David Almond: Nimeni on Skellig

David Almond, Nimeni on Skellig. Tammi 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Skellig (1998) suomentanut Kaisa Kattelus.

Moni asia – ehkä vähän liiankin moni – 10-vuotiaan Michaelin elämässä on muuttumassa. Hänen perheensä on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen edellinen omistaja Ernie Myers oli maannut viikon kuolleena keittiön pöydän alla. Pieni sisar on syntynyt keskosena eikä kaikki ole kunnossa. Äiti joutuu asumaan sairaalan osastolla. Isän aika kuluu uutta kotia remontoidessa. Onneksi koulu ja siellä parhaat kaverit – Leakey ja Coot - ovat säilyneet. Michael tosin joutuu nyt kulkemaan pitkän matkan bussilla voidakseen käydä entistä kouluaan.

Toisena päivänä muuton jälkeen Michael varoituksista huolimatta päättää tutkia luhistumaisillaan olevaa autotallia. Vanhoja lehtiä, sekalaista romua, hämähäkinverkkoja ja vielä jotain muuta...

Pöly tukki nenän ja kurkun. Tiesin, että kohta minua huudettaisiin, ja tiesin, että minun kannattaisi lähteä tieheni. Kurkotin yhden pakkilaatikkopinon yli ja suuntasin valon sen taakse, ja silloin näin hänet.
     Luulin, että hän oli kuollut. Hän istui jalat sojossa, pää nojalla seinää vasten. Hän oli pölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa niin kuin kaikki muukin, ja hänen kasvonsa olivat kapeat ja kalpeat. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään lojui kuolleita kärpäsiä. Valaisin lampulla hänen valkoista naamaansa ja mustaa pukuaan.
- Mitä sinä haluat? hän kysyi.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua.

Tämä erikoinen olento - ihminen, lintu, enkeli tai jokin muu - täyttää tästedes Michaelin ajatukset. Onko hän kuvitellut koko asian? Hän haluaa pitää löytönsä salassa ja samalla hän palaa halusta kertoa siitä jollekulle.

Michael löytää ystävän ja uskotun naapurissa asuvasta Mina-tytöstä. Mina asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja käy kotikoulua. Koulumuotojen vertailu kulkee romaanissa yhtenä sivuteemana. 

- Äiti opettaa minua, hän sanoi. - Meidän mielestämme koulu tukahduttaa lasten luontaisen uteliaisuuden, luovuuden ja älykkyyden. Mielen pitää avautua maailmalle, ei lukkiutua ankeassa luokkahuoneessa.
- Ai, sanoin.
- Etkö olekin samaa mieltä, Michael?
Ajattelin ryntäämistä pihan poikki Leakeyn ja Cootin kanssa. Ajattelin Marakatti Mitfordin tempauksia. Ajattelin neiti Clartsin tarinoita.
- Enpä tiedä, sanoin.

Mina halveksii tavallista koulua. Michael ei osaa nähdä koulussa pahaa; hän on tottunut siihen eikä ole osannut muuta kaivatakaan. Lapset alkavat kuin huomaamatta opettaa toisiaan omien koulutaustojensa antamilla vahvuuksilla. Mina opettaa Michaelille tarkkaavaisuutta, kuuntelemista ja katsomista; Michael puolestaan Minalle toisten huomioon ottamista. Molemmat lapset ovat nupulla olevia taiteilijoita, vihkiytymässä kuvien ja tarinoiden maailmaan.

Tähän maailmaan heitä johdattaa William Blake, jonka runoihin ja kuvataiteeseen Mina on tutustunut jo aiemmin ja jossa he näkevät hengenheimolaisen: ihmisen joka näkee asioita, joita muut eivät havaitse.

Mielenkiintoisella tavalla tarinat ja Michaelin kokemukset punoutuvat yhteen. Kun Michaelin opettaja neiti Clarts kertoo koulussa tarinan siivekkäästä Ikaroksesta ja Mina näyttää linnuista tekemänsä lyijykynäpiirrokset, Michael heti seuraavalla vierailullaan autotallissa on huomaavinaan siivet oudon olennon selässä. Ja kun sama opettaja on kertonut Odysseuksesta Polyfemos-jättiläisen luolassa, autotallin asukkikin kertoo nimekseen ”En kukaan”.

Myöhemmin outo olento suostuu kyllä kertomaan nimensäkin. Se on Skellig. Olento vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisessa muodonmuutoksen tilassa. Välillä Michael näkee hänet vastenmielisenä, toisinaan taas kauniina ja uljaana.

Lastenkirjan loppu saa mieluusti olla onnellinen, ja niin se on tässäkin romaanissa. Lapset auttavat Skelligiä saamaan takaisin voimansa, Skellig auttaa Michaelin pientä sisarta ja katoaa sen jälkeen. Kirjan fantasiaelementit ovat vahvoja ja tosia tämän romaanin maailmassa. Sen sadunomaiset piirteet eivät siis selity vain Michaelin stressaavan elämäntilanteen synnyttämiksi harhoiksi. Realistisella tasolla teos puhuu vahvasti ystävyyden ja perheyhteyden puolesta.

Muistan, että ainakin yksi omista lapsistani luki tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten ja piti siitä. Päätin jo silloin tutustua Skelligiin. Nyt se sitten sattui silmään kirjahyllyssä. Hyvät kirjat ovat onneksi kärsivällisiä ja jaksavat odottaa.

Romaanin lopussa pieni sisar tulee sairaalasta kotiin ja saa nimen, ei kuitenkaan Michaelin ehdottamaa Persefonea, toisen kuoleman rajan takaa elämään noudetun mukaan, vaan paremman – ehkä kaikkein parhaan.

Bernard Malamud: Dubinin elämät

Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dubin's Lives (1979) suomentanut Eila Pennanen.

William Dubinin muistilappu itselleen: "Jokaisen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti."

Dubin on kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvä elämäkertakirjailija, joka menestyksekkään Thoreau-elämäkerran jälkeen alkaa kirjoittaa elämäkertaa D. H. Lawrencesta. Teos ei lupaavan alun jälkeen edisty, ja alkaa näyttää siltä, että Lawrencen elämä tekee lopun William Dubinin elämästä. Dubinin kirjoitusmetodiin näyttää nimittäin kuuluvan, että hän tiedostamattaan yrittää elää kuvauskohteensa elämän. Lawrence johdattaa hänet hurmioituneen seksuaalisuuden tielle, intohimoiseen suhteeseen lähes neljäkymmentä vuotta Dubinia nuoremman Fannyn kanssa ja emotionaalisiin ja seksuaalisiin ongelmiin vaihdevuosissa kipuilevan Kitty-vaimon kanssa.

Olen ollut Malamudin romaanien ja novellien ystävä jo pitkään ja varsinkin Tuomittu-romaania pidän yhtenä hienoimmista kuvauksista ennakkoluulojen tuhovoimasta ja ihmisen resilienssistä, sitkeydestä vastoinkäymisissä. Olen säästellyt Dubinin elämiä,  Malamudin viimeiseksi jäänyttä romaania, kuin herkkua, joka maistuu vielä paremmalta, kun nälkä hieman lisääntyy. Pakko sanoa, että aluksi romaani petti odotukseni. Vanhan miehen höyrähdys nuoreen tyttöön tuntui kiusallisen kuluneelta aiheelta, eikä tunne kokonaan poistunut, vaikka aika pian kävi ilmi, että Malamudin kuvauksessa on aimo annos purevaa satiiria ja runsaasti syvällistä pohdintaa elämän erilaisista täyttymyksistä. Pidin kovasti vanhenevan avioparin suhteen kuvauksesta, siitä miten siinä välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään, mutta loppujen lopuksi sidos kestää. Myös suhde aikuisiin lapsiin, huolet ja ilonaiheet, kuvataan romaanissa tavalla, joka löysi kaikupohjaa omista tunteistani.

Dubinin suhde Fannyyn alkaa salaisella Venetsian lomamatkalla, joka pian muuttuu nöyryyttäväksi farssiksi. Hetken jo näyttää, että mies tulee tolkkuihinsa, kirjoittaa kirjansa valmiiksi ja saa elämänsä muutenkin raiteilleen, mutta toisin käy. Suhde alkaa uudelleen entistä pakkomielteisemmin.

Dubin kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin todella tunteekaan. Näin ylimielisesti hän vastaa vaimonsa ehdotukseen hakeutua psykiatrin juttusille:

"Elämäkerta - kirjallisuusmiehen tai jonkun muun - opettaa tuntemaan elämän kulkua. Ne jotka kirjoittavat elämästä, ajattelevat elämää. Piilotajunta peilautuu ihmisen teoista ja sanoista. Jos ihminen tarkastelee ja kuuntelee itseään, ennemmin tai myöhemmin hän alkaa nähdä piilotajuisen minänsä ääriviivat. Jos tuntee omat puolustusmekanisminsa, ymmärtää aika hyvin mistä on kysymys. Työssäni olen päässyt perille kuinka päästään perille. Toisista näkee kuka itse on."

Näin viisaasti siis puhuu mies, jonka elämä on hajoamispisteessä ja joka aloittaa jokaisen aamunsa herjaamalla peilikuvaansa kovalla äänellä. Jokaiseen tilanteeseen hänellä on kyllä tarjolla viisas lainaus tai hauska anekdootti milloin kenenkin suurmiehen elämästä, mutta omista syvimmistä toiveistaan hän tuntuu olevan harvinaisen heikosti selvillä. Teoksen loppupuolella Dubinin mieli on kuin pata, jossa sitaatit kieppuvat ja kuohuvat. Yhdellä ainoalla sivulla viitataan kahdentoista kuuluisan kirjailijan ajatuksiin.

Kun Dubin ajaa pihatiellä kuoliaaksi adoptoimansa kulkukissan, Lorenzon, Kitty tuntuu järkyttyvän kohtuuttomasti. Ehkä se selittyy siitä, että Kitty ('kisu') tulkitsee teon tahalliseksi ja näkee siinä aviomiehen alitajuisen halun päästä eroon kaikista vaivalloisista kateista. Henkilöiden nimillä on tässä teoksessa muutenkin vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Fanny on ainakin aluksi Dubinille ennen kaikkea juuri se, mitä tämä sana englannin kielessä tarkoittaa. (Uusissa Viisikko-kirjojen painoksissa Fanny-täti on muuten vaihdettu Frannieksi ja Dickistä on tehty Rick! Näin lapsilukijaa suojellaan.) Dubin puolestaan on osuva nimi ihmiselle, jonka oman ja toisen persoonan rajat hämärtyvät: Ich bin, du bist - Dubin.

Dubinin on ajanut elämäkertojen kirjoittajaksi ainakin osittain veljen kuolemasta ja äidin psyykkisestä sairastumisesta aiheutunut syyllisyys. Lehtimiehenä Dubin oli aiemmin kirjoittanut nekrologeja, mutta löytää kutsumuksensa kirjoittaessaan muistokirjoitusta runoilijasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä George Washingtonin sillalta.

Kuollut runoilija oli hirvittävän todellinen. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa surustaan, ymmärtämyksestään, säälistään - halusi kaikesta sydämestään säilyttää miehen unohdukselta. Dubin, et voi herättää elämää henkiin mutta voit luoda sen uudestaan. Elämäkerroissa kuolleet tulevat eläviksi tai ainakin näyttävät tulevan. Hän oli liikuttunut, piinaantunut, innoittunut: hänen  sydämensä takoi kuin peltikello, hänen päähänsä koski kuin se olisi yrittänyt työntyä ulos pullosta mihin oli ollut suljettuna, vangittuna. Loisteliaan hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi vapauttanut itsensä ainiaaksi.

Romaanin elämistä traagisin on Kittyn ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan, Geraldin, tarina. Aseistakieltäytyjä lähtee ensin Ruotsiin ja päätyy lopulta Neuvostoliittoon, jossa hänen osakseen näyttää tulevan toisinajattelijan kohtalo totalitaarisessa valtiossa. Viimeisessä koskettavassa rautaesiripun takaa salakuljetetussa kirjeessään Kittylle ja Dubinille hän pitkän vieraantumisen jälkeen jälleen kutsuu heitä äidiksi ja isäksi.

Maud-tyttären ja Dubinin suhteessa on lieviä oidipaalisia sävyjä. (Maudin rakastaja osoittautuu vielä Dubiniakin vanhemmaksi.) Romaanin loppuun liitetystä Dubinin teosten luettelosta näemme, että Dubinin viimeiseksi työksi on jäänyt yhdessä Maudin kanssa kirjoitettu Anna Freudin elämäkerta. Isä ja tytär siis ovat ainakin tehneet sovun ja luultavasti käyneet läpi suhteensa kaikki puolet Anna Freudin ja hänen isäpappansa suhdetta miettiessään.

Tässä minä vain tulkitsen eteenpäin asioita, joista ei oikeastaan romaanissa puhuta mitään. Tämmöistähän se on romaanien kanssa: tulkitsemme niiden elämiä aivan kuin lähimmäistemmekin, aika pienien viitteiden varassa.

Yleensä suomennos on  hyvä, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Tässä romaanissa minua ihmetytti ainoastaan se, että venetsialaisravintolassa Fanny tilaa aivoja, kun tarjoilija on juuri suositellut kalaa. Olisiko kyseessä voinut olla lahna (bream) ja veteraanisuomentajalla kehnot lukulasit? Onko Venetsiassa edes saatavilla lahnaa? No, pikkujuttu sinänsä. Miksi edes mainitsin!

Kittyn ja Dubinin suhteelle teoksen viimeiset rivit lupaavat hyvää. Niissä todentuu romaanissa lainattu D. H. Lawrencen runo:

Desire may be dead
and still a man can be
a meeting place for sun and rain
wonder outwaiting pain
as in a wintry tree.

Maud-tytär lausuu tämän runon isälleen, kun huomaa vanhempiensa liiton ongelmat. Dubinin ensimmäinen ajatus on: "Hän hoitaa minua runoudella."

Marcel Proust: Letters to the Lady Upstairs

Marcel Proust, Letters to the Lady Upstairs. 4th Estate 2017. Englanniksi kääntänyt ja jälkisanat kirjoittanut Lydia Davis.

Pariisin osoitteessa 102 Boulevard Haussmann ei ole paljonkaan nähtävää. Tavallinen pankin konttori vilkkaalla ostoskadulla, jonka suurimmat vetonaulat - suuret tavaratalot Printemps ja Galeries Lafayette - sijaitsevat vajaan kilometrin länteen päin. Talolla on kuitenkin mielenkiintoinen kirjallinen menneisyys: Marcel Proust asui siinä vuodesta 1907 lähtien ja omistikin talosta neljänneksen. Hän muutti talosta pois - vastentahtoisesti - vasta vuonna 1919, kolmisen vuotta ennen kuolemaansa. Suurin osa Proustin suurromaanista Kadotettua aikaa etsimässä syntyi tämän asunnon korkilla vuoratussa makuuhuoneessa, jossa astmaattinen ja hälylle yliherkkä kirjailija kirjoitti kilpaa lähestyvän kuoleman kanssa.

Tästä käsillä olevasta kirjasta luen, että Proust heräsi "työpäivään" illalla yhdeksän maissa, jolloin hän nautti päivän ainoan ateriansa - kahvia ja voisarven. Hän kirjoitti vuoteessaan, paksusti vaatetettuna, kuumavesipullo jalkopäässä. Huopa oli taitettu nelinkerroin oven päälle estämään vetoa ja hälyääniä. Verhot ja ikkunaluukut olivat kiinni, ikkunoissa kaksinkertaiset lasit. Huonetta valaisi kynttilä; katon kristallikruunua ei koskaan sytytetty. Paheellisen kirjailijan ja playboyn elämää - vai sittenkin taidetta palvovan munkin? Huoneessa oli kyllä myös flyygeli, ja toisinaan Proust palkkasi muusikoita pitämään öisiä yksityiskonsertteja asuntoonsa.

Proustin elämästä tässä talossa saatiin paljon uutta tietoa vuonna 2013, kun kirjailijan kirjeet yläkerran naapurilleen julkaistiin. Englanniksi ne käänsi kirjailija ja kääntäjä Lydia Davis. Tämä lukemani englanninkielinen painos sisältää myös Davisin kiinnostavat jälkisanat, joissa Davis kertoo muista lähteistä keräämäänsä tietoa Proustin työtavoista, ystävyyssuhteista ja talon myöhemmistä vaiheista.

Kuka sitten oli se yläkerran rouva, jolle Proust kirjeensä kirjoitti? Marie Williams oli Pariisissa työskentelevän amerikkalaisen hammaslääkärin ranskalainen puoliso. Miehen vastaanotto sijaitsi suoraan Proustin makuuhuoneen yläpuolella, joten sieltä ei öisin kuulunut paljonkaan melua. Valitettavasti Williamsien kodissa tehtiin myös remonttia ja monet Proustin kirjeistä sisältävät kauniisti verhotun tai kärsien ääneen parahdetun pyynnön olla metelöimättä. Marien terveys reistaili, mikä loi yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen ja alakerran kirjailijan välille. Molemmat myös harrastivat musiikkia - Marie oli taitava harpunsoittaja. Marien ensimmäisestä avioliitosta syntynyt pieni poika ystävystyi Proustin kanssa, ja vierailut kirjailijan luona tuottivat molemmille iloa. Marie muutti talosta suunnilleen samaan aikaan kuin Proustkin ilmeisesti erottuaan miehestään ja mennäkseen naimisiin vielä kolmannenkin kerran. Marie päätti itse elämänsä vuonna 1931. Marie Williamsin kirjeet Proustille ovat kadonneet.

Proustilla ei ollut tapana päivätä kirjeitään, joten tämän kirjekokoelman järjestys on täytynyt päätellä viittauksista ajoitettavissa oleviin tapahtumiin. Yhden selkeän viitelähteen tarjoaa käynnissä oleva sota. Proust kertoo kirjeissään lääkärintarkastuksista ja arviointikäynneistä, joissa yritetään selvittää Proustin kelpoisuus rintamalle. Hän kuvitteli aivan aidosti, että hänet saatettaisiin määrätä palvelukseen - luultavasti hän oli kuullut yllin kyllin vihjailuja "luulosairaudestaan" ja uskoi ehkä niihin jollain tavalla itsekin. Kun Marie Williamsin veli saa sodassa surmansa, Proust lähettää osaaottavan kirjeen, jossa paljastaa, kuinka voimakkaasti häneen on vaikuttanut hyvän ystävän, kreivi Bertrand de Fénelonin katoaminen taistelussa. De Fénelonia pidetään Proustin romaanin markiisi Robert de Saint-Loupin esikuvana.

Marie Williams oli kiinnostunut kirjallisuudesta, joten aika pian Proust alkoi kirjeissään kertoa myös omista kirjallisista töistään. Marie Williams luki Proustin tuohon mennessä julkaistut osat Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista, toisin sanoen Combrayn ja Swannin tien. Hän ilmeisesti piti lukemastaan, koska Proust lähetti naapurilleen vielä aikakauslehdissä julkaistut katkelmat "Guermantesin tiestä" ja "Kukkiin puhkeavista tytöistä".

Mielenkiintoista on, että vielä tuossa vaiheessa Proust ajatteli teossarjasta kolmiosaista. Guermantesin tie ja Kukkiin puhkeavien tyttöjen varjossa muodostaisivat toisen osan ja sen jälkeen ilmestyisi enää Jälleenlöydetty aika, jossa annettaisiin vastaus aiemmissa osissa avoimiksi jääneisiin kohtiin. Proust valittaa, että sodan aiheuttaman paperipulan takia kustantajat eivät halua koskeakaan pitkiin moniosaisiin teoksiin ja teoksen loppuosan julkaiseminen on tullut epävarmaksi. Teos ei siis ole arvioitavissa kokonaisuutena eikä sen ymmärtäminen keskeneräisenä ole mahdollista, sillä "avaimet ovat eri osassa taloa kuin lukitut ovet".

Jostain syystä tuo Proustin edellä siteerattu lause vetoaa minuun kovasti. Se tuntuu määrittävän sen, millaisista kirjoista erityisesti pidän.

Proust kertoo, että käsityksemme teoksen henkilöistä muuttuu, kun saamme heistä uutta tietoa, aivan samoin kuin käsityksemme todellisista ihmisistä muuttuu jatkuvasti. Esimerkkinä Proust mainitsee Paroni Charlusin ja Odetten suhteen. Teoksen alkupuolella lukijaa ehkä hämmästyttää Swannin sinisilmäisyys, kun hän uskoo kauniin vaimonsa naistenmiehenä tunnetun paroni Charlusin seuraan. Myöhemmin paljastuu, että Swann on voinut olla luottavainen, koska on koko ajan tiennyt paroni Charlusin salatusta homoseksuaalisuudesta. Proust kertoo rouva Williamsille, että viimeisessä osassa tulee uusi paljastus: Odette on kuin onkin ainoa nainen, johon paroni Charlusilla on ollut lihallinen suhde.

Tämän viimeisen paljastuksen Proust kuitenkin jätti pois lopullisesta romaanista. Kirjekokoelman perusteellisissa viitteissä kerrotaan, että ajatus oli alun perin syntynyt Proustille siitä, että paroni Charlusin esikuvalla, kreivi de Montesquioulla, oli vastaavanlainen ainutkertainen suhde Sarah Bernhardtin kanssa.

Kirjeissä tulee hyvin esille Proustin hienotunteisuus, kohteliaisuus ja huomaavaisuus. Hän on se rakastettava Marcel, joka suuressa romaanissaan tyytyy sivustakatsojan rooliin eikä tuomitse ketään. Hyvä ihminen.

Giovanni Boldini: Le Comte Robert de Montesquiou (1897)

Vietin suuren osan viime jouluaatosta Pariisin Musée d'Orsayssa juuri luettuani tämän kirjekokoelman. Oli suorastaan huvittavaa, miten Proustin elämään liittyneiden ihmisten muotokuvia tuntui olevan museo tulvillaan. Luultavasti olin vain herkistynyt havaitsemaan juuri nämä nimet. Sarah Bernhardtista oli tietenkin useitakin tauluja. Anna de Noailles, joka oli ilmeisesti rakastunut Proustiin, mutta jolle Proustilla oli tarjottavana vain ystävyyttä, tuli myös vastaan. Museon teemanäyttelynä oli "Huysmans - critique d'art". Näyttelyn julisteessa ei yllättäen kuitenkaan ole Joris-Karl Huysmans vaan -  kukapa muu kuin paroni Charlus alias kreivi Robert de Montesquiou.

Musée d'Orsayn ravintolan herkullinen risotto sai korvata joulupuuron.

V. Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

V. Soldan-Brofeldt, Merimajamme ja me. WSOY 1930.

Yksi menneen kesän viehättävimmistä lukukokemuksista oli tämä Venny Soldan-Brofeldtin muisteluteos. Sen arvoa minulle lisää se, että se on yksi kirjoista, joka jäi minulle vanhempieni kirjastosta, joka tänä kesänä tyhjennettiin ja päästettiin hajoamaan maailmalle antikvariaatin, kierrätyksen ja ikävä kyllä kaatopaikankin kautta.

Päästetäänpä heti kirjailija itse kertomaan, mistä kirjassa on kysymys:

Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho - kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme.

Vuonna 1908 taidemaalari ja kirjailija vuokrasivat Suomenlahteen Tvärminnessä työntyvän Väli-Toskan niemen viideksikymmeneksi vuodeksi 40 markan vuosimaksusta. (Nykyrahassa summa vastaa noin 160 euroa.) Tuusulan Ahola oli Vennyn mielestä kesäisin liian levoton paikka: kuvataiteilijan paras työskentelyaika kului "kaikenlaiseen muuhun hommaan"; Juhani, intohimoinen kalamies, oli puolestaan saanut tarpeekseen Tuusulanjärven liejulta maistuvista kesäkaloista.

Heti ensimmäisenä kesänä Toskaan piti saada asumus: Venny suunnitteli rakennuksen, teknisissä yksityiskohdissa auttoi naapurin mestari Wennerqvist, joka "osasi, kuten kaikki miehet täällä saaristossa, jonkin verran joka ammattia." Itse rakennustyön hoiti suurimmaksi osaksi Venny poikineen. Mukana oli myös Vennyn sisaren pikkuinen Nisse-poika sekä kuusitoistavuotias ruotsalainen Alfred, jonka varsinainen tehtävä oli opettaa pojille ruotsia mutta jonka voimista oli suuri apu nostamisessa ja kantamisessa. Rakennustöiden alkaessa kirjailija Aho pakkasi kalavehkeensä ja katosi Viitasaarelle Huopanankosken taimenia narraamaan.

Kirjan kuvaus tämän taiteellisen hippi-perhekunnan puuhista on herkullinen. Venny innostuu helposti ja saa muutkin mukaansa projekteihinsa, oltiinpa sitten rakennuspuuhissa, kalastamassa tai saariretkillä. Hän on aina valmis opettelemaan uusia kädentaitoja; kirjan mittaan hänestä tulee muun muassa kelpo kaivontekijä ja verkonpaikkaaja. Savolaisen kotiapulaisen Hilman kanssa hän myös kantaa vastuun perheen ruoka- ja vaatehuollosta. Vaatehuoltoa tosin on vain nimeksi: perhe antaa auringon paistaa paljaaseen nahkaan. Naturismista ei tehdä suurta numeroa; se nyt vain on kätevää ja huoletonta. Terveellisenäkin sitä vielä tuohon aikaan pidettiin, kun ihosyövän vaaroista ei vielä tiedetty.

Samalla luontevalla tavalla perhe harrastaa luonnonsuojelua: puita ei kaadeta rakennuksen tieltä ja lähellä olevat oksat ja pensaat sidotaan syrjään, jotteivät ne vioittuisi rakennustyön aikana. Aluksi edes kuivia oksia ei saanut katkoa polttopuiksi, vaan luotettiin siihen, että meri kyllä lahjoittaa tarvittavan. Niin kuin yleensä lahjoittikin.

Meren läheisyys ja asumuksen sijainti niemellä tekee säätilan tarkkailusta tärkeän harrastuksen. Se ei ole vain joutilaiden puheenaihe. Tuulen suunnalla on suuri vaikutus lämpötilaan ja meren antimiin, siihen mitä voi ja kannattaa kulloinkin tehdä.

Huonekalut rakennettiin itse "Toskan tyyliin". Hiomatonta raakapuuta, liitokset ilman loveamisia tai tappeja, nauloilla vain kasaan. Vankka ja yksinkertainen oli ihanteena. Kaikesta selvitään, kun yhdessä tehdään, ja kaikkeen itse tehtyyn ollaan tyytyväisiä. Venny ei koskaan valita mistään.

Silloin kun ei ole kalaretkillä tai näprää perhojensa kanssa, Juhani Aho myhäilee taustalla, kirjoittaa keinutuolissa - lempipaikassaan -  ja lueskelee ranskalaisia romaaneja. Alati ympärillä puuhasteleva perhe saa Ahon kaipaamaan nuoruuden haavettaan, "erakkomajaa", jossa hän voisi yksin ja rauhassa työskennellä.

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1911 Juhani Aho sai rahalahjoituksen, jolla "erakkomaja" voitiin Toskaan rakentaa. Siitä tuli loppujen lopuksi oikea kivitalo, paljon isompi kuin raakalautahökkeli, jossa muu perhe asusti.

Myöhemmin myös Venny sai Toskaan oman pienen ateljeerakennuksen. Voi  onnea! Oma huone, josta Virginia Woolfkin kirjoitti. Vennyn onnentäyteisessä kuvauksessa on pohjalla naistaiteilijan riipaiseva osa: oman työn ohella on ainakin hieman seurattava, pärjääkö perhe varmasti. Kaiken onnen keskellä on epäilys oman työn arvosta. Nuo surulliset lainausmerkit!

Rauhoitettu kammio, jossa voi asua ja jossa työ ja siihen kuuluvat välineet on keskitetty yhteen pieneen alaan, ja ulkomaailma kaukana ajatuspiiristä. Ei sentään liian kaukana - oven kynnykseltä näkee kyllä muut majat puiden takaa ja kuulee, jos tahtoo kuulla, astioiden kilisevän, kun Himmu kattaa pöydän pikku majan edustalla - tahi kun siellä vesi alkaa kiehua hellalla, ja pannun kansi helistä. Voi levätä, jos haluaa, tehdä työtä samaten, lukea tai kirjoittaa - päivä on pitkä - ja siellä ollessa on varma, että "maalaus" ei ole kenenkään tiellä.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1918 ruoka oli vähissä koko maassa. Leipä oli kortilla, jauhoista pulaa. Lantuista keiteltiin soppaa. Yllättävää kyllä puutteen kuvaus nostaa vastustamattomasti hymyn huulille, sillä niin mainion kuvan kirja antaa melko tarkasti sadan vuoden takaisesta Helsingistä:

Meillä Toskassa elettiin verrattain hyvin, koska meidän oli onnistunut saada säkillinen perunoita ystävien avulla Hämeestä asti. Sitäpaitsi, koska "hätä keinon keksii", olimme Helsingissä hankkineet lehmän, pitäneet sen talven yli Kaivopuistossa, vaihtaneet tauluja heiniin, ruokkineet sitä keväällä Esplanaadilta leikatulla ruoholla, ja kun kesä tuli lähdimme lehminemme laivalla Toskaan. 

Kirjassa on kaunis, hieman surumielinen sävy: ikääntynyt Venny siinä muistelee voimien ajan kadotettua paratiisia. Kirja on kuvitettu Vennyn piirroksin ja valokuvin. Ihana kesäkirja!

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogini on kituutellut viime kuukaudet säästöliekillä. Prosperon saari - tämä rivitaloasuntomme - on täyttynyt laminaatti- ja vinyylipinoilla, tapettirullilla, liisteri- ja maalipurkeilla, työkaluilla. Keittiön kaapit on yhtä lukuun ottamatta purettu. Uutta keittiötä ryhdytään asentamaan ensi viikolla. Sitten ovat saneerausvuorossa sauna ja kylpyhuoneet. Lopuksi uusitaan portaikko. Ammattilaisten tehdessä vaativat työt yritän puolisoni kanssa purkaa ja rakentaa helpompia kohteita. Muun muassa joka ikinen kirja on siirrettävä remontin kuluessa toiseen paikkaan. Hyvä tilaisuus inventaarioon ja kaksoiskappaleiden poistoon. Kunhan tästä selvitään - ehkä joulun tietämillä - kirjajuttuja tulee toivottavasti tiuhempaan. Lukeminen jatkuu!

Diane Williams: Fine, Fine, Fine, Fine, Fine

Diane Williams, Fine, Fine, Fine, Fine, Fine. CB editions 2016.

Diane Williams on amerikkalainen lyhyeen - hyvin lyhyeen - proosaan keskittynyt oman tiensä kulkija. Vertauskohtia hänen tinkimättömän omaperäiselle tuotannolleen on vaikea keksiä ainakaan proosakirjallisuudesta. Williamsin hengenheimolaisia olisikin ehkä syytä etsiä runoilijoiden joukosta.

Williamsin proosa on niin todenmukaista ja rehellistä ja tarkkaa, että se synnyttää surrealistisen vaikutelman. Novelleissaan Williams toistuvasti osoittaa ristiriidan sen välillä mitä meidän odotetaan havaitsevan ja tuntevan, ja sen mitä me todellisuudessa havaitsemme ja tunnemme. Hän myös ilmaisee tämän ristiriidan täysin suoraan:

I must say that our behavior is continually under review and any one error alters our prestige, but there'll be none of that lifting up mine eyes unto the hills. (Kursivointi kirjailijan.)

Williamsin rehellisyys johtaa usein kieltolauseisiin, joissa todetaan, mitä kertoja tai muut novellien henkilöt eivät tunne tai näe. Tekstiin syntyy tästä omalaatuinen nykivä vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että havainnoijan tulkinta voi muuttua kesken tekstin ja teksti ikään kuin koko ajan korjaa itse itseään. Se mikä ensin oli kaniini korvat pystyssä, onkin seuraavassa hetkessä roskapussi, jonka henkselit on solmittu. Surrealismi on äärimmäistä realismia: jos pystyisimme (ja uskaltautuisimme) tutkimaan ilman ennakko-odotuksia  toisiamme, itseämme, ajatuksiamme ja havaintojamme, huomaisimme millaisesta sekalaisesta silpusta ja epäloogisuuksien röykkiöstä meidän muka niin johdonmukaiset persoonallisuutemme koostuvat.

Novelli People of the Week alkaa henkilöiden esittelyllä, joka muistuttaa tilannetta, jossa seuraamme vierestä ventovieraitten keskustelua ja yritämme saada käsityksen henkilöiden suhteista. Samalla tämä katkelma kertoo, kuinka tarkkakorvaisesti Williams tallentaa todellisen keskustelun omituisuuksia:

'She just can't hop over the ocean. She has small children,' Petra said.
'I didn't think you even knew what Ethelind looked like.'
'I saw her up front. I thought you saw her. Let's go see Tim.'
'I don't want to see Tim. Why would I want to see Tim? Who is Anita? I want to thank Anita.'
'Dale, is that you?' a woman called. It was Tim who turned, thinking that someone had mistaken him for Dale.

Ehkä kolmen tai neljän lukukerran jälkeen tämän ihmisjoukon banaali ihmissuhdedraama tuntui hieman avautuvan. Loppusanoissaan novellin kertoja hämmästellen paljastaa, ettei näilläkään ihmisillä kovin suurta merkitystä ole muille kuin ehkä itselleen:

These are people who, owing to curious regularities, maintain high, trusted positions. They have acquired love, wealth, and fame, but they don't think they've gotten enough reward for all that.

Diane Williamsin novellit vaativat lukijalta keskittymistä. Assosiaatiot hypähtelevät yllättäviin suuntiin ja jos ei ole tarkkana, putoaa kokonaan kärryiltä eikä tekstistä saa irti mitään. Usein kannattaa lukea novelli heti perään uudestaan. Se ei ole hankalaa, sillä novellit ovat pisimmilläänkin vain parin kolmen sivun mittaisia.

Useimmat novellit on kerrottu minämuodossa ja niistä saa hyvin henkilökohtaisen vaikutelman. Kirjailija ei epäröi astua esiin kommentoimaan kuvaamiaan tapahtumia niin halutessaan. Tästä  syntyy usein humoristinen vaikutelma. Novelli Head of the Big Man kertoo juhlallisessa me-muodossa dramaattisen sukutarinan, jonka traagiset käänteet muuttuvat Williamsin käsissä kutkuttavan koomisiksi. Viimeisessä kappaleessa kirjailija tuntuu astuvan verhon takaa esiin omassa persoonassaan, näyttävän pitkää nenää lukijalle ja kertovan, mitä on luvassa, kun hänen kelkkaansa lähtee:

Young farmers and rural characters, obstetrical nurses, scholars, clergy - all the rest! - will have their great hopes realized more often than not - unless I decide to tell their stories.

Williams rikkoo melkein kaikki kirjoittamisen kirjoittamattomat säännöt. Hän kulkee aivan eri suuntaan kuin odotamme ja paljastaa näin, kuinka sovinnainen meidän käsityksemme kirjallisesta kerronnasta pohjimmiltaan on. Pari lausetason esimerkkiä vaikkapa Living Deluxe -novellista.  Kertoja toteaa: "Hän aivasti uudelleen vielä epäsiistimmin ja se toi mieleeni vitsin." Vitsiä ei kerrota eikä aiheeseen palata! Hieman myöhemmin: "Hyvä on. Vein perheeltäni satatuhatta dollaria - sanotaan viisikymmentätuhatta. Sanotaan kolme miljoonaa. Se oli kolmekymmentäviisituhatta! - neljäkymmentä. Se oli kaksisataa dollaria." Odotamme määrältään nousevaa tai laskevaa summaa, emme tätä sattumanvaraista poukkoilua. Minusta tämä oli joka tapauksessa erittäin huvittavaa.

Novellikokoelman nimi Fine, Fine, Fine, Fine, Fine on peräisin novellista nimeltä A Little Bottle of Tears. Siinä kaksi pariskuntaa yrittää käydä rauhallista ja järkevää keskustelua tilanteessa, jossa toisen avioparin miehellä on ollut suhde toisen parin naisen kanssa. Kukapa ei olisi joskus ollut mukana keskustelussa, jossa yksi osapuoli sanoo hysteriaa lähenevällä intonaatiolla: Joo, joo, joo, joo, joo! ja kaikki tietävät, että mikään ei ole joo vaan pikemminkin ei.

You find yourself in a situation where you have agreed, agreed, agreed, agreed and you realize this is not such a good agreement.

Mikäli kokeellinen nykyproosa kiinnostaa, Diane Williams on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.

Klas Östergren: Twist

Klas Östergren, Twist. Siltala 2016. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta (2014) suomentanut Hanna Tarkka.

Oletko Tukholman Sergelin torilla koskaan ajatellut olevasi suuren humanistisen hankkeen ytimessä?

Porvariston suuruusunelmia ennen kuvastaneet koreat ornamentit, muurinsakarat ja tornit korvasi nyt brutaali yksinkertaisuus, uudenlainen suora muotokieli, joka ei yrittänytkään olla muuta kuin mitä se oli: samanlaista kaikkien silmissä. Rakennustaide, joka halusi hahmotella tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan käyttämällä materiaaleja, jotka hupaisaa kyllä mielletään yleensä kylmiksi ja koviksi: terästä, lasia, betonia. Tämä oli ruotsalaisen rakennustaiteen versio vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä.

Tukholman keskustan ja Norrmalmin alueen valtavat rakennushankkeet 1960- ja 1970-luvuilla ovat taustana tälle Klas Östergrenin polveilevalle romaanille, joka yhdistää sukupolvikuvaukseen trillerin ja vakoilutarinan aineksia. 1960-luvulla opportunistinen liikemies Sigge Backlund huomaa tilaisuutensa tulleen: hän lahjoo ja keinottelee itsensä rakennusbisneksen ytimeen, tulee petetyksi, katkeroituu, muuttaa Berliiniin ja ryhtyy vakoilijaksi.

Siggen mukana hämäräpuuhissa kulkee hänen tyttärensä Anne-Marie, joka jo pikkutyttönä kuljettaa lahjusrahaa pienissä muovisissa työkalupakeissa Siggen "asiakkaille". Anne-Marien luonne koulitaan jo pienestä pitäen kätkemään, piilottamaan, salaamaan. Voi vain kuvitella, mitä lapsen todellisuuskäsitykselle tekee se, että hän saa tuon tuosta kuulla isältään: "Me emme ole oikeasti täällä."

Romaani liikkuu useassa eri aikatasossa 1960-luvun lopulta 2010-luvulle. Romaanin minäkertoja, kohtalaisen hyvin menestynyt näytelmäkirjailija, muistelee omaa menneisyyttään ja yrittää samalla selvittää Sigge ja Anne-Marie Backlundin vaiheita eri vuosikymmeninä. Romaani kurkottaa myös kauemmas menneisyyteen: kertoja tutkii 1700-luvun lopulla eläneen teatterimiehen, Lewenhagenin, elämänvaiheita pientä kirjaa varten. Lewenhagen on yksi Twist-romaanin monista "kolmikasvoisista", ristiriitaisista, henkilöistä. Samanlaisia ovat myös Sigge Backlund ja kertoja itse.

Romaani lähtee liikkelle Anne-Marie Backlundin muistotilaisuudesta. Nainen, jonka läsnäolijat ovat oppineet tuntemaan myös nimillä Ami, Anna ja Annie, on elänyt viimeiset vuotensa ainakin päältä katsoen onnellista porvarillista elämää itseään vanhemman varakkaan yrittäjämiehensä kanssa. Nyt hän on menehtynyt parantumattomaan sairauteen ja hänen leskensä on käynnistämässä Anne-Marien muistolle omistettua naisten turvakotiprojektia.

Anne-Marien persoona ei jätä rauhaan romaanin kertojaa, joka on tutustunut - ja rakastunut - "Amiin" jo 60-luvun lopulla kesälomalla saaristossa, kun molemmat olivat vielä lapsia. Saariston kesä ja kalaretket on kuvattu nostalgisen lempeästi. Lapsuuden kesissä moraalista vankkumattomuutta edustaa kertojan suomalaissyntyinen isä, joka yhden saunaillan aikana saa selville koko keinottelu- ja korruptiokuvion ja sanoutuu siitä jyrkästi irti. Isä varoittaa poikaansakin huonosta seurasta - turhaan. Samoin kuin poika kalastaa silakoita, kalastavat miljonääri-Bob ja Sigge ihmisiä.

Amin ja kertojan seurustelu jatkui hetken Tukholmassa yhteisillä elokuvakäynneillä, mutta katkesi, kun Ami muutti isänsä kanssa Berliiniin. Uudelleen suhde heräsi 1980-luvun lopulla Tukholmassa ja johti melkein avioitumiseen tai ainakin yhteisen lapsen hankkimiseen. Melkein, ei kuitenkaan aivan. Suhteen kariutumisen syyt avautuvat kertojalle vähitellen.

Menneisyyden penkominen on melko turhauttavaa puuhaa: uudet löydöt muuttavat käsitystä tapahtumista ja "totuus" karkaa aina vain kauemmaksi. Romaanin nimi antaa vihjeen kertojan toivottomasta yrityksestä:

Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.

En ryhdy tarkemmin selvittelemään romaanin juonta ja mittavaa henkilögalleriaa. Mukana on rakennusbisneksen ja vakoilun lisäksi muun muassa teatterimaailmaa, 70-luvun vasemmistoradikalismia ja Itämeren kaasuputkihankkeita. Varsin viihdyttävän ja lukemaan houkuttavan paketin Klas Östergren on käärinyt kokoon.

Romaani kertoo vakuuttavasti korruption ja petosten houkutuksesta. Yritin lukea rivien välistä, mikä suojaisi ihmistä tältä pahuudelta, johon Sigge Backlundin sanoin on "helppoa luiskahtaa mukaan". Ilmeisesti ainakin aidot tunnesiteet ihmisiin ovat hyväksi. Yhden vastauksen antaa Sigge itse pohtiessaan, miksi juuri kertoja voi välttää korruptoijien verkot:

"Porukan täytyy toimia kentällä. Eikä saa oikutella. Ei ajatella tai tuntea niin kovin paljon. Siinä voi olla sinun kapea onnesi. Että sinä olet aivan liian monimutkainen."

Pessimistisesti romaani kuitenkin samalla muistuttaa Sergelin torin ympäristöstä. Auttoivatko ornamentit ja monimutkaisuus vanhoja taloja säilymään?

Romaanin oivaltavan kansikuvan on suunnitellut Mika Tuominen. Pelikorttimainen asettelu muistuttaa  raha- ja valtapeleistä, joihin romaanin henkilöt ovat uppoutuneet. Naishahmon häilyvyys kuvastaa Anne-Marien persoonaa ja myös sitä, kuinka mahdotonta on saada menneisyyden kuvaa ehjäksi.

Deborah Eisenbergin novelleja

Deborah Eisenberg, Transactions in a Foreign Currency. Faber and Faber 1987. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1986.
Deborah Eisenberg, All Around Atlantis. Granta Books 1997.

Muutama vuosi sitten luin jännittävän nimen ja, kyllä vaan, kansikuvan houkuttelemana Deborah Eisenbergin novellikokoelman Twilight of the Superheroes (2006). Sen kertomukset käsittelivät mielenkiintoisella, epäsuoralla tavalla sitä, kuinka vuoden 2001 terrori-iskut olivat vaikuttaneet ilmapiiriin Yhdysvalloissa. Muistan mielessäni verranneeni Eisenbergin novelleja arvostamani Alice Munron tuotantoon. Molemmilla on mielestäni kyky pakata kolmenkymmenen sivun tarinaan kokonaisen romaanin verran sisältöä, ajatuksia ja sävyjä. Sekä Munro että Eisenberg ovat myös keskittyneet lähes täysin novellimuotoon omassa tuotannossaan.

Tällä kertaa luin Eisenbergin ensimmäisen ja kolmannen novellikokoelman. Ne eivät yllä tuon Twilight of the Superheroes -kokoelman tasolle, mutta tarjosivat kuitenkin useita nautittavia novelleja. Molemmissa nyt lukemissani kokoelmissa on seitsemän novellia. Seitsemän - täydellisyyden luku - sekulaarin kirjailijan hienovarainen kumarrus juutalaiselle perhetaustalleen?

Näissä kahdessa kokoelmassa näkyy myös, kuinka kirjailijan keinovalikoima ja varmuus ovat kasvaneet kokoelmasta toiseen. Ensimmäisen kokoelman kaikissa novelleissa on naispuolinen minäkertoja. Heidän ikänsä vaihtelee teini-ikäisestä noin 40-vuotiaaseen. Jälkimmäisen kokoelman kerrontanäkökulmassa on enemmän vaihtelua ja keskushenkilöiden ikähaitari on venynyt kattamaan lapsuuden ja vanhuuden. Ensimmäisen kokoelman useissa novelleissa on loppupuolella kappale, jossa teema hiotaan kirkkaaksi (Eisenberg on sen verran moniselitteinen kirjoittaja, että ei sorru vääntämään rautalangasta). Jälkimmäinen kokoelma luottaa myös hienovaraisempiin vihjeisiin: kertomuksen tunnelmaan, epätäydellisiin, hapuileviin vuorosanoihin, fragmenttien voimaan.

Transactions in a Foreign Currency -kokoelman ensimmäinen novelli Flotsam nostaa heti pintaan pari keskeistä Eisenbergin teemaa. Elämä on sattumanvaraista; epätodennäköisyyskin on väistämätön osa elämää. Ihmisen elämän merkitys rakentuu sälästä.

Everything seemed to change on that one day, but really, I think, things had been changing and changing over the course of many previous days, and perhaps what eventually appears to be information always appears at first to be just flotsam, meaningless fragments, until enough flotsam accretes to manifest, when one notices it, a construction.

Kyky katsoa totuutta silmiin on tärkeää. Miksi? Eisenberg ei sano suoraan, mutta minä käytän uskonnollista termiä: totuus pelastaa, vapauttaa. Usein Eisenbergin novelleissa ainoa tapa saavuttaa itsetuntemus on nähdä itsensä toisen ihmisen silmin.

Flotsam-novelli on myös hyvä muistutus siitä, että kertojaminään pitää suhtautua varauksin: hän voi hyvinkin olla väärässä havainnoissaan ja omaa elämäänsä arvioidessaan. Heikko itsetunto on tehnyt Charlottesta ikävän ihmisen, joka yrittää elää toisten ihmisten odotusten mukaan. Novellin aikana hän oppii epämiellyttävän totuuden itsestään.

What It Was Like, Seeing Chris -novellin teini-ikäisellä kertojalla Laurelilla on konkreettisesti vikaa silmissään. Näkemisen vaikeus on myös symbolinen. Novellissa Laurel oppii ymmärtämään oman peruuttamattoman yksilöllisyytensä; lopussa hän "valaistuu" ja silmätkin paranevat - perusteet on esitetty novellissa niin vakuuttavasti, että osoitteleva loppuratkaisu ei tunnu kiusalliselta. Kertojan iän huomioon ottaen voi myös ajatella, että Laurel valaistuu vielä myöhemmin lisää.

Useissa kokoelman novelleissa on pinnan alla koominen väreily. Se syntyy siitä, että minäkertoja katselee taaksepäin entistä minäänsä, joka ei vielä ole oivaltanut jotain tärkeää ja siksi toimii tai puhuu huvittavalla tavalla. Ne novellit, joista tämä ajallinen ero puuttuu, joissa kertoja siis kertoo juuri nyt tapahtuvista asioista (A Lesson in Traveling Light ja Days), ovat totisempia, reportaasin omaisia, eivätkä oikein sytyttäneet minua.

Flotsam-novellin ohella pidin eniten kokoelman niminovellista Transactions in a Foreign Currency sekä novellista Broken Glass. Transactions-novellissa kertojaminä pääsee jälleen selvyyteen omasta elämäntilanteestaan ja ymmärtää, että vapaus jää totuuden varjoon: ihmiset ovat vapaita vain siinä määrin kuin tunnistavat elämänsä rajat.

Broken Glass viittaa jo eteenpäin Eisenbergin tuotannossa. Novellin kertoja on 34-vuotias yhdysvaltalainen nainen, joka äitinsä kuoleman jälkeen on tullut johonkin nimeämättömään Latinalaisen Amerikan maahan kokoamaan elämäänsä uudelleen. Hän näkee maanmiestensä ja -naistensa elämän tyhjyyden tropiikissa ja heidän harjoittamansa kulttuurisen hyväksikäytön. Tässäkin novellissa elämän merkityksen  - tai merkityksettömyyden - muodostuminen sattumanvaraisesta on keskeinen teema. Näin kauniin kuvan Eisenberg siitä tällä kertaa muodostaa:

It seemed that one simply ate any fruit at hand, scattering the seeds about carelessly and then years later found oneself walled in by the growth.

Väli-Amerikka tulee tärkeäksi tapahtumapaikaksi Eisenbergin kolmannessa novellikokoelmassa All Aroud Atlantis. Myös toisen kulttuurin hyväksikäyttö selvästi vaivaa kirjailijaa. Kirjailija, joka kuvaa Meksikoa tai Väli-Amerikkaa, ei helposti voi ohittaa D. H. Lawrencen vaikutusta. Olin huomaavinani viittauksia Lawrencen tuotantoon useissa kokoelman novelleissa. Lawrencen "tummat jumalat" pulpahtavat esille esimerkiksi novellissa Across the Lake, jossa myös väkivallan vaara ja eroottinen houkutus yhdistyvät lawrencelaisella tavalla. Someone to Talk To -novellissa päähenkilö on muusikko nimeltä Aaron (viittaus Lawrencen Aaron's Rod -romaaniin), jolla on varakkaan tyttöystävän jättämä kissa nimeltä Lady Chatterley ja joka pelkää otteensa menettämistä, köyhyyttä ja osattomuutta. Ehkä sorrun taas minulle luonteenomaiseen ylitulkintaan, mutta mielestäni myös novellin nimi The Girl Who Left Her Sock on the Floor on parodinen viittaus Lawrencen pienoisromaaneihin The Woman who Rode Away ja The Man who Died.

Kuten jo aiemmin vihjasin All Around Atlantis on kielellisesti ja kerronnallisesti selvästi rikkaampi kuin Transactions-kokoelma. Kerronta on sirpaleisempaa ja vaatii lukijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Toisaalta se myös tuottaa palkitsevia oivalluksia. Eisenberg myös luo kerronnallisia jännitteitä uusilla tavoilla: The Girl Who Left Her Sock on the Floor on juoneltaan jännittävä tarina, joka lopussa vetäisee maton lukijan jalkojen alta. Mitä todella tapahtui? Mikä oli mielikuvitusta?

Tässä kokoelmassa pidin kovasti - luultavasti oman ikäni vuoksi - novellista Tlaloc's Paradise, joka käsittelee iäkkään Meksikossa asuvan yhdysvaltalaisnaisen elämäntilannetta. Meksikossa asuvien yhdysvaltalaisten taiteilijoiden ja keräilijöiden avant garde -yhteisö on hajonnut: osa on muuttanut takaisin pohjoiseen, osa kuollut. Jean on jäänyt jäljelle miehensä Leon kanssa. Ympäröivän luonnon kauneus tuottaa yhä suurta tyydytystä. Nyt Leo on joutunut sairaalaan tutkimuksiin. Jean pelkää Leon kuolevan ja jättävän hänet yksin. Punapukuiset lesket kylän aukiolla kummittelevat hänen mielessään. Satunnaiselle nuorelle vierailijalle, Markille, Jean puhuu paljon kertomatta kuitenkaan niistä asioista, jotka todella askarruttavat häntä. Kaunis, vähäeleinen novelli, sivumääräänsä suurempi.

Novellissa Rosie Gets a Soul melkein 30-vuotias Rosie jättää huumeet ja diileripoikaystävänsä ja aloittaa uran koristetaiteilijana. Taiteilijaystävä Jamie opettaa hänelle alan alkeet. Rosie on aluksi sitä mieltä, että ei osaa maalata riittävän hyvin.

"You think anyone can do it because you can do it," Rosie said.
"Wrong," Jamie said. "I think anyone can do it because anyone can do it. Especially the easy parts, which I'm going to show you, foolproofily, how to do. Look, how do you think people get to be able to do a thing? First they pretend they can do it, and then they do it, and then they can do it."

Tuo yllä oleva keskustelu oli ihan pakko lainata tähän, sillä kävin aivan samansisältöisen keskustelun viime keväänä kolmasluokkalaisen oppilaani kanssa. Aiheena oli englannin kielen sanojen oppiminen.

Novellissa All Around Atlantis sama ajatus sanotaan suunnilleen niin, että jos haluat oppia jotain, mitä et jo osaa, sinun on annettava itsesi muuttua. Tässä novellissa käsitellään Euroopasta toisen maailmansodan takia Yhdysvaltoihin saapuneitten ihmisten yrityksiä saada kiinni elämästä. Atlantis viittaa kadonneeseen eurooppalaiseen menneisyyteen, johon ei ole paluuta.

All Around Atlantis -kokoelman sävy on surumielinen mutta rohkaiseva. Elämä ei ole osoittautunut sellaiseksi kuin on toivottu, pettymyksiä ei voi väistää - tästä huolimatta ihmiset tulevat toimeen. Otamme elämämme haltuun muistin avulla.

Tätä täytyy saada lisää: tilasin Deborah Eisenbergin uusimman, viime vuonna ilmestyneen kokoelman Your Duck Is My Duck. Voiko kirjalla houkuttelevampaa nimeä ollakaan?

Marcel Proust: Vanki

Marcel Proust, Vanki. Kadonnutta aikaa etsimässä 8. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Tätä Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa lukiessa tuli mieleen, että ihan kaikkea hukattua ei olisi välttämätöntä löytääkään. Pakkomielteinen mustasukkaisuus on romaanin aiheena mielenkiintoinen, mutta kun lukija vedetään mustasukkaisuudesta kärsivän mielen sisälle ja pakotetaan toistuvasti seuraamaan häilymistä epäilyn ja luottamuksen välillä, se lakkaa olemasta kiinnostavaa ja muuttuu pitkäveteiseksi ainakin sellaiselle, joka ei itse kärsi juuri tästä pakkomielteestä tai ainakaan juuri tällä hetkellä. Puhuisit psykiatrille tai papille, hyvä mies, ja kertoisit minulle, lukijallesi, jotain mitä et ole sanonut jo sataan kertaan!

Vanki kertoo syksystä ja talvesta, jonka Albertine asuu romaanin kertojan, "Marcelin", luona tämän asunnossa Pariisissa. Syksy ja talvi, tragedian ja satiirin vuodenajat. Albertinella on asunnossa oma makuuhuone - jo pelkästään sen vuoksi, että "Marcel" kärsii monista luulotelluista tai todellisista vaivoista eikä siedä vähäisintäkään vetoa eikä ikkunoiden avaamista - mutta myös ajan moraalinormien vuoksi. Samasta syystä Albertinen asumisjärjestely pidetään salassa muilta kuin aivan lähimmiltä.

Palveluskunta luonnollisesti tietää, että asunnossa elää myös nuori nainen. Vanha palvelijatar Françoise syyttää "Marcelia" yöllisistä "hurjasteluista", vaikka enimmäkseen parin kohtaamisiin liittyy vain keskusteluja ja melko hillittyjä suudelmia ja hyväilyjä. Françoisen on ylipäätään vaikea hyväksyä nuorta naista isännän läheisyydessä - mustasukkaisuuden teema kertautuu romaanissa monella tasolla.

"Marcel" yrittää säädellä ja rajoittaa Albertinen menemisiä. Hän on sairaalloisen kiinnostunut Albertinen mahdollisesti tapaamista ihmisistä ja epäilee kaikissa tapaamisissa seksuaalisia tarkoitusperiä. Lukijalle käy pian ilmi, että romaanissa on kaksi vankia: Albertine ja "Marcel". Albertine joutuu rajoittamaan elämäänsä ja valehtelemaan lievittääkseen "Marcelin" mustasukkaisuutta; "Marcel" on pakkomielteensä vanki, eikä hänellä riitä energiaa muuhun kuin mielikuvituksensa luomien kauhujen jatkuvaan seulomiseen.

Vaikka romaanin kertoja tavallisesti on tietoinen  kuvaamiensa henkilöiden ajatuksista ja pystyy kertomaan niistäkin heidän teoistaan, joita ei ole itse ollut todistamassa, Albertinen ajatuksiin ja tekoihin hän - eikä tietysti lukijakaan - pääse käsiksi. Joudumme luottamaan Albertinen sanaan. Vaikeaksi sen tekee Albertinen taipumus muuttaa kertomuksiaan tuon tuosta. Lukijakin joutuu epätietoisuuteen Albertinen suhteen niin, että jopa Albertinen ilmeinen viattomuuskin alkaa vaikuttaa epäluuloja herättävältä. Tämmöistä ketkupeliä kertoja lukijaparan kustannuksella pitää! Ehkäpä romaanisarjan seuraavat osat paljastavat, olivatko epäilyt aiheellisia.

Sivumennen sanoen samantyyppinen tilanne lukijana on osunut kohdalle muutamia kertoja ennenkin ja toisinaan vielä paljon voimakkaammin kuin nyt. Siis sellainen, jossa romaanin rakenne saa lukijan tajunnantilan muuttumaan samanlaiseksi kuin romaanin henkilöillä. Kokemus on hämmentävä. Thomas Mannin Taikavuorta lukiessani minulta katosi ajantaju aivan samoin kuin Hans Castorpiltakin.

Onnellisimmillaan Albertinen ja "Marcelin" suhde on silloin, kun Albertine on turvallisesti kotona, kertojan vuoteessa ja - nukkuu. Kertoja tuntuu kaipaavan rakastettua, joka on täysin hänen vallassaan, tajutonkin tuntuisi kelpaavan. Nukkuva ei ainakaan valehtele.

Katsella hänen nukkuvan oli yhtä suloista kuin tuntea hänen elävän, mutta tämä nautinto päättyi toiseen, hänen heräämisensä seuraamiseen. Se oli vielä astetta syvempi ja salaperäisempi, se oli onnea siitä että hän asui luonani. Tuntui tietenkin suloiselta, iltapäivällä, kun hän laskeutui autosta tullakseen nimenomaan minun huoneistooni. Vielä suloisemmalta minusta tuntui kun hän horroksensa perukoilta nousi unensa portaitten viimeiset askelmat herätäkseen tajuntaan ja elämään minun huoneessani, kun hän hetken ihmetteli "missä olen" ja nähdessään esineet ympärillään, lampun jonka valo sai hänet hädin tuskin siristelemään, saattoi vastata että oli kotonaan todetessaan olevansa minun luonani. Tuona ensimmäisenä, suloisena epävarmuuden hetkenä minusta tuntui että otin hänet taas omakseni entistä täydellisemmin, koska, sensijaan että hän olisi poissaoltuaan palannut huoneeseensa, juuri minun huoneeni, heti kun Albertine sen olisi tunnistanut, sulkisi hänet sisäänsä ilman että ystävättäreni katse ilmaisisi minkäänmoista hämminkiä; se pysyisi tyynenä ikäänkuin hän ei olisi nukkunutkaan. Heräämisen epäröinnin paljasti hänen vaikenemisensa, katse ei sitä tehnyt.

Romaanin puolivälissä kertoja vihdoin lähtee ummehtuneesta huoneestaan ulos seurapiireihin, Verdurinien konsertti-iltaan. Tämä jakso oli tervetullutta vaihtelua epäluuloiselle muhimiselle mustasukkaisuuden marinadissa.

Verdurinien pidot muuttuvat yllättävän dramaattisiksi. Niiden keskipisteenä on jälleen paroni de Charlus, jonka neljäkymmentä vuotta ylläpitämä kulissi alkaa rakoilla. Hänen on yhä vaikeampi pitää salassa homoseksuaalisuuttaan.

 -- korskeat ärtymyksen hetket jolloin paroni koetti peitellä todellisia taipumuksiaan eivät kauaa kestäneet verrattuna tuntikausien puheisiin joissa hän antoi ne arvata, levitteli niitä ärsyttävän omahyväisesti, uskoutumisen tarve kun oli hänessä voimakkaampi kuin ilmitulemisen pelko.

Paroni käyttäytyy Verdurinien juhlissa ikään kuin hän olisi niiden isäntä, mikä tavallaan onkin totta, sillä suurin osa aatelisista vieraista on saapunut sinne juuri paroni de Charlusin vuoksi ja kutsumina. Hän ottaa arvovieraat vastaan ja hyvästelee heidät. Näin hän loukkaa herra ja rouva Verdurinia, joita ylhäiset vieraat eivät ole huomaavinaankaan.

Rouva Verdurin tuntee itsensä häväistyksi. Verdurinit juonivat ja järjestävät pikaisen koston paronille: he uskottelevat paronin rakastajalle, viulisti Morelille, että paronin ja viulistin rakkaussuhde on paronin varomattomuuden takia kaikkien tiedossa ja haittaa viulistin uraa. He uskottelevat myös, että paroni on Morelin selän takana naureskellut tämän alhaisille sukujuurille ja palvelijasukulaisille. Morel sydämistyy ja katkaisee välittömästi välit paroniin. Paroni de Charlus hämmentyy, järkyttyy ja sairastuu vakavasti. Hän on ilmeisesti ollut aidosti rakastunut Moreliin, yrittänyt jopa järjestää tälle kunnialegioonan jäsenyyttä ja suotuisaa avioliittoa.

Verdurinit, joista juuri saimme pikkusieluisen ja kostonhimoisen käsityksen, kuvataan hieman myöhemmin aivan toisessa valossa. Käsialantutkija Saniette, Verdurinien vakiovieras ja herra Verdurinin jatkuvan ivan ja kiusaamisen kohde, sairastuu vakavasti. Verdurinit järjestävät tälle välittömästi elinkoron, jolla Saniette voi elää viimeiset elinvuotensa toimeentulohuolista vapaana. Herra Verdurin pitää huolen, että rahojen alkuperä pysyy salassa niin Saniettelta kuin kaikilta muiltakin: "Kiitos kaunis, en halua että meidän on pakko ruveta ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Ei filantropiaa, ei sinne päinkään!"

Kertoja toteaa: Tämä mies pystyi olemaan epäitsekäs, antelias tuomatta sitä julki, se ei välttämättä tarkoita että hän oli herkkätunteinen tai sympaattinen, omantunnontarkka, totuutta rakastava tai aina edes hyvä. Proustin henkilökuvaus ei koskaan ole musta-valkoista.

Tässä romaanissa musiikilla on keskeisempi asema kuin teossarjan aiemmissa osissa. Myös romaanin kokonaisrakenteeseen viitataan musiikillisten vertausten avulla. Tämä puoli romaanista jää minulta musiikillisen yleissivistyksen puutteen takia tavoittamatta. Paremmin pystyn seuraamaan kertojan analyysia toistuvista teemoista tunnettujen kirjailijoiden teoksissa. Käsiteltyjä kirjailijoita ovat Barbey d'Aurevilly, Thomas Hardy ja kaikkein laajimmin Dostojevski.

Romaanin lopussa kevät tekee tuloaan. "Marcel" on viimein imenyt sen verran tarmoa luonnon heräämisestä, bensiinin hajusta ja autontorvien törähdyksistä, että hän päättää jättää Albertinen ja matkustaa Venetsiaan, joka on jo pitkään herättänyt hänessä esteettisiä ja eroottisia väristyksiä. "Marcel" kutsuu palvelijatartaan lähettääkseen tämän ostamaan Venetsian matkaoppaan. Saavuttuaan
Françoise kertoo, että Albertine on aamulla käskenyt tuoda matka-arkkunsa, pakannut ja lähtenyt.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertojan rakkaus Albertineen herää taas entistä väkevämpänä. Ja taas mennään! Seuraava osa on nimeltään Pakenija. Mutta ennen sitä haluan lukea jotain muuta. Suosittelen Proustia kohtuullisina annoksina.

Jonathan Franzen: The End of the End of the Earth

Jonathan Franzen, The End of the End of the Earth: Essays. 4^th Estate 2018.

Jonathan Franzenin neljännen esseekokoelman kuudestatoista artikkelista reilu kolmasosa käsittelee lintuja. Tämä ei tule yllätyksenä Franzenin aiempia esseekokoelmia ja romaaneja lukeneelle: Jonathan Franzen on intohimoinen lintubongaaja. Hieman anteeksipyydellen hän toteaa kuuluvansa bongareiden huonomaineisimpaan osaan – niihin, jotka pitävät kirjaa näkemistään lajeista ja jotka pyrkivät listaamaan mahdollisimman suuren lajimäärän. Nämä esseet tosin kertovat myös aidosta huolesta, jota kirjailija tuntee elämänkirjon kapenemisesta ihmisen toimien vuoksi.

Pääsemme Franzenin matkassa linturetkille esimerkiksi Albaniaan, Egyptiin, Jamaikalle, Saint Lucian saarelle, Itä-Afrikkaan ja Antarktikselle. Kaikissa paikoissa useita lintulajeja uhkaa sukupuutto hieman eri syistä. Eurooppalaista kiinnostaa luonnollisesti eniten se, mitä linnuille tapahtuu Välimeren rannoilla muuttoaikaan, koska sillä on suora vaikutus esimerkiksi meillä Suomessa pesiviin lajeihin. Jonkin verran ihmetyttää, miksi aiheesta ei Suomessa kirjoiteta enemmän. Tietoni ovat peräisin pelkästään Franzenin esseistä, joita luettuani ymmärrän paremmin, miksi en ole nähnyt esimerkiksi kuhankeittäjää luonnossa sitten poikavuosieni.

Euroopan rannoilla tapahtuvasta muuttolintujen teurastuksesta Franzen on kirjoittanut jo Farther Away -kokoelmassaan, jossa pikkulintujen ja hieman isompienkin kannalta mustimmiksi alueiksi nimettiin Kypros, Malta ja Italia. EU:n ansiosta tilannetta on saatu korjatuksi esimerkiksi kevätmuuton rauhoittamisella, mutta se on samalla merkinnyt holtittoman metsästyksen siirtymistä Albaniaan ja Egyptiin. Tässä yksi esimerkki, joka ei ole edes pahimmasta päästä:

Helmikuu 2012 toi Itä-Eurooppaan sen kylmimmän sään viiteenkymmeneen vuoteen. Hanhet, jotka normaalisti talvehtivat Tonavan laaksossa, lensivät etelään paetakseen sitä, ja noin viisikymmentätuhatta niistä laskeutui Albanian tasangoille, nälissään ja uupuneina. Joka ainoa niistä tapettiin. Haulikoita ja vanhoja venäläisiä Kalashnikoveja käyttävät miehet niittivät ne maahan, ja naiset ja lapset kantoivat ruumiit kaupunkeihin ravintoloihin myytäväksi.

Lintujen lisäksi kokoelman aiheina ovat muiden muassa muistelut New Yorkista ja Philadelphiasta, ihmisten yksityiselämää muuttavan digitalisaation kyseenalaistaminen (Shelly Turklen kirjojen pohjalta) ja ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeus. Viimemainitun esseen ydinajatus on se, että ihminen on lajityypillisesti ohjelmoitunut ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa, ei sellaista, jonka seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Kirjallisuudestakin Franzen kirjoittaa. Yksi essee käsittelee vähitellen väljähtynyttä ystävyyttä kulttimaineen saaneeseen William T. Vollmaniin. Edith Whartonille on omistettu laajahko essee hänen syntymänsä 150-vuotispäivän kunniaksi. Franzen aloittaa esseen toteamalla, että hän on iän myötä yhä vakuuttuneempi siitä, että kirjailijan tuotanto on hänen luonteensa peili. Tämän jälkeen seuraa elämä ja teokset -pohjalta kirjoitettu mielenkiintoinen analyysi eräistä Whartonin keskeisistä romaaneista.

Omaa kirjailijanluonnettaan Franzen paljastaa antamalla kymmenen ohjetta kirjailijalle. Lainaan tähän näytteeksi ensimmäisen ja viimeisen:

1. Lukija on ystävä, ei vastustaja, ei katselija.

10. Täytyy rakastaa ennen kuin voi olla säälimätön.

Tuo ensimmäisessä kohdassa mainittu näkemys lukijasta ystävänä on muuten aivan sama kuin Martin Amisilla hänen uusimmassa esseekokoelmassaan. Jos saisin päähäni kirjoittaa kymmenen ohjetta lukijalle - mielenkiintoinen ajatus oikeastaan - tekisi mieleni aloittaa vastavuoroisesti: Kirjailija on ystävä, ei vastustaja, ei esiintyjä.

Franzen osoittaa jälleen hallitsevansa esseemuodon: yleisen ja yksityisen - jopa hyvin intiimin - vuorottelu vetää lukijan vastustamattomasti mukaansa. Parhaiten Franzen onnistuu mielestäni kirjan nimiesseessä. Essee alkaa tilanteesta, jossa kirjailija on saanut yllättävän perinnön enoltaan, kummisedältä. Mukaan tulee hieman yksityiselämän jännitteitä, kun kalifornialaisen tyttöystävän kanssa mietitään, mihin rahat käytetään. Tyttöystävä on oman elämäntilanteensa takia joutunut laiminlyömään Jonathania, joten rahat päätetään käyttää yhteiseen lomamatkaan. Jonathan saa päättää matkakohteen. Jonkinlaisessa passiivis-aggressiivisuuden puuskassa hän valitsee Antarktiksen.

Myöhemmin tyttöystävä vapautetaan kyllä lupauksestaan lähteä mukaan. Matkaseuraksi Jonathan saa veljensä. Seuraa mielenkiintoinen kuvaus kalliista risteilystä Etelämantereelle. Se analysoi tällaisen luontomatkailun motiivit ja osallistujat samalla kun kuvaa elävästi karunkaunista luontokohdetta. Sävy vaihtelee koomisesta surumieliseen. Välillä kirjailija palaa ajassa taaksepäin ja muistelee matkarahat testamentannutta enoaan ja tämän tragedioiden täyttämää elämää. Vastoinkäymisistä huolimatta eno on ollut ihmisläheinen ja elämänmyönteinen - täysin erilainen kuin kirjailija, joka on ollut eristäytymiseen taipuva depressiivinen pessimisti. Essee kasvaa hyvin henkilökohtaiseksi elämänarvojen puntaroinniksi.

Kokoelman ensimmäinen essee käsittelee esseetä kirjallisuudenlajina. Lähtökohtana on somemyrsky, johon Franzen joutui arvosteltuaan eräässä esseessään (joka luonnollisesti on mukana tässä kokoelmassa) lintujen suojelussa näyttävässä asemassa olevaa Audubon-seuraa siitä, että se kyllä puhuu kovasti ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta ei toimi riittävästi lintujen pelastamiseksi tässä ja nyt. Esseessään Franzen antoi useita esimerkkejä toimivista paikallisista ratkaisuista, joilla uhanalaisten lajien kannat oli saatu nousuun.

Ääripäitä hakevalla somelogiikalla Franzenin esseestä tehtiin järjetön päätelmä, että kirjailija vastustaa ilmastotoimia tai on suorastaan ilmastonmuutoksen kieltäjä. Netin taipumuksena on hakea nopeata vastakkainasettelua, josta ei sitten liikahdeta, koska kummallekin vastapuolelle löytyy yllin kyllin sitä tukevia mielipiteitä. 

Franzen näkee esseen nimenomaan välineenä, jolla netin polarisoitumista täytyy vastustaa.

Ja tässä on toinen tapa, jolla essee eroaa näennäisesti samankaltaisesta subjektiivisesta puheesta. Esseen juuret ovat kirjallisuudessa, ja kirjallisuus parhaimmillaan – esimerkiksi Alice Munron tuotanto – haastaa sinut kysymään, voisitko olla jossain määrin väärässä, ehkä jopa täysin väärässä, ja kuvittelemaan miksi joku toinen voisi vihata sinua.

Jonathan Franzenin näkemys ilmastonmuutoksesta on pessimistinen: sitä ei enää voida pysäyttää. Tämä ei tarkoita, että ihmiset eivät voisi tai että heidän ei pitäisi toimia elinympäristön hyväksi heidän ulottuvillaan olevin keinoin.

Franzen muistuttaa mieliimme kohtauksen elokuvasta Annie Hall. Siinä nuoren Alvy Singerin äiti vie tämän psykiatrin vastaanotolle, koska Alvy on lakannut tekemästä kotitehtäviään. Käy ilmi, että Alvy on lukenut maailmankaikkeuden laajenemisesta, joka joskus tulee johtamaan sen hajoamiseen. Tämä on syy olla tekemättä kotitehtäviään: ”Mitä se kannattaa?” Alvyn äiti ei ota perustelua kuuleviin korviinsa. ”Sinä olet täällä Brooklynissä!” hän sanoi. ”Brooklyn ei ole laajenemassa!”

Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I - II

Marcel Proust, Sodoma ja Gomorra I – II. Kadonnutta aikaa etsimässä 7. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Kun luonto taas vihertää, teki mieli jatkaa Marcel Proustin suurromaanin lukemista. Jostain syystä tämä teossarja liittyy mielessäni vahvasti kesään ja joutilaisuuteen. Tämä käsillä oleva osa palkitsi jälleen odotukseni sikäli, että se kertoo kirjan kertojaminän toisesta kesästä Balbecin merenrantakaupungissa. Palvelijoita, hotellivirkailijoita ja ajureita lukuun ottamatta kukaan päähenkilöistä ei vaikuta tekevän työtä: joitain lehtiartikkeleita luonnostellaan, joku hieman maalailee – sotilaatkin vaeltelevat kasarmiin ja sieltä pois niin kuin huvittaa. Kerronnan ytimessä on kansanosa, jonka varallisuus on perittyä tai perustuu joskus kauan sitten tehtyihin onnistuneisiin liiketoimiin.

Kuten teoksen nimestä käy ilmi, romaanissa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa alkaa siitä, että kertoja odottelee Guermantesin herttuan porraskäytävässä isäntäväen saapumista. Odotellessaan hän siirtyy ikkunan ääreen, koska haluaa nähdä pihalla kasvavaan koristepensaaseen saapuvat pölyttäjät. Yllättäen hän joutuukin aivan toisenlaisen pölytyksen todistajaksi: pihalla paroni de Charlus ja räätäli Jupien löytävät nopeasti yhteisymmärryksen ja siirtyvät sisätiloihin homoseksuaaliseen aktiin. Kertoja siirtyy vaivihkaa viereiseen huoneeseen ja kuulee tarkasti, miten paronin ja räätälin kohtaaminen etenee. Tämän jälkeen seuraa noin neljänkymmenen sivun mittainen parodinen tutkielma homoseksuaalisuudesta – Sodoman ja Gomorran asukkaista, kuten mies- ja naispareja tässä romaanissa kutsutaan.

Proust joutuu turvautumaan raamatulliseen tai mytologian terminologiaan käsitellessään tätä ilmiötä, josta vielä 1900-luvun alussa ei ollut totuttu puhumaan peittelemättä. Parempien termien puutteessa hän päätyy myös laajentamaan sanojen mies ja nainen käyttöalaa: hän riisuu niistä biologiseen sukupuoleen viittaavan merkityksen ja muuttaa ne ihmisen käyttäytymistä kuvaaviksi metaforiksi. Tällä tavoin hän ajautuu siihen nykylukijan mielestä huvittavaan näkemykseen, että homomies onkin nainen. Jotain sankarillista on kuitenkin Proustin yrityksessä ymmärtää ja tuoda esiin tällaista tabuaihetta.

Nykyaikana termeistä ei enää totisesti ole puutetta: onhan meillä cis-sukupuolinen (kömpelö ja epäinformatiivinen laina), transsukupuolinen, intersukupuolinen, muunsukupuolinen ja henkilökohtaiset näsäviisaat inhokkini naisoletettu ja miesoletettu. Yliopistoissa opiskellaan sukupuolentutkimusta; minun mielestäni Proust on tämän tutkimuksen uranuurtaja.

Romaanin toisessa osassa, joka kattaa sitten loput 500 sivua, siirrytään aiemmista osista tuttuun kerrontatyyliin. Minäkertoja, joka ei kerro nimeään mutta josta aiempien blogitekstieni tapaan käytän nimeä ”Marcel”, kertoo rauhallisin ja polveilevin lausein sattumuksia elämästään ja luo tarkkoja luonnekuvia ympärillään olevista ihmisistä. Kertoja on siis yksi kirjan henkilöistä, mutta hän ei koko ajan pitäydy sivustakatsojan näkökulmaan. Hän säätelee tietojaan taitavasti: toisinaan hän pääsee sisälle ihmisten salaisimpiin ajatuksiin, toisinaan viivyttää tietojensa kertomista hakeakseen dramaattista vaikutusta ja joskus hän on yllättyvinään selville saamistaan asioista.

Kun olemme jo näin pitkällä tässä romaanisarjassa, ”Marcel” sallii itselleen pienen leikittelyn kertojaratkaisullaan – lukija pääsee yllättäen hetkeksi ääneen. Samalla tässä katkelmassa on pientä leikinlaskua teossarjan keskeisen teeman, muistin toiminnan, kustannuksella. Tätä lainausta edeltää pitkähkö pohdinta, jossa kertoja yrittää saada mieleensä eräissä juhlissa häntä ystävällisesti puhutelleen naisen nimen.

”No hyvä”, sanoo lukija, ”tällä kaikella ei ole mitään tekemistä kyseisen naisen avuliaisuuden kanssa, mutta koska te, herra kirjailija jo pysähdyitte niin pitkäksi aikaa niin suokaa minulle vielä minuutti sanoakseni, että on valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti ettei hän saanut päähänsä varsin hyvin tuntemansa naisen nimeä.” Se on todella harmillista, hyvä lukija. Ja murheellisempaa kuin luulettekaan, jos siinä näkee enteilyä ajasta, jolloin nimet ja sanat katoavat ajatusten selkeältä alueelta ja meidän on lopullisesti luovuttava ilosta saada nimetä mielessämme ne jotka parhaiten tunsimme.

Nimien ja sanojen ilo. Tässä minun on helppo päästä samalle aaltopituudelle Proustin kanssa. Minua ilahduttivat romaanisarjan tässä osassa jopa esseenomaiset selvittelyt ranskalaisten paikannimien etymologiasta. ”Marcel” urkkii niitä seurapiireissä viihtyvältä professori Brichot'lta, joka on onnensa kukkuloilla, kun viimein on löytänyt yhden, jota tällaiset asiat kiinnostavat.

Ensimmäisen kerran tässä osassa kertoja muuten nimetään edes jollain tavoin. ”Herra Proustista” puhuvat keskenään puheliaat kamarineidot Balbecin Grand-Hôtelissa. Näistä naisista ”Marcel” toteaa, ettei ole ”ikinä tavannut niin tahallisesti tietämättömiä ihmisiä”. Samat naiset antavat myös kuvauksen kertojasta. Tässä näytteeksi pieni pätkä:

"Voi tätä otsaa, näöltään niin seesteinen mutta kätkee niin paljon, posket, herttaiset ja raikkaat kuin mantelin sydän, silkinhienot, samettiset kätöset, niissä kynnet kuin pedolla jne. Katso miten hän juo maitoaan, niin hartaasti että mieleni tekee lukea rukoukseni. Totisen näköisenä kuin mikä! Hänestä pitäisi nyt piirtää muotokuva. Ilmetty lapsi, sanon minä. Siksikö Teillä on heidän heleä ihonsa kun juotte maitoa juuri kuin hekin? Voi tätä nuoruutta! Voi tätä ihoa! Te ette vanhene koskaan. Teillä on onnea, teidän ei tarvitse uhata ketään, teillä on silmät jotka saavat tahtonsa läpi. No, nyt hän suuttui. Seisoo siinä tikkusuorana kuin itse totuus.”

”Marcelin” maidonjuonnin syytä ei kerrota, mutta koska usein mainitaan hänen hengenahdistuskohtauksensa, hän on todennäköisesti käyttänyt maitoa lääkinnällisessä tarkoituksessa. Pastörointi oli jo Proustin aikana keksitty, mutta lääkinnällisessä tarkoituksessa käytetty maito oli luultavasti raakamaitoa, jonka vaikutus terveyteen on vähintään kyseenalainen. Uskomuslääkintää 1900-luvun alun tapaan siis. Astmalääkkeitä ei vielä ollut.

Suurin osa romaanisarjan käsillä olevasta osasta käsittelee lomanviettoa Balbecissa. Moni asia on muuttunut sitten ensimmäisen vierailun vuosia sitten. Tällä kertaa ”Marcel” on Grand-Hôtelin johtajan suosima arvovieras. Rakastettu ja edelleen syvästi kaivattu isoäiti on kuollut; tämän asemesta viereisessä hotellihuoneessa asuu ”Marcelin” äiti, joka alkaa yhä enemmän muistuttaa omaa äitiään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Edellisellä kerralla "Marcel" solmi kömpelösti suhteita ”kukkaan puhkeaviin tyttöihin”; nyt hän on playboy, joka kertoo olevansa suhteessa kolmentoista nuoren naisen kanssa. Hänestä on tullut myös haluttu vieras seudun seurapiireissä.

Vierailuretket tehdään paikallisjunalla ja hevosvaunuilla. Muutaman kerran ”Marcel” heittäytyy tuhlaavaiseksi ja liikkuu autolla, jonka on vuokrannut käyttöönsä kuljettajineen. Romaani antaa mielenkiintoisen todistuksen siitä, miltä auton käyttöönotto tuntui ihmisistä, jotka olivat tottuneet hevoskyytiin. Käsitys välimatkoista muuttui. Oli kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja.

Balbecissa ”Marcelin” kyläilykohteista tärkeimmät ovat herra ja rouva Cambremerin talo sekä Verdurinien huvila. Suurelta osin samat henkilöt tavataan molemmissa paikoissa, mutta tästä huolimatta kilpailu seurapiirien nokkimisjärjestyksessä on armotonta: ylempiä mielistellään ja alempia ivataan julmasti. Koko ajan on arvioitava omaa asemaa suhteessa muihin ja oltava kiinnostava.

Seurapiirien johtohahmo on tänä kesänä paroni de Charlus, joka on saapunut Balbeciin, koska hänen rakastettunsa, viulutaiteilija Charlie Morel, suorittaa asepalvelustaan läheisessä varuskunnassa. Paroni de Charlus pyrkii pitämään homoseksuaalisuutensa piilossa ja vaanii koko ajan keskusteluissa mahdollisesti esiintyviä viittauksia siihen, että salaisuus on muiden tiedossa.

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei seurapiirielämän kuvaus oikein sytytä minua. Niinpä olinkin aidosti hämmästynyt, kun huomasin pariin otteeseen nauravani ääneen. Proustin hauskuus on suurimpia yllätyksiäni tätä klassikkosarjaa lukiessani: romaanin ”syvällisyyttä”, ”tarkkanäköisyyttä” ja ”hienoutta” tulee korostetuksi aivan liikaa – kunnon röhönauru silloin tällöin pitää minut varmemmin kirjan äärellä.

”Marcel” osallistuu seurapiirielämään antaumuksella ja kirjoittaa kauniisti ystävyyden kokemuksesta, jonka hän siellä on kohdannut. Samalla hän kuitenkin myös säilyttää välimatkan kuvattavaansa: hän näkee ilkeyden ja julmuuden, jotka kätkeytyvät näennäisen hyvien tapojen taakse. ”Marcel” sanoutuu pariinkin kertaan irti seurapiirien snobismista:

- - tapanani ei ollut tehdä eroa työläisten, porvareitten ja ylimysten välillä; ystäväni olisin voinut valita keiden joukosta tahansa. Ja antanut tietyn etusijan työläisille ja heidän jälkeensä ylimyksille, en snobismista, vaan tietäen että heiltä voi odottaa suurempaa kohteliaisuutta työläisiä kohtaan kuin porvareilta, joko siksi että ylimykset eivät halveksi työläisiä niin kuin porvarit, tai koska he osoittavat kernaasti kohteliaisuuttaan kenelle tahansa, aivan kuin kauniit naiset suodessaan sydämensä kyllyydestä hymyn jonka tietävät tuottavan suurta iloa vastaanottajalleen. Sitä vastoin en voi sanoa, että tapani asettaa kansanihmiset samalle tasolle suurmaailmaan kuuluvien kanssa, olisi aina ollut äidilleni mieleen.

Äidille ei ole mieleen myöskään syntyperältään vaatimaton tyttö, jota ”Marcel” kolmentoista muun ohella tapailee. Tämä tyttö on Albertine, johon ”Marcel” oli korviaan myöten rakastunut ensimmäisellä Balbecin vierailullaan. Suhde Albertineen on keskeinen osa myös tämän romaanin juonta. Suhde näyttää voivan hyvin silloin, kun ”Marcel” suhtautuu välinpitämättömästi Albertineen; heti kun Marcel kiintyy Albertineen voimakkaammin, alkaa aiemmista osista tuttu sairaalloinen mustasukkaisuus taas jäytää kertojaamme.

Tämä osa päätyy ”Marcelin” tunteiden myllerrykseen. Hän on päättänyt jättää Albertinen ja odottaa sopivaa tilaisuutta kertoa päätöksestään tytölle, kun saa kuulla, että Albertine on pitkän aikaa ollut hyvä ystävä neiti Vinteuilin kanssa ja aikoo lähteä pitkälle risteilylle tämän seurassa. Neiti Vinteuil on tunnettu naisiin suuntautuvasta rakkaudestaan -  hän on "Gomorran asukkaita". Heti syttyvä mustasukkaisuus saa kertojan taas muistamaan lapsuuden hylätyksi tulemisen tunteen. Hän ilmoittaa äidilleen, että toisin kuin oli tälle jo luvannut, hän ei jätäkään Albertinea, vaan aikoo mennä tämän kanssa naimisiin.

Minulla on tunne, että tässä romaanisarjassa on viimeinkin tulossa talvi.