Heti alkuun varoituksen sana: jos dekkarissa mielestäsi kernaasti saa olla murhia ja fyysistä väkivaltaa mutta ei lisääntymiseen tähtäämätöntä fyysistä sänkyaktiviteettia, tämä kirja ei ole sinua varten.
Romaani kyllä alkaa melko väkivaltaisesti: Rosie McKechnien kotiin Lontoossa tunkeutuu kaksi miestä. He sitovat rouvan, viiltävät hänen selkäänsä kolmen tuuman pituisen pintahaavan ja poistuvat. Siinä sivussa McKechnien kissa Godfrey menettää henkensä ikävällä tavalla, johon liittyy pakastin ja grilli. Godfrey onkin sitten tämän kirjan ainoa vainaja, mutta väkivallan uhkaa kyllä piisaa jatkossakin.
Pian Rosien aviomiestä aletaan kiristää vihjaamalla, että se, mitä hänen vaimolleen tapahtui, oli vasta alkusoittoa. Poliisi suhtautuu herra Kechnien yhteydenottoon flegmaattisesti - suorastaan epäilyttävässä määrin. Näin ollen McKechnie päätyy palkkaamaan yksityisetsivän. Näyttämölle astuu Nick Duffy.
Duffy on entinen poliisi, joka asuu yksiössä Paddingtonissa. Nick on öisin yliherkkä äänille ja siksi hänen asunnossaan ei ole kelloja. Keittiön kellokin riippuu läpinäkyvässä muovipussissa ikkunan ulkopuolella. Yölliset puhelinsoitot ovat Duffylle kauhistus, mutta jos hän nostaa luurin paikaltaan, valintaääni pitää hänet koko yön valveilla. Kirjailija toisaalta vakuuttaa, että Duffylla on paljon asiantuntijaosaamista ja erittäin käytännöllinen mieli.
Tässä vaiheessa ihmettelin, millaisia mahtoivat olla lankapuhelimet 70-luvun lopun Englannissa; meillä olisi kotona riittänyt pistokkeen irrottaminen seinästä. No, tämä on kyllä ainoa kohta, jossa kerronnan logiikka pettää. Muuten Nick Duffy tuntuu hallitsevan varsinkin turva-alan työntekijän hommansa kiitettävästi.
Duffyn tyttöystävä Carol on poliisi ja haluaisi naimisiin Nickin kanssa siitä huolimatta, että Nick ei ole pystynyt seksiin Carolin kanssa neljään vuoteen, eli sen koommin kun Duffy pakotettiin eroamaan poliisivoimista. Syynä eroon oli väitetty seksisuhde alaikäiseen mieheen. Suhde oli kyllä olemassa, mutta mies ei ollut alaikäinen. Kovaksikeitetyn dekkarin kliseitä pistetään tässä romaanissa uuteen uskoon, sillä päähenkilö on aktiivinen biseksuaali ja selektiivinen impotentti.
Duffyn tutkimukset johtavat hänet Sohon seksitalouden ja -rikollisuuden syövereihin: pornoleffojen, live-esitysten, ilotyttöjen, sutenöörien ja hieromalaitosten huuruiseen maailmaan. Kirjailija on pohjatyönsä suorittanut: alamaailman slangi ja toimintatavat kuulostavat uskottavilta. Kirjassa on mainioita henkilökuvia tyypeistä, joiden annetaan laveasti kertoa toiminnastaan omalla persoonallisella tyylillään. Hauskaa luettavaa on esimerkiksi kohtaus, jossa Duffy käy jututtamassa keski-ikäistä ilotyttöä Renéetä. Kohtaus venyy lähes viidentoista sivun pituiseksi; kirjailija on selvästi nauttinut antaessaan äänen tälle konservatiiviselle veteraaniprostituoidulle, jonka mielestä koko seksibisnes on mennyt ihan pilalle, kun asiakkaat ovat ruvenneet vaatimaan tarjonnan "monipuolistamista". Renéen mielestä tähän ovat syynä suvaitsevaisuus, naisten vapautusliike ja ennen kaikkea "Labour-puolueen pornografia".
Toinen mainio hahmo on keskiraskaan sarjan konna Big Eddy Martoff, joka puhuu kuin Oxbridgen kasvatti ja jonka avainlause on: "Tieto on valtaa." Big Eddylle tieto tosin merkitsee kaikkea sitä, mitä voi käyttää hyväksi, kun ihmisiä houkutellaan toimimaan kuten Big Eddy haluaa. Innokkaana valokuvaajana Big Eddy myös mielellään hankkii kompromettoivia valokuvia mahdollisista "liikekumppaneistaan". Tämän joutuu Duffykin ikävällä tavalla kokemaan.
Duffy onnistuu selvittämään McKechnien aviopariin kohdistuneen rikoksen ja siinä sivussa pari muutakin. Kovaksikeitetyn dekkarin perinteitä vaalien hän myös itse toimii tuomioistuimena ja jossain määrin myös rangaistuksen toimeenpanijana - ei kuitenkaan sellaisella tavalla, että lukijan oikeudentunto joutuisi koetteille.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja komiikkaa pursuileva rikosromaani, jossa sekä henkilöasetelmissa että kielessä oli helmiä, jotka kohottavat tämän ihan pelkän hötön yläpuolelle. Ei kuitenkaan kannata ottaa tätä liian vakavasti. Sitä ei kirjailijakaan ole tarkoittanut.
Romaanin esittelyteksti kertoo kirjailijasta näin: Dan Kavanagh syntyi Sligon kreivikunnassa vuonna 1946. Omistettuaan varhaisnuoruutensa lintsaamiselle, irstailulle ja näpistyksille hän jätti kotinsa 17-vuotiaana ja pestautui kansipojaksi liberialaiselle tankkialukselle. Karattuaan laivasta Montevideossa hän vaelsi halki Amerikan mantereiden työskennellen useissa tehtävissä: hän otti kiinni härkiä rodeossa, toimi rullaluistintarjoilijana drive-in-ruokalassa Tucsonissa ja ovimiehenä homobaarissa San Franciscossa. Tätä nykyä hän työskentelee Lontoossa tehtävissä, joita kieltäytyy täsmentämästä, ja asuu Pohjois-Islingtonissa.
Kirjailija Julian Barnesilla on ollut varmasti hauskaa laatiessaan elämäkertaa alter egolleen. Yhteistä heille on ainoastaan syntymävuosi - tuosta Islingtonista en ole ihan varma. Booker-palkinnollakin palkittu Julian Barnes on yksi lukuisista arvostetuista kirjailijoista, jotka ovat sivutöinään ja varmaan enemmän omaksi ilokseen kuin suuren taloudellisen menestyksen toivossa kirjoittaneet ja julkaisseet dekkareita. Muita nopeasti mieleen tulevia saladekkaristeja ovat runoilija Cecil Day-Lewis (Nicholas Blake), John Banville (Benjamin Black) sekä meillä Suomessa Hannu Salama (Aki Rautala).
Minulle päätyneessä Duffy-romaanin painoksessa ei tekijän todellista henkilöllisyyttä paljasteta. Vihjeenä voisi kyllä toimia omistus Pat Kavanaghille, kirjallisuusagentille, joka oli Julian Barnesin puoliso. Kirjan kannessa on myös lyhyt mainosteksti Martin Amisilta, joka oli Barnesin hyvä ystävä ja biljardikaveri 90-luvun puoliväliin asti. Silloinhan heidän välinsä katkesivat vuosikymmeneksi, koska Martin Amis hylkäsi pitkäaikaisen agenttinsa Pat Kavanaghin neuvotteleman kustannussopimuksen ja otti vastaan amerikkalaisen kustantajan miljoonasopimuksen. Seikka, jota Amis on julkisesti katunut myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!