Boris Vian: L'Écume des jours (Päivien kuohu)

Le Monde -lehden listalla 1900-luvun mieleenpainuvimmista kirjoista Boris Vianin (1920–1959) romaani on sijalla kymmenen. Suomeksikin Päivien kuohu on ilmestynyt vuonna 1972 Leena Kirstinän käännöksenä, mutta kovin suurta vaikutusta se ei ilmeisesti ole suomalaisiin lukijoihin tehnyt. Kotikaupunkini kirjastosta kaikki teoksen kappaleet on poistettu. Kirjan pohjalta tehty elokuva – jota en ole nähnyt – on luultavasti tunnetumpi. 

Minä pidin tästä kirjasta kovasti ja uskoisin, että moni muukin nykylukija voisi siihen ihastua. Ehkä vuonna 1972 romaanin surrealismi oli liikaa realismiin totutetulle suomalaiselle lukijakunnalle. Minäkään en ole suuri surrealismin ihailija, varsinkaan jos tyyliä sovelletaan liian totisesti, mutta kieli poskessa ja kevyellä kädellä annosteltuna se antaa tekstiin pikantin maun. Pidänhän minä Monty Pythonistakin.

Juonipaljastuksia on tulossa.

Romaani kertoo kahden nuoren pariisilaisen, Colinin ja Chloén, surullisenkauniin rakkaustarinan. Colin – kuten useimmat romaanin henkilöt – on jazzin ihailija. Hän on muun muassa keksinyt laitteen, pianoctailin, pianon ja baarikaapin yhdistelmän, joka sekoittaa sillä soitetun jazzsävelmän mukaisen drinkin. Colin on myös erittäin varakas; hänen  omaisuutensa arvo on satatuhatta doublezonia – romaanin Ranskassa frangeista ei puhuta halaistua sanaa. 

Romaanin alussa Colin on viimeistelemässä aamupesuaan. Ensimakua romaanin todellisuudesta antaa se, että Colin tyhjentää kylpyammeensa poraamalla reiän sen pohjaan. Samalla tavalla jatkossakin normaalin arkilogiikan saa unohtaa. Esineet ja ihmiset eivät käyttäydy tutuilla tavoillaan. Muutokset voivat olla hassuja tai makaabereja. Sormus voi esimerkiksi olla pahoinvoinnin muotoinen. Näyteikkunassa eräänlainen harjakone silittelee alastoman naisen rintoja; toisessa näyteikkunassa mies teurastajan esiliinassa viiltää auki pikkulasten kurkkuja. Luistinradalla Colin tulee epähuomiossa ja ohimennen tappaneeksi yhden työntekijän.

Colinin paras ystävä Chick on alkanut seurustella Alisen kanssa, ja myös Colin toivoo kovasti itselleen tyttöystävää. Kun löytyy kaunis tyttö, jolla on sama nimi – Chloé – kuin Duke Ellingtonin jazzsävellyksellä, täydellisen harmoninen rakkaussuhde alkaa välittömästi. Pian Colin ja Chloé jo menevät naimisiin.

Chickin ja Alisen välejä hiertää se, että Chick on intohimoinen filosofi-kirjailija Jean-Sol Partren ihailija ja käyttää kaikki rahansa Partren teoksiin, lehtiartikkeleihin ja seminaareihin. Ystäväänsä auttaakseen ja mahdollistaakseen Chickin ja Alisen avioitumisen Colin lahjoittaa neljänneksen omaisuudestaan Chickille. Teolla ei ole toivottua seurausta. Chick käyttää nämäkin rahat Jean-Sol Partren fanittamiseen. Teoksen lopussa Alise ei keksi tilanteeseen muuta ratkaisua kuin Partren murhaamisen.

Romaanissa on lempeähköä satiiria Jean-Paul Sartrea ja hänen eksistentialismiversionsa ympärille syntynyttä ihailijakulttuuria kohtaan. Sartre ei ilmeisesti tästä pahastunut. Hän oli ystävystynyt Boris Vianin kanssa ja julkaisi kirjallisessa aikakauslehdessään Temps modernes otteita romaanista. Tällä teolla Sartre auttoi Viania löytämään kustantajan kirjalleen.

Colinin ja Chloén sekä Chickin ja Alisen rakkaussuhteen lisäksi romaanissa on kolmaskin rakkaustarina: Colinin kokin Nicolasin ja Isisin suhde. Nicolas sattuu myös olemaan Alisen setä.

Romaanissa tapahtuu suuri käänne, kun Chloé sairastuu. Hänen oikeassa keuhkossaan kasvaa lumme. Hoitokeinona on lumpeen näännyttäminen. Chloé saa juoda vain kaksi lusikallista vettä päivässä. Lummetta ei saa päästää kukkimaan. Tätä estetään ympäröimällä Chloé muilla kukilla. Chloé käy myös parantolassa, jossa lumme lopulta leikataan pois. Samalla tuhoutuu hänen oikea keuhkonsa. Ikävä kyllä lumme on siirtynyt hänen vasempaan keuhkoonsa.

Samalla kun Chloén terveys huononee, Colinin ja Chloén koti pienenee ja pimentyy. Pieni hiiri, joka asuu heidän kanssaan, yrittää epätoivoisesti puhdistaa ikkunaruutuja, jotta auringon valo pääsisi asuntoon. Nicolas alkaa myös vanheta nopeasti – hänen passinsa syntymäaikakin siirtyy ajassa taaksepäin. Colin yrittää auttaa Nicolasin pois sairauden vaikutuspiiristä sanomalla hänet irti.

Chloén hoidot vaativat paljon rahaa. Pian sekä Colin että Chick ovat puilla paljailla. He joutuvat menemään palkkatyöhön. Romaani antaa karun kuvan työstä, jota tehdään vain rahan takia. Chickin ja Colinin työpaikat ovat epäinhimillisiä ja byrokraattisia.

Chloé kuolee lopulta. Rahan puutteen takia hautajaiset ovat vaatimattomat. Niitä järjestelevät samat henkilöt, jotka olivat suunnitelleet Colinin ja Chloén unohtumattomat häät. Rahan puute tekee järjestäjät nyrpeiksi. Jopa kirkon seinällä oleva ristiinnaulittu Jeesus, joka oli viihtynyt häissä hyvin, valittaa ikävystyneenä siitä, ettei rahaa käytetty enemmän. Colinin kysymyksiin siitä, miksi Chloén täytyi kuolla, Jeesuksella on vain vältteleviä vastauksia. Vieraat joutuvat juoksemaan ruumisauton perässä hautausmaalle.

Romaanin loppuluvussa hiiri, joka oli asunut yhdessä Chloén ja Colinin kanssa, on tehnyt oman ratkaisunsa. Se pyytää apua kissalta. Kissa ei kuitenkaan halua olla asiassa kovin aktiivinen. Se sallii hiiren pistää päänsä sen hampaiden väliin. Sitten vain odotetaan, että joku astuu kissan hännän päälle. Tuolta heitä lähestyykin yksitoista sokeaa tyttöä...

Boris Vian päiväsi romaanin esipuheen 10. maaliskuuta 1946. Se oli kirjailijan syntymäpäivä. Hän täytti 26 vuotta. Päiväys on merkitty kirjatuksi New Orleansissa. Romaanin lopun merkintöjen mukaan kirja on kirjoitettu Memphisissä ja Davenportissa. Reaalitodellisuudessa Boris Vian ei koskaan käynyt Yhdysvalloissa. Sielussaan hän epäilemättä vietti paljonkin aikaa näissä jazzmusiikin tärkeissä kaupungeissa.

Boris Vian, L'Écume des jours. Édition établie, présentée et annotée par Gilbert Pestureau et Michel Rybalka. Éditions Pauvert 2010. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1947. Kannen valokuva: Magdeleine Bonnamour. 351 s.

Pat Barker: The Voyage Home

Kreikkalaisia myyttejä ja pronssikauden historiaa naisnäkökulmaan yhdistelevä Pat Barkerin romaanisarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Romaanin nimen "matka kotiin" on ymmärrettävä ironiseksi: naispäähenkilöiden matka suuntautuu nimenomaan pois kodista, Troijasta. He ovat sotasaalista, tavaraa, jonka mielipidettä ei kysytä.

Romaanin alkupuoli kertoo laivamatkasta, joka suuntautuu Troijasta kuningas Agamemnonin kotivaltioon Mykeneen. Kapteeni Andreaksen on alistuttava siihen, että hänen laivansa todellinen päällikkö on kuningas Agamemnon. Agamemnonilla on mukanaan Troijan kuninkaan tytär Kassandra, Apollonin papitar, jonka Agamemnon on ottanut jalkavaimokseen. Kassandran palvelijaksi on määrätty Agamemnonin henkilääkärin, Machaonin, orjatar Ritsa.

Romaanin minäkertojana toimii juuri Ritsa. Sarjan aiempien osien minäkertojan, Briseisin, Ritsa hyvästelee Troijan rannassa. Kertojan vaihtumisen myötä myös kerronnassa tapahtuu pieni sävyn vaihdos. Ylhäisöön kuulunut Briseis oli hänkin suorapuheinen, mutta Ritsa pistää vielä paremmaksi. Elämän raadollisuus ei ole hänelle vierasta. Hän on ollut lääkärin vaimo, ja sen jälkeen, kun kreikkalaiset olivat surmanneet hänen miehensä, lääkäri Machaon on ottanut hänet "palkinnokseen". Hän on auttanut haavoittuneiden hoidossa ja kehittynyt taitavaksi lääkeyrttien tuntijaksi. 

Machaon on kohdellut apulaistaan lähes kuin vertaistaan parantajaa. Ainoastaan kerran, vahvasti juovuksissa, Machaon on raiskannut hänet. Tapahtuma vaivaa Ritsaa kovasti ja estää häntä täysin kunnioittamasta isäntäänsä.

Romaanisarjan aiemmat osat ovat pohjautuneet enimmäkseen Homeroksen Ilias-eepokseen ja jonkin verran myös Odysseiaan. Nyt päälähteenä on Aiskhyloksen kolmesta näytelmästä koostuva Oresteia, ennen kaikkea sen ensimmäinen osa Agamemnon. Veikkaan, että Pat Barker on hyödyntänyt runoilija Ted Hughesin Oresteia-käännöstä tai ainakin lukenut sen. Ted Hughesin anakronismeista piittaamaton ilmaisu näkyy myös Pat Barkerin sanavalinnoissa. Esimerkiksi sanat bantam cocks, sandblasting ja drama queen tuskin kuuluivat pronssikauden sanastoon.

Laivamatkaa synkistää kovien tuulien lisäksi myös kuningas Agamemnonin harhaisuus. Kotirannan lähestyessä kuningasta alkavat vaivata muistot Ifigeneiasta, tyttärestään, jonka hän murhautti saadakseen suotuisan tuulen sotaretkelleen. Tyttären vetoomukset (Father! Father!) kaikuvat hänen mielessään ja ennen kaikkea viimeinen sana (Daddy...). Harhoissaan Agamemnon luulee Kassandraa tyttärekseen ja lähes tappaa tämän. Lääkäri Machaonin huumaavien lääkkeiden avulla kuningas pystyy jotenkuten nukkumaan.

Ritsa ja Kassandra viettävät paljon aikaa yhdessä. Vähitellen ylpeä Kassandra alkaa nähdä orjassa myös ihmisen. Kassandra, jolla mahdollisesti on ennustamisen lahja, uskoo, että hän tulee pian kuolemaan yhdessä Agamemnonin kanssa. 

Ritsa yrittää houkutella Kassandraa elämän puolelle. Kassandran tilanteen nimittäin tekee vaikeaksi se, että hän jo odottaa Agamemnonin lasta. Voiko ennustuksen muuttaa? Voisiko hän valita elämän itselleen ja lapselleen?  Merkitsisikö ennustuksen muuttaminen sitä, että myös Agamemnon saisi elää? Sitä Kassandra ei voisi sallia. Hän hakee voimaa päätökselleen muistelemalla veljensä Hektorin poikalasta, jonka kreikkalaiset heittivät alas Troijan muurilta.

Kun laivasto viimein saapuu Mykeneen, siellä odottaa Agamemnonin puoliso Klytaimnestra, joka ei ole antanut miehelleen anteeksi Ifigeneian murhaa eikä ilahdu myöskään miehensä uudesta jalkavaimosta. Kertoja Ritsa tutustuu myös kuningatar Klytaimnestraan, sillä hänellä on parantavia voiteita Klytaimnestran tyttären Elektran ihosairauteen. Ritsan on helppo ymmärtää tyttärensä menettäneen naisen ajatusmaailmaa. Hänen oma tyttärensä kuoli kuumetautiin kymmenen vuoden ikäisenä.

Kuten romaanisarjan aiemmat osat myös The Voyage Home sisältää lukuja, jotka on kerrottu kolmannessa persoonassa yhden romaanihenkilön näkökulmasta. Kolmessa luvussa on Kassandran näkökulma ja kahdeksassa Klytaimnestran. Draaman keskellä olevien naisten ajatukset kartoitetaan siis perin pohjin.

Mykenen palatsi vaikuttaa kirotulta, kuten koko sitä hallitseva Atreuksen sukukin. Suvun historia on täynnä mielipuolista väkivaltaa. Agamemnonin isän, Atreuksen, veljellä oli ollut suhde Atreuksen vaimon kanssa. Atreus kosti veljelleen tappamalla tämän pojat ja valmistuttamalla lapsista illallisen. Aterian päätteeksi hän toi veljensä nähtäväksi lasten irtileikatut kädet. 

Ritsa huomaa, että palatsiin ilmestyy sinne tänne pieniä kädenjälkiä. Aaveet eivät ole hyvänsuopia. Lääkäri Machaon kehottaa Ritsaa varomaan portaissa. 

En tässä kerro romaanin lopun tapahtumia. Kreikan draamoja tunteville tapahtumien kulku on jo tuttu. Mitä voi odottaa suvusta, joka on jäänyt kiinni murhan kierteeseen?

Ritsalle kuitenkin avautuu lopussa kaksi vaihtoehtoa: hänelle olisi tarjolla tehtävä Atreuksen suvun palveluksessa tai hän voisi paeta ja lyöttäytyä yksiin kapteeni Andreaksen kanssa. Heidän välinsä lämpenivät merimatkan aikana.

Ei ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon järkevä nainen valitsee. Hulluus saa hänen osaltaan loppua.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa nimennyt tämän Pat Barkerin romaanisarjan trilogiaksi. Nyt tuli mieleen, että saattaa tästä tulla pidempikin. Atreuksen suvussa olisi vielä yllin kyllin ruodittavaa. Seuraavassa osassa Agamemnonin poika Orestes voisi kostaa isänsä kuoleman äidilleen Klytaimnestralle, joka siis kosti Agamemnonille Ifigeneian murhan... 

Oikeastaan toivon, että Pat Barker lopettaisi tähän. Trilogiaan jäi toiveikas loppu.

Pat Barker, The Voyage Home. Penguin Books 2025. Romaani julkaistiin alun perin vuonna 2024. Kansitaide: Sarah Young. 291 s.

Eliza Fenwick: Secresy

Eliza Fenwickin Secresy ilmestyi alun perin vuonna 1795. Tuon ajan kirjoja lukiessa on hyvä pitää mielessä, että ne on kirjoitettu ihmisille, joilla oli runsaasti aikaa lukemiseen. Vaikka tarinaan on upotettu monia arvoituksia, kirjailija pitää huolen, että lukijalle ei jää lopulta mikään epäselväksi. Kerronnassa on toisteisuutta. Ilmaisussa ei pyritä tiiviyteen vaan siinä tavoitellaan kaunista tyyliä, jossa suositaan retorisia tehokeinoja.

Kuten romaanin nimestäkin (Secresy, ei Secrecy) käy ilmi, 1700-luvun kirjoitettu englanti poikkeaa hieman nykyenglannin ortografiasta. Ei kuitenkaan niin paljon, että se haittaisi lukemista.

Vaikka kerronta nykylukijasta tuntuukin hidastetulta, dramatiikkaa siitä ei puutu. Juonen käänteet ovat jännittäviä ja melodramaattisia. Tunnelman luomisessa käytetään goottilaisen romaanin kuvastoa: mukana ovat rauniot, haudat, maanalaiset käytävät ja yölliset vaeltelut. Myös ajalle tyypillisistä paimenidylleistä on hieman lainattu. Kun romaanin päähenkilö tavataan ensimmäisen kerran, hänellä on kauriinvasa sylissään.

Eniten romaanin dramatiikkaan vaikuttaa kuitenkin se, että kyseessä on kirjeromaani. Koko romaani koostuu seitsemän kirjoittajan kirjeistä toisilleen. Lisäksi mukana on pari henkilöä, jotka esiintyvät vain kirjeiden vastaanottajina. Jokainen kirjeen kirjoittaja tuntee tarinasta vain sen, mitä on itse kokenut tai mitä hänelle on kerrottu.

Tärkeimmät kirjeiden kirjoittajat ja romaanin päähenkilöt ovat Caroline Ashbury ja Sibella Valmont. Carolinen isä on luonut huomattavan varallisuutensa siirtomaissa. Isän kuoleman jälkeen Caroline on muuttanut äitinsä kanssa Englantiin. Carolinen vanhemmat ovat olleet luonteeltaan täysin yhteensopimattomia. Isä on pyrkinyt tarjoamaan tyttärelleen koulutuksen ja ohjannut tätä tiedon pariin. Rouva Ashbury on viehättynyt seurapiireihin, joista hän etsii uutta, mielellään nuorta, aviomiestä. 

Caroline on jo lapsena tullut tietoiseksi siirtomaiden alkuasukkaiden huonosta kohtelusta. Hän pohtii, perustuuko hänen ja hänen äitinsä varallisuus siirtomaiden asukkaiden riistoon. Hämmästyttävän nykyaikaisilta tuntuvat hänen pyrkimyksensä alkuasukkaiden kunnialliseen kohteluun ja mietteensä siitä, tulisiko riisto jotenkin korvata. 

Caroline Ashbury on tutustunut itseään hieman nuorempaan, 18-vuotiaaseen Sibella Valmontiin vieraillessaan tämän sedän George Valmontin linnassa. George Valmont on pyrkinyt kasvattamaan orvon Sibellan erillään maailmasta. Vastentahtoisesti hän kuitenkin sallii Sibellan ja Carolinen kirjeenvaihdon. Sibellan ja Carolinen kirjeissä esille tuleva vilpitön ja rehellisyyteen pohjautuva ystävyys asettuu selväksi vastakohdaksi rouva Ashburyn seurapiirien liehittelylle perustuviin ystävyyssuhteisiin.

Nimen Valmont Eliza Fenwick luultavasti lainasi vuonna 1782 ilmestyneestä Choderlos de Laclosin romaanista Vaarallisia suhteita. Tämän kirjeromaanin itserakas ja kylmä tunteilla juonittelija oli varakreivi de Valmont. 

George Valmont on pettynyt yhteiskuntaan ja eristäytynyt siksi linnaansa. Sibellan, veljensä tyttären, hän on jättänyt vaille koulutusta. Kuvio on siis lähes sama kuin vuonna 1752 ilmestyneessä Charlotte Lennoxin romaanissa The Female Quixote. Valmont on ollut sitä mieltä, ettei Sibella tarvitse koulutusta. Hänestä on tuleva aviopuoliso Valmontin kaltaiselle miehelle, joka on halukas hylkäämään yhteiskunnan ja pitämään vaimonsa eristyksissä. Sibellan aviomieheksi Valmont on salaa ajatellut ottopoikansa Clement Montgomeryn. Clement ja Sibella ovat olleet toisiinsa kiintyneet lapsuudestaan asti.

Tässä romaanissa salaisuuksilla on huonot seuraukset. Valmont on salannut suunnitelmansa Clementin ja Sibellan tulevaisuudesta. Hän on lähettänyt Clementin maailmalle tutustumaan ammatteihin ja kuvitellut, että siinä sivussa Clement oppii halveksimaan yhteiskuntaa. Clement ei kuitenkaan ole luonteeltaan lainkaan taipuvainen halveksimaan maailmaa. Hän on avoin kaikille sen houkutuksille. Sibellalle hän ei ole pitkään pysynyt uskollisena. Clement kuvittelee erheellisesti, että Valmont aikoo hylätä hänet. Valmont ei luonnollisesti ole paljastanut hänelle sitäkään salaisuutta, että on Clementin biologinen isä.

Clementin ailahtelun vastakohtana on hänen ystävänsä Arthur Murden, joka Clementin kertomusten perusteella rakastuu Sibellaan ja haluaa pelastaa neidon julman setänsä vaikutuspiiristä. Sibellaa tavoittelee myös lordi Filmar. Hän tekee sen puhtaasti rahan takia, minkä tämä vilpitön huijari avoimesti myöntää kirjeissä ystävälleen. Filmar suunnittelee ja osittain toteuttaakin Sibellan ryöstön linnasta. Romaanin lopussa Filmar vaikuttaa oppivan jotain moraalista; Clement Montgomery jää pelkurimaiseksi opportuniksi, joka onnistuu varmistamaan itselleen varakkaan ja onnettoman avioliiton.

Paljastan juonesta nyt tämän kirjan ison salaisuuden. Clement käy tapaamassa Sibellaa linnassa. Heidän tapaamisensa jälkeen Sibella alkaa odottaa lasta. Sibella haluaisi tunnustaa asian sedälleen, mutta Clement estelee. Hänen toiveensa perinnöstä ovat jälleen heränneet ja hän pelkää, että jos Valmont saa tietää, miten hän on pettänyt tämän luottamuksen, hän saa ikuisiksi ajoiksi hyvästellä linnan ja muun omaisuuden. 

Salaisuudet tulevat lopulta julki. Sitä ennen ne ovat tehneet peruuttamatonta tuhoa. Kuolemiltakaan ei vältytä.

Naisten koulutus tai pikemminkin sen puute oli varsinkin naiskirjailijoiden teosten keskeinen teema 1700- ja 1800-luvuilla. Vielä vuonna 1915 Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka pohti tätä aihetta hyvin samassa sävyssä kuin Eliza Fenwick yli sata vuotta aiemmin. 

Caroline Ashburyn kirjeissä kirjailija toi ilmi omat yhteiskunnalliset kannanottonsa. Caroline moittii George Valmontia siitä, että tämä on vaatinut Sibellalta ja Clementiltä rajatonta tottelevaisuutta: tottelevaisuuden vaatimus "on melkein ajanut hyveen pois maailmasta, sillä olipa kyseessä rajaton ja perustelematon kuuliaisuus hallitsijalle, vanhemmalle tai aviomiehelle, mieli joka antautuu ehdottomalle perusteettomalle kuuliaisuudelle, menettää yksilöllisen arvokkuutensa, eikä ihmiseltä voi odottaa enempää kuin villipedolta."

What is to become of the child who is taught never to think or act for himself? Can a creature thus formed ever arrive at the maturity of wisdom? How is he who never reasoned be enabled in his turn to train his offspring otherwise than he himself was trained. Proud of sway and dominion, he gratifies every impulse of caprice, blindly commands while they blindly obey; and thus from one generation to another the world is peopled with slaves, and the human mind degraded from the station which God had given it.

Sibella Valmont synnyttää kuolleen lapsen. Muutaman päivän päästä hän kuolee itse synnytyksen komplikaatioihin. 

Kaksi vuotta tämän romaanin julkaisemisen jälkeen Eliza Fenwick joutui todistamaan lähes samaa tapahtumaa todellisessa elämässä. Hänen hyvä ystävänsä kirjailija Mary Wollstonecraft kuoli lapsivuoteeseen yksitoista päivää synnytyksen jälkeen. Lapsi kuitenkin jäi henkiin. Eliza Fenwick huolehti vauvasta tämän elämän alkuajan. Tästä lapsestakin tuli kirjailija. Jo 18-vuotiaana hän julkaisi tunnetuimman teoksensa nimeltä Frankenstein or the Modern Prometheus. Kyseessä on Mary Shelley.

Eliza Fenwick, Secresy Or The Ruin on the Rock. Pandora Press 1989. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1795. Kansikuva: Marion Dalley. 299 s.

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

Helsingin kirjamessujen ohjelmatarjontaa seurasin tänä vuonna vain vähän. Olin juuri sairastunut flunssaan, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta viipyä pitkään tungoksessa. Keräilin myyntipöydiltä nopsasti joulun lahjakirjat ja tein antikvariaattipuolelta pari täsmähankintaa. Sitten hotelliin lepäämään. Kustantamon halpispöydältä lähti mukaani lohtukirjaksi tämä Nina Burtonin pitkä luontoessee.

Kirja oli heti alusta lähtien tutun oloinen. Juuri tällaisten asiatietoa ja omia havaintoja yhdistelevien luontokirjojen kautta aloin lapsena ja teini-iässä lähestyä kaunokirjallisuutta. Konrad Lorenz ja Jane van Lawick-Goodall saivat minut vakavasti harkitsemaan etologin uraa. No, se ura ei toteutunut. Tein töitä ihmislasten parissa, ja kuten alalla toimivat tietävät mutta eivät julkisesti kerro, eläinten ja ihmisten käyttäytymisessä on vain aste-ero.

Burtonin kirja lähtee liikkeelle lomapaikan hankkimisesta. Äidiltään saamansa perinnön turvin Nina Burton ostaa sisarensa kanssa mökin metsän keskeltä. Sisaren tarkoitus oli käyttää sitä perheen kesälomapaikkana, Nina Burton suunnitteli myös kirjoittavansa siellä.

Asiantuntija-apua antaneen kirvesmiehen mielestä mökin korjaaminen ei ollut kannattavaa: parempi olisi rakentaa kokonaan uusi. Tällainen ajatus ei kuitenkaan Burtonille sopinut. Vanha rakennus oli suojelukohteena yhtä tärkeä kuin ympäröivä luontokin. Niinpä kirja kertoo myös vanhan rakennuksen remontoinnin mukanaan tuomista yllätyksistä. Niistä ensimmäinen oli se, että rakennuksessa oli jo asukas, joka ei ollut halukas luopumaan oikeuksistaan. Ensimmäinen eläinlaji, johon pääsemme tutustumaan, on siis orava.

Burton yhdistää omiin kokemuksiinsa tietoa monesta lähteestä. Saamme tietää 1500-luvun vilkkaasta nahkojen kaupasta: yhden vuoden aikana Tukholmasta vietiin ulkomaille kolmekymmentätuhatta oravannahkaa. Tiesittekö muuten, että 1900-luvulla Yhdysvalloista tuotiin harmaaorava Pohjoismaihin punaisten oravien kilpailijaksi? Ne toivat mukanaan viruksen, jolle ne itse olivat immuuneja mutta joka harvensi punaisten oravien kantaa. Tästäkin syystä Burton on haluton kokonaan hävittämään mökkinsä punaturkkista asukasta.

Saamme tietoa myös oravista antiikin ja renessanssin ajan hienojen naisten seuraeläiminä sekä oravien musikaalisuudesta. Tämä sama omien havaintojen ja tutkimus- tai anekdoottitiedon yhdistely jatkuu kirjassa useiden muiden eliöryhmien osalta. 

Jos yllättävien ja hauskojen pikkutietojen lukeminen tuo sinulle iloa – minulle se ainakin tuo – suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Oravan jälkeen ovat vuorossa linnut, sitten erittäin perusteellisesti hyönteiset, varsinkin mehiläiset, kimalaiset ja ampiaiset sekä muurahaiset, joiden yhteiskuntaelämästä ovat kirjoittaneet monet muutkin luonnon tarkkailijat. Nina Burton esittelee useita varhaisempia kirjailijoita ja heidän teoksiaan. Mukana kirjassa on myös kattava lähdeluettelo, mistä esseemuotoisten teosten kohdalla iloitsen kovasti. Varsinaisiin tietokirjoihin ne kuuluvat itsestään selvästi.

Lähipiirin havainnoista päästään hieman kauemmaksikin: veden, meren ja niiden asukkaiden elämään sekä meren osuuteen evoluutiossa. Myös kasvit tulevat käsitellyiksi. Nina Burtonin vahvana tausta-ajatuksena on kaiken elollisen ykseys, joka on tullut tutuksi biokemisti James Lovelockin lanseeraaman Gaia-hypoteesin kautta.  

Nimillä on väliä. Nina Burton käy läpi hypoteesin historian. Gaia-nimeä ehdotti Lovelockin naapuri, Kreikan mytologiasta kiinnostunut Nobel-kirjailija William Golding, jonka mielestä maan, äidillisyyden ja hedelmällisyyden jumalatar voisi hyvin antaa nimensä hypoteesille.

Hypoteesin oli alun perin kehitellyt Lovelockin kanssa biologi Lynn Margulis. Margulis muuten oli naimisissa astrofyysikko Carl Saganin kanssa, jonka juontaman Cosmos-tv-sarjan vanhemmat lukijat saattavat vielä muistaa. Lynn Margulis ei ollut tyytyväinen Gaia-termiin: Gaia-jumalatar oli metafora, joka herätti vääriä assosiaatioita. 

Margulisin epäluulo osoittautui aiheelliseksi. Muinaisen jumalattaren nimen vuoksi Gaia-teoria assosioitiin okkulttisiin new age -fantasioihin. Se tulkittiin myös naiselliseksi prinsiipiksi, ja Margulisia itseään ryhdyttiin samassa hengessä kutsumaan tieteen kurittomaksi äidiksi, ikään kuin nykyaikaiseksi Gaiaksi. Teesin ydinkohta – kaikkien maapallon elämien yhteys – yhdistettiin sen sijaan toiseen nimeen. Aristoteles vertasi maapallon yhteyksiä yhteiseen talouteen, ja kreikan kielen taloa merkitsevästä sanasta tulikin ekologia-termi. 1800-luvulla sen nosti esiin biologi Ernst Haeckel, ja 1960-luvulla herännyt ympäristöliike alkoi käyttää sitä yleisemmin.

Näin siis pääsimme tyylikkäästi metsän keskellä olevasta talosta kreikan kielen kautta ekologiaan. Mistä tulikin mieleeni vielä yksi teinivuosieni suosikki, Hans Lidmanin kirja Taloni metsässä (Otava 1974), joka – aivan kuten Nina Burtoninkin kirja – alkaa talon hankkimisesta. Ja mikäpä onkaan Lidmanin ensimmäinen vieras – tai "pieni rakennusmestari" – tuolla metsätalossa? No oravapa tietenkin.

Elina Warstan kansikuva on kaunis. Takakannessa on samaan tyyliin piirretty sinitiainen.

Nina Burton, Elämän ohuet seinät. Kustantamo S&S 2022. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Livets tunna väggar suomentanut Katriina Huttunen. Kansi: Elina Warsta. 256 s.

Frédéric Lenormand: Meurtre dans le boudoir

Noin vuosi sitten luin ensimmäisen osan Frédéric Lenormandin dekkarisarjasta, jossa rikoksia ratkoo valistusfilosofi Voltaire. Tällä kertaa oli vuorossa sarjan toinen osa 'Murha buduaarissa'. Mukana vauhdikkaassa ja hauskassa tarinassa oli jälleen koko joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Historiallinen ajankuva vaikutti riittävän aidolta tällaiseen viihteeksi tarkoitettuun opukseen.

Eräänä iltana toukokuussa vuonna 1733 pariisilaiseen ilotaloon saapuu mies, joka kysyy madamelta, pystyisikö tämä järjestämään hänelle itämaisen huoneen ja vatsatanssijattaren. Varmemmaksi vakuudeksi mies näyttää mukanaan tuomastaan romaanista kuvan siitä, mitä haluaa. Pikaisesti yksi tyttöjen pukeutumishuoneista sisustetaan itämaiseen tyyliin ja sopiva tyttökin löytyy helposti. Kesken illan mies kuitenkin yllättäen kuolee, ehkä myrkytettynä. Kun poliisit ehtivät paikalle, miehen mukana ollut kirja on kadonnut.

Poliisipäällikkö Hérault siirtää jutun vastahakoisen ja ruoansulatusvaivoista kärsivän Voltairen tutkittavaksi uhkaamalla filosofia jälleen Bastiljiin joutumisella. Voltairen maanpakonsa aikana Englannissa laatimat filosofiset tutkielmat olivat jo painettavana Rouenissa – eikä niillä ollut ennakkosensuurin myöntämää julkaisulupaa. Voltaire ei uskalla kieltäytyä tehtävästä.

Voltairen mieltä piristääkseen Châtelet'n markiisitar Émilie, Voltairen rakastajatar ja matematiikkanero, vie filosofin aterialle kaupungin ulkopuolelle. Aterian aikana naapuritalosta alkaa kuulua huutoja. Paikalle sännänneet Émilie ja Voltaire löytävät lattialta alastoman ruumiin, jolla on nuoli lapaluidensa välissä. Nuolen ympärille on kääritty kirjan sivu, jonka kuva esittää juuri kyseistä huonetta ja samalla tavalla surmattua henkilöä.

Voltaire ryhtyy nyt toden teolla perehtymään rikoksiin. Tutkimukset etenevät vauhdikkaasti. Siirtymät ovat nopeita. Voltaire yrittää löytää kirjan, joka liittyy murhatapauksiin. Näin hän tulee perehtyneeksi Pariisin kiellettyjen kirjojen markkinoihin, jotka ovatkin varsin laajat. Kirjakauppiaat myivät mielellään tiskin alta kiellettyjä kirjoja, sillä niistä sai hyvän hinnan. Kielletyistä kirjoista laadittiin myös luetteloita keräilijöiden tarpeisiin.

Tutustumme muiden muassa bibliografi Nicolas Lenglet-Dufresnoyhin, jonka koti on vuorattu kielletyillä kirjoilla. Hänen avullaan saadaan selville, että kuolemantapauksiin liittyvä kirja on nimeltään Le Tabouret de Bassora ('Basran jakkara'). Sen tekijä, jota Voltaire epäilee murhaajaksi, ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa selviä, mutta saamiensa johtolankojen avulla Voltaire saa anonyymisti julkaistun teoksen käsiinsä.

Teoksen tekijäksi Voltaire alkaa epäillä Claude-Prosper Jolyot de Crébillonia, joka asuu Pariisissa eksentrisen isänsä ja tämän lukuisten kotieläinten kanssa. Myös vanhempi Crébillon on kirjailija. Hänen erityisalueensa ovat olleet historialliset tragediat, ja hän on tällä saralla ollut Voltairen kilpailija.

Voltairella oli myös oma lehmä kiellettyjen kirjojen ojassa: hänen "englantilaiskirjeensä" tekivät hyvin kauppansa. Mainonnasta piti huolen muun muassa kirkko. Tässä dekkarissa Voltaire käy messussa useassa eri kirkossa nauttimassa pappien hänen kirjastaan julistamista tulikivenkatkuisista tuomioista. Kirjan kieltäminen oli parasta mahdollista mainosta.

Voltairen Englannin ja Ranskan oloja vertailevat tutkimukset närkästyttivät kirkkoa ja maallista hallintoa, koska Ranska niissä osoitettiin yksilönvapauksien takapajulaksi: Englanti vei pitemmän korren sananvapaudessa sekä uskonnon- ja omantunnonvapaudessa.

Markiisitar Émilie tekee omia tutkimuksiaan muun muassa Pariisin kahviloissa. Siellä hän tutustuu matemaatikko Maupertuisiin. Jatkuvista mahavaivoista kärsivään Voltaireen verrattuna Maupertuis vaikuttaa varsin viriililtä, joten ei ole ihme, että intohimon kipinät alkavat räiskähdellä näiden kahden tieteentekijän välillä. Voltaire kaiken lisäksi kannustaa Émilietä Maupertuis'n seuraan, koska uskoo, että tieteellinen tutkimus pitää Émilien loitolla maallisista kiusauksista, esimerkiksi uhkapeleistä, joihin Émilie tunsi lähes pakonomaista viehtymystä.

Rikostutkimuksissaan Voltaire käyttää mielellään valeasuja ja tekaistuja henkilöllisyyksiä. Ensimmäisen kuolemantapauksen tapahtumapaikkaa tutkiessaan hän tekeytyy maalaisisännäksi, joka tuo bordelliin poikansa, jonka olisi aika päästä poikuudestaan. Todella kauas mukavuusalueeltaan, kokemattoman pojan rooliin, joutuu Voltairen apulainen Michel Linant, joka sattuu olemaan myös katolinen pappi.

Sillä välin kun Voltaire juoksee väärien johtolankoja perässä, Émilie lukee Basran jakkaraa ja löytää sieltä itselleen tutun paikan: Richelieun kreivin rakennuttaman huvilan, jonka Émilie päättelee seuraavan murhan tapahtumapaikaksi. Tutkimuksen takia uhrautuen Émilie osallistuu siellä juhliin, joissa kaikki vieraat ovat alastomina. Kesken juhlien eräästä takahuoneesta löytyy kuin löytyykin murhattu mies.

Murhaaja tulee lähelle rikosten selvittäjiä, kun seuraavaksi uhriksi joutuu Voltairen sihteeri Céran. Isännältään lainaamissa vaatteissa ja tikari selässään hänet löydetään Voltairen asunnosta. Ilmiselvästi murhaaja oli erehtynyt henkilöstä.

Rikoksiin liitetyn teoksen oikea kirjoittaja löytyy lopulta. Hän ei kuitenkaan ole murhaaja. Lopullinen selvittely johtaa aatelisperheeseen, jossa isän ankaruus ja tekopyhyys ovat turmelleet jälkipolven mielenterveyden. Syyllisen kiinni saamiseksi Voltaire laatii ansan.

Kovin suurta kunniaa Voltaire ei loppujen lopuksi saa rikoksen ratkaisemisesta. Ilmeisesti poliisipäällikkö Hérault on tiennyt syyllisen alusta lähtien mutta jättänyt aateliston suututtamisen Voltairen niskoille.

Romaanin lopussa on aitoja otteita Voltairen päiväkirjasta ja muutamia muita ajan tekstejä. Mainio oli muun muassa Voltairen päiväkirjaansa luonnostelema pikkuinen runo, joka kertoo niistä pulmista, joihin mies joutuu kosiskellessaan tiedenaista. Se päättyy näihin säkeisiin:

Il faut pour lui faire sa cour,

Lui parler de métaphysique

Quand on voudrait parler d'amour.

Voittaaksesi hänet puolellesi sinun täytyy

keskustella hänen kanssaan metafysiikasta

kun mieluummin puhuisit rakkaudesta.

Maanpakonsa aikana Voltaire oppi lukemaan englantia hyvin, mutta hänen puheessaan säilyi vahva korostus, mikä käy ilmi myös hänen englanniksi kirjoittamistaan kirjeistä, joista on esimerkki romaanin lopussa: "You mos write him that I am hees great admeerer: he is a very great onor to Ingland, and abofe all to Ecosse." Toisaalta on hyvä muistaa, että englannin kielen oikeinkirjoitus ei ollut 1700-luvulla vakiintunutta edes syntyperäisillä kirjoittajilla.

Tässä dekkarissa esiintyvällä matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lla oli yhteys myös Suomeen. Vuonna 1736 hän johti Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian varustamaa retkikuntaa Tornionjokilaaksoon. Retkikunnan jäsenet rakensivat kolmiomittausketjun, jolla he mittasivat meridiaanikaaren eli pituuspiirin yhden asteen pituuden. Koska se oli napapiirillä pitempi kuin Ranskassa, voitiin ensimmäisen kerran todistaa, että maapallo on navoiltaan litistynyt.

Frédéric Lenormand, Meurtre dans le boudoir. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kansi: Mary Evans. 309 s.