuvan tapahtumat rajoittuvat lähes kokonaan ravintolan pöytään, jossa kaksi miestä keskustelee. André (Gregory) on maailmalla menestynyt teatterimies. Välttääkseen puhumasta omasta teatteriurastaan, joka ei ole edennyt toivotulla tavalla, Wally (Wallace Shaw) päättää keskittyä kyselemiseen.

Wallyn taktiikka ei luonnollisesti toimi aivan täysin. Hän tulee useaan otteeseen kertoneeksi omista mielipiteistään ja elämästään muutenkin, esimerkiksi tyttöystävästään Debbiestä, joka on välillä elättänyt pariskuntaa tarjoilijantyöllä.

Elokuva pohjautuu päähenkilöidensä todellisiin kokemuksiin. Niinpä elokuvan Debbielläkin on todellinen esikuvansa. Hän on kirjailija Deborah Eisenberg, Wally Shaw'n elämänkumppani. Kaikki novellikokoelmansa Eisenberg on omistanut Wallace Shaw'lle.

Deborah Eisenberg, Your Duck Is My Duck: Stories. Ecco 2018. Kannen suunnittelu: Allison Salzman. Kansikuva: Paul Klee, Landschaft mit gelben Vögeln. 226 s.

--------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.

August Strindberg: Hemsöläiset

Sue Prideaux'n  Strindberg-elämäkerran (Strindberg: A Life 2013) mukaan August Strindberg vertasi tätä saaristolaisromaaniaan Pieter Brueghelin maalauksiin. En tiedä, kumpi Brueghel – vanhempi vai nuorempi – kirjailijalla oli mielessään, mutta isän ja pojan tyyli on niin samankaltainen, ettei sillä oikeastaan ole väliäkään. Vertaus on joka tapauksessa osuva ja antaa vihjeen siitä, miten Strindberg itse romaaninsa tulkitsi. Vanhemman Brueghelin Talonpoikaistanssit, Talonpoikaishäät ja miksei myös Laiskurien maa ja Flaamilaisia sanalaskuja voisivat hyvin olla Strindbergin romaanin kuvituksena. Monissa Brueghelien maalauksissa iso ihmisjoukko puuhastelee kukin omiaan. Hieman naiivisti maalatuista kohtauksista syntyy hyväntuulisen ilonpidon ensivaikutelma. Olut virtaa ja iloisesti kaatuillaan. Lähemmin tarkasteltaessa paljastuvat maalausten synkemmät yksityiskohdat.

Myös Hemsöläiset on usein tulkittu hyväntuuliseksi maalaiskomediaksi. Olisi varmaan osuvampaa kuitenkin puhua tragikomediasta, sillä romaani päättyy tummanpuhuvasti aviorikokseen, sitä seuraavaan sairastumiseen ja kuolemaan, kahden päähenkilön katoamiseen jäisellä merellä, toinen varmasti vainajana ja toinenkin suurella todennäköisyydellä.

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitää etäisyyttä kuvattaviinsa, mikä on omiaan lisäämään koomista vaikutelmaa. Henkilöiden toikkaroinnille – tässä romaanissa silmiinpistävän usein juovuksissa – naureskellaan ikään kuin sivusta. Kertojan asenne on sama kuin kyläläisten, jotka loppukohtauksessa tulevat avuksi etsimään jäiselle aavalle kadonneita:

Kaikki olivat vakavia, mutta eivät ylen määrin pahoillaan; meri ei ollut niin turhan tarkka yhdestä tai parista ihmishengestä.

Romaanin juoni noudattelee kaavaa, jota Strindberg on käyttänyt muissakin teoksissaan, esimerkiksi myöhemmässä Ulkosaaristossa-romaanissaan, jonka olen kauan sitten lukenut. Mieleen siitä jäi oikeastaan vain karmiva murhatapa, josta ei jää vainajaan väkivallan jälkiä – mitä nyt pieni reikä päälaelle siihen, mistä naula meni kallon sisään. Näissä romaaneissa ulkopuolinen saapuu tapoihinsa pinttyneeseen yhteisöön ja saa toimillaan aikaan muutoksia. Katsojan näkökulmasta riippuu, ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Tätä kaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa on hyödyntänyt Juhani Aho Juhassa ja myöhemmin esimerkiksi Heikki Turunen Simpauttajassaan sekä Punahongan hehkussa, jonka Saarela päätyy jääsohjoon, kuten Hemsöläisten päähenkilökin. Lännenelokuvissa tämä yksinäisen ratsastajan varaan rakentuva juonikuvio on niin ikään suosittu. Nämä esimerkit nyt ensimmäisenä tulivat mieleen.

Hemsöläisissä mantereelta saaristoon saapuva ulkopuolinen on Carlsson, monia ammatteja kokeillut opportunisti, joka on palkattu leskirouva Flodin tilalle laittamaan hitaasti rappeutuvan maatilan asiat kuntoon. Carlssonilla on paljon ideoita sekä tietoa ja tarmoa suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Heti alussa Carlssonin suunnitelmia asettuu vastustamaan Flodin aikuinen poika Kusti, jonka mielestä maanviljelys on alempiarvoista sisämaan renkien puuhaa eikä sovi metsästelevälle ja kalastelevalle saaristolaismiehelle. Kusti perustelee asennettaan sillä, että maanviljelijä saa korkeintaan sen, mihin hän on pyrkinyt, usein kuitenkin vähemmän. Metsästäjän ja kalastajan saalis voi tosin joskus jäädä kokonaan puuttumaan, mutta hyvänä päivänä se ylittää toiveet kymmenkertaisesti.

Carlsson onnistuu kuitenkin tarkalla ihmistuntemuksellaan käännyttämään talon palvelusväen puolelleen. Kustinkin on myönnettävä, että tarmokkaan tilanhoitajan ansiosta talouteen alkaa virrata ennen kokematonta varallisuutta. Carlsson osaa ennakkoluulottomasti hyödyntää myös uutta elinkeinoa, turismia, ja alkaa vuokrata tilan käytöstä jäänyttä päärakennusta kesävieraille. 

Herrasväen saapuminen saarelle vaikuttaa myös saarelaisten pukeutumiseen ja käytökseen. Tapakulttuuri näyttää valuvan vaivihkaa ylhäältä alaspäin. Ristiriitojakin laajeneva sosiaalinen kenttä aiheuttaa. Carlsson kilpailee herrasväen palvelijattaren, Idan, suosiosta Norman-rengin kanssa. Carlsson näyttää pääsevän kisassa voittajaksi, mutta syksyinen vierailuyritys Idan luona kaupungissa päättyy katkeraan nöyryytykseen. 

Kirjan esipuheessa Kai Laitinen siteeraa kirjettä, jossa Strindberg kertoo romaanin kirjoittamisesta seuraavasti:

Seuloin pois naiskysymyksen, julistin pannaan sosialismin, politiikan, kaiken kaman; ja päätin tehdä ruotsalaisen ja karkean lystikkään kirjan, osoittaen mitenkä maalaisrenki jolla on terveet hermot ja hyvänlaatuinen veri, vailla sappea, kulkee tiensä halki, ottaen mitä tarjoutui, päästäen itkutta käsistään sen mitä ei voinut pitää.

Idan suhteen koetussa nöyryytyksessä voi kyllä helposti nähdä Strindbergin kitkerän suhtautumisen naisiin. Ihan vailla sappea ja kyyneliä ei Carlsson tästä kosioseikkailustaan selviä. Muuten romaani on varsin miehinen. Naisten tehtävänä tässä romaanissa on olla miehisten halujen kohteena.

Strindberg kirjoitti Hemsöläiset Baijerin Landaussa, Bodenseen järvimaisemassa, joka varmaankin toi hänen mieleensä valoisia muistoja Kymmendön saarelta Tukholman saaristosta. Rapujuhlatkin Landaussa vietettiin ihan pohjoismaiseen tapaan. Strindberg asui Saksassa perheensä kanssa ja on itse kuvannut vaihetta onnelliseksi perhe-elämäksi. 

Hänen puolisonsa, suomalaissyntyinen Siri von Essen, on edellä mainitun Prideaux'n elämäkerran mukaan antanut ajasta toisenlaisen kuvauksen. Strindberg vainosi Siriä pakkomielteisellä mustasukkaisuudellaan, kunnes Siri joutui tunnustamaan, että hänellä oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa ollut lyhyt suhde Helsingin Nya Teaternin näyttelijään Eric Dahlströmiin, samaan aikaan kun Strindberg oli jäänyt lasten kanssa kesänviettoon Kymmendön saarelle. 

Strindbergin mielestä Siri oli tunnustuksellaan pilannut Kymmendön, liannut Eedenin, ainoan paikan, jossa Strindberg oli ollut onnellinen. Jos elämäkerran ja romaanitaiteen keskenään sekoittaminen sallitaan, arvelen, että saaristoon yhtä aikaa kohdistuva viha ja rakkaus tulee esille tämän romaanin häilymisenä komedian ja tragedian välimailla.

Siri von Essen muuten myöhemmin ilmoitti lapsilleen, että hän oli ollut uskollinen Strindbergille koko avioliittonsa ajan. Hän antoi näin ymmärtää tunnustaneensa olemattoman suhteen päästäkseen eroon piinaavista kysymyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ratkaisun avioparin risaisiin suhteisiin.

Palataanpa romaanin pariin. Carlsson putoaa lopulta jaloilleen Idan aiheuttamasta pettymyksestä. Hän kääntää huomionsa Flodin emäntään. Emäntä on jo jonkin aikaa haaveillut Carlssonista itselleen uutta puolisoa. Carlssonin ja Flodin emännän häät muodostuvat romaanin kerronnalliseksi kohokohdaksi. 

Häävalmistelujen kuvauksissa on luetteloinnin nautintoa ja kansatieteellistä tarkkuutta, jotka tulevat esiin myös kalastustarvikkeiden, heinätöiden ja metsästyksen kuvauksissa. 

Tupa oli lehvillä koristeltu ja pesty ja kaikki huonekalut kannettu ulos nurkan taakse, niin että näytti kuin huutokauppa olisi tulossa. Pihalle oli pystytetty lipputanko, johon oli vedetty tarkastusmieheltä tilaisuutta varten lainattu tullilippu. Tuvan oven yläpuolella riippui puolukanvarvuista ja päivänkakkaroista tehty köynnös ja kruunu, ja kummallakin puolella oli lehdeskoivu. Ikkunoihin oli ladottu värikkäimmillä nimilapuilla varustetut pullot, niin että ne loistivat kauas pihalle kuin viinakauppa, sillä Carlsson piti voimakkaista vaikutelmista. Kullankeltainen punssi loisti kuin päivänpaiste saippuanvihreän lasin lävitse, ja konjakin purppura hehkui kuin hiillos; hopeanhohtoiset tinakuoret, jotka olivat korkkien peitteenä, säkenöivät kuin kirkkaat neljänkolmatta killingin rahat, niin että ne houkuttelivat joitakin rohkeimpia maalaispoikia töllistelemään, aivan kuin he olisivat seisoneet puodinikkunassa, ja tuntemaan nielussaan mieluisan karmivaa esimakua.

Carlsson kuvataan saarelle tullessaan hieman yli 30-vuotiaaksi. Emännästä puolestaan käytetään nimityksiä eukko ja vanhus, mutta ilmeisesti hän ei kuitenkaan ole kymmeniä vuosia Carlssonia vanhempi, koska pari kuukautta häiden jälkeen hän saa keskenmenon. 

Romaanin lopussa Carlsson tulee "vaaralliseen ikään"; elämä oli kai ennen sen verran kuluttavampaa, että viidenkympin villityskin alkoi jo nelikymppisenä. Hän päätyy suhteeseen piikatyttö Klaaran kanssa. Puoliso Anna Eeva vilustuttaa itsensä kuolettavasti kahlatessaan joulukuisessa hyhmässä salarakkaiden perässä. Viimeisillä voimillaan emäntä poltattaa Carlssonin hyväksi tekemänsä testamentin, kääntyy vuoteessaan kohti seinää ja kuolee parin päivän päästä jouluaattona.

Ruumiin kuljettamisesta mantereelle syntyy lopuksi seikkailu, josta näyttää selviävän voitokkasti vain Kusti, joka viimeinkin kasvaa isännän saappaisiin ja löytää sydämestään armoa myös vanhaa vihamiestään Carlssonia kohtaan. Romaanin loppu jää hedelmällisellä tavalla avoimeksi. Uusimmassa Parnassossa (1/2022) Sanna Nyqvist kertoo, että tämä loppujen lopuksi taiteelliseksi voitoksi kääntynyt ratkaisu johtui rahanpuutteen aiheuttamasta laskelmoinnista: Strindberg halusi avoimella lopulla jättää auki mahdollisuuden jatko-osaan.

Strindbergin vakuutteluista huolimatta romaanista on löydettävissä myös yhteiskunnallisuutta: saarelaiset joutuvat suurpääoman pyöritykseen, kun läheinen pikkusaari ostetaan heiltä kaivostoimintaa varten. Suurin osa kauppahinnasta maksetaan arvottomiksi osoittautuvilla osakkeilla.

Jonkinlaista antiklerikalismiakin romaanissa on havaittavissa. Strindberg eli näihin aikoihin ateistista vaihettaan. Viinalle perso pastori Nordström häpäistään hääkohtauksessa perusteellisesti. Umpijuopunut pastori katoaa kesken juhlien nukkumaan hääparin vuoteeseen vaatteet päällä ja saappaat jalassa. Häälakanoihin hänelle vielä sattuu vahinko. Taljalla ja liinoilla pastori nostetaan ulos ikkunan kautta ja toimitetaan mereen pesulle ja selviämään. Romaanin lopussa pastori on kuitenkin se, joka ymmärtää Carlssonin arvon seutukunnalle. Carlsson oli loppujen lopuksi pastorin mielestä toteuttanut sen, minkä muutkin olisivat halunneet mutta mihin eivät olleet pystyneet.

Strindberg on kaikessa ristiriitaisuudessaan – tai ehkä juuri sen takia – edelleen lukemisen arvoinen kirjailija. Itsetunto-ongelmien kanssa taisteleva nero on jo lähtökohtaisesti kiinnostava.

August Strindberg kuoli vuonna 1912 mahasyöpään. Hänen entinen vaimonsa Siri von Essen oli menehtynyt kolmea viikkoa aikaisemmin. Strindberg oli uransa aikana onnistunut suututtamaan lähes kaikki yhteiskunnan kerrokset. Viimeisinä elinvuosinaan hän sai hyvityksen: hänen näytelmiään esitettiin innostuneille yleisöille useissa maissa. Kun Nobelin kirjallisuuspalkinto meni häneltä yleisistä odotuksista huolimatta sivu suun, hänelle kerättiin 50 000 kruunun Anti-Nobel-palkinto. 63-vuotissyntymäpäivänään tammikuussa 1912 Strindberg tervehti monituhatpäistä onnittelijajoukkoa kerrostaloasuntonsa parvekkeelta.

Strindberg halusi hiljaiset hautajaiset. Tämän vuoksi hän oli määrännyt, että ne on pidettävä aamukahdeksalta. Varhaisena toukokuun aamuna ruumisvaunuja seurasi silti yli kymmenentuhatta ihmistä. Yksinkertaiseen hautaristiin Strindberg toivoi ainoastaan seuraavat sanat: O Crux Ave Spes Unica (Oi risti, ainoa toivomme).

Strindbergin viimeiseksi jäänyt asunto Tukholmassa toimii nykyään kirjailijan kotimuseona.

August Strindberg, Hemsöläiset. Tammi 1959. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Hemsöborna (1887) suomentanut Tauno Tainio. 174 s.

---------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.

Marcel Aymé: Clérambard

Marcel Aymén nelinäytöksinen huvinäytelmä tarkastelee sitä hullutusta, että joku ottaisi evankeliumeiden ohjeet todesta. Kaunokirjallisuudessa siitä seuraa komedia; elämässä se johtaisi tragediaan. Vai kuinka lienee? Heikkoja signaaleja toisenlaisen elämäntavan puolesta on näkyvissä nuorten ilmastoliikkeessä. Todella heikkoja tosin – jokaisessa poliittisessa debatissa jatkuvan taloudellisen kasvun välttämättömyydelle nyökkäillään edelleen oikealla ja vasemmalla. 

No, tätä Aymén hassuttelua ei varmaan ole tarkoitettu kovin vakavasti otettavaksi. Se edustaa tyyliä, josta Aymé itse käytti nimitystä "leikkisä fantasia". Sen satiiri on höyhenenkevyttä. Tuskin kukaan on poistunut teatterista kovin närkästyneenä. 

Kreivi Hector de Clérambard on köyhtynyt konkurssin partaalle. Sukukartanon ylläpito on niin kallista, että palvelijoista on luovuttu. Kreivi on pakottanut perheensä – vaimonsa Louisen, poikansa Octaven ja anoppinsa – ansiotyöhön: aatelisperhe neuloo villapaitoja myyntiin. Kreivi itse metsästää naapureiden kissoja ruoaksi. Koiria hän tappaa ihan vain omaksi ilokseen.

Kylän pappi saapuu kartanoon ehdottamaan ratkaisua perheen ongelmaan. Jos perheen poika Octave menisi naimisiin varakkaan asianajajan vanhimman tyttären kanssa, myötäjäisillä voitaisiin pelastaa kreivin talous. Asianajajan ja hänen puolisonsa tausta on porvarillinen ja heitä houkuttelisi kovasti kreivittären arvonimi tyttärelleen. Pappi myöntää, että vaikka tyttö ei ole varsinaisesti ruma, hän on kaukana kauniista. Päästäkseen villapaitojen neulomisesta Octave on suostuvainen kauppaan, vaikka hänen todellisten intohimojensa kohde onkin Ravuksi kutsuttu kylän ilotyttö, joka myy itseään sotilaille sadasta sousta. 

Papin valmistautuessa lähtemään pois ja etsiskellessä koiraansa kreivi paljastaa huolettomasti kuristaneensa koiran kuoliaaksi hetkeä aiemmin puutarhassa.

Yhtäkkiä kreivi näkee ilmestyksen. Pyhä Franciscus Assisilainen ilmestyy hänelle ja antaa hänelle luettavaksi elämäänsä käsittelevän kirjan. Kukaan muu ei munkkia näe eikä kuule. Munkin poistuttua papin koira saapuu paikalle elävänä ja iloisesti haukkuen. Ihme on tapahtunut!

Järkyttynyt kreivi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan saamaansa kirjaa. Vuorokauden kuluttua hän tulee ulos muuttuneena miehenä. Hän rakastaa nyt koko luomakuntaa. Hän toruu ensi töikseen perhettään hämähäkin – pikkusisaren – surmaamisesta. 

Kreivi on päättänyt naittaa poikansa ilotytölle, luopua omaisuudestaan ja lähteä perheensä kanssa hevosvankkureilla maantielle. Tarkoitus on elää kerjäämällä ja julistaa sanomaa kaikkien luotujen arvokkuudesta.

Je suis déjà pauvre et je ne rêve qu'a être plus pauvre encore. J'ai hâte d'user mes vêtements, mes souliers, d'être affamé et grelottant. Ah! n'avoir rien à soi! être tout nu et crier sur les places: Venez à Jésus! Venez à Dieu! Venez avec vos enfants! avec vos femmes! avec vos amants! avec vos bestiaux! N'oubliez ni vos canaris, ni vos pékinois! Tous à Jésus! (Olen jo köyhä ja uneksin olevani vielä köyhempi. Minulla on kiire käyttää loppuun vaatteeni, kenkäni, olla nälkäinen ja kylmissäni. Ah! Ettei omistaisi mitään! Olla aivan alaston ja huutaa toreilla: Tulkaa Jeesuksen luo! Tulkaa Jumalan luo! Tulkaa lastenne kanssa! Vaimojenne kanssa! Ystävienne kanssa! Karjanne kanssa! Älkää unohtako kanarialintujanne, älkääkä kiinanpalatsikoirianne! Kaikki Jeesuksen luo!)

Ymmärrettävästi muut eivät ole yhtä ihastuneita kreivin ajatukseen. Näytelmä ottaa ilon irti tilanteista, joissa kreivin toisen todellisuuden ihanteet törmäävät tämän maailman totuuksiin. Hulluutenahan ihanteet tietenkin näyttäytyvät. Pitkä kohtaus, jossa kreivi toimii poikansa puhemiehenä ilotytön huoneessa, on vallan mainio. Huoneessa käy vilske, kun sinne samaan aikaan sattuu myös muutama sotilas sekä pojan apeksi pyrkinyt asianajaja.

Viimeisessä näytöksessä paljastuu, että papin koira ei ollutkaan missään vaiheessa kuollut. Kreivi oli surmannut ihan toisen koiran. Ihmettä ei ollutkaan tapahtunut. Kreivin usko horjuu. Luopuuko hän haihattelustaan? Voittaako rahan houkutus loppujen lopuksi?

Marcel Aymén kirjallisista tuotoksista ei koskaan voi olla varma etukäteen. Joskus harvoin hän on kyynisellä päällä ja paljastaa ihanteiden heikkouden tai niiden takana olevan laskelmoinnin. Useimmiten hänen teoksissaan kuitenkin voittavat – eivät tosin taloudellisessa mielessä – ne, jotka jaksavat elää ihanteidensa mukaan. Ihmisen arvoa ei Aymén teoksissa ikinä ratkaise hänen kukkaronsa paksuus tai yhteiskunnallinen asemansa. Kuinkahan tässä näytelmässä käy?

Seuraa juonipaljastus. Kreivi tulee siihen tulokseen, että hän ei tarvitse ihmeitä uskoakseen siihen, mikä on oikein. Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Hän siis pysyy suunnitelmassaan. 

Eri syistä kaikki näytelmän henkilöt kokoontuvat lähtövalmiiden hevosvankkureiden viereen. Paikalle kutsuttu lääkäri toteaa kreivin mielenvikaiseksi. Pappikin yrittää vielä saada kreivin mielen muuttumaan:

L'Evangile est une nourriture qui a besoin d'être accommodée, comme toutes les nourritures. Et l'Eglise, seule, a compris la nécessité de protéger les fidèles contre la parole du Christ. (Evankeliumi on ravinto jota täytyy mukauttaa, kuten kaikki ravinto. Ja kirkko yksin on ymmärtänyt, että uskovaisia täytyy suojella Kristuksen sanalta.)

Tässä vaiheessa näytelmässä on oikein klassinen deus ex machina -ratkaisu. Paikalle ilmestyy Franciscus Assisilainen enkelien saattamana. Nyt pyhimyksen näkevät kaikki muut paitsi pappi. Kaikki nousevat pyhimyksen siunaamiin vankkureihin – kreivin perhe, asianajaja tyttärineen, ilotyttö, sotilaat. Vaunut vierivät hitaasti pois näkyvistä. 

Paikalle jää vain pappi, joka harmittelee sitä, että hänen silmälasinsa jäivät kotiin.

Marcel Aymé, Clérambard. Bernard Grasset 1967. Näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1950. 180 s.

-----------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.

John McGahern: Pimeä

John McGahernin ainoan suomennetun romaanin keskeinen juoni on nopeasti kerrottu. Katolinen poika kasvaa Irlannin maaseudulla väkivaltaisen leski-isän despoottimaisesti johtaman lapsilauman vanhimpana. Perhe viljelee pientä maatilaa. Isän väkivalta on enimmäkseen sanallista: hän antaa lasten selvästi ymmärtää, että he ovat isälle raskas taloudellinen taakka. Poika nukkuu lapsena isän kanssa samassa vuoteessa. Isän seksuaalissävyiset hyväilyt tuntuvat hänestä ahdistavilta. Poika haaveilee papin kutsumusammatista, mutta ei usko pystyvänsä siihen pappien selibaattivaatimuksen takia. Teini-iässä hänen tyttöihin kohdistuvat eroottiset haaveensa johtavat jatkuvaan itsetyydytykseen ja ankariin omantunnontuskiin. Poika luopuu pappeusunelmastaan ja keskittää tarmonsa opiskeluun. Ylioppilastutkintoa vastaavissa kokeissa hän onnistuu saamaan korkeimmat mahdolliset arvosanat. Tämä takaa hänelle stipendin yliopistoon. Epäonnistumisen pelossa hän kuitenkin luopuu opiskelupaikasta ja ottaa vastaan hyvin menestyneille opiskelijoille tarjotun taloudellisesti turvallisen viran kouluhallinnossa. Tähän valintaan sisältyy mahdollisuus palkalliseen opettajankoulutukseen. Isä ja poika tekevät romaanin lopussa sovinnon.

Romaani perustuu vahvasti John McGahernin omiin kokemuksiin. Monet romaanin kohtauksista toistuvat lähes sanatarkasti samanlaisina McGahernin muistelmateoksessa Memoir.

Romaanin kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen. Siinä vaihtelee hän-muotoinen, minä-muotoinen ja sinä-muotoinen kerronta. Varsinkin viimeksi mainittu on kohtuudella käytettynä tehokas keino. Kertoja jakaantuu kahtia: puhuttelijaan ja puhuteltavaan. Puhuttelija ikään kuin katsoo nuorempaa itseään kokeneempana, ajallisesti myöhäisemmästä hetkestä käsin. Jostain syystä tämä kerrontaratkaisu tuo minulle raamatullisia mielleyhtymiä, vaikka en nyt saakaan kiinni yhtään esimerkkiä keinon käyttämisestä Raamatussa.

Romaanin lauseissa toistuu usein tyylikeino, joka kääntäjän ansiokkaasta yrityksestä huolimatta tuntuu ehkä luontevammalta englannin kielessä. Tässä muutama esimerkki:

Istuttiin ison sypressin varjossa puoliympyrässä Benedictin ympärillä, nurmikko hohti varjon ulkopuolella, kellogolfin valkoiset liput, valkoiset laitakivet kuin leikkikoirat molemmin puolin sementtipolkua, joka leikkasi nurmikon kahtia, punertava terälehtien lumi ruohossa ainoan syreenipuun alla.

Hurja halu koskettaa heräsi, kalpea sammal omenapuun oksissa sormenpäissäni hauras ja kova; viileä raparperinlehti kasvojani vasten.

Kaste laski, valkoinen maasumu nousi kuuman jälkeen, kalpea ja äänetön kuu, pyökkien sienimäiset hahmot.

Normaalia toteamuslausetta seuraa siis runon säkeitä muistuttava verbitön, yleensä luonnonilmiöitä kuvaava lauseke. Joskus tämä elliptinen lauseke esiintyy yksinäänkin.

Ilmestyessään vuonna 1965 Pimeä-romaani nousi lehtiotsikoihin ympäri maailmaa. Irlannin katolisen kirkon johtama sensuurilautakunta nimittäin kielsi romaanin levittämisen. John McGahern menetti opettajanvirkansa.

Mikä tässä romaanissa sitten oli niin paheksuttavaa, että sen lukeminen haluttiin estää? Romaanin antama kuva katolisesta kirkosta ja sen palvelijoista ei nimittäin ole erityisen kielteinen. Päinvastoin, kirkko edustaa romaanissa pyrkimystä sivistykseen ja hyvinvointiin. Luostarikoulun opettaja veli Benedict on yksi romaanin valoisimmista hahmoista: karismaattinen kuuden kielen taitaja välittää aidosti oppilaistaan ja ohjaa heitä huumorin tukemalla auktoriteetilla. 

Isä Gerald, joka on kovasti toivonut romaanin päähenkilön päätyvän pappisuralle, tukee kuitenkin myötätuntoisesti pojan päätöstä luopua tästä haaveesta:

Ei tässä maailmassa niin raskaasti tarvita pappeja. Parempi olla maallikko kuin huono pappi. Sinä et kenties voi pelastaa sieluasi pappina. Papinvirassa on paljon enemmän jännitystä, suurempi vastuu, suurempia kiusauksia kuin tavallisessa ja luonnollisessa elämäntavassa.

Isä Geraldin hieman lannistunut, maailmalle periksi antanut uskokaan ei tunnu erityisen rienaavalta:

Useimmat meistä irlantilaisista ovat pian porvareita, köyhäintalon pelko on mennyt, sekään elämänmuoto jota sinun kotonasi eletään ei kestä enää kuin parikymmentä vuotta. Papista, jonka seurakunta on porvaristoa, bourgeoisie, tulee pikemminkin kirkkojen rakentaja, isompien ja mukavampien kirkkojen ja koulujen, kuin Jumalan Sanan julistaja. Yhteiskunta vaikuttaa Sanaan paljon enemmän kuin Sana yhteiskuntaan. Jos olet hyvä pappi, sinun täytyy kävellä vaarallista lankkua pitkin, toisella puolella komiteat, toisella Totuus ja Oikeus.

Uskon kyllä tietäväni, mihin sensuurilautakunnan närkästys perustui. Kirjassa on kohtaus, jossa päähenkilö kuvittelee, että hänestä on tullut katolinen pappi. Hän on rippituolissa ottamassa vastaan synnintunnustusta nuorelta naiselta, joka on hairahtunut haureuden syntiin. Kertoja kuvittelee, kuinka hänen omat kysymyksensä ja naisen tunnustus saavat hänet kiihottumaan niin, että hän lopulta raiskaa naisen kirkon lattialla.

Kohtaus on raju vielä tänäkin päivänä luettuna. On helppo ymmärtää, että lukijoiden – myös sensuurilautakunnan – huomio kiinnittyy aisteja kiihottavaan kuvaukseen. Vähemmälle huomiolle jää, että romaanin päähenkilö kauhistuu omaa kuvitelmaansa ja katsoo, että juuri tällaisten kuvitelmien takia hän on kelvoton papiksi ja hänen on löydettävä seksuaalisuudelleen jokin hyväksyttävä purkautumisväylä. Kohtaus ei siis kuvaa sitä, mitä katolinen pappi tekee tai haluaa tehdä. Se on romaanihenkilön, teinipojan fantasia.

Kirjarovioiden sytykkeenä on usein puutteellinen lukutaito.

John McGahern on kuitenkin kirjoittaessaan tiennyt, että hänen kirjansa tulee herättämään pahennusta. Yritän seuraavassa selvittää hänen motiivejaan kirjan julkaisemiselle.

Etsin avainta kirjan nimestä. Mitä pimeä oikeastaan tarkoittaa? Kelpo tulkinta olisi, että lapsuuskodin ilmapiiri oli se pimeys, josta teoksessa yritetään päästä valoon. Tätä tulkintaa tukee edellä mainitun muistelmateoksen lause, jossa McGahern sanoo, että isän maailma edusti pimeyttä ja väkivaltaa. Pimeä-romaanin loppukohtauksessa isä ja poika ovat rupeamassa yöpuulle galwaylaisen täysihoitolan parisängyssä. He kohtaavat nyt aikuisina, tasaveroisina, ilman seksuaalisen hyväksikäytön jännitettä. Heidän niukkasanainen sovintonsa on liikuttava ja valoisa loppu teokselle.

Yleensä haen kaunokirjallisista teoksista tällaisia sovinnollisia ratkaisuja. Kuutena päivänä seitsemästä hyväksyisin yllä esittämäni Pimeä-romaanin tulkinnan. Jokin teoksen pidätellyssä aggressiossa ei kuitenkaan taivu tähän tulkintaan.

Voisiko pimeys tarkoittaa kirkon seksuaalikielteisyyttä, josta päähenkilö pääsee murtautumaan viettiensä hyväksymiseen? Tämäkään tulkinta ei tunnu oikealta. Kuten aiemmin totesin, kirkko edustaa sekä tässä romaanissa että McGahernin muistelmissa valoa ja sivistystä. Sitä paitsi nuori mies ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla kirkon rajoituksista luovuttuaankaan. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen naisten kanssa päättyy epäonnistumiseen. Ujouden ja arkuuden takia hän kääntyy viime hetkellä pois tanssipaikan ovelta.

Tämä oli se unelma, jonka takia olit jättänyt pappeuden ankaran ja varman tien, tuon tien, joka viehätti nyt, koska sinun ei enää tarvinnut alistua sen kulkemiseen, ja tämä se aistillinen maailma jonka takia olit valmis menettämään sielusi, eikä sitä ollutkaan niin helppo kiskoa huulilleen edes sitä yhtä tuhoisaa suudelmaa varten; sielunsa kadottaminen oli yhtä vaikeaa kuin sen pelastaminen. Vain ajatuksissa se oli selvää. 

Hyvä romaani avautuu moniin tulkintoihin. En väitä, että seuraava tulkintani on ainoa mahdollinen tai edes oikea. Jokainen löytäköön omansa. 

Pimeyden merkityksen löytääksemme meidän täytyy palata romaanissa nuoren miehen koko loppuelämään vaikuttavien tutkintojen alkamista edeltävään päivään. Saadakseen ajatuksensa irti tulevasta koitoksesta nuorukainen lähtee joelle soutelemaan lempisisarensa kanssa. On lämmin, tuuleton sunnuntai. Vene tuoksuu tervalle. Auringonvalo heijastuu vedestä. Nuori mies nostaa välillä airot vedestä kuunnellakseen veden liplatusta veneen keulassa. Unenomaisessa tunnelmassa romaanin päähenkilö katselee joen varrelle kerääntyneiden ihmisten laiskaa ja raukeaa pyhäpäivän viettoa.

Tämä koko joenmutka oli kuin sunnuntaita esittävä maalaus, lapsiakin. Näiden ei tarvinnut painiskella minkään tutkintojen kanssa. Nämä olivat täällä kuumina sunnuntaina yhtä pysyvästi kuin joki. Ei ollut pimeyttä eikä pelkoa eikä taistelua. Heidän savukepakkauksensa ajelehtivat ohi. Vain hölmö halusi olla erilainen. (Kursivoinnit minun.)

Tässä idyllissä päähenkilölle näyttäytyy tavallisen elämän kiusaus. Elämä ilman kamppailua, ilman kilvoittelua, pysähtynyt ja muuttumaton elämä. Elämä ilman pimeyttä. Vain hölmö halusi olla erilainen. Tässä on päähenkilön henkisen taistelun ydin: hän haluaa olla erilainen ja siihen hän tarvitsee pimeyttä. Hänen on valjastettava aggressionsa luovaan työhön.

Tämän tulkinnan myötä romaanin loppu saa uuden sävyn. Epäonnistumisen pelon  ja turvallisuuden kaipuun takia päähenkilö luopuu kilvoittelusta ja hedelmällisestä pimeydestä. Hän lankeaa tavallisuuden kiusaukseen. Hän on luopunut unelmistaan.

Miksi siis McGahern kirjoitti romaanin, jonka tiesi aiheuttavan hänelle vaikeuksia? On varmaan jo tullut selväksi, että hän teoksissaan käsittelee poikkeuksellisen suoraan omaa elämäänsä ja sen ratkaisuja. Viimeistään tällä romaanillaan John McGahern sanoutui irti tavallisen elämän kiusauksesta. Kilvoittelu kirjailijana korvasi kilvoittelun katolisen kirkon pappina.

Romaani on omistettu John McGahernin ensimmäiselle vaimolle, suomalaiselle Annikki Laaksille.

John McGahern, Pimeä. Tammi 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Dark (1965) suomentanut Eila Pennanen. Päällys: Tom Lindqvist. 212 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.