George Eliot: Middlemarch

Ristiriitoja täynnä olevasta uutistarjonnasta on mukava välillä ottaa etäisyyttä paneutumalla vaikkapa 1800-luvun englantilaisen maaseutukaupungin ihmissuhteisiin. 

Middlemarch on sen verran laaja ja polveileva teos, etten tunne suurta kiusausta ruveta selittelemään sen juonta juurta jaksaen. Tarinan ytimessä on Dorothea Brooken lyhyeksi jäävä avioliitto itseään 27 vuotta vanhemman tiedemiespastorin, Casaubonin, kanssa. Dorothea jää leskeksi jo 21-vuotiaana. Avioliitto ei ole vastannut odotuksia: Dorothea on toivonut kahden syvähenkisen ihmisen akateemista työtoveruutta mutta päätynyt kuherruskuukauden jälkeen kärsimään “säätyläisnaisen painostavasta joutilaisuudesta”. 

Mustasukkaisen aviomiehen testamentti paljastaa, että mikäli Dorothea menee uusiin naimisiin Casaubonin serkun, Will Ladislawin, kanssa, hän menettää koko miehensä jälkeensä jättämän huomattavan omaisuuden. Kuten arvata saattaa, tällainen säädös synnyttää vastustamattoman halun toimia sitä vastaan – varsinkin Dorothean kaltaisessa itsenäisesti ajattelevassa ja oikeudenmukaisessa ihmisessä. Jääköön tässä kertomatta, miten Dorothean ja Willin suhde kehittyy.

Tämän keskustarinan ympärille on kudottu maaseutukaupungin ihmissuhteiden verkko. Pääsemme tutustumaan laajaan ihmisjoukkoon, joiden elämään liittyy monenlaista dramatiikkaa. Romaani veti minut nopeasti maailmaansa ja oli jännittävämpi kuin olin osannut odottaa. Mukana on myös rikos – ei nyt ehkä suoranainen murha mutta jonkinlainen heitteillejättö kuitenkin.

Romaani alkaa ihmissuhteiden kuvauksena mutta sen käsittelemä elämänpiiri laajenee kuin veteen heitetyn kiven renkaat. Romaanin puolessavälissä renkaat ovat levinneet kattamaan terveydenhuollon ja politiikan. Valtakunnan politiikassa äänioikeusuudistus vetää uusia rajalinjoja kaupunkilaisten välille. Talouselämään tutustutaan esimerkiksi maatilojen uudistamisen myötä. Myös rautateiden rakentaminen ja siihen liittyvät ennakkoluulot nousevat esiin.

Dorothean lämpimien tunteiden kohde, Will Ladislaw, liikkuu sanomalehtimiehenä yhteiskuntaluokkien välillä. Hän ymmärtää erityisasemansa, nauttii siitä ja on valmis siitä myös hyötymään.

Romaanin sosiaalinen kenttä jää kuitenkin melko kapeaksi. Lähes kaikki sen henkilöt kuuluvat ylempään keskiluokkaan tai alempaan aatelistoon. Palveluskunta, jota selvästi on runsaasti, on lähes näkymättömissä. Ovet avautuvat kuin itsestään. Kun haluaa jotain, tarvitsee vain "soittaa" ja näkymättömät henget huolehtivat asiasta. Nimeltä mainittuja palvelijoita ovat Tantripp, Dorothean seuraneiti, sekä Pratt, hovimestari. 

Raha on tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Se on hyvin keskeisessä osassa Dorothean ja Willin rakkaussuhteen hidastajana. Kaupungin uudistusmielinen lääkäri, Lydgate, joutuu kiperiin rahavaikeuksiin, kun ei suostu itse valmistamaan ja myymään lääkkeitä kuten vanhemman polven ammatinharjoittajat. Tohtori Lydgaten ja Rosamund Vincyn avioliitto näyttää aluksi onnellisten tähtien alla solmitulta. Suhteen vie kriisin partaalle Rosamundin pinnallisuus ja nautinnonhalu yhdistettynä kykenemättömyyteen ymmärtää, että elämäntapa täytyy sovittaa talouden puitteisiin. Rahasta ja vielä enemmän maineesta on kyse uskonnollisen pankkiirin, Bulstroden, kiemurtelussa kiristäjä Rafflesin pauloissa.

Rahan kaikkivoipaisuuteen kohdistuva kritiikki henkilöityy romaanissa tilanhoitaja Caleb Garthiin ja hänen perheeseensä. Caleb Garth "omistautui kokonaan sellaisiin tehtäviin, joissa ei tarvinnut käytellä pääomaa, ja hänestä tuli kotipaikkakunnallaan mies, jonka jokainen halusi apulaisekseen, koska hän suoritti työnsä hyvin, pyysi vähän palkkaa ja usein kieltäytyi ottamasta palkkaa lainkaan. Ihmekö sitten, että Garthit olivat köyhiä ja elivät vaatimattomasti. Mutta he olivat tyytyväisiä omaan elämäntapaansa."

Caleb Garthin kaltaiset hahmot ovat hyvä muistutus niille taloudellisen kasvun harhassa eläville, jotka pitävät köyhyyttä merkkinä tyhmyydestä. Muutamia piristäviä poikkeuksia lukuun ottamatta Middlemarchin maailmassakin raha ratkaisee: puolisokin valitaan suurimpien myötäjäisten perusteella. Siihen maailmaan solahtaisivat ongelmitta sellaiset wahlroosit, joiden mielestä ihmiset tekevät päätöksiään vain sen perusteella, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Isänmaankin voi valita alhaisimman verotuksen perusteella. 

No, ehkä syyllistyn nyt toiseen paheeseen, josta Middlemarch varoittaa: meillä on suuri valmius uskoa toisten ihmisten motiivit huonoiksi.

Pidin kovasti myös Calebin tyttärestä, Mary Garthista, jonka vaatimaton toive naisena on, että hänelle “puhuttaisiin niin kuin järjelliselle olennolle”. Romaanin naiskuva on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin perinteinen. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, kun ottaa huomioon, että romaani ilmestyi alun perin 1870-luvulla ja se kuvasi yhteiskuntaa sellaisena kuin se oli ollut nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Kirjailija George Eliot itse eli poikkeuksellisen itsenäisen elämän, johon kuului muun muassa avoliitto. Olisi siis voinut kuvitella, että naisen asemaa olisi romaanissa tarkasteltu avoimemman kriittiseen sävyyn.

George Eliot näyttää kuitenkin nauttivan, kun hän miehisen kirjailijanimimerkin takaa saa pöllyttää miesten naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Romaanissa on yllin kyllin letkautuksia naisten pienistä aivoista, kyvyttömyydestä teoreettiseen ajatteluun ja ylenmääräisestä tunteellisuudesta. Varmaan miespuoliset lukijat ovat nyökytelleet hyväksyvästi huomaamatta, että henkilöiden puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Esimerkiksi Dorothean setä, herra Brooke, joka jatkuvasti arvostelee naisten ajattelua, ei omassa toiminnassaan osoita erityistä arvostelukykyä tai loogista erittelyä.

Dorothea Brooks on selvä esimerkki uudenlaisesta naiseudesta. Hänen älynlahjojaan ei kyseenalaisteta. Myös hänen eettinen tasonsa on korkeampi kuin useimpien ihmisten. Dorothea on myös itse tietoinen omasta erityislaatuisuudestaan. Hänen mielestään olisi mieletöntä vaatia ihmiseltä enemmän kuin mihin tämä pystyy. Jopa synnin tekeminen vaatii tietoista ajattelua. Dorothy toteaakin, että esimerkiksi hänen maailmallisempi sisarensa Celia "ei ollut enempää pelastuksen tarpeessa kuin orava".

Romaanin hevosvetoisessa tahdissa oli jotain syvästi rauhoittavaa. Se pohtii hyvän elämän edellytyksiä kiireettömällä tavalla, joka ei mielestäni ole lainkaan vanhanaikaista. Valtavirtaa tällainen kerronta ei kuitenkaan enää ole. Aune Tuomikosken suomennos ei kiinnittänyt lukijan huomiota itseensä. Se on aina hyvä merkki. Kääntäjän tuleekin olla näkymätön.

Romaanin loppuluku, jossa henkilöiden myöhemmät vaiheet kerrotaan pikaisesti, oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi kevyen humoristiseen sävyyn. Dorothean elämästä kertovat loppusanat ovat mielestäni kauniit. Niissä kuuluu ihanne, jota kelpaa tavoitella.

Hyvän lisääntyminen maailmassa on osaksi sellaisten tekojen seurausta, joita ei ole merkitty historian lehdille, ja sinä ja minä saamme ehkä suhteellisen onnellisesta elämänosastamme osittain kiittää miehiä ja naisia, jotka elivät elämänsä uskollisesti, kaukana valtateistä ja lepäävät nyt unohdettujen kumpujen alla.

Middlemarch-romaanista on kirjoitettu myös Tuulevin lukublogissa.

George Eliot, Middlemarch I–II. WSOY 1966. Englanninkielisestä alkuteoksesta Middlemarch: A Study of Provincial Life (1871–1872) suomentanut Aune Tuomikoski. 888 s.

Maeve Brennan: The Visitor / The Springs of Affection

Lukemani Maeve Brennanin (1917–1993) teokset – pienoisromaani ja novellikokoelma – sijoittuvat Dubliniin, Brennanin syntymäkaupunkiin. Teokset on kuitenkin kirjoitettu Yhdysvalloissa, jonne Maeve Brennan muutti 17-vuotiaana, kun hänen isänsä nimitettiin sinne Irlannin tasavallan ensimmäiseksi lähettilääksi. Vuonna 1949 Maeve Brennanista tuli vakituinen kirjoittaja arvostettuun The New Yorker -lehteen, jossa useimmat hänen novellinsa ilmestyivät ensimmäisen kerran.

The Visitor -pienoisromaani ilmestyi postuumisti vuonna 2000. Maeve Brennan oli saanut romaanin käsikirjoituksen valmiiksi jo 1940-luvun puolivälissä ja ilmeisesti lähettänyt sen arvioitavaksi ystävälleen Maisie Wardille, jonka isä oli osakkaana kustantamossa. Se edustaa siis Maeve Brennanin varhaistuotantoa, jossa ovat jo nähtävissä hänen myöhempien novelliensa yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat. 

Jostain syystä käsikirjoitus hautautui kustantamon papereiden joukkoon ja päätyi niiden mukana Notre Dame -yliopiston arkistoihin 1980-luvulla. Sieltä se sitten paljon myöhemmin löytyi sattumalta.

Miksi Maeve Brennan ei määrätietoisemmin etsiskellyt kadonnutta romaaniaan? Vaikea sanoa – ehkä hän uransa tuotteliaimmassa vaiheessa ei tuntenut siihen tarvetta. Maeve Brennan oli myös tarkka tuotantonsa laadusta – ehkä hän ei ollut täysin tyytyväinen romaaniinsa. Tai ehkä hän piti sitä liian lyhyenä romaaniksi ja liian pitkänä julkaistavaksi aikakauslehdessä. Lukijoiden onneksi kirja kuitenkin pääsi lopulta julkisuuteen.

Romaanin alussa 22-vuotias Anastasia King palaa Dubliniin Pariisista, jonne hän oli muuttanut äitinsä luokse kuusi vuotta aiemmin. Anastasian isä ja äiti olivat eronneet, ja isänsä suureksi suruksi Anastasia Dublinin asemesta valitsi äidin ja Pariisin. Nyt sekä isä että äiti ovat kuolleet.

Anastasia toivoo voivansa asettua pysyvästi asumaan isoäitinsä kanssa tämän suureen taloon. Isoäiti kuitenkin ilmoittaa, että pysyvä muutto ei tule kysymykseen – Anastasia on valintansa tehnyt ja hänen on palattava Pariisiin. Ymmärrettävästi Anastasia pitää isoäidin päätöstä sydämettömänä.

Saman katon alla asuu siis muutaman kuukauden ajan kaksi naista, jotka haluaisivat tuntea lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan mutta joiden katkeruus estää tämän. Kumpikaan päähenkilöistä ei saa puhtaita papereita lukijalta: isoäiti syyllistyy henkiseen kiristykseen, Anastasia kieriskelee itsesäälissä. Hienovaraisten tunnelukkojen kuvaus on kaunista ja tarkkaa. Palvelijatar Katherine jää henkien taistelun väliin eikä pysty reagoimaan ahdistukseen kuin itkulla.

Romaanin tärkeä sivuhenkilö, kuolemansairas vanha neiti Kilbride, kertoo Anastasialle oman onnettoman nuoruudenrakkautensa tarinan. Neiti Kilbriden sulhanen on kuollut tapaturmaisesti. Neiti Kilbriden äiti on vastustanut nuorten seurustelua, mutta he ovat onnistuneet järjestämään kohtaamisia äidiltä salaa. Neiti Kilbride vihjaa Anastasialle, että joskus on parasta kääntää selkä vanhemman sukupolven toiveille. Tämän hän esittää konkreettisesti kääntämällä äitinsä muotokuvan kasvot päin seinää. Neiti Kilbride pyytää, että sitten kun hän on kuollut, Anastasia pujottaa hänen sormeensa, rukousnauhan alle piiloon, mieheltä saadun sormuksen. 

Lukija seuraa kauhistuneena sitä, miten räikeästi Anastasia lopulta pettää rouva Kilbriden. Se on merkki Anastasian mielen särkymisestä. Kirjan lopussa tämä tulee näkyviin vielä selvemmin yhtä aikaa koomisella ja liikuttavalla tavalla.

Teoksen jälkisanoissa romaanin kustannustoimittaja Christopher Carduff toteaa osuvasti, että "Maeve Brennanin musiikissa kolme sointua toistuvasti kuuluvat yhdessä – ahnas kauna, ahnas nostalgia ja ahnas rakkauden kaipuu". Lisäisin näihin vielä henkilöiden yksinäisyyden. Sanat alone ja lonely toistuvat romaanissa usein.

Novellikokoelma The Springs of Affection jakautuu kolmeen novellisarjaan. Sen ensimmäiset novellit ovat omaelämäkerrallisia tuokiokuvia kirjailijan lapsuudesta Dublinin Raneleghin kaupunginosassa. Minäkertojaa ihmiset puhuttelevat Maeveksi, ja novelleissa mainitaan nimeltä myös muut perheen lapset. Hauskasti kerrotut dramaattiset tapahtumat – tulipalo naapurustossa, ahdistavan itsepintainen omenakauppias, isää pidättämään tulleet poliisit – toivat mieleeni toisen The New Yorker -lehden kirjailijan, James Thurberin, ja hänen koomiset kertomuksensa kasvuvuosiltaan amerikkalaisessa esikaupungissa. Novelleissa The Lie, The Devil in Us ja The Clever One Maeve Brennan kuvaa hauskasti ja oivaltavasti lapsen ja nuoren eettisiä pulmia.   

Lapsuuden kotitalo ympäristöineen on syöpynyt kirjailijan mieleen tarkasti. Myös kokoelman muissa novellisarjoissa kuvataan samaa ympäristöä: kaksikerroksiset tiilitalot isommalta tieltä lähtevällä kadulla, joka päättyy muuriin. Muurin takana on autotalleja ja niiden takana tenniskenttiä. 

Kokoelman toinen sarja kertoo Derdonin pariskunnan, Rosen ja Hubertin, elämäntarinan lapsuudesta ja nuoruudesta vanhuuteen. Ainoa lapsi, John, päätyy katoliseksi papiksi. Peräkkäin järjestettynä kertomuksista syntyy romaanin vaikutelma.

Brennanin tarinoissa koti on naisen lähes ainoa elämänpiiri. Miehillä on toinen elämä työpaikalla.  Kotonaan miehet ovat kuin vieraita, ikään kuin vain käymässä. Minkäänlaista emansipatorista tendenssiä kertomuksista on vaikea löytää: niin miehet kuin naisetkin ovat samalla tavalla jumissa tilanteessa, joka ei ole tyydyttävä kummallekaan. Myös rakkautta ja onnea on olemassa, mutta usein kertomusten henkilöt huomaavat sen vasta myöhemmin. Onnenhetket eletään muistoissa. Aviopuolisot eivät myöskään kapinoi: elämä on sitä mitä se on, ei ehkä sitä mitä he olisivat toivoneet, mutta he ovat itse vastuussa valinnoistaan.

Novellikokoelman kolmas sarja kertoo Delia ja Martin Bagotin avioliiton tarinan, joka monilta osin toistaa samaa toisistaan vieraantuneiden aviopuolisoiden tragediaa. Delialla ja Martinilla on kaksi tytärtä. Poika Jimmy on kuollut kolmen päivän ikäisenä. Myös tässä tarinassa silloin tällöin kuin välähdyksenä kaiken ankeudessa aviopuolisoilla on tunne, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.

Martin pitää Deliaa älyllisesti itseään heikompana. Hänen mielestään Delian ei pitäisi yrittää ajatella, koska se tekee hänet vain onnettomaksi. Martinin suvussa katsotaan, että Martin on pilannut lupaavan tulevaisuutensa menemällä naimisiin Delian kanssa. 

Martin ei kuitenkaan ole onneton. Omassa pienessä makuuhuoneessaan, jossa hän lueskelee ja nukkuu yksin, Martin on salaa ylpeä siitä, että ainoana tuttavapiirissään hän on pystynyt yhdistämään perhe-elämän eräänlaiseen riippumattomaan poikamieselämään. Myötätuntoa, jota ei saa mieheltään, Delia etsii lapsistaan, koirastaan ja perhetuttavasta, vanhasta katolisesta piispasta.

Delian kuoleman jälkeen Martin ymmärtää, miten hyvä ihminen Delia oli ollut. Martin muistaa vielä kymmenien vuosien jälkeenkin heidän hääpäivänsä yksityiskohtaisesti.

Kokoelma päättyy pitkään novelliin The Springs of Affection, josta saamme myös ulkopuolisen näkökulman Martinin ja Delian avioliittoon. Siinä Martinin naimaton kaksossisar ottaa huolehtiakseen Martinin taloudesta Delian kuoltua. Katkeroitunut Min on ihmisiä arvosteleva ja tuomiohenkinen kitupiikki. Kun Martinkin on kuollut, Min rohmuaa itselleen kaikki Martinin ja Delian kodin mukavuudet. Martinin vihkisormuksenkin hän pistää omaan sormeensa. Itselleen hän perustelee haluavansa suojella sen hautarosvoilta.

Kirjailija Maeve Brennanin mielenterveys järkkyi vakavasti 1970-luvulla. Hän lakkasi kiinnittämästä huomiota ulkonäköönsä, josta aiemmin oli ollut hyvin tarkka. Vähitellen hän ajautui syvemmälle harhoihinsa. Välillä hän eli asunnottomana New Yorkissa. Kerrotaan, että hänen toisinaan annettiin yöpyä The New Yorker -lehden naistenhuoneessa. Maeve Brennan kuoli parantolassa 76-vuotiaana.

Maeve Brennan, The Visitor. Atlantic Books 2001. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. 86 s. 

Maeve Brennan, The Springs of Affection. Flamingo 2000. Kokoelman novellit ilmestyivät alun perin yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä. Kirjailija julkaisi ne myös novellikokoelmissa In and Out of Never-Never Land (1969) ja Christmas Eve (1974). The Springs of Affection -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1997. Kannen valokuva: Elspeth Ross. 346 s.