Howard Jacobson: The Mighty Walzer

Aloitan suosikkilainauksellani Moby Dickistä: "Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautaussaattoon, ja varsinkin aina kun luulottelu saa minussa sellaisen vallan, että vain voimakas moraalinen katsomustapa voi estää minua lähtemästä kadulle iskemään harkiten ja järjestelmällisesti jokaiselta vastaantulijalta hatun päästä – silloin katson, että minun on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin."

Minulle merille lähtö ei ole vaihtoehto, joten yritän etsiskellä hauskaa luettavaa. Tässä tarkoituksessa vilkaisin hauskoille kirjoille suunnatun Bollinger Everyman Wodehouse -kirjallisuuspalkinnon voittajien listaa. Ja kas – palkinnon ihan ensimmäinen voittaja, Howard Jacobsonin The Mighty Walzer, löytyi omasta kirjahyllystä.

The Mighty Walzer oli kyllä hauska mutta ei erityisen iloinen kirja. Se kertoo manchesterilaisen juutalaispojan ja -miehen kehitystarinan 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuonna 1942 syntynyt kirjailija Howard Jacobson on kertonut teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen.

Romaanin päähenkilö, Oliver Walzer, löytää noin kymmenvuotiaana puiston lammikosta pöytätennispallon. Hän alkaa pelata sillä itseään vastaan lyömällä sitä seinään kirjalla, jonka on poiminut kirjahyllystään. R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde on tarkoitukseen sopivan ohut. Lisäksi se on hänen kirjahyllynsä ainoa miehen kirjoittama kirja.

Siinäpä tuli jo pari vihjettä teoksen jatkosta: persoonan jakautuminen ja miehuuden pohtiminen ovat aivan romaanin ytimessä. Myös Oliver Walzer on kahtiajakautunut persoona. Juutalaisnuorten Akiva-urheiluseuraan liityttyään ja lopulta oikean mailan saatuaan hänestä tulee huippupelaaja, seuransa pöytätennisjoukkueen nuorin jäsen. Tässä romaanissa pöytätennis on mukana lähes jokaisella sivulla. Pieni oma kokemus tästä lajista ja sen erilaisista tekniikoista sekä mailojen ominaisuuksista on eduksi romaanin ymmärtämiseksi ja lukukiinnostuksen säilyttämiseksi.

Pöytätenniksen aivan korkein huippu jää Oliverilta saavuttamatta, sillä hän löytää jo varhain myös epäonnistumisen masokistisen nautinnon. Kuten hän itse toteaa, hänestä tulee "mahtailija joka haluaa hävitä isosti". Ominaisuus maksaa hänelle useita tappioita otteluissa, jotka hän olisi voinut voittaa; muutaman työpaikan; puolison, lasten ja rakkauden menettämisen ja johtaa hänet lopulta eräänlaiseen vapaaehtoiseen ja yksinäiseen maanpakoon.

Nyt menin kuitenkin asioiden edelle. Oliver Walzerin kaksijakoinen persoona on ennen kaikkea lähtöisin hänen kodistaan. Isän suku, Walzerit, on ulospäin suuntautuvaa, anteliasta ja suurieleistä sorttia. Aviollinen uskollisuus ei ole korkealla Walzerin miesten arvoissa. Oliver on perinyt myös Walzerin suvun vantteran ulkomuodon – he muistuttavat "tiilistä tehtyä paskahuussia".

Henkiseltä rakenteeltaan Oliver muistuttaa myös äidin puoleista sukuaan, Saffroneita. Varsinkin Saffronin naiset ovat ujoja pessimistejä, aina valmiita uusiin pettymyksiin. Oliverin kolme naimatonta tätiä ja isoäiti osallistuvat aktiivisesti pojan kasvatukseen sillä yllättävällä seurauksella, että kun Oliver tulee murrosikään, hänen seksuaaliset fantasiansa kietoutuvat näihin sukulaisnaisiin. Tunnetussa juutalaispojan kasvutarinassa, Philip Rothin Portnoyn taudissa, päähenkilö poikavuosinaan sulkeutuu tuntikausiksi vessaan. Samoin Oliver tässä romaanissa. Sen mitä Alexander Portnoy suljetun oven takana teki sukille, omenoille ja maksapihville, tekee Oliver Walzer tätiensä kasvokuville, jotka hän on huolellisesti liimannut Span-lehdestä leikattuihin vähäpukeisten naisten vartaloihin.

Sukulaisten elämänkohtalot ovat tärkeällä sijalla romaanissa. Tarinat ovat surumielisellä tavalla hauskoja mutta harvoin onnellisia. Harvat tarinat ovat, jos ne kerrotaan ihan loppuunsa asti.

Teoksen hauskuudesta pitävät huolen ennen kaikkea Akiva-urheiluseuran pojat ja nuoret miehet, joista varsinkin Aishky, Twinky ja Sheeny tulevat Oliverille ihailluiksi esikuviksi ja opettajiksi eri elämänalueilla. Nuorukaisten jiddišinkielisiä ilmauksia tulviva naljailu – chipping – jossa kysymykseen vastataan vastakysymyksellä on hervotonta revittelyä, jossa verbaalinen leikki on tärkeämpää kuin totuudessa pysyminen. 

Nykynuorten musiikkimieltymysten valossa oli yllättävää, että Twinky ja Aishky avaavat Oliverille oopperamusiikin maailman ja sitä kautta rakkauden italian kieleen. Kyllä siellä Bill Haleykin mainitaan, mutta selvästi Giuseppe di Stefanoa, Mario Lanzaa ja Jussi Björlingiä köykäisempänä laulutaiteen edustajana. Sheeny puolestaan opastaa sairaalloisen ujon nuoren miehen tyttöjen pariin.

Pöytätennismenestys avaa Oliverille myös tien Cambridgen yliopistoon – sukujensa ensimmäisenä. Jo opiskeluaikanaan hän solmii avioliiton teiniaikaisen tyttöystävänsä, Sabine Weinbergerin, kanssa. Avioliitto hajoaa muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Oliver muuttaa pysyvästi Venetsiaan. Kaukaa ja pettyneenä tämä maallistunut Venetsian "synkkyyden kauppias" seuraa lastensa kääntymistä ankaraan juutalaisuuden muotoon. 

Romaani päättyy elegiseen loppujaksoon, jossa vanha Oliver palaa käymään kotimaassaan ja tapaa entiset pelikaverinsa vielä kerran. Elämä on kuljettanut toverit yllättäviin suuntiin. Vanha ystävyys kuitenkin herää hetkeksi henkiin. Lähes autiossa pubissa he laulavat valomerkkiin asti heille rakkaimpia ooppera-aarioita – tunteella.

Tuossa edellä "vanha Oliver" pitäisi oikeastaan olla lainausmerkeissä. Itse asiassa hän on vasta vähän yli 50-vuotias. Hän on kuitenkin jollain tapaa tyyntynyt ja rauhoittunut. Tämän elämää kokeneen Oliverin kertojanääni minäkertojana antaa koko romaanille sen hyväntahtoisesti hymyilevän sävyn.

Olen blogissa kirjoittanut aiemmin parista muusta Howard Jacobsonin romaanista. Tässä niitä varhaisemmassa romaanissa oli useita yhtymäkohtia myöhempiin. Rakkaus oopperaan ja miesten välinen ystävyys ovat keskiössä myös Booker-palkinnon voittaneessa romaanissa The Finkler Question.

Miesten ystävyys on mukana myös romaanissa Shylock, ikuinen, jossa käsitellään niin ikään "häviämisen arvokkuutta". Kyseessä ei ehkä siis ole pelkästään Oliver Walzerille tyypillinen suhtautumistapa. Ehkä se on jollain tavalla laajemminkin osa holokaustin jälkeistä juutalaista ajattelua. Ja turha kai sitä on rajata pelkästään juutalaisuuteen. Kyllä kai jonkinlainen kunniallinen tappio – A Fairly Honourable Defeat, kuten Iris Murdoch yhden romaaninsa nimesi – kuuluu ihmisenä olemiseen yleensäkin.

Ei tainnut tästä romaanista olla hälventämään hetkellistä pessimismiäni. Lähdenkö merille vai iskemään hatun vastaantulijoiden päästä?

Howard Jacobson, The Mighty Walzer. Jonathan Cape 1999. 388 s. [Romaanin kansikuvassa on Hymie Lurie (1918–1982), manchesterilainen kansainvälisen tason saavuttanut pöytätenniksen pelaaja.]

Howard Jacobson: Shylock, ikuinen

Brittiläisen Hogarth-kustantamon kirjasarja, jossa tunnetut kirjailijat kirjoittivat oman romaaniversionsa jostakin Shakespearen näytelmästä, on tähänastisen tutustumiseni perusteella onnistunut erinomaisesti. Tilaustyönä syntyi hyviä nykyromaaneja, joista saa vaikutelman, että juuri kyseinen Shakespearen näytelmä on ollut kirjailijalle erityisen tärkeä ja suorastaan odottanut tilaisuutta tulla käsitellyksi tässä muodossa.

Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa Margaret Atwoodin Hag-Seed-romaanista, joka  perustuu Shakespearen Myrsky-näytelmään sekä Kuningas Learista innoituksensa saaneesta Edward St Aybynin Dunbarista. Johnny Kniga Kustannus on julkaissut ne myös suomeksi nimillä Noidan sikiö ja Mediamoguli.

Howard Jacobson tuntui itsestään selvältä valinnalta kirjoittamaan oman versionsa Venetsian kauppiaasta. Jacobsonin vihainen komiikka – voi sitä satiiriksikin kutsua – sopii mainiosti käsittelemään loukattua kunniaa ja siitä kumpuavaa vihaa, jota Shakespeare kuvaa etenkin juutalaisen koronkiskurin, Shylockin, hahmossa. Howard Jacobson kuuluu itse Britannian juutalaisvähemmistöön ja on myös aiemmissa teoksissaan pohtinut juutalaisuuden tilaa ja merkitystä nykyisessä läntisessä kulutusyhteiskunnassa.

Romaani alkaa luoteisenglantilaiselta hautausmaalta, jossa äitinsä haudalle saapunut Simon Strulovitch – "rikas, kiivas, herkkänahkainen filantrooppi" – tapaa Shylockin, Shakespearen vihaisen ja katkeran juutalaisen. Shylock on paraikaa antautunut keskusteluun kuolleen puolisonsa, Lean, kanssa. Shylockille Lea on kaikkialla, joten englantilainen hautausmaa on ihan hyvä paikka tavata häntä. Shylockilla on tapana lukea Lealle kirjoja. Tällä kertaa on menossa Philip Rothin Portnoyn tauti.

Oli tärkeää pitää Lea ajan tasalla eikä päästää häntä pitkästymään. Lean makuun oli aina ollut kaikenlainen lyyrinen, sarkastinen ja toisinaan myös tolkuton teksti. "Lue minulle sitä komediaa miehestä, joka kuvittelee olevansa tuholainen", hän pyysi. "Tarkoitatko Muodonmuutosta?" "En, rakkaani, vaan Mein Kampfia." Ja sitten he nauroivat yhdessä pirullisesti.

Strulovitch vie Shylockin mukanaan kotiinsa. Suuri osa romaanista kuvaa näiden kahden juutalaismiehen, Strulovitchin ja Shylockin, vuoropuhelua juutalaisuuden velvoitteista. Strulovitchin epäröivässä ja ristiriitaisessa hahmossa Jacobson hyödyntää myös toista Shakespearen sankaria, Hamletia. 

Romaani ei selitä, miten on mahdollista, että neljänsadan vuoden takainen näytelmähahmo on täysissä ruumiin ja sielun voimissa nyky-Englannissa. Aluksi teki mieli tulkita Shylock vain Strulovitchin mielikuvitukseksi. Tätä tulkintaa tukee sekin, että Shylock yhdessä kohtaa mainitsee olevansa Strulovitchin omatunto. Shylockin tosin näkevät ja hänen kanssaan keskustelevat myös muut romaanin henkilöt. No, kirjallisuudessahan kaikki on mahdollista.

Kuten aiemmatkin sarjan romaanit, myös Shylock, ikuinen sai minut lukemaan uudelleen myös Shakespearen näytelmän. Tällä kertaa luin Venetsian kauppiaan Yrjö Jylhän suomennoksena. Minua kiinnosti erityisesti muuan yksityiskohta: mainitseeko Shakespeare Shylockin Lea-puolison ja tältä saadun sormuksen, joilla on tärkeä rooli Jacobsonin romaanissa?

Näytelmän sormussymboliikan keskeisyys yllätti minut. En muistanut, että näytelmän lopussa sormuksista tulee keskeinen aviollisen uskollisuuden symboli. Tätä taustaa vasten näytelmän lyhyt maininta Lean sormuksesta on merkittävä. Shylockin karanneen tyttären, Jessican, kerrotaan vaihtaneen Lean sormuksen marakattiin.

Ei siis siinä kyllin, että Shylockin tytär karkasi kristityn miehen kanssa ja vei mukanaan kultaa ja jalokiviä. Hän vaihtoi Shylockin puolisoltaan saaman sormuksen apinaan. Keskiajan ja renessanssin ihmiset ymmärsivät apinan hillittömän aistillisuuden ja irstauden vertauskuvaksi. Olisiko tässäkin petoksessa yksi lisäsyy Shylockin leppymättömään vihaan kristittyjä kohtaan?

Howard Jacobson nostaa isien ja tyttärien ongelmallisen suhteen aivan romaaninsa keskiöön. Shylock pohtii vaikeaa suhdettaan karanneeseen Jessicaan. Myös Simon Strulovitchilla on vastaava ongelma: hänen 16-vuotias tyttärensä, Beatrice, karkaa kotoaan itseään huomattavasti vanhemman englantilaisen jalkapalloilijan kanssa. Jalkapalloilija Gratan Howsome on tullut tunnetuksi sekä lukuisista purkautuneista avioliitoistaan että kentällä tekemästään natsitervehdyksestä. 

Juoneen saadaan vauhtia Venetsian kauppiaasta. Strulovitch nimittäin vaatii, että jalkapalloilijan on palautettava tytär tai suostuttava ympärileikkaukseen. Vaatimusta tehostavat Strulovitchin todisteet siitä, että jalkapalloilijalla on ollut seksisuhde Beatriceen tämän ollessa vielä alaikäinen. Shakespearen kauppiasta, Antoniota, romaanissa vastaava D'Anton, joka on järjestänyt Jessican ja Howsomen yhteen, lupautuu sijaiskärsijäksi: hän suostuu ympärileikattavaksi, jos Gratan Howsome ei palauta Jessicaa määräaikaan mennessä. Shakespearen näytelmässä lunnaana oleva naula lihaa sydämen vierestä vaihtuu siis romaanissa huomattavasti kevyempään lihanpalaan.

Romaanissa on kolmaskin ongelmallinen isän ja tyttären suhde, jolle sillekin löytyy esikuva Shakespearen näytelmästä. Venetsian kauppiaassa Portia-neito joutuu isänsä testamenttimääräyksen takia valitsemaan sulhasensa testin avulla. Sulhaset valitsevat kolmesta arkusta – kultaisesta, hopeisesta ja lyijyisestä – joista yhdessä on Portian kuva. Kuvan saanut saa myös tyttären. Oikea arkku on luonnollisesti halvin lyijyarkku, johon on vielä liitetty arveluttavat sanat: Ken minut valitsee, saa kaiken alttiiks antaa.

Shakespearen viisas Portia on Howard Jacobsonin karnevalistisessa versiossa muuttunut mediapersoona Anna Livia Plurabelle Kleopatra Mi on kaunist' on iloks ikuiseksi Christine Shalcrossiksi. Itsemurhan tehnyt isä on jättänyt Plurabellelle vaatimukset, jotka tulevan aviomiehen on täytettävä.

Koska hän ei voinut käsittää, miten 1900-luvun kolmen suurimman valheen tunnistaminen, viidenkymmenen Britannian rikkaimman "ulkomaalaisen" suvun nimeäminen tai se, että esittää toteuttamiskelpoisen suunnitelman Tony Blairin salamurhaamiseksi, tuottaisi tulokseksi hänelle ihanteellisimman kumppanin, hän heitti isän listan roskakoriin ja keksi koetuksia, joista suoriutuminen olisi todennäköisemmin mahdollista sellaiselle miehelle, jollaisen hän kuvitteli haluavansa. Kaksikymmentäyksivuotissyntymäpäivänään hän osallistui parinvaihtobileisiin Alderley Edgessä varmistettuaan ensin järkevästi, ettei äiti tulisi samoihin juhliin. Hän pukeutui juhliin Formula 1 -kuljettajan haalariin ja suojalaseihin ja heilutteli näkyvästi kaikkien autojensa avaimia: kuplavolkkarin, BMW Alpinan ja Porsche Carreran.

Plurabelle on päättänyt, että parasta aviomiesainesta on se, joka valitsee kuplavolkkarin. Kyseisissä juhlissa kukaan ei volkkarista huoli, mutta myöhemmin Plurabelle kohtaa Barneyn, joka on kuplan alla sitä rassaamassa niin, että vain jalat näkyvät. Ailahteleva ja pinnallinen Plurabelle kyllä ehtii kirjan aikana rakastua myös Shylockiin. Vastakaikua hän ei tosin saa tältä uskollisista uskollisimmalta aviomieheltä.

Kun Strulovitch romaanin loppupuolella velkoo saatavaansa – esinahkaa – D'Antonilta, tämä saa yllättävän puolustajan Shylockista. Shylockin puhe, eräänlainen armahdukseen kehottava vuorisaarna, menee kuitenkin Strulovitchilta ohi. Hän ei kuuntelee "omaatuntoaan". Plurabelle, joka ihmettelee Shylockin mielenmuutosta, saa kipakan vastauksen:

"Kyllä vain, on väärin yllättyä. On väärin, ettet tiedä, mistä lempeä kristillinen asenteesi on peräisin. On moraalisesti ja historiallisesti väärin olla tietämättä, että Jeesus oli juutalainen ajattelija, ja kun siteeraat häntä meikäläisiä vastaan, puhut ilkeää pötyä. Lempeä rakkaus on juutalainen käsite. Samoin armo. Otitte ne meiltä, siinä kaikki. Sinä omit ne. Ne annettiin ilmaiseksi, mutta silti sinun oli varastettava ne."

Loppujen lopuksi Strulovitchia kuitenkin petkutetaan ja hän joutuu naurunalaiseksi. Romaanin loppu on kuitenkin sovinnollinen. Strulovitch tekee ainakin väliaikaisen sovun tyttärensä kanssa. Hän on myös iloinen ympärileikkausaikeensa epäonnistumisesta.

Moderni mieli löytää huijatuksi tulemisesta arvokkuutta. Se vahvistaa olemisen naurettavuuden.

Kaijamari Sivillin käännös oli kovasti mieleeni. Koomisen tekstin kääntäminen onnistuneesti vaatii kääntäjältä sujuvuutta, luontevuutta ja hyvää rytmitajua. Täytyy olla myös rohkeutta kääntää vapaasti, kirjoittaa vaikkapa asiasta kukkaruukkuun, kun kirjaimellisempi suomennos olisi kömpelömpi.

Howard Jacobson, Shylock, ikuinen: Shakespearen Venetsian kauppias omin sanoin. Johnny Kniga 2020. Englanninkielisestä alkuteoksesta Shylock Is My Name (2016) suomentanut Kaijamari Sivill. 314 s.

---------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Jos Finkleriä pistätte, eikö hän vuoda verta? – Howard Jacobson: The Finkler Question

Howard Jacobson, The Finkler Question. Bloomsbury 2010.

Julian Treslove on keski-ikäinen entinen BBC-tuottaja, joka nykyisin hankkii elantonsa julkisuuden henkilöiden (mm. Brad Pittin) näköishenkilönä erilaisissa juhlissa. Hän rakastaa oopperoita, joiden naispäähenkilöt kuolevat traagisesti. Menehtyneen rakastetun sureminen olisikin Julianille rakkauden korkein täyttymys. Niin hän ainakin kuvittelee, ennen kuin elämä julmalla tavalla tekee tästä toiveesta totta. Julianilla on kaksi aikuista poikaa lyhytaikaisista suhteista, mutta suhde lapsiin on etäinen.

Julianin kaksi parasta ystävää ovat vastikään jääneet leskiksi. Toinen on menestyvä filosofi ja elämäntaito-oppaiden kirjoittaja Sam Finkler ja toinen Libor Sevcik, Julianin ja Samin entinen opettaja. Kirja kertoo myös erilaista tavoista, joilla ihmiset selviytyvät surusta ja kaipauksesta - ja myös tavoista, joilla he eivät selviydy. Tämä on kirja miesten ystävyydestä ja syyllisyydestä, joka usein liittyy kaipaukseen ja ystävyyteen.

Sekä Sam että Libor ovat juutalaisia - finklereitä, kuten Julian on tämän uskonnon jäseniä koulupoikana alkanut kutsua ystävänsä sukunimen mukaan.

Eräänä iltana Julian ryöstetään kadulla. Ryöstäjä sähähtää Julianille juutalaisvastaisen herjan. Jostain syystä ryöstäjä on pitänyt häntä juutalaisena. Tämän tapahtuman ihmettelystä alkaa Julianin matka juutalaisuuden olemukseen. Hän alkaa lukea juutalaisia oppineita, perehtyy juutalaisten uskonnollisiin seremonioihin ja opiskelee jiddisin sanoja. Tärkeänä apuna tässä on uusi naisystävä Hephzibah Weizenbaum.

Paljon hauskuutta irtoaa Julianin kameleonttimaisesta muuntautumisesta juutalaiseksi. Teoksen pohjavire on kuitenkin eleginen: seremoniat lohduttavat mutta suru säilyy. Olen aiemmin lukenut kaksi Jacobsonin kirjaa: niille on ollut ominaista koomisesti viritetty kiukuttelu. Tässä kirjassa sekä agressiivisuus että komiikka on hienovaraisempaa.

Monet mielikirjailijoistani ovat sattumalta juutalaisia: Philip Roth, Bernard Malamud, Saul Bellow, Jonathan Safran Foer... Heidän juutalaisuutensa  ei ole syynä mieltymykseeni. He kaikki ovat yksinkertaisesti erinomaisia kirjailijoita. He ovat myös parhaimmillaan erittäin hauskoja. Kaikissa heidän teoksissaan on kuitenkin tärkeänä juonteena se, mitä merkitsee elää juutalaisena holokaustin jälkeisessä maailmassa. Israelin valtion olemassaolon oikeutus vaivaa heistä useimpia. Syyllisyyden ja solidaarisuuden ongelmaa juutalainen kirjailija ei ilmeisesti pysty täysin väistämään.

Suosittelen näiden edellä mainittujen kirjailijoiden - ja Howard Jacobsonin - teoksia kaikille niille, joiden mielenrauhaa uhkaa ajatus juutalaisten yleismaailmallisesta salaliitosta. Huomaatte pian, että pelkonne on aiheeton. Näiden kirjailijoiden kuvaamat juutalaiset ovat niin äänekkäitä, että mikään heidän suunnitelmansa ei pysy salassa ja niin eripuraisia, etteivät he pysty minkäänlaiseen liittoon.

Howard Jacobsonin The Finkler Question voitti arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.