Noin vuosi sitten luin ensimmäisen osan Frédéric Lenormandin dekkarisarjasta, jossa rikoksia ratkoo valistusfilosofi Voltaire. Tällä kertaa oli vuorossa sarjan toinen osa 'Murha buduaarissa'. Mukana vauhdikkaassa ja hauskassa tarinassa oli jälleen koko joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Historiallinen ajankuva vaikutti riittävän aidolta tällaiseen viihteeksi tarkoitettuun opukseen.
Eräänä iltana toukokuussa vuonna 1733 pariisilaiseen ilotaloon saapuu mies, joka kysyy madamelta, pystyisikö tämä järjestämään hänelle itämaisen huoneen ja vatsatanssijattaren. Varmemmaksi vakuudeksi mies näyttää mukanaan tuomastaan romaanista kuvan siitä, mitä haluaa. Pikaisesti yksi tyttöjen pukeutumishuoneista sisustetaan itämaiseen tyyliin ja sopiva tyttökin löytyy helposti. Kesken illan mies kuitenkin yllättäen kuolee, ehkä myrkytettynä. Kun poliisit ehtivät paikalle, miehen mukana ollut kirja on kadonnut.
Poliisipäällikkö Hérault siirtää jutun vastahakoisen ja ruoansulatusvaivoista kärsivän Voltairen tutkittavaksi uhkaamalla filosofia jälleen Bastiljiin joutumisella. Voltairen maanpakonsa aikana Englannissa laatimat filosofiset tutkielmat olivat jo painettavana Rouenissa – eikä niillä ollut ennakkosensuurin myöntämää julkaisulupaa. Voltaire ei uskalla kieltäytyä tehtävästä.
Voltairen mieltä piristääkseen Châtelet'n markiisitar Émilie, Voltairen rakastajatar ja matematiikkanero, vie filosofin aterialle kaupungin ulkopuolelle. Aterian aikana naapuritalosta alkaa kuulua huutoja. Paikalle sännänneet Émilie ja Voltaire löytävät lattialta alastoman ruumiin, jolla on nuoli lapaluidensa välissä. Nuolen ympärille on kääritty kirjan sivu, jonka kuva esittää juuri kyseistä huonetta ja samalla tavalla surmattua henkilöä.
Voltaire ryhtyy nyt toden teolla perehtymään rikoksiin. Tutkimukset etenevät vauhdikkaasti. Siirtymät ovat nopeita. Voltaire yrittää löytää kirjan, joka liittyy murhatapauksiin. Näin hän tulee perehtyneeksi Pariisin kiellettyjen kirjojen markkinoihin, jotka ovatkin varsin laajat. Kirjakauppiaat myivät mielellään tiskin alta kiellettyjä kirjoja, sillä niistä sai hyvän hinnan. Kielletyistä kirjoista laadittiin myös luetteloita keräilijöiden tarpeisiin.
Tutustumme muiden muassa bibliografi Nicolas Lenglet-Dufresnoyhin, jonka koti on vuorattu kielletyillä kirjoilla. Hänen avullaan saadaan selville, että kuolemantapauksiin liittyvä kirja on nimeltään Le Tabouret de Bassora ('Basran jakkara'). Sen tekijä, jota Voltaire epäilee murhaajaksi, ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa selviä, mutta saamiensa johtolankojen avulla Voltaire saa anonyymisti julkaistun teoksen käsiinsä.
Teoksen tekijäksi Voltaire alkaa epäillä Claude-Prosper Jolyot de Crébillonia, joka asuu Pariisissa eksentrisen isänsä ja tämän lukuisten kotieläinten kanssa. Myös vanhempi Crébillon on kirjailija. Hänen erityisalueensa ovat olleet historialliset tragediat, ja hän on tällä saralla ollut Voltairen kilpailija.
Voltairella oli myös oma lehmä kiellettyjen kirjojen ojassa: hänen "englantilaiskirjeensä" tekivät hyvin kauppansa. Mainonnasta piti huolen muun muassa kirkko. Tässä dekkarissa Voltaire käy messussa useassa eri kirkossa nauttimassa pappien hänen kirjastaan julistamista tulikivenkatkuisista tuomioista. Kirjan kieltäminen oli parasta mahdollista mainosta.
Voltairen Englannin ja Ranskan oloja vertailevat tutkimukset närkästyttivät kirkkoa ja maallista hallintoa, koska Ranska niissä osoitettiin yksilönvapauksien takapajulaksi: Englanti vei pitemmän korren sananvapaudessa sekä uskonnon- ja omantunnonvapaudessa.
Markiisitar Émilie tekee omia tutkimuksiaan muun muassa Pariisin kahviloissa. Siellä hän tutustuu matemaatikko Maupertuisiin. Jatkuvista mahavaivoista kärsivään Voltaireen verrattuna Maupertuis vaikuttaa varsin viriililtä, joten ei ole ihme, että intohimon kipinät alkavat räiskähdellä näiden kahden tieteentekijän välillä. Voltaire kaiken lisäksi kannustaa Émilietä Maupertuis'n seuraan, koska uskoo, että tieteellinen tutkimus pitää Émilien loitolla maallisista kiusauksista, esimerkiksi uhkapeleistä, joihin Émilie tunsi lähes pakonomaista viehtymystä.
Rikostutkimuksissaan Voltaire käyttää mielellään valeasuja ja tekaistuja henkilöllisyyksiä. Ensimmäisen kuolemantapauksen tapahtumapaikkaa tutkiessaan hän tekeytyy maalaisisännäksi, joka tuo bordelliin poikansa, jonka olisi aika päästä poikuudestaan. Todella kauas mukavuusalueeltaan, kokemattoman pojan rooliin, joutuu Voltairen apulainen Michel Linant, joka sattuu olemaan myös katolinen pappi.
Sillä välin kun Voltaire juoksee väärien johtolankoja perässä, Émilie lukee Basran jakkaraa ja löytää sieltä itselleen tutun paikan: Richelieun kreivin rakennuttaman huvilan, jonka Émilie päättelee seuraavan murhan tapahtumapaikaksi. Tutkimuksen takia uhrautuen Émilie osallistuu siellä juhliin, joissa kaikki vieraat ovat alastomina. Kesken juhlien eräästä takahuoneesta löytyy kuin löytyykin murhattu mies.
Murhaaja tulee lähelle rikosten selvittäjiä, kun seuraavaksi uhriksi joutuu Voltairen sihteeri Céran. Isännältään lainaamissa vaatteissa ja tikari selässään hänet löydetään Voltairen asunnosta. Ilmiselvästi murhaaja oli erehtynyt henkilöstä.
Rikoksiin liitetyn teoksen oikea kirjoittaja löytyy lopulta. Hän ei kuitenkaan ole murhaaja. Lopullinen selvittely johtaa aatelisperheeseen, jossa isän ankaruus ja tekopyhyys ovat turmelleet jälkipolven mielenterveyden. Syyllisen kiinni saamiseksi Voltaire laatii ansan.
Kovin suurta kunniaa Voltaire ei loppujen lopuksi saa rikoksen ratkaisemisesta. Ilmeisesti poliisipäällikkö Hérault on tiennyt syyllisen alusta lähtien mutta jättänyt aateliston suututtamisen Voltairen niskoille.
Romaanin lopussa on aitoja otteita Voltairen päiväkirjasta ja muutamia muita ajan tekstejä. Mainio oli muun muassa Voltairen päiväkirjaansa luonnostelema pikkuinen runo, joka kertoo niistä pulmista, joihin mies joutuu kosiskellessaan tiedenaista. Se päättyy näihin säkeisiin:
Il faut pour lui faire sa cour,Lui parler de métaphysiqueQuand on voudrait parler d'amour.
Voittaaksesi hänet puolellesi sinun täytyykeskustella hänen kanssaan metafysiikastakun mieluummin puhuisit rakkaudesta.
Maanpakonsa aikana Voltaire oppi lukemaan englantia hyvin, mutta hänen puheessaan säilyi vahva korostus, mikä käy ilmi myös hänen englanniksi kirjoittamistaan kirjeistä, joista on esimerkki romaanin lopussa: "You mos write him that I am hees great admeerer: he is a very great onor to Ingland, and abofe all to Ecosse." Toisaalta on hyvä muistaa, että englannin kielen oikeinkirjoitus ei ollut 1700-luvulla vakiintunutta edes syntyperäisillä kirjoittajilla.
Tässä dekkarissa esiintyvällä matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lla oli yhteys myös Suomeen. Vuonna 1736 hän johti Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian varustamaa retkikuntaa Tornionjokilaaksoon. Retkikunnan jäsenet rakensivat kolmiomittausketjun, jolla he mittasivat meridiaanikaaren eli pituuspiirin yhden asteen pituuden. Koska se oli napapiirillä pitempi kuin Ranskassa, voitiin ensimmäisen kerran todistaa, että maapallo oli navoiltaan litistynyt.
Frédéric Lenormand, Meurtre dans le boudoir. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kansi: Mary Evans. 309 s.
