tiistai 14. helmikuuta 2023

Satu Apo: Ihmesadun rakenne

Ihan aluksi: minusta on osuvaa, että satujen tutkija on nimeltäänkin Satu

Olen jo kauan halunnut tutustua tähän Satu Apon tutkimukseen. Nyt se kävi päinsä, kun ilmeni, että poikani oli hankkinut sen omaan kirjahyllyynsä ja sain sen sieltä lainaan.

Jos joku lukijoista on päätynyt tähän tekstiini siinä toivossa, että tässä olisi tieteellinen referaatti klassikon aseman saaneesta tutkimuksesta, joudun tuottamaan pettymyksen ja kehotan jatkamaan googlausta. En tunne tutkijan mielenkiintoa Apon tutkimusta kohtaan. Satujen luokittelu niiden rakenteen perusteella ei ole minulle tärkeää. Niiden käyttämät kerronnan keinot, piilevät ja ilmeiset merkitykset ja henkilökuvaus sen sijaan ovat kiehtovia. Tätäkin puolta Apon tutkimus valottaa kiitettävästi.

Olen siis saduista ja kertomuksista innostuva maallikko, jonka mielestä homo sapiens ('viisas ihminen') on nimityksenä ihmiselle luonteenomaista liioittelua. Paremmin lajimme erottaisi muista elollisista nimitys homo narrans ('tarinoita kertova ihminen'). 

On hyvin tiedossa, että sadut ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Apokin pohtii satujen ajoittamisen ja paikallisen sijoittamisen ongelmaa. Pääosa suomalaisesta sadustostamme heijastelee Euroopan feodaalisen vaiheen kulttuuria linnoineen, kuninkaineen ja prinsessoineen. Pieni osa saduista ulottuu ajallisesti tätäkin kauemmas, antiikkiin tai jopa muinaiseen Egyptiin. Huomattavan suuri osa on myös verrattain uusia, 1800-luvulla syntyneitä. On myös otettava huomioon, että kerääjien ja arkistoijien sensuuripyrkimykset ovat saattaneet sotkea joidenkin satujen historialliset jalanjäljet.

Suomessa saduissa ei ole kovin suurta paikallista vaihtelua. Ihmesatujen fantasiapitoisuus on ilmeisesti hillinnyt paikallista mukauttamista. Kuten Apo toteaa, "ei ole mitään kulttuuri- tai perinne-ekologisia syitä, joiden vuoksi prinsessan vapauttaminen lohikäärmeen kynsistä kerrottaisiin eri tavalla Eurajoella kuin Hirvensalmella".

Apon tutkimuksesta opin, että kansansatujen kerääminen ja tutkimus Suomessa alkoi verrattain myöhään. Grimmin veljesten ensimmäinen satukokoelma oli julkaistu Saksassa jo vuonna 1812. Grimmien työstä innostuksensa saanut Eero Salmelainen julkaisi Suomen kansan satuja ja tarinoita -kokoelmansa vasta 1852–66. Valtaosa kansansaduista kerättiin vielä tämänkin jälkeen: keruun huippukausi osui 1880- ja 1890-luvuille.

Keruuinnostuksen vähäisyydelle on luonnollinen selitys. Jo varhain oli havaittu, että suomalaisissa kansansaduissa oli vahvoja vaikutteita sekä idästä että lännestä. Niinpä haluttiin mieluummin kerätä sitä, minkä katsottiin olevan omaperäistä, toisin sanoen kalevalaista runoperinnettä. Esimerkiksi Lönnrot vakuutteli 1830-luvulla, että satujen keräämisellä ei ollut kiirettä toisin kuin eeppisen runouden keruulla.

Siitä, että valtaosa keruusta tapahtui vasta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, on se seuraus, että suomalaisilta suullisessa muodossa kerätyssä satuaineistossa on melko paljon satuja, jotka pohjautuvat kirjalliseen alkutekstiin. Apon tutkimusaineiston 235 sadun joukossa oli yhdeksän sana sanalta kopioitua Grimmin satua. Eikä ole kovin yllättävää, että Apon satakuntalaisaineistossa seikkailevat Ali-pappa ja Yli-pappa, kun jo vuonna 1834 Oulun Wiikko-Sanomissa ja sen jälkeen ehkä muuallakin oli julkaistu satu Alibaba ja 40 rosvoa. Satuja julkaistiin runsaasti aikakauslehtiviihteenä 1800-luvulla, kun sensuuri tarttui kärkkäästi poliittisten tai ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn. Satuja julkaistiin myös huokeina kansankirjoina ja irrallaan myytävinä painoarkkeina.

Osittain kirjallisista lähteistä huolimatta sadut kuitenkin vielä 1800-luvun lopulla olivat siinä mielessä elävää kansanperinnettä, että niitä kerrottiin suullisesti kodeissa ja nuorten kokoontuessa yhteen sekä yllättäen myös työpaikoilla. Työn tahti oli tuohon aikaan vielä sellainen, että työt saatettiin välillä keskeyttää tarinointia varten. 

Selvästi sadut olivat jo vuosisadan vaihteessa siirtyneet sosiaaliselta statukseltaan varattomimpien kansanosien huviksi. Miehiä oli Apon aineiston kertojissa enemmän kuin naisia. Jossain määrin yllättävää on, että innokkaimpia sadunkertojia eivät olleet yli 60-vuotiaat mummot ja vaarit vaan huomattavasti nuoremmat satuilijat. Apon aineiston kertojista noin puolet oli 10–24-vuotiaita.

Kertomaperinteen katoamisvaiheelle on ominaista, että kertomukset leikillistyvät. Parodia ja seksuaaliset aiheet lisääntyvät. Voisi kuvitella, että tämäntapainen kerrontaperinteellä leikkiminen on kuulunut nimenomaan nuorten tapaamisiin. Kuten Apo toteaa, satuja on kerrottu myös "eroottisen virityksen luomiseksi", joskus suorastaan pornografisessa tarkoituksessa. Apon aineiston riettain satu kertoo piskankeli-seksikoneesta, joka lopulta raiskaa omistajaemännän lisäksi myös piian, papin ja tämän ajomiehen. Silmääni pisti, että tämän sadun kertoja on ollut vasta 15-vuotias. 

Koska miehiä oli kertojista selvä enemmistö, sadut ovat melko miehisiä. Seikkailut ovat kuuluneet miesten elämänpiiriin, samoin aktiivinen toiminta omien elämänolojen parantamiseksi. Naisilla on ollut rooli vain suhteessa mieheen: he ovat etupäässä äitejä, vaimoja, sisaria ja tyttäriä. Heitä on katsottu saduissa miesten silmin. Useiden satujen piilomerkityksenä on ollut opettaa naisille, miten hyvä nainen käyttäytyy tai ehkä pikemminkin varoittaa siitä, miten "huono" morsian tai vaimo menettelee. Nainen pääsee tavoitteeseensa kaventamalla omaa käyttäytymistään, uhrautumalla ja kestämällä. Naiselle on siis varattu passiivinen, jopa masokistinen rooli. "Huonon" sulhasen tai miehen ominaisuuksista sadut eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita.

Pienen osan saduista Apo luokittelee "feminiinisiksi" ja osassa nainen kuvataan "aktiiviseksi suorittajaksi". Suomalainen satuperinne tuntee muun muassa sadun, jossa tyttö menee veljensä asemesta armeijaan pojaksi naamioituneena. Onpa Apon aineistossa myös satu, jossa tyttö päätyy sukupuolen vaihdoksen kautta prinsessan mieheksi.

Vaikka suomalaisetkin ihmesadut päättyvät usein häihin, niiden antama kuva miehen ja naisen suhteesta on epäromanttinen. Avioliitto on ennen kaikkea omaisuusjärjestely. Samanlainen käsitys esiintyy myös muissa perinnelajeissa, esimerkiksi sananparsissa, joissa rakkauteen suhtaudutaan väheksyvästi. Apo viittaa Matti Kuusen lausahdukseen "pohjoismaisen eroksen hienostumattomuudesta ja köyhyydestä". Kuusen mukaan romanttinen rakkaus juurtui sananparsistoon vasta 1900-luvulla.

Suomalaiset ihmesadut ovat muiltakin osin mukautuneet pohjoiseen talonpoikaiskulttuuriin ja heijastavat sitä: "suomalaisessa sadustossa vallitsee alhaissyntyisen sankarin yli- ja prinssien aliedustus verrattuna esimerkiksi Grimmin satuihin ja karjalaiseen satutraditioon". Muutenkin suomalaisen ihmesadun maailma on karu verrattuna vaikka Tuhannen ja yhden yön satujen aarteiden ja aistillisen rakkauden kuvauksiin. Miljööt ovat pelkistettyjä. Kovin paljoa ei ole edes uskallettu toivoa: saduissa esiintyvien taikaesineiden kuvauksissa "tulevat näkyviin mielikuvituksen kaavoittuneisuus ja se, miten niukkuuden leimaama kulttuuri on kaventanut toiveajattelun todella vaatimattomaksi". Mahan täyteen saaminen vaikuttaa olleen suurin toive, ja riitti, jos taikaesine sen pystyi toteuttamaan. Kuka nyt lentävää mattoa kaipaisikaan?

Sadun merkityksiä ja niiden tulkintaa pohtiessaan Apo päätyy viehättävän holistiseen näkemykseen, johon on helppo yhtyä: "Oma kantani on, että satujen fiktiivinen maailma ja sen merkitykset nousevat inhimillisen elämän (kulttuurin) totaliteetista, eivät vain sen joltakin osa-alueelta."

Näin ollen psykologiset ja psykoanalyyttiset satujen tulkinnat voivat hyvin olla mukana sadun lukijan tulkintapakissa, mutta pelkästään niihin keskittyminen johtaa toisinaan naurettaviin tulkintoihin, joista Apo siteeraa yhtä varoittavaa esimerkkiä. Myös mytohistorioivat tulkinnat, joissa saduista etsitään merkkejä oletetusta matriarkaalisesta kulttuurivaiheesta, ovat mahdollisia vain joidenkin harvojen satujen osalta, eivät koko laajan satuaineiston tulkintamallina.

Merkitykset on syytä suhteuttaa kertojien ja kuulijoiden tilanteeseen. Tulkinnassa on aina syytä pitää mielessä, että saduissa ovat tulleet esille ihmisten toiveet ja pelot. Niissä on pönkitetty yhteisön arvoja ja asenteita. Niissä on myös toiveajattelua sosiaalisten roolien vaihdoksista mutta ei niiden kumoamisesta. Joissakin "sosiaaliaggressiivisissa" saduissa valtaapitävät häpäistään karkeilla tavoilla. 

Kirjan lopussa on liitteenä 18 esimerkkisatua Apon aineistosta. Jäin miettimään, miten monella tapaa sadut voivatkaan toiveitamme kuvastella. Yhdessä sadussa eniten huomiota saa taikaesine, viulu, joka pakottaa kaikki sen kuulijat tanssimaan niin kauan kuin viulua soitetaan. Tämän sadun kertojaksi oli merkitty "Jallaaton Riku".


Satu Apo, Ihmesadun rakenne: juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1986. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 446. Kannen suunnittelu: Arja Apo. 351 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!