John Updike: Of the Farm

Joey, romaanin 35-vuotias minäkertoja, asuu New Yorkissa ja työskentelee firmassa, joka tuottaa koulutuspalveluja liikeyrityksille niiden tarvitsemista tietotaidoista: verojen minimoinnista, ulkomaille laajenemisesta, liittovaltion kanssa tehtävistä sopimuksista ja automaatiosta. Joeyn äiti on toivonut pojasta runoilijaa. Isä oli suositellut insinöörin koulutusta. Joey on ilmeisesti jakanut äidin toiveen siinä määrin, että sen toteutumatta jääminen on jättänyt häneen tunteen epäonnistumisesta.

Joeyn kerronnassa on kielellistä loistokkuutta, mikä selittyy hänen runoilijanhaaveistaan mutta leimaa kyllä myös John Updiken (1932–2009) koko tuotantoa. Hän ei kaihda harvinaisia sanoja eikä ilmaisun runollisuutta. Kirjailijalle tyypillisesti mukana on myös peittelemätöntä erotiikkaa. Lyyrisen kuvauksen sekaan hän tapansa mukaan heittää hätkähdyttävän rivoja katukielen ilmauksia.

Romaanin alussa Joey saapuu äitinsä omistamalle maatilalle Pennsylvaniaan viettämään pitkää viikonloppua ja auttamaan sydänvaivoista kärsivää äitiään maatilan töissä. Kesannolle jätetyt pellot on osavaltion määräyksestä niitettävä kahdesti kesän aikana. Tätä työtä varten tilalla on vanha traktori. Joeyn mukana on hänen uusi vaimonsa Peggy ja tämän 11-vuotias poika Richard. 

Keittöpuutarhan ohella tilalla ei viljellä mitään, eikä siellä koirien lisäksi ole muita kotieläimiä. 

     'What's the point,' Richard asked, 'of a farm nobody farms?'

     'You'll have to ask my mother.' He was silent a moment, as if I had rebuked him – I had not meant to. I added, 'I never understood it myself. I was your age when we moved here. No, I was older. I was fourteen. I've always felt young for my age.'

Tunnelma on alusta saakka jännitteinen. Viikonlopun aikana henkilöiden todelliset ja kuvitellut tarkoitukset ja kaunat synnyttävät ristiriitoja. Avioeron jälkeen tilannetta mutkistaa Joeyn ja Peggyn edellisten puolisoiden ja Joeyn edelliselle vaimolle jääneiden kolmen lapsen henkinen läsnäolo. Samalla tavalla on läsnä myös Joeyn vuotta aiemmin kuollut isä. Ihmiset herkistyvät helposti kuulemaan toisten sanoissa senkin, mistä he itse syyttävät itseään.

I think of myself as a weak man; one form my weakness takes is to want other people to know what they can and cannot have. I can tolerate only to a limited degree the pressure of the unspoken. Whereas my mother is infinitely at home in the realm of implication, where everything can be revised.

Maatilan ostaminen on aikanaan ollut Joeyn äidin ajatus. Joeyn opettajaisä on mukautunut vaimonsa tahtoon. Joey ei itsekään ole ollut teini-ikäisenä innostunut maatilalle muuttamisesta. Hän on ollut kaupunkilaispoika, jota eristynyt maalaiselämä ei ole houkutellut.

Joey syyttää yhä äitiään siitä, että tämä on vienyt isältä vapauden. Vapauden rajat – korostuneesti miehen vapauden, koska romaanin kertojana on mies – nousevat romaanissa toistuvasti esille. Romaanin ilmestyessä 1960-luvun puolivälissä naisen ja miehen yhteiskunnalliset ja perheroolit olivat länsimaissa murroksessa. John Updike käsitteli aihetta teoksissaan ahkerasti. Voisi kuvitella, että asiassa olisi kuudessakymmenessä vuodessa päästy ratkaisuun. Kummallisen tutuilta tämänkin romaanin sukupuoliroolipohdiskelut kuitenkin edelleen tuntuivat. 

Romaanin mottona on lainaus Sartrelta, jossa todetaan, että oman vapauden tavoittelemiseen liittyy aina toisten vapauden haluaminen. Äidillä on poikaan edelleen vahva ote, ja Joey kokee sen epämukavaksi. Kuvaavaa on, ettei romaanissa kertaakaan mainita äidin etunimeä. Lapselle äiti on erisnimi.

Joeyn äiti kylvää riitaa luonteenpiirteellään, jota kuvittelee suorapuheisuudeksi. Luultavasti kyseessä on kuitenkin epävarmuus omasta selviämisestä terveyden pettäessä ja pelko siitä, että on muuttumassa rasitteeksi ainoalle lapselleen. Kuolemanpelkokin ahdistaa vanhaa naista. Provosoimalla hän hakee merkkejä siitä, että hänet hyväksytään ja että häntä rakastetaan. Hänen puheessaan sekoittuvat katkeruus ja yllättävät sydäntä lämmittävät viisaudet.

Peggy vastaa kokemiinsa loukkauksiin samalla mitalla. Hän yrittää pakottaa Joeyn tilanteeseen, jossa tämän on asetuttava vaimonsa puolelle äitiään vastaan. Äidin vaikutusvalta poikaansa on Peggylle uhka. Hän on myös herkistynyt kuulemaan vihjauksia, joissa häntä verrataan Joeyn ensimmäiseen vaimoon. Missään vaiheessa hänelle ei oikeastaan selviä, että Joeyn äiti pitää Peggyä sopivampana vaimona pojalleen kuin tämän ensimmäistä vaimoa.

Kun Joeyn äiti kertoo, että Joeyn isä antoi hänelle ne kaksi asiaa, jotka hän halusi – maatilan ja Joeyn, Peggy kysyy heti, mitä hän puolestaan antoi isälle. Joeyn äiti vastaa antaneensa hänelle vapauden.

Peggy brutally asked, 'Can you give a person freedom?' I saw that my mother's describing as a gift her failure to possess my father had angered her; it had touched the sore point within her around which revolved her own mythology, of women giving themselves to men, of men in return giving women a reason to live.

Naisten nokittelu miesten vapaudesta jatkuu myöhemminkin. Peggy syyttää Joeyn äitiä suoraan siitä, ettei tämä ole antanut Joeyn isän olla mies. Joeyn äidin mielestä Peggy suojelee Richardia liikaa, kun ei anna tämän kokeilla traktorilla ajamista. Lastenkasvatukseen puuttuminen on luonnollisesti niitä asioita, joista vanhemman sukupolven olisi viisasta pysyä erossa.

Miellyttävällä tavalla pikkuvanha Richard onnistuu usein lievittämään jännitteitä olemalla aidosti kiinnostunut maatilan asioista.

Romaanin lopulla Joey ja hänen äitinsä käyvät iltamyöhällä kahdestaan keskustelun, jossa he pystyvät väistelemättä puhumaan heitä painavista asioista, ennen kaikkea miehen ja naisen osasta avioliitossa. Updiken realismille oli ominaista se, että teema toistuu tavoilla, jotka eivät ole enää todennäköisiä. Seuraavana päivänä Joey menee kirkkoon äitinsä kanssa, ja kuinka ollakaan, nuori pastori jatkaa siellä suoraan siitä, mihin äiti ja poika olivat edellisenä iltana jääneet. Pastori on ottanut saarnansa aiheen Vanhan testamentin luomiskertomuksen siitä osasta, joka kertoo miehen ja naisen luomisesta. Hänen saarnansa käsittelee sitä, mitä luomisen tapa paljastaa miehen ja naisen suhteesta. (Tiesittekö esimerkiksi, että koska Eeva luotiin Aadamin nukkuessa, naisen kauneudessa on miehen silmissä  ikuisesti unenomainen vivahde?) Pastori myös lainaa teologi Karl Barthia, jonka teoriat pulpahtavat usein esiin Updiken romaaneissa.

John Updiken Of the Farm on luonnonläheisyydessään ja sävyltään tietoisesti nykyaikainen versio antiikin pastoraalikertomuksesta. Lajityyppiin sopivasti se päättyy jännitteiden purkautumiseen ja harmoniaan. 

John Updike, Of the Farm. Penguin Books 1980. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: Andrew Holmes. 155 s.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa: Seireeni ja muita kertomuksia

The Guardian -lehden kirjallisuussivuilla on vakiopalsta nimeltä "The books of my life". Siinä tunnetut kirjailijat vastaavat kysymyssarjaan, joka käsittelee heidän kirjasuosikkejaan eri ikäkausina sekä heihin vaikuttaneita teoksia. Lopuksi heiltä kysytään, mitä he juuri nyt ovat lukemassa. Tämän vuoden maaliskuun lopussa amerikkalainen kirjailija Cynthia Ozick luetteli vastauksena tähän viimeiseen kysymykseen joukon "vertaansa vailla olevia novelleja, jotka aina inspiroivat ja uudistavat syvälle juurtuneen halun kirjoittaa". Yksi luettelon novelleista oli "Lampedusa: Lighea". Tiesin heti, että kyse on novellista, joka on saanut suomeksi nimen Seireeni.

Kyseessä on tämän vuonna 1962 suomeksi ilmestyneen kokoelman nimikertomus. Olen lukenut tämän novellin useampaan kertaan teini-ikäisenä. Muita kokoelman novelleja en sitten ollutkaan lukenut, ainoastaan Seireeni oli vedonnut minuun. Syykin on selvä. Novellin vahva eroottinen lataus oli houkutellut minut sen pariin.

Nyt vanhemmalla iällä hämmästyin, miten näennäisen kuivaan ja paperilta maistuvaan kehyskertomukseen Seireenin aistillisuus on kääritty. Ymmärsin myös, että pieni ripaus uskallettua sisältöä riittää vetämään nuoren lukijan sellaisen kirjallisuuden pariin, jonka arvot ovat ihan muualla kuin seksikuvauksen rohkeudessa.

Seireeni

Novellin kehyskertomus alkaa Torinosta syysmyöhällä vuonna 1938. Sen minäkertoja, nuori toimittaja Paolo Corbera, sisilialaisen "tiikerikissasuvun" viimeinen vesa, kertoo ajautuneensa täydelliseen ihmisvihan kriisiin. Syyksi hän ilmoittaa sen, että hänen kaksi tyttöystäväänsä ovat saaneet tietää toisistaan. Hän on näin menettänyt kaksi "toisiaan täydentävää" naista ja kašmirvillaisen pujoliivin, joka huonoksi onneksi sopi kuosiltaan myös naiselle. Tytöt ovat nimittäneet häntä siaksi ja syyttäneet "etelämaisesta epärehellisyydestä".

Jälkiviisaasti voisi ajatella, että kertojan ihmisvihaan oli muitakin kuin nämä itse aiheutetut syyt. Vuonna 1938 Italiaa johtivat diktaattori Mussolinille uskolliset fasistit. Esimerkiksi kyseisen vuoden syksyllä Italiassa olivat tulleet voimaan juutalaisten elämää rajoittavat rotulait. Kertoja mainitsee työskentelevänsä Stampa-lehdessä. Kyseinen lehti yritti pitää yllä liberaaleja ja demokraattisia arvoja ennen kuin fasistit muuttivat sen äänitorvekseen. Liberaalia toimittajaa näyttää harmittavan, että kulttuuriministeriön sensuurin takia kaikki sanomalehdet olivat muuttuneet toistensa kaltaisiksi. 

Kertojan maailmasta vetäytyminen ilmenee siten, että hän alkaa viettää vapaailtansa kahvilassa, jota "kansoittivat eläkkeellä olevien everstien, virkamiesten ja professorien haamut". Novellin toistuvat viittaukset Kreikan mytologiaan alkavat: kertoja nimittää kahvilaa "Haadekseksi".

Kahvilassa kertoja tutustuu ylimieliseen ja töykeään vanhaan herraan, todelliseen ihmisvihaajaan, joka lukee lähes koko ajan ja sylkee lukiessaan, koska luetun sisältö on hänelle vastenmielistä. Sisilialainen syntyperä luo kuitenkin heidän välilleen hauraan yhteyden. Käy ilmi, että kyseinen herra on 75-vuotias senaattori Rosario la Ciura, nimekäs hellenisti ja useiden yliopistojen kunniatohtori.

Journalistin ja yliopistomiehen välille syntyy jonkinlainen epäsuhtainen ystävyys. Vanhemman miehen erikoinen ylpeyden ja hävyttömyyden leimaama puhetapa ja arvoitukselliset vihjaukset herättävät nuoren miehen mielenkiinnon. Vanha mies esimerkiksi puhuu halveksivasti tutkijoista, jotka eivät koskaan ole kuulleet muinaiskreikkaa puhuttavan – ikään kuin kukaan olisi sitä voinut kuulla. Rosario la Ciura myös vihjaa, että useimmille ihmisille – kaiketi muille kuin hänelle itselleen – kuolemattomuus on ulottuvilla vain lasten kautta. Senaattori itse on pysynyt naimattomana ja lapsettomana.

Lopulta senaattori kutsuu Paolon luokseen. Seuraa novellin ydinkertomus, senaattorin omin sanoin kertoma muistelma vuodelta 1887. Senaattori oli silloin 24-vuotias ja vetäytynyt pänttäämään klassisia opintojaan ystävältään lainaamaansa syrjäiseen majaan meren rannalle. Eräänä päivänä lausuessaan pienessä veneessään ääneen runoa kreikaksi, veneeseen kiipeää muinaiskreikkaa puhuva Lygaia, Kalliopen tytär – merenneito.

"Hän oli selällään, nojasi päätään ristittyihin käsiin ja näytti rauhallisen julkeasti kainalokuoppiensa hienot karvat, lepäävän poven, täydellisen kauniin vatsan. Hänestä huokui jotakin, jota olen väärin nimittänyt tuoksuksi, meren, hyvin nuoren hekuman maaginen lemu. Olimme varjossa, mutta kahdenkymmenen metrin päässä meistä meri antautui auringolle ja värisi nautinnosta. Melkein täydellinen alastomuuteni kätki huonosti oman tunnekuohuni."

Kolmen viikon ajan Lygaia tuli päivittäin Rosarion seuraksi. Ruumiillinen nautinto, jonka nuorukainen kokee merenneidon syleilyissä, on tehnyt hänet loppuelämäkseen immuuniksi kuolevaisten naisten houkutuksille. Raakaa elävää kalaa ja simpukoita ravinnokseen nauttivassa Lygaiassa eläimellisyys ja syvä, runollinen taiteen taju yhdistyvät: "vaikka hän ei tuntenut mitään kulttuuria, oli tietämätön kaikesta viisaudesta, ei välittänyt mistään moraalin rajoituksista, hän kuitenkin oli osallisena kaiken kulttuurin, kaiken viisauden, kaiken etiikan lähteestä, ja tämän alkuperäisen ylemmyytensä hän osasi ilmaista hiomattoman kauniilla sanoilla".

Lygaia lupaa, että kun Rosario joskus saa elämästä kyllikseen, hänen tarvitsee vain ojentautua kohti merta ja kutsua Lygaiaa: "minä olen aina paikalla, koska olen kaikkialla, ja unen janosi saa tyydytyksen".

Seuraavana päivänä muistelmansa kertomisen jälkeen senaattori La Ciura lähtee laivamatkalle. Pian tulee viesti, että senaattori oli pudonnut mereen matkalla Napoliin. Ruumista ei löytynyt. Kertojan senaattorilta perimät pienet lahjat tuhoutuvat, kun toisen maailmansodan päätteeksi "vapauttajat" tuhoavat kertojan talon Palermossa.

Maanvuokraajan nousu

Seireeni on vasta kolmas kokoelman kertomuksista. Aloitin siitä, koska se on minulle tutuin ja varmaankin se, jonka varassa tämä novellikokoelma elää. Kokoelman aloitusnovelli kertoo sisilialaisen Ibban suvun taloudellisesta noususta. Kahden sukupolven aikana suku on hankkinut huomattavan maaomaisuuden Sisilian syrjäseuduilla. 

Ensin tutustumme Don Batassano Ibban elämään. Don Batassano on ahne, epäluuloinen ja  kova. Novellin kaikkitietävä kertoja toteaa, että “karu ja valoton onni vallitsi Ibban talossa”. Lauantaisin ja sunnuntaisin kahdeksanlapsinen perhe kokoontuu syömään lammasta.

Novellin lopussa siirrymme Palermoon, jossa paikalliset nokkamiehet keskustelevat lämpimikseen Ibban suvusta. He eivät ole varsinaisesti kiinnostuneet suvusta eivätkä ainakaan halua tutustua sen jäseniin. Puheissa esitetään arvioita Ibban omaisuuden määrästä ja arvosta. Kun roomalainen virkailija ehdottaa, että nämä asiat voisi tarkistaa maakirjoista, sisilialaiset pitävät ehdotusta lähes loukkauksena. Ei heitä kiinnosta papereista tarkistettava totuus vaan hyvä tarina. 

Kaikki ovat lopulta tyytyväisiä kun Santa Giulia kertoo täysin tuulesta temmatun tarinan Don Batassanon salaisesta huvilasta. Ranskalainen taiteilija on muka täyttänyt sen seinät alastomilla naisilla kaikissa mahdollisissa asennoissa ja nautinnon muodoissa. Huvilaan virtaa jatkuvasti naisia Italiasta, Ranskasta, Saksasta ja Espanjasta. 

Novellin parasta antia on sen ironinen kaksoisvalotus: yhtäältä Ibba-suvun todellisuuden “karu onni” ja toisaalta tarinoiden yltäkylläisyys: “Tuo harhojen linna oli ilmeisesti ylen hauras, mutta niin kaunis, luotu naisvartaloista, nimettömästä rivoudesta, suurista maalareista ja sadantuhannen liiran lappusista, ettei ketään haluttanut puhaltaa sitä kumoon."

Ilo ja laki

Pieni Tšehovin mieleen tuova novelli ajoitetaan mainitsemalla, että "mustapaitojen ajasta" on kulunut kaksikymmentä vuotta.

Pikkuvirkailija Gironimo on jouluvapaalle lähtiessään saanut työnantajan lahjoittaman kakun. Työtoverit ovat päättäneet – luultavasti säälistä Gironimon varattomuutta kohtaan – että kakku kuuluu Gironimolle. 

Novelli kuvaa Gironimon mielenliikkeitä hänen kuljettaessaan kakkua hankalasti julkisissa liikennevälineissä – myös sitä iloa, jonka hän uskoo aiheuttavansa, kun vie seitsemän kilon kakun kotiin. Lapset saisivat kerrankin jotain.

Kotona Gironimon vaimo Maria kuitenkin ilmoittaa, että kakku on lahjoitettava asianajajalle, joka on heitä auttanut. Kunniavelka on hoidettava pois. Se on kirjoittamaton laki. Joulun jälkeen Gironimo joutuu vielä itse ostamaan pienen kakun, jonka vie työtovereille, jotta nämä eivät pääsisi kiusoittelemaan häntä siitä "ettei hän ollut antanut heille nokarettakaan ylellisestä saaliistaan".

Varhaislapsuuteni seudut

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Palman herttua ja Lampedusan ruhtinas, muistelee näissä vuodelle 1955 päivätyissä muistelmissaan varhaislapsuutensa asuinrakennuksia, ennen kaikkea synnyinkotia Palermossa sekä Santa Margheritan huvilaa, joka oli yksi suvun neljästä maaseudulla sijaitsevasta talosta. 

Lapsuus oli kirjailijalle "kadotettu paratiisi". Pikkutarkasti ja lämmöllä hän kuvaa rakennusten huoneet ja esineet. Hän toteaakin viihtyneensä aina paremmin esineiden kuin ihmisten parissa.

Synnyinkodin tuhosivat liittoutuneiden pommit vuonna 1943. Talo oli siis enää olemassa vain kirjailijan muistoissa. Santa Margheritan maaseutukaupungissa sijainnut “huvila” oli hänen suosikkinsa, vaikka sinne päästäkseen pitikin kestää juna- ja hevosvaunukyyti hehkuvan kuumassa kesäkuun lopun auringonpaisteessa. "Huvila" on aika vaatimaton ilmaus tästä talosta:

Talo levisi äärettömän laajana keskellä kaupunkia, aivan torin varrella, ja siihen kuului kaikkiaan sata huonetta, suuria ja pieniä. Se vaikutti suljetulta ja itselleen riittävältä kokonaisuudelta, eräänlaiselta Vatikaanilta, siinä mielessä että siihen kuului edustushuoneistoja, olohuoneita, vierashuoneita sadalle hengelle, palvelusväen huoneita, kolme suunnatonta pihaa, talleja ja liitereitä, yksityinen teatteri ja kirkko, hyvin avara ja kaunis puutarha ja suuri hedelmätarha.

Giuseppe Tomasi ehdottaa, että kaikilla ihmisillä olisi "valtion määräämä velvollisuus" pitää päiväkirjaa tai kirjoittaa muistelmat. Kirjailija uskoo, että tämä johtaisi ihmiskunnan itseymmärryksen ja sivistystason nousuun.

De Foen romaanien poikkeuksellinen mielenkiinto johtuu siitä että ne ovat melkein päiväkirjoja, nerokkaita, vaikka epäperäisiä. Ajatelkaa hiukan mitä olisivat aidot! Kuvitelkaa mitä olisi pariisilaisen ilotalon pitäjän päiväkirja sijaishallituksen ajalta tai Byronin kamaripalvelijan muistelmat venetsialaiskaudelta.

Omaa vaatimustaan noudattaakseen Giuseppe Tomasi kirjoitti siis lapsuusmuistelmansa, vaikka toteaakin useampaan otteeseen, ettei muistelmilla tule koskaan olemaan lukijaa. Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896–1957) oli tässä suhteessa väärässä. Hän tosin julkaisi eläessään vain pari lehtiartikkelia, mutta hänen postuumisti julkaistu tuotantonsa – ennen kaikkea romaani Tiikerikissa – on säilyttänyt suosionsa hyvin.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Seireeni ja muita kertomuksia. WSOY 1962. Italiankielisestä alkuteoksesta Racconti (1961) suomentanut Tyyni Tuulio. Päällys: Alfons Eder. 136 s.

Marie Ferranti: La princesse de Mantoue

Aloitan kirjailija Marie Ferrantin (s. 1962) itse kirjoittamasta takakansitekstistä tähän Mantovan ruhtinattaresta kertovaan pienoisromaaniin. Sävy on poikkeuksellinen:

Barbara de Brandebourg, mantovalainen ruhtinatar "väsynein ja keltaisin silmin, jotka venyvät kohti ohimoita kuin kissoilla", kuten hän itse kirjoitti Mantegnan maalaamasta muotokuvastaan, on salaperäinen nainen. En voi enkä halua kertoa tässä – saati tiivistää – hänen elämäntarinaansa. Lukija on tuomittu menemään tiehensä, tai lukemaan tämän kirjan tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Voin luvata hänelle, että hän tulee yllättymään, paljastamatta syytä siihen.

Ei minua noin vain komenneta menemään matkoihini! Halusin löytää kirjailijan lupaaman yllätyksen ja samalla selvittää, mikä sai Ranskan akatemian myöntämään tälle romaanille suuren romaanipalkintonsa vuonna 2002. Loppujen lopuksi niissä – yllätyksessä ja palkinnon perusteessa – oli kyse samasta asiasta. Voin luvata, että historiallisen romaanin ystäville tämä pikkuinen romaani tarjoaa melkoisen pähkinän purtavaksi. Aion paljastaa, mistä on kyse, joten lopeta tähän, jos haluat lukea kirjan itse.

Romaani alkaa italialaisen taidemaalarin Andrea Mantegnan San Giorgion palatsiin 1400-luvulla Mantovan markiisin tilauksesta maalaamista freskoista. Näitä Camera degli Sposin freskoja käsitellään romaanissa myöhemminkin perusteellisesti ja tavallaan romaani myös päättyy kommentteihin näiden maalauksien ja romaanissa kerrotun suhteesta.

Barbara de Brandebourg kirjoittaa lapsuudenystävälleen Maria de Hohenzollernille kommentoidakseen freskoa, jossa hän itse esiintyy. Oma kuva ei miellytä häntä eikä se vastaa sitä käsitystä, mikä hänellä on omasta ulkonäöstään. Koska muut henkilöt kuvassa on hänen mielestään kuvattu todenmukaisesti, hänen on kuitenkin uskottava, että myös hänet on kuvattu niin kuin muut hänet näkevät. Kovuus on hyve taiteessa, Barbara toteaa.

Barbaran kommentit ovat luonteenomaisia sille persoonalle, joka tulee esiin tässä romaanissa. Hän hyväksyy tosiseikat kaunistelematta. Tähän liittyy myös luonteen kylmyys, josta varsinkin hänen nuorin tyttärensä Paola saa kärsiä. Kun Paola hääyönsä jälkeen kirjoittaa äidilleen ja valittaa saksalaisen aviomiehensä "eläimellisestä" käytöksestä, Barbaran vastauksessa ei ole hitustakaan myötätuntoa. Hän kertoo, että hänen oma aviomiehensä lähti hääyön jälkeen – heti lakanat tarkistettuaan – viikoksi metsästämään.

Barbara de Brandebourg oli hädin tuskin kymmenvuotias, kun hänet naitettiin Mantovan markiisin vanhimmalle pojalle. Avioliiton täytäntöönpanoa päätettiin odottaa, kunnes Barbara tulisi puberteetti-ikään. Tuore aviomies Louis de Gonzague matkusti heti häiden jälkeen pois Mantovasta ja värväytyi Milanon herttuan palvelukseen. Heiveröisestä ja melko heikkolahjaisena pidetystä pojasta karaistui tuona aikana menestyvä sotapäällikkö. Seitsemän vuoden päästä hän palasi Mantovaan neljänsadan sotilaan kanssa. Hovissa hänet otettiin vastaan kuin tuhlaajapoika. Isänsä kuoltua hänestä tuli seuraava Mantovan hallitsija.

Aviomiehen poissaolon aikana Barbaraa kasvatettiin kuin Gonzaguen markiisin ja hänen puolisonsa Paola Malatestan omia lapsia. Tyttöjen ja poikien välille ei tehty eroa. Yksi Italian suurimmista humanisteista, Vittorio da Feltre, toimi lasten kotiopettajana. 

Barbara kuului äitinsä puolelta Hohenzollern-sukuun, joka oli Saksan ylintä aatelia; myös Brandenburg-sukuinen isä kuului aateliin. Suvulla oli myös yhteys keisari Sigismundiin. Tästä huolimatta Barbara totesi kirjeessä serkulleen, että Gonzague-sukuun verrattuna Brandenburgit olivat moukkia.

Barbara ja Louis de Gonzague saivat neljätoista lasta, joista monet kuolivat jo pieninä. Barbaran kauhuksi monet lapsista perivät isoäidiltään Paola Malatestalta fyysisen poikkeavuuden, kyttyräselän. Tämä saattoi olla yksi syy Barbaran kylmäkiskoiseen suhtautumiseen joihinkin lapsiinsa.

Barbaran vaikutusta mieheensä pidetään suurena. Gonzague-suvun intohimoista suhdetta musiikkiin Barbara ei jakanut, mutta hän oli aktiivisesti tukemassa miehensä muita kulttuuripyrkimyksiä, ennen kaikkea San Giorgion palatsin freskojen tilaamista taidemaalari Mantegnalta. Vergilius oli puolisoiden suosikkikirjailija.

1460-luvulla Mantegna työskenteli San Giorgion kappelin maalausten parissa. Tilaajat Louis ja Barbara puuttuivat työhön usein, mikä ei 1400-luvulla ollut poikkeuksellista. Romaanissa Mantegna onkin enemmän huolissaan siitä, että saa maksunsa ajoissa. Mantegna toteaa, että taiteilijan hitaus johtuu taiteen vaatimuksista, tilaajan maksun viivästyminen taas pelkästään kunnioituksen puutteesta.

Elämänsä lopulla Barbara vajoaa syvään melankoliaan. Romaani kertoo niistä neljästä suuresta surusta, jotka varjostivat hänen loppuvuosiaan.

Romaani on kerrottu preesensmuodossa. Se muistuttaa tyyliltään suurelle yleisölle suunnattua historiankirjoitusta. Kirjoittaja viittaa toisinaan minämuodossa tekemiinsä arkistolöytöihin. Tällainen on esimerkiksi romaanin puolivälissä esitelty puolisoiden luottamuksellisia välejä kuvaava Barbaran pitkä kirje serkulleen. Jopa asiakirjasta huolehtivan konservaattorin nimi mainitaan tässä yhteydessä. Alaviitteessä mainitaan julkaisutiedot kirjekokoelmasta, josta kirje löytyy.

Edellä mainitussa kirjeessä Barbara kertoo elävästi ja dramaattisesti illasta, jonka aikana Barbara ja Louis käyvät valepuvussa kuulostelemassa kaupunkilaisten tuntoja. Majatalossa he kuuntelevat ihmisten iloja ja murheita. Barbara joutuu tuon tuosta potkimaan miestään sääreen pöydän alla, koska tämä tulistuessaan on vähällä paljastaa heidät. Ihmisten puheissa tulee selvästi esiin katkeruus Louis'n Milanosta tuomia sotilaita kohtaan.

Tässä vaiheessa lakkasin uskomasta kertojaan. Olin aivan varma, että tämä kirje on kirjoitettu tätä romaania varten. Jos olisi olemassa kirjekokoelma, jossa 1400-luvun italialaisten aatelisten elämää kuvataan näin eloisasti ja intiimisti, olisin taatusti kuullut siitä. Se olisi kunniasijalla maailman kuuluisimpien kirjekokoelmien joukossa.

Romaanin jälkisanoissa kirjailija paljastaa temppunsa. Romaanissa mainittuja Barbaran kirjeitä ei ole olemassa. Myös useimpien kirjeiden vastaanottaja, Maria de Hohenzollern, on keksitty henkilö. Kirjailija paljastaa, että hänen tietonsa todellisesta Barbara de Brandebourgista (tai oikeastaan Brandenburgista) ovat vähäiset ja perustuvat yhteen Gonzaguen perhettä käsittelevään lehtiartikkeliin. Mantegnan kuuluisista maalauksista hän on lukenut tietonsa eräästä Ronald Lightbownin lehtiartikkelista. Hänen romaaninsa on "leikki", joka perustuu maalauksen henkilöihin.

Onko siis kyseessä väärennös? Jos tätä teosta olisi markkinoitu historiankirjoituksena, asia olisi selvä. Tämä on kuitenkin romaani. Kysymys kuuluukin: saako historiallinen romaani nojautua keksittyihin lähteisiin? Yleensä historialliset romaanit ovat uskollisia olemassa oleville lähteille ja todennettaville tapahtumille. Romaaneiksi ne on tunnistettavissa siksi, että ne tulkitsevat henkilöiden mielentilaa ja suhtautumista tapahtumiin, siis asioita, joista lähteet harvoin kertovat. 

Tässä romaanissaan Ferranti on itse keksinyt kaikki tärkeät lähteet. Jokin raja on selvästi ylitetty. Romaani herättää hämmentäviä kysymyksiä historiallisen romaanin perusteista ja oikeutuksesta. Luultavasti Ranskan akatemia on katsonut nämä kysymykset niin merkittäviksi, että se on pitänyt tätä romaania suuren romaanipalkintonsa arvoisena.

Vastaako romaani esittämiinsä kysymyksiin? Mikä on luvallista historiallisessa romaanissa? No, se ei ole romaanin tehtävä. Lukijat päättävät, hyväksyvätkö he tällaisen leikin, postmodernin historiafiktion. 

Kirjailija on kuitenkin vilpitön paljastaessaan leikkinsä perusteet. Hän sanoo kirjoittaneensa romaanin taulun henkilöistä. Kyseistä taulua katsomalla on helppo nähdä, miten kuva on muuttunut juoneksi. Maalauksessa Barbaran tytär Paola, jolla saattaisi kuvan perusteella olla kyttyrä, ojentaa omenaa kohti äitiään. Barbara ei huomaa tai ei ole huomaavinaan tyttärensä lahjaa. Tästä maalauksen yksityiskohdasta on kirjailijan mielikuvitus luonut äidin ja tyttären jännitteen ja yhden sen syistäkin.

En tietoisesti hakeutuisi tällaisten lähes täysin keksittyjen historiallisten romaanien pariin, vaikka jotain nekin voivat käsittelemästään aikakaudesta kertoa. Jos kirjailija kaipaa enemmän vapauksia, keksiköön sitten kaiken. Ei siihen tarvita pseudohistoriallista kehystä.

Samalla minun on helppo ymmärtää Marie Ferrantin tekoa. Olen koko elämäni ajan tehnyt samaa. Lapsuudenkotini seinällä oli muun muassa 1600-luvulta peräisin oleva tuntemattoman tekijän hollantilainen maalaus. Se esitti perhettä, joka oli kokoontunut pöydän ääreen ryhmäkuvaan palvelijoineen ja kotieläimineen. Minulla oli tapana keksiä kuvan henkilöille suhteita ja salaisuuksia. Ilmeet ja asennot kertoivat minulle vihasta ja rakkaudesta.

Sama jatkuu edelleen. Näin äskettäin jossain valokuvan Caj Bremerin tuoreesta valokuvanäyttelystä. Kuvassa on kaksi naista Laatokan lautan kannella. Tiedän yhtä ja toista noiden naisten keskinäisestä suhteesta ja sen salaisuuksista.

Marie Ferranti, La princesse de Mantoue. Gallimard 2002. 104 s.

Elizabeth McCracken: The Giant's House

"Peggy Cort on hullu." Tämä on vallitseva käsitys Brewstervillen pikkukaupungin kirjastonhoitajasta. Jotainhan täytyy olla vialla ihmisessä, joka omistaa elämänsä sille, että pienellä palkalla ja vuosilomansakin uhraten auttaa muita ihmisiä tietämään enemmän ja ymmärtämään paremmin. Amerikkalaisessa yhteisössä ei ole normaalia sekään, että välttää ihmisten seuraa eikä kysyttäessä yritä kaunistella mielipiteitään vaan pyrkii aina rehellisyyteen ja täsmällisyyteen. Tässä romaanissa kirjastonhoitajan työtä kuvataan ennennäkemättömällä lämmöllä. "Tieto ei ole valtaa, tieto on rakkautta", Peggy Cort uskoo.

Vuonna 1950 Peggy Cort tapasi ainoan ihmisen, joka ei pitänyt häntä hulluna. James Carlson Sweatt oli 11-vuotias tiedonhaluinen poika ilmaantuessaan ensimmäisen kerran asiakkaaksi Peggyn johtamaan kirjastoon. Tuossa vaiheessa James oli 188 cm pitkä. Kuollessaan kahdenkymmenen vuoden iässä James oli 262 cm:n pituinen ja painoi 188 kiloa. Jamesin aivolisäke jatkoi kasvuhormonin tuottamista hänen kuolemaansa asti. Peggy Cort oli yksi niistä harvoista, joiden mielestä James ei ollut sairas tai vammainen.

Romaani kertoo Peggyn ja Jamesin ystävyyden ja rakkauden koko tarinan Peggyn kertomana Jamesin kuoleman jälkeen. Heistä tuli ystävät jo ensitapaamisella ja myöhemmin tunne syveni rakkaudeksi. Neljäntoista vuoden ikäero ja huomattava kokoero eivät haitanneet heitä. Jamesin kuoleman jälkeen ikäero kyllä häiritsi Brewstervillen yleistä mielipidettä niin paljon, että Peggy menetti rakastamansa työpaikan.

Peggy on mainio minäkertoja. Hän on rauhallinen ja analyyttinen. Kerronnan omalaatuinen lakoninen huumori syntyy Peggyn tuoreista näkökulmista ja hänen itsetuntemuksestaan. Hän näkee ja ilmaisee selkeästi, miten hänen ajatuksensa eroavat muiden ihmisten ajattelusta. Peggyn kriittinen katse kohdistuu pikkukaupungin moraaliin ja lääketieteen tai tiedonvälityksen varjolla harjoitettavaan sensaatioiden tavoitteluun. Romaani puhuu kauniisti ihmisarvon puolesta.

Tutustumme romaanissa myös Jamesin äitiin ja perheensä hylänneeseen isään. Tärkeitä henkilöitä ovat myös Jamesin isän sisar Caroline ja tämän taiteilijamies Oscar, joiden luona James asuu.

Jamesin äidin kuoleman jälkeen Peggy ryhtyy toimeen. Sillä aikaa kun James on Bostonissa sairaalassa toipumassa jalan murtumasta, Peggy panee toimeen keräyksiä ja myyjäisiä, joista saaduilla varoilla Carolinen ja Oscarin pihalle rakennetaan Jamesin mittojen mukainen talo. Peggy myös ostaa itselleen auton, valtavan Nashin, josta poistetaan yksi etuistuin niin, että James mahtuu sen kyytiin.

Jättiläisen talosta tulee suosittu nähtävyys. Vähitellen James jopa suostuu keräämään pääsymaksuja uteliailta vierailijoilta. Sponsorit ovat tarpeen, sillä kaikki Jamesin vaatteet on valmistettava mittatilaustyönä. James ansaitsee tuloja myös kenkäkaupan mannekiinina sekä muutamalla sirkusesiintymisellä. 

Peggyä Jamesin esiintymiset aluksi häiritsevät. Hän ei pidä kunnioituksen puutteesta, jota turistit osoittavat tallustellessaan töllistelemään Jamesin kotia. Paikalliset ihmiset sentään ymmärtävät ensin koputtaa oveen. James kuitenkin muistuttaa, että on harvinainen onni saada toimeentulonsa siitä, mitä haluaa tehdä – kuten Peggy saa kirjastotyöstä. Useimmat ihmiset joutuvat tyytymään siihen, että "rahan lähde on toisaalla kuin sydän". Oscarkin joutuu työskentelemään hotellin vastaanottovirkailijana saadakseen mahdollisuuden taiteensa harjoittamiseen.

Sirkuksessa James ja Peggy myös yllättäen kohtaavat ilmapiirin, jossa Jamesin erikoisuus ei herätä kummastelua. Pienikokoinen nainen ja jättikasvuinen mies kohtaavat toisensa siellä tasavertaisina ihmisinä. Jamesin itsetunnolle sirkuksella on myönteinen vaikutus.

Jamesin kuoltua Peggyn surutyö saa yllättäviä muotoja. Hänen yrityksensä päästä lähelle Jamesia vaikuttaa epätoivoiselta ja surulliselta. Poikkeuksellisen naisen ratkaisu on myös poikkeuksellinen. Jamesin geenit jäävät kuin jäävätkin elämään Peggyn tyttäressä. Saattoiko miehestä, jonka lääkärit totesivat lisääntymiskyvyttömäksi, tulla isä kuolemansa jälkeen? Onko Peggy Cort hullu? Lukija saa päättää.

Kirjailija Elizabeth McCracken (s. 1966) toimi kirjastonhoitajana ennen ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi ja kirjoittajien kouluttajaksi.

Elizabeth McCracken, The Giant's House. Vintage 1997. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1996. Kansikuva: Vincent McIndoe. 261 s.

E. Nesbit: Yksitoista toivomusta

E. Nesbit on lapsille suunnatun fantasiakirjallisuuden edelläkävijöitä. Muiden muassa C. S. Lewis, J.R.R. Tolkien ja J. K. Rowling ovat tunnustaneet hänen vaikutuksensa omiin teoksiinsa. Nesbitin lastenromaanien suomennoksia on olemassa kuitenkin vain kaksi ja nekin kymmenien vuosien takaa: tämä fantasiatrilogian aloittava Yksitoista toivomusta ilmestyi vuonna 1947 ja on suomennettu englanninkielisen alkuteoksen ruotsinnoksesta; realistinen nuortenromaani Rautatielapset ilmestyi suomeksi vuonna 1962. Kirjastot, antikvariaatit ja tuttavien kirjahyllyt ovat siis ainoat paikat, joista näitä kirjoja voi yhä löytää.

Edith Nesbit (1858–1924) oli yksi sosialistisen Fabian Societyn perustajista. Olin utelias näkemään, miten kirjailijan poliittinen suuntautuminen näkyisi tässä romaanissa. Halusin myös nähdä, onko romaani kestänyt aikaa. Voisinko suositella sitä lastenlapsilleni?

Aivan ensiksi täytyy sanoa, että kirjan kansikuva on minun ikäluokkani ihmiselle nostalginen mutta ei luultavasti rohkaisisi lapsilukijaa tarttumaan kirjaan. Myös suomennos on auttamattoman vanhentunut. Se ei välttämättä ole este: muodollisen kirjakielinen replikointi ei lapsilukijalle tuo mieleen mennyttä aikaa, josta hänellä ei ole kokemusta, vaan hänelle se on vain osa tämän käsillä olevan kirjan ilmaisutapaa – joku voi pitää siitä, toinen ei. Tuhma merkityksessä 'tyhmä' voi jollekulle aiheuttaa hämmennystä.

Romaanin alussa sen päähenkilöt – viisi lasta – saapuvat kesänviettoon maalle Kentin kreivikuntaan vanhempiensa ja palvelusväen kanssa. Vanhojen lastenkirjasuomennosten tapaan tässä romaanissa myös lasten erisnimet on suomennettu. He ovat siis Sakari, Aune, Roope ja Irma. Lapsista nuorin on taaperoikäinen Karitsa, jonka oikeaksi nimeksi myöhemmin paljastuu Hilary. 

Karitsaa tarvitaan tarinaan parin juonenkäänteen takia. Muuten tällainen kanniskeltava ja puhetaidoton lapsi olisi vain hidasteena seikkailuissa. Niinpä hänet usein jätetäänkin palvelijoiden hoteisiin.

Iso valkoinen talo vehreine ympäristöineen on ihastuttava leikkipaikka lapsille, jotka kahteen vuoteen eivät ole päässet pois kieltotaulujen täyttämästä Lontoosta. Seikkailujen tärkein edellytys täyttyy: lapset ovat vapaita puuhailemaan ilman valvontaa. Tämä korostuu, kun lasten vanhemmat matkustavat pois, isä hoitamaan liikeasioita, äiti sairastunutta isoäitiä. Palvelijattaret, joista nimeltä mainitaan vain Martta, pitävät huolta perusasioista kuten lasten ruokailusta ja Karitsan hoivasta.

Romaanin sukupuoliroolit ovat perinteisiä. Myös lasten mielenkiinnon kohteet noudattavat odotuksia: tytöt ovat kiinnostuneita ulkonäöstä ja pojat seikkailuista. Toimijoina ja ongelmien ratkaisijoina he ovat kuitenkin tarinassa yhtä tärkeitä. E. Nesbit ei pitänyt naisasiaa keskeisenä, hän suhtautui oman aikansa suffragetteihin kielteisesti. Ilmeisesti hän pelkäsi, että naiset äänioikeuden saatuaan saattaisivat äänestää konservatiiveja eivätkä sosialisteja.

Lapset löytävät läheiseltä sorakuopalta "hiekkatontun" tai "maahisen", eriskummallisen esihistoriallisen olennon, joka pelkää kastumista ja viettää enimmän aikansa hiekkaan kaivautuneena.

Lapset katselivat ihmeissään löytöään. Ja se oli tosiaankin katsomisen arvoinen! Silmät olivat pitkän varren päässä, aivan niinkuin etanalla, ja se työnsi ja veti niitä ulos- ja sisäänpäin niinkuin teleskooppia. Korvat olivat isot kuin nahkalaput ja ruskea ruumis oli aivan karvainen. Käsivarret ja sääret olivat karvaiset, mutta kädet ja jalat paljaat niinkuin apinalla.

Kärttyisä ja yksityisyyttä kaipaava olento on jostain selittämättömästä syystä taikavoimillaan toteuttanut ihmisten toivomuksia kautta aikojen. Esihistoriallisena aikana ihmiset toivoivat häneltä ruokaa, mahdollisimman suuria riistaeläimiä – pterodaktyleja, megateriumeja ja ichtyosauruksia. Auringon laskiessa niiden jäänteet aina muuttuivat kiveksi. Näin siis selittyvät fossiililöydöt. Olento lupaa toteuttaa myös hänet löytäneiden lasten toivomuksia. Auringon laskiessa toivomukset kuitenkin aina raukeavat.

Satuperinteen mukaisesti osa lasten seuraavina päivinä esittämistä toivomuksista on varomattomia ja typeriä, osa taas sinänsä mielekkäitä, mutta nekin johtavat ennakoimattomiin lopputuloksiin. On vaikea tietää, mitä kannattaa toivoa. 

Ensimmäisen toivomuksen Aune ja Irma esittävät hätäisesti. He toivovat ensimmäistä asiaa, joka heidän mieleensä juolahtaa: että muuttuisivat "kauniiksi kuin päivä".

Toive toteutuu ja samalla menee pieleen. Lapset eivät aluksi tunnista edes toisiaan ja haluaisivat pian palata ennalleen, oman itsensä näköisiksi. Ei olekaan hauskaa muuttua aivan toiseksi. Tilanne kärjistyy, kun Karitsa, joka ei ole muuttunut millään tavalla, ei tunnista sisaruksiaan ja alkaa parkua. Kestää kauan ennen kuin vanhemmat lapset saavat pikkuveljessään aikaan sellaisen luottamuksen, että tämä antautuu syliin otettavaksi. 

Mietin, olisiko Tove Jansson saanut tästä tarinasta vaikutteita Taikurin hattu -romaaniinsa, jossa Muumipeikko kokee ahdistavan muodonmuutoksen. E. Nesbitin De elva önskingarna ilmestyi ruotsiksi vuonna 1947, Janssonin Trollkarlens hatt vuotta myöhemmin. Tove Janssonin tiedetään myös jo nuoresta pitäen lukeneen englanninkielistä kirjallisuutta.

Muumimamma onneksi tunnistaa oman lapsensa tämän muuttuneesta ulkomuodosta huolimatta. Nesbitin kertomuksen lapset eivät pääse edes kotiinsa syömään. Palvelijat ajavat nämä "vieraat lapset" tiehensä. He eivät voi ymmärtää, miksi Karitsa oli annettu näiden vieraiden käsiin. 

Lasten ei auta kuin istua nälissään tien poskessa auringonlaskuun asti odottamassa lumouksen haihtumista. Sen jälkeen he hiippailevat kotiin kuulemaan palvelijoiden moitteet. 

Seuraavana päivänä lapset toivovat rikkauksia. Sorakuoppa täyttyy kultakolikoilla, joita lapset ammentavat taskunsa täyteen ennen kylälle lähtemistään. Lapset saavat kuitenkin pettymyksekseen huomata, että rahan arvo perustuu luottamukseen. Jos kolikon vastaanottaja ei usko sitä oikeaksi rahaksi tai epäilee sitä varastetuksi, sen käyttö vaihdon välineenä loppuu siihen paikkaan. Lapset joutuvat loppujen lopuksi maksamaan kaikki ostoksensa – paljon haaveiltuja pienemmät – omilla säästöillään.

Samaan tapaan menevät mönkään seuraavienkin päivien toivomukset. Lasten toiveet ovat välillä kirjaimellisesti lennokkaita – he toivovat itselleen muun muassa siipiä – mutta toiveen toteuduttua heidän pyrkimyksensä kohdistuvat aina yksinkertaisiin perustarpeisiin, ennen kaikkea ruokaan.  Toiveiden toteutuminen aiheuttaa poikkeuksetta vaikeuksia ruoan hankkimiseen. Esimerkiksi siivet eivät auta vatsan täyttämisessä; niiden kanssa ei voi näyttäytyä siellä, mistä ruokaa olisi saatavissa.

Jonkinlainen kiinnostus materian ja arvojen suhteeseen voi olla peräisin E. Nesbitin sosialismiharrastuksesta. Radikaalia talousajattelua sadusta on kuitenkin turha etsiä. Oikeastaan lapset ovat jopa poikkeuksellisen tunnollisia rehdin vaihtotalouden kannattajia: he eivät halua ottaa mitään maksamatta, äärimmäisessä nälässä he ovat valmiit varastamaan, mutta silloinkin jättävät lapun, jossa lupaavat maksaa ottamansa. 

Vaikuttaa siltä, että Nesbit yrittää joskus murtaa ennakkoluuloja, esimerkiksi käsitystä mustalaisista lasten ryöstäjinä. Ongelma on se, että tätä käsitystä joudutaan ensin vahvistamaan, jotta se sitten voitaisiin kumota. Nykyajan lapsilukijalle koko ajatus voisi olla hämmentävä.

Romaani ei kyseenalaista käsitystä intiaaneista verenhimoisina päänahan metsästäjinä tai sitä, että timantteja voi noin vain "hakea" Afrikasta. Ei tarvitse olla kovin edistyksellinen ymmärtääkseen, että tällainen aines lastenkirjassa kuuluu menneisyyteen. Uusia painoksia, joissa sisältöjä muutettaisiin, en kannata. Luettavaa riittää muutenkin.

En siis suosittelisi kirjaa lastenlapsilleni.  Minun kaltaiseni vanhat ihmiset lukekoot, jos haluavat. Ei tätä kieltääkään tarvitse. 

Lasten viimeisistä kommelluksista romaanissa mainittiin: "Siitä tuli oikea Tycko Brahen päivä." Ilmaus oli minulle aiemmin tuntematon. Sillä näemmä on Skandinaviassa tarkoitettu erityisen epäonnista päivää. 1700-luvulla tällaiset päivät oli merkitty jopa almanakkoihin. Kuuluisa astronomi Tyko Brahe, joka ilmeisesti uskoi taivaankappaleiden asentojen vaikutukseen ihmisten elämään, on jättänyt nimensä ilmaukseen. En pystynyt tarkistamaan, onko lause tullut suomennokseen vasta ruotsinkielisestä käännöksestä vai esiintyykö se jo alkuteoksessakin.

Romaanin kansikuvan tekijää ei mainita. Ilmeisesti sama tekijä on vastannut romaanin piirroskuvituksesta, joka etenkään hiekkatontun ulkomuodon osalta ei vastaa lainkaan tekstiä.

E. Nesbit, Yksitoista toivomusta. Lehtipaino Oy 1947. Alkuteos Five Children and It (1902). Ruotsinkielisestä käännöksestä De elva önskningarna suomentanut I. Sara. 143 s.

Elsa Triolet: A Fine of Two Hundred Francs

Olen aina välillä etsiskellyt luettavaa ranskalaisen Goncourt-palkinnon voittajalistalta. Yleensä olen ollut tyytyväinen löytöihini. Listassa on kuitenkin yksi silmäänpistävä vinouma. Palkinto on myönnetty ranskaksi kirjoitetulle teokselle vuosittain vuodesta 1903 lähtien, mutta vasta vuonna 1944 sen sai ensimmäinen nainen, eikä naispuolisia voittajia palkinnon historiassa edelleenkään ole kuin vasta kolmetoista. Jos siis palkinto annettaisiin tästä vuodesta lähtien aina pelkästään naiskirjailijalle, miesten ja naisten osuus palkinnon saajista tasoittuisi vasta vuonna 2134! 

Ensimmäinen nainen, joka voitti Goncourt-palkinnon, oli Elsa Triolet (1896–1970). Triolet syntyi Moskovassa juutalaisen juristi-isän ja musiikinopettajaäidin intellektuelliperheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ella Jurjevna Kagan. Vanhemman sisarensa Liljan kanssa hän sai hyvän koulutuksen. Molemmat tytöt puhuivat venäjän lisäksi sujuvasti myös ranskaa ja saksaa. Lilja meni naimisiin futuristirunoilija ja kriitikko Osip Brikin kanssa, ja näin myös Elsa tutustui futuristisiin runoilijoihin. Lilja Brik ja runoilija Vladimir Majakovski olivat rakastavaisia.

Vuonna 1918 Elsa meni naimisiin ranskalaisen upseerin ja diplomaatin André Triolet'n kanssa. Pariskunta muutti sen jälkeen Tahitille. Avioliitto ei ollut onnistunut, kahden vuoden jälkeen Elsa muutti yksin Berliiniin, jonne oli syntynyt Neuvostoliiton rajoittavan kulttuuripolitiikan takia vireä venäläinen taiteilijayhteisö. Kirjailija Viktor Šklovski rakastui Elsaan, joka ei tuntenut vastavuoroista tunnetta mutta suostui kirjeenvaihtoon sillä ehdolla, että kirjeissä ei mainittaisi rakkautta. Šklovski kokosi vuonna 1923 kirjeistään ja muutamista Elsan vastauksista teoksen ZOO: eli kirjeitä mutta ei rakkaudesta. Suomeksi kirja ilmestyi Jyrki Siukosen suomennoksena vuonna 2019.

Šklovski lahjoitti yhden kappaleen kirjaansa Maksim Gorkille, joka arvioi tylysti, että kirjassa ei ollut muuta hyvää kuin ne pari naisen kirjoittamaa kirjettä, ja vaati saada tavata kyseisen naisen. Gorkin kannustuksesta Elsa Triolet kirjoitti ensimmäisen kirjansa Tahitin kokemuksistaan. Se julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1925. Tämän jälkeen Elsa julkaisi vielä kaksi romaania venäjäksi.

Vuonna 1928 Elsa tapasi ranskalaisen runoilijan Louis Aragonin. He menivät naimisiin seuraavana vuonna, mutta Elsa säilytti silti ensimmäisen aviomiehensä sukunimen kuolemaansa saakka. Pariskunta asettui asumaan Ranskaan, ja Elsa alkoi kirjoittaa ranskaksi. Vuonna 1938 ilmestyi hänen ensimmäinen ranskankielinen teoksensa, novellikokoelma Bonsoir Thérèse. 

Elsa Triolet'n ja Louis Aragonin yli neljäkymmentä vuotta kestänyt yhteiselämä oli taiteellisesti tuottelias: heidän kootut teoksensa on julkaistu 42-osaisena yhtenäisenä sarjana, jossa molempien teokset vuorottelevat. Louis Aragon oli myös kommunistiaktivisti. Elsa Triolet piti kommunistista agendaa rajoittavana eikä siksi ollut yhtä kiinteästi mukana poliittisessa toiminnassa kuin miehensä.

Toisen maailmansodan aikana Elsa Triolet ja Louis Aragon osallistuivat aktiivisesti vastarintaliikkeeseen. Näistä kokemuksistaan Elsa Triolet kirjoitti pitkiä novelleita, joista ensimmäinen, Les Amants d'Avignon, 'Avignonin rakastavaiset', ilmestyi lokakuussa 1943 salanimellä Laurent Daniel maanalaisen Éditions de Minuit -kustantamon julkaisemana.

Avignonin rakastavaiset aloittaa myös neljästä pitkästä novellista koostuvan Goncourt-palkinnon voittajateoksen Le Premier accroc coûte deux cents francs ('Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia'). Luin kirjan englanninkielisenä käännöksenä A Fine of Two Hundred Francs. Hieman erikoinen nimi on peräisin kokoelman viimeisestä novellista. Siinä kerrotaan, että lause jota tavattiin opastauluista baarien biljardipöytien läheisyydestä ja jolla yritettiin suojella arvokasta vihreää verkaa huolimattomilta pelaajilta, olisi ollut koodiviesti, joka ilmoitti Ranskan vastarintaliikkeelle Normandian maihinnousun alkamisesta. En löytänyt vahvistusta tälle tiedolle. Yleensä lähteissä kerrotaan, että viestinä oli säe Paul Verlainen runosta: Les sanglots longs des violons de l'automne – Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset.

Toisesta maailmansodasta ja myös Ranskan saksalaismiehityksestä julkaistaan edelleen runsaasti kaunokirjallisuutta. Elsa Triolet'n novellikokoelmalla on näihin myöhemmin julkaistuihin teoksiin verrattuna huomattava etu: siitä puuttuu jälkiviisaus. On jännittävää lukea aikalaiskuvausta, jossa sodan lopputulos ei vielä ole tiedossa. Siinä lukijan silmien edessä toive sodan lopputuloksesta muuttuu vähitellen uskoksi ja melkein varmuudeksi. Kunnes jokin lause paljastaa, että vaihtoehto on niin kauhea, että sitä ei yksinkertaisesti uskalleta ajatella. 

Avignonin rakastavaiset -novellin nimi viittaa kirjallisuuden yhteen suureen rakkaustarinaan, renessanssirunoilija Petrarcan yksipuoliseen kaukorakkauteen Lauraan. Myös Triolet'n rakastavaisten, Julietten ja Celestinin, rakkaus jää vaille täyttymystään. Novellin loppu on siitä huolimatta toiveikas.

Novelli alkaa minäkertojan nopealla luonnehdinnalla Juliette Noëlista. Salaperäinen minäkertoja katoaa pian näkyvistä ja tarina on sen jälkeen kerrottu hän-muodossa Julietten näkökulmasta. Juliette on sihteeri, johon on helppo rakastua. Insinööri Martin on jo kosinut häntä; yrityksen pääjohtaja on kohteliaasti tiedustellut, voisiko Juliette ryhtyä hänen rakastajattarekseen – avioliittoa hän ei valitettavsti vaimonsa takia pysty tarjoamaan. Juliette kieltäytyy kauniisti.

Saksalaismiehityksen aikana Juliette muuttaa Lyoniin Aline-tätinsä ja adoptoimansa José-pojan kanssa. Hän työskentelee sanomalehdessä ja käyttää vapaa-aikansa vastarintaliikkeen hyväksi. Myöhemmin käy ilmi, että yksi hänen työtovereistaan on värvännyt Julietten vastarintaliikkeeseen sen jälkeen, kun Julietten veli oli kuollut natsien käsissä.

Joululomansa vuonna 1942 Juliette käyttää kiertelemällä maaseudulla etsimässä sopivia piilopaikkoja vastarintaliikkeen ihmisille. Maaseudun luminen hiljaisuus on kuvattu tunnelmallisesti.

Työ itsessään on vaarallista ja edellyttää hienotunteisuutta: koskaan ei voi olla varma, mikä on ihmisten suhtautuminen saksalaisiin. Ilmiantajia oli koko ajan varottava. Osa ranskalaisista nimittäin arvosti saksalaisten järjestelmällisyyttä, tehokkuutta ja hyviä käytöstapoja. Saksalaisia Julietten oli tietenkin välteltävä; ranskalaispoliiseista puolestaan oli yritettävä löytää ne, jotka eivät myötäilleet uusia isäntiään.

Juliette saa tehtävän käydä Avignonissa vastarintaliikkeen asioilla. Siellä hän kohtaa yhteyshenkilönsä Celestinin. Juliette ehdottaa, että he ajankulukseen olisivat olevinaan rakastavaisia. Niinpä he viettävät yhdessä päivän ja illan, kiertelevät nähtävyyksiä, käyvät muun muassa linnassa, jonka seiniin rakastavaiset ovat kirjoittaneet viestejä toisilleen. Heidän ilta-ateriansa keskeytyy, kun Celestiniä tullaan noutamaan salaisiin tehtäviin.

Kiintymyksen ilmaiseminen on yllättävän vaikeaa näille ihmisille, jotka sotatilan takia ovat joutuneet pitkään pistämään omat tunteensa sivuun.

 "Juliette, you said 'Let's pretend...'"

     "Oh!" she cried faintly.

     "It's a terrible game... You have given me taste of everything that I don't possess, that I'll never possess, wonderful Juliette! I feel more miserable now than I ever did before, because I know that there's nothing left beneath the ashes. For a moment I was able to believe, but it's no use. If you couldn't work the miracle, no one else ever will. Juliette, don't cry. We're not masters of our hearts. I'm a blunt man..."

     "I'm not crying," said Juliette, snatching up her beret and putting it on. "I've always known that love is counterfeit, and that nothing is genuine but illusion. People don't love each other. No one loves anyone... I'm not in love with you. Where's my coat?"

Myöhemmin Lyoniin palattuaan Juliette saa ohjeet, että hänen on haettava junalta eräs vastarintaliikkeen mies ja opastettava hänet hotelliinsa. Yllättäen mies osoittautuu Celestiniksi. Lyhyen keskustelun jälkeen he poistuvat hotellista turvallisuussyistä erikseen. 

Melkein heti Juliette pidätetään. Saksalaiset vaativat häntä kertomaan Celestinin sijainnin. Juliette onnistuu pakenemaan, koska on oppinut tuntemaan kaupungin salakäytävät. Hän tapaa vielä kerran Celestinin. Hänet aiotaan lähettää pois maasta. Celestin haluaisi viedä Julietten mukanaan, mutta lentokoneessa on vain yksi vapaa paikka. 

Elsa Triolet liitti tarinan loppuun lauseen: "Antaa Historian jatkaa tarinaani." Sodan oloissa tarina on epäilemättä ollut rohkaiseva. Rakkaus ei ole kadonnut maailmasta. Se nyt vain saa odottaa, kunnes maailma on taas valmis siihen.

Kokoelman toinen novelli The private life of Alexis Slavsky, painter kertoo pariisilaisesta taidemaalarista, joka saksalaismiehityksen aikana joutuu vastoin tahtoaan poistumaan Pariisista. Kiertely maaseutupaikkakunnalta toiselle tutustuttaa lukijan maaseudun sodanaikaisiin ajattelutapoihin, mustanpörssin kauppiaisiin ja saksalaisten myötäilijöihin ja vastustajiin.  

Alexisin isoäiti on ollut juutalainen, isän puolelta hänen sukunsa on puolalainen. Outo sukunimi ja juutalainen sukuyhteys eivät tehneet elämää helpommaksi saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Sinänsä Alexis on novellin loppupuolelle asti lähes täysin epäpoliittinen, hän elää ennen kaikkea taiteelleen ja on siinä menestynyt hyvin. Hänen vaimonsa Henriette huolehtii käytännön asioista niin että mies voi keskittyä työhönsä.

Novelli kertoo siitä, miten Alexis Slavsky sota-ajan kokemustensa takia vähitellen muuttuu. Hänelle taide on ollut kaikki kaikessa. Lievitystä ajoittaisiin masennuksiinsa hän on hakenut naisseikkailuista. Hän on ollut mieltynyt varsinkin hyvin nuoriin naisiin. Henriette-vaimo ei ole puuttunut miehensä suhteisiin. Henriettelle on kuitenkin kova pala, kun hän kuulee miehensä kertovan eräälle uudelle ystävättärelleen, ettei ole koskaan aiemmin kokenut tällaista rakkautta.

Tutustuminen ja ihastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Louiseen saa vauhtia Alexisin asenteen muutokseen. Alexis auttaa erästä pakkotyöhön määrättyä vankia tämän pakomatkalla. Kun Louise on joutunut pidätetyksi, Alexis saa käsiinsä osan Louisen päiväkirjamerkinnöistä. Niissä Louise kertoo suhteesta, jonka on aloittanut erään miehen kanssa päästäkseen elämässä eteenpäin edellisen, todella merkityksellisen suhteen jälkeen. Alexisin itsekeskeisyyttä kuvaa se, ettei hän ymmärrä itse olleensa tuo Louisen "laastarisuhde".

Toiminta vastarintaliikkeen apuna on selvästi hyväksi Alexisille. Hänen masennuksensa kaikkoaa. Toiveikkuus lisääntyy. Näyttää myös siltä, että sitoutuminen poliittiseen toimintaan vaikuttaa elähdyttävästi hänen taiteeseensa.

Kokoelman kolmas novelli Notebooks buried under a peach tree on eräänlainen jatke edelliseen novelliin. Se koostuu suurimmaksi osaksi Louisen piilottamien muistikirjojen teksteistä. Louise kertoo niissä minämuodossa elämänsä vaiheet lapsuudesta alkaen.

Elsa Triolet on tässä novellissa hyödyntänyt omia kokemuksiaan moskovalaisesta lapsuudestaan. Louisella – kuten oli Elsallakin – on jopa kuvankaunis vanhempi sisar, Odette. Perhe on vallankumouksen jälkeen muuttanut Pariisiin. Tytöt eivät ole jakaneet vanhempiensa porvarillisia arvoja, eikä vanhemmilla ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä heidän värikäs elämäntapansa. Siihen on sisältynyt juhlia ja ulkonäön dramaattisia muutoksia. Suhteita miehiin, ehkä naisiinkin – ainakin ruotsalaisen Elizabethin kanssa Louisen ystävyys oli hyvin intiimi. Louisen elämään kuuluu myös lyhyt harkitsematon avioliitto, joka on kariutunut. Louisen poikavauva on kuollut auto-onnettomuudessa.

Louise on työskennellyt toimittajana ja siirtynyt heti saksalaismiehityksen alettua vastarintaliikkeen palvelukseen. Näissä tehtävissä hän on tutustunut suureen rakkauteensa, kommunistiprofessori Jeaniin, jonka olinpaikasta hänellä ei ole tietoa. Puolitoista vuotta Louise on ollut saksalaisten vankina.

Louisen isä on päätynyt sodan aikana Englantiin Ranskan pakolaishallituksen ministeriksi. Hän yrittää houkutella myös Louisea turvaan Englantiin.

Novellin lopulla on Louisen reportaasi vierailusta vastarintaliikkeen taisteluosaston, maquisin, vieraana. Osaston kaksitoista nuorta taistelijaa ovat kaikki kotoisin samalta seudulta. He ovat puhtaita ja siloposkisia poikia. Heidän kouluttajansa ja johtajansa on lähikylän matematiikanopettaja, kommunisti. Hän käyttää salanimeä, mutta kaikki kyllä tuntevat hänet ainakin kolmenkymmenen kilometrin säteellä.

Maquis ostaa ruokansa lähiseudun maanviljelijöiltä, jotka kyllä auliisti ja säännöstelykortteja kyselemättä myyvät kaiken, mitä pyydetään, mutta vaativat sitten niistä mustan pörssin hinnat. Erityistä isänmaallista auttamishalua viljelijöillä ei vaikuta olevan.

Tärkeintä nuorille taistelijoille ovat saksalaiskohteisiin tehdyt ryöstöretket. Ne ovat hyvää harjoitusta. Louisekin on tuotu leiriin natseilta varastetulla Mersulla. Suurin puute on aseista ja ammuksista.

Louisen reportaasi päättyy mainintaan, että hän on jälleen Lyonissa, suunnittelee liittymistä maquisiin ja on lähdössä tavarataloon ostamaan sukkanauhoja. 

Novellin viimeisissä lauseissa hypähdetään ajassa eteenpäin. Louisen muistikirjat kaivetaan esiin puutarhasta. Nyt tiedetään, että Louise on pidätetty Galeries Lafayetten edustalla. Hänet on kuljetettu keskitysleirille ja teloitettu syksyllä 1943.

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli A Fine of Two Hundred Francs kuvaa tapahtumia ranskalaisessa maaseutukaupungissa pian Normandian maihinnousun jälkeen.

"No eipä ollut kaksinen invaasio", on maaseudun asukkaiden toistuva kommentti. Tilanne on sekava. Musta pörssi kukoistaa, siviilit valittavat kaikesta, väkeä virtaa maquisiin, mutta vastarintaliikkeen taistelijat eivät oikein tiedä, mihin pitäisi ryhtyä. Saksan joukkoja liikkuu maan halki kohti itää.

Novellissa on kuvaus yöstä, jolloin vastarintaliikkeelle on määrä pudottaa laskuvarjoilla aseita, jotka tulevat Algeriassa tauonneelta rintamalta. Farssimainen säntäily muuttuu äkkiä sävyltään vakavaksi. Aseet kyllä saapuvat, mutta niin saapuvat myös saksalaiset. Tuhat viisisataa saksalaista sotilasta vyöryy kaupunkiin. Seuraa mielivaltaisia teloituksia, raiskauksia, ryöstelyä. Aamulla natsit jatkavat matkaa kuorma-autot täynnä kaupunkilaisilta varastettua tavaraa.

Novelli päättyy pettymyksen sanoihin. Orastava yhteisyyden tunne ei ole kestänyt. Maihinnousun jälkeen ranskalaisten kostotoimet olivat kohdistuneet myös moniin oman maan kansalaisiin:

     Kesäkuun 6. päivänä viesti "Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia" ilmoitti ensimmäisestä maihinnoususta.

     Elokuun 15. päivänä tuli lisää vahinkoa ...[silloin liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa] En ole koskaan saanut tietää tämän hintaa, sillä tähän mennessä koko verka oli jo repaleina. Kärsimättömyyksissämme olimme kaikki alkaneet repiä sitä.

Elsa Triolet, A Fine of Two Hundred Francs. Virago Press 1986. Teoksessa on Helena Lewisin kirjoittama johdanto. Alkuteos Le Premier accroc coûte deux cents francs (1944). Kääntäjän nimeä ei mainita. Kansikuvassa Paul Colinin maalaus "Portrait of Suzy Solidor". 287 s.

 

Jean Giono: Colline

Jean Gionon (1895–1970) esikoisromaani Colline ('Kukkula') vuodelta 1929 kuvaa syrjäisen provencelaiskylän kamppailua luonnonvoimien kanssa. Romaanin pahaenteiset viitteet ja painostava tunnelma sekä sen päähenkilöiden taikauskoisuus tekevät siitä jännittävän, kauhuromaania muistuttavan lukuelämyksen. Jostain syystä – ehkä syrjäkylän kuvauksen, rajoja rikkovan seksuaalisuuden ja teoksen lyyrisen sävyn takia – mieleeni tuli suomalaisista kirjailijoista Timo K. Mukka.

Bastidesin kylä koostuu neljästä talosta ja niiden kahdestatoista asukkaasta. Lisäksi on vielä kylähullu, puhetaidoton Gagou, jota ei lasketa asukkaiden määrään, jotta ei päädyttäisi huonon onnen lukuun. Taikauskoinen kylä on pysähtynyt jonnekin ajan koskettamattomiin. Vuoden 1907 maanjäristys tosin mainitaan ohimennen. Autoja tai muitakaan moottorilla toimivia laitteita tai puhelimia ei tarinassa esiinny. Hevosrattailla matka lähimpään kaupunkiin kestää kolme tuntia.

Tuulen tuivertama karu seutu kukkuloiden välissä riittää niukkaan elantoon. On oliiveja ja hedelmäpuita, vuohia, vähän viljaa sekä pienriistaa. Viinistä ei ole pulaa. Kylän elämä vaikuttaa vakiintuneen vähintään tyydyttäväksi.

Kylän johtomies, Gondran, on vähitellen syrjäyttänyt edellisen johtajan, Janet'n, ja mennyt naimisiin tämän tyttären Margueriten kanssa. Janet on nyt iältään kahdeksissakymmenissä ja asuu vävynsä talossa. 

Romaanin alussa Janet sairastuu. Janet'n houreissa ympäröivä luonto uhkaa ihmistä; eläimet, kasvit, jopa kivet ja kukkulat vaikuttavat tietoisilta ja pahansuovilta. Luonnon henki tekee mitä tahtoo: se on isäntä, ihmiset vain maatyöläisiä. Potilaan vuode siirretään keittiöön, jotta Marguerite voi huolehtia hänestä kotitöidensä ohessa. Lääkäri käy katsomassa Janet'ta ja toteaa, että kuolema on jo lähellä. Janet'n tapa nauttia kuusi litraa viiniä päivässä on romahduttanut terveyden.

Nykylukijalla käy mielessä, että monelta pahalta olisi vältytty, jos kyläläiset olisivat antaneet vähemmän painoarvoa vanhan juopon horinoille.

Poikkeuksellisen tuulisten päivien jälkeen Gondran lähtee raivaamaan kauimmaista oliivilehtoaan vain koira mukanaan. Tunnelma on epämääräisellä tavalla pahaenteinen. Hetken vallantunnossa Gondran tappaa keltaisen liskon. Tekoa seuraa häpeän tunne ja ilmestyksenomainen näky luonnon ja ihmisen yhteydestä. “Joten hänen ympärillään, tämän maan päällä, kaikki hänen tekonsa aiheuttavat kärsimystä? Hän on siis mukana kasvien ja eläinten kärsimyksissä? Eikö hän voi kaataa puutakaan tappamatta?” Janet'n houreet ovat selvästi vaikuttaneet Gondraniin.

Gondran pelästyy.“Eikö hän voi enää nostaa sormeaankaan saamatta kärsimyksen virtoja juoksemaan?” Haluaako jokin voima kostaa hänelle ja koko kylälle sen, miten he ovat luontoa kohdelleet?

Jean Giono nimesi Colline-romaanin ja kaksi sitä seurannutta itsenäistä romaania Pan-trilogiaksi. Colline-romaanissa personoitua luonnonvoimaa ei nimetä, mutta ilmiselvästi Gionolla on ollut mielessään kreikkalaisten Pan-jumala ja tämän aiheuttama paniikki. Hyvin on myös tiedossa Pan-jumalan vaikutus kristilliseen paholaiskuvaan.

Ajatus luonnonvoimasta, joka kostaa huonon kohtelun, on epäilemättä ollut mielessä myös niillä muutamilla kriitikoilla, jotka ovat tulkinneet tämän romaanin ekologiseksi varoitukseksi ilmastonmuutoksesta. Tähän tulkintaan romaani taipuu mielestäni huonosti. Bastidesin kylän asukkaat eivät ole riistäneet luontoa. Heidän lähes kivikautiset viljelysmetodinsa ja pienimuotoinen metsästyksensä eivät ole aiheuttaneet ainoankaan lajin katoa. Heidän elämäntapaansa voitaisiin pitää lähes kestävän elämäntavan malliesimerkkinä. Ongelma ei siis ole luonnon riistämisessä vaan kyläläisten vaikeuksissa sovittaa elämäänsä luonnon armoilla yhteen taikauskon leimaamien moraalikäsitystensä kanssa. Palaan tähän vielä tuonnempana.

Gondranin tunne on ollut niin voimakas, että hän kotiin palattuaan puhuu siitä myös muille kyläläisille absinttipullon äärellä. Erityisesti hän haluaa kuulla Jaumen mielipiteen. Jaumella nimittäin on hallussaan muutakin kuin uskomustietoa. Jaume lukee, ei pelkästään lehtiä vaan kirjojakin.

Jaume on haluton ottamaan kantaa kukkulan muodostamaan uhkaan. Käy kuitenkin ilmi, että myös Jaume on taikauskon riivaama mies. Hän näkee enteitä kaikkialla. Hän on yrittänyt ampua kaivolle tulleen villisian mutta ampunut ohi. Hän on lisäksi nähnyt vastikään mustan kissan, jonka näyttäytyminen on aiemminkin ennustanut hänelle onnettomuuksia: kaksi päivää ennen maanjäristystä, kaksi päivää ennen kuin salama tappoi Maurrasin isän, kaksi päivää ennen kuin löysi vaimonsa hirttäytyneenä navetasta.

Kahden päivän päästä kylän kaivosta loppuu vesi.

Vettä säännöstellään. Gondran ajaa partansa viinillä. Aphrodis Artaud'n pikkuinen Marie-tytär sairastuu juotuaan eläinten kaukalosta. 

Kun kyläläiset huomaavat, että vähämielinen Gagou palaa yöllisiltä retkiltään lahkeet mudassa ja hiukset kosteina, Jaume ja Maurros päättävät seurata tätä. Yöllä Gagou menee koleran kauan sitten autioittamaan naapurikylään. Sen kaivo toimii yhä. Vesiongelma on siis toistaiseksi ratkaistu. Jaume lähtee noutamaan vesiastioita. Sillä välin Maurras näkee, miten Jaumen aikuinen tytär Ulalie saapuu autiokylään. Gagou ja Ulalie parittelevat raunioissa.

Musta kissa ilmestyy uudelleen kylään ja asettuu Janet'n sängylle. Myös villisika tulee kylään uudelleen, tällä kertaa keskellä päivää. Ase on Jaumen käden ulottuvilla, mutta hän ei tartu siihen. Pelko luonnonvoimien suututtamisesta on ottanut vallan hänen mielessään. "Hän ei enää ajattele miehistä voimaansa, hän ajattelee olevansa peloissaan ja käpertyy pelkoonsa kuin pähkinä kuoreensa."

Uusi hengenvaarallinen vitsaus kohtaa pian kylää. Syttyy maastopalo, joka polttaa hedelmäpuut ja pellot ja uhkaa kylän rakennuksia. Miehet yrittävät ohjata liekkejä kylän ohi. Naiset ja lapset kerääntyvät Gondranin taloon. Gagou menehtyy liekkeihin.

Kun vaara on ohi, Jaume kokoaa kyläläiset yhteen ja vaatii, että Janet on surmattava. Hän on houreineen ollut syypää kaikkeen. Kyläläiset myöntyvät, jopa Janet'n tytär Margueritekin. Ennen kuin päätöstä ehditään panna toimeen, huomataan, että Janet on jo kuollut omia aikojaan.

Kylän yksimielinen päätös ei näytä aiheuttavan ongelmia, päinvastoin, seuraa sovintojen sarja: kylän kaivo alkaa taas pulputa vettä, mustalle kissalle löytyy isäntäperhe, Jaume päättää palkata kylän ulkopuolelta nuoren miehen itselleen avuksi mutta ennen kaikkea Ulalielle iloksi. Kaiken kukkuraksi Jaume vielä onnistuu lopultakin ampumaan villisian.

Kuten juoniselostuksesta on varmaan käynyt ilmi, Jean Gionon Colline on vain vähäisessä määrin ekologinen mutta mitä voimakkaimmin mytologinen. Mielestäni romaani kertoo uskomusten vaikutuksesta ihmisten elämään. Kuten hyvälle kirjalle kuuluu, se jättää kyllä tilaa muillekin tulkinnoille.

Tällaisen sanoman olin romaanista löytäväni: ihmisille on luonnollista tuntea myötätuntoa luontoa kohtaan, mutta sen ei pidä johtaa kohtuuttoman ankariin moraalivaateisiin. Romaanin Janet'n hulluus on ollut siinä, että hän on korottanut luonnon jumalaksi. Hän on tulkinnut tämän jumaluuden jakavan palkintoja ja rangaistuksia. Kyse on kuitenkin koko ajan ollut siitä, että luonnon toimintatapaan kuuluu yhtä aikaa tuhoutuminen ja alati jatkuva uuden luominen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä osaksi luontoa eikä asettautua sen yläpuolelle.

Ihminen osana tuhon ja luomisen kiertokulkua näkyy romaanissa esimerkiksi siinä, miten taudin autioittaman lähikylän kaivo pelastaa Bastidesin kylän. Autioituneen kylän raunioista ovat suojan luovalle viettielämälleen löytäneet myös Ulalie ja Gagou.

Myös Bastidesin kylä on rakentunut aiemman ihmisasutuksen paikalle. Kylän kaivon veistoksissa näkyvät vielä paikalla aiemmin asuneiden ihmisten tuntemattomien jumalhahmojen piirteet. Gondranin taloa kutsutaan nimellä Les Monges. Alueella vanhastaan puhutussa oksitaanin kielessä nimi tarkoitti 'munkkeja', mikä kertoo siitä, että paikalla on ehkä joskus ammoin toiminut luostari.

Jean Giono, Colline. Bernard Grasset 1995. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1929. Kansikuva: Jacques Thévenet. 190 s.

Miriam Toews: Pidä puolesi, Swiv

Miriam Toewsin edellisessä romaanissa Naiset puhuvat (Women Talking) syrjäisen mennoniittayhteisön kaltoin kohdellut naiset joutuivat valinnan eteen: pitikö heidän jäädä yhteisöön ja jatkaa kuten ennenkin; pitikö jäädä taistelemaan oikeuksiensa puolesta vai pitikö lähteä pois, paeta? Tämä Pidä puolesi, Swiv jatkaa samaa teemaa hieman kevyemmässä äänilajissa ja nykypäivien Kanadassa. 

Romaanissa kolmen sukupolven naiset ovat tehneet oman ratkaisunsa. Heidän valintansa on oikeuksista kiinni pitäminen, taistelu. Romaanin alkuperäinen nimi Fight Night kuvaa heidän asennettaan. Suomennokselle on jostain syystä valittu hieman lievempi, tyttökirjat mieleen tuova nimi.

Eräänlainen tyttökirjahan tämä onkin, vähän räväkämmän puoleinen tosin. Kirjan minäkertoja Swiv on yhdeksänvuotias koulusta toistuvien tappeluiden takia erotettu tyttö. Erottamisesta Swiv ei ota paineita, hänellä on ihan mukavaa kotona mumminsa Elviran kanssa. Epäreiluna hän tosin erottamista pitää. Opettaja oli juuri ennen erottamista sanonut, että Swiv oli nyt tapellut yhden kerran liikaa. Swivin mielestä kaikki ikävyydet olisi vältetty, jos hänelle olisi etukäteen kerrottu, mikä oli luvallinen tappeluiden määrä. 

Kirja muodostuu Swivin pitkästä kirjeestä isälleen, jonka olinpaikkaa ei tiedetä. Syyt isän lähdölle tulevat kyllä myöhemmin ilmi. 

Swivin näyttelijä-äiti on raskauden viimeisellä kolmanneksella ja hormonimyrskyjen tai ehkä yksinkertaisesti elämäntilanteensa takia herkässä tilassa. Raivonpuuskat vuorottelevat itkukohtauksien kanssa. Elvira-mummi, jonka henki ja toimintakyky on lääkepurkkien, kuulolaitteen ja sydämentahdistimen varassa ja joka joutuu monessa asiassa turvautumaan Swivin apuun, huolehtii kuitenkin vaivihkaa Swivin opetuksesta. Mistä tahansa voi tehdä laskutoimituksen: vaikkapa siitä, montako rukousta tarvitaan miehen hengen viemiseen. Mummi oli nimittäin viiden ystävänsä kanssa rukoillut päivittäin viiden vuoden ajan erään naisystävänsä väkivaltaisen aviomiehen kuolemaa ennen kuin rukoukset lopulta tepsivät. 

Mummi on kasvanut ankarassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisella ei juuri ollut arvoa. Vieläkin hän käyttää välillä lapsuutensa "salakielen" ilmauksia, murteellista mennoniittojen saksaa. Hänen isommat veljensä ovat vieneet hänen osansa perinnöstä. Yhteisö on yrittänyt riistää jäseniltään niin ilon ja rakkauden kuin myös surun ja vihan tunteet.

Ne ottivat kauneuden... suoraan meidän nenän edestä... tunkeutuivat sisään kuin varkaat... antoivat meidän sallivuuden tilalle tuomion, meidän halun tilalle häpeän, meidän tunteiden tilalle synnin, meidän villin ilon tilalle kurin, meidän tahdon tilalle tottelevaisuuden, meidän mielikuvituksen tilalle säännöt, jokaisen hilpeän kapinanelkeen tilalle murskaavan vihan, vaistojen tilalle itseinhon, myötätunnon tilalle tekopyhyyden, uhkaukset, julmuuden, meidän uteliaisuuden tilalle eristyksen, tahallisen tietämättömyyden, lapsekkuuden, rangaistukset!

Uskonsa mummi on sen ajoittaisesta horjumisesta huolimatta säilyttänyt, mutta Raamattua hän ei enää pysty lukemaan, koska “kuulee lukiessaan vain määräilevien vanhojen miesten ääniä”. 

Tyttärelleen, Swivin äidille, mummi huutaa joka aamu tämän lähtiessä harjoituksiin teatteriin: "Lykkyä tykö! Pidä hauskaa! Älä tee liikaa töitä!"

Se sanoo niin ihan joka kerta kun joku lähtee. Se sanoo, että siellä mistä hän on kotoisin, se oli kumouksellisinta mitä saattoi sanoa, sillä siellä ei uskottu lykkyyn, hauskuus oli syntiä eikä ihminen saanut tehdä mitään muuta kuin työtä.

Vastoinkäymiset ovat tehneet mummista mitään pelkäämättömän ja rääväsuisen taistelijan. "Me ollaan taistelijaperhe", mummi opettaa Swivillekin. Taisteluasenteellaan ja kuplivalla naurullaan mummi on selvinnyt perhettään koetelleista tragedioista. "Hah, me nujerrettiin niiden tekopyhyys vitseillä." Mummi opettaa: “Elossa oleminen tarkoittaa kokovartalokontaktia absurdiin. Silti voi olla onnellinen.”

Swivin nuorekas kertojanääni on mainio. Hän ei ymmärrä aivan kaikkea täysin oikein, hän liioittelee mielellään ja tuntee noloutta asioista, joista esipuberteetti-ikäiset yleensäkin tuntevat noloutta, esimerkiksi seksiin liittyvistä sanoista. Mummi, joka suhtautuu alastomuuteen ja seksiin mutkattomasti, ja äiti, joka suuttuessaan päästää suustaan mitä sattuu, ovat hänelle välillä koettelemus, vaikka hän heitä rakastaakin.

Mummi haluaa vielä kerran päästä tapaamaan sisarenpoikiaan Fresnoon, Kaliforniaan. Swiv lähtee hänelle saattajaksi. Fresnossa paljastuu yllättäviä asioita – muun muassa se, että sisarenpojat ovat vanhoja ukkoja. Matkalla Swiv oppii uusia asioita sukulaisistaan, saa kuulla isänsä ja äitinsä eron taustat ja oppii näkemään myös äitinsä toisten silmin. Nolo äiti onkin muiden silmissä vahva nainen.

Mummin monet taudit pahenevat matkalla. Hänet toimitetaan ennen aikojaan takaisin Kanadaan ja lentokentältä paareilla suoraan sairaalaan. Mummin loppu on lähellä. Ehtymättömällä huumorintajullaan tämä vanha taistelija kirjoittaa sairaalan lääkintähenkilöstölle lapun, jossa ilmoittaa "haluavansa neuvotella antautumisvaihtoehdoista".

Myös Swivin kirje isälleen on lähellä loppuaan.

Minulla on sinulle kysymys, isä. Jos kolme ihmistä menee sairaalaan ja yksi kuolee, miten monta ihmistä lähtee sairaalasta pois? Meidän perheessä sieltä lähtee kolme. Meidän perheessä on sellainen ongelma. Tai tässä ongelmassa on sellainen ongelma.

Komiikan kääntäminen ei ole helppoa, mutta Kaisa Katteluksen suomennos tuntui luontevalta ja sopivan räväkältä.

Miriam Toews, Pidä puolesi, Swiv. S&S 2023. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fight Night (2021) suomentanut Kaisa Kattelus. Kansi: Elina Warsta. 271 s.

Martti Anhava: Siperia opettaa

Kuten Martti Anhavan (s. 1955) vuonna 2018 ilmestyneen esseekokoelman nimi ilmoittaa, se kertoo kirjailijoiden kokemuksista Siperiassa ja siitä, mitä Siperia on heille opettanut venäläisestä sielunmaisemasta. 

Siperian ankara luonto on tarjonnut kulloisillekin Venäjän ja Neuvostoliiton hallitsijoille Iivana Julmasta lähtien oivan välineen hankalien ihmisten rankaisemiseen. 

Koska Venäjä ryhtyi käyttämään Siperiaa kuten englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta, inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana, Siperian asuttamisen historia on paljolti karkottamisen historiaa.

Siperiassa on ollut tarjolla yllin kyllin tarpeellista tai turhauttavan tarpeetonta tekemistä pakkotyöhön määrätyille. Pitkät, enimmäkseen tiettömät välimatkat vähensivät tarvetta sinne karkotettujen valvontaan. 

Kaukana uteliaiden silmiltä vankien kohtelu oli usein mielivaltaista. Siperiassa oli Siperian lait. Kirjailijoille Siperia oli eräänlainen ihmisyyden laboratorio. Ei ehkä juuri silloin, kun he siellä itse rangaistustaan suorittivat – kärsimys ei liene kenellekään paras ajattelun kannustin – vaan myöhemmin kokemuksiaan muistellessaan. Siperiassa useimmilla ei edes ollut kirjoitustarpeita, harvalla kirjojakaan. 

Martti Anhavan esseekokoelman neljästä osasta ensimmäinen ja laajin keskittyy Siperian kuvauksiin kirjallisuudessa. Käsiteltyjen kirjailijoiden luettelo on näyttävä. Joukossa oli useita sellaisia, joista en muista aiemmin kuulleeni, esimerkiksi Aleksandr Tšudakov, Aleksandr Radištšev, Ivan Jakuškin, Andrei Rosen, Vladimir Korolenko, Roman Sentšin. Tutumpia minulle olivat venäläisen anarkismin isä Pjotr Kropotkin sekä pakkotyöleirin arkea novelleissaan kuvannut Varlam Šalamov. 

Dostojevski oli luonnollisesti myös mukana. Muistelmia kuolleesta talosta -teoksesta Anhava lainaa muun muassa kuvauksen parinsadan vangin joulusaunasta, jonka infernaalisuus toi kirjailijakollega Turgeneville mieleen Danten. Siperia-kokemuksistaan Dostojevski sai tukea käsitykselleen ihmisten toiminnan irrationaalisuudesta sekä ihmisen sammumattomasta vapaudenhalusta. Dostojevskin henkilöhahmot tosin toteuttavat vapauttaan kyseenalaisin tavoin, kuten vaikkapa Raskolnikov murhatessaan koronkiskurin tai Stavrogin vietellessään pikkutytön. Anhava pohtii, olisiko Dostojevski Karamazovin veljesten kirjoittamatta jääneessä jatko-osassa antanut Aljošan "löytää vapauden joka vihdoin olisi tuntunut tavoittelemisen arvoiselta". 

Aleksandr Solženitsyn on se kirjailija, joka täräytti minun tietoisuuteeni pakkotyöleirit ja muutti pysyvästi käsitykseni Neuvostoliitosta. Luin Solženitsynin Vankileirien saariston kolmiosaisena englanninkielisenä pokkarisarjana (Gulag Archipelago) 1970-luvun lopulla. Solženitsynin ristiriitaista persoonaa Anhava jäljittää ansiokkaasti.

Kaikki Siperiasta kirjoittaneet eivät olleet siellä karkotettuina. Osa oli siellä tutkimusmatkalla kuten George Kennan ja Anton Tšehov. Omaa kokemusta leireiltä ei ollut myöskään Vasili Grossmanilla eikä Roman Sentšinillä. Sentšin kylläkin syntyi ja vietti varhaiset vuotensa Siperiassa.

Kirjailijoiden lista on miehinen. Naisiakin Siperiassa luonnollisesti oli, osa rangaistujen joukossa, osa seurasi sinne puolisoitaan. 

Sitä ei kielletty, mutta ei tehty helpoksi liioin. Lähtöpäätöksen tehtyään he joutuivat vahvistamaan allekirjoituksellaan paperin jossa todettiin heidän luopuvan aatelisarvostaan ja siihen liittyvistä oikeuksista, luopuvan kiinteästä [ja] irtaimesta omaisuudestaan sekä oikeudestaan mahdollisiin perintöihin. Tuhansien kilometrien taipaleen pääkaupungista Baikalin taakse nämä kamaripalvelijoihin ja monenlaisiin elämän mukavuuksiin tottuneet naiset joutuivat kulkemaan vankisaattueiden mukana, syömään ja majoittumaan heidän parissaan. Ja kun he vaivojen ja vastusten jälkeen selviytyivät määränpäähänsä, heille kerrottiin että he saivat tavata puolisoaan kaksi kertaa viikossa tunnin ajan ja valvonnan alaisina.

Kun miehen pakkotyöaika päättyi – ja se kesti poikkeuksetta vuosia – puolisot saivat muuttaa asumaan yhteen. Lapsia naiset eivät saaneet ottaa mukaansa. Tämä määräys esti monen vaimon lähdön miehensä tueksi, ja moni mies tämän säännön vuoksi kielsi vaimoaan lähtemästä.

Gulag, pakkotyöleirien verkosto, lakkautettiin virallisesti vuonna 1960. Siis virallisesti. Kuten Anhava toteaa: "Ja mistäpä tiedämme mitä taigassa tai Eurooppaa lähempänäkin sijaitsevilla tiettömillä metsäalueilla tapahtuu?" 

Lainaan tähän Anhavaa, joka puolestaan lainaa Sergei Kovaljovia:

"Gulag ei ole loppuunkirjoitettu historian luku", toteaa Sergei Kovaljov, aikoinaan neljä vuotta leirivankina elänyt biofyysikko ja ihmisoikeusaktivisti Suzanne Sternhalin haastattelussa tammikuulla 2012. "Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin."

Siperia opettaa -kokoelman toinen osa käsittelee Juri Trifonovia, joka ei kirjoittanut pakkotyöleireistä vaan moskovalaisesta elämänmenosta. Laajassa esseessä Anhava esittelee ja analysoi perusteellisesti Trifonovin tuotannon. Varsinkin pienoisromaanien esittely herätti halun lähteä kaivelemaan antikvariaatteja. 

Esseekokoelman kolmannessa osassa on neljä elokuvia käsittelevää esseetä. Ne ovat alun perin ilmestyneet Filmihullu-lehdessä. Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969) vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Olen saattanut sen joskus 1970-luvulla nähdä elokuvakerhossa, mutta monet hyvät leffat jäivät silloin ymmärtämättä, koska katsojan vireys suuntautui muihin asioihin. 

Barry Levinsonin Wag the Dog – Häntä heiluttaa koiraa (1997) on jäänyt katsomatta, vaikka muistan veljeni sitä kovasti suositelleen. Martti Anhava aloittaa elokuvan esittelyn Oscar Wilden lausahduksesta: "Elämä jäljittelee taidetta paljon enemmän kuin taide jäljittelee elämää." Wilden lause on ollut mielessäni viime aikoina, kun julkisuudessa on pohdittu juonen oikeutusta kaunokirjallisuudessa. Niin kauan kuin olen kirjallisuuskeskustelua seurannut – siis ainakin viisikymmentä vuotta – aika ajoin joku kirjailija on arvellut keksineensä, että "elämässä" ei ole juonta, joten sitä ei pidä olla kirjoissakaan. Tällä kertaa tämän oivalluksen oli tehnyt Rachel Cusk. Minä nyt kuitenkin täällä itsepintaisesti piipitän, että ihminen on "homo narrans", tarinoita kertova ihminen. Nämä tarinat vaikuttavat meihin ja muovaavat toimintaamme, uskoimme niihin tai emme. 

Kummisetä-elokuvan kömmähdyksiä käsittelevä essee oli hauska. En ole näitä mokia huomannutkaan, mikä vahvistaa Anhavan loppupäätelmää. Elokuvassa on kantava "elokuvallinen ajatus", joka saa meidät sokeiksi pikkuvirheille. Luulen, että kyse on samasta asiasta, kun kirjaa lukiessamme jätämme huomiotta epäloogisuudet. Runoilija Coleridge antoi tälle ilmiölle nimen "willing suspension of disbelief". 

Sideways-elokuvan (2004) näin melko tuoreeltaan. Ilmeisesti monen muun tapaan hakeuduin sen jälkeen Alkossa usein Pinot Noir -hyllylle.

Kirjan viimeinen jakso käsittelee kolmella esseellä Paavo Haavikkoa, hänen näytelmiään, suhdettaan yritysmaailmaan sekä rahaan. Esseet ovat ilmeisesti olleet valmistelevia harjoituksia Martti Anhavan vuonna 2021 ilmestynyttä Haavikko-elämäkertaa varten. Haavikon näytelmien paluuta teattereiden ohjelmistoon olen toivonut jo pitemmän aikaa, mutta olen valmistautunut myös pettymään tässä asiassa.

Pidin Martti Anhavan tyylistä tässä kokoelmassa kuten olen pitänyt hänen aiemmissakin esseissään. Melko kirjallinen lauseenvastikkeita kaihtamaton sävy rikastuu toisinaan harvinaisemmilla murreilmauksilla, esimerkiksi sellaisilla kuin huonosaattoinen, häätyy ja elonkeraisuus. Mämmikouraisuista en aiemmin ole kuullut mutta heti ymmärsin kyllä. Spin doctorin suomennoksena puliveivari oli osuva.

Martti Anhava, Siperia opettaa: Kirjoituksia. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen. 335 s.

Nathalie Azoulai: Titus n'aimait pas Bérénice

Nathalie Azoulai (s. 1966) voitti romaanillaan Titus n'aimait pas Bérénice ('Titus ei rakastanut Berenikeä') Médicis-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. 

Romaani on elämäkerrallinen. Sen päähenkilönä on kirjailija Jean Racine (1639–1699). Romaani pitäytyy uskollisesti Racinen elämää koskevaan dokumentoituun tietoon. Se antaa myös tarkan ajankuvan 1600-luvun Ranskasta ja Aurinkokuninkaan hovista. Nathalie Azoulai onnistuu myös siinä, missä moni tällainen biofiktio epäonnistuu: hänen romaaninsa luo uskottavan kuvan Jean Racinen sisäisestä maailmasta; hänen elämänmittaisesta kamppailustaan kielen ja teatteri-ilmaisun kanssa sekä siitä, miten hän kaivoi omasta tunne-elämästään ainekset syvällisten naishahmojensa luomiseen. 

Romaani alkaa nykyaikaan sijoittuvalla kehyskertomuksella. Tähän kehykseen palataan kerran romaanin keskivaiheilla sekä hetkeksi vielä romaanin lopussa. Nykyhetkessä Bérénice-nimisen naisen miesystävä Titus on jättänyt hänet ja palannut vaimonsa ja lastensa luokse. Ironisesti Azoulai antaa tälle nykyajan vaimolle nimen Roma. Racinen Bérénice-draamassa Rooman keisari Titus lähettää pois rakastettunsa, Juudean kuningatar Bérénicen, mahdollisesti ollakseen uskollinen valtakunnalleen.

Surussaan nykyajan Bérénice hakeutuu Racinen draamojen pariin. Hän juo teetä ja lausuu ääneen Racinen aleksandriineja. Hän myös siteeraa ahkerasti Racinen säkeitä: "Racine on sydänsurujen supermarket, hän sanoo tasapainottaakseen sitä vakavuutta, jonka hänen lainauksensa herättävät, kun hän heittää ne keskusteluun."  

Bérénice saa jonkinlaista lohtua siitä, että Racinen tragedioissa rakkaus aina kohdistuu väärin. Faidra rakastaa Hippolytosta, joka rakastaa Arikiaa. Oreste rakastaa Hermionea, joka rakastaa Pyrrhusta, joka rakastaa Andromaquea, joka rakastaa Hectoria. Antiochus rakastaa Béréniceä, joka rakastaa Titusta, joka rakastaa... Roomaa? Ehkä hänen onnentunteensa oli erehdyttänyt hänet luomaan poikkeuksen, rakkauden hirviön: Bérénice rakastaa Titusta, joka rakastaa Béréniceä.

Bérénice tietää olevansa epälooginen, mutta hän uskoo, että jos hän ymmärtäisi, kuinka sukutaustaltaan maaseudun porvari pystyi kirjoittamaan niin osuvasti naisten rakkaudesta, hän ymmärtäisi myös, miksi Titus jätti hänet.

Tämän jälkeen kerronta siirtyy 1600-luvulle. Koko romaani on kerrottu preesensissä ja hän-muodossa käyttäen vapaata epäsuoraa esitystä, jossa kertoja pääsee päähenkilönsä ajatuksiin. Romaanin vuoropuhelut on kirjoitettu ilman vuorosanaviivoja. Ne ovatkin turhia, vuorosanatkin siivilöityvät ikään kuin Racinen mielen läpi.

Romaani käy läpi lapsena orvoksi jääneen Jean-pojan vaiheet Port-Royalen jansenistisessa luostarikoulussa. Hänen tätinsä oli luostarissa nunnana. Tädin vaikutus häneen oli suuri, vaikka he välillä ajautuivatkin kitkeriin erimielisyyksiin Jeanin elämäntapojen ja kirjailijantyön takia.

Jeanin lahjakkuus kieliin ilmenee jo varhain. Latinan ja kreikan lisäksi hän hallitsee myös espanjan ja italian. Klassisten kielten käännöksissä hän pian kilpailee jo opettajiensakin kanssa. Hän kääntää kääntämästä päästyään. Käännöksissä hän pyrkii tarkkuuteen ja tiiviyteen jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Hänen itsepäisyytensä ja varmuutensa omasta kirjallisesta maustaan tulevat esille jo kouluaikana. Niiden takia hän myös ajautuu toisinaan törmäyskurssille opettajiensa kanssa. Vergiliuksen Aeneis on koulussa tunnustettu latinan kielen esikuva, mutta silti opettajat eivät soisi hänen lukevan sen neljättä laulua. Juuri tämä Dido-kuningattaren haluihin pureutuva osuus kiinnostaa häntä erityisen kovasti. 

Kuvaavaa Racinen persoonallisuudelle on se, miten hän menetteli, kun hänen opettajansa Claude Lancelot takavarikoi ja poltti Jeanin kappaleen Hesiodoruksen Aethiopica-teoksesta. Jean sai varakkaan aatelisen koulutoverinsa ostamaan hänelle uuden kappaleen. Lancelot poltti senkin. Jean hankki kolmannen kappaleen, opetteli sen ulkoa ja vei kirjan sitten itse Claude Lancelotille. 

Jean Racinen kapina oli hänelle luonteenomainen: hän rikkoi ja noudatti sääntöjä yhtä aikaa. Sama piirre tuli paljon myöhemmin esille hänen suhteessaan kuningas Ludvig XIV:een. Hän ylisti aina kuningasta ja arvosti tätä vilpittömästi. Samaan aikaan hän toimi salaa vastoin kuninkaan toiveita. Etenkin Racinen elämän lopulla ristiriitoja kuninkaan kanssa aiheutti Racinen lämmin suhde Port-Royalen luostariin, jonka kuningas halusi hävittää. Salaa Racine käytti työaikaansa kuninkaan virallisena ja hyväpalkkaisena historioitsijana kirjoittamalla Port-Royalen historiikkia. Se jäi hänen viimeiseksi kirjalliseksi teoksekseen.

Kouluaikana Jean sai tahtonsa usein lävitse. Luostarikoulun kuuluisin opettaja Antoine Le Maître jopa antoi kirjastonsa Jeanin hoidettavaksi poistuessaan matkoille. Romaanissa orpoa Jeania liikuttaa etenkin Le Maîtren tapa käyttää Jeanista nimitystä mon fils 'poikani'. Luostarin lääkäri Hamon oli niin ikään Jeanille tärkeä henkilö. Häntä kiehtoi luonnontieteellisen koulutuksen saaneen henkilön täydellinen antautuminen uskonnolle. Testamentissaan myöhemmin Jean Racine toivoi tulevansa haudatuksi Hamonin viereen.

Kouluvuosien jälkeen Racine siirtyi Pariisiin työskentelemään serkkunsa Nicolas Vitartin sihteerinä. Hänen elämänpiirinsä laajenee: hän oppii seurustelemaan salongeissa, ja ystäviensä abbé Françoisin ja La Fontainen opastuksella hän tutustuu myös kapakoihin ja viinin iloihin.

Hän saa näkyvyyttä myös kirjailijana kirjoitettuaan 21-vuotiaana juhlarunon kuninkaan häiden johdosta. Boileau kannustaa häntä yrittämään näytelmän kirjoittamista.

Romaani käy läpi Racinen draamat ja kuvaa jännittävästi sitä, miten ne kehkeytyvät ja millaisia valintoja kirjailija niissä teki. Racine tunsi, että kirjallinen luominen oli kilpailua. Aivan samoin kuin Sofokles kilpaili Aiskhyloksen kanssa ja Pascal Montaignen kanssa, hänen oli voitettava Pierre Corneille. Tämän vuoksi hän analysoi Corneillen vahvuudet ja heikkoudet. Itsepintaisesti Racine piti kiinni Aristoteleen teoriasta ajan, paikan ja toiminnan yhteydestä. Hän myös halusi luottaa kieleen ja suhtautui vieroksuen näyttämöteknisiin laitteisiin, joista oli tullut muodikkaita. Kuningas piti niistä, eikä näyttämölle ollut asiaa ilman kuninkaan hyväksyntää.

Koko ajan Racinen huomio on ennen kaikkea kielessä, sen soinnissa ja ilmaisuvoimassa, sekä draaman henkilöiden psykologisessa uskottavuudessa. Nuoren kirjailijan tuskailu siitä, pitääkö itse kokea se mistä kirjoittaa, jää taakse, kun elämä alkaa vyöryttää tuskaa ja iloa kukkuramitalla. Hänen rakastettunsa, näyttelijätär Du Parc, kuolee abortin komplikaatioihin. 

Näytelmiensä menestyksen ansiosta Racine tutustui hyvin myös kuninkaaseen, joka loppujen lopuksi arvosti Racinen näytelmien puhdasta kieltä. Hän järjesti Racinelle paikan myös kieltä vaalivassa Ranskan akatemiassa. 

Sotamenestyksensä ohella kuningas Ludvig XIV oli myös suuri taiteiden tukija. Romaanissa Racine miettii, että kuninkaan suurin vaikutus on ehkä ollut siinä, miten hänen elämäntapansa, jossa jokaiseen päivään kuului pari tuntia kulttuuriharrastuksia, levisi kansan tai ainakin aateliston keskuuteen. 

Bérénice-näytelmän ensi-illassa Racine istuu kuninkaan aitiossa. Näytelmän lopussa hän näkee kyyneleen hallitsijan poskella – ja tietää onnistuneensa. Kirjoitusvaiheessa Racine oli epäröinyt, pitäisikö hänen jollain tavalla ottaa hengiltä Bérénice sen jälkeen, kun Titus on hänet hylännyt. Hän on päättänyt jättää Bérénicen henkiin. Hän on oppinut omista kokemuksistaan. Serkulleen hän toteaa:

On ne meurt pas d'amour. Ce qui arrive le plus souvent, c'est ce désert dans lequel on entre pour un moment, l'hébétude de l'abandon. Ma Bérénice ne sera-t-elle pas plus héroïque si elle se retire sur ses terres dans le calme? Je veux que mes amants marchent au bord du suicide mais qu'ils n'y versent pas.

[Emme me kuole rakkauteen. Yleensä joudumme hetkeksi tähän autiomaahan, hylkäämisen hämmennykseen. Eikö minun Béréniceni ole sankarillisempi, jos hän vetäytyy mailleen rauhassa? Haluan, että minun rakastuneeni kulkevat itsemurhan partaalla mutta eivät kaadu siihen.]

Tässä kohtaa romaani palaa hetkeksi nykyaikaan. Nykyajan Bérénice saa kutsun Tituksen kuolinvuoteelle. Titus haluaa tavata viimeisen kerran. Meneekö Bérénice vai ei? Mihin rakkaus velvoittaa? En paljasta tätä juonen osaa.

Palataan Racineen.

Jean Racine kirjoitti kaikkiaan kaksitoista näytelmää. Kaksi viimeistä hän kirjoitti kuninkaan puolison, Madame Maintenonin, pyynnöstä harjoituskappaleiksi tämän perustamaan tyttökouluun. Yhtä komediaa lukuun ottamatta kaikki Racinen näytelmät olivat tragedioita. Häntä arvosteltiin joskus siitä, ettei niiden loppuratkaisuissa aina ollut riittävästi dramatiikkaa. Tässä romaanissa Racine puolustautuu näin:

Si vous parvenez à saisir tout ce qui se passe dans l'annonce d'une séparation, vous êtes au cœur de la condition humaine, ses désirs, sa solitude. On peut disséquer la mort d'une âme sans verser une seule goutte de sang.

[Jos onnistut tavoittamaan kaiken, mitä tapahtuu kun ilmoitetaan erosta, olet ihmisenä olemisen – sen halujen, sen yksinäisyyden – ytimessä. Voimme tarkastella sielun kuolemaa vuodattamatta ainoatakaan veripisaraa.]

Näytelmätuotantonsa kirjoitettuaan ja kuninkaan historioitsijaksi valittuna Racine ilmoittaa haluavansa perustaa perheen. Hänen serkkunsa Nicolas etsii hänelle sopivan parikymmentä vuotta nuoremman morsiamen. Catherine, joka ei ole lukenut eikä nähnyt ainoatakaan Racinen näytelmää, on juuri sitä, mitä Jean halusikin: he ovat uusia toisilleen ja vailla menneisyyttä. Kaikesta päätellen liitto oli onnistunut molempien mielestä.

Romaani kertoo Racinen vaiheet kuolemaan asti, ja vähän sen ylikin. Hän lähentyi uskontoa viimeisinä vuosinaan, mutta romaanissa hän toteaa, ettei kaipaa sielun kuolemattomuutta, jos hänen kielensä jää elämään.

Romaanin lopussa palataan vielä hetkeksi nykyaikaan. Nykyhetken Bérénice osallistuu Tituksen hautajaisiin. Sen jälkeen hän raivaa pois Racinen kirjat. Yritys ymmärtää rakkautta on tuulen tavoittelua.

On dit qu'il faut un an pour se remettre d'un chagrin d'amour. On dit aussi des tas d'autres choses dont la banalité finit par émousser la vérité.

[Sanotaan, että sydänsuruista toipuminen kestää vuoden. Sitä sanotaan paljon muutakin sellaista, minkä banaalisuus johtaa totuuden hämärtymiseen.]

Luettuani tämän Nathalie Azoulain romaanin hain kirjahyllystä Suetoniuksen Rooman keisarien elämäkertoja -teoksen ja etsin ne kohdat, joihin Racine perusti näytelmänsä Juudean kuningattaren Bereniken ja Rooman keisari Tituksen tarinasta. Sieltä löytyi tasan kaksi virkettä:

Häntä [Titusta] syytettiin niin ikään irstaudesta, koska hänellä oli ympärillään paljon ilopoikia ja eunukkeja ja koska hänen tiedettiin intohimoisesti rakastavan kuningatar Berenikeä, jolle hänen sanottiin antaneen aviolupauksenkin.

Ja hieman myöhemmin tultuaan keisariksi:

Bereniken hän lähetti heti pois Roomasta, vaikka kumpikaan heistä ei sitä tahtonut.

Vaatii melkoista herkkyyttä nähdä näissä virkkeissä suuren tragedian ainekset!

Bérénicen ja Tituksen suhde on mietityttänyt muitakin. Mary McCarthyn romaanissa Lumottu elämä on pitkä jakso, jossa amerikkalaisen taiteilijayhteisön jäsenet lukevat Racinen näytelmän ääneen ja keskustelevat siitä. Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, miksei Titus luopunut keisarin virasta ja mennyt naimisiin Bérénicen kanssa. Windsorin herttua oli tehnyt sen Wallis Simpsonin vuoksi. Aika yksimielisiä keskustelijat ovat siitä, että loppujen lopuksi Titus ei rakastanut Béréniceä. 

Titus n’aimait pas Bérenice. M.O.T.

Nathalie Azoulai, Titus n'aimait pas Bérènice. Éditions P.O.L. 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansikuva: Laura Thelliere Jon Bowerin valokuvan pohjalta. 290 s.