sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Yhdessä yössä haisevasta kulkurista kuuluisaksi haisevaksi kulkuriksi

David Walliams, Herra Lemu. Tammi 2014. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Teos ilmestyi alun perin englannin kielellä nimellä Mr Stink vuonna 2009.
Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän.
Näyttelijänäkin tunnetun David Walliamsin lastenkirjan päähenkilö on kulkuri, joka arvattavista syistä on saanut kutsumanimen Herra Lemu. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, että 12-vuotias Chloe-tyttö päättää yrittää tutustua hyljeksittyyn mieheen, joka viettää päivänsä puistonpenkillä vain likainen pieni koira seuranaan.
Hänen mielestään herra Lemu oli mies joka näytti siltä, että voisi kertoa mielenkiintoisen tarinan - ja jos Chloe jotain rakasti, niin tarinoita.
Ennen kuin saamme kuulla herra Lemun surullisen elämäntarinan, Chloe joutuu kertomaan omia tarinoitaan herra Lemulle. Siinä sivussa hyväsydäminen Chloe myös alkaa ensin ruokkia kulkuria ja sitten hän jopa salakuljettaa miehen asumaan kotinsa puutarhavajaan. Chloen esimerkillinen ennakkoluulottomuus on hassuttelevan huumorin ohella teoksen parasta antia.

Chloen perhe on huonossa jamassa, ei aineellisesti vaan henkisesti: äiti pyrkii kansanedustajaksi äärikonservatiivisella ja heikko-osaisia syrjivällä ohjelmalla, äidin lellimä pikkusisko on ilkeä; isäpoloinen, josta Chloe kyllä pitää, on antanut oman tahtonsa täysin äidin taskuun. Hienostokoulussa, johon äiti on Chloen halunnut oppilaaksi, Chloeta kiusataan eikä hänellä ole ainoatakaan ystävää.

Tytön ja kulkurin lämmin ystävyys muodostuu ratkaisevaksi muutoksen avaimeksi sekä kulkurille että koko Chloen perheelle.

David Walliamsin kirjoja verrataan usein Roald Dahlin tuotantoon. Quentin Blaken kuvitus vahvistaa mielikuvaa näiden kirjailijoiden yhteydestä. Myös huumorin, juonen ja henkilökuvauksen tasolla kirjailijoiden välillä on samankaltaisuutta. Walliams on kuitenkin mielestäni lämpimämpi ja myötätuntoisempi. Roald Dahl on joskus todella julma: fyysinen normista poikkeaminen - esimerkiksi lihavuus tai laihuus - ei saa häneltä armoa. Walliamsin kritiikin kärki puolestaan kohdistuu juuri niihin, jotka pilkkaavat ja syrjivät muita.

Dahlin kirjoissa ei myöskään sanottavasti ponnistella särkyneen perheyhteyden korjaamiseksi. Esimerkiksi Matildassa päähenkilö yksinkertaisesti kävelee pois perheestään vanhempiensa ilmeiseksi helpotukseksi. Walliamsin kirjan liikuttavinta antia on juuri sen kuvaaminen, kuinka perheenjäsenten keskinäinen rakkaus loppujen lopuksi osoittautuu ajatusmaailman eroja tärkeämmäksi.

Olisin mielelläni lukenut tämän omille lapsilleni, kun he olivat iältään kymmenen molemmin puolin. Jonkin verran joudun odottamaan, että lapsenlapset ovat sopivassa iässä. Koulussa voisin tietysti lukea tämän oppilailleni. Ainakin aion vinkata tästä heille.

Kirjan on suomentanut Harry Potter -suomennoksillaan maineeseen ponnahtanut Jaana Kapari-Jatta. Hänen tapansa kääntää englanninkielisiä sukunimiä suomeksi onnistuu jälleen mukavasti: Crumbin perheestä on tullut Murene. Rouva Murene on saanut selvästi vaikutteita Pokka pitää - sarjan Hyacinthilta, sillä hänen mielestään nimi tulee ääntää Myrenee. Harry Pottereita lukiessa minua häiritsi se, että niissä ihmiset tuon tuosta "kohauttelivat olkiaan" kuin riihessä konsanaan, mutta tässä teoksessa kohautetaan olkapäitä ja hartioita. Liitää-verbin imperfektimuoto liisi kalskahtaa tässä kuten Pottereissakin korvaani, vaikka se ei tietysti olekaan virheellinen. Ilmeisesti oma murretaustani on syypää epämukavuuteen. Erinomainen, luonteva käännös kaiken kaikkiaan.

Kuuntelin vielä uteliaisuuttani BBC Radio4:n podcastin, jossa Mariella Frostrup haastattelee David Walliamsia hänen lastenkirjoistaan. Walliams kertoi, että herra Lemua luodessaan hänellä oli mielessään näyttelijä Michael Gambon - siis tämän näyttelijän ulkoinen olemus, ei hänen henkilökohtainen hygieniatasonsa. Walliams myös paljastaa Roald Dahlin lisäksi toisen, yllättävän kirjallisen esikuvan: toimintakohtausten luomisessa hän on ottanut oppia James Bondin luojan Ian Flemingin tavasta kirjoittaa.

Oikeastaan Fleming ei olekaan kovin yllättävä esikuva. Helposti unohtuu, että Ian Fleming oli myös lastenkirjailija. Olen lukenut Chitty Chitty Bang Bangin kauan sitten omille lapsilleni. Se oli luettuna paljon parempi kuin Disneyn runtelema elokuvaversio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!