Patrick Modiano: Vestiaire de l'enfance

Nobelisti Patrick Modianon romaani hämmentää lukijan perusteellisesti. Unenomainen tunnelma synnyttää mielikuvan allegoriasta, jonka merkitys kuitenkin karkaa lukijan ulottumattomiin. Mitä muistamme silloin, kun emme halua muistaa jotain liian tuskallista? Romaani tuntuu kertovan tarinoita varsinaisen tarinan vierestä. Siinä on paljon aukkoja, joiden täyttämiseen annetaan kyllä vihjeitä, mutta paljon jää lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Romaanin tapahtumapaikkana on kuuma eteläinen kaupunki jossain Välimeren rannalla, mahdollisesti Afrikan puolella. Siellä puhutaan useita eri kieliä ja käytetään useiden eri valtioiden rahaa. Iltaisin kajahtaa rukouskutsu kaupungin minareeteista.

Romaanin kertoja, keski-ikäinen Jimmy Sarano, on asettunut kaupunkiin kymmenisen vuotta aiemmin. Hän kirjoittaa jatkokertomusta Radio-Mundialin monikielisiin lähetyksiin. Jatkokertomus on nimeltään Ludvig XVII:n seikkailut. Siinä teloitetun kuninkaan poika, Ranskan kruununprinssi, on paennut viljelijäksi Jamaikalle. Erityisen kunnianhimoisesti Jimmy Sarano ei työhönsä suhtaudu: hän kopioi tarinat vanhoista seikkailuromaaneista.

Radio-Mundialissa työskentelee useita muitakin muualta tulleita. Heitä yhdistää halu unohtaa menneisyytensä ja elää "ikuisessa nykyhetkessä", kuten Jimmyn espanjalainen kollega Carlos Sirvent toteaa. Hänen toinen kollegansa Mercadié vertaa Radio-Mundialia muukalaislegionaan ja mainitsee, että "hiljaisuus ja unohdus" ovat keino kestää tuskallista menneisyyttä.

Jimmyn elämään liittyy arvoituksellisia asioita, jotka myös jäävät arvoituksiksi. Häntä seurailee "autonkuljettajaksi" kutsuttu mies. Käy ilmi, että rikas "amerikkalainen nainen" on testamentissaan määrännyt Jimmyn varjostettavaksi. Onko nainen ollut Jimmyn rakastajatar? Ylittääkö naisen mustasukkaisuus haudan rajan? Vai onko kyse suuresta rakkaudesta ja yrityksestä suojella rakastettua? Emme saa tietää vastausta. Vuosien mittaan Jimmy on jonkin verran ystävystynyt autonkuljettajan kanssa ja he käyvät toisinaan yhdessä lasillisella.

Jimmyn naapurissa asuu 80-vuotias romaanikirjailija, jota Jimmy nimittää "hyönteiseksi". Jostain syystä Jimmy tuntee suurta halveksuntaa parvekkeella säännöllisesti voimistelevaa kuivettunutta miestä kohtaan. Hän moittii tätä sydämettömäksi. Näkeekö Jimmy miehessä oman tulevaisuutensa? Käy ilmi, että myös Jimmy on kirjoittanut romaaneja Pariisissa asuessaan ja että hänen nimensä silloin on ollut Jean Moreno. 

Jimmyn ikuiseen nykyhetkeen syntyy särö, kun hän eräänä päivänä törmää nuoreen pariisittareen, Marieen, jonka kasvot herättävät muiston parinkymmenen vuoden takaa. Jimmy auttaa Marieta rahallisesti ja heillä on myös lyhyt unenomainen eroottinen suhde. Marie muistuttaa ulkonäöltään lasta, jota Jean/Jimmy on 1960-luvun puolivälissä joutunut hoitamaan, kun tämän äiti, näyttelijätär Rose-Marie, on tapaillut miesystäviään. Jimmy on ollut rakastunut Rose-Marieen ja tuntenut mustasukkaisuutta muun muassa Beauchamp-nimisen englantilaisen vuoksi. 

Myös kauniilla Mariella romaanin nykyhetkessä on englantilainen poikaystävä. Jimmy seurailee pariskuntaa mustasukkaisena. Haudattuja muistoja alkaa tulvia hänen mieleensä. Käy ilmi, että Jimmy on ollut mukana autossa, joka on syöksynyt veteen. Hän on selvinnyt hengissä, mutta joku toinen ei ole. Onko kyse heitteillejätöstä vai jostain pahemmasta? Tämä on ilmeisesti se tapahtuma, jonka muistoa Jimmy on paennut Ranskasta. 

Sen sijaan, että kirjoittaisi jatkokertomustaan, Jimmy alkaa kirjoittaa paperille muistojaan. Näiden muisteluiden näkeminen saa aikaan sielun liikahduksia myös hänen Radio-Mundialin kollegoissaan. Hekin alkavat purkaa omien muistojensa tiukkaan puristunutta kerää. 

Romaani ei kerro tarinoitaan valmiiksi. Lopussa Jimmy jää edelleen yksinäisenä kaupungin hiljaiseen tyhjyyteen. Jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ohimennen hän toteaa saavuttaneensa ajan läpinäkyväisyyden, puhtaan ja säälimättömän. Sovinto muistojen kanssa? Mene ja tiedä.

Romaanissa kuvataan toistuvasti paikkakunnan hyväntekijän Javier Cruz-Valerin patsasta. Se on alun perin sijainnut Radio-Mundialin edessä, mutta siirretty sittemmin uuteen paikkaan kadun toiseen päähän. Radio-Mundialin edessä on vain tyhjä jalusta. Tämä on hyvä vertauskuva Modianon romaanista. Tässä romaanissa meille näytetään tyhjä jalusta. Pienien vihjeiden ja oman mielikuvituksemme avulla voimme kuvitella siihen patsaan. Todellinen patsas on kuitenkin jossain toisaalla.

Alkuhämmennyksen jälkeen romaani miellytti minua. Sen helteinen tunnelma ja muistot Pariisin Clichystä ja Bois de Vincennesistä herättivät vahvoja mielikuvia ja myös omia muistoja matkoiltani. Romaanin kieli oli kirkasta ja selkeää. Kun hyväksyi sen, että kaikkea ei kerrota, lukijan oma mielikuvitus alkoi täyttää aukkopaikkoja. Tuntui, että pääsin poikkeuksellisella tavalla osalliseksi romaanin luomiseen.

Patrick Modiano, Vestiaire de l'enfance. Gallimard 2014. Collection Folio n° 2253. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1989. 151 s.

André Aciman: Etsi minut

Puolisoni vinkkasi tämän kirjan luettavakseni. En ollut hankkinut siitä ennakkotietoja, joten melko pitkään lukiessani kuvittelin kirjailijaa italialaiseksi ja romaanin alkuperäistä kieltä italiaksi. Romaani vaikutti hyvin eurooppalaiselta, esimerkiksi Proustin vaikutus tuntui siinä ilmiselvältä. Aivan kuten Proustin suurromaani tämäkin kuvaa hyvin toimeentulevia ihmisiä, joilla on aikaa ja mahdollisuus omistautua oman tunne-elämänsä perinpohjaiseen analysointiin. Yllätyin kovasti, kun tajusin, että kirjailija on englannin kielellä kirjoittava amerikkalainen. Kirjakaupassa käväistessäni huomasin myös, että saman kirjailijan varhaisempi romaani Kutsu minua nimelläsi kertoo osittain samoista henkilöistä. Olin siis ehkä aloittanut tarinan väärästä päästä.

Acimanin romaani jakautuu neljään osaan, jotka on nimetty musiikkitermein: tempo, kadenssi, kapriisi ja da capo. Musiikilla on erityinen merkitys romaanihenkilöiden elämässä. Yksi heistä on jopa ammattipianisti. Myös romaanin tapa toistaa joitakin aiheita toi mieleeni musiikillisen rakenteen. Valitettavasti musiikin tuntemukseni on niin kehno, että romaanin tämä puoli meni suurelta osin minulta ohi.

Toistoille on toinenkin peruste, jonka tunnistin myös omasta kokemuksestani. Ihmisen elämä on variaatio hänen perheensä tai sukunsa teemasta:

Eihän elämä niin kovin omaperäistä olekaan. Sillä on hämmästyttäviä tapoja muistuttaa meille, että ilman Jumalaakin siinä, miten kohtalo pelaa korttinsa, välkehtii takautuva nerokkuus. Se ei jaa meille viittäkymmentäkahta korttia, se jakaa ehkä neljä tai viisi, ja ne sattuvat olemaan samoja joilla vanhempamme ja isovanhempamme ja näiden vanhemmat joutuivat pelaamaan. 

Näitä tämän romaanin toistuvia aiheita ovat rakkaussuhde kahden hyvin eri-ikäisen ihmisen välillä, juutalaisuus sekä isän ja pojan kiintymys. Romaanin ensimmäisessä ja laajimmassa osassa kuusissakymmenissä oleva Samuel kohtaa junassa itseään puolet nuoremman Mirandan. Heidän Roomaan sijoittuva rakkaustarinansa on alusta lähtien täynnä syvällisiä keskusteluja ja melko pian myös intohimoista ja lievästi ekshibitionistista erotiikkaa. Romaani tavoittaa hienosti tuoreen rakkauden epävarmuudet ja vähittäisen luottamuksen kasvun. Lokakuinen Rooma sädehtii kauniisti taustalla.

Romaanin toinen osa kuvaa Samuelin pojan Elion rakkaussuhdetta itseään puolet vanhempaan Micheliin. Kun Samuelin ja Mirandan tarinassa kertojana toimi Samuel, vanhempi mies, nyt tässä kahden miehen rakkaustarinassa kertojana on nuorempi Elio. Tässä kertomuksessa taustana on Pariisi ja sen ympäristö. Jaksossa on myös vahva juonellinen jännite, kun Elio ja Michel yrittävät selvittää Michelin isän pojalleen jättämien käsin kirjoitettujen nuottilehtien salaisuutta.

Kolmas osa on nimensä mukaisesti kapriisi, lyhyt ja eloisa kuvaus yhdestä illasta Elion nuoruudenrakastetun, Oliverin, elämässä. Tapahtumapaikkana on newyorkilainen huoneisto, josta Oliver ja hänen puolisonsa ovat juuri muuttamassa pois. Läksiäiskutsuilla Oliver flirttailee kevyesti sekä miespuolisen että naispuolisen vieraansa kanssa. Ilta on sikäli merkityksellinen, että sen aikana Oliver päättää lopettaa pitkän avioliittonsa ja yrittää löytää uudelleen Elion elämäänsä. Tämä sitten toteutuukin romaanin viimeisessä osassa, joka sijoittuu ensin Italiaan ja sitten Aleksandriaan. 

Tässä romaanissa intohimoinen rakkaus on kaiken ylittävä voima. Minulla oli hieman huono omatunto siitä, että ajatukseni harhautuivat näiden suurten rakkauksien oheisuhreihin: esimerkiksi Mirandan hylättyyn poikaystävään ja Oliverin vaimoon. Olin myös vähän huolissani siitä, kuka ulkoiluttaa Mirandan koiraa, kun sen emäntä antautuu vaeltelemaan yökaudet pitkin Roomaa uuden rakkautensa kanssa. Näitä ei tietenkään pitäisi miettiä, eihän tämä ole realistinen romaani vaan rakkauden korkea veisu.

André Aciman, Etsi minut. Tammi 2020. Englanninkielisestä alkuteoksesta Find me (2019) suomentanut Antero Tiittula. 294 s.

-------------------------- 

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 6: Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Elizabeth Jane Howard: Something in Disguise

Elizabeth Jane Howardin romaanissa on nimensä mukaisesti "jotain valepuvussa". Sen muutamat keskeiset henkilöt piilottavat todellisen karvansa – ja sorkkansa – aivan loppusivuille asti. Myös romaani itse yllättää lukijan samalla tavalla. Kertomus, joka vaikuttaa kepeähköltä kuvaukselta parisuhteiden ongelmista 1960-luvulla, osoittautuukin kylmäävän makaaberiksi psykologiseksi kauhutarinaksi. Stephen King Jane Austenin mekossa. Brittiläisessä kirjallisuudessa samantapaisia lajityyppien miksauksia ovat harrastaneet myös esimerkiksi Muriel Spark ja William Trevor.

Romaanissa päästään sisään puolen tusinan päähenkilön ajatuksiin vapaan epäsuoran esityksen kautta. Näkökulmahenkilö vaihtuu tiheästi; näillä vaihdoilla luodaan ja ylläpidetään jännitteitä onnistuneesti. Romaani houkuttelee lukemaan aina hieman eteenpäin. Älä siis jätä lukemista myöhäiseen iltaan, jos aamulla on herättävä aikaisin. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat saman vuoden sisään; se on jaettu kolmeen osaan, jotka on nimetty kuukausien nimillä: huhtikuu, elokuu, joulukuu. Kuvattujen kuukausien välillä juoni on aina nytkähtänyt eteenpäin, toisinaan melko yllättävästi. 

Romaani alkaa häistä. Eversti Herbert Brown-Lacyn tytär Alice menee naimisiin itseään parikymmentä vuotta vanhemman Leslien kanssa. Varsin pian käy ilmi, että aviopuolisot eivät kohtaa oikeastaan millään henkisen tai fyysisen rakkauden alueella. Alicelle avioliitto on keino paeta kodin tunkkaista ilmapiiriä. Romaanin kuvaus Alicen kelmeän nihkeästä avioliitosta ja ahdistavasta kyvyttömyydestä sopeutua uusien sukulaisten tapoihin on kuin koko avioliittoinstituution vastamainos. Eipä ihme, että Alice kokee, ettei häntä enää ole oikeastaan lainkaan olemassa.

Paljon parempi ei ole Alicen eversti-isän ja Mayn avioliitto, itse asiassa se on vielä pahempi. Mayn ensimmäinen mies kaatui sodassa ja pitkän yksinäisen leskeysajan jälkeen eversti Brown-Laceyn tavallinen ja tylsä hyväntahtoisuus oli tuntunut tarjoukselta, johon kannatti tarttua. Everstille avioliitto on jo kolmas; edelliset puolisot olivat kuolleet epämääräiseen hivutustautiin. Pitkäveteisyyteen, arvelee lukija aluksi.

Mayn perintörahoilla hankittu kartano, Monks' Close, on todellinen kolkkojen kartanoiden äiti. Ainoastaan nuuka eversti tuntuu viihtyvän sen alilämmitetyssä ja alimiehitetyssä valottomuudessa ja värittömyydessä. Ison kartanon hoito jää suurimmalta osalta epäkäytännöllisen Mayn harteille. Tilanne vain pahenee romaanin mittaan, kun May alkaa potea heikotusta ja jatkuvia vatsavaivoja.

Mayn ensimmäisestä avioliitosta peräisin olevat parikymppiset lapset, Oliver ja Elizabeth, tuovat valoa romaaniin. Oliver on jo pitempään asunut Mayn omistamassa Lontoon asunnossa, ja heti Alicen häiden jälkeen Elizabethkin muuttaa sinne, koska ei enää kestä Monks' Closen ilmapiiriä.

Oliver on suorittanut yliopistotutkinnon välttävin arvosanoin. Hän ajelehtii tyttöystävien välillä ja yrittää keksiä, mitä oikeastaan elämältä haluaa. Ilmeisestä älykkyydestään huolimatta hänen on vaikea löytää töitä satunnaisia tilapäishommia lukuun ottamatta. Rikas avioliitto alkaa hänestä näyttää ainoalta mahdolliselta tulevaisuudelta. Yritys tähän suuntaan menee tosin sekin pieleen. Oliverin seurassa lukija ei kuitenkaan pitkästy; hänen sanavalmiutensa ja tarkkanäköisyytensä aiheutti useita naurunpyrskähdyksiä, mikä aina saa minut suopeaksi romaanihenkilölle ja hänen luojalleen. Elizabeth Jane Howardilla on tarkka silmä ja korva ihmisten tunnistettavan omituisuuden koomisille puolille.

Lontoon asunnon taloustöistä ja käyttövaroista huolehtiminen jää tunnollisen Elizabethin vastuulle. Kotitalousopintojensa ansiosta hän pääsee työntekijöitä välittävän firman palkkalistoille ja alkaa valmistaa ruokaa tilauksesta varakkaiden tilaajien kotijuhlissa. Tällaisella keikalla hän tutustuu Johniin, itseään kaksikymmentäviisi vuotta vanhempaan eronneeseen rikkaaseen mieheen. John on hauska ja sympaattinen, sellainen kuin Oliver-veli saattaisi vanhempana ja suuntansa löytäneenä olla.

Elizabethin ja Johnin rakkaus ja avioliitto tasapainottavat romaanin ihmissuhdekuvausta. Onnistuminenkin on mahdollista, vaikkakin harvinaista. Siirappista ehkä, mutta se, joka on edes hetkittäin kokenut omassa elämässään tunteen siitä, että mikään ei haittaa, nyökyttelee varmasti hyväksyvästi.

'You asked me last night whether I cared at all what I did. Remember?
She went on combing her hair. 'You said, "not if I'm with you."'
     'That's right.'
     He took the comb out of her hand and threw it on her dressing-table. 'I want you to feel like that,' he said and took her hands. 'I want you to feel that you could have 'flu or break your leg or embark upon an evening or a week with some of the world's greatest bores, or be shipwrecked or anything awful you can think of, and that you'd feel all right about any of those things because you were with me. The only thing I couldn't bear would be to be without you.'
     'The only thing I couldn't bear.'

John omistaa taloja Englannin lisäksi myös Ranskan Rivieralla ja Jamaikalla. Vierailut näissä eksoottisemmissa kohteissa toivat mukavaa vaihtelua ja lomatunnelmaa kerrontaan. Molemmat etelän lomat tosin päättyvät ikävästi, toinen sydäntäsärkevän traagisesti. Tämän enempää ei olekaan syytä paljastaa romaanin juonesta.

Romaanin tapahtumien kulminaatiopiste saavutetaan jouluaattoyön vaihtuessa joulupäivään. Tässä kirjassa on luultavasti kamalin joulu, mihin olen kaunokirjallisuudessa törmännyt. Uusi lumi satelee ja takkatulikin roihuaa hetken, mutta muuten tunnelma on kaukana jouluisesta. 

Vielä yksi pieni huomio. Elizabeth Jane Howard kuvaa kissoja ja koiria mainiosti, hieman niiden tunne-elämää inhimillistäen mutta silti eläimen käyttäytymistä läheltä tarkkailleen ihmisen tavalla. Varsinkin Alicen kartanoon jättämä Claude-kissa on inhottava ja hellyttävä rontti.

En aiemmin ole lukenut ainoatakaan Elizabeth Jane Howardin kirjoista, mutta nyt tuntuu, että löysin uuden suosikin. Henkilönä olen kirjailijan tavannut Martin Amisin esseekokoelmissa ja muisteluissa, joissa hänestä kirjoitetaan erittäin arvostavasti. Elizabeth Jane Howard oli lähes kaksikymmentä vuotta naimisissa Martinin isän, Kingsleyn, kanssa. Tomera äitipuoli sai vetelehtivän huithapelin kiinnostumaan koulunkäynnistä ja laatukirjallisuudesta, aivan ensimmäiseksi Jane Austenista.

Elizabeth Jane Howard, Something in Disguise. Pan Books 1993. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1969. 283 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 48–49: Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun.

Toinen tähän haastekohtaan liittämäni kirja on Kingsley Amisin The Alteration.

Elizabeth Jane Howard ja Kingsley Amis olivat naimisissa näiden romaanien ilmestymisaikana (vuodesta 1965 vuoteen 1983).

Howard Jacobson: Shylock, ikuinen

Brittiläisen Hogarth-kustantamon kirjasarja, jossa tunnetut kirjailijat kirjoittivat oman romaaniversionsa jostakin Shakespearen näytelmästä, on tähänastisen tutustumiseni perusteella onnistunut erinomaisesti. Tilaustyönä syntyi hyviä nykyromaaneja, joista saa vaikutelman, että juuri kyseinen Shakespearen näytelmä on ollut kirjailijalle erityisen tärkeä ja suorastaan odottanut tilaisuutta tulla käsitellyksi tässä muodossa.

Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa Margaret Atwoodin Hag-Seed-romaanista, joka  perustuu Shakespearen Myrsky-näytelmään sekä Kuningas Learista innoituksensa saaneesta Edward St Aybynin Dunbarista. Johnny Kniga Kustannus on julkaissut ne myös suomeksi nimillä Noidan sikiö ja Mediamoguli.

Howard Jacobson tuntui itsestään selvältä valinnalta kirjoittamaan oman versionsa Venetsian kauppiaasta. Jacobsonin vihainen komiikka – voi sitä satiiriksikin kutsua – sopii mainiosti käsittelemään loukattua kunniaa ja siitä kumpuavaa vihaa, jota Shakespeare kuvaa etenkin juutalaisen koronkiskurin, Shylockin, hahmossa. Howard Jacobson kuuluu itse Britannian juutalaisvähemmistöön ja on myös aiemmissa teoksissaan pohtinut juutalaisuuden tilaa ja merkitystä nykyisessä läntisessä kulutusyhteiskunnassa.

Romaani alkaa luoteisenglantilaiselta hautausmaalta, jossa äitinsä haudalle saapunut Simon Strulovitch – "rikas, kiivas, herkkänahkainen filantrooppi" – tapaa Shylockin, Shakespearen vihaisen ja katkeran juutalaisen. Shylock on paraikaa antautunut keskusteluun kuolleen puolisonsa, Lean, kanssa. Shylockille Lea on kaikkialla, joten englantilainen hautausmaa on ihan hyvä paikka tavata häntä. Shylockilla on tapana lukea Lealle kirjoja. Tällä kertaa on menossa Philip Rothin Portnoyn tauti.

Oli tärkeää pitää Lea ajan tasalla eikä päästää häntä pitkästymään. Lean makuun oli aina ollut kaikenlainen lyyrinen, sarkastinen ja toisinaan myös tolkuton teksti. "Lue minulle sitä komediaa miehestä, joka kuvittelee olevansa tuholainen", hän pyysi. "Tarkoitatko Muodonmuutosta?" "En, rakkaani, vaan Mein Kampfia." Ja sitten he nauroivat yhdessä pirullisesti.

Strulovitch vie Shylockin mukanaan kotiinsa. Suuri osa romaanista kuvaa näiden kahden juutalaismiehen, Strulovitchin ja Shylockin, vuoropuhelua juutalaisuuden velvoitteista. Strulovitchin epäröivässä ja ristiriitaisessa hahmossa Jacobson hyödyntää myös toista Shakespearen sankaria, Hamletia. 

Romaani ei selitä, miten on mahdollista, että neljänsadan vuoden takainen näytelmähahmo on täysissä ruumiin ja sielun voimissa nyky-Englannissa. Aluksi teki mieli tulkita Shylock vain Strulovitchin mielikuvitukseksi. Tätä tulkintaa tukee sekin, että Shylock yhdessä kohtaa mainitsee olevansa Strulovitchin omatunto. Shylockin tosin näkevät ja hänen kanssaan keskustelevat myös muut romaanin henkilöt. No, kirjallisuudessahan kaikki on mahdollista.

Kuten aiemmatkin sarjan romaanit, myös Shylock, ikuinen sai minut lukemaan uudelleen myös Shakespearen näytelmän. Tällä kertaa luin Venetsian kauppiaan Yrjö Jylhän suomennoksena. Minua kiinnosti erityisesti muuan yksityiskohta: mainitseeko Shakespeare Shylockin Lea-puolison ja tältä saadun sormuksen, joilla on tärkeä rooli Jacobsonin romaanissa?

Näytelmän sormussymboliikan keskeisyys yllätti minut. En muistanut, että näytelmän lopussa sormuksista tulee keskeinen aviollisen uskollisuuden symboli. Tätä taustaa vasten näytelmän lyhyt maininta Lean sormuksesta on merkittävä. Shylockin karanneen tyttären, Jessican, kerrotaan vaihtaneen Lean sormuksen marakattiin.

Ei siis siinä kyllin, että Shylockin tytär karkasi kristityn miehen kanssa ja vei mukanaan kultaa ja jalokiviä. Hän vaihtoi Shylockin puolisoltaan saaman sormuksen apinaan. Keskiajan ja renessanssin ihmiset ymmärsivät apinan hillittömän aistillisuuden ja irstauden vertauskuvaksi. Olisiko tässäkin petoksessa yksi lisäsyy Shylockin leppymättömään vihaan kristittyjä kohtaan?

Howard Jacobson nostaa isien ja tyttärien ongelmallisen suhteen aivan romaaninsa keskiöön. Shylock pohtii vaikeaa suhdettaan karanneeseen Jessicaan. Myös Simon Strulovitchilla on vastaava ongelma: hänen 16-vuotias tyttärensä, Beatrice, karkaa kotoaan itseään huomattavasti vanhemman englantilaisen jalkapalloilijan kanssa. Jalkapalloilija Gratan Howsome on tullut tunnetuksi sekä lukuisista purkautuneista avioliitoistaan että kentällä tekemästään natsitervehdyksestä. 

Juoneen saadaan vauhtia Venetsian kauppiaasta. Strulovitch nimittäin vaatii, että jalkapalloilijan on palautettava tytär tai suostuttava ympärileikkaukseen. Vaatimusta tehostavat Strulovitchin todisteet siitä, että jalkapalloilijalla on ollut seksisuhde Beatriceen tämän ollessa vielä alaikäinen. Shakespearen kauppiasta, Antoniota, romaanissa vastaava D'Anton, joka on järjestänyt Jessican ja Howsomen yhteen, lupautuu sijaiskärsijäksi: hän suostuu ympärileikattavaksi, jos Gratan Howsome ei palauta Jessicaa määräaikaan mennessä. Shakespearen näytelmässä lunnaana oleva naula lihaa sydämen vierestä vaihtuu siis romaanissa huomattavasti kevyempään lihanpalaan.

Romaanissa on kolmaskin ongelmallinen isän ja tyttären suhde, jolle sillekin löytyy esikuva Shakespearen näytelmästä. Venetsian kauppiaassa Portia-neito joutuu isänsä testamenttimääräyksen takia valitsemaan sulhasensa testin avulla. Sulhaset valitsevat kolmesta arkusta – kultaisesta, hopeisesta ja lyijyisestä – joista yhdessä on Portian kuva. Kuvan saanut saa myös tyttären. Oikea arkku on luonnollisesti halvin lyijyarkku, johon on vielä liitetty arveluttavat sanat: Ken minut valitsee, saa kaiken alttiiks antaa.

Shakespearen viisas Portia on Howard Jacobsonin karnevalistisessa versiossa muuttunut mediapersoona Anna Livia Plurabelle Kleopatra Mi on kaunist' on iloks ikuiseksi Christine Shalcrossiksi. Itsemurhan tehnyt isä on jättänyt Plurabellelle vaatimukset, jotka tulevan aviomiehen on täytettävä.

Koska hän ei voinut käsittää, miten 1900-luvun kolmen suurimman valheen tunnistaminen, viidenkymmenen Britannian rikkaimman "ulkomaalaisen" suvun nimeäminen tai se, että esittää toteuttamiskelpoisen suunnitelman Tony Blairin salamurhaamiseksi, tuottaisi tulokseksi hänelle ihanteellisimman kumppanin, hän heitti isän listan roskakoriin ja keksi koetuksia, joista suoriutuminen olisi todennäköisemmin mahdollista sellaiselle miehelle, jollaisen hän kuvitteli haluavansa. Kaksikymmentäyksivuotissyntymäpäivänään hän osallistui parinvaihtobileisiin Alderley Edgessä varmistettuaan ensin järkevästi, ettei äiti tulisi samoihin juhliin. Hän pukeutui juhliin Formula 1 -kuljettajan haalariin ja suojalaseihin ja heilutteli näkyvästi kaikkien autojensa avaimia: kuplavolkkarin, BMW Alpinan ja Porsche Carreran.

Plurabelle on päättänyt, että parasta aviomiesainesta on se, joka valitsee kuplavolkkarin. Kyseisissä juhlissa kukaan ei volkkarista huoli, mutta myöhemmin Plurabelle kohtaa Barneyn, joka on kuplan alla sitä rassaamassa niin, että vain jalat näkyvät. Ailahteleva ja pinnallinen Plurabelle kyllä ehtii kirjan aikana rakastua myös Shylockiin. Vastakaikua hän ei tosin saa tältä uskollisista uskollisimmalta aviomieheltä.

Kun Strulovitch romaanin loppupuolella velkoo saatavaansa – esinahkaa – D'Antonilta, tämä saa yllättävän puolustajan Shylockista. Shylockin puhe, eräänlainen armahdukseen kehottava vuorisaarna, menee kuitenkin Strulovitchilta ohi. Hän ei kuuntelee "omaatuntoaan". Plurabelle, joka ihmettelee Shylockin mielenmuutosta, saa kipakan vastauksen:

"Kyllä vain, on väärin yllättyä. On väärin, ettet tiedä, mistä lempeä kristillinen asenteesi on peräisin. On moraalisesti ja historiallisesti väärin olla tietämättä, että Jeesus oli juutalainen ajattelija, ja kun siteeraat häntä meikäläisiä vastaan, puhut ilkeää pötyä. Lempeä rakkaus on juutalainen käsite. Samoin armo. Otitte ne meiltä, siinä kaikki. Sinä omit ne. Ne annettiin ilmaiseksi, mutta silti sinun oli varastettava ne."

Loppujen lopuksi Strulovitchia kuitenkin petkutetaan ja hän joutuu naurunalaiseksi. Romaanin loppu on kuitenkin sovinnollinen. Strulovitch tekee ainakin väliaikaisen sovun tyttärensä kanssa. Hän on myös iloinen ympärileikkausaikeensa epäonnistumisesta.

Moderni mieli löytää huijatuksi tulemisesta arvokkuutta. Se vahvistaa olemisen naurettavuuden.

Kaijamari Sivillin käännös oli kovasti mieleeni. Koomisen tekstin kääntäminen onnistuneesti vaatii kääntäjältä sujuvuutta, luontevuutta ja hyvää rytmitajua. Täytyy olla myös rohkeutta kääntää vapaasti, kirjoittaa vaikkapa asiasta kukkaruukkuun, kun kirjaimellisempi suomennos olisi kömpelömpi.

Howard Jacobson, Shylock, ikuinen: Shakespearen Venetsian kauppias omin sanoin. Johnny Kniga 2020. Englanninkielisestä alkuteoksesta Shylock Is My Name (2016) suomentanut Kaijamari Sivill. 314 s.

---------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

R. Blaumann: Novelleja

Nykyään kaikesta on vähintään kymmenen vuotta. Niin myös edellisestä vierailustani Latvian pääkaupungissa. Usein suosin matkoillani pieniä kotimuseoita, sillä ne tarjoavat aidommalta tuntuvan kurkistuksen paikallisten ihmisten elämään kuin valtavalla tarjonnallaan uuvuttavat kansalliset laitokset. Viime reissullani Riikaan poikkesin museoon nimeltä Jana Rozentāla un Rūdolfa Blaumana muzejs, kahden minulle aiemmin tuntemattoman taiteilijan entiseen kotiin. 

Janis Rosentāls (tai Jan Rosenthal) oli 1900-luvun vaihteen kuvataiteilija. Samoihin aikoihin elänyt ja jonkin aikaa Rosentālsien  alivuokralaisena asunut Rūdolfs Blaumanis (tai Rudolf Blaumann) puolestaan jätti pysyvän jälkensä latviankieliseen kirjallisuuteen. Hän aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla saksaksi, mutta vaihtoi pian kielen latviaan. Hänen näytelmänsä ovat edelleen latvialaisten teattereiden vakio-ohjelmistoa.

Molemmilla taiteilijoilla oli myös yhteys Suomeen: Janis Rosentālsin aviopuoliso oli suomalainen laulajatar Elli Forssell. Kun Rūdolfs Blaumanis sairastui tuberkuloosiin, Elli Forssell järjesti vuokralaisensa Punkaharjulle Takaharjun parantolan parhaaseen potilashuoneeseen. Raitisilmahoidot ja hyvä ruoka näyttivät aluksi kohentavan potilaan vointia, mutta melko pian tauti jälleen paheni. Syyskuun 4. päivän aamuna vuonna 1908 Rūdolfs Blaumanis löydettiin vuoteestaan menehtyneenä.

Blaumannin tuotanto alkoi museovierailun aikana kiinnostaa sen verran, että yritin jonkin aikaa tarmokkaasti löytää antikvariaateista hänen ainoata suomeksi julkaistua novellikokoelmaansa. Yhdestä ruotsalaisesta nettiantikvariaatista sen jo tilasinkin, ja pettymys oli suuri, kun antikvariaatti pahoitellen ilmoitti, että teos oli epähuomiossa jäänyt heidän listoilleen eikä sitä enää ollut saatavissa. Tänä vuonna, etsiessäni ihan toista kirjaa Finlandia Kirjan laajasta valikoimasta, törmäsin sitten tähän novellikokoelmaan ja tilasin sen heti.

Kuuden laajan novellin kokoelma antaa hyvän kuvan Blaumannin kirjailijanlaadusta. Minulle novellit toivat mieleen äskettäin lukemani Strindbergin saaristolaistarinat Hemsöläiset-romaanissa: molemmat kirjailijat tekevät tarkkoja ja usein yllättäviä havaintoja henkilöidensä psykologiasta; molemmat myös kuvaavat kansan tapoja kansatieteilijän mielenkiinnolla. Tarkka hääkuvaus löytyy molemmista kirjoista. Blaumannilla on kuvaus myös hautajaisista, joiden juomingit toivat mieleen pikemminkin irlantilaisen kuin pohjoisen tavan muistaa joukosta poistunutta. Irlannissakaan hautajaisiin ei sentään kuulu tanssiosuutta, kuten Blaumannin latvialaistarinassa. Strindbergillä ja Blaumannilla on myös elävää dramatiikan tajua, joka pyrkii helposti lipsahtamaan melodraaman puolelle.

Synkän puoleisia nämä Blaumannin novellit tässä kokoelmassa olivat. Teatterikappaleissaan hän on tiettävästi viljellyt myös komiikkaa. Tämän kokoelman kuudesta novellista kolme päättyy päähenkilön kuolemaan, kaksi niistä väkivaltaiseen. Näiden lisäksi yksi novelli päättyy muutamien päähenkilöidensä todennäköiseen kuolemaan, ja yksi novelli päättyy päähenkilölle rakkaan ja hänen nuoruutensa symboliksi kohoavan hevosen lopettamiseen. Siinä ainoassa novellissa, jossa kuolemalta juuri ja juuri vältytään, tuhoutuu suuri metsä tulipalossa.

Synkistä aiheistaan huolimatta novellit eivät olleet raskasta luettavaa. Blaumann suhtautuu henkilöihinsä suurella rakkaudella: dramatiikka syntyy hyvien ihmisten hairahduksista, ei pahojen pahuudesta. En yhtään ihmettele näiden novellien klassikkoasemaa Latviassa.

Kokoelman takakannessa Blaumannin parhaiksi novelleiksi mainitaan kokoelmaan sisältyvät Kuoleman varjossa ja Andrikson. Näiden rinnalle kohottaisin vielä novellin nimeltä Raudupin emäntä, joka on jylhä kuin kreikkalainen tragedia, latvialainen Medeia. 

Kuoleman varjossa on dramatiikan huippunäyte. Ajattelin koko ajan lukiessani, kuinka vaikuttava elokuva tästä tulisikaan. Tai kuunnelma, jos niitä enää tehdään. Novelli alkaa siitä, että neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta ovat jäällä verkkoja asettamassa. Yhtäkkiä kalastajat huomaavat, että tuuli on puhaltanut suuren jäälautan merelle ja he ovat jääneet tämän lautan vangeiksi.

Novelli kuvaa viittä seuraavaa vuorokautta jäälautalla. Se keskittyy miesten erilaisiin luonteisiin ja tapoihin reagoida hengenvaaraan. Kollektiivin kuvauksesta nousevat eräänlaisiksi päähenkilöiksi Birkenbaum ja kuusitoistavuotias Karlen, joka kärsii armottomasta janosta, koska ei pysty imeskelemään jäätä kuten toiset miehet. Karlen suree ennen kaikkea sitä, että vääjäämättömältä näyttävä kuolema vie häneltä mahdollisuuden kokea fyysisen rakkauden tuomaa lämpöä. Karlenin ottaa hoteisiinsa porukan hylkiö, juomari ja riitapukari Birkenbaum. Yöt Karlen nukkuu Birkenbaumin sylissä tämän rintaa vasten painautuneena. Janosta lähes tajuttomalle Karlenille Birkenbaum juottaa omaa vertaan käteensä leikkaamastaan haavasta.

Pelastajat saapuvat viime hetkellä pienellä soutuveneellä. Kaikki eivät kuitenkaan pelastu, veneeseen ei mahdu: on ratkaistava, ketkä ovat ne kolme, jotka joutuvat jäämään lähes varmaan kuolemaan. Novellin lopussa on tarjolla sekä kylmää itsekkyyttä että sydäntä lämmittävää epäitsekkyyttä.

Tommy Tabermann on kirjoittanut samanlaiseen tilanteeseen sijoittuvan romaanin Pelastaja. En ole lukenut romaania, mutta käsittääkseni se pohjautuu tositapahtumaan. En ole saanut selville, onko sama tositapaus mahdollisesti myös tämän Blaumannin novellin taustalla. En tiedä myöskään sitä, onko Tabermann ollut tietoinen Blaumannin teoksesta.

Raudupin emäntä kuvaa nuorehkon lesken ihastumista itseään vielä paljon nuorempaan mieheen, renkimies Kahrliin. Emännän katseessa on suorastaan freudilaista symboliikkaa:

Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu. Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin huutaen jonkun määräyksen piippuun.

Kahrl ei suostu lesken kosintaan. Sen sijaan, että kertoisi todellisen syynsä kieltäytymiseen, siis sen että hänellä jo on tiedossa nuorempi morsian, Kahrl tulee päästäneeksi kohtalokkaan hätävalheen: hän ei voi mennä naimisiin emännän kanssa, koska emännällä on vammainen poika, josta tulee aikanaan Raudupin "todellinen isäntä". Tragedian jatko on helposti arvattavissa, mutta emännän sielullisen taistelun kuvaus on vaikuttavaa ja uskottavaa psykologista realismia. 

Andrikson kertoo vuokraviljelijän ja maanomistajakreivin konfliktista. Andrikson on kaatanut tammia vuokraamaltaan maalta. Vuokrasopimus kuitenkin kieltää puiden kaatamisen ilman maanomistajan lupaa. Vuokraviljelijä Andrikson perustelee tekoaan sillä, että hänen isänsä oli aikanaan saanut luvan kyseisten puiden kaskeamiseen, mutta oli jättänyt ne pystyyn ikään kuin perintönä pojalleen.

Kreivi on myöntyväinen nimelliseen korvaukseen puista, mutta Andrikson katsoo, että suostuessaan korvaamaan puut hän myöntäisi ottaneensa ne luvatta ja syyllistyneensä varkauteen. Kreivi haluaisi antaa asian olla, mutta joutuu vaatimaan sopimukseen perustuvaa korvausta käräjillä, koska pelkää, että toisetkin vuokralaiset alkaisivat muuten vaatia samaa puunkaato-oikeutta.

Paluumatkallaan kreivin puheilta sydämistynyt Andrikson hetken mielijohteesta sytyttää kreivin metsän palamaan. Kotiin päästyään hän saa kuulla, että hänen pienet poikansa ovat menneet metsään marjoja poimimaan. Dramaattista vaikutustaan taitavasti kehittelevässä novellissa kuuman kesäpäivän raukea tunnelma vaihtuu ensin isännän ja alustalaisen kirveleväksi riidaksi ja sitten koko pikkukylän tulihelvetiksi. Tässäkin novellissa sen molemmat päähenkilöt ovat kunnon miehiä, joiden yhteinen pieni heikkous – itsepäisyys – johtaa kaameisiin seurauksiin.

Latvialaisten nimien kahtalaisuus – Blaumann ja Blaumanis – aiheutuu siitä latvian kielen perinteestä, että myös ulkomaiset nimet latvialaistetaan. Meillä suomen kielessä näin on tehty vain istuvien hallitsijoiden nimien osalta: Ruotsin Carl Gustaf on meillä Kaarle Kustaa. Latvialaisessa kirjakaupassa oli tämän nimiperinteen ansiosta hauska tehdä löytöjä. Siellä oli viimeksi käydessäni saatavilla  muiden muassa Viljams Šekspīrsin näytelmiä ja Miko Rimminensin uusin romaani.

R. Blaumann, Novelleja. WSOY 1923. Latvian kielestä suomentanut Lyyli Järviluoma. 275 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 39: Novellikokoelma.

Kingsley Amis: The Alteration

Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1976. Sen maailma ei kuitenkaan ole tuntemamme. Uskonpuhdistusta ei ole koskaan tapahtunut, ja katolinen kirkko hallitsee koko Eurooppaa. Tiede on kirosana, mutta uusia keksintöjä sallitaan kohtuudella. Junayhteys Lontoosta Roomaan kanaalisiltaa pitkin kestää vain seitsemän tuntia. Ilmalaivat ovat käytössä. Naisia ei ole lainkaan julkisissa tehtävissä; heidän paikkansa on kotona aviomiehen täydellisessä määräysvallassa.

Idässä valtaa pitää muhamettilainen Turkki. Toistuvat sodat katolisten ja muhamettilaisten välillä ovat tietoinen, joskin kyyninen, keino hillitä väestön liikakasvua.

Kristilliset toisinajattelijat, "skismaatikot", ovat luoneet valtion Atlantin toiselle puolelle: Uuden Englannin, jossa yksilön moraalille asetetaan ankaria vaatimuksia mutta jossa myös suositaan tiedettä ja edistystä. Naisia kuunnellaan siellä ja he saavat jopa keskeyttää miehen puheen. Sähkö on käytössä toisin kuin Euroopassa. Ensimmäiset siipien avulla toimivat lentokoneet ovat kokeiluvaiheessa.

Tähän vaihtoehtoiseen historiaan Kingsley Amis sijoittaa jännittävän kertomuksen 10-vuotiaan Hubert Anvilin dramaattisista elämänvaiheista. Hubert on englantilaisen Coverleyn luostarikoulun lahjakas poikasopraano. Hänelle on luvassa loistava ura musiikkimaailmassa ja sen mukanaan tuoma jättimäinen varallisuus, mikäli hän vain jatkaa sopraanona, jos hänelle siis tehdään romaanin nimessä mainittu "muutos".

Hubertin omaa mielipidettä asiasta ei varsinaisesti kysytä. Hän joutuu heti korkeampien tahojen pelinappulaksi: itse paavi haluaa Hubertin Roomaan vahvistamaan pääkaupungin asemaa maailman parhaiden taiteilijoiden tyyssijana; luostarin apotti haluaa kunniaa omalle laitokselleen ja sen musiikinopetukselle; Hubertin liikemiesisä haluaa näyttää hyvältä kirkon silmissä.

Asiassa on kuitenkin yksi mutka. Isän suostumuksen lisäksi tarvitaan myönteinen lausunto perheen rippi-isältä Matthew Lyallilta. Sitä isä Lyall ei halua antaa: aluksi siksi, että ei pidä apotin määräilevästä asenteesta, sitten ryhdyttyään luvattomaan suhteeseen Hubertin äidin kanssa isä Lyall katsoo, ettei voi kieltää keneltäkään niitä ruumiin nautintoja, joista on itse päässyt osalliseksi. Isä Lyall saa myöhemmin karmealla tavalla maksaa vastustelustaan.

Operaation hiljaisiksi vastustajiksi ryhtyvät myös Hubertin äiti sekä vanhempi veli, joka opiskelee lääkäriksi. Myös Hubertin musiikinopettaja Morley on vastahankainen. Hän on havainnut Hubertissa orastavia säveltäjänkykyjä ja pelkää, että leikkaus, joka kyllä mahdollistaa korkeatasoisen suorittamisen musiikin alalla, vie mukanaan myös mahdollisen luovan kyvyn.

Hubert itse ei tiedä, miten operaatioon pitäisi suhtautua. Hän yrittää selvittää, mistä oikeastaan joutuisi luopumaan. Hubertia ihmetyttää, miksi "haureus" on monille ihmisille niin tärkeää, että he harjoittavat sitä jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Hän kyselee intiimejä kysymyksiä niiltä, joiden arvelee tietävän asiasta jotain, esimerkiksi veljeltään ja luostarin tallirengiltä. Nämä keskustelut, joissa sokealle yritetään selittää, millainen on punainen väri, ovat yhtä aikaa hauskoja ja syvällisiä. Aisti-ilojen merkitystä ihmiselle pohditaan monesta eri näkökulmasta. Hubert on vielä fyysisesti lapsi, mutta hänen älynsä ja käsityskykynsä ovat poikkeukselliset kymmenvuotiaalle.

Eniten Hubertin omaan ratkaisuun vaikuttaa pelko musikaalisen luomiskyvyn menettämisestä. Hän pakenee luostarista ja hakeutuu turvaan Uuden Englannin lähetystöön Lontoossa. Hän on jo aiemmin tutustunut suurlähettilääseen eräässä yksityiskonsertissa. Suurlähettilään avulla Hubert haluaa päästä Uuteen Englantiin, jossa lasten "muuttaminen" ei ole sallittua.

Tämän enempää en paljasta juonesta. Hubertin vaiheissa ja lopullisessa kohtalossa on kaikki trillerin ainekset. Kingsley Amis on tässäkin romaanissaan erinomaisesti hyödyntänyt viihteellistä genreä. Hänen kokeilustaan kauhukirjallisuuden saralla olen kirjoittanut jo aiemmin.

Vaihtoehtohistorioiden yksi klassikko on Philip K. Dickin Man in the High Castle (suomeksi Oraakkelin kirja), joka kuvaa maailmaa, jossa natsit voittivat toisen maailmansodan. Tässä Amisin vaihtoehtohistoriassa Hubert kolmen makuusalitoverinsa kanssa lukee salaa illalla kynttilän valossa juuri tämännimistä Philip K. Dickin romaania. Natseista siinä ei luonnollisesti puhuta vaan muulla tavoin erilaisesta maailmasta: sellaisesta jossa sähkö ja lentokoneet ovat yleisessä käytössä ja rutto on voitettu. Pojat ovat innokkaita TR:n (Time Romance) ja CW:n (Counterfeit World) harrastajia. Älyllisesti varhaiskypsän nelikon aikuisikään kestävä ystävyys on yksi romaanin lämpimimmin kuvatuista asioista.

Oletan, että kirjailijalla on hauskaa tällaisen vaihtoehtoisen todellisuuden kehittelyssä. Siinä on mukana aimo annos leikkiä. Historiallinen leikki vilahtaa esiin sivulauseissa. Tähän tapaan: Shakespearen näytelmiä voi nähdä Uudessa Englannissa, minne kirjailija muutti sen jälkeen, kun hänen teatterinsa Lontoossa poltettiin. Jesuiittamonsignor Jean-Paul Sartre on vastikään julkaissut teoksen De Existentiae Natura. Uuteen Englantiin liikennöivä ilmalaiva on nimeltään Edgar Allan Poe, nuorena kuolleen kenraalin mukaan. Mitäpä muuta kuin leikkiä olisi sekään tieto, että aikoinaan paavi Germanian I oli niin ankara, että pisti Rooman Pietarinkirkon piirustukset uusiksi ja yksinkertaisti ne. Siviilinimeltään tämä paavi oli Martti Luther. Nykyinen paavi, yorkshirelainen Johannes XXIV kertoo Hubertille, että yksi kirkon alkuperäisten suunnitelmien tekijöistä teki suutuspäissään anteeksiantamattoman synnin ja otti hengen itseltään, "joku Boonarotty tai sen tapainen nimi".

Kingsley Amis, The Alteration. Triad Panther Books 1978. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1976. 205 s.

-------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. 

Toinen tähän haastekohtaan liittämäni kirja on Elizabeth Jane Howardin Something in Disguise.

Elizabeth Jane Howard ja Kingsley Amis olivat naimisissa näiden romaanien ilmestymisaikana (vuodesta 1965 vuoteen 1983).

Michel Tournier: Meteorit

Meteorit imaisi lukijan mukaansa kiehtovalla miljööllä ja uteliaisuutta herättävillä henkilöhahmoilla. Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin 1930-luvulta 1960-luvulle. Siinä on useita eri minäkertojia, joista osa kertoo tarinaansa pitkään ja useaan otteeseen, osa pääsee ääneen vain hetkeksi.

Kaikki tässä kaksosteemaa äärimmilleen hyödyntävässä romaanissa pyrkii jakaantumaan pareiksi. Niinpä esimerkiksi romaanin alun tapahtumapaikka on yhtä aikaa tekstiilitehdas ja vajaamielisille lapsille tarkoitettu hoitolaitos Bretagnessa. Tehtaanjohtaja Edouard Surin elää kaksoiselämää bretagnelaisena perheenisänä ja pariisilaisena varakkaana "poikamiehenä". 

Edouardin nuorempi veli Alexandre on hienostunut homoseksuaali, joka työkseen johtaa kuutta jätteidenkäsittelylaitosta. Tämän kiehtovan "kaatopaikkojen dandyn" elämäntarinalle ja seikkailuille "pikkuflorettinsa" – kävelykeppiin piilotetun miekan – kanssa romaani omistaa suuren osan alkupuolestaan. Tutustumme myös Alexandren sielunveljeen, Thomas Koussekiin, katoliseen pappiin, jonka uskonnollisuus käy läpi muodonmuutoksen: lähes fyysinen rakkaus ristiinnaulitun alastomaan ruumiseen saa väistyä ja tilalle tulee Pyhän Hengen korottaminen uskonnon keskukseksi.

Edouardin puoliso Maria-Barbara tuottaa jälkeläisiä kuin mehiläiskuningatar: "Tämä moninkertainen äiti ei ihan tarkalleen tiedä, montako niitä on." Lasten tulo kuitenkin lakkaa sen jälkeen, kun hän on synnyttänyt identtisen kaksosparin, Paulin ja Jeanin, jotka ovat romaanin varsinaiset päähenkilöt.

Paul ja Jean – tai Jean-Paul – elävät lapsuudessa täydellistä kaksoselämää, jossa he muodostavat ehjän kokonaisuuden. Heillä on oma erityinen kielensä, vaikka he kyllä tietävät toistensa ajatukset ja tuntevat toistensa tunteet ilman kieltäkin. Heidän yhteytenä on myös vahvasti seksuaalinen. Heitä on täysin mahdotonta erottaa toisistaan, joten he leikittelevät vaihtamalla välillä nimiään. "Erillisten" ihmisten maailma tuntuu heistä vieraalta ja vajavaiselta.

Romaanin aaterakenne tuntuu paikoin raskaalta. Se yhdistelee asioita, joiden yhteys ei avaudu vaivattomasti. Romaanissa tehdään ero matemaattisten, taivaankappaleiden liikkeistä aiheutuvien, vuodenaikojen ja meteorien, sääilmiöiden, välille. Tämä on vielä ymmärrettävää, mutta paljon vaikeampi on hahmottaa sitä yhteyttä, joka romaanissa nähdään matemaattisten vuodenaikojen ja kaksosten välillä. Meteorit sitten taas edustavat erillisiä ihmisiä. Muitakin tällaisia kahtia jakautuvia ilmiöitä romaani selvittää mytologisten viitteiden avulla. Esimerkkeinä näistä pareista olkoot vaikkapa homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä pysähtyneisyys ja muutos.

Huomasin, että jos pidin näitä pohdintoja romaanien henkilöiden päähänpistoina, yksityisinä salaliittoteorioina, pystyin nauttimaan lukemisesta enemmän. Perusteen tällaiseen lähestymistapaan antaa jo sekin, että kirjailija Michel Tournier itse korosti olevansa ennen kaikkea tarinankertoja.

Myytit sinänsä ovat kiinnostavaa tarina-ainesta. Niissä on kyse siitä, että ihmiset ovat tarinoiden muodossa kuvanneet ja selittäneet todellisuutta. Parhaat selitykset – ne jotka ovat vastanneet muidenkin kokemuksia – ovat säilyneet. Myytit ovat siis kuva tai vertaus jostain kokemastamme. Silloin kuin myytti aletaan nähdä todellisuutena, mennään uskonnon alueelle.

Vähitellen Jean alkaa irrottautua kaksossiteestä. Ensimmäinen merkki tästä on se, että hän haluaa ostaa kouluvaatteensa eri kaupasta kuin Paul. Kotona, kun kauppojen paketit avataan, huomataan tosin, että molemmat pojat ovat ostaneet täysin samanlaiset vaatteet toisistaan tietämättä, vain yhden villapaidan vihreä sävy on hieman erilainen.

Nuoruusiässä Jeanin irtautumispyrkimykset voimistuvat entisestään. Hänen kihlauksensa Sophien kanssa on jo selvä pakoyritys. Kihlaus kuitenkin purkautuu, kun Sophie huomaa viettäneensä ilmeisesti yhden yön Paulin kanssa – täysin varma hän ei tosin asiasta voi olla. Lisäksi hän on havainnut, ettei avioliitosta ole kilpailijaksi kaksosten väliselle siteelle. Jean viettää edelleen osan öistään Paulin vuoteessa.

Romaani huipentuu Jeanin pakoon ja Paulin yritykseen seurata tätä. Parinsadan sivun verran seuraamme Paulin matkaa Venetsian, Tunisian, Islannin, Japanin ja Kanadan kautta Berliiniin. Käy varsin pian ilmi, että kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen vaan myös henkinen ja hengellinen matka. Paul itse puhuu initiaatiomatkasta. Tärkeänä oppaana tällä matkalla on japanilainen zen-mestari Shonin.

Kuka minä olen? Yksi kysymys, ainoa tärkeä sinä päivänä kun olen luopunut toiveesta tavata Jeanin vielä kerran: mikä on perusero paristaan erotetun kaksosen ja kenen tahansa erillisen ihmisen välillä? Tai toisin sanoin: koska Jeanin katoamista on pakko pitää lopullisena tosiasiana, miten elän kaksosuuteni? Miten hoidan aktiivisesti ja elävästi kaksosperimääni?

Kaksosteeman käsittely siirtyy romaanin tässä osassa niin esoteeriseksi ja zeniläisen ajattelun läpitunkemaksi, että minulle tuotti vaikeuksia pysyä perässä. Luinpa sen sitten hiukan hörhöilevänä matkakertomuksena. Toimi se näinkin.

On aika luontevaa, että matka, jossa on pyrkimyksenä päästä irti kaksosparista, päättyy Berliiniin juuri silloin, kun kaupunkia jaetaan muurilla kahtia. Paulin pako itäiseltä puolelta läntiselle käy tunnelia pitkin. Tunneli romahtaa kesken yrityksen ja Paul menettää vasemman kätensä ja jalkansa. Hänestä tulee halkaistu mies. Pakotunnelin synnytyskanavasta kiskotaan uudesti syntynyt erillinen Paul. Jean katoaa samalla romaanista kokonaan.

Pidin romaanista kovasti aina silloin, kun se luotti kertomiinsa tarinoihin. Sen filosofinen koneisto oli omaan makuuni raskas. Ehkä jossain vaiheessa kokeilen jotakin toista romaania Michel Tournierin laajasta suomennetusta tuotannosta. Olen aiemmin lukenut Tournierilta vain novelleja ja satuja alkukielellä. Niistä olen pitänyt kovasti. Pienemmässä muodossa tarinoiden vahva allegorisuus ei ole aiheuttanut minulle ongelmia. 

Michel Tournier, Meteorit. Otava 1985. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Météores (1975) suomentanut Annikki Suni. Kannen kuva: Pjotor Tomaszewski. 474 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 19: Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.

Jean Cocteau: Thomas l'imposteur

Tämä pieni romaani kertoo monta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa. Sen historiallisena taustana on ensimmäinen maailmansota ja Saksan hyökkäys Ranskaan. Romaanin alku kuvaa sekasortoista tilannetta Pariisissa. Ranskan hallitus on siirtynyt turvaan Bordeaux'hon. Myös siviilit pyrkivät pois hyökkäysuhan alla olevasta pääkaupungista.

Pian kaikkitietävän kertojan huomio kiinnittyy Pariisin vasemman rannan taloon, joka on muutettu Punaisen Ristin sairaalaksi. Sitä johtaa tohtori Verne. Suuren arvotalon siviilipuolella asustaa tilapäisesti nuori leskiruhtinatar Clémence de Bormes, jonka teini-ikäinen tytär Henriette toipuu umpisuolen leikkauksesta. Rouva de Bormes on iloinen siitä, että tyttären sairastuminen on pakottanut hänet jäämään Pariisiin. Hän on henkilö, joka haluaa olla näyttämön keskellä.

Melko pian rouva de Bormes alkaa ajankulukseen organisoida autosaattuetta, jonka on määrä hakea haavoittuneita sotilaita pois rintamalta. Avukseen hän saa rouva Valichen, joka on värväytynyt Punaisen Ristin sairaanhoitajaksi ja tuonut mukanaan miesystävänsä, jota väittää kirurgiksi, vaikka tämä todellisuudessa on koulutukseltaan hammaslääkäri. Kertojan suhtautuminen rouva Valicheen ei jää epäselväksi. 

Elle était aussi laide, vulgaire et rapace que madame de Bormes était belle, noble, désintérressée. Ces deux femmes se rencontraient sur le terrain de l'intrigue. Simplement, l'une intriguait pour son plaisir, l'autre pour son intérêt. 

(Hän oli yhtä ruma, alhainen ja ahne kuin rouva de Bormes oli kaunis, jalo, epäitsekäs. Nämä kaksi naista kohtasivat juonittelun maaperällä. Toinen vain juonitteli mielihyvänsä vuoksi, toinen oman hyötynsä takia.)

Jos kertojan asenne tuo mieleen sadun selkeärajaisen hyvän ja pahan erottelun, ei varmaan olla ihan hakoteillä. Sadut ja myytit olivat aina lähellä kirjailija Jean Cocteaun sydäntä. 

Tarvittavien kulkulupien saaminen ambulansseille osoittautuu hankalaksi. Nyt astelee sairaalan pihalle romaanin keskushenkilö, Guillaume Thomas. Tämä 16-vuotias poika olisi uteliaisuuttaan halunnut mukaan rintamalle, mutta koska hänen ikänsä ei riitä, hän turvautuu valheeseen: hän hankkii itselleen asepuvun ja väittää olevansa Guillaume Thomas de Fontenoy, kuuluisan kenraali de Fontenoyn veljenpoika. Hän väittää myös olevansa kenraali d'Ancourtin sihteeri ja on nyt toimettomana, koska kenraali on tuotu sairaalaan jalka-amputaatiota varten. Leikkaus ei ole onnistunut toivotusti: kenraali on sekava ja hänen odotetaan menehtyvän pian.

de Fontenoyn maineikas nimi avaa kaikki lukot. Guillaume hankkii nopeasti ambulanssisaattueelle tarvittavat luvat. Saattueen avustusretkestä tosin tulee farssimainen sotku, josta on hyvin vähän hyötyä kenellekään. Melkoista sekamelskaa on sota yleensäkin tässä romaanissa: yksittäiset ihmiset toimivat omien vaikuttimiensa vuoksi ilman yhteistä suunnitelmaa.

Guillaumesta tulee pian kaikkien lemmikki. Hän on kuin kala vedessä mihin hän ikinä ryhtyykään. Guillaumen luonnekuva on kuitenkin omalaatuisen epäselvä. Hän tuntuu olevan pelkkää pintaa, ikään kuin hänellä ei olisi omaa luonnetta ollenkaan. Guillaume Thomas on romaanin henkilöiden joukossa kuin katalyytti kemiallisessa reaktiossa, aine joka nopeuttaa reaktiota. Hän jää lopulta kuitenkin kaikille, myös itselleen, vieraaksi ja ulkopuoliseksi. 

Rouva de Bormesin tytär Henriette rakastuu Guillaumeen tulisesti. Guillaume antaa tytön ymmärtää, että tunne on molemminpuolinen, mutta lukijan mielikuvaksi jää, että Guillaume ikään kuin kokeilee, miltä tuntuisi olla rakastunut. Aitoa tunnetta hänellä ei ole. 

Rouva de Bormesia kosiskeleva Jour-lehden toimitusjohtaja Pesquel-Duport pelkää, että myös rouva de Bormes on ihastunut Guillaumeen ja saadakseen kilpailijan pois tieltään hän tukee täysin Henrietten ja Guillaumen suhdetta. Hän myös auttaa Guillaumea, kun tämä ilmoittaa haluavansa rintamalle Belgiaan. 

Romaanissa on hienoja aihelmia, joita ei sitten kuitenkaan seurata loppuun asti. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että sekä tohtori Verne että johtaja Pesquel-Duport saavat jo melko pian tietoonsa, että Guillaume on huijari. Koska he itsekin hyötyvät Guillaumen valheista, he eivät kuitenkaan paljasta tätä. Tohtori Verne katoaa näkyvistämme romaanin keskivaiheilla eikä häneen sen koommin palata. Pesquel-Duport joutuu hankalaan tilanteeseen, kun näyttää siltä, että Guillaumen ja Henrietten avioliitosta saattaa tulla totta. Rouva de Bormes ei varmaan suhtautuisi suopeasti siihen, että johtaja on junaillut hänen vävykseen alaikäisen varattoman pojan.

Rintamalle Guillaume toiveidensa mukaisesti myös pääsee. Romaanin kuvauksessa asemasotavaiheesta Belgian juoksuhaudoissa kirjailija on epäilemättä käyttänyt omia kokemuksiaan. Jean Cocteau palveli ensimmäisessä maailmansodassa Punaisen Ristin ambulanssinkuljettajana. Romaanissa toisiaan vastassa olevien armeijoiden sotilaat vaikuttavat tuntevan jonkinlaista veljeyttä toisiinsa, vaikka kuolonuhreiltakaan ei vältytä. Ne selitetään harhalaukauksiksi. Rintamalla Guillaume tekeytyy sotilaaksi ja hänestä tulee pian suosittu tovereidensa keskuudessa. Tässä toveruudessa Guillaume romaanin aikana ensimmäisen ja ainoan kerran tuntuu pääsevän lähelle jonkinlaista käsitystä omasta perimmäisestä olemuksestaan.

Jatkossa on juonipaljastuksia, jotka haluat ehkä välttää, jos aiot lukea romaanin itse.

Guillaumelle käy loppujen lopuksi huonosti. Pohjattomassa optimismissaan ja siinä käsityksessään, että hänelle ei voi sattua mitään, hän lähtee vapaaehtoiseksi viestinviejäksi vihollislinjan tuntumaan. Hän saa tappavan luodin mahaansa. Tämän mestariteeskentelijän viimeinen ajatus on ironian läpitunkema:

Je suis perdu si je ne fais pas semblant d'être mort. (Olen hukassa jollen tekeydy kuolleeksi.)

Guillaumen kuolema ratkaisee johtaja Pesquel-Duportin ongelman: hänen ei tarvitse paljastaa Guillaumen salaisuutta, koska nuorten avioliitosta ei missään tapauksessa tule mitään. Rouva Valiche, tarinan pahis, joka on urkkinut tietoonsa Guillaumen henkilöllisyyden, käy kuitenkin pelkkää ilkeyttään kertomassa sen rouva de Bormesille ja tämän tyttärelle. Henriette luhistuu henkisesti, joutuu parantolaan ja tekee itsemurhan. Rouva de Bormes ja Pesquel-Duport päätyvät avioliittoon.

Romaanin yksi ajatuslinja on se, että ihmisestä tulee se, miksi hän tekeytyy. Päähenkilön hautakivessä sotilashautausmaalla Guillaume Thomasin nimikin on jo lähes kadonnut ja hänestä on tullut sotasankari de Fontenoy.

    G. - T. de Fontenoy. Mort pour nous. (G. T. de Fontenoy. Kuollut meidän puolestamme.)

Jean Cocteau (1889 – 1963) oli todellinen taiteen moniottelija: runoilija, näytelmä- ja romaanikirjailija, kuvataiteilija, elokuvantekijä. Hänen muistonsa elää näyttävästi Villefranche-sur-Merin pikkukaupungissa, jonka Welcome Hotelin huoneessa 22 taiteilija asusti useaan otteeseen. Hän on kuvannut näitä vierailuja elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Hotellin vieressä on pieni Pyhän Pietarin kappeli, joka on rakennettu jo 1300-luvulla, mutta se oli päässyt pahasti rapistumaan. Paikalliset kalastajat käyttivät sitä pyydystensä säilytyspaikkana. Kalastajien aloitteesta kappeli kunnostettiin 1950-luvulla ja Cocteau maalasi sen seinille Pietaria ja seudun kalastajia esittävät seinämaalaukset. Nykyisin kappeli on suosittu turistikohde. Uteliaan kävijävirran varmistaa se, että seinämaalausten kuvaaminen on ehdottomasti kielletty. Pääsylipputulot menevät kalastajien eläkerahastoon.

Welcome Hotel. Kuvan oikeassa reunassa Chapelle Saint-Pierre. Villefranche-sur-Mer 2019.

Oma tutustumiseni Jean Cocteaun tuotantoon alkoi lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Meille kotiin vastikään hankitusta Telefunken-merkkisestä ensimmäisestä televisiostamme katselin Jean Cocteaun käsikirjoittaman ja ohjaaman Kaunotar ja hirviö -elokuvan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen pikkupoikaan.

Omat lapseni sitten katsoivat tuon satuelokuvan Disneyn versiona lukemattomat kerrat.

Molemmissa elokuvissa on sama kuvalliseen ilmaisuun liittyvä dramaturginen ongelma, jota ei kerrotussa sadussa ole. Kun hirviö elokuvan lopussa muuttuu prinssiksi, katsojan on vaikea peittää pettymystään. Mikään prinssi ei voi ulkonäöltään ja karismaltaan vetää vertoja hirviölle. Tuollaisia prinsseja mahtuu kolmetoista tusinaan.

Olen ihan varma, että Belle toisinaan lauantaina saunan jälkeen pyytää, että prinssi vetäisi ylleen jonkin vanhan turkin – tai ainakin karjuisi vähän...

Jean Cocteau, Thomas l'imposteur. Gallimard 1957. Le Livre de Poche N° 244. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1923. 184 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

Romaani kertoo kahden 14-vuotiaan tytön keväästä, kesästä ja alkusyksystä vuonna 1986. Sinä keväänä Tšernobylin ydinreaktori tuhoutui. Suuri räjähdys ja suuri suru ovat romaanissa läsnä, mutta ne jäävät tyttöjen elämää kuohuttavan tapahtumaketjun ja heidän henkilökohtaisen tragediansa varjoon. Niin siinä yleensä käy: meidän elämämme täyttyy siitä, mikä on läheistä ja omakohtaista. 

Romaanin ytimenä on Mariian ja Mimin rakkaus, joka pyyhkäisee kummankin vastustamattomasti mukaansa. He eivät saa toisistaan kyllikseen. Romaanin kuvaus nuorten päähenkilöiden eroottisesta rakkaudesta on suora ja häpeilemätön, vailla syyllisyyttä.

Hurmioitunutta rakkautta varjostaa tyttöjen perhetilanne. Mariia tuntee olevansa vieras omassa kodissaan. Hänen perheensä on iloton, äänetön ja harmaa, vaikka asuukin ruskeassa talossa. Hänen äidillään on mielenterveysongelmia. Äiti vastustaa Mariian rakkautta Mimiin, koska ei nyt jaksaisi mitään ylimääräistä. Romaanin yksi kauneimpia oivalluksia on se, että Mariia oppii ymmärtämään, millainen tuuri on saada 

Pieni ruskea talo. Äiti joka leipoo niin kauan kuin jaksaa ja isä joka lukee ja isoveli joka soittaa soittoläksyään. Jopa kissa. Sellaisella ihmisellä on onnea.

Mimillä vastaavaa onnea ei ole. Hänen kotiaan hallitsee kuolema. Äiti on tehnyt itsemurhan. Tyttöjen roolileikit ullakolla äidin kuolinpaikalla kertovat toisaalta päähenkilöiden iästä lapsuuden rajamailla ja toisaalta yrityksestä käsitellä jotain sellaista, mitä ei oikeastaan voi ymmärtää. Mimin isältä ei uusissa ihmissuhdekuvioissaan näytä riittävän aikaa tyttärelleen. Ainoastaan isoäidillä, jonka luona Mimi asuu, on tarjota sitä lämpöä, jota jokainen nuori tarvitsisi. Kun isoäiti kuolee, Mimin elämä lähtee lopulliseen itsetuhoiseen syöksykierteeseensä.

Kertoja-Mariia varoittaa:

Oletteko ihan varmoja että luette tämän tarinan loppuun asti? 
Tässä on niin paljon kuolemaa. 
Onnettomuuksia joilta ei ole osattu suojautua. 
Ja niin vähän yllättäviä juonenkäänteitä.

En pidä itsemurhista kaunokirjallisissa teoksissa. En pidä niistä teosten ulkopuolellakaan. Ne eivät koskaan saisi tapahtua, mutta jos ne ovat tapahtuneet, niistä on päästävä yli. Suuronnettomuudet, esimerkiksi Tšernobyl, eivät tässä suhteessa ole erilaisia. Elämänhalun tulee voittaa. Tämän sanoman löysin romaanin viimeisiltä sivuilta. Syyllisyyttä tuntee tietenkin Mariiakin. Ei rakkaudestaan vaan riittämättömyydestään. Ja tietenkin mukana on jossittelua: olisiko pari ikävuotta selviytymistä tuonut muutoksen? 

Tarkistin muutaman tilaston. Vuonna 2020 alle 15-vuotiaita itsemurhaan päätyneitä tyttöjä oli Suomessa kaksi. Ei kuulosta hirveän suurelta määrältä, mutta miten voi määrällisesti arvioida ahdistusta ja surua? Vain yhdellä tavalla: liikaa.

Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.

Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Kirjan kertojana toimii siis Mariia Ovaskainen. Hän kertoo vuoden 1986 tapahtumista joskus myöhemmin; kerrontahetkeä ei tarkemmin määritellä, mutta sen verran siitä on aikaa, että Mariia on ainakin osittain ehtinyt toipua tapahtumista. Ja käydä kirjoittajakursseja. Hän viittaa tuon tuostakin kirjoitusprosessiin ja kursseilla saamiinsa ohjeisiin sekä kaunokirjallisiin malleihin. Romaanin mittaan eläytyminen nuoruuden kesän tapahtumiin näkyy muun muassa siten, että lopulta sivuilla on enää vain vähän tekstiä, aivan kuin kirjoittaja unohtuisi ajatuksiinsa eikä enää muistaisi kirjoittavansa niistä kirjaa.

Romaani käyttää runsaasti sellaisia tyylikeinoja, jotka ovat yleisemmin käytössä runoudessa: kappaleista tulee säkeiden ketjuja; toistoa ja typografisia keinoja on runsaasti; yhden sivun kaikki sanat alkavat s-kirjaimella. Lauseet hakeutuvat paradoksaalisiksi aforismeiksi. Esimerkiksi näin:

Sokeissa ihmisissä on pelottavaa se millä tavalla he näkevät meidät.

***

Kun vanhemmat suostuvat myöhäisiin kotiintuloaikoihin heihin oppii luottamaan.

***

Me olimme niin naurettavia että minun on vieläkin purtava huultani etten itkisi.

***

Synkästä aiheestaan huolimatta romaanissa on paljon elämäniloa ja huumoriakin. Ikärajaa tälle kirjalle on turha asettaa. Nuortenkirjana sitä on pidetty kaiketi päähenkilöiden iän takia. Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa voitti myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2011. 

Elämämme täyttyy siitä, mikä on läheistä ja omakohtaista. Mitä minä muistan keväästä 1986? Olof Palme murhattiin. Tšernobylissä räjähti. 

Mielessäni ne ovat vain lehtiotsikoita. 

Keväällä 1986 olin juuri rakastunut ja elämäni oli täynnä valoa valoa valoa.

Vilja-Tuulia Huotarinen, valoa valoa valoa. Karisto 2011. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili. 175 s.

----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla.