Yhdessä yössä haisevasta kulkurista kuuluisaksi haisevaksi kulkuriksi – David Walliams: Herra Lemu

David Walliams, Herra Lemu. Tammi 2014. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Teos ilmestyi alun perin englannin kielellä nimellä Mr Stink vuonna 2009.

Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän.

Näyttelijänäkin tunnetun David Walliamsin lastenkirjan päähenkilö on kulkuri, joka arvattavista syistä on saanut kutsumanimen Herra Lemu. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, että 12-vuotias Chloe-tyttö päättää yrittää tutustua hyljeksittyyn mieheen, joka viettää päivänsä puistonpenkillä vain likainen pieni koira seuranaan.

Hänen mielestään herra Lemu oli mies joka näytti siltä, että voisi kertoa mielenkiintoisen tarinan - ja jos Chloe jotain rakasti, niin tarinoita.

Ennen kuin saamme kuulla herra Lemun surullisen elämäntarinan, Chloe joutuu kertomaan omia tarinoitaan herra Lemulle. Siinä sivussa hyväsydäminen Chloe myös alkaa ensin ruokkia kulkuria ja sitten hän jopa salakuljettaa miehen asumaan kotinsa puutarhavajaan. Chloen esimerkillinen ennakkoluulottomuus on hassuttelevan huumorin ohella teoksen parasta antia.

Chloen perhe on huonossa jamassa, ei aineellisesti vaan henkisesti: äiti pyrkii kansanedustajaksi äärikonservatiivisella ja heikko-osaisia syrjivällä ohjelmalla, äidin lellimä pikkusisko on ilkeä; isäpoloinen, josta Chloe kyllä pitää, on antanut oman tahtonsa täysin äidin taskuun. Hienostokoulussa, johon äiti on Chloen halunnut oppilaaksi, Chloeta kiusataan eikä hänellä ole ainoatakaan ystävää.

Tytön ja kulkurin lämmin ystävyys muodostuu ratkaisevaksi muutoksen avaimeksi sekä kulkurille että koko Chloen perheelle.

David Walliamsin kirjoja verrataan usein Roald Dahlin tuotantoon. Quentin Blaken kuvitus vahvistaa mielikuvaa näiden kirjailijoiden yhteydestä. Myös huumorin, juonen ja henkilökuvauksen tasolla kirjailijoiden välillä on samankaltaisuutta. Walliams on kuitenkin mielestäni lämpimämpi ja myötätuntoisempi. Roald Dahl on joskus todella julma: fyysinen normista poikkeaminen - esimerkiksi lihavuus tai laihuus - ei saa häneltä armoa. Walliamsin kritiikin kärki puolestaan kohdistuu juuri niihin, jotka pilkkaavat ja syrjivät muita.

Dahlin kirjoissa ei myöskään sanottavasti ponnistella särkyneen perheyhteyden korjaamiseksi. Esimerkiksi Matildassa päähenkilö yksinkertaisesti kävelee pois perheestään vanhempiensa ilmeiseksi helpotukseksi. Walliamsin kirjan liikuttavinta antia on juuri sen kuvaaminen, kuinka perheenjäsenten keskinäinen rakkaus loppujen lopuksi osoittautuu ajatusmaailman eroja tärkeämmäksi.

Olisin mielelläni lukenut tämän omille lapsilleni, kun he olivat iältään kymmenen molemmin puolin. Jonkin verran joudun odottamaan, että lapsenlapset ovat sopivassa iässä. Koulussa voisin tietysti lukea tämän oppilailleni. Ainakin aion vinkata tästä heille.

Kirjan on suomentanut Harry Potter -suomennoksillaan maineeseen ponnahtanut Jaana Kapari-Jatta. Hänen tapansa kääntää englanninkielisiä sukunimiä suomeksi onnistuu jälleen mukavasti: Crumbin perheestä on tullut Murene. Rouva Murene on saanut selvästi vaikutteita Pokka pitää - sarjan Hyacinthilta, sillä hänen mielestään nimi tulee ääntää Myrenee. Harry Pottereita lukiessa minua häiritsi se, että niissä ihmiset tuon tuosta "kohauttelivat olkiaan" kuin riihessä konsanaan, mutta tässä teoksessa kohautetaan olkapäitä ja hartioita. Liitää-verbin imperfektimuoto liisi kalskahtaa tässä kuten Pottereissakin korvaani, vaikka se ei tietysti olekaan virheellinen. Ilmeisesti oma murretaustani on syypää epämukavuuteen. Erinomainen, luonteva käännös kaiken kaikkiaan.

Kuuntelin vielä uteliaisuuttani BBC Radio4:n podcastin, jossa Mariella Frostrup haastattelee David Walliamsia hänen lastenkirjoistaan. Walliams kertoi, että herra Lemua luodessaan hänellä oli mielessään näyttelijä Michael Gambon - siis tämän näyttelijän ulkoinen olemus, ei hänen henkilökohtainen hygieniatasonsa. Walliams myös paljastaa Roald Dahlin lisäksi toisen, yllättävän kirjallisen esikuvan: toimintakohtausten luomisessa hän on ottanut oppia James Bondin luojan Ian Flemingin tavasta kirjoittaa.

Oikeastaan Fleming ei olekaan kovin yllättävä esikuva. Helposti unohtuu, että Ian Fleming oli myös lastenkirjailija. Olen lukenut Chitty Chitty Bang Bangin kauan sitten omille lapsilleni. Se oli luettuna paljon parempi kuin Disneyn runtelema elokuvaversio.

Kouluiloa kohti – Eliisa Leskisenoja: Positiivisen pedagogiikan työkalupakki

Eliisa Leskisenoja, Positiivisen pedagogiikan työkalupakki. PS-kustannus 2017.

Psykologitytär kävi koulutuksessa ja toi tuliaisiksi tämän kirjan. Sanoi vielä kauniisti saatesanoiksi: "Teidän koulullahan tätä positiivista pedagogiikkaa jo toteutetaankin."

Olenkohan antanut liian ruusuisen kuvan työstäni lapsilleni? Vai onko niin, että en ole osannut kätkeä onneani, joka melko sattumanvaraisen ammatinvalinnan kautta johti minut luokanopettajaksi pienelle kyläkoululle?

Jos nykyisin yhdyssana alkaa sanalla koulu-, siinä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on jatkona kiusaaminen. Joskus tuntuu, että kaikki kiusaaminen nimetään koulukiusaamiseksi, tapahtui se missä hyvänsä, ikään kuin koulukiusaaminen olisi kaiken kiusaamisen yläkäsite. Ihmiselle, jonka työpaikasta tällöin puhutaan ja joka päivittäin kokee tekevänsä työtä vähentääkseen kiusaamista, tulee joskus epätoivoinen olo. Tämä kirja sai minut heti puolelleen, kun huomasin, että siinä puhutaan kouluilosta. Ilo on yksi elämäni avainsanoista. Se on jotain paljon enemmän ja syvempää kuin hauskanpito tai mielihyvä. Olen myös jokaiseen koulumme opetussuunnitelman koulukohtaiseen osioon onnistunut salakuljettamaan tämän avainsanan.

Yksi tämän kirjan lähtökohdista on se havainto, että peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa mainitaan hyvinvointi noin 150 kertaa, mutta käytännön vinkit siitä, miten sitä edistetään koulun arjessa, puuttuvat. Tähän positiivinen pedagogiikka "antaa selkeän, opettajan aikaa ja vaivaa säästävän toimintakehikon." Tässä lyhyessä lainauksessa oli ainakin kolme jokaista väsynyttä opettajaa ilahduttavaa taikasanaa. (Toimintakehikko ei ole yksi niistä.)

Leskisenojan kirja pohjautuu Martin Seligmanin hyvinvointiteoriaan, niin sanottuun PERMA-teoriaan, jonka mukaan hyvinvointi koostuu seuraavista elementeistä:
P  myönteiset tunteet (Positive emotions)
E  sitoutuminen (Engagement)
R ihmissuhteet (Relationships)
M merkityksellisyys (Meaning)
A saavuttaminen (Accomplishment)

Tältä pohjalta Eliisa Leskisenoja varustaa lukijalle konkreettisen työkalupakin, jossa eritellään jokaiseen PERMA-teorian osa-alueeseen liittyvät pedagogiset käytänteet ja toimintatavat. Teos on tältä osin hyvin käytännönläheinen. Käytänteet on helppo ottaa osaksi koulun arkea ihan sellaisenaan tai omaan toimintatyyliin mukautettuina. Monet toimintatavat sopivat useampaakin teorian lokeroon: hyvinvointi on kokonaisvaltainen olotila.

Oli hauska huomata, että moniin positiivisen pedagogiikan toimintatapoihin olin jo tullut tarttuneeksi omaa kokeilevan hapuilun pedagogiikkaa noudattaessani. Salainen ystävä -projekti on meillä ollut käytössä usein ystävänpäiväviikolla; aamupiiri kuului luokkani rutiineihin silloin, kun olin alkuopettajana; puhuvat pelimerkit on harjoite, jonka luulin keksineeni ihan itse, kun laadimme luokan yhteistä satua ja halusin varmistaa, että kaikki pääsevät lisäämään satuun oman osansa ja että innokkaimpien sadunkeksijöiden osuus ei muodostu liian suureksi. (Harjoitteesta oli tosin vähällä tulla yrittäjäkasvatusta, kun innokkaimmat ideanikkarit yrittivät ostaa itselleen lisää pelimerkkejä.) Kummitoimintaakin harrastimme koulullamme jonkin aikaa, kunnes huomasimme, että pikkuoppilaiden luontevasta auttamisesta oli jo tullut osa koulumme toimintakulttuuria. On ollut sydäntälämmittävää katsella välituntitoimintaa, jossa eskarit ja kuutosluokkalaiset mahtuvat samaan jalkapallopeliin ja jossa kaikki ilman ikärajaa leikkivät konkkaa tai kymmentä tikkua laudalla. Talvella isommat auttavat pienemmille luistimet jalkaan ilman aikuisten kehotuksia.

Leskisenoja ei puutu teoksessaan koulun kokoon ja korostaa, että opettaja voi hyvin ottaa positiiviset toimintatavat käyttöön vaikka vain omassa luokassaan. Haluan tässä kuitenkin käyttää puheenvuoron pienten koulujen puolesta. Monet hyvinvoinnin osatekijät on helppo toteuttaa pienessä yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuuden hyväksyminen on luontevaa. Jos alat pienessä koulussa rajata ihmisiä ulkopuolelle, huomaat pian, ettei sisälle jää ketään. Olen ylpeä työnantajastani Pudasjärven kaupungista, joka on päättänyt rakentaa pieneen, reilusti alle sadan oppilaan kyläkouluumme modernin laajennusosan kaikilla nykyaikaisen oppimisen herkuilla varustettuna.

Leskisenoja painottaa useaan otteeseen, että se, mihin kiinnitämme huomiota, kasvaa. Tästä syystä onnistumisiin kannattaa kiinnittää paljon huomiota. Tunsin piston sydämessäni: oma tapani on liian usein ollut osoittaa ne kohdat, jotka eivät suju ja jotka vaativat lisäharjoittelua. Onneksi olen aina ymmärtänyt sanoa: "Tätä sinä et vielä osaa." Fokusointi myönteiseen on seuraavan lukuvuoden päätavoitteeni.

Leskisenojan lähestymistapa on opettajalle armollinen: kaikkea ei ole pakko ottaa käyttöön kerralla, voi edetä myös pienin askelin. Opettaja tekee työtään persoonallaan, joten kannattaa ottaa käyttöön se, mikä istuu omaan opettajuuteen. Oppilaat vaistoavat, jos et ole täysin mukana siinä, mitä heille tarjoat, ja toiminnasta tulee väkinäistä. Omat yritykseni mindful-harjoituksiksi ovat yleensä menneet oppilailla hassutteluksi ja vika on yksinomaan minussa: syynä on ollut oma vakavuuden puutteeni.

Leskisenoja myös muistuttaa, että positiivinen pedagogiikka ei ole höttöistä vaahtokarkkipedagogiikkaa tai "hyvien fiilisten" tavoittelua.. Kielteisilläkin tunteilla on oma arvonsa: "emme ehkä halua esimerkiksi lentäjän tai lennonjohtajan olevan kovin optimistinen tehdessään arviota siitä, voiko lentokone nousta ilmaan kovassa myrskyssä."

Hyvä käytännön opas opettajan lähes mahdottomaan mutta antoisaan työhön.

Mennyttä miestä – J. M. Coetzee: Kesä

J. M. Coetzee, Kesä: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Otava 2011. Suomentanut Markku Päkkilä. Teos ilmestyi alun perin englannin kielellä nimellä Summertime vuonna 2009.

Elävästä ihmisestä on tunnetusti vaikea kirjoittaa puolueetonta elämäkertaa. Omaelämäkerta puolestaan on jo lähes määritelmänomaisesti subjektiivinen ja näin ollen jossain määrin epäluotettava.

Fiktiivisen omaelämäkertansa kolmannessa osassa J. M. Coetzee ratkaisee puolueettomuusongelman ironisen nokkelasti: Kesä on kirja, jossa elämäkerturi Vincent haastattelee Coetzeen tunteneita ihmisiä. Yllättävintä tässä on se, että John Coetzee on jo kuollut, ilmeisesti suunnilleen niihin aikoihin, jolloin hän todellisessa elämässä sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kyllähän näin ison palkinnon saaminen voi tosiaan merkitä loppua kirjailijana - Sillanpäälle se ainakin sitä tiesi.

Jo lukiessani Coetzeen elämäkerran aikaisempia osia pohdiskelin lahjakkaan ihmisen itsetunto-ongelmia. Tässä kolmannessa osassa Coetzee luopuu kaikista pidäkkeistä ja kaivaa esiin luonteensa ikävimmät piirteet. Lukijan alkaa jo käydä sääliksi tätä miesparkaa, josta kaikki hänet tunteneet löytävät jotain moitittavaa. Sitten muistaa, että Coetzee kertoo itse itsestään. Hämmentävä kokemus. Olemmeko kohdanneet kursailun kuninkaan?

Voisi olla myös hedelmällistä miettiä, mitä ajattelevan ihmisen itsetunnolle tekee se, että hän tietää kuuluvansa enemmistöä sortavaan vähemmistöön.

Julia on nainen, johon John Coetzee tutustui supermarketissa kesällä 1972. Heistä tuli pian rakastavaisia. Julialle suhteen aloittaminen oli ainakin jossain määrin kosto hänen pettämisestä kiinni jääneelle aviomiehelleen. Suhde oli hänelle merkittävä vapauttava kokemus, sen kohde sen sijaan oli hänelle jokseenkin yhdentekevä. Hän ei edes tuntenut erityistä vetoa tähän mieheen, jota hän kuvailee estyneeksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi. Johnissa oli jopa autistisia piirteitä. Mies haarniskan sisällä.

John oli palannut Kapkaupunkiin asuttuaan useita vuosia Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän asui tähän aikaan yhdessä isänsä kanssa. Johnin äiti oli kuollut muutamia vuosia aiemmin. John tienasi niukan elantonsa epämääräisillä opetustöillä. Siinä samalla hän korjasi isänsä taloa.

Outoa siinä oli se, että siihen aikaan valkoiset eivät yleensä tehneet ruumiillista työtä, hanttihommia. Puhuttin kafferien hommista, töistä joita tekemään palkattiin joku. Ei ehkä suorastaan häpeällistä tulla nähdyksi lapioimassa hiekkaa mutta olihan se melkoinen yllätys.

Kesä-romaanin tärkeimpiä teemoja on Johnin suhde isäänsä. Tämä suhde myös heijastaa Johnin suhdetta isänmaahansa. Tämä rakkauden ja inhon täyttämä ristiriitainen suhde kiinnitti myös Julian huomion:

Pojat rakastavat äitiään, eivät isäänsä. Kai te olette Freudinne lukenut? Pojat vihaavat isäänsä ja haluavat syrjäyttää hänet äidin kiintymyksen kohteena. Ei, ei John isäänsä rakastanut, ei hän rakastanut ketään, ei häntä ollut luotu rakastamaan. Mutta hän tunsi isänsä takia syyllisyyttä. Syyllisyys painoi ja sen vuoksi hän käyttäytyi velvollisuudentuntoisesti. Paitsi että lipsui toisinaan.

 Vaikka John ei tehnyt Juliaan suurta vaikutusta, Julia kuitenkin nautti keskusteluista tämän kanssa.

Hän oli ainoa tuntemani mies, joka suostui jäämään toiseksi rehellisessä väittelyssä ja joka ei korottanut ääntään, ei alkanut venkoilla eikä mököttää jos tajusi jääneensä tappiolle.

Suhde kariutuu Johnin välittömyyden puutteeseen, hänen emotionaaliseen varautuneisuuteensa.

Siksi Johnista ei ollut minulle prinssi rohkeaksi. Siksi en antanut hänen viedä minua mukanaan valkoisella ratsullaan. Koska hän ei ollut prinssi vaan sammakko. Koska hän ei ollut ihminen, ei täysipainoinen ihminen.

Margot on Johnin serkku. Elämäkerran kirjoittaja Vincent on Margotin haastattelun pohjalta kirjoittanut tekstin, jossa Margot minämuodossa kertoo serkustaan. Nyt Vincent lukee laatimansa tekstin Margotille. Hauskuutta tähän jaksoon syntyy siitä, että Margot ei aina myönnä sanoneensa niitä asioita, jotka tekstissä tulevat esille ja siitä, että välillä Vincent on tosiaan innostunut kirjoittelemaan aivan omiaan.

Margotin tarinassa Johnin suhde isään nousee taas keskeiseksi. John suunnittelee hankkivansa isälleen halvan talon Merwevillestä, jossa asumiskustannukset ovat niin edulliset, että isällä on mahdollisuus tulla toimeen omalla eläkkeellään. John jäisi asumaan yksin Kapkaupunkiin. Ja jälleen kuin isäsuhteen kaikuna tulee esiin suhde Etelä-Afrikkaan.

Parasta repäistä itsensä kerralla irti kaikesta rakkaasta, John sanoi heidän kävelyretkellään - repäistä itsensä irti kaikesta rakkaasta ja toivoa, että haava paranee. Hän ymmärtää Johnia hyvin. Juuri se on heille yhteistä: ei ainoastaan rakkaus tähän maahan, tähän kontreihin, Karoohon, vaan myös tietoisuus siitä, että he saivat viettää lapsuuden kesät pyhässä paikassa. Sitä autuutta ei saa enää takaisin. Parasta antaa vanhojen paikkojen olla ja mennä muualle suremaan kaikkea, mikä on mennyttä iäksi.

Adriana on portugalilaissyntyinen nainen, jonka tyttärelle John antoi englannintunteja. John ihastui oppilaansa äitiin ja suorastaan vainosi tätä jonkin aikaa. John jopa ilmoittautui Adrianan pitämille latinalaistanssien kurssille ollakseen lähellä ihastustaan.

En tervehtinyt häntä. Halusin tehdä hänelle selväksi heti, ettei hän ollut tervetullut. Mitä hän oikein kuvitteli - aikoiko hän saada sydämeni sulamaan tanssimalla minun nähteni? Hullu mies! Vielä hullumpaa oli, ettei hänellä ollut hajuakaan tanssimisesta, ei minkäänlaisia lahjoja. Sen näki jo siitä, miten hän käveli. Hän ei ollut kotonaan vartalossaan. Hän liikkui ikään kuin hänen vartalonsa olisi hevonen ja hän sen ratsastaja - hevonen joka ei pidä ratsastajastaan ja hangoittelee vastaan. Olen nähnyt sellaisia miehiä ainoastaan Etelä-Afrikassa, kankeita, uppiniskaisia, mahdottomia opettaa. 

Elämäkerran kirjoittaja Vincent vihjaa, että kipakka Adriana oli Coetzeen mielessä, kun hän kirjoitti romaaniansa Foe, jonka ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa sen sankaritar on brasileira.

Martin oli Johnin eteläafrikkalainen opettajakollega. Heitä yhdistivät samanlainen tausta ja kiinnostus runouteen.

Kaiken kaikkiaan meitä yhdisti samanlainen asenne Etelä-Afrikkaan ja se, että elimme siellä. Meidän asenteemme oli, että läsnäolomme siellä oli sanalla sanottuna laillista mutta epäoikeudenmukaista. Syntyperämme perusteella meillä oli abstrakti oikeus olla siellä, mutta oikeuden perusta oli pettävä. Läsnäolomme siellä perustui rikokseen, nimittäin siirtomaavalloitukseen, joka jatkui apartheidina.

Sophie tuo taas esiin Johnin taipumuksen ihastua naimisissa oleviin naisiin. Sophien kanssa ihastus johtaa suhteeseen. Myös Sophie oli Johnin kollega yliopistossa. Sophien haastattelu tuo esiin kiinnostavia tietoja John Coetzeen suhteesta afrikkalaiseen kirjallisuuteen ja Etelä-Afrikan poliittiseen vapaustaisteluun.

Sophie kirjallisuudentutkijana antaa myös lopullisentuntuisen arvion Coetzeesta kirjailijana:

Milloinkaan ei tule sellaista vaikutelmaa, että kirjailija käyttää välinettään uudella tavalla sanoakseen jotain, mitä ei ole sanottu aikaisemmin, mikä on minun mielestäni suuren kirjailijan tunnusmerkki. Liian etäistä, liian siistiä, sanoisin. Liian helppoa. Liian intohimotonta. Siinä kaikki.

Tässä kohtaa on pakko sanoa, että olen eri mieltä kuin Sophie (tai Coetzee). Minua jännittää aina tarttua uuteen Coetzeen kirjaan juuri siksi, että hän vie minut matkalle tunteisiin, joita en välttämättä haluaisi kokea mutta jotka on tärkeä käydä läpi. Nykykirjailijoista juuri Coetzee toteuttaa Kafkan määritelmän kirjasta kirveenä, joka särkee meissä olevan jäätyneen meren.

Kirja päättyy Coetzeen muistiinpanoihin muistelmiensa kolmatta osaa varten. Näissä prepostuumeissa muistiinpanoissa suhde äitiin ja ennen kaikkea isään on taas esillä. Kipeää luettavaa jokaiselle, jonka oma isäsuhde ei ole ollut pelkästään aurinkoinen. Miksi rakkauden osoittaminen on niin vaikeaa?

Tapasin oman isäni viimeisen kerran sairaalassa, jossa hän oli intervallihoidossa. Olin päättänyt kertoa hänelle, että kaikista erimielisyyksistämme huolimatta hän oli paras isä, jonka olisin voinut itselleni saada. Samassa huoneessa oli puhelias huonetoveri, joka puuttui koko ajan keskusteluumme ja niin jäivät valmistellut lauseeni sanomatta. Lähdin ajamaan kotiin neljänsadan kilometrin päähän. Viikon päästä tuli tieto, että isä oli kuollut.

Valo kiven sisällä – Paula Fox: Kivikasvo

Paula Fox, Kivikasvo. WSOY 1979. Alkuteos The Stone-Faced Boy ilmestyi vuonna 1968. Suomentanut Kersti Juva. Kuvittanut Donald A. Mackay.

10-vuotias Gus on viisilapsisen sisarussarjan keskimmäinen. Gusille maailma on pelottava paikka. Erityisen pelottava on pihakaivo. Gus on nähnyt painajaisen, jossa maailman kaikki vedet purkautuvat ulos kaivosta ja hukuttavat alleen kaiken. Gus pelkää myös ullakon sinistä huonetta ja naurunalaiseksi joutumista. Pelkonsa Gus peittää ilmeettömyydellä. Siitä hän on saanut lisänimen Kivikasvo. Uusi pelon aihe Gusille on se, että kasvot jähmettyvät pysyvään ilmeettömyyteen niin, ettei hän enää pysty ilmaisemaan tunteitaan edes silloin, kun haluaisi.

Vanhemmat sisarukset ovat jo karkaamassa lapsuuden maailmasta ärsyttävään teinielämään, nelivuotias kuopus on arvaamattomasti käyttäytyvä riiviö. Ainoastaan kaksi vuotta Gusia nuorempi Serena on Gusin mieleen.

Serena oli mukavin. Hän on lämmin ja uneksiva ja melkein aina hän hymyili. Hän osasi leikkiä millä tahansa. Hän saattoi ottaa poisheitetyn munakotelon ja tehdä siitä kovakuoriaisten hotellin. Hän pani pienen palan flanellihuopaa joka syvennykseen kuoriaisten matoksi ja pieniä puusäleitä ja pyöreitä kiviä kuoriaisten vuoteiksi ja kuoriaisten tuoleiksi.

Serenan ansiosta talo on täynnä eläimiä: hämähäkkejä, lehtisammakoita, toukkia, käärmeitä, peltohiiriä, kissoja. Gus ei eläimistä erityisemmin pidä - eivätkä eläimet Gusista - mutta Serenan vuoksi hän sietää niitä.

Serenan eläinrakkaus käynnistää tapahtumat, jotka johtavat Gusin sisäisen maailman mullistukseen.
Eräänä tammikuun päivänä matkalla koulusta kotiin Serena pelastaa taas uuden eläimen, ison hylätyn ja kipeän koiran. Sisarukset auttavat Serenaa koiran saamisessa kotiin. Koira murisee Gusille, joten tämä lähtee kotiin ennen muita.

Kotona odottaa tämän ratkaisevan vuorokauden toinen merkittävä tapahtuma: Gusin isän Hattie-täti on saapunut kyläilemään isolla loistoautollaan. Isotäti Hattie on mystinen hahmo: hän polttaa sikareita, naukkailee hopeisesta pikkupullosta, siteeraa Shakespearea ja tuntuu tietävän, mitä Gus tuntee ja ajattelee. (Loppujen lopuksi ei ole edes varmaa, onko Gusin isällä Hattie-nimistä tätiä. Tädin mentyä lapset miettivät, oliko hän mahdollisesti noita.)

Gus joutuu luovuttamaan huoneensa Hattie-tädille ja päätyy itse nukkumaan pelkäämäänsä siniseen huoneeseen. Korvaukseksi huoneen lainasta Hattie antaa Gusille geodin, kiven, jossa olevasta halkeamasta näkee sen sisälle ja jossa hehkuu mineraalien synnyttämä hehku. Tästä geodista tulee vertauskuva Gusin tilanteesta: kovan kivikuoren alla hehkuu tuli.

Yöllä Serenan löytökoira karkaa ja päätyy ketunrautoihin. Serena kuulee koiran ulvonnan ja herättää Gusin, koska on varma, että Gus on perheestä ainoa, joka lähtee keskellä yötä pelastamaan vanhaa rakkia. Gusia tehtävä pelottaa, mutta Serenan mieliksi hän päättää yrittää.

Yöllinen retki yksin lumisateeseen ja pimeään metsään muodostuu Gusin itsetunnolle ratkaisevaksi. Ensin hän uskaltaa mennä pelkäämänsä kaivon lähelle ja siitä rohkaistuneena hän lähtee etsimään koiraa kauempaa metsästä. Yöretkellä Gus kohtaa pelkonsa ja huomaa tulevansa toimeen sekä vihaisten ihmisten että vihaisten eläinten kanssa.

Kun Gus palaa retkeltään, koko perhe ottaa hänet lämpimästi vastaan, ja Hattie-täti osoittaa taas tietävänsä, mitä Gusin mielessä liikkuu.

Kirjan lopussa isoveli Zack haluaisi halkaista Gusin geodin. Gus kuitenkin kieltäytyy tästä.

Hän tiesi miltä kivi näyttäisi sisältä mutta hän ei tahtonut vielä halkaista sitä. Sitten kun mieli tekisi hän ottaisi vasaran ja nakuttelisi geodia niin että se halkeaisi täydellisesti, niin ettei yksikään kide sen sisällä menisi rikki.

Kivikasvo on melkein valmis luopumaan naamiostaan. Nyt hän tietää, että hän pystyy siihen, kun aika on kypsä. Tämä on voimaannuttava selviytymistarina lapselle, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan.

Kersti Juvan suomennos on moitteeton. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon ja kuinka monenlaisen kirjallisuuden käännöksiä tällä kääntäjällä on jo nyt tilillään, ja ura ilmeisesti jatkuu edelleen. Ajatellaanpa seuraavaa luetteloa: Hobitti, Taru sormusten herrasta - oikeastaan kai lähes koko Tolkienin tuotanto - Nalle Puh, Ruohometsän kansa, Dickens-käännökset, Tristram Shandy, Ylpeys ja ennakkoluulo. Onkohan vastaavaa listaa yhdelläkään kääntäjällä maailmassa?

Tämä kirja lienee suunnattu noin kymmenvuotiaille. Siinä iässä kirjan kuvitus on melko tärkeä lukemiseen houkuttava ja tekstin ymmärtämistä tukeva asia. Tässä kirjassa on Donald A. Mackayn kaunis piirroskuvitus, joka tukee mainiosti kirjan hieman mystistä tunnelmaa.

Mietin, olisinko itse kymmenvuotiaana tarttunut tähän pieneen romaaniin. Silloin ensimmäinen edellytys oli, että kirjassa täytyy olla eläimiä. Lähes yhtä hyvin minulle kelpasivat tarinat, joissa lapset (tai eläimet) joutuivat kamppailemaan selvitäkseen luonnossa (sitä parempi mitä ankarammissa oloissa). Molempiin sarakkeisiin rasti, joten pikku Hannu olisi hyvinkin voinut tämän lukea.

Paula Foxin nuortenkirjoista olen kirjoittanut aiemminkin. Täältä löydät blogitekstit teoksista The Slave Dancer (Orjalaivan vankina) ja The Lost Boy Tässäkin Kivikasvo-romaanissa toistuu asetelma, jossa lapsi joutuu yksin selviämään vaikeasta tilanteesta. Toisaalta sekä tässä romaanissa että The Lost Boy -tarinassa on tärkeässä asemassa myös perheen antama tuki.

Gus on keskimmäinen lapsi. Keskimmäisen osaa ei aina pidetä helppona. Puhutaan jopa keskimmäisen lapsen syndroomasta, jolla kaiketi tarkoitetaan sitä, että keskimmäisen lapsen huomionkaipuu saa joskus ikäviä muotoja. Suomalaisen kirjallisuuden tunnetuin keskimmäinen lapsi on tietysti Kiven Simeoni-parka; kahden kaksosparin puristuksessa hänessä ovat tukahtuneet ilon ja onnen mahdollisuudet.

Aika monen sisarussarjan opettajana toimineena suhtaudun kyllä suurella varauksella psykologisointiin, joka perustuu asemaan sisarussarjassa. Esikoiset eivät aina ole vastuun kantajia, eivätkä kuopukset kapinoi auktoriteetteja vastaan. Muuttujia on perheissä ja geeneissä niin paljon, että asemaa sisarussarjassa ei kannata murehtia.

Oma suhtautumiseni asemaan sisarussarjassa on peräisin klassisista saduista. Kolmesta veljeksestä nuorimpana minä yli kuusikymppisenä yhä yltiöoptimistisesti uskon, että ilman omaa ansiotani ja yrittämättäni elämä on kerran lahjoittava minulle puhuvan kissan. Kummallisinta on, että silloin tällöin, aika useinkin, tiedän jo olevani Carabasin markiisi - onnekas ja onnellinen hölmö.

Murha tropiikissa – Paul Bowles: Up Above the World

Paul Bowles, Up Above the World. Peter Owen Publishers 2000. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967.

Oikeastaan minun piti lukea Paul Bowlesin Suojaava taivas, jonka jokin aika sitten ostin antikvariaatista. Olen kuitenkin pistänyt sen niin hyvään talteen, ettei sitä löytynyt. Löytyi kuitenkin tämä saman tekijän erikoinen murhamysteeri.

Jo parin sivun jälkeen tuli semmoinen tunne, että nyt ollaan taitavan kuljettajan kyydissä. Otin siis lokoisan asennon ja annoin aistimusten virrata mieleeni. Olemme matkalla jossain nimeämättömässä Väli-Amerikan pikkuvaltiossa. Matkaseurana meillä on amerikkalainen Sladen pariskunta. Vaimo on miestään huomattavasti nuorempi; lääkärimiehelle avioliitto on jo toinen. Aluksi herra ja rouva Sladen matkantekoon liittyy vain pientä ja melko tavanomaista epämukavuutta: sängyt ovat notkolla, ruoka on kehnoa ja mautonta, vieras kieli aiheuttaa väärinkäsityksiä. Herraa sapettaa, kun rouva onnistuu jatkuvasti järjestämään asiat niin, että ei päästä nukkumaan yhdessä. Pariskunnan sanailua on hauska seurata tästä sanomalehden takaa viereisestä pöydästä.

Muutamalla täsmällisellä havainnolla ja puolisoiden välisillä vuorokeskusteluilla Paul Bowles luo kuvan miljööstä ja ihmisten välisistä suhteista. Tyyli on taloudellista ja tarkkaa. Kuumuus ja kosteus, tuoksut ja äänet, vieraskieliset puoliksi käsittämättömät lauseet. Olen edelleen mukana matkalla.

Matkanteko jumiutuu hetkeksi ränsistyneeseen satamakaupunkiin. Tohtori Slade on kuitenkin melko tyyni; hänen mielestään maailma on pohjimmiltaan rationaalinen paikka ja kaikki on kunnossa niin kauan kuin jääkylmiä daiquireja on tarjolla.

Sladet tutustuvat hössöttävään rouva Rainmantleen, jonka on pitänyt tavata poikansa täällä Puerto Farolin pikkukaupungissa, mutta poikaa ei syystä tai toisesta kuulu. Pariskunnan välille syntyy lievää epäsopua, kun käy ilmi, että rouva Slade on lainannut rahaa "rouva Crazylle". Myöhemmin rouva Slade vielä tarjoutuu ottamaan rouva Rainmantlen omaan hotellihuoneeseensa, kun vanhemmalle rouvalle on annettu surkea varastohuone yöpymispaikaksi. Herra Slade joutuu luopumaan vuoteestaan ja nukkumaan taas erillään vaimostaan.

Aamuyöllä Sladen pariskunnan on määrä jatkaa matkaansa junalla. Poistuessaan huoneestaan rouva Slade vilkaisee nukkuvaa rouva Rainmantlea. Hänelle jää epämiellyttävä tunne, että vanhan rouvan silmät ovat auki ja hänen päänsä jotenkin kummallisessa asennossa. Miehelleen rouva Slade ei puhu havainnostaan.

Myöhemmin pääkaupungissa herra Slade lukee uutisen, jossa kerrotaan, että rouva Rainmantle on kuollut hotellissa syttyneessä tulipalossa. Herra Slade pitää uutisen omana tietonaan. Tämä pariskunnan kommunikoinnin vaje osoittautuu tarinan jatkon kannalta tärkeäksi. Jos he olisivat puhuneet asiasta ja jos he olisivat olleet kiinnostuneempia ihmisistä, joihin tutustuvat, he olisivat voineet tehdä päätelmiä, jotka olisivat estäneet myöhemmät surulliset tapahtumat.

Pääkaupungissa Sladet tutustuvat mieheen, josta käytetään nimityksiä Grover, Grove, Vero tai señor Soto sekä tämän teini-ikäiseen rakastajattareen Luchitaan. Amerikkalaisparin herkkäuskoisuus ja viattomuus on säälittävää seurattavaa. Rouva Sladekin vain kummastelee "aromaattisia savukkeita", joita Luchita jatkuvasti polttelee. Groverin vieraana Sladet sairastuvat vakavasti, heidät siis huumataan, ja heidän elämässään alkaa painajaismainen jakso, joka lopulta opettaa herra Sladellekin, että maailma ei todellakaan ole rationaalinen paikka.

Nyt hyppään pois tarinan kyydistä, sillä tämä on kaikesta erikoisuudestaan huolimatta romaani rikoksesta ja olisi epäreilua paljastaa juonesta enempää. Kerron kuitenkin sen verran, että lopussa lain koura ei tavoita rikollisia, mutta omanlaisensa loukun ja rangaistuksen he itselleen kuitenkin rakentavat.

Paul Bowles itse piti tätä romaania kevyenpuoleisena. Siitä puuttui filosofinen ulottuvuus, joka oli mukana hänen muissa teoksissaan. Laadukas ja viihdyttävä kirja tämä kuitenkin on. Ehkä latinoympäristö saa aikaan sen, että näen tässä yhtäläisyyksiä Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella -romaaniin, jonka loppuhuipennus, kuten tämänkin romaanin, kytkeytyy riehakkaaseen fiestaan. Myös muutamat Tennessee Williamsin näytelmät -Äkkiä viime kesänä ja Liskojen yö - tulivat heti mieleeni.

Aina vaan Martin – Marcel Aymé: Derrière chez Martin

Marcel Aymé, Derrière chez Martin. Gallimard collection folio 1994. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1938.

Kokosin tämän nimikkeen alle yhdeksän hyvin määrätietoisen realistista novellia. Esimerkiksi ensimmäinen niistä on kertomus realistisesta romaanikirjailijasta, joka vie henkilöhahmonsa niin raskaaseen todellisuuteen, että he heräävät todelliseen aineelliseen elämään ja poistamalla kirjailijalta vapaan harkintavallan ujuttavat hänen tuotantoonsa koetun todellisuuden vaatimukset. En usko, että näin realistisesta teemasta on vielä kirjoitettu.

Näin kieli poskessa aloittaa Marcel Aymé (1902 - 1967) käsillä olevan novellikokoelman esipuheen. Novelli, johon hän viittaa on nimeltään Le romancier Martin. Se kertoo kirjailijasta, jolla on tapana teostensa lopuksi panna hengiltä päähenkilöt ja hyvän joukon sivuhenkilöitäkin. Hänen kustantajansa kyllästyy lopulta tähän maneeriin ja kieltäytyy sijoittamasta enää soutakaan Martinin kirjallisiin "hekatombeihin". Martin harkitsee hetken alan vaihtoa ravintolan tarjoilijaksi, mutta päättää kuitenkin jatkaa kirjailijana ja ottaa osittain huomioon kustantajan toiveet. Hankalaksi tilanteen tekee kuitenkin se, että hänen kirjalliset henkilöhahmonsa heräävät henkiin ja alkavat esittää omia toivomuksiaan. Muuan rouva Soubiron vierailee Martinin luona vetoamassa kirjailijaan, ettei tämä surmaisi hänen aviomiestään keuhkotautiin. Oman mutkansa matkaan tuo se, että Martinin kustantaja rakastuu rouva Soubironiin. Nyt kustantajalle sitten yllättäen sopisikin, että Martin antaisi herra Soubironin menehtyä. Aymé osaa mainiosti tämän pelin: hän tekee pienen poikkeaman siihen, mikä on mahdollista, ja ottaa sitten tästä uudesta tilanteesta irti kaiken mahdollisen.

Teoksessa on muuten sellainen hauska piirre, että lähes jokaisen novellin päähenkilö on nimeltään Martin. Ne eivät kuitenkaan kerro samasta henkilöstä. Mitäpäs nimeä koko ajan vaihtelemaan, kun hyvän keksii.

Marcel Aymé on parhaimmillaan ja omaperäisimmillään näissä koomisesti virittyneissä novelleissa, joissa todellisuuteen tehdään pieni muutos ja sitten katsotaan, mihin se johtaa. Tässä kokoelmassa näitä siirtymiä todellisuudesta ovat esimerkiksi seuraavat:

• Entäpä jos ihminen eläisikin vain joka toisen päivän ja muina päivinä häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Millaista olisi tällaisen ihmisen rakkauselämä? (Le temps mort)
• Entäpä jos eräässä kylässä jokaisella ihmisellä olisi kaksi ruumista - paitsi kylän hulluilla, joilla on vain yksi. (Le cocu nombreux)

Marcel Aymé käytti tässä tyylilajissa kirjoittamistaan teoksista määritelmää "leikkisä fantasia" (fantastique ludique). Eri novellikokoelmista voisi hyvin koota yhden erinomaisen kokoelman, jossa olisi pelkästään tähän tyyliin kirjoitettuja novelleja. Uskoisin, että sille löytyisi kiinnostuneita lukijoita fantasian harrastajien keskuudesta.

On tässä käsillä olevassa kokoelmassa ihan oikeasti realistisiakin tarinoita. Esimerkiksi L'élève Martin, joka on mukava tarina lahjomattoman oikeudenmukaisesta opettajasta, joka pelastaa koulun syntipukkioppilaan rangaistuksesta. Rue de l'Évangile on surumielinen tarina, jossa köyhä arabi nimeltä Abd el Martin (kuinkas muuten) joutuu pilkan ja hyväksikäytön kohteeksi. Näissä novelleissa Aymén yleishumanismi ja heikomman puolelle asettuminen tulevat lukijalle selväksi.

Kaiken kaikkiaan Derrière chez Martin ei kuitenkaan ole mielestäni yhtä hyvä kokoelma kuin Le passe-muraille, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa novellia. Sen niminovelli on ehkä kuuluisin Aymén lyhyistä tarinoista. Siinä mies nimeltä Dutilleul huomaa yllättäen voivansa kulkea seinien läpi.  Myös Le vin de Paris on erinomainen kokoelma. Siinä on mm. pitkä realistinen novelli nimeltä Traversée de Paris, jossa kaksi mustan pörssin kauppiasta raahaa läpi öisen Pariisin matkalaukkuja täynnä tuoretta lihaa. Tämän kertomuksen pohjalta on tehty elokuva, jonka pääosissa ovat Jean Gabin ja Bourvil. Se olisi kiva joskus nähdä, mutta harvemmin näitä vanhoja ranskalaisia elokuvia ainakaan televisiosta tulee.

Melkein kaikissa novelleissa näyttämönä on Pariisin Montmartre, omakin suosikkini metropolin kaupunginosista. Montmartrelta muuten löytyy nykyisin Marcel Aymén aukio, jonka reunassa on hienoin näkemäni kirjailijan näköispatsas. Siinä kirjailijan hahmo on pistetty tulemaan seinän läpi kuten hänen tunnetuin novellisankarinsa.

Marcel Aymén kokonaisista teoksista suomeksi on julkaistu vain Vihreä tamma. Olen kuitenkin törmännyt kahteen hänen novelliinsa kokoelmissa. Le passe-muraille -kokoelman hauska Les sabines (Sabiinittaret) itseään eri paikkoihin monistavasta montmartrelaisnaisesta on aivan varmasti olemassa suomeksi. En vain saa mieleeni missä kokoelmassa. Osaisiko joku auttaa? Otavan julkaisemassa novellikokoelmassa Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (1954) on Aymén novelli Césarin naimapuuhat, joka kertoo 42-vuotiaasta montmartrelaisesta hiilikauppiaasta, jonka kypsään ikään säilyneen poikuuden Montmartren ilotytöt kokevat haasteeksi itselleen. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin, ennen kuin César saatellaan avioliiton satamaan suuren rakkautensa Rosalinen kanssa.

Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa – F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

F. E. Sillanpää, Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta. WSOY 1923.

Tämän pienoisromaanin esipuheessa F. E. Sillanpää kertoo, että teoksen piti ilmestyä jo kahta vuotta aiemmin. Mikä mahtoi olla lykkääntymisen syy? Ehkä se, että huolimatta kaikista yrityksistään luoda tähän tarinaan kohtalokkaan vääjäämättömyyden tuntua, Sillanpää ei pysty peittämään itseltään eikä lukijalta sitä seikkaa, että Hiltu Toivolan tragedia on pohjimmiltaan aivan tarpeeton. Yksi kunnollinen terveysopin oppitunti naisen kuukautisista Hiltulle, eikä olisi ollut tarinaa kerrottavana - tai ei ainakaan tätä tarinaa.

Rehtori Palmeruksen leski asuu huvilallaan Pyynikillä Pyhäjärven rannalla. Seuranaan hänellä on usein poikansa Ragnar, joka opiskelee polyteknikumissa insinööriksi. Äiti on yrittänyt suojella Ragnaria elämän karkeilta tosiseikoilta. Ragnarin suhde vastakkaiseen sukupuoleen on aiheuttanut huolta äidille. Tarkalla silmällä hän on katsellut palvelustyttöjen vaikutusta Ragnariin - ja Ragnarin vaikutusta tyttöihin. Tytöt ovat vaihtuneet tiuhaan. Nyt on kuitenkin huvilaan saatu palvelustyttö, jonka äiti kokee vaarattomaksi: Toivolan Hiltun laiha lapsenomainen olemus ja rasvanahkakengät eivät synnytä mielikuvaa viettelevästä naisellisuudesta. Äiti päättää tehdä kauan lykkäämänsä viikonloppumatkan Sofi-tädin luokse. Nuoret jäävät huvilaan kahden.

Sillanpään kertoja rajaa tietojaan sujuvasti parhainta tehoa hakien: välillä hän kaikkitietävänä kertojana ilmoittaa asioita, joita lukijan täytyy saada tietää - koko tarinan lopputulemankin hän kertoo jo yhdeksännellä sivulla. Välillä hän on sivustakatsoja, jonka pystymme ainakin melkein erottamaan väkijoukosta. Välillä kertoja siirtyy Hiltun ja Ragnarin ajatuksiin ja mielenliikkeisiin. Näille mielen liikahduksille Sillanpää luo aivan oman termistönsä: on herpaisevat humaukset ja sekavat tietämiset, kuvat ja liikahdukset, on imelää, vakavaa ja lämmintä, ihmeellisen yhtäläistä. Sillanpäätä lukeneelle tämä on tuttua. Oikeastaan ihmeellisintä on, että tämä omalaatuinen terminologia todellakin tuntuu kuvaavan jotain todellista mutta vaikeasti ilmaistavaa.

Nuoret ovat selvästi ja aidosti kiinnostuneita toisistaan. Heillä vain ei ole keinoja ilmaista kiinnostustaan. Ragnar hakee rohkaisua kaupungilta, alkoholista ja toveriseurasta. Tarinaa tulee väistämättä luetuksi viimeaikaisen metoo-keskustelun läpi. Kyllähän tässä selvästi on kyseessä yritys käyttää seksuaalisesti hyväksi avutonta palvelustyttöä.

Hiltu-paralla, joka on ihastunut komeaan isäntäväen poikaan, ei kerta kaikkiaan ole tietoja, taitoa eikä tarmoa, joilla hän voisi saavuttaa edes jollain tavalla samanarvoisen aseman seurustelusuhteessa. Sääliksi käy kumpaakin. Ragnar on äidin ylisuojelevan kasvatuksen ja ajan asenteiden takia vailla luonnollista kosketusta toiseen sukupuoleen. Hänen lähestymisyrityksensä perustuvat tovereilta kuultuihin tarinoihin ja  rynnivään tikanpoika-taktiikkaan. Tässä mielessä - ja ainoastaan tässä - heidän suhteensa on kohtalonomaisesti tuhoon tuomittu.

Sillanpää pitää huolen siitä, ettei synny sitä tulkintaa, että vain joutilas yläluokan lima käyttää hyväkseen vähän hömelöä palvelustyttöä. Samaa yrittää nimittäin myös maaseudulta kotoisin oleva Ragnarin opiskelutoveri Murtomäki, joka juottaa Hiltulle viiniä ja jonka iskurepliikki on: "Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa." 

Tästä kirjoituksesta saattaa saada sen käsityksen, että Hiltu ja Ragnar ei ole erityisen hyvä kirja. Sillanpään kirjojen joukossa se ei tosiaankaan ole parhaita. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Sillanpään heikoinkin on parempi kuin monen muun paras. Syksyisen luonnon kuvaus ja sen yhdistäminen ihmisen sielunliikkeisiin on tässäkin teoksessa erinomaista.

On mielenkiintoista, että heti tämän teoksen jälkeen Sillanpäältä ilmestyi kaksi loistavaa novellikokoelmaa: Enkelten suojatit ja Maan tasalta. Joskus tuntuu, että Sillanpää perusolemukseltaan oli ennen kaikkea novellikirjailija. Romaaneista oma suosikkini on Ihmisiä suviyössä ja senkin Sillanpää nimesi eepilliseksi sarjaksi.

Lopuksi vielä ihmettelyä. Ymmärrän, että hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Luulen, että tarjonnan suhteen on jonkinlaista niukkuutta ainoan kirjallisuuden nobelistimme varhaisten teosten ensipainoksista. Siispä kysynnän täytyy olla olematonta, koska maksoin antikvariaatissa omasta tyylikkäällä jugend-kannella varustetusta kappaleestani viisi euroa. En olisi sillä saanut edes molempia iltapäivälehtiä.