Joskus harvoin kirja saa toisen elämän. Syystä tai toisesta se yllättäen löytää paljon uusia lukijoita useita vuosia ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Näin on käynyt tälle belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) vuonna 1995 alun perin julkaistulle romaanille. Tätä nykyä se on käännetty jo yli kahdellekymmenelle kielelle. Suomeksi En ole koskaan tuntenut miehiä ilmestyy lokakuussa 2025 Nana Sirosen kääntämänä ja Hertta Kustannuksen julkaisemana.
Romaanin minäkertoja kirjoittaa elämänsä tarinaa yli kuusikymmenvuotiaana ja vakavasti sairaana. Hän on kauan elänyt jatkuvassa nykyhetkessä ja on jo unohtamassa kertomuksensa. Hänen tilanteessaan se aluksi tuntuu yhdentekevältä, mutta sitten hän järkyttyy. Jos hän on ihminen, hänen tarinansa on yhtä tärkeä kuin Learin tai Hamletin. Tästä muistamisen velvoitteesta syntyy hänen tekstinsä. Hänellä on kynä ja paperia. Kertomuksensa avulla hän ottaa myös kuolemansa omaan hallintaansa.
Hän palaa yli neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Silloin hän oli ainoana teini-ikäisenä vangittuna suureen häkkiin kolmenkymmenenyhdeksän naisen kanssa. Hän oli joukosta ainoa, joka oli ollut häkissä lapsesta asti eikä muistanut mitään sitä edeltävästä elämästä. Muista naisista käytetään heidän etunimiään. Kertoja on aina ollut vain "lapsi".
Häkki on sijoitettu suureen ikkunattomaan halliin. Sen ulkopuolella on koko ajan kolme miespuolista vartijaa. Vartijat eivät puhu, mutta he ohjailevat naisten toimintaa ruoskan sivalluksilla. Joillakin vanhemmilla naisilla on kehossaan ruoskan jättämiä jälkiä, mutta kertojan muistin aikana pelkkä varoittava läimähdys on hillinnyt mahdolliset kapinahalut. Naiset saavat ruokaa, vettä ja valoa. Heillä on patjat yöpymistä varten, ja aika ajoin he saavat puuvillakangasta, josta valmistavat kaapumaiset asunsa. Heillä on verhoamaton WC-istuin tarpeitaan varten. Naiset eivät saa koskettaa toisiaan.
Vanhempien naisten puheista kertoja on oppinut yhtä ja toista vankeutta edeltäneestä maailmasta, mutta hän haluaisi tietää paljon enemmänkin, esimerkiksi naisten ja miesten suhteesta. Vanhemmat naiset eivät halua kertoa, osittain häveliäisyyttään, osittain siksi, että lapsi ei heidän mielestään tee tiedolla mitään. Kertoja pitää muita naisia typerinä. Myöhemmin hän toteaa olleensa ylimielinen.
Tarinoiden kerronta näyttää kuuluvan sisäsyntyiseen ihmisyyteen. Kertojakin on oppinut kehittelemään tarinoita omassa mielessään. Niissä on usein mukana nuorin vanginvartija. Hän oppii, että jos pystyy yllättämään itsensä – oman sisäisen kuulijansa – hän voi tuottaa itselleen kihelmöivän kokemuksen. Paljon myöhemmin hän ymmärtää, että kyse on ollut eroottisesta tuntemuksesta.
Eräänä päivänä tulee muutos. Sireenit alkavat soida. Vartijat poistuvat nopeasti. Heiltä jää ruokaluukun ovi auki ja häkin avaimet lukkoon. Naiset ovat vapaita.
Maan alla on useita huoneita, joista löytyy yllin kyllin pakastettua ruokaa. Maan pinnalla on vain maja ja tyhjä, karu tasanko. Osa naisista on sitä mieltä, että he eivät enää ole kotiplaneetallaan. Aluksi naiset pelkäävät, että vartijat palaavat. He ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he enää antautuisi vangeiksi vaan taistelisivat tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti.
Romaani kertoo suurimmaksi osaksi naisjoukon vaelluksesta uudessa maailmassaan. He löytävät useita samanlaisia vankiloita kuin oli heidän omansa. Kaikissa niissä vangit – miehet ja naiset – ovat kuolleet nälkään. He löytävät myös bussilastillisen kuolleita vartijoita. Näyttää siltä, että naiset ovat yksin tässä maailmassa. Heidän häkkinsä on vaihtunut planeetan kokoiseksi vankilaksi.
Kertojalla on erityinen asema naisten joukossa. Hänellä ei ole samoja estoja kuin muilla naisilla: hän opettelee antamaan kuolettavan tikarinpiston sydämeen niille naisille, joilta vakava sairaus vie elämänhalun. Hän on muita tiedonhaluisempi ja haluaisi jatkaa vaellusta vielä siinä vaiheessa, kun muut naiset haluavat asettua aloilleen. Vähitellen eräät naiset myös suostuvat vastaamaan kertojan kiusallisiin kysymyksiin. Vanhemmat naiset myös opettavat hänelle taitoja – esimerkiksi lukutaidon ja kieliopin säännöt– joita eivät enää pidä tärkeinä siinä maailmassa, johon he ovat joutuneet.
Muuan naisista sanoo, että "lapsi" on naisista ainoa, joka todella kuuluu tähän maailmaan. Kertoja on hieman eri mieltä: hän on se, jolle tämä maailma kuuluu.
Läheisyys on kertojalle vaikeaa. Koskettaessaan toista ihmistä hän kuulee mielessään ruoskan sivalluksen. Hänet on lapsesta pitäen ehdollistettu pois ihmisen perustavanlaatuisista tunnekokemuksista. Hän suree tätä myöhemmin.
Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Se on dystooppinen tieteistarina, allegoria kirjallisuuden synnystä ja luonteesta, jopa äärimmäinen kehitysromaani. Millainen on olento, jolta puuttuvat aluksi yksinkertaisimpienkin asioiden nimet ja jolle kaikki on uutta? Miten tullaan ihmiseksi? Mitä se edellyttää? Jo tarinansa alussa kertoja huomaa osaavansa itkeä ja nauraa, rakastaa ja kärsiä.
Admittedly, we were all caught up in the same drama that was so powerful, so all-embracing that I was unaware of anything that wasn't related to it, but I had come to think that I was different. And now, racked with sobs, I was forced to acknowledge too late, much too late, that I too had loved, that I was capable of suffering and that I was human after all.
Tämä kuulostaa kaamealta takakansilatteudelta, mutta romaani on myös kuvaus ihmisen osasta. Ajattelepa: naiset on heitetty maailmaan, jota he eivät ymmärrä ja josta he eivät pääse pois ennen kuin kuolevat. He eivät tiedä, miksi he ovat siellä tai onko jossain muualla mahdollisesti muita heidän kaltaisiaan tai toisenlaista elämää. Jos jätetään huomiotta, että kyseessä on tietty erityinen joukko naisia, ei heidän osansa mielestäni eroa ihmisen osasta maailmassa.
Tämä kirja oli luultavasti minulle tämän vuoden tähän mennessä voimakkain lukukokemus. Olen täällä blogissa usein harmitellut joidenkin kirjailijoiden nihilististä maailmankatsomusta. Luultavasti siksi, että musta peto hengittää myös minun kasvoilleni. Tämä Jacqueline Harpmanin romaani osoittaa, että katsomalla pelotta kohti musertavaa yksinäisyyttä ja tarkoituksettomuutta välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa voi yllättäen löytää ihmisen arvokkuuden.
Romaanista on kirjoittanut myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?
Jacqueline Harpman, I Who Have Never Known Men. Introduction Sophie Mackintosh. Vintage 2019. Ranskankielisestä alkuteoksesta Moi qui n'ai pas connu les hommes (1995) englanniksi kääntänyt Ros Schwartz. Kansi: Anna Morrison. 188 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!